Onko hyvinvointivaltiolla tulevaisuutta?
Suomalaisten mielipiteet universaalista hyvinvointivaltiosta julkisen vastuun näkökulmasta vuonna 2016.
Laura Häkkilä Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Heinäkuu 2019
Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Laura Häkkilä Työn nimi
Onko hyvinvointivaltiolla tulevaisuutta? Suomalaisten mielipiteet universaalista hyvinvointivaltiosta julkisen vastuun näkökulmasta vuonna 2016.
Oppiaine Sosiaalityö
Työn laji Pro gradu Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
Timo Toikko Aika
1.9.2018-31.7.2019
Sivumäärä 57
Tiivistelmä
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin suomalaisten asenteita universaalia hyvinvointivaltion julkista vastuuta kohtaan. Tutkielman lähtökohtana oli selvittää, nauttiiko suomalainen universaali hyvinvointivaltio edelleen kannatusta 2010-luvulla ja toisaalta onko unversalismin vaihtoehdolla, residualismilla, kannatusta Suomessa.
Universalismi tarkoittaa kaikkien kansalaisten kuulumista sosiaalietuuksien ja -palveluiden piiriin.
Universalismiin yhdistetään oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Suomessa universaalia hyvinvointivaltiota lähdettiin rakentamaan sotien jälkeen, jolloin kehitettiin lainsäädäntöä edistämään mm. koulutusjärjestelmää ja lapsiperheiden etuja yhdenvertaisiksi.
Mielipidetutkimusten merkitys pohjautuu ihmisten näkemysten ja asenteiden tutkimiseen.
Ihmistieteissä on otettava huomioon, että mielipidetutkimukset eivät ole täysin luotettavia.
Tutkimusten otoksissa on usein yli- tai aliedustettuna joku ihmisryhmä, mikä vinouttaa tuloksia.
Ihmisten mielipiteisiin ja asenteisiin vaikuttavat monet erilaiset seikat, joita on hyvin vaikea saada selville kvantitatiivisten tutkimusten kautta.
Tutkimuskysymyksiini vastasin European Social Survey -tutkimuksen vuoden 2016 aineiston avulla. Aikaisemman tutkimuskirjallisuuden pohjalta valitsin aineistosta neljä vastemuuttujaa, joista kolmesta universalismia mittaavista muuttujista loin vielä viidenneksi vastemuuttujaksi summamuuttujan yleiseen universalismin kannatuksen tutkimiseen. Menetelmänä käytin lineaarista sekä logistista regressioanalyysia.
Tulosteni pohjalta on nähtävissä, että suomalaiset kannattavat yhä universaalia hyvinvointivaltiota ja universalismia. Lisäksi tuloksista nousee esille, että sosioekonomiset tekijät ja intressi vaikuttavat kannatuksen muodostumiseen. Erityisesti poliittinen ideologia näyttäytyy hyvin merkitsevänä selittävänä tekijänä suomalaisten mielipiteiden takana. Tutkielmani johdattelee aikaisempaa sosiaalipoliittista kirjallisuutta ja tutkimuksia.
Asiasanat
hyvinvointivaltio, universalismi, mielipidetutkimus
University of Eastern Finland Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies Department Social Sciences Author
Laura Häkkilä Title
Is there future of the Finnish welfare state? Popular opinions about Finnish welfare state from view of government’s responsibility in 2016.
Main Subject Social Work
Level
Master’s Thesis Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
Timo Toikko Date
Summer 2019
Number of Pages 57
Abstract
In my master’s thesis, I studied Finn’s opinions about the Finnish universal welfare state and government’s responsibility for social benefits and services. My main questions were 1) is there still support for the universal welfare state in 2010, and 2) do Finn’s support residualism, which are an alternative to universalism.
Universalism means that all citizens are involved to state’s social benefits and services. Equity and equality are linked to universalism, which are seen for example Finnish school system and public family benefits. Finland started to develop universal welfare state after World War II.
The public opinion research is based on studies of people’s views and values. Still, research is not quite reliable in human sciences because there are many factors of influencing people’s opinions, which are quite difficult to find by the quantitative research. Also, there is usually under- and over-represented group of people, which makes a research skewed.
I used European Social Survey’s data from 2016. Based on previous literature of welfare state support I chose four response variables of which three I made fifth response variable, the sum of the variables, to represent general support of universalism. I used linear and logistic regression analyses.
Based on my results, Finns support universal welfare state and generally universalism. In addition, I found that socio-economic factors and interest influence people’s support. Especially, political ideology is very significant explaining factor behind Finns’ opinions. These results lead previous literature and research.
Key Words
welfare state, universalism, public opinion research
Sisällys
1. Johdanto ... 1
2. Universalismi ja hyvinvointivaltio ... 3
2.1. Universalismin käsite ... 3
2.2. Suomalainen hyvinvointivaltio ... 5
3. Aikaisempi tutkimus ... 11
3.1. Mielipidetutkimuksiin liittyvä keskustelu ... 11
3.2. Hyvinvointivaltion kannatukseen liittyvä tutkimus ... 13
4. Tutkimuskysymys, aineisto ja menetelmät ... 21
4.1 Tutkimuskysymykset ... 21
4.2. Aineisto ... 21
4.3. Menetelmä ... 22
4.4. Muuttujat ... 24
4.4.1. Selittävät muuttujat ... 24
4.4.2. Vastemuuttujat ... 28
4.4.4. Tutkimuksen luotettavuus ... 33
5. Tulokset ... 36
5.1. Kuvaileva analyysi ... 36
5.2. Universalismin kannattaminen ... 39
5.3. Valtion vastuu iäkkäiden elintasosta ... 42
5.4. Valtion vastuu työttömien toimeentulosta ... 45
5.5. Valtion vastuu työssä käyvien vanhempien lastenhoidosta ... 47
5.6. Valtion tuki vain pienituloisimmille ... 49
6. Johtopäätökset ... 52
7. Pohdinta ... 55
Lähteet ja kirjallisuus... 58
Lähteet ... 58
Kirjallisuus ... 58
Liitteet ... 66
TAULUKOT
TAULUKKO 1. Selittävät muuttujat. Frekvenssijakauma………... 25
TAULUKKO 2. Vastemuuttujan E6 frekvenssijakauma………. 30
TAULUKKO 3. Vastemuuttujien E7ja E8 frekvenssijakaumat………... 31
TAULUKKO 4. Summamuuttujan frekvenssijakauma……… 32
TAULUKKO 5. Vastemuuttujan E33 frekvenssijakauma………... 33
TAULUKKO 6. Hypoteesien tarkastelu selitettävien muuttujien ja taustamuuttujien välillä. T-testi ja yksisuuntainen varianssianalyysi………... 38
TAULUKKO 7. Universalismi-summamuuttuja. Lineaarinen regressioanalyysi. Standardoimattomat β-kertoimet, suluissa standardoidut β-kertoimet………... 41
TAULUKKO 8. Iäkkäiden elintason turvaamisen kannattaminen. Lineaarinen regressioanalyysi. Standardoimattomat β- kertoimet, suluissa standardoidut β- kertoimet………... 44
TAULUKKO 9. Työttömien elintason turvaamisen kannattaminen. Lineaarinen regressioanalyysi. Standardoimattomat β- kertoimet, suluissa standardoidut β-kertoimet……….. 46
TAULUKKO 10. Työssäkäyvien vanhempien lapsien päivähoidon turvaamisen kannattaminen. Lineaarinen regressioanalyysi. Standardoimattomat β-kertoimet, suluissa standardoidut β- kertoimet………. 48
TAULUKKO 11. Vain pienituloisten tukemisen kannatus. Logistinen regressioanalyysi. Exp(B)……….. 51
LIITTEET LIITE 1. Muuttujat ja niiden luokat………... 71
LIITE 2. Vastemuuttujat. E33, alkuperäinen muuttuja. Frekvenssijakaumat………. 72
1
1. Johdanto
Pro gradu -tutkielmassani tutkin suomalaisten mielipiteitä universalismista ja sen vaihtoehtona olevasta residualismista. Tutkielmani aihe valikoitui kiinnostuksestani sosiaalipolitiikkaan ja etenkin hyvinvointivaltion tulevaisuuteen. Opintojeni aikana olen ymmärtänyt hyvinvointivaltion merkityksen yksilöiden ja yhteiskunnan hyvinvoinnille.
Pidän tärkeänä ylläpitää ja vahvistaa hyvinvointivaltion rakenteita. Tutkimukseni yhteiskunnallinen merkitys perustuu siihen, että universalismin kannattaminen ja residualismin vastustaminen antavat oikeutuksen suomalaiselle hyvinvointivaltiolle.
Sosiaalityön kannalta tutkimuksen merkitys perustuu siihen, että sosiaalityön tehtävä on kiinteästi yhteydessä hyvinvointivaltion luonteeseen. Sosiaalityön lähtökohdat ovat marginaalissa olevien ihmisten auttamisessa ja sosiaalipolitiikan toteuttamisessa. Valtion sosiaalipolitiikka määrittelee, kuka nähdään ansaitsevana eli kenelle sosiaalietuudet ja - palvelut kohdistetaan.
Universalismissa kaikki kansalaiset ovat palveluiden ja etuuksien kohteena.
Rakenteellinen sosiaalityö katsoo yhteiskuntaa oikeudenmukaisuuden näkökulmasta ja pyrkii tukemaan myös marginaalisessa asemassa olevien kansalaisten asemaa. Pro gradu -tutkielmassani pyrin esittämään tekijöitä, jotka vaikuttavat suomalaisten asenteisiin heikoimmassa asemassa olevia kohtaan. Tarkastelen erityisesti, onko suomalaisilla kielteisiä asenteita hyvinvointivaltion apua ja tukea saavia kohtaan. Lisäksi kuvaan näiden asenteiden yhteyttä kansalaisten puoluepolitiikan sitoumuksiin.
Tutkimuksestani nousee kolme teemaa: (1) onko universalismille edelleen kannatusta, (2) kuinka kansalaisten sosioekonomisen asema ja (3) intressiryhmä vaikuttavat universalismin kannatukseen. Universalismin kannatus pohjautuu siihen, että suomalaiset suhtautuvat positiivisesti tai neutraalisti valtion vastuuseen työttömiä, iäkkäitä ja lapsiperheitä kohtaan. Sosioekonomisten tekijöiden vaikutuksen tarkastelu kohdistuu tuloluokkiin ja työmarkkina-asemaan. Intressiryhmän tarkastelu kohdistuu tässä tutkimuksessa poliittiseen katsantokantaan. Perinteisesti vasemmistoon itsensä identifioivat tukevat valtion vastuuta enemmän kuin poliittisen oikeistoon itsensä identifioivat.
2
Tutkielmani aluksi pohjustan tutkimukseni teemaa määrittelemällä luvussa 1 universalismin käsitteen ja käymällä läpi suomalaisen hyvinvointivaltion historiallista kehitystä. Luvussa 2 käyn läpi aikaisempaa tutkimusta mielipidetutkimuksista ja hyvinvointivaltion kannattamisesta. Luvussa olen pyrkinyt antamaan laajan kattauksen niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat mielipidetutkimusten luotettavuuteen ja toisaalta hyvinvointivaltion kannatuksen muodostumiseen. Luvussa 3 esittelen tutkimuskysymykseni, käyttämäni aineiston ja menetelmät. Aineistonani käytin European Social Surveyn vuoden 2016 otosta, jossa oli mukana hyvinvointivaltioon ja sen sosiaalipolitiikkaan liittyviä kysymyksiä.
Luvussa 4 käyn läpi tutkimuksessani käytetyt selittävät ja selitettävät muuttujat ja kuvailen analysoinnit, joiden kautta olen päässyt tuloksiini. Hyödynsin lineaarista ja logistista regressioanalyysiä, joiden avulla pystyin tuomaan esille ennustavia tekijöitä kannattamisen muodostumiselle. Luvussa 5 esittelen tulokseni yksitellen selitettävien muuttujien mukaisesti. Kiinnitän erityisesti huomiota poliittiseen ideologiaan ja sosioekonomiseen asemaan, jotka olivat tilastollisesti merkitseviä selittäviä tekijöitä.
Lisäksi luvussa 6 nivon tulokset yhteen ja yhdistän ne muihin tutkimuksiin. Luvussa 7 pohdin enemmän, mitä merkitystä tutkimuksellani on yhteiskunnallisesti ja erityisesti sosiaalityön näkökulmasta. Lisäksi tarkastelen tutkimustani kriittisesti mielipide- ja tilastollisissa tutkimuksissa esiintyvien heikkouksien näkökulmasta sekä teen huomioita itsestäni tutkijana.
3
2. Universalismi ja hyvinvointivaltio
2.1. Universalismin käsite
Universalismi käsitteenä merkitsee kaikille kansalaisille ulottuvia etuuksia. Käsitteeseen liittyy vahvasti oikeudenmukaisuuden käsite eli kaikkien kohtelu samalla tavalla.
Universalismissa on kyse kansalaisten toimeentulon ja palveluiden turvaamisesta (Anttonen & Sipilä 2009, 13). Sen kaksi periaatetta ovat siis tulojen jako ja jäsenyys (Kidal & Kuhnle 2005, 14). Jäsenyys tulee kansalaisuudesta, ja siihen liittyy kaikkien jäsenten oikeus kuulua hyvinvointijärjestelmään ja sitä kautta hyötyä etuuksista ja palveluista, joita universaali sosiaaliturvajärjestelmä tuottaa (Anttonen & Sipilä 2009, 58—59, 150; Kidal & Kuhnle 2005, 14, 16). Universalismin solidaarisuus tulee esille sen vahvassa sidonnaisuudessa yhteisöön, joka käsitetään valtioksi sosiaalipolitiikassa (Anttonen & Sipilä 2009, 148—150, 154, 161; Anttonen & Sipilä 2010, 104).
Kuivalainen ja Niemelä (2010, 265) määrittelevät universalismin poliittiseksi paradigmaksi, koska sen sisällä käydään sosiaalipoliittista keskustelua ja laaditaan sosiaalipoliittisia suunnitelmia. Tämän lisäksi universalismia voi määritellä osana politiikan tekoa (Kuivalainen & Niemelä 2010, 263). Politiikan muutokset vaikuttavat suoraan universalismiin, koska politiikan teko heikentää tai vahvistaa universalismia (Anttonen & Sipilä 2009, 154). Universalismi on mahdollista olosuhteissa, jossa luokkaerot ovat pienentyneet ja työväestön radikalismi heikentynyt, jolloin koko väestö voidaan ottaa sosiaalipolitiikan kohteeksi. Sen onnistumiselle on tärkeää, että yhteiskunnassa ei synny intressiryhmiä, jotka heikentävät ajatuksen koko väestön hyvästä (Anttonen & Sipilä 2010, 105.)
Universalismi käsittää laajan julkisen sektorin, vähäisen selektivismin ja kattavan sosiaaliturvan (Kuivalainen & Niemelä 2010, 263). Universalismia on kahdenlaista:
heikkoa ja vahvaa. Vahvaa universalismia edustaa peruskoulu, joka on kaikille ilmaista ja se kattaa kaikki suomalaiset tasapuolisesti (Anttonen & Sipilä 2009, 163). Heikko universalismi taas on kuulumista samaan järjestelmään, jonka sisällä voi olla eroja saatavuudessa ja kattavuudessa (Anttonen & Sipilä 2009, 167). Kidal ja Kuhnle (2005, 15) esittävät, että ideaalinen universaali avustus on kaikille saman suuruista perustuloa.
Universaali sosiaaliturvajärjestelmä tuotetaan yleensä verovaroin, kuten Pohjoismaissa on ollut tapana (Anttonen & Sipilä 2009, 169). Anttonen ja Sipilä (2009, 169) toteavat,
4
että verotuspohjainen malli on paras tapa vahvistaa universalismia. Palveluista voidaan periä asiakasmaksu, kuten terveydenhuollossa. Anttonen ja Sipilä (2009, 170—171) eivät näe tässä ristiriitaisena universalismin yhdenvertaisuuden periaatteelle, jos maksut eivät ylitä maksukykyä tai vaikeuta kansalaisten palveluiden käyttöä. Universalismiin liittyy palvelujen valvonta, joka tulee olla demokraattista ja avointa (Anttonen & Sipilä 2009, 176). Suomessa sosiaalipalveluita valvovia valtion elimiä ovat Valvira, aluehallintoviranomaiset ja sosiaali- ja terveysministeriö, kunnallisella puolella sosiaaliasiamiehet tarkastuslautakunnat (Marjamäki & Kaikko 2017, 525).
Sunesson ym. (1998, 19) toteavat, että institutionaalisuus linkittyy universaaleihin järjestelmiin. Modernissa teollisuusvaltiossa hyvinvointivaltion palvelut muodostuvat luontevaksi osaksi yhteiskunnan toimintaa. Institutionaalinen yhteiskuntamalli yhdistettynä universalismiin tukee normaalien ja tavanomaisten elinolojen säilyttämistä, joka on uudelleenjaon tarkoitus. (Korpi & Palme 1998, 663; Wilensky & Lebeaux 1958, 138.) Institutionaalinen sosiaalipolitiikka, jota universalismi edustaa, lisää tasa-arvoa parantamalla pienituloisten toimeentuloa (Korpi 1983, 192). Wilensky Ja Lebeaux (1958) huomauttavat, että institutionaalisuus oikeastaan edistää yksilöiden kehittymistä (Wilensky & Lebeaux 1958, 140).
Universalismin onnistumisen edellytyksenä on arvojärjestelmän yhtenäisyys, palvelutarpeiden yhdenmukaisuus, luottamus asiantuntijoihin ja usko ihmisten solidaarisuuteen (Anttonen & Sipilä 2009, 185). Universaalin järjestelmän tulosteena on uudelleenjakaminen eli valtion keräämillä veroilla kustannetaan universaaleja etuuksia ja palveluita, joita yleensä tarvitsevat enemmän pienituloiset ja muuten heikoimmassa asemassa olevat, kuten vammaiset ja vanhukset (Rothstein 1998, 219; Sunesson ym.
1998, 19). Korpi ja Palme (1998, 691) osoittavat, että universaalit etuudet tuottavat toimeentuloon liittyvää tasa-arvoa paremmin kuin ansiosidonnaiset. Sunesson ym. (1998, 19) toteavat, että riittävä työllisten määrä takaa veropohjaisen uudelleenjaon.
Universalismiin liittyvä uudelleenjako voi tuottaa haitallisia vaikutuksia. Rothstein (1998, 219) huomauttaa, että rikkaat eivät välttämättä pidä korkeaa verotusta oikeutettuna, koska se kohdistuu pienituloisten tukemiseen normaalein etuuksin ja palveluin. Hänen mukaansa kaikki eivät ole yhtä mieltä universaaleista arvoista, mikä vaikuttaa heidän suhtautumisessaan verotukseen ja sitä kautta heikoimmassa asemassa
5
olevien tukemiseen valtion osalta (Rothstein 1998, 219). Korpi ja Palme (1998, 661) toteavat, että keskiluokan velvoittaminen hyvinvointivaltion rahoittamiseen vaatii keskiluokan elinolojen turvaamista.
Universalismin vastakäsitteitä ovat selektivismi, partikularismi ja residualismi (kts.
Anttonen & Sipilä 2009, 161—162). Residualismin vastakohtaisuus käy ilmi sosiaalipolitiikassa, koska se edustaa toisenlaista järjestelmää. Siinä yhteiskunta myöntää tukea vain huono-osaisimmille, jotka eivät muuten selviäisi tai kun ensisijaisesti markkinat ja perhe eivät pysty tukemaan järjestämään. Residualismia esiintyy myös universalismin periaatteita ajavissa sosiaalipoliittisissa järjestelmissä silloin, kun kyseessä on poikkeavuuden rajoittamista. Tätä on esimerkiksi osa lastensuojelun ja päihdehuollon toimenpiteistä. (Anttonen & Sipilä 2009, 162, 190; Wilensky & Lebeaux 1958, 138.) Partikularimissa taas kansalaisten kohtelu ei ole yhdenmukaista kuten universalismissa (Anttonen & Sipilä 2009, 161).
Selektivismissä ei ole yhtä vahvaa perusturvajärjestelmää kuin universalisimissa, mikä tarkoittaa sosiaalisen avustamisen painottamista (Sunesson ym. 1998, 23). Sosiaalinen avustaminen voisi olla tarveharkintaista etuutta tai palvelua, joka on tarkoitettu tietylle ryhmälle, kuten Suomessa on täydentävä toimeentuloturva ja ansiosidonnaiset etuudet.
Korpi ja Palme (1998, 662) toteavat, että ansiosidonnaiset etuudet ovat vastakohta universalismin kaikille kohdistetuille tasasuuruisille maksuille (kts. Anttonen & Sipilä 2009, 59). Sunesson ym. (1998, 24) huomauttavat, että selektivismi heikentää juurikin perusetuuksia ja uudelleenjaon oikeutus nousee kyseenalaistettavaksi. Kun universalismia lähdettiin perustamaan, jouduttiin väistämättä tekemään ero ansiosidonnaisen ja tarveharkinnan välille. Erottelun tekeminen muihin sosiaaliturvajärjestelmiin on vaikeaa (Anttonen & Sipilä 2010, 104—105.)
2.2. Suomalainen hyvinvointivaltio
Suomalainen hyvinvointivaltio on muotoutunut pohjoismaisen yhteiskuntakehityksen jalanjäljissä (Kuivalainen & Niemelä 2010, 263). Universalismi on osa Suomen sosiaalipolitiikan kehitystarinaa ja hyvinvointivaltioprojekteja. Se on tuonut vakautta sotien jälkeiseen aikaan (Anttonen & Sipilä 2009, 13, 17). Pohjoismaisen
6
hyvinvointivaltion omaispiirteiksi on julkisen vallan vahva rooli sosiaalipolitiikassa, universaali arvorakenne, solidaarisuus ja tasa-arvon ihanne (Anttonen & Sipilä 2009a, 12—13; Cox 2004, 206, 208; Perkiö 2016, 137). Pohjoismaita kutsutaan syystäkin
”julkispalveluvaltioksi” (Anttonen & Sipilä 2009a, 13) Pohjoismainen hyvinvointivaltiomallissa sosiaaliturvajärjestelmä on perustettu universalismin arvoille, jotka näkyvät kaikille tarkoitettuina etuuksina, kuten eläkkeinä ja lapsilisänä, ja palveluina, kuten perhetukijärjestelmänä, eli sosioekonomisesta asemasta riippumatta kansalaisilla on mahdollisuus saada valtion tuki (Cox 2004, 211; Kidal & Kuhnle 2005, 14; Rothstein 1998, 218). Universalismin idea on toteutunut Suomessa parhaiten ainoastaan peruskoulujärjestelmässä, joka ilmentää myös tasa-arvon toteutumista (Anttonen & Sipilä 2009, 177; Perkiö 2016, 137).
Suomi ei ole kuitenkaan tullut samassa tahdissa Pohjoismaiden universalismikehityksessä. Muissa Pohjoismaissa hyvinvointivaltio oli vakiintunut 1960- luvulle tultaessa, kun taas Suomessa hyvinvointivaltiota alettiin tuolloin varsinaisesti luomaan (Esping-Andersen & Korpi 1987, 49). Hyvinvointivaltion tukemisen taustalla oli vähentää köyhyyttä, joka oli vahvasti työmarkkinaorganisaatioiden agendana. Sitä ennen köyhien asiaa oli ajanut luterilainen kirkko ja kolmannen sektorin organisaatiot.
(Kuivalainen & Niemelä 2010, 265—267.) Valtion sosiaaliturvajärjestelmän uudistaminen lähti liikkeelle jo 1800-luvun lopulla, jolloin köyhäinhoito ja terveydenhuolto siirtyivät kirkolta kunnille ja valtiolle lainsäädösten ja -asetusten turvin.
Vuonna 1936 astui voimaan uusi sosiaalilainsäädäntö, joka muutti köyhäinhoidon sosiaalihuolloksi. Lainsäädännön muutos tarkoitti myös järjestelmällisen ja organisatorisen työn kehittymistä. Kansaneläkejärjestelmä laadittiin vuonna 1938, jolloin se perustui vielä ansiosidonnaisuuteen. Suomen hidasta hyvinvointivaltiokehitystä, kuten toimeentulon turvaamista, selittää jännitteiden vuoden 1918 sisällisota ja sen jälkeinen ammattiliittojen sekä vasemmistopuolueiden heikko asema. (Anttonen & Sipilä 2009a, 23, 26, 28—31, 33.)
Toisen maailmansodan jälkeen kehitys kiihtyi, kun vasemmistolainen politiikka sai kannatusta, talouspolitiikka oli kehittynyt ja verotuspohja luotu. Kansaneläkejärjestelmä laajennettiin koskemaan Suomen koko väestöä synnyttäen vahvempia sosiaalisia oikeuksia, kun köyhäinapu korvattiin universaaleilla tai vakuutuspohjaisilla järjestelmillä. Perheille ja vanhemmille kohdennetut universaalit etuudet laadittiin
7
vuosina 1943, 1948 ja 1950, jolloin säädettiin perhelisästä, lapsilisästä ja kunnallisesta kotipalvelusta. Kansanlastentarhojen valtion tukeminen alkoi jo vuonna 1913, mikä oli Pohjoismaissa edistystä. Perheisiin ja lapsiin kohdistetut uudistukset olivat naisten ajaman politiikan ansiota. Kansaneläkejärjestelmän uusimisen tuloksena järjestelmään lisättiin tukiosa pienituloisille vuonna 1956. Uudistukset tarkoittivat laajempaa valtion ja kuntien vastuuta kansalaisista. Vuonna 1962 säädettiin työeläkejärjestelmät.
Sairausvakuutusjärjestelmä astui voimaan vuonna 1964 ja se turvasi vähimmäisetuudet myös varattomille kansalaisille ollen kansainvälisesti yksi kattavimpia.
Kansakouluasetus astui voimaan vuonna 1966, jolloin kaupunkiseurakuntia velvoitettiin perustamaan kansakouluja 8—14-vuotiaille. Oppivelvollisuuslaki oli säädetty jo vuonna 1921, joka loi koko maan kattavan kansakoulujärjestelmän. Monet uudistukset syntyivät erityisesti Keskustapuoleen, silloisen Maalaisliiton, mutta myös Sosiaalidemokraattien vaikutuksesta. Näiden kahden eri puolueen hallitusvastuu johti ansiosidonnaisten ja perustuvaetuuksien tasapainottelemiseen. (Anttonen & Sipilä 2009a, 32—33, 38—40, 57, 61, 63, 72; Anttonen & Sipilä 2010, 110—112; Perkiö 2016, 131.)
Hyvinvointivaltion ja universalismin kulta-aikana pidetään erityisesti 1970—80-lukuja, jolloin muodostui vahva pohjoismainen hyvinvointivaltioidentiteetti. Universalismi liitettiin vahvasti Pohjoismaihin ja se toimi vetovoimaisena määritelmänä pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle. (Anttonen & Sipilä 2010, 113, 115.) Hyvinvointivaltiota oli luotu täystyöllisyyden, kiihtyneen talouskasvun ja suljetumpien kansantalouksien turvin. Tästä johtuen järjestelmät suosivat työllisyyttä eikä työttömyyttä ollut samassa mittakaavassa kuin 1990-luvulta lähtien. Talouskasvu mahdollisti hyvinvointivaltion kasvun. (Perkiö 2016, 132.) Vuonna 1969 säädettiin laki yleisestä perhe-eläkkeestä ja vuonna 1977 asetus kunnallisesta elatustuesta yksinhuoltajille.
Maksuton perusterveydenhuolto astui voimaan vuonna 1972 kansanterveyslain nojalla.
Peruskoulujärjestelmä lähti asteittain liikkeelle koko maassa 1970-luvun alusta lähtien, minkä seurauksesta sosioekonominen eriarvoisuus väheni. Vuoteen 1970 mennessä Suomi oli saanut nostettua sosiaalivakuutusmenoja eikä se ollut enää viimeisenä eurooppalaisten maiden joukossa. (Anttonen & Sipilä 2009a, 72, 74, 76.)
Kuitenkin Esping-Andersen ja Korpi huomauttivat 1980-luvun lopulla, että Suomen etuuksien, kuten työttömyysturvan, tasot laahaavat muita Pohjoismaita perässä siitä huolimatta, että Suomi on saanut luotua samankaltaisen universaalin hyvinvointivaltion
8
(Anttonen & Sipilä 2009a, 78; Esping-Andersen & Korpi 1987, 54). 1970-luvun puolivälistä lähtien työttömyys lähti nousuun, mikä aiheutti hyvinvointivaltion kulujen kasvun (Gelissen 2000, 258). Lisäksi hyvinvointivaltioiden rahoitusta ovat haastaneet kansainvälinen verokilpailu ja vapautunut pääomaliikenne, työmarkkinoiden muuttuminen ja perhe-elämän muuttuminen, informaatioteknologian kehittyminen, mikä osaltaan vaikuttaa työmarkkinoiden muuttumiseen, sekä ilmastonmuutoksesta johtuva ekokriisi. (Perkiö 2016, 130). Terveydenhuolto ei ole ollut missään vaiheessa täysin universaali, koska se sisältää valtion rahoittamia järjestelmiä, jotka eivät lähde universaalein periaatteista. (Anttonen & Sipilä 2009a, 75, 89.)
1990-luvulla Suomessa alkoi vahvistua köyhyyteen kohdistuva politiikka, joka vaikutti kotitalouksien toimeentuloon ja kulutukseen. Poliittisissa ohjelmissa köyhyys mainittiin ensimmäisen kerran vasta juuri 1990-luvun lopulla, vaikka se oli tärkeä perusta hyvinvointivaltion kehittymisessä. Erityisesti vasemmistopuolueet lähtivät ajamaan köyhien asiaa. Esimerkki kyseisestä politiikasta on köyhyyspaketti, joka pitää sisällään selektiivisemmän agendan. Vuosien 1991—1995 aikana leikattiin työttömyysturvasta ja sairausvakuutuksesta sekä etuuksien saamisen ehtoja. Toimeentuloturvan universaalisuus kaventui vuosina 1995—1999 ajetun politiikan seurauksesta, koska tuen tasoa laskettiin, asumiskustannusten omavastuu tuli osaksi tukea ja harkinnanvaraisen toimeentulotuen saamista heikennettiin merkittävästi. Vaikka talous alkoi elpyä 1990-luvulla laman jälkeen, uusi politiikan suunta jäi vallalle. Sosiaalimenojen kohdalla iäkkäisiin ja sairaisiin kohdistetut menot ovat kehittyneet hitaimmin 1990-luvun laman jälkeen, vaikka kansantalous elpyi ja lamasta selvittiin nopeasti. Kehitys on vaikuttanut kuntatalouden kriisiytymiseen hoiva- ja terveyspalveluiden osalta ja johtanut palveluiden yksityistämiseen sekä siirtämiseen kolmannen sektorin toimijoille. Sosioekonomisesti tarkasteltuna eriarvoisuus lähti nousuun. (Anttonen & Sipilä 2009a, 90—94; Kuivalainen
& Niemelä 2010, 264, 268; Muuri 2009b, 183; Sipilä 2006, 514.)
Suomessa universalismin kannatuksen muutokset näkyvät siinä, että universaali hyvinvointivaltio on muuttunut entistä enemmän ”kilpailuvaltioksi” (Sipilä 2006, 411) 1990-luvun laman seurauksena tilanteessa, jossa työttömyys oli lähtenyt selvään nousuun ja rahoituspohja supistui (Anttonen & Sipilä 2009a, 90; Kuivalainen & Niemelä 2010, 264). Kilpailuvaltiolla tarkoitetaan sitä, että elinkeinoelämä on saanut vahvemman jalansijan politiikassa ja julkisessa keskustelussa painotetaan kilpailukykyä. Julkisessa
9
keskustelussa on tuotu esille, että kilpailukyky parantaa työllisyyttä ja kansantaloutta sekä vähentää painetta sosiaaliturvajärjestelmässä, minkä vuoksi se linkittyy hyvinvointipolitiikkaan. Kilpailuvaltio korostaa yksityisen sektorin osuutta suhteessa julkiseen sektoriin, mikä on ainakin osin ongelmallista universalismin kannalta. Kun universaalissa hyvinvointivaltiossa painotus on ihmisten tasa-arvossa ja solidaarisuudessa, kilpailuvaltiossa taas ihmisiin panostaminen on panostamista kilpailukykyyn eli lähtökohtana on valtion talouden kasvu ja kansainvälisessä kaupankäynnissä aseman parantaminen.
Sipilä (2006) toteaa, että siirtyminen hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioksi on seurausta välttämättömästä kehityskaaresta, jonka Suomi on joutunut kohtaamaan pärjätäkseen kansainvälisessä kilpailussa. (Sipilä 2006, 411—413, 514—515.) Uudet johtamistavat tulivat Suomeenkin 1980- ja 1990-lukujen aikana, joiden seurauksesta julkisen sektorin organisaatiot alkoivat toimia yksityisen sektorin tavoin. Liberaalimmat markkinateoriat ottivat valtaa julkisen sektorin talouden ylläpidosta ja tehokkuudesta tuli uusi leimaava tekijä myös sosiaalipolitiikassa. (Anttonen & Sipilä 2009a, 90—91, 95.)
Kuten universalismin määrittelyssä kerroin, sosiaalipolitiikka seuraa politiikan muutoksista. Universalismin kannatus on riippuvainen keskiluokan tyytyväisyydestä omaan asemaansa ja pienituloisten määrään väestössä, koska he ovat julkisen sektorin tuottamien palveluiden ja etuuksien varassa keskiluokkaisia enemmän. Universaalien palvelujen ja etuuksien heikentäminen ja velvoittavuuden lisääntyminen saavat ihmiset hakemaan tukea muualta kuin julkiselta sektorilta. Kansalaisten intressit ovat entistä enemmän vaikuttamassa hyvinvointivaltion oikeutukseen.
Hyvinvointivaltion perustana olevaa progressiivista ja laajaa verotusta on alettu pitää yhä enemminkin rasitteena. Universalismia heikentävät toimet ovat vieneet entistä enemmän kohti ”marginaalista sosiaalipolitiikkaa”, joka vie kansalaisia entisestään yhteiskunnan ulkopuolelle tuloloukkujen, hallintokulujen ja hitaan viranomaispäätöksenteon vuoksi (Anttonen & Sipilä 2009, 98; Anttonen & Sipilä 2009b, 154, 175, 179, 271—272; Muuri 2009b, 182). Cox (2004, 211) huomauttaa, että hyvinvointivaltion etuudet, kuten eläke, tulisi kohdentua koko väestölle työmarkkina-asemasta riippumatta, mikä tarkoittaisi saman suuruisia etuuksia kaikille. Anttonen ja Sipilä (2010) jatkavat, että myös ansiosidonnainen järjestelmä nähdään universaaliksi järjestelmäksi, koska katsotaan, että
10
jokaisella on mahdollisuus päästä työmarkkinoille. Toisin sanoen järjestelmä ei enää tarkoita kaikkia kansalaisia kattavaa järjestelmää. (Anttonen & Sipilä 2010, 115—116.)
11
3. Aikaisempi tutkimus
3.1. Mielipidetutkimuksiin liittyvä keskustelu
Hyvinvointivaltioon liittyviä mielipidetutkimuksia on toteutettu runsaasti vuosikymmenten ajan. Niiden tarkoituksena on ollut saada selville kansalaisten käsityksiä yhteiskunnasta ja asenteista eri ihmisryhmiä kohtaan eli tietoa siitä, mikä on vallitsevan yhteiskunnan tila (van Oorcshot 2000, 34; kts. Kallio & Niemelä 2017, 146). Ne ovat kansan mielipide, joka voi erota huomattavasti päättäjien ja asiantuntijoiden näkemyksistä (Sihvo & Uusitalo 1993, 6). Mielipidetutkimuksilla on välillinen arvo päättäjille, koska ne kertovat sen, mihin kansalaiset ja äänestäjät laittaisivat valtion resursseja (van Oorcshot 2000, 34). Mielipidetutkimukset voivat näin ollen ohjata sosiaalipolitiikkaa, jos päättäjät pitävät kansalaisten mielipiteitä tärkeinä tai haluavat vaikuttaa tulevien vaalien äänestystulokseen.
Suhonen (1998, 147) toteaa, että mielipidetutkimusten yhtenä tarkoituksena on vaikuttaa tulevaan päätöksentekoon. Hän tuo esille, että näitä tutkimuksia voidaan hyödyntää myös etsimään kansan keskuudesta väärien mielipiteitä, jotka olisivat haitallisia valtiovallalle.
Tätä kutsutaan panoptiko-metaforaksi. (Suhonen 1998, 147, 149.) Toisaalta Slothuusin (2007, 327) mukaan eliitillä on mahdollisuus vaikuttaa kansalaisten mielipiteisiin sosiaalipolitiikasta muuttamalla kuvaa etuuksien saajista (kts. Slothuus 2007, 324).
Franko, Tolbert ja Witko (2013) esittävät, että ihmisten tietoisuuden lisääntyminen vaikuttaa politiikan tukemiseen. Kun poliittinen eliitti keskustelee yhdestä politiikan teemasta julkisesti, käsitys aiheesta selkeytyy ja samalla kansalaiset saavat tietoa ehdotuksista ja päätöksistä. Näin he voivat tehdä tiedostetummin parempia ratkaisuja.
(Franko, Tolbert ja Witko 2013, 32—33.)
Mielipidekyselyt voivat olla ristiriitaisia sen vuoksi, että yksilöllä ei ole välttämättä yhtenäistä kantaa tutkittavasta asiasta esimerkiksi hyvinvointivaltiosta, vaikka se voisi olla mielekkäämpää selkeämmän mitattavuuden vuoksi (Sihvo & Uusitalo 1993, 7-9; kts.
Coughlin 1976, Martinussen 1989, Pettersen & Kolberg 1981; Zaller 1992, 54). Yksilö voi siis kannattaa hyvinvointivaltiota ideana, mutta kritisoida sen joitakin ulottuvuuksia.
Lisäksi vastaajien keskuudessa voi ilmetä ali- tai yliedustusta joissakin ryhmissä (Ervasti
12
1996, 36), esimerkiksi nuoret ovat vastanneet suhteessa heikommin kuin keski-ikäiset tai korkeasti koulutetut vastaavat paremmin kuin vain peruskoulun käyneet. Ervasti (1996, 36) toteaa, että niiden joukossa, jotka jättävät vastaamatta, esiintyy muista ryhmistä eriäviä kantoja. Mielipidetutkimusten kohdalla on tuotu esille, voidaanko niitä pitää luotettavina mielipiteiden ja asenteiden hankalan tutkittavuuden vuoksi (Ervasti 1996, 38). Zaller (1992, 148) esittää, että yksilön mielipidemuutos tapahtuu vaikuttamiseen pyrkivän viestin vastaanottamisessa ja viestin sisällön hyväksymisessä. Hänen mukaansa viestin vastaanottamiseen vaikuttaa se, miten valveutunut yksilö on politiikasta niin, että vahvempi tietoisuus tarkoittaa suurempaa todennäköisyyttä vastaanottaa viesti. Yksilön todelliset mielipiteet eivät välttämättä tule esille tutkimuksissa, vaan ihmisessä heränneet tunteet kysyttyä asiaa kohtaan. Zaller huomauttaa, että kaikki vastaanotettu informaatio ei muokkaa mielipiteitä. (Zaller 1992, 50—51, 148.)
Kurkela ja Sauli (1993, 41) pohtivat artikkelissaan, onko tilastollisia tutkimuksia ylipäänsä mahdollista tulkita ihmistieteissä selittämään todellisuutta. Tilastoja tulkitessaan asiantuntija kohdistaa tutkimuksen kritiikin niihin, mikä verhoaa tulkinnan tilastojen taakse. Tästä voi seurata luokitusten synnyttämää todellisuutta, joka voisi muuttua erilaisia aineistoja ja tutkimusmenetelmiä käyttämällä. (Kurkela & Sauli 1998, 41.) Keinänen (1998, 43) huomauttaa, että luokittelu voi johtaa liian yksipuoliseen ryhmien tarkasteluun huomioimatta sitä, että ryhmät eivät sisällä yhtenäistä joukkoa.
Ihmiset käsittävät asiat eri tavoin ja antavat ilmiöille erilaisia merkityksiä yhteiskunnallisista oloista johtuen, mikä vaikeuttaa asioiden objektiivista tutkimista tilastollisesti (Keinänen 1998, 44). Tilastot eivät välttämättä pysty tavoittamaan subjektiivista arkea numeraalisesti, vaan tarkoituksena on lähinnä saada yleistettävä otos (Kurkela & Sauli 1998, 41).
Mielipidetutkimusten mielekkyys ja arvioitavuus kasvaa, kun tutkimusten toistettavuus on mahdollinen. Kun tutkimuksissa toistetaan samoja teemoja samoilla kysymyksillä eri vuosina, niiden vertaaminen keskenään helpottuu ja muuttuu relevantimmaksi kuin eri kysymysbooleja verrattaessa. Tämä edellyttää sitä, että kysymysten sanamuoto säilyy samana. (Sihvo & Uusitalo 1993, 8.) Toisaalta Kurkelan ja Saulin (1998, 33) mukaan tutkimusten ajallisuus ja ajankohtaisuus häviää, jos samoja kysymyksiä toistetaan ilman teoreettista viitekehystä. He kysyvät, onko mahdollista toistaa eri ajanjaksoina toteutettuja mielipidetutkimuksia (Kurkela & Sauli 1998, 33). Keinänen (1998, 44)
13
toteaa, että eri ajanjaksoilla voidaan käsittää asiat ja käsitteet eri tavoin, mikä vaikeuttaa eri ajanjaksojen vertailua keskenään. Ihmiset ovat aikansa tuotoksia ja esimerkiksi työhön suhtautuminen tai sen ymmärtäminen voivat erota paljon kahdenkymmenen vuoden päästä. Suhosen (1998, 155) mukaan modernissa yhteiskunnassa ei voi enää päätellä kansalaisten asenteita ja mielipiteitä sosiaalisen aseman kautta. Yleinen mielipide ymmärretään yksilöiden mielipiteiden eikä yhtenäiseksi muodostuneena mielipiteenä.
Suhosen mukaan uusi vaihe edellyttää tutkimusta ja käsitteiden uudelleenmäärittämistä, joka tarjoaa tutkijoille merkittävää aineistoa yhteiskuntien tilasta. (Suhonen 1998, 154—
155.)
3.2. Hyvinvointivaltion kannatukseen liittyvä tutkimus
Rothsteinin (1998, 217) mukaan hyvinvointivaltion kannatus on esitetty monissa tutkimuksissa vahvaksi. Hyvinvointivaltion kannatus tulee esille siinä, mitä mieltä ollaan etuuksien ja palveluiden käyttämiseen liittyvistä seikoista. Jos koetaan, että ihmiset käyttävät palveluita tarkoituksenmukaisesti eivätkä hyväksikäytä etuuksia tai palveluita, hyvinvointivaltioon suhtaudutaan myönteisesti. Tällöin myös annetaan tuki julkiselle vastuulle ja kannatetaan julkisen rahoituksen lisäämistä eikä uskota hyvinvointivaltion passivoivan ihmisiä. (Sihvo & Uusitalo 1993, 93—94.) Hyvinvointivaltion kannatus muodostuu siitä, saako sen tuottamat palvelut ja etuudet legitiimin aseman, eli kannatus on suoraan yhteydessä sosiaalipoliittisten menojen kannatukseen (Edlund 2006, 397—
398). Kuitenkin mielipidetutkimusten vaikutuksesta huolimatta hyvinvointivaltiotutkimuksessa painotetaan sitä vastoin uusinstitutionalismin tutkimusta Suomessa. Kansainvälisesti sosiaaliturvaan tai uudelleenjakoon liittyvien mielipiteiden tutkimus on laajempaa. (Muuri 2007, 22.)
Hyvinvointivaltion kannatukseen liittyvissä tutkimuksissa on havaittu, että hyvinvointivaltioon kriittisesti suhtautuvat mieltävät hyvinvointivaltion passivoivan kansalaisia, koska korkeat tulonsiirrot eivät kannusta työntekoon. Korkeaa tuloverotuksen on nähty olevan syy työnteon välttelemiseen. Korkeaa verotusta tarvitaan hyvinvointivaltion ylläpitämiseen, mikä näkyy julkisen rahoituksen määrässä. Suomessa verovaroihin tehtyjä korotuksia on haluttu harvimmin kohdistaa työttömille ja toimeentulotuen saajille (Sihvo & Uusitalo 1993, 97). Muurin (2009a, 60) tutkimus myös
14
osoittaa, että kritiikki kohdistuu toimeentulotukeen siksi, että se ei toimi universaalisti.
Kallio ja Niemelä (2017) tutkivat ansaitsevuutta suomalaisessa kontekstissa ja sitä, onko suomalaisten asenteet koventuneet huono-osaisia kohtaan. Tutkimuksesta käy ilmi, että suomalaiset pitävät heikoimmassa asemassa olevia avun tarvitsijoina ja että hyvinvointivaltiolla on kannatusta. Sitä vastoin suomalaisten suhtautuminen sosiaaliturvan laiskistamiseen on kielteisempää kuin tutkimuksessa vertailukohtana olevana 1990-luvulla. (Kallio & Niemelä 2017, 151.)
Kriittisesti hyvinvointivaltioon suhtautuvat pitävätkin ongelmana julkista rahoitusta ja kannattavat yksilön omaa vastuuta (Ervasti 1996, 10; Sihvo & Uusitalo 1993, 92).
Kriittisen suhtautumisen takana on usein ideologisia näkemyksiä (Ervasti 1996, 12). Van Oorcshot (2000, 43) esittää, että kansalaisten suhtautumiseen sosiaalipolitiikkaan vaikuttavat odotukset siitä, miten järjestelmään panostetaan rahallisesti, ja näkemykset siitä, mitkä säännöt tai kriteerit ohjaavat verotulojen uudelleenjakoa. Nämä odotukset ja näkemykset vaikuttavat myös sosiaalipolitiikan kannatukseen (van Oorcshot 2000, 43).
Kelly (2005, 865) toteaa, että kannatuksessa on olennaista taloudellisen taakan jako universaaleja palveluja ja etuuksia rahoitettaessa. Hänen mukaansa kysymyksen ”kuka ansaitsee?” takana on ”kuka saa rahat?” (Kelly 2005, 865). Samankaltaista keskustelua käy Naumann (2018), joka on tutkinut tietoisuuden lisääntymistä sosiaalipolitiikan kustannuksista ja sen yhteydestä yksilöiden asenteisiin ansaitsevuudesta. Naumann esittää, että ihmiset jakavat etuuksien saajat sen mukaan, kuinka paljon eri ryhmät ansaitsevat rahallista panostusta. Ihmiset tukevat enemmän universaaleja hyvinvointiohjelmia, kuten eläkkeitä ja pitkäaikaishoitoa ja terveydenhuoltoa, kustannuksista huolimatta kuin tietylle ryhmälle kohdistettuja etuuksia kuten työttömyysturvaa tai sosiaalista investointia. (Naumann 2018, 8.)
Toisaalta viimesijaisten etuuksien saajiin liittyvistä asenteista ei ole riittävästi tutkimustietoa Suomessa, jotta voitaisiin olla varmoja, pitävätkö asenne-erot paikkansa (Kallio & Niemelä 2017, 144). Kallio ja Niemelä (2017, 154) toteavat, että vaikka julkisen keskustelun pohjalta on luotu kuva yhteiskunnan kovemmista asenteista huonommassa asemassa olevia kohtaan, ne eivät ole todenmukaisia kansalaisten enemmistön keskuudessa. Kritiikistä huolimatta julkista vastuuta pidetään hyvänä asiana enemmistön piirissä (Sihvo & Uusitalo 1993, 96). Kun on tarkasteltu sosioekonomisia ryhmiä, on havaittu, että julkista vastuuta kannatetaan edelleen yksityistä vastuuta
15
enemmän (Ervasti 1996, 43). Sihvo ja Uusitalo (1993, 96—97) huomasivat, että 1990- luvun lamasta huolimatta kansalaiset suhtautuivat myönteisesti verovaroin ylläpidettyyn hyvinvointivaltioon. Kallio ja Niemelä (2017, 154) ovatkin todenneet, että heikko taloustilanne ja matala työllisyys lisäävät koheesiota ja yhteenkuuluvuuden tunnetta eri ihmisryhmien välillä sosioekonomisesta taustasta riippumatta. Heidän mukaan tämä johtuu riskistä jäädä itse työttömäksi ja päätyä saamaan työttömyyskorvausta, ja toisaalta lähipiirissä kasvanut riski työttömyyteen ja köyhyyteen. Nämä vähentävät eroja työssäkäyvien ja työttömien välillä, mikä lisää empatiaa viimesijaisten etuuksien saajia kohtaan. (Kallio & Niemelä 2017, 154.)
Naumann, Buss ja Bähr (2016) ovat löytäneet yhteyksiä valtion taloudellisen tilanteen ja hyvinvointivaltion vastuunkannon kannattamisen välillä. Talouslama ja myös koettu työttömyys vaikuttivat siihen, nähdäänkö työttömät ansaitsevina. Erityisesti väliaikaisesti työttömien kohdalla muutos oli tukemisen puolella, toisin kuin työttömäksi jääneet eivät muuttaneet uudelleenjakoon liittyviä vastakkaisia mielipiteitään. Toisaalta työttömyys lisää epävarmuutta tulevaisuuden osalta ja yleistä heikkouden tunnetta, jotka vahvistavat myönteisiä asenteita valtion vastuunkantoa kohtaan. (Naumann, Buss & Bärh 2016, 87—
88, 90.) Prinzen (2015) on selittänyt tilannetta sillä, että havaittu huono-osaisuus muokkaa ihmisten näkemyksiä tulonsiirroista pienituloisille ja huono-osaisille. Hän on havainnut tämän tutkimalla iäkkäiden taloudelliseen tukemiseen liittyviä mielipiteitä Saksassa. (Prinzen 2015, 358—359.) Blekesaune (2013) on esittänyt samoja päätelmiä taloudellisen ahdingon vaikutuksista ihmisten käsityksiin hyvinvointivaltion uudelleenjakopolitiikasta. Verovaroin ylläpidettyä uudelleenjako kannatetaan maissa, joissa taloudellista ahdinkoa kokevia ihmisisiä on paljon. Rikkaammatkin tuloluokat kannattavat uudelleenjakoa, koska he kokevat suuremman riskin ajautua köyhyyteen kuin maissa, joissa köyhiä on paljon vähemmän. Blekesaune huomauttaa, että käsittämällä tämän voidaan ymmärtää paremmin sitä, mikä vaikutus eri aikoina olevilla valtion taloustilanteilla on hyvinvointivaltion toimenpiteiden tukemiseen. (Blekesaune 2013, 57, 63—70.)
Muurin (2009a, 59—60) tutkimuksessa sosiaalipalveluihin liittyvistä asenteista käy ilmi, että suomalaiset kannattavat julkisen sektorin vastuuta sosiaalipalveluiden tuottamisessa.
Hänen tutkimuksessaan naiset, työttömät ja eläkeläiset suhtautuvat kriittisemmin sosiaalipalveluiden toimivuuteen, mikä Muurin mukaan johtuu palveluiden heikosta
16
laadusta ja niihin kohdistuneesta luottamuspulasta. (Muuri 2009a, 59—60.) Edlundin (2006, 397) artikkelista käy ilmi, että hallintoa kannattavat ne, jotka ovat tyytyväisiä verotukseen ja kannattavat universaalia uudelleenjakoa pitämättä hyvinvointivaltion toimintaa huijauksena.
Ervastin (1996, 13) mukaan hyvinvointivaltion tulonsiirrot eivät vaikuttaisi siihen, että ihmisiä jää työmarkkinoiden ulkopuolelle passiivisuusajatuksen vuoksi. Hänen mukaansa tutkimuksissa ei ole pystytty osoittamaan, että kansantalous ei kasva tai kansainvälinen kilpailukyky olisi heikko hyvinvointivaltiossa (Ervasti 1993, 10, 12.)
Sitä vastoin kansainvälisesti on saatu tuloksia, että ihmisillä erilaisia näkemyksiä, mitkä ihmisryhmät ansaitsevat tulevan autetuiksi hyvinvointivaltiossa (van Oorcshot 2006, 24, 26). Tällä on vaikutusta siihen, miten suhtaudutaan sosiaaliturvajärjestelmiin. Niitä sosiaaliturvaan liittyviä ohjelmia, jotka on kohdistettu julkisuudessa positiivisesti hyväksytyille ryhmille, kannatetaan enemmän kuin negatiivisen julkisuuskuvan omaaville ryhmille kohdistetut ohjelmat (van Oorcshot 2006, 25). David Sznycer ym.
(2017) ovat tutkineet ihmisten motiiveja kannattaa tulojen uudelleenjakoa. Heidän tutkimuksensa osoittaa, että myötätuntoinen tukee uudelleenjakoa pienituloisia auttavana keinona, kun taas kateellinen tukee verotuksen kiristämistä pienituloisten aiheutuvista taloudellisista ongelmista huolimatta. Alt ja Iversen (2017) selvittivät artikkelissaan myös ihmisten motiiveja. Tuloksista nousee esille, että vähemmistöihin kuuluvat henkilöt ovat suosivat uudelleenjakoa eli kannattavat pienituloisten auttamista. He toteavat, että Yhdysvalloissa verovarojen uudelleenjako ei ole yhtä suosittua kuin Yhdysvaltojen ulkopuolella.
Likki ja Staerklé (2015) painottavat hyvinvointivaltion tuottaman riippuvuuden vaikutusta ihmisten mielipiteisiin hyvinvointivaltiosta. Vastoin aikaisemmin tässä kappaleessa mainittuja tutkimuksia, Likin ja Staerklén mukaan ihmiset kannattavat sekä työttömien että sairaiden tukemista, kun taustalla vaikuttaa ihmisten uskomukset, että sosiaalietuuksien ja -palveluiden tekevät saajat riippuvaisiksi yhteiskuntaan, ja kannatus hyvinvointivaltiota kohtaan. Likki ja Staerklé käyttävät termiä riippuvuuskulttuuri (’dependency culture’), joka on osoittautunut vahvaksi tekijäksi hyvinvointivaltion sekä universaalin politiikan kannattamisten takana. He lisäävät, että institutionaaliset toimet heikentävät hyvinvointivaltion kannattamista, jos ne ovat ristiriidassa keskeisten arvojen
17
kanssa. He toteavat, että ideologinen konteksti vaikuttaa mielipiteiden muodostumiseen, minkä vuoksi normit ja arvot tulee ymmärtää poliittisissa ohjelmissa olevien ennakkoluulojen ja stereotypioiden taustatekijöinä. (Likki ja Staerklé 2015, 143—148.)
Van Oorcshotin (2000, 43) mukaan korrelaatiota ei ole löytynyt sosioekonomisen aseman ja hyvinvointivaltioon suhtautumisen välillä. Hän esittää tämän johtuvan arvojen hajaantumisella ja yhteiskuntaluokkarajojen muuttumisella joustavammiksi (van Oorcshot 2000, 43). Dawtry, Sutton ja Sibley (2015) ovat esittäneet samanlaisia ajatuksia omassa tutkimuksessaan, jossa selviteltiin varallisuuden vaikutusta uudelleenjaon kannattamiseen Yhdysvalloissa. He eivät huomanneet rikkaiden ja köyhien välillä eroja siinä, miten tuloja tulisi uudelleen jakaa yhteiskunnassa. (Dawtry, Sutton ja Sibley 2015, 1389.)
Kuitenkin useat muut tutkija on pystynyt osoittamaan vastakkaisia näkemyksiä. Kim ja Yushin (2018) ovat tutkineet sosioekonomisen statuksen ja uudelleenjakoon liittyvien asenteiden yhteyttä valtiossa koetun mahdollisuuksien eriarvoisuuden mukaan. Heidän mukaansa sosioekonomisen aseman ja uudelleenjakoa koskevilla asenteiden välinen suhde on heikko, kun valtiossa koetaan eriarvoisuutta. Tässä tapauksessa sosioekonominen asema ei selitä uudelleenjaon kannatusta. Jos taas yksilö uskoo, että henkilökohtainen menestys tulee valtion toimien avulla, uudelleenjakoa kannatetaan.
Kim ja Yushin pohtivat, että valtiossa, joissa hyvinvointiohjelmat toimivat uudelleenjakamisen periaatteen mukaisesti, ihmisillä on tapana tukea hyvinvointivaltion uudelleenjakopolitiikkaa. Lisäksi matalamman sosioekonomisen aseman omaavilla ihmisillä on suurempi todennäköisyys kannattaa uudelleenjakoa kuin korkeamman sosioekonomisen aseman omaavilla. Heidän mukaansa tämä johtuu siitä, että uudelleenjaolla pyritään minimoimaan taloudellista eriarvoisuutta. Jos ihmiset kokevat yhteiskunnan olevan sosiaalisesti eriarvoinen, uudelleenjakoa kannatetaan sosioekonomisesta asemasta riippumatta. (Kim & Yushin 2018, 308, 310.)
Kim ja Yushin esittävät, että yhteiskunnan luokkaistuminen vähentää uudelleenjaon kannatusta (Kim & Yushin 2018, 308, 310). Tästä johtuen universalismiin liittyvän uudelleenjaon kannattamisen lisäämiseksi yhteiskunnan tulisi minimoida sosioekonomisten asemien eli yhteiskuntaluokkien haitallista muodostumista. Myös Fernández ja Jaime-Castillo (2018) ovat käsitelleet tutkimuksessaan sosioekonomisen
18
aseman vaikutusta uudelleenjakoa koskeviin asenteisiin ja sen tukemisen. Heidän tutkimuksensa osoittaa, että uudelleenjaon lisääminen voisi lisätä eroja yhteiskuntaluokkien välillä uudelleenjakoon liittyvissä asenteissa. (Fernández ja Jaime- Castillo 2018, 1009.) Jaime-Castillo ja Sáez-Lozano (2016, 90) lisäävät, että sosioekonomisen aseman nousu vähentää köyhille kohdistettuja tulonsiirtoja kannattamista ja toisaalta lisää keskiluokalle ja rikkaille kohdistettuja tulonsiirtoja kannattamista. Työttömät suhtautuvat köyhille kohdistettuihin tulonsiirtoihin myönteisesti ja taas keskiluokalle kielteisesti.
Aikaisempien tutkimusten pohjalta on nähtävissä, että poliittinen ideologia on vahva tekijä kannatuksen muodostumiseen. Heikki Paloheimo (2008) on tutkinut suomalaisten asenteita hyvinvointivaltiota kohtaan puoluenäkökulmasta. Hän otti tarkasteltavaksi verotuksen ja julkisten palveluiden tason turvaamisen. Suomalaisille on tutkimuksen perusteella tärkeää turvata julkiset palvelut verovaroin eli julkista vastuuta kannatetaan Suomessa vuonna 2007, jolloin tutkimus tehtiin. Tutkimuksesta nousee esille, että eniten myönteistä kannatusta löytyy kokoomuksen, vihreiden ja keskustan äänestäjien joukosta.
Paloheimo (2008) esittää, että puolueet toteuttavat omaa ideologiaansa ennen universaalia ideaa. Näin ollen hän toteaa, että hyvinvointivaltiosta on tullut eri intressiryhmien taistelukenttä, jossa erilaiset tavoitteet kilpailevat universalismin tavoitteiden sijaan.
(Paloheimo 2008, 29, 32, 35—37.)
Franko, Tolbert ja Witko (2013) ovat käsitelleet artikkelissaan poliittisen ideologian vaikutusta veropohjaisen uudelleenjaon tukemiseen Yhdysvalloissa. Heidän tuloksensa osoittavat, että Yhdysvalloissa puolueideologialla on yhteyttä, mitä ihmiset ajattelevat uudelleenjaosta. Vasen-oikea-akselilla tarkasteltuna demokraatit sijoittuvat vasemmalle ja republikaanit oikealle Yhdysvaltojen kontekstissa. Artikkelissa tuodaan esille, että demokraatit kannattavat veronmaksua varallisuuden uudelleenjaon merkityksessä, kun taas republikaanit vastustavat sitä. Yksilön usko verotukseen ja puolueuskollisuus sekä talousasioiden pitäminen tärkeinä ja puolueuskollisuus näyttäytyvät merkittävinä tekijöinä muodostamaan kannan uudelleenjaosta. Tästä johtuu se, miksi ne demokraatit, jotka pitävät verotusta liian korkeana, eivät kannata uudelleenjakoa. Toisaalta talousasioiden tärkeänä pitäminen erottaa republikaaneja ja demokraatteja, sillä tässä tapauksessa republikaanit vastustavat ja demokraatit kannattavat uudelleenjakoa.
(Franko, Tolbert & Witko 2013, 923, 929—933.) Naumann (2018) vahvistaa Frankon
19
ym. (2013) tuloksia Saksassa tehdyssä tutkimuksessa. Oikealla olevat vastaajat tukivat vasemmalle sijoittuneita vähemmän hyvinvointivaltion kustannusten lisäämistä verovaroin, paitsi eläkkeisiin panostamisen kohdalla.
Jaime-Castillo ja Sáez-Lozano (2016) yhtyvät muiden tutkijoiden tavoin poliittisen ideologian ja sosioekonomisen aseman vaikutuksiin ihmisten mieltymyksissä verotusta ja uudelleenjakoa kohtaan OECD-maiden keskuudessa. Vasemmalle itsensä sijoittava henkilö todennäköisemmin kannattaa verotulojen siirtämistä köyhille, kun taas oikealle sijoittuvat todennäköisemmin kannattavat verotulojen siirtämistä rikkaille. Erityisesti tämä näkyy matalan ja korkean tulotason ryhmissä, mutta keskiluokan osalta ei löydetty poliittisen ideologian yhteyttä. Jaime-Castillo ja Sáez-Lozano esittävät, että maiden julkisen sektorin rakenne vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset jakaisivat verotuloja ja kenelle.
Sosiaalidemokraattisissa hyvinvointivaltioissa, joissa verotaakka on suuri ja tulonsiirrot ovat laajoja, köyhille kohdistettuihin tulonsiirtoihin suhtaudutaan maltillisen myönteisesti. Sitä vastoin anglosaksisissa maissa sekä Etelä- ja Itä-Euroopassa, joissa verotaakka on vähäinen ja sosiaalipolitiikan menot ovat pienet, köyhille kohdistettuja tulonsiirtoja kannatetaan vähän ja keskiluokalle ja rikkaille kohdistettuja tulonsiirtoja kannatetaan enemmän. (Jaime-Castillo & Sáez-Lozano 2016, 82, 95—96.)
Hyvinvointivaltion kannatukseen liittyvistä tutkimuksista voi tehdä päätelmän, että ihmisten sosioekonominen asema ja erityisesti eri ryhmien intressit ovat isossa roolissa kannatuksen muodostumisessa, kuten edellä on kuvattu poliittisen ideologian näkökulmasta. Kuitenkin intressien ajaminen on muutakin kuin poliittisen intressin ajamista. Mathiowetz (2011) määrittää intressin olevan voimana yksilön toiminnalle.
Intressiin kytkeytyy taloudellisen hyödyn periaate ja sitä voi kuvailla laskelmalliseksi itseluottamukseksi. (Mathiowetz 2011, 2, 4.) Intressien tarkoituksena on yksilöiden päämäärien saavuttaminen (Sears ym. 1980, 671) Cochran (1973) myös liittää intressin yksilön tietoisuuteen, mutta hänen mukaansa intressiä ei voi määritellä rationaalisuuden avulla, koska se ei ole itsessään rationaalinen. Ihminen toimii mieltymysten ja itsekkyyden ajamana, mikä Cochranin mielestä erottaa intressin rationaalisuudesta ja itsetietoisuudesta. Tällä hän tarkoittaa sitä, että ihminen ei välttämättä tiedosta toiminnansa motiiveja eli toiveita tai intressejä, mikä ei ole välttämätöntä. (Cochran 1973, 751—752.)
20
Amerikassa intressiteoriaa on lähdetty kuvaamaan rotujen välisen vastakkainasettelun näkökulmasta. Bobo ja Hutchings (1996) esittävät, että sosiaalinen eriarvoisuus muokkaa yksilön uskomuksia niin, että hän voi pitää muiden rodullisten ryhmien edustajia uhkana.
Uhka muodostuu silloin, kun yksilö kokee haavoittuvuutta liittyen hänen paikkaansa yhteiskunnassa ja yhteisöissä. (Bobo & Hutchings 1996, 953—954.) Kaufmannin (2004) mukaan kilpailuasettelu johtaa konfliktiin, joka vahvistaa ryhmäidentiteetin merkitystä politiikassa. Ryhmäidentiteetin muodostuminen vaikuttaa äänestyskäyttäytymiseen niin, että puoluelojaalisuus heikkenee. (Kaufmann 2004, 39—40.) Cochran taas toteaa, että autonomiset ja eristäytyneet yksilöt muodostavat intressipolitiikan ytimen, jossa vaikuttaa vahvasti myös yksilöiden intressit (Cochran 1973, 749—750).
21
4. Tutkimuskysymys, aineisto ja menetelmät
4.1 Tutkimuskysymykset
Tutkimustehtävänäni oli vastata kysymyksiin
1. Mikä on universaalin hyvinvointivaltion kannatuksen tila 2010-luvulla?
2. Onko universalismin vaihtoehdolla, residualismilla, kannatusta Suomessa?
Tutkimuskysymyksiini vastatakseni pyrin selvittämään, millaisia asenteita suomalaisilla on julkisesta vastuusta ja eri ihmisryhmistä universalismin näkökulmasta eli mikä on sosiaalipoliittinen ilmapiiri 2010-luvun hyvinvointivaltiossa. Tutkimuksessani tuon esiin, miten suomalaiset ovat suhtautuneet universalismin tavoitteisiin julkisen vallan vastuusta ja toimeentulon turvaamisesta. Lisäksi selvitän, saako residualismi kannatusta.
4.2. Aineisto
European Social Survey - tutkimus on perustettu Lontoossa vuonna 2001 (European Social Survey 2016). ESS muotoutui vuonna 1995 perustetun The European Science Foundation -säätiön toimesta Max Kaasen ja sir Roger Jowellin johdolla. Sir Jawell on ollut mukana perustamassa useita tutkimuslaitoksia ja -ohjelmia uransa aikana. Kaase on myöskin ollut kehittämässä tutkimuskenttää, erityisesti Saksassa. (ESSg.) Tutkimuksen nykyinen puheenjohtaja on Rory Fitzgerald, jonka lisäksi tutkimusta ohjaa kuudesta tutkimuslaitoksesta ja yliopistosta koostuva tieteellinen johtoryhmä. European Social Surveyn tavoitteita ovat tutkimuksen ja menetelmien kehittäminen muun muassa opetuskäyttöön ja yhteiskuntatieteelliselle tutkimuskentälle, yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen näkyvyyden parantaminen laajasti eri toimijoiden keskuudessa ja tarkkailla eurooppalaisten valtioiden yhteiskunnallisen tilan ja rakenteiden kehittymistä. (ESSc.)
Kahden vuoden välein tehdyssä tutkimuksessa on tarkoitus selvittää eurooppalaisten käyttäytymistä, asenteita ja uskomuksia (ESSc). Tutkimuksessa on ollut yhteensä mukana 36 Euroopan maata vaihtelevasti eri kierroksilla. Tuoreimmassa vuonna 2018 tehdyssä kyselytutkimuksessa on uusina maina ollut mukana Montenegro ja Serbia. (ESSa.) Kyselylomake on muokattu vastaamaan kunkin maan kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia
22
olosuhteita, esimerkiksi koulutukseen ja parisuhdetilanteeseen liittyvät kohdat on sovitettu maan järjestelmiin (ESSd). Tutkimuksen kysymyspatteristot vaihtelevat jokaisella kierroksella. Jokainen kysymyspatteristo sisältää ydinosan ja vuorottelevan osan, jonka kaksi teemaa vaihtelevat kierroksittain. Vuorotteleva osa on laadittu niin, että se mahdollistaa uuden asian tutkimisen ja toisaalta aikaisempien kierrosten vertailun eli kysymyksiä on voitu kierrättää edellisiltä kierroksilta. Ydinosa sisältää vastaajan sosio- kulttuuriseen taustaan liittyviä kysymyksiä kuten ikä, koulutus, työmarkkina-asema ja perhetiedot. (ESSe.) Kysymyspatteristoa kehitetään jatkuvasti vastaamaan paremmin tutkittaviin aiheisiin ja maiden sisäisiin oloihin (ESSf). Aineisto kerätään satunnaistettuna kyselyhaastatteluna, jossa haastattelija käy haastateltavan luona. Suomessa haastattelut toteutetaan suomeksi ja ruotsiksi (ESSd).
Tutkimukseni aineisto koostui kahdeksannen kierroksen Suomen aineistosta vuodelta 2016. Kierroksen teemoja ovat ilmastonmuutos, hyvinvointivaltioon liittyvät asenteet, energiamuodot sekä energiaomavaraisuus. Tutkimuspatteristo on osittain monistettu neljänneltä kierrokselta. Tutkimukseen osallistui 23 maata. (ESSb 2018.) Omassa tutkimuksessani hyödynsin hyvinvointivaltioon liittyviä väittämiä, sillä ne koskettivat tutkimuskysymyksiäni. Analysoinnissa hyödynsin suomenkielistä kysymyslomaketta, joka antoi kuvan suomalaisille esitetyistä kysymyksistä ja niiden vastausvaihtoehdoista.
Suomen aineistossa vastaajia oli yhteensä 1925, joista kaikki eivät sisältyneet tutkimusotokseeni puuttuvien arvojen vuoksi.
4.3. Menetelmä
Aineistoni analyysit toteutetaan lineaarisella ja multinomiaalisella logistisella regressioanalyysillä. Analyysit suoritetaan SPSS-ohjelmassa. Regressioanalyysit sopivat käytettäväksi silloin, kun halutaan ennustaa ja mitata muuttujien välisiä yhteyksiä.
Regressionallit ovatkin yleisimpiä analyysimenetelmiä käyttäytymistieteissä ja niitä käytetään erityisesti teoriaperustaisissa tutkimuksissa. (Nummenmaa 2009, 309.)
Lineaarinen regressioanalyysi tulkitsee monen eri muuttujan vaikutusta yhteen muuttujaan. Päämuuttujaa kutsutaan selitettäväksi ja päämuuttujaan vaikuttavia selittäviksi muuttujiksi. Mallin lineaarisuus näyttäytyy muuttujien välisenä suorana
23
yhteytenä eli muuttujien arvot muuttuvat toisten muuttujien arvojen muuttuessa.
Lineaarisuusehto on toteuduttava myös selitettävän muuttujan lineaarisuutena eli sen on oltava jatkuva muuttuja. Selittävät muuttujat voivat taas olla luokiteltuja kahteen (dummy-muuttuja) tai hieman useampaan luokkaan. Lineaarisessa regressioanalyysissä on tärkeää, että selittävät muuttujat eivät korreloi keskenään eli ne eivät saa olla kolineaarisia, ainoastaan selitettävän ja selittävän muuttujan välillä sallitaan korrelointi.
Muutoin selittävät muuttujat selittäisivät samaa asiaa, mikä aiheuttaa mallin epäluotettavuuden. (Hietala & Jokivuori 2007, 40—42; Nummenmaa 2009, 315—316.)
Logistisessa regressioanalyysissä tutkitaan aina kaksiluokkaista muuttujaa eli dummy- muuttujaa. Binäärinen tarkoittaa kaksiluokkaisuutta, kun esimerkiksi multinomiaalinen regressioanalyysi tarkastelee myös useampiluokkaisia muuttujia. Logistisen regressioanalyysin joustava luonne antaa mahdollisuuden käyttää sekä luokiteltuja että jatkuvia selittävä muuttujia. Toisin kuin lineaarisessa regressioanalyysissä, logistisessa tarkastellaan selittävien muuttujien riskitodennäköisyyksiä eli millä todennäköisyydellä vastaaja kuuluu selitettävän muuttujan ryhmään. (Hietala & Jokivuori 2007, 56.)
Ihmistieteiden ja yhteiskuntatieteiden heikkous regressioanalyyseissa voi olla se, että ilmiöiden väliset yhteydet eivät ole tarpeeksi selkeitä tai vahvoja. Tutkimuksen teon alussa olisi päätettävä, lähteekö tutkimusta tekemään aineisto- vai teorialähtöisesti.
Aineistolähtöisessä tutkimuksessa selittävät muuttujat valikoituvat aineistosta esimerkiksi sen perusteella, mitkä korreloivat parhaiten selitettävän muuttujan kanssa.
Teorialähtöisessä taas selittävät muuttujat valitaan aikaisemman teorian pohjalta. Jos ilmiöstä on saatu vain vähän ”tiukkaa” teoriaa, tutkimusta voi olla vaikea toteuttaa konfirmatorisena eli vahvistavana ja selittävänä, vaan sitä tehdään spekulatiivisen eli kuvailevan ja selvittävän näkökulman kautta. (Hietala & Jokivuori 2007, 43, 45.)
Aineiston painottaminen jollakin tietyllä painotuksella takaa sen, että tuloksista saadaan tarkempia (ESSh 2014, 1). European Social Survey -tutkimuslaitoksen opas ohjeistaa sen aineistojen painottamisessa ja esittää, että kun aineistosta tehdään yhteenvetotilastoa esimerkiksi prosentteja tai frekvenssejä, painotusta tulisin käyttää. Opas antaa kolme vaihtoehtoa painottamiseen: design weight, post-stratification weight ja population size weight. Design weight korjaa aineistoa, jossa kaikki ryhmät eivät ole edustettuina tasapuolisesti, mikä aiheuttaa aineiston vinoumaa. Post-stratification weight myös korjaa
24
vinoumaa, mutta sisällyttää design weight-painotuksen. Tällöin saadaan mukaan kaikki nekin otosvirheet, joita design weightiin ei lukeudu kuten katovirheet tai näytteenottovirheet. Opas pitää post-stratification weightiä parempana painotuksena kuin desing weight juurikin siitä syystä, että se hyödyntää enemmän aputietoja (ikä, sukupuoli, alue, koulutus).
Design weight sekä post-stratification weight on tarkoitettu yhden maan aineistoa tutkimuksiin. Population size weightiä taas käytetään, kun kyseessä on kahden tai useamman maan aineiston vertailu. Painotus korjaa maiden otosvirheitä sekä aineistojen kokoeroja ja näin yhdenmukaistaa aineistoja vertailun helpottamiseksi. Population size weightin kanssa käytetään joko design weightiä tai post-stratification weightiä. Opas vielä painottaa, että ESS:n aineistoja ei ole tarkoitettu yhdistämään maita yhdeksi maajoukoksi, vaan vertailemaan yksittäisiä maita keskenään. (ESSh 2014, 1—5.) Omassa analyysissäni käytän/olen käyttänyt post-stratification weightiä, koska ESS:n ohjeistus suositteli sitä ja se antoi paremmat tulokset kuin design weight.
4.4. Muuttujat
4.4.1. Selittävät muuttujat
Tutkimuksen selittävät tekijät on valikoitu aikaisempien mielipidetutkimusten pohjalta.
Taustamuuttujiksi olen valinnut koulutustason, iän, sosioekonomisen aseman ja poliittisen kannan.
Olen tarkastellut selittävien muuttujien jakaumaa taulukossa 1. Taulukosta voi päätellä, että eniten vastanneita on 35-60-vuotiaat, toisen asteen suorittaneet, ideologisella ulottuuvuusakselilla keskellä ja työssä olevia. Puoluekannatuksen osalta jakautuminen on tasaista. Kuitenkin kokoomusta äänestäneitä on muihin verrattuna eniten, kun mukaan ei oteta puuttuvien vastausten osuutta. Miesten ja naisten osuudet ovat hyvin tasaiset: naisia on vastannut hieman enemmän. Työttömiä on vastanneista selvästi vähemmän eläkkeellä ja työssä oleviin verrattuna. Tuloluokkien osalta eniten vastanneita on keskituloisten kohdalla, mutta luokkien jakautuminen on tasaista.
25
TAULUKKO 1. Selittävät muuttujat. Frekvenssijakaumat.
Luokat N %
Ikä Alle 35-v.
35-60-v.
Yli-60.v
553 737 634
28.7 38.3 33.0
Sukupuoli Mies
Nainen
939 986
48.8 51.2
Koulutustaso Perusaste
Toinen aste Korkea-aste
485 966 470
25.2 50.2 24.4
Työssä Not marked
Marked
987 983
51.3 48.7
Työtön (akt.) Not marked
Marked
1832 93
95.2 4.8
Työtön (pass.) Not marked
Marked
1880 45
97.7 2.3
Eläkkeellä Not marked
Marked
1353 572
70.3 29.7
Puoluekannatus Kokoomus
Keskusta SDPt
Perussuomalaiset Vihreät
Vasemmistoliitto Pienpuolueet Sysmis
264 278 191 196 165 70 131 630
13.7 14.4 9.9 10.2 8.6 3.6 6.8 32.7 Vasen-oikea-ulottuvuusakseli 0 = Vasen
1 2 3 4 5 6 7 8 9
10 = Oikea
34 24 71 151 164 535 230 268 246 79 54
1.9 2.3 3.8 8.1 8.8 28.9 12.4 14.4 13.2 4.3 2.9
Pienituloisuus Ei
Kyllä
1348 458
74.6 25.4
Korkeatuloisuus Ei
Kyllä
1282 524
71.0 29.0
Tuloluokat Pienituloisuus
Keskituloisuus Korkeatuloisuus
458 824 524
25.4 45.6 25.4
Yhteensä 1925 1000
26 Demografiset tekijät
Demografisiksi tekijöiksi valitsin iän, sukupuolen ja puolueen.
Ikä:
Mielipidetutkimuksissa on huomattu iällä olevan suuri merkitys suhtautumisessa hyvinvointivaltioon ja sen universaaleihin etuuksiin ja palveluihin. Sukupolvilla näyttäisi olevan erilaisia käsityksiä vastuun jakautumisesta julkiselle ja yksityiselle. Vanhemmat kannattavat yleisesti enemmän yksityistämistä kuin nuoremmat. Sama muutos tapahtuu julkisen vastuun ja kansalaisvastuun kohdalla, jossa korkea ikä korreloi kannatuksen vähenemisen kanssa. Sukupolviajattelu perustuu pitkälti siihen, että asenteet säilyvät ikääntymisestä huolimatta. (Sihvo & Uusitalo 1993, 100—101; kts. myös Kuivalainen &
Erola 2017, 429.) Eli 1960-luvulla syntyneillä olisi 70- ja 80-luvuilla muodostuneet asenteet, mitkä voivat olla hyvin erilaiset kuin 2000-luvulla syntyneillä. Rantasen, McLaughlinin ja Toikon (2015) tutkimus osoittaa, että nuoret pääsääntöisesti kannattavat hyvinvointivaltiota. Kannatuksen takana on todettu olevan valtion vastuunotto hyvinvoinnin tuottamisesta kaikille kansalaisille ja rooli sosiaalisena kuntouttajana.
(Rantanen, McLaughlin ja Toikko 2015, 47, 54.) Toisaalta Kallion ja Niemelän (2014) tutkimuksessa tuodaan ilmi, että nuorten mielestä köyhyyden taustalla on yksilöllisiä tekijöitä, kun taas keski-ikäiset suhtautuvat köyhiin myötämielisemmin eivätkä syyllistä näitä yhtä usein kuin nuoret (Kallio & Niemelä 2014, 123).
Ikä vaikuttaa asenteisiin, koska ihmisen elämänkaaren aikana syntyy erilaisia tarpeita, jotka keskittyvät erityisesti alkuun ja loppuun (Sihvo & Uusitalo 1993, 27). Ihmisen haavoittuvuus on suurinta elämän alussa ja lopussa, minkä vuoksi iäkkäiden asenteisiin voi vaikuttaa heidän sen hetkinen avun tarve. Pedersonin ja Shekhan (2018, 193—194) tutkimus tuo kuitenkin esille, että eläkeläiset eivät tue julkista eläkettä yhtä paljon kuin työmarkkinoilla olevat. Tanskasen (2009, 24) tutkimus osoittaa, että iäkkäät kannattavat sekä valtion että perheen vastuuta iäkkäiden taloudellisesta tukemisesta ja käytännön avun antamisesta.
Sukupuoli:
Mielipidetutkimuksissa on havaittu, että sukupuoli on yksi asenteisiin vaikuttava tekijä.
Toisaalta van Oorcshot (2006, 27) on havainnut, että naiset olisivat varovaisempia suhtautuessaan tarvitseviin ihmisryhmiin kuin miehet. Toisaalta monet tutkijat ovat
