Raamatullinen verievankeliumi - Heino Pätiälän sovitusopin strukturoiva prinsiippi

RAAMATULLINEN VERIEVANKELIUMI

Heino Pätiälän sovitusopin strukturoiva prinsiippi

Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto Läntinen teologia

Pro gradu -tutkielma, marraskuu 2018 Systemaattinen teologia

Jarkko Piiparinen

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Filosofinen tiedekunta Osasto – School

Teologian osasto Tekijät – Author

Piiparinen Jarkko Ari Tapani Työn nimi – Title

Raamatullinen verievankeliumi – Heino Pätiälän sovitusopin strukturoiva prinsiippi

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

Systemaattinen teologia Pro gradu -tutkielma x 13.11.2018 83 s.

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

Tässä tutkielmassa käsittelin pastori Heino Pätiälän (1880 – 1950) tulkintoja Kristuksen sovitustyöstä ja sen seurauksista. Tutkimus- tehtävänä oli selvittää systemaattisen analyysin avulla mistä syystä Pätiälä on päätynyt edustamaansa sovitusopilliseen käsitykseen, eli mikä hänen teologiseen ajatteluunsa heijastuva ja siitä välittyvä taustatekijä tai näkökulma (strukturoiva prinsiippi) parhaiten selittää hänen sovitusoppinsa kokonaisuuden ja yksityiskohdat. Strukturoivan prinsiipin määrittämiseksi täytyi aluksi selvittää, mitä Pätiälä sovituksesta tarkkaan ottaen opettaa, minkä jälkeen analysoin hänen hermeneutiikkaansa sekä hänen tutkimusintressejään ja dog- maattisia taustavaikuttimiaan. Koska oppeja ei synny historiallisessa tyhjiössä vaan teologinen diskurssi on luonteeltaan kontekstuaa- lista ja reaktiivista, peilasin Pätiälän tulkintoja pääasiassa Khalkedonin ekumeenisen konsiilin, uusprotestantismin ja luterilaisen tradi- tion edustamiin tulkintoihin. Tutkimusraportin alussa on varsin laaja teoreettinen viitekehys, joka on välttämätön Pätiälän kristologian ja soteriologian sisällön ja lähtökohtien analysoinnin sekä hänen sovitusoppinsa teologianhistoriallisen asemoinnin kannalta. Pätiälän kristologiaan (luku 4.1), soteriologiaan (luku 4.2), hermeneutiikkaan (luku 4.3) ja tutkimusintresseihin (luku 4.4) perehdyttyäni määri- tin strukturoivan prinsiipin luvussa 4.5.

Tutkimuksen lähdeaineisto koostui viidestä yksinomaan sovitusoppia käsittelevästä kirjasta ja neljästä postuumisti julkaistusta yleis- teoksesta. Oppikiistojen kaksivaiheisuuden ja kirjojen sisällön perusteella jaoin lähdeaineiston kahteen ryhmään: varhais- ja myöhäis- vaiheen teoksiin. Pätiälän varhaisvaiheella tarkoitan tässä tutkimuksessa vuosia 1908–1913. Myöhäisvaihe alkaa vuodesta 1925. Tut- kimusprosessin edetessä havaitsin Pätiälän edustavan sellaista modernista paradigmasta poikkeavaa jäsentelyä, jossa Kristuksen per- soona ja työ kuuluvat kristologiaan ja soteriologia käsittelee tälle kristologiselle perustalle rakentuvia seurannaisvaikutuksia.Pätiälän ajattelun ymmärtämiseksi ja anakronististen tulkintojen välttämiseksi lähestyin tutkimusongelmaa samasta, nykyisin ehkä hieman van- hentuneesta jaottelusta käsin kuin tutkimuskohteeni.

Pätiälän tulkinnan mukaan sovituksen perustana on Kristuksen kärsivä kuuliaisuus. Kristus ei ole täyttänyt lakia ihmisten puolesta, vaan kärsinyt sijaisuhrina lain vaatiman rangaistuksen ja sovittanut näin ihmiskunnan Jumalan kanssa. Kuolemaa edeltävillä teoilla on Pätiälän ajattelussa sovitusta valmistava ja siitä todistava merkitys, kuoleman jälkeisillä teoilla ainoastaan todistava merkitys. Ylösnou- semuksensa jälkeen Kristuksella on hänen profeetalliseen virkaansa liittyvä missiologinen tehtävä. Käytännössä Pätiälän julistuksessa pitkäperjantai on pääosassa ja pääsiäisellä on hyvin pieni sivurooli. Verievankeliumin hallitsevasta asemasta Pätiälän ajattelussa kertoo se, että hänen 470-sivuisessa Päivä päivältä -hartauskirjassaan 452 sivulla mainitaan Kristuksen veri, kun taas ylösnousemus-sana esiin- tyy koko laajassa teoksessa ainoastaan kaksi kertaa. Latinalainen sovitusoppi, forenssinen vanhurskauttamisoppi ja evankelinen ”koko maailman autuus” -oppi ovat Pätiälän soteriologisia ja homileettisia lempilapsia.

Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty ”Pätiälän harhan” perimmäiseksi syyksi niin evankelista herätysliiketaustaa, antinomististen maal- likkoliikkeiden vastustamista kuin nestoriolaista kaksiluonto-opin tulkintaakin. Mikään näistä arvioista ei nähdäkseni osu oikeaan.

Varhaisvaiheessaan Pätiälän merkittävin tutkimusintressi oli historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen ja Albert Ritschlin koulukun- nan soteriologian vastustaminen. Vuonna 1913 Pätiälä kirjoitti, että hän ei ole havainnut kenenkään opettavan antinomismia Kris- tuksen lain täyttämisen imputaation perusteella, vaikka se olisi hänen itsensä mielestä loogista. Markku Särelän mukaan Pätiälän ajat- telu perustui koko hänen elämänsä ajan sille virhepäätelmälle, että Kristus olisi persoonansa puolesta velvollinen täyttämään lain. En löytänyt lähdeaineistosta luotettavia perusteita Särelän tulkinnalle. Kontroverssiteologiset tutkimusmotiivit tai Kristuksen inhimillisen ja jumalallisen luonnon toisistaan erottava nestoriolainen kaksiluonto-opin jäsentely eivät määritä Pätiälän sovitusoppia.

Strukturoivaksi prinsiipiksi osoittautui Pätiälän biblisistinen hermeneuttinen metodi. Hänen ajatteluaan ja tulkintojaan ohjaa voimak- kaasti beckiläisen raamattuteologian reformoitu sola scriptura-käsitys. Raamattu on Pätiälälle ainoa normatiivinen opillinen auktoriteetti eikä hän löydä Raamatusta yhtään kohtaa, jossa sovitus liitettäisiin johonkin muuhun kuin Kristuksen pitkäperjantaina suorittamaan rangaistuskärsimykseen. Hänen yksittäisten jakeiden eksplisiittisiin ilmauksiin takertuva tulkintatapansa estää häntä hyväksymästä sellaista näkökantaa, että muunlaisia käsityksiä olisi implisiittisesti johdettavissa Raamatun narratiivista. Lain sijaistäyttämisellekään Pätiälä ei löydä Raamatusta tarpeeksi selviä todisteita, joten hän päätyy torjumaan tämänkin perinnäisopin.

Avainsanat – Keywords

sovitus, lunastus, vanhurskauttaminen, kristologia, soteriologia, hermeneutiikka, Pätiälä, herätysliikkeet

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Philosophical Faculty Osasto – School

School of Theology Tekijät – Author

Piiparinen Jarkko Ari Tapani Työn nimi – Title

Biblical Gospel of Blood – The Structural Principle of Heino Pätiälä’s Atonement Theory Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date

Sivumäärä – Number of pages

Systematic Theology Pro gradu -tutkielma x 13.11.2018 83 p.

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

This study focuses on the Christological fundaments and soteriological consequences of pastor Heino Pätiälä’s (1880 – 1950) atone- ment theory. The goal was to find out by means of systematic analysis why and how Pätiälä has become to his conclusion regarding these subjects, or more precisely, to define the major standpoint (structural principle) that affects his theological thinking and explains its details and its wholeness. In order to define the structural principle, I first had to investigate the precise doctrinal content of Pätiälä’s atonement theory, after which I analyzed his hermeneutics, motives and dogmatic backgrounds. Doctrines never spring up in a historical vacuum. Theological discourse is contextual and reactive by nature. I thus compared Pätiälä’s interpretations to those of the Ecumenical Council of Chalcedon, Neo-Protestantism and Lutheran doctrinal tradition. The theoretical framework in the beginning of the study is quite vast: this is essential for the analyzing of the content and baselines of Pätiälä’s Christology and soteriology. After analyzing Pätiälä’s Christology (chapter 4.1), soteriology (chapter 4.2), hermeneutics (chapter 4.3) and interests (chapter 4.4) I define the structural principle in chapter 4.5.

The source material of this study consisted of five books discussing solely atonement theory and four other Pätiälä’s books, of which the latter mentioned were published postmortem. The doctrinal debates regarding the subject occurred in two phases which shows in the content of the books as well. In this study I refer to Pätiälä’s early stage and his latter stage: the early stage covers the years 1908–1913 and the latter stage begins in 1925. During the study process I noticed that Pätiälä does not affiliate to the modern classification of soteriology and Christology: instead he considers Christ’s person and his work to be part of Christology and the subject of soteriology solely focuses on the consequences of Christ’s atoning work. To understand Pätiälä’s thinking and avoid anachronistic interpretations I chose to approach the research problem from the same, nowadays somewhat outdated paradigm.

According to Pätiälä, the basis of atonement is Christ’s passive obedience. Christ has not fulfilled God’s law on behalf of men, but he has suffered the punishment of the law and by so doing, redeemed mankind with God. In Pätiälä’s thinking, the deeds preceding death only prepare and witness to the atonement, while the deeds succeeding death merely have a witnessing function. After his resurrection, Christ only has a missiological task which relates to his prophetical office. In Pätiälä’s proclamation, Good Friday is the main subject while Easter has a very minor role. For instance, the piety book Päivä päivältä has 470 pages and the blood of Christ is mentioned on 452 pages while the word resurrection only occurs twice in the book. This says a lot about the importance of blood in Pätiälä’s theological thinking. Penal substitution theory of the atonement, forensic justification and the evangelical (referring to a certain Finnish revival movement) way of emphasizing that Christ’s redeeming work applies to the whole world are the prime subjects of Pätiälä’s soteriology and homiletics.

The former studies have suggested either Pätiälä’s connection to the Finnish evangelical revival movement, the counteraction of its certain antinomist branches or his supposed Nestorian separation of Christ’s twofold nature as the cause of “Pätiälä’s heresy”. My study indicates that none of these judgments hit the nail on the head. In his early stage, Pätiälä’s main interest was to debate against historical-critical method of Bible study and the soteriology of the “Ritschlian school”. In the year 1913 Pätiälä wrote that he has not noticed anyone teaching antinomism on the grounds of the imputation of Christ’s fulfillment of the law though, according to Pätiälä, it would be logical to do so. Markku Särelä claims that all his life Pätiälä’s thinking was grounded on the false assumption that Christ was obliged to fulfill the law as a true man. I did not find reliable evidence for Särelä’s claim. Controversial theological motives or the Nestorian way of separating Christ’s divine and human natures do not have a decisive influence on Pätiälä’s atonement theory.

The structural principle turned out to be Pätiälä’s biblisistic hermeneutical method. His theological thinking and doctrinal interpre- tations are strongly influenced by reformed sola scriptura-view characteristic for Beckian theology. Pätiälä considers Bible to be the only normative doctrinal authority and he does not find a single verse in the Bible, that would connect atonement to anything else besides Christ’s fatal punishment on Good Friday. He tends to cling to literal meanings of single Bible verses and this narrow viewpoint prevents him from accepting such an option, that atonement could be grounded to Christ’s active obedience by means of implicit interpretation of Bible’s narrative. Similarly, Pätiälä does not find any strict literal proof for the traditional Lutheran dotrine of Christ’s fulfillment of the law on behalf of mankind, so he ends up rejecting this doctrine as well.

Avainsanat – Keywords

atonement, redemption, justification, christology, soteriology, hermeneutics, Pätiälä, revival movements

SISÄLLYS

1 JOHDANTO ... 1

1.1 Alkusana ... 1

1.2 Tutkimustehtävä ja metodi ... 3

1.3 Lähteet ja aiempi tutkimus... 7

1.4 Henkilöhistoria ... 11

2 SOVITUSOPIN SISÄLTÖ JA PERUSTA... 15

2.1 Keskeiset soteriologiset käsitteet ... 15

2.1.1 Gustaf Aulénin sovitusopilliset mallit ... 15

2.1.2 Korjauksia ja täydennyksiä Aulénin jaotteluun ... 17

2.1.3 Lunastus ja vanhurskauttaminen soteriologisina käsitteinä ... 20

2.2 Sovituksen kristologinen perusta ... 22

2.2.1 Kristuksen persoonan ja työn suhde ... 22

2.2.2 Kaksiluonto-oppi ja persoonallinen yhtymys ... 25

2.2.3 Kristuksen työn merkitys sovitusopin kannalta ... 31

3 PÄTIÄLÄN KÄSITYS KRISTUKSEN SOVITUSTYÖSTÄ ... 35

3.1 Kärsivä kuuliaisuus sovituksen perustana ... 35

3.2 Toimivan kuuliaisuuden merkitys ... 38

3.2.1 Sovitusta valmistava, mutta sovitukseen kuulumaton merkitys ... 38

3.2.2 Todistava ja esikuvallinen merkitys ... 40

3.2.3 Vanhurskauttava merkitys? ... 41

3.3 Sovituksen lakia koskevat seuraukset ... 43

4 AINEISTON ANALYYSI ... 45

4.1 Sovituksen tapa – Pätiälän kristologia ... 45

4.2 Sovituksen merkitys – Pätiälän soteriologia ... 49

4.3 Raamattu- ja tunnustuskäsitys – Pätiälän hermeneutiikka ... 56

4.4 Pätiälän intressit ... 61

4.5 Strukturoiva prinsiippi ... 69

5 LOPPUKATSAUS ... 74

KÄYTETYT LYHENTEET ... 78

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS ... 79

Lähteet ... 79

Kirjallisuus ... 80

Sähköinen aineisto ... 83

1 1 JOHDANTO

1.1 Alkusana

Sovituksen käsite kuuluu kristinuskon keskeiseen ydinsanomaan. Oppi syntisen ihmi- sen ulkopuolisesta sijaissovittajasta on ainutlaatuinen: se erottaa kristinuskon useim- mista muista uskonnoista ja ideologioista.Jotta kristillistä uskoa ja maailmankatso- musta voisi ymmärtää ja jäsentää oikein, on oltava selvillä siitä, mitä sovituksella tar- koitetaan. Kirkon historian aikana on esitetty erilaisia määritelmiä sovitusopin sisäl- löstä. Kristillisessä kontekstissa sovitus liittyy aina tavalla tai toisella Kristukseen, mutta näkemykset sovituksen merkityksestä ja tarkasta kristologisesta¹ perustasta vaihtelevat.

Perinteisissä sovitusopin merkitystä jäsentävissä tulkinnoissa synti ja sovitus kuuluvat yhteen. Pyhä ja vanhurskas Jumala edellyttää kuvakseen ja kaltaisekseen luomiltaan ihmisiltä täydellistä kuuliaisuutta hänen antamilleen käskyille.² Ihminen on kuitenkin langennut syntiin³ rikkomalla Jumalaa vastaan ja joutunut siten eroon Jumalasta.⁴ So-

1 Kristologia on dogmatiikan osa-alue, joka sisältää käsityksiä Kristuksesta. Teologiset koulukunnat eivät ole täysin yksimielisiä siitä, mitä kristologiaan kuuluu. Moderni, kantilaisesta epistemologiasta vaikutteita saanut kristologia keskittyy vain Kristuksen identiteettiin, kun taas protestanttisen ortodok- sian ja korkeaskolastiikan kristologiaan kuuluu sekä opit Kristuksen persoonasta että hänen työstään, erillisiin kategorioihin jaoteltuina. McGrath 1998, 282–283, 347. Tässä tutkielmassa lähestyn tutkimus- ongelmaa jälkimmäisestä, työtä ja persoonaa erikseen käsittelevästä kristologisesta paradigmasta käsin, koska tutkimusprosessin aikana ilmeni, että myös Heino Pätiälän lähtökohtana on sama jaottelu: hän pitää kristologiaa (sekä työn että persoonan käsittävänä kokonaisuutena) seurauksiin keskittyvän sote- riologian perustana. Ks. Pätiälä 1910, 48–49. Pätiälän ajattelun ymmärtämiseksi ja anakronististen tul- kintojen välttämiseksi olen pitänyt tarkoituksenmukaisena hyödyntää uuden tutkimuskirjallisuuden rin- nalla myös vanhaa, protestanttisen ortodoksian ja korkeaskolastiikan kristologiseen paradigmaan pitäy- tyvää tutkimuskirjallisuutta. Esimerkiksi Franz Pieper erottaa vuosina 1917–1924 ilmestyneessä, alun perin kolmiosaisessa dogmatiikkasarjassaan Kristuksen työn ja persoonan lukien molemmat osaksi kris- tologiaa. Ks. Pieper; Müller 2010, 349.

2 McGrath 2000, 59.

3 Synti on monitahoinen termi, jota on vaikea määritellä tyhjentävästi. Tulkintoja sen merkityksestä tutkii kokonainen systemaattisen teologian osa-alue, hamartiologia. Tässä yhteydessä synnin määritel- mäksi riittää se, että synti on poikkeamista Jumalan tahdosta. Se on myös maailmaa hallitseva demoni- nen valta. Ensimmäisellä syntiinlankeemuksella on kollektiivinen, koko ihmiskunnan tilaa koskeva merkitys, joka liittyy oleellisesti klassisiin tulkintoihin inkarnaatiosta ja sovituksesta. Pieper 2010, 290;

Sormunen 1952, 207; Teinonen R & S 2003, 257–258; Tiililä 1968, 153.

4 Weinandy 2000, 216.

2

vituksella tarkoitetaan tavallisesti Kristuksen suoritukseen perustuvaa Jumalan ja ih- misen välisen yhteyden korjaamista.⁵ Sillä voidaan myös tarkoittaa ihmisen vapautta- mista niiden turmiovaltojen⁶ orjuudesta, joiden alaisuuteen ihminen syntiinlankee- muksessa joutui.⁷ Vapautuksen ja yhteyden korjaamisen tulkintalinjojen voidaan aja- tella olevan kolikon eri puolia: usein sovitusta pidetäänkin dogmatiikassa varsin holis- tisena käsitteenä, joka kattaa molemmat tulkintalinjat. Varsin tavallista on kuitenkin se, että soteriologisissa⁸ käsityksissä jompikumpi tulkintalinja painottuu toista enem- män. Myös sellaisia tulkintoja esiintyy, joissa Kristusta ei pidetä lainkaan sijaisuhrina eikä sovituksella tarkoiteta synnin sovittamista.⁹

Tämä tutkimus käsittelee Heino Pätiälän sovitusopin sisältöä ja jäsentymistä. Valitsin Pätiälän kristologian, soteriologian ja hermeneutiikan analysoinnin tutkielmani ai- heeksi, koska pidän oppia sovituksesta kristinuskon kontekstissa ratkaisevan tärkeänä.

Jokaisen kutsumustietoisen teologin tulisi olla selvillä siitä, mistä sovituksessa on kyse ja mihin se perustuu. Toinen syy Pätiälän sovitusopin käsittelyyn on se, että hänen henkilöhistoriaansa linkittyvien pienten luterilaisten kirkkojen, SELS:n (Suomen Evankelisluterilainen Seurakuntaliitto) ja STLK:n (Suomen Tunnustuksellinen Lute- rilainen Kirkko) välisisissä oppikeskusteluissa aihe on ajankohtainen. En ole millään tavalla sidoksissa kumpaankaan kirkkokuntaan, mutta olen tietoinen siitä, että niin kut- suttu ”Pätiälän harha”¹⁰ on pitkään hiertänyt näiden 1920-luvulla toisistaan jakautu- neiden kirkkojen välejä.¹¹

Kun seurakuntamme syntyivät 1920-luvulla, itsenäiset luterilaiset seurakunnat olivat yhteinen asia. Jo aivan alussa tapahtunut hajaannus on kipeä asia, jonka toivomme Jumalan avulla ja voimalla olevan parannettavissa.¹²

5 McGrath 2000, 59.

6 Turmiovaltoja ovat varhaiskirkon ajoilta periytyvän näkemyksen mukaan synti, kuolema ja Saatana.

McGrath 1998, 133. Luther lukee turmiovaltoihin myös lain, omantunnon ja Jumalan vihan. Alanen 1932, 140.

7 McGrath 1998, 133.

8 Soteriologia on ihmisen pelastumista tutkiva teologian ala. McGrath 1998, 353. – Tässä tutkielmassa oppi pelastuksen perustasta ei kuulu soteriologiaa käsittelevään taustalukuun (2.1) vaan kristologiaa käsittelevään lukuun (2.2). Soteriologian osa-alueeseen sisällytän kaiken sen, mitä pelastuksen kristo- logisesta perustasta seuraa.

9 McGrath 1998, 296.

10 Myös tahdikkaampaa ”Pätiälän oppi” -nimitystä olen kuullut käytettävän.

11 Ks. luku 1.4.

12 Särelä 1999, 69.

3

Olen tavannut Karkun evankelisen opiston Raamattu- ja lähetysteologisilla päivillä SELS:n edustajia ja he ovat osoittaneet kiinnostuksensa tutkimustyötäni kohtaan. Toi- von tutkielmastani olevan apua mainittujen pienten kirkkokuntien ekumeenisissa neu- votteluissa – jos nyt ei suunnannäyttäjänä, niin ainakin tutustumisen arvoisena puolu- eettomuuteen pyrkivänä välipuheenvuorona. Tutkimustyöni tavoitteena ei ole sen enempää Pätiälän opin puolustaminen kuin sen kumoaminenkaan. En jaa oppituo- mioita, vaan jätän lukijan arvioitavaksi sen, ovatko Pätiälän johtopäätökset sovituk- sesta oikeita ja perusteltuja Raamatun ja tradition valossa. Uskon aiheen käsittelyn ke- hittävän omaa ymmärrystäni sovitusoppiin liittyvistä teemoista ja toivon, että tutki- mukseni voisi tarjota ajattelemisen aihetta myös sen lukijoille.

1.2 Tutkimustehtävä ja metodi

Tutkimustehtävänä on määrittää systemaattisen analyysin¹³ avulla Heino Pätiälän so- vitusopin strukturoiva prinsiippi¹⁴. Tavoitteena on siis selvittää mistä syystä Pätiälä on päätynyt edustamaansa sovitusopilliseen käsitykseen, eli mikä hänen ajatteluaan lei- maava periaate tai muu vaikuttava tekijä parhaiten selittää Pätiälän soteriologian ja kristologian ominaispiirteet. Ennen strukturoivan prinsiipin määrittämistä on tarpeen selvittää, mitä Pätiälä sovitusopista tarkkaan ottaen opettaa ja miltä osin hänen oppinsa poikkeaa aiemmin esitetyistä tulkinnoista. Tutkimuskirjallisuuteen perustuva ennak- kokäsitykseni on, että Pätiälä pitää Kristuksen kärsivää kuuliaisuutta sovituksen ai- noana perustana ja rajaa toimivan kuuliaisuuden sovituksen perustan ulkopuolelle.¹⁵ Sovituksen merkitystä käsitellessään hän torjuu painokkaasti opin, jonka mukaan Kris- tus olisi täyttänyt lain vaatimukset ihmiskunnan puolesta: lain rangaistus ei tosin enää uhkaa ihmisiä Kristuksen työn tähden, mutta lakia ei ihmisten puolesta ole täytetty.¹⁶ Nämä linjaukset poikkeavat tavanomaisista aihetta käsittelevistä dogmaattisista kan- nanotoista.¹⁷ Ei ole luultavaa, että lähdeaineisto antaisi aihetta aiemmasta tutkimuskir- jallisuudesta poikkeavalle tulkinnalle Pätiälän perusteeseistä. Tutkimuskirjallisuus ei

13 Systemaattisesta analyysistä tutkimusmenetelmänä Ks. Jolkkonen 2007.

14 ”Strukturoivalla prinsiipillä tarkoitetaan jotain sellaista perusratkaisua tai näkökohtaa tai intressiä, joka leimaisi henkilön koko ajattelua ja selittäisi sen yksityiskohdat.” Jolkkonen 2007, 21. – Struktu- roivia prinsiippejä voi olla enemmänkin kuin yksi, mutta se on harvinaista.

15 Kärsivällä kuuliaisuudella (obedientia passiva) tarkoitetaan Kristuksen uhrikuolemaa ja toimiva kuuliaisuus (obedientia activa) käsittää Kristuksen elämässään osoittaman kuuliaisuuden lain säädök- sille. McGrath 2000, 233.

16 Särelä 1999, 36; Uppala 1976, 70–71, 314.

17 Kilcrease 2013, 142; Pádalka 1941, 224; Särelä 1999, 54–55; Uppala 1977, 4.

4

kuitenkaan anna riittävän tarkkaa kuvaa Pätiälän sovitusopista eikä olisi hyvän tieteel- lisen käytännön mukaista perustaa systemaattista analyysiä pelkkien tutkimuskirjalli- suudesta omaksuttujen hypoteesien pohjalle. Reliaabelin tuloksen saavuttamiseksi on siis ensin perehdyttävä lähdeaineiston välittämään kuvaan Pätiälän sovitusopin dog- maattisesta sisällöstä ja peilattava sitä dogmihistoriaan, erityisesti luterilaiseen traditi- oon.

Varsinaista analyysiosuutta edeltää varsin laaja teoreettinen viitekehys, joka on aiheen kokonaisuuden hahmottamisen kannalta välttämätön. Tutkielman toinen pääluku antaa tarpeellisia työkaluja tutkimusteeman ymmärtämiselle. Se on sovitusoppia ja siihen liittyviä kysymyksenasetteluja esittelevä dogmihistoriallinen katsaus. Selventävän taustaluvun kirjoittaminen on tarkoituksenmukaista kolmesta syystä. Ensinnäkin se auttaa ymmärtämään tutkimusteemaan liittyvää dogmaattista apparaattia. Toiseksi se antaa avaimia Pätiälän käsitysten analysointiin ja teologianhistorialliseen asemointiin.

Kolmanneksi on huomattava, että kukaan ei tutki ja kirjoita historiallisessa tyhjiössä:

sillä, mitä tematiikasta on ajateltu ja kirjoitettu ennen Pätiälää ja hänen aikanaan, on lähes varmasti vaikutusta hänen oman kristologiansa ja soteriologiansa muotoutumi- seen.

Ennen aineiston analyysiä ja johtopäätösten tekemistä on syytä tarkastella, mitä läh- teissä sovituksen perustasta ja lakia koskevasta merkityksestä eksplisiittisesti sano- taan. Pätiälän kristologisten ja soteriologisten käsitysten referointi tutkielman kolman- nessa pääluvussa on teoreettisena pohjana neljännessä luvussa suoritettavalle analyy- sille. En kolmannessa luvussa vielä pyri etsimään selityksiä ja vastauksia, vaan aino- astaan esittelen lähdeaineiston toimivaa ja kärsivää kuuliaisuutta käsitteleviä kohtia sekä niitä kohtia, jotka käsittelevät sovituksen lakia koskevia seurauksia. Deskriptiivi- nen kuvailu antaa jo osviittaa henkilön ajattelusta, vaikka ei olekaan sellaisenaan riit- tävä tulos ilman tekstianalyysiä.¹⁸

Neljännessä pääluvussa tulkitsen aineistoa systemaattisen analyysin avulla. Kokonais- kuva siitä, millä tavalla Kristus on Pätiälän mukaan sovituksen suorittanut ja mitä siitä seuraa tarkentuu. Selvitän, onko Pätiälän sovitusopin perustana jokin yksittäinen Kris- tuksen suorittama teko, useista teoista koostuva suoritus vai koko Kristuksen maan- päällinen toiminta. Jos Pätiälä lukee sovituksen perustaan vain kärsivän kuuliaisuuden, on selvitettävä kärsivän kuuliaisuuden täsmällinen kontekstuaalinen merkityssisältö.

18 Jolkkonen 2007, 8, 12.

5

Kristologiaa käsittelevässä alaluvussa 4.1 analysoin sekä Kristuksen työtä että hänen persoonaansa koskevia lausuntoja lähdeaineistossa, kun taas soteriologiaa käsittele- vässä luvussa 4.2 keskityn analysoimaan Pätiälän varsin sekavaa soteriologista termi- nologiaa ja sovitustyön lakia koskevia seurauksia.¹⁹ Kristologian osalta kiinnitän eri- tyishuomiota siihen, miten Pätiälä jäsentää Kristuksen inhimillisen ja jumalallisen luonnon yhteyden luonteen ja siihen liittyvän ominaisuuksien vastavuoroisen jakami- sen (communicatio idiomatum²⁰): oliko Kristus Pätiälän mukaan inhimillisen luon- tonsa osalta velvollinen noudattamaan lakia vai oliko hän lain yläpuolella täyttäen sen vapaaehtoisesti ihmiskunnan lunastuksen tähden?²¹

Pelkkien opillisten kannanottojen ja niiden perusteiden lisäksi on tarkoituksenmu- kaista perehtyä myös 1900-luvun alun hengelliseen ilmapiiriin ja niihin ajankohtaisiin teologisiin virtauksiin, jotka Pätiälän käsityksiin ovat saattaneet vaikuttaa. Kontrovers- siteologinen pyrkimys väärien oppien kumoamiseen on leimallista Pätiälälle, mikä on saattanut heijastua hänen tulkintoihinsa. Luvuissa 4.3 ja 4.4 analysoin Pätiälän kristo- logian ja soteriologian taustapremissejä: hermeneutiikkaa, tunnustuskäsitystä ja tutki- musintressejä. Toimivan kuuliaisuuden torjuminen poikkeaa niin ekumeenisten kon- siilien kuin luterilaisten tunnustuskirjojenkin opista. Koska Pätiälä oli luterilainen pappi, on perusteltua peilata hänen käsityksiään luterilaiseen dogmatiikkaan ja selvit- tää, miten hän suhtautuu oppilauselmien normatiivisuuteen: oliko hän uusluterilainen²²

19 Noudatan tässä tutkielmassa johdonmukaisesti nootissa 1 selostamaani dogmaattista luokittelua.

20 Kristologisten käsitteiden merkitystä on selvitetty tutkielman luvussa 2.2.

21 Särelän mukaan Pätiälän ratkaisevin virhe on se, että hän ajattelee Kristuksen olleen inhimillisen luontonsa puolesta velvollinen lainkuuliaisuuteen. Särelän mielestä tästä kristologisesta virhepäätel- mästä luopuminen mahdollistaisi Kristuksen lain täyttämisen käsittämisen ihmiskunnan sijassa tapah- tuneeksi suoritukseksi. Särelä 1999, 13–16, 36, 47, 65–67.

22 Uusluterilaisuus = Valistukselle, rationalismille, liberalismille ja unionismille vastareaktiona synty- nyt reformivirtaus, joka korostaa Tunnustuskirjojen, dogman, kirkon ja viran merkitystä. Uusluterilai- suus sai alkunsa Saksassa 1800-luvulla ja se on ollut yhteydessä herätysliikkeisiin. Teinonen 1975, 281.

6

konfessionalisti²³ vai sola scriptura-opin²⁴ reformoituun tulkintaan taipuvainen bib- lisisti²⁵?²⁶ Oliko kirkon vuosisataisella tulkintatraditiolla mitään merkitystä hänen ajat- telussaan? Beckiläisen raamattuteologian suosiminen voi selittää Pätiälän sovitusop- piin liittyviä johtopäätöksiä.²⁷

Kun Pätiälän sovitusopin täsmällinen sisältö, perusteet ja tulkinnalliset lähtökohdat on saatu selvitettyä, taustatietoa on riittävästi strukturoivan prinsiipin määrittämiseen.

Neljännen pääluvun lopussa esitän lähdeaineistoon ja tutkimuskirjallisuuteen pohjau- tuvan perustellun tulkintani siitä, miksi ja miten Pätiälä on päätynyt edustamaansa so- vitusopilliseen käsitykseen. Kristologiaa (luku 4.1), soteriologiaa (luku 4.2), herme- neutiikkaa (luku 4.3) ja tutkimusintressejä (luku 4.4) analysoituani määritän luvussa 4.5 strukturoivan prinsiipin. Tutkielman viidennessä pääluvussa koostan analyysini keskeiset tulokset yhteenvedoksi.

Lähdemateriaalin analysoiminen useilla erilaisilla menetelmillä on tutkimustehtävään vastaamisen kannalta aiheellista. Jari Jolkkosen mukaan systemaattiseen analyysiin kuuluu käsitteiden, väitteiden, argumentaation ja edellytysten analyysi.²⁸ Pätiälän kir- jallinen tuotanto sisältää useita sovituksen merkitystä ja kristologista perustaa käsitte- leviä väitelauseita, mutta pelkkä yksittäisten väitelauseiden analyysi²⁹ ei anna riittävän tarkkaa kuvaa hänen ajattelustaan. Syvennän kokonaiskuvaa Pätiälän sovitusopista kä- site- ja argumentaatioanalyysien avulla.³⁰ Käsiteanalyysin avulla tutkin ennen muuta sitä, miten Pätiälä käyttää teologisia termejä vanhurskauttaminen, sovitus, pyhitys ja lunastus. Teologit eivät aina ole yksimielisiä ammattisanojen merkityssisällöistä. On varsin tavallista, että ihmiset tarkoittavat samoilla käsitteillä eri asioita ja toisinaan kä- sitteiden merkitys muuttuu historian saatossa.³¹ Koska ihmiset eivät ole koneita, he

23 Konfessionalismi = ”Oman tunnustuksen yksipuolinen ja liiallinen korostaminen, tunnustuskuntapar- tikularismi.” Teinonen 1975, 141.

24 Sola scriptura = ”Yksin Raamattu (on opin lähde). Reformaation perustunnuksia.” Teinonen 1975, 251.

25 ”Biblisismi on erityisesti Johann Tobias Beckin (k. 1878) edustama teologinen suuntaus, joka histo- rian ja kirkon tradition sivuuttaen löytää Raamatusta valmiin oppijärjestelmän.” Teinonen 1975, 38.

26 Mielenkiintoinen kirkkohistoriallinen yksityiskohta on, että juuri Pätiälän aktiivisina työvuosina ark- kipiispa Gustaf Johanssonin edustama beckiläinen raamattuteologia (biblisismi) kasvatti suosiota Suo- men kirkossa, kun taas Pätiälän työhistoriaan liittyvä Evankeliumiyhdistys vastusti beckiläistä kehitystä korostamalla uskollisuutta Tunnustuskirjojen opetukselle. Jos Pätiälä edusti beckiläistä hermeneutiik- kaa, hän ui vastavirtaan evankelisen liikkeen uusluterilaiseen linjaan verrattuna. Haikarinen 1955, 18.

27 Pätiälä viittaa perusteluissaan toistuvasti Raamattuun, joten hänen hermeneutiikkaansa ominaispiir- teisiin on tärkeää paneutua huolellisesti.

28 Jolkkonen 2007, 12.

29 Väitelauseiden analyysistä tutkimusmetodina Ks. Jolkkonen 2007, 15–16.

30 Käsite- ja argumentaatioanalyyseistä tutkimusmetodeina Ks. Jolkkonen 2007, 12–14, 16–17.

31 Nominalistisen ja realistisen kielikäsityksen vaikutuksesta hermeneutiikkaan Ks. Eskola 2018.

7

saattavat joskus ajautua sanojen käytössään ristiriitaan itsensäkin kanssa. Jonkin käsit- teen sisältöä ei siksi määritä etymologia³², vaan kontekstisidonnainen kielenkäyttö, pragmatiikka³³.³⁴ Vertaileva käsiteanalyysi antaa avaimia Pätiälän terminologian ym- märtämiseen.

Pätiälän taustavaikuttimien ja tulkinnallisten lähtökohtien selvittelyä Jolkkonen oletet- tavasti kutsuisi edellytysten analyysiksi.³⁵ En käsittele Pätiälän pneumatologiaa³⁶ – tutkimustehtävän kannalta kysymys siitä, miten ihminen pääsee pelastuksesta osal- liseksi ei ole lainkaan keskeinen. Esimerkiksi armonvälineitä, predestinaatiota, pelas- tusjärjestystä ja tahdon vapautta käsittelevät kysymykset ovat täysin toisarvoisia. En aio myöskään kovin yksityiskohtaisesti analysoida Pätiälän soteriologian suhdetta la- tinalaiseen, klassiseen ja subjektiiviseen sovitusoppiin. Huomioita näiden Gustaf Aulénin sovituksen merkitystä jäsentävien mallien esiintymisestä lähdeaineistossa saatan kuitenkin tehdä, jos se on tutkimuskysymyksiin vastaamisen kannalta tarkoi- tuksenmukaista. lähtökohtiin pureudun edellytysten analyysin avulla.

1.3 Lähteet ja aiempi tutkimus

Kristuksen sijaiskärsimyksen pohdinta on Heino Pätiälän kirjallisessa tuotannossa erit- täin hallitseva teema. Hän keskitti huomionsa erityisesti siihen, onko sovituksen pe- rustana yksinomaan Kristuksen uhrikuolema, vai tulisiko siihen lisäksi lukea jotain muutakin, kuten inkarnaatio, lainalainen elämä tai ylösnousemus. Samaan tematiik- kaan liittyi kysymys siitä, onko Kristus täyttänyt Jumalan lain ihmisten puolesta vai kärsinyt ainoastaan lain määräämän rangaistuksen ihmisten sijassa.

En tarkastele koko Pätiälän tuotantoa, koska mielestäni tutkimusaineistoksi riittää so- vitusoppia käsittelevistä kirjoista koostuva rajattu otanta. Lähdeaineiston valikointi on helppoa, koska monet Pätiälän kirjoista käsittelevät yksinomaan tutkimusteemani ydinkysymystä: kärsivää ja toimivaa kuuliaisuutta ja niiden merkitystä sovitusopin

32 Etymologia = sanan alkuperä, sanan alkuperää selvittelevä tutkimus. Teinonen 1975, 81.

33 Pragmatiikka = ”ilmausten merkityksen tutkimus ja tulkinta, joka perustuu puheen funktioihin, tilan- nekontekstiin ja puhujan suorittamaan päättelyyn…Kielitieteessä pragmatiikkaan luetaan puheaktien ja ilmausten kontekstista riippuvien merkityspiirteiden tutkimus. Huomioon otettavia seikkoja tässä suh- teessa ovat puhujan intentiot ja uskomukset, kuulijan tieto maailmasta, se mitä puhuja implikoi jotakin sanoessaan.” Tieteen termipankki i.a.

34 Eskola 2018, 45; Pieper; Müller 2010, 8.

35 Edellytysten analyysistä tutkimusmetodina Ks. Jolkkonen 2007, 18–19.

36 Pneumatologia = oppi Pyhästä Hengestä. Teinonen 1975, 207.

8

kontekstissa. Pääasiallisia lähteitäni ovat Pätiälän 1908 kirjoittama Ristin salaisuus:

raamatullinen sovinto-oppi³⁷, Ijankaikkisesti kelpaava uhri – sovitusopin käsittelyä³⁸ (1910), Kokonainen Kristus ja Täydellinen Golgata (1913), Yhdellä uhrilla: kolme keskustelua lunastusopista³⁹ (1925) ja Ymmärrätkö mitä luet? – Lunastusopin katkis- mus⁴⁰vuodelta 1926. Näissä lyhyissä teoksissa Pätiälä käsittelee kattavasti sovituksen merkitystä ja perustaa. Vuonna 1951 julkaistu postilla ”Saarnaa Sanaa 1”, Uuden tes- tamentin kommentaari ”Sanan valossa” (1955), muistelmateos Matkan varrelta (1977) ja hartauskirja ”Päivä päivältä” (1980) täydentävät edellä mainittujen lähteiden antamaa kuvaa tutkimusteemasta.⁴¹

Vanhojen lähdekirjojen etsintä on usein hidas ja hankala prosessi. Yliopistokirjaston varastosta löytyi muutamia Pätiälän teoksia, mutta lisäaineistoa jouduin metsästämään antikvariaateista. Olisin halunnut tutustua jo seminaarivaiheessa Ristin salaisuus -esi- koisteokseen, mutta kesti pitkään, ennen kuin sain tämän vuonna 1908 julkaistun kirjaa käsiini. Lopulta SELS:n Tampereen seurakunnan pastori Heikki Salo tarjoutui lähet- tämään sen minulle sähköisessä muodossa, mistä olen hänelle kiitollinen. Pätiälä ker- too muistelmissaan, että hän on käynyt laajoja ja kiivaita sovitusopillisia keskusteluja vastustajiensa kanssa ”Paimen” ja ”Seurakunta” -sanomalehdissä.⁴² Näihin disputaa- tioihin en ole perehtynyt. Vaikka mainitut sanomalehtien palstoilla käydyt keskustelut olisivat olleet graduni kannalta relevanttia aineistoa, en usko tutkimuksen reliabilitee- tin kärsineen siitä, että jouduin rajaamaan ne tutkimusaineiston ulkopuolelle. Yhtä vuoden 1908 pastoraalikirjoitusta lukuun ottamatta onnistuin saamaan haltuuni kaikki ne lähdekirjat, jotka Pätiälä on kirjoittanut sovitusopista. Laajensin tätä keskeistä ai- neistoa neljällä postuumisti julkaistulla yleisteoksella, jolloin lähdeaineisto oli riittävä luotettavan kokonaiskuvan muodostamiseksi. Tutkimustyön edetessä totesin, että läh- deaineisto voidaan sisältönsä ja oppikiistojen kaksivaiheisuuden perusteella erotella kahteen ryhmään: Pätiälän varhaisvaiheen kirjoina pidän hänen kolmea ensimmäistä teostaan (1908, 1910, 1913). Loput viisi kirjaa ovat myöhäisvaiheen (1925–1950) te- oksia.

37 Jatkossa käytän tästä julkaisusta nimeä Ristin salaisuus.

38 Jatkossa käytän tästä julkaisusta nimeä Ijankaikkisesti kelpaava uhri.

39 Jatkossa käytän tästä julkaisusta nimeä Yhdellä uhrilla.

40 Jatkossa viittaan tähän kirjaan nimellä Lunastusopin katkismus. Käytössäni oli julkaisun toinen painos (1965).

41 Pätiälä kuoli vuonna 1950, joten mainitut kirjat ovat postuumisti julkaistuja teoksia. Näissä kirjoissa ei ole suoria viitteitä siitä, milloin ne on kirjoitettu.

42 Pätiälä 1977, 105.

9

Kirkkohistorian alalla on kirjoitettu joitakin Pätiälän henkilöhistoriaa sivuavia tutki- muksia, joista selviää hänen torjuva suhtautumisensa toimivaan kuuliaisuuteen.⁴³ Pe- rusteita kyseisen opin torjumiselle ei näissä kirkkohistoriallisissa tutkimuksissa kui- tenkaan erityisen kattavasti käsitellä. Pätiälän sovitusopillisten näkemysten dogmaat- tisiin perusteisiin on mahdollista tutustua hänen vastustajiensa kirjoittamien kiistakir- joitusten välityksellä.⁴⁴ Viittaan toisinaan Anton Aimosen ja Markku Särelän esittä- mään kritiikkiin, mutta en referoi sitä yksityiskohtaisesti.⁴⁵ Muodostan lähdeaineistoa analysoimalla oman tulkintani Pätiälän sovitusopin ominaispiirteistä ja premisseistä.

STLK:n pitkäaikainen johtaja Markku Särelä ruotii Pätiälän sovitusoppia kirjassaan Kristuksen kuuliaisuus (1999). Särelän lähinnä kristologiaan pureutuva analyysi on varsin asiantuntevaa, vaikkakin siitä syntyy sellainen vaikutelma, että kirjoittajan läh- deaineisto ei ole ollut kovin laaja.⁴⁶ Sattumaa tai ei, Särelä näyttää tuovan kritiikissään esiin juuri niitä kristologisia teemoja, joita Franz Pieperin Kristillinen dogmatiikka kä- sittelee ja joissa Pätiälä poikkeaa Pieperin näkemyksistä. Hän toteaa, että Pätiälän so- vitusoppiin liittyy ilmeisiä kaksiluonto-opin vääränlaisesta jäsentämisestä johtuvia on- gelmia. Suurin ongelmakohta Pätiälän ajattelussa on se, että hän väittää Kristuksen olleen inhimillisen luontonsa puolesta velvollinen lain täyttämiseen ja eläneen siksi vain itseään varten.⁴⁷ Näin tehdessään Pätiälä erottaa Kristuksen inhimillisen ja juma- lallisen luonnon ja hylkää Kristuksen laintäyttämisen lunastukseen tarpeettomana.

Käytännössä Särelä syyttää Pätiälää eräänlaisesta nestoriolaisesta kristologiasta, vaikka ei kyseistä patristisen ajan harhaoppia nimeltä mainitsekaan. Särelän kirja on mielestäni arvokas välipuheenvuoro Pätiälän sovitusopin syiden ja seurausten käsitte- lyssä ja siihen tutustuminen on vaikuttanut tämän tutkimuksen disposition jäsentelyyn.

En ole Särelän kanssa aivan samaa mieltä Pätiälän ”perusongelmasta”. Pyrin tässä tut- kielmassa tuomaan tutkimusteemaan uusia näkökulmia.

43 Arkkila 1975, 20; Uppala 1976, 71, 314. – Oppikysymyksiä sivuavia kirkkohistorian alan julkaisuja ovat kirjoittaneet mm. Arkkila (1975), Haikarainen (1955) ja Uppala (1976, 1977).

44 Ks. Aimonen 1912; Särelä 1999.

45 – Särelän kirjaa pidän sisältönsä puolesta käyttökelpoisena apuvälineenä, vaikka kyseessä ei ole- kaan akateeminen julkaisu. Aimosen teosta hyödynnän tässä tutkimuksessa lähinnä vain Pätiälän var- haisvaiheen kiistojen luonnetta valottavana lähdeaineistona.

46 Särelän ansioksi on luettava se, että hän haastaa kirjassaan hyvin Pätiälän väittämiä. Yksittäisen, läh- deaineistossa vain kertaalleen esiintyvän ja silloinkin Anselmin kristologiaa referoivan väitelauseen esittäminen strukturoivaksi prinsiipiksi on kuitenkin osoitus varsin pintapuolisesta paneutumisesta Pä- tiälän ajatteluun. Särelän kirjassa mainitaan neljä lähdettä (Ijankaikkisesti kelpaava uhri, Kokonainen Kristus ja Täydellinen Golgata, Lunastusopin katkismus ja Matkan varrelta), mutta niihin viitataan var- sin harvoin.

47 Särelä toteaa kirjansa johdannossa Pätiälän esittäneen kyseenalaisen tulkintansa jo vuonna 1906, mutta hän ei verifioi väitettään. Särelä 1999, 6.

10

Hyödynnän kirjallisuusaineistona monenlaista tutkimustehtävän kannalta relevanttia dogmaattista kirjallisuutta. Osa tutkimuskirjallisuudesta on varsin vanhaa, mutta en pidä sitä ongelmana, koska lähteetkin ovat pääosin sadan vuoden takaa ja niistä piirtyy esiin erilainen dogmaattinen rakenne kuin uudesta tutkimuskirjallisuudesta.⁴⁸ Vanhan lähdeaineiston analysointi sellaisesta päivänpolttavasta paradigmasta käsin, joka oli lähteiden kirjoittajalle vieras, on joskus perusteltua, mutta tässä tapauksessa siinä pii- lee anakronismin⁴⁹ vaara. Aiemmin (nootissa 1) totesin, että Pätiälä ei edusta modernia koulukuntaa kristologian osalta. Eroja löytyy myös soteriologian alalta. Ottakaamme esimerkiksi vanhurskauttamisoppi: lähdeaineiston perusteella Pätiälä ymmärtää van- hurskauttamisen yksinomaan juridisena imputaationa⁵⁰. Jos tutkisin hänen käsityksi- ään pelkästään uudehkon, vanhurskauttamista efektiivisenä tai reaalis-onttisena⁵¹ ta- pahtumana pitävän aineiston avulla, ei tutkimuskirjallisuus välttämättä antaisi minulle riittäviä työkaluja forenssisen⁵² vanhurskauttamisopin kysymyksenasettelujen ja nii- hin liittyvien Pätiälän tulkintojen ymmärtämiseen. Vanhentuneen tutkimuskirjallisuu- den hyödyntämistä ei yleensä suositella, mutta tutkimustehtäväni luonteen vuoksi van- hoista teoksista on ollut apua, koska eräitä tutkimuksen teemoja käsitellään modernissa tutkimuksessa varsin niukasti ja usein hieman ”väärästä” näkökulmasta, kuten todet- tua.⁵³ Uskon, että paras tulos saavutetaan, kun vanhaa kirjallisuutta käytetään rinnak- kain uusimman tutkimustiedon kanssa. Uuden ja vanhan dogmatiikan keskinäinen ver- tailu ja kokonaisuuden peilaaminen lähdeaineistoon voi osoittautua hedelmälliseksi.

Useimmat tutkielmassa esiintyvät raamatunjakeet on kirjoitettu auki alaviitteisiin. Ala- viitteissä esiintyvät raamatunjakeet ovat peräisin vuoden 1776 suomenkielisestä kään- nöksestä, koska myös Pätiälä hyödyntää kirjoissaan vuoden 1776 käännöstä.⁵⁴ Vieras- kielisten kirjallisuuslähteiden lainaamisessa olen hyödyntänyt mahdollisuuksien mu- kaan suomenkielisiä käännöksiä, jotta tutkielman kieliasu säilyisi helppolukuisena.

48 Ks. nootti 1.

49 Anakronismi = toisen aikakauden ilmiön selittäminen toisesta käsin (anakronistinen, vääräajoitteinen, epäajanmukainen). Teinonen 1975, 21.

50 Imputaatio = (Kristuksen vanhurskauden) hyväksi lukeminen (ihmiselle). Teinonen 1975, 116-117.

51 Reaalinen = todellinen, tosiasiallinen, onttinen = olevainen, olevaista koskeva. Teinonen 1975, 189, 228.; Reaalis-onttisesta vanhurskauttamisopista Ks. Saarinen 2017, 209-217.

52 Forenssisella vanhurskauttamisopilla tarkoitetaan käsitystä, jonka mukaan vanhurskauttaminen ta- pahtuu ihmisen ulkopuolella, taivaan forumilla (lat. forensis, oikeudellinen, oikeudenkäyntiä, tuomio- istuinta koskeva). Jumala julistaa ihmisen vanhurskaaksi yksin armosta Kristuksen tähden. Teinonen 1975, 92.

53 Kullakin aikakaudella on omat tutkimukselliset mieliaiheensa, mikä luonnollisesti näkyy akateemis- ten julkaisujen sisällössä. Olen pyrkinyt hyödyntämään mahdollisuuksien mukaan tuoreita julkaisuja, mutta sovitusoppia, Kristuksen kuuliaisuutta, biblisististä hermeneutiikkaa ja evankelisen herätysliik- keen varhaishistoriaa käsitellään uudessa tutkimuskirjallisuudessa varsin vähän.

54 Suurin osa lähdekirjallisuudesta on kirjoitettu ennen vuoden 1933/38 käännöksen valmistumista.

11

Alkutekstin olen lisännyt alaviitteisiin silloin, kun olen pitänyt sitä tarpeellisena. Teo- logisessa terminologiassa obedientia activa (aktiivinen kuuliaisuus) ja obedientia pas- siva (passiivinen kuuliaisuus) ovat globaalisti vakiintuneita ammattisanoja.⁵⁵ Latinan- kielisten käsitteiden käyttö olisi kansainväliseen levitykseen aiotussa tutkimusrapor- tissa tarkoituksenmukaista. Tässä tutkielmassa pitäydyn kuitenkin termeihin toimiva ja kärsivä kuuliaisuus, koska ne ovat uskoakseni suomalaisen korvaan latinankielisiä vastineitaan (tai niiden suoria suomennoksia) havainnollisempia ja niitä on aiemmin- kin käytetty Pätiälän sovitusopin jälkipuinnissa.⁵⁶ Pätiälä itse käyttää toimivan kuu- liaisuuden sijasta sanamuotoa tekevä kuuliaisuus.⁵⁷ Obedientia passivaa hän kutsuu kärsiväksi kuuliaisuudeksi.⁵⁸

1.4 Henkilöhistoria

Heino Johannes Pätiälä oli vuosina 1880-1950 elänyt pastori ja herätysliikevaikuttaja, jonka opilliset näkemykset herättivät vilkasta keskustelua Suomen evankelisluterilai- sessa kirkossa ja erityisesti sen evankelisessa herätysliikkeessä. Hän opiskeli teologiaa Helsingin yliopistossa ja hänet vihittiin Suomen evankelisluterilaisen kirkon paimen- virkaan 1906.⁵⁹ Uransa alussa Pätiälä toimi noin neljä vuotta Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (Sley) matkasaarnaajana.⁶⁰ Vuonna 1911 Pätiälä siirtyi Sley:n palveluksesta Bergön seurakunnan kirkkoherraksi.⁶¹ Vuosina 1917-1923 hän työskenteli apupappina useissa Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakunnissa.⁶² Leipätyönsä ohessa Pätiälä kirjoitti paljon uskonnollista kirjallisuutta ja teki ahkerasti työtä perustamansa orpokodin hyväksi.⁶³

55 Obedientia activasta ja obedientia passivasta teologisina termeinä Ks. McGrath 1998, 233–234 &

Muller 2017 hakusana Obedientia. – Kristuksen pelastustyön tematiikka herättää jatkuvasti teologista keskustelua. Ks. Hunsinger 2018, 133–138.

56 Ks. Särelä 1999, 70; Uppala 1976, 314.

57 Pätiälä 1910, 38. – Myös Aimonen puhuu tekevästä kuuliaisuudesta. Ks. Aimonen 1912, 4.

58 Pätiälä 1910, 38.

59 Pätiälä 1977, 9.

60 Uppala 1977, 3.

61 Pätiälä 1977, 9. – Särelän mukaan Pätiälä erotettiin samana vuonna Sley:stä sovitusoppinsa tähden.

Särelä 1999, 57.

62 Uppala 1976, 3.

63 Uppala 1976, 78.

12

Pätiälä omaksui teologian opintojensa lopulla keväällä 1906 torjuvan kannan Kristuk- sen toimivaan kuuliaisuuteen.⁶⁴ Samalla hän linjasi, että Kristus ei ole täyttänyt Juma- lan lakia ihmiskunnan puolesta.⁶⁵ Kirjallisessa tuotannossaan hän toi näitä käsityksi- ään julki vuodesta 1908 lähtien.⁶⁶ Pätiälän sovitusopilliset näkemykset johtivat hänet teologisiin väittelyihin: kiistakumppaneita olivat hänen varhaisvaiheessaan Erkki Kaila⁶⁷ ja Anton Aimonen⁶⁸, myöhemmin muun muassa Franz Pieper⁶⁹ ja Albert Aijal Wegelius (vuoden 1935 jälkeen Uppala). Pieperin ja Aimosen osalta opilliset erimie- lisyydet liittyivät Kristuksen toimivaan kuuliaisuuteen.⁷⁰ Kaila taas torjui helmikuussa 1908 kokonaan Pätiälälle keskeisen sijaisuhriin perustuvan sovituksen.⁷¹

Missouri-synodin ja Saksan evankelisluterilaisen vapaakirkon ekklesiologiasta (kirkko-opista) omaksutut vaikutteet saivat Pätiälän kriittiseksi kansankirkkomallia kohtaan.⁷² Kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1923, Pätiälä erosi kirkosta ja alkoi yhdessä pastorien Ragnar ja Albert Aijal Wegeliuksen kanssa perustamaan itsenäisiä luterilaisia seurakuntia.⁷³ Evankeliumiyhdistyksen laajaa ja vaikutusvaltaista maallik- kosaarnaajien joukkoa Pätiälä ja Wegeliukset eivät saaneet puolelleen kuin vähäisissä määrin.⁷⁴ Tapahtumat aiheuttivat kuohuntaa evankelisessa herätysliikkeessä, mutta

64 Uppala 1976, 314; 1977, 4.

65 Uppala 1976, 70–71.

66 Uppala 1976, 71.

67 Erkki Kaila (1867-1944) oli teologian tohtori ja kirkon uudistusta ajavan nuorkirkollisen liikkeen keulahahmo. Arkkila 1975, 20.

68 Anton Aimonen (1857-1927) oli Toholammin kirkkoherra, joka julkaisi vuonna 1912 Pätiälää vastaan suunnatun, aktiivista kuuliaisuutta puoltavan kiistakirjoituksen ”Lieneekö Kristus jaettu?”. Arkkila 1975, 30.

69 Franz August Pieper (1852-1931) oli saksalainen teologi, joka toimi vuodesta 1878 lähtien dogmatii- kan professorina luterilaisen Missouri-synodin Concordia-seminaarissa. Pätiälä tapasi hänet Yhdysval- toihin suuntautuneella matkallaan. Ks. Pieper; Müller 2010, 1; Pätiälä 1977, 89.

70 Uppala 1977, 10.

71 Arkkila 1975, 19; Pätiälä 1977, 66.

72 Haikarinen 1955, 25, 72, 77; Pätiälä 1925, 18; 1977, 83; Uppala 1976, 200, 299.

73 Reijo Arkkila lausuu väitöskirjassaan useisiin lähteisiin viitaten Pätiälän eronneen kirkosta vuonna 1923, (Arkkila 1975, 104.) mutta Pätiälä itse muistelee muistelmissaan eron tapahtuneen vasta loppu- vuodesta 1929. Pätiälä 1977, 100. Tämä henkilöhistoriaan liittyvä yksityiskohta ei ole tutkimukseni kannalta oleellinen, joten jätän kysymyksen eroamisen ajankohdasta avoimeksi. Luultavasti Arkkila on oikeassa, sillä Pätiälän muistelmissa on useita historiallisia epätarkkuuksia. Ks. Uppala 1977. Arkkilan kannalla on myös Tapio Haikarinen. Haikarinen 1955, 80.

74 Haikarinen 1955, 91.

13

suurta jäsenpakoa kansankirkosta ja Evankeliumiyhdistyksestä ei syntynyt.⁷⁵ Wege- liuksen ja Pätiälän yhteistyö päättyi opillisiin erimielisyyksiin jo vuonna 1924.⁷⁶ Pä- tiälän kaitsentaan jäi se osa perustetuista seurakunnista, joka ei kannattanut Wegeliuk- sen teologiaa. Vuonna 1928 seurakunnat järjestäytyivät kahdeksi kirkkokunnaksi: Pä- tiälästä tuli Suomen Vapaan Evankelisluterilaisen Seurakuntaliiton (myöhemmin Suo- men Evankelisluterilainen Seurakuntaliitto, SELS) ensimmäinen johtaja, kun taas We- gelius siirtyi Suomen Vapaan Evankelisluterilaisen Kirkon (myöhemmin Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko, STLK) johtoon.⁷⁷

Nämä lähes sata vuotta sitten perustetut pienet kirkkokunnat toimivat edelleen.

STLK:a pitkään johtanut Markku Särelä kirjoitti vuonna 1999, että ne eivät ole ratko- neet sovitusopillisia erimielisyyksiään vuosikymmeniin.⁷⁸ Lokakuussa 2017 ekumee- nisia neuvotteluja kuitenkin käytiin ja niissä edettiin. Helsingin Koinonia-keskuksella keskusteltiin Kristuksen sovitustyöstä ja siitä päästiin yhteisymmärrykseen: Pätiälän perustama kirkkokunta tunnustautuu nykyisin STLK:n tavoin siihen, että Kristus täytti toimivalla kuuliaisuudellaan lain ihmiskunnan puolesta.⁷⁹ Luopuminen Pätiälän edus- tamasta Yksimielisyyden ohjeen vastaisesta käsityksestä on johdonmukaista jatkumoa vuonna 2016 tapahtuneelle tunnustuspykälän muuttamiselle. Aiemmin SELS tunnus- tautui Tunnustuskirjoihin ”koska ja mikäli” ne noudattivat Raamatun opetusta, mutta muutoksen jälkeen kirkkokunta sitoutuu Tunnustuskirjojen oppiin, ”koska” se on otettu Pyhästä Raamatusta.⁸⁰ Tunnustuskirjojen oppiin tunnustautuminen on uudiste- tun tunnustuspykälän mukaan Raamatun oppiin tunnustautumista.⁸¹ Tunnustuspykä-

75 Haikarinen 1955, 26, 72, 91, 101. – Evankeliumiyhdistyksen tärkeiden keskushenkilöiden Julius Eng- strömin, A.J. Bäckin, L. L. Bymanin, K.V. Tammisen, K. Salosen, Tuure Toivion, Pietari Kurvisen ja Lauri Takalan kampanjointi kansankirkossa pysymisen puolesta vaikutti siihen, että eromäärät jäivät vähäisiksi. Erityisen merkittävä oli Sley:n johtokunnan puheenjohtajan, rovasti Engströmin vaikutus.

Haikarinen 1955, 21, 28, 88.

76 Arkkila 1975, 114.

77 Pätiälä 1977, 105.

78 Särelä 1999, 70.

79 Bergman, Pohjola, Salo 2017.

80 Suomen Evankelisluterilainen Seurakuntaliitto 2016. – Aiemmalle muotoilulle löytyy yhteys Pä- tiälän kirjasta Kokonainen Kristus ja täydellinen Golgata, jossa tekijä toteaa: ”Tunnustuskirjoissa sa- notaan, että ne ovat velvoittavia, koska ja mikäli ne pitävät yhtä pyhän raamatun kanssa.” Samassa yhteydessä kyseistä ”koska ja mikäli” –muotoilua perustellaan kirkkolailla ja pappisvalalla. Pätiälä 1913, 63. Kirkkolain tunnustuspykälän muutoksesta käytiin uusluterilaisten ja biblisistien välillä an- kara taistelu vuonna 1869 ja riidan keskiössä oli sanamuodon (”koska tunnustus on Jumalan sanan mukainen”) muuttaminen biblistien ehdottamaan muotoon, jonka mukaan tunnustus on vain peruskä- sityksiltään Raamatun mukainen. Simojoki 1993, 143. Se, että Pätiälä puolustaa ”koska ja mikäli” – muotoa osoittaa, että hänen tunnustuskäsityksellään on yhtäläisyyksiä biblisismiin.

81 Suomen Evankelisluterilainen Seurakuntaliitto 2016.

14

län muuttaminen ja Pätiälän erikoisopista luopuminen avaa SELS:lle uusia ekumeeni- sia näköaloja. Alati jatkuvien yhteyskeskustelujen vuoksi tämän tutkielman aihe on erittäin ajankohtainen.

15 2 SOVITUSOPIN SISÄLTÖ JA PERUSTA

2.1 Keskeiset soteriologiset käsitteet

2.1.1 Gustaf Aulénin sovitusopilliset mallit

Gustaf Aulén jakaa Kristuksen aikaansaamaa sovitusta selittävät tulkinnat kolmeen pääluokkaan: klassiseen, latinalaiseen ja subjektiiviseen sovitusoppiin.⁸² Hänen mu- kaansa itäisessä ja läntisessä dogmihistoriallisessa perinteessä sovituksen merkitystä on lähestytty hieman erilaisista näkökulmista: läntisessä kristikunnassa sovitus yhdis- tetään tavallisesti ihmisen syyllisyyteen Jumalan edessä ja Kristuksen suoritukseen no- jautuvaan hyvitykseen ja Jumalan rangaistuksen peruuttamiseen (latinalainen sovitus- oppi), kun taas itäisessä perinteessä korostetaan sovituksessa tapahtunutta voittoa ja vapautusta turmiovaltojen (synti, kuolema, Saatana) orjuudesta (klassinen sovitus- oppi).⁸³ Tulkinnoista vanhimman, klassisen sovitusopin mukaan Jumala on voittanut Kristuksessa ja hänen kauttaan turmiovallat ja päästänyt ihmiset vapaaksi niiden val- lasta.⁸⁴ Läntisessä kristikunnassa suosiota saaneen latinalaisen sovitusopin mukaan Kristus on toiminnallaan poistanut ihmiskunnan syyllisyyden Jumalan lain vaatimus- ten edessä.⁸⁵

Latinalainen sovitusoppi kehitettiin keskiajalla ja sen isänä pidetään Anselm Canter- burylaista (1033–1109).⁸⁶ Latinalaisen sovitusopin näkökulma Kristuksen sovitustyö- hön on varsin toisenlainen kuin klassisessa sovitusopissa: kun klassinen käsitys koros- taa voittoa ihmisen ulkopuolella olevasta synnistä, latinalaiseen sovitusoppiin kuuluu Jumalan vihan lepyttäminen ja rangaistuksen peruuttaminen ihmisessä itsessään ole- vasta synnistä. Synti on loukannut Jumalan kunniaa ja Jumala vaatii sovinnon aikaan- saamiseksi joko hyvitystä tai rangaistusta.⁸⁷ Laki määrää, että synti vaatii rangaistuk- sen, mutta lain tuomio ei enää uhkaa ihmistä, koska Kristus on ottanut päälleen ihmis- kunnan synnin ja kärsinyt sijaisuhrina siitä määrätyn kuolemanrangaistuksen.⁸⁸

82 Teinonen R & S 2003, 255.

83 Teinonen R & S 2003, 255–256; Tiililä 1954, 297. – McGrath toteaa, että ennen valistusta klassinen sovitusoppi oli yleinen tulkintatapa myös lännessä. McGrath 1998, 286.

84 McGrath 1998, 286.

85 Teinonen R & S 2003, 255.

86 McGrath 1998, 288.

87 Teinonen R & S 2003, 255, 256; Tiililä 1968, 176.

88 Teinonen R & S 2003, 256.

16

Osa keskiajan skolastikoista omaksui latinalaisen sovitusopin ja hiukan muunneltuna sitä edustaa myös luterilainen puhdasoppisuus.⁸⁹ Klassisen sovitusopin kannattajiin Aulén lukee erityisesti Lutherin ja jossain määrin myös Irenaeuksen.⁹⁰ Irenaeuksen soteriologiassa esiintyy rekapitulaatio-oppi, jota Aulén pitää eräänlaisena klassisen so- vitusopin muotona.⁹¹ Rekapitulaatio-opilla tarkoitetaan teologisessa kontekstissa teo- riaa, jonka mukaan Kristus on toisena Aadamina jo inkarnaatiossaan yhdistänyt it- seensä ihmiskunnan – ei siis vasta sovituskuolemassa.⁹² Rekapitulaatio-oppi on ylei- nen tulkintahorisontti ortodoksisessa teologiassa.⁹³

Kolmannessa tulkintalinjassa, subjektiivisessa sovitusopissa, sovituksen varsinaisena kohteena ajatellaan olevan Jumalan sijasta ihminen: Kristuksen keskeisin tehtävä on julistuksellaan ja esimerkillään välittää Jumalan rakkauden ja armollisen tahdon ilosa- noma ihmiskunnalle, mikä synnyttää ihmisissä vastarakkautta ja halua seurata Kris- tuksen esimerkkiä (imitatio Christi).⁹⁴ Vastareaktiona latinalaiselle sovitusopille Pierre Abélard (1079-1142) muokkasi sydänkeskiajalla pelagiolaisuudessa esiinty- neitä oppeja subjektiiviseksi sovitusopiksi.⁹⁵ Vuoden 419 Karthagon kirkolliskokouk- sessa harhaopiksi julistettu pelagiolaisuus piti tärkeänä vapaata tahtoa ja Kristuksen antamaa nuhteettoman vaelluksen esimerkkiä, jota seuraamalla kristityt voivat sovittaa itse itsensä ja saavuttaa siten pelastuksen.⁹⁶ Abélard päätyi hieman erilaisista premis- seistä samanlaiseen moraalin korostamiseen kuin pelagiolaisuus: ihmisen ulkopuolella tapahtuvaa sijaissovitusta ei pidetä ansiollisena, vaan keskeistä on ihmisen vastuulli- suuden korostus ja sisäinen muutos, jonka esikuvallisena vaikuttimena on Jumalan rakkautta ilmentävä Kristuksen julistus ja elämä syntymästä kuolemaan.⁹⁷ Pelagiolai- sista poiketen Abélard ei ajatellut, että ihmiset voivat noudattaa Jumalan tahtoa täysin itsenäisesti ilman armon myötävaikutusta: sen sijaan hänen käsityksensä oli, että vapaa tahto ja siihen perustuva potentiaalinen kyky oikein toimimiseen ovat luomisessa saatu Jumalan lahja. Jumalan muuttava rakkaus siis edelsi Abélardin mallissa hyviä tekoja,

89 Alanen 1932, 126.

90 Alanen 1932, 184; Pöhlmann 1976, 149.

91 Kilcrease 2013, 201.

92 Alanen 1932, 185; Pihkala 2004, 57; Teinonen R & S 2003, 162. – Teoriaa ei tule sekoittaa selkäran- kaisten varhaiskehitystä kuvaavaan luonnontieteelliseen rekapitulaatio-oppiin. Pihkala lausuu rekapitu- laatio-opista soteriologisena käsitteenä seuraavasti: ”Sen perusajatuksena on alun perin yhteen kuulu- neen, mutta dualistisesti toisistaan eroon joutuneen hengellisen ja aineellisen todellisuuden liittäminen toisiinsa ja palauttaminen Jumalan yhteyteen.” Pihkala 2004, 57.

93 Kärkkäinen 2003, 74.

94 Pöhlmann 1976, 150; Teinonen R & S 2003, 177, 256; Tiililä 1968, 177.

95 Brower & Guilfoy 2004, 258–278.

96 Pokki 2005, 35–36.

97 Teinonen R & S 2003, 177.

17

mutta hän piti sen perustana pikemminkin luomista kuin lunastusta.⁹⁸ Tätä sovitusopin muotoa ovat myöhemmin kehitelleet socinolaiset ja uusprotestantit, erityisesti Albert Ritschl (1822–1889).⁹⁹ Pöhlmann kuvaa dogmatiikassaan subjektiivisen sovitusopin ritschliläisen modernisoinnin lähtökohtia seuraavasti:

Sanottiin olevan tarpeetonta sovittaa Jumalaa, sillä hän ei ole vihastunut vaan rakastava. Lepytetyn Jumalan sijasta halutaan saarnata leppeää Jumalaa.¹⁰⁰

2.1.2 Korjauksia ja täydennyksiä Aulénin jaotteluun

Tulkinnat sovituksesta eivät useinkaan noudata selvärajaisesti Aulénin luokitteluja, vaan ovat eri mallien synteesejä. Aulénin kehittämää sovitusopin kolmijakoa onkin tästä syystä kritisoitu. Suomessa kritiikkiä ovat esittäneet muun muassa Yrjö Alanen (1932) ja Osmo Tiililä (1954, 1968).¹⁰¹ Aulénin opillinen jaottelu on heidän mukaansa yksinkertaistavaa ja johtaa yleistyksiin.¹⁰² Klassisen ja latinalaisen sovitusopin vastak- kainasettelun ja erottamisen mielekkyys voidaan kyseenalaistaa, koska molemmille on raamatulliset perusteet eivätkä ne sulje pois toisiaan, vaan kuvaavat samaa asiaa hie- man eri näkökulmista.¹⁰³

98 Brower & Guilfoy 2004, 258–278.

99 Siinä missä Abélardin versiossa subjektiivisesta sovitusopista Kristuksen rakkaus oli keskeisin sovit- tava vaikutin, socinolaiset ja liberaaliprotestantit pitivät Kristuksen profeetallista julistusta ja moraalista esikuvaa siveellisen muutoksen alkusyynä. Kilcrease 2013, 206, 245.

100 Pöhlmann 1974, 155.

101 Tiililän mukaan Aulén on Den kristna försoningstanken -kirjansa myötä ”taas kerran osoittanut teologialle, miten mieliajatuksia läpivietäessä eksytään väkivaltaiseen systematiikkaan ja aiheutetaan keskustelua asioissa, joissa yksinkertaisen seurakuntalaisen hengellinen taju heti kohta olisi voinut pro- fessoria ojentaa”. Tiililä 1954, 296.

102 Alanen 1932, 184; Tiililä 1968, 78.

103 Tiililän mukaan pelkkä klassinen sovitusoppi ei ole riittävä tulkinta sovituksesta, koska siinä ei kä- sitellä lainkaan syyllisyyttä: ”Tavalla tai toisella on myöskin syyllisyys saatava sovitukseen mukaan, sillä pelkkä turmiovaltoja vastaan taisteleva Kristushan on lähinnä Herra, Kyrios, eikä kärsivä Herran palvelija, ristille käyvä Jumalan Karitsa.” Tiililä 1968, 178.