62 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 1 1
Lääketieteen historiasta toivoa ihmiskunnalle
Oiva Turpeinen Heikki S. Vuorinen: Taudit, parantajat ja parannettavat.
Vastapaino Tampere 2010.
Heikki Vuorinen painottaa kirjan- sa esipuheessa, että lääketieteen historian kirjoittamiselle oli käy- tännön tarve, koska ajanmukais- ta suomalaista oppi- tai tietoteos- ta ei ollut olemassa. Heti perään Vuorinen kuitenkin muistuttaa, et- tä Hannu Vuoren Lääketieteen his- toria – sosiaalihistoriallinen näkö- kulma (1979) on edelleenkin nos- tettava ylähyllylle. Niin ikään hän tähdentää aiempiakin merkittäviä saavutuksia jo 1800-luvulta läh- tien. Korokkeelle kohoavat muun muassa Elias Lönnrot, Frans Rab- be, Otto Hjelt ja Konrad Relander.
On luonnollista, että nykypäi- vän lääketieteen merkkiteoksia on vaikea nostattaa yhteen teokseen.
Sellainen massiivinen kirja on tut- kimusprofessori Juhani Eskolan, ylilääkäri Pentti Huovisen ja osas- toylilääkäri Ville Valtosen teos In- fektiosairaudet. Vuoden 1998 toi- sessa painoksessa päästiin lähes tu- hannen sivun seutuville.
Erityisellä lämmöllä Vuorinen muistaa edesmenneen professori Leo Hirvosen Lääketieteen historia -teoksen vuodelta 1987. Hirvosen vuonna 1988 Roomassa johtama seminaari opasti Vuorisen lääke- tieteen pitkälle polulle. Kaksikym- mentäkaksi vuotta myöhemmin merkittävä lääketieteellinen histo- riateos oli valmis. Sen lisäksi Vuo- rinen on julkaissut lukuisan mää- rän artikkeleita ja laajempia tutki-
muksia. Yksinomaan käsillä ole- van teoksen kirjallisuusluettelossa on yhdeksäntoista Vuorisen tut- kimusta. Heikki Vuorisen poika Matti on laatinut kirjaan useita sel- ventäviä karttoja.
Antiikin tukeva pohja – taudit yhteisöissä
Vuorisen historiateos nousee his- torian hämärästä, keräily- ja pyyn- tikulttuureista. Sieltä matka jatkuu Mesopotamiaan ja Egyptiin, joissa vallitsi jo korkeakulttuuri.
Keräily- ja pyyntikulttuurien painajaisina olivat muun muassa vammat, suolistoloiset ja krooni- set taudit. Vuorisen mukaan jo täl- löin malaria ja muutkin hyönteis- ten välittämät taudit vaivasivat ih- misiä. Kyse oli tavattoman pitkästä ajanjaksosta, jona aikana ihmisten aivojen koko ilmeisesti kolmin- kertaistui. Ehkä tämä muutos an- toi vauhtia keksinnöille ja maata- loudelle noin kymmenen tuhatta vuotta sitten. Syntyi pysyviä asuin- paikkoja, kyliä ja kaupunkeja sekä lopulta valtioita. Samalla tautien määrä kasvoi. Kotieläimet ja veden huono laatu levittivät tartuntatau- teja entistä enemmän.
Välimeren ympäristöön syn- tyi viidenneltä vuosisadalta en- nen ajanlaskua lähtien kaupunki- valtioita. Antiikin Kreikan nousu loi pohjaa lääketieteelle. ”Ateenan taudin” tunnistaminen kirjallisis- ta lähteistä oli merkkipaalu vuosil- ta 430–426 ennen ajanlaskua. Alek- santeri Suuren valloitukset osapuil- leen sata vuotta myöhemmin laa- jensivat alueita aina Intian rajoille asti. Tärkeä pylväs oli myös Alek- sandrian perustaminen Egyptiin.
Taudeista lepra nosti yhä enemmän päätään. Rooman imperiumin laa- jeneminen Välimeren ympäril-
le nostatti epidemioita. Toisaalta puhtaan veden ansiosta vältyttiin monilta taudeilta.
Keskiajalla ja renessanssin vuo- sina kauppayhteydet kasvoivat. Sa- malla tautisuus lisääntyi. Globaa- lisuudesta saatiin oppia, kun län- tiseltä pallonpuoliskolta saatiin kuppa ja vastalahjaksi annettiin isorokko. Läntisessä maailmassa kuoli yhtä lailla nuoria kuin van- huksia isorokkoon. Ja Euroopassa – kuten Aasiassakin – syfilis aiheutti suunnattomia kärsimyksiä.
Tulevaisuuden visiot – missä viisaus?
Vuorisen mielestä historiaa voi- daan tulkita siten, että antiikista alkaen lääketiedettä on leimannut rationaalinen ajattelu. Näin valis- tusajan usko järkeen on muutta- nut maailman paremmaksi paikak- si elää. Sairauksien hoito on myös muuttunut yksilöllisemmäksi.
Vuorinen ei esitä erityisen kor- keakulttuurista näkemystä ihmi- sestä toteamalla lääketieteellisen historian osoittavan, ”että ihminen ei ole lajina älykäs”. Vuorinen täh- dentää, miten 1900-luvun puolivä- lin jälkeinen optimismi osoittau- tui ennenaikaiseksi. Uskottiin että tartuntataudeista on päästy eroon rokotteiden ja antibioottien avulla.
Kuitenkin 2000-luvun alussa ku- va ihmiskunnan terveydestä syn- kistyi. Sosiaaliset ja alueelliset erot korostuivat ja toisaalta kehittyneis- säkin maissa ihmisten eliniän suo- ranaisen hyppäyksen kintereillä on pullahtanut joukko tauteja, kuten sydän- ja verisuoniongelmat, syö- vät, allergiset taudit ja diabetes.
Kirjoittaja uskoo kuitenkin mil- tei vuorenvarmasti ihmisten luotta- van itseensä. Hän nostaa esiin antii- kista liikkeelle lähteneen rationaa-
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 1 1 63 lisen ajattelun, jota on siivittänyt
valistusajan usko järjen voimaan.
Nämä historian virrat ovat osoit- tautuneet tehokkaiksi keinoiksi.
Niiden voimalla on mahdollista muuttaa maailma aiempaa parem- maksi paikaksi. Näkökulman tuek- si Vuorinen nostaa sen, että kehit- tyneissä länsimaissa äitiyskuollei- suus on miltei tyystin hävinnyt se- kä imeväiskuolleisuuden ja muun lasten kuolleisuuden määrät ovat vain murto-osia siitä, mitä ne oli- vat vielä 1900-luvun alussa.
Kirjoittaja on professori.
Ensimmäinen askel politiikan sanakirjan suuntaan
Vilho Harle
Matti Wiberg : Politiikan sanakirja – inhorealistin versio. Toimittanut Kalevi Koukkunen. Siltala 2011.
Professori Matti Wiberg tunnetaan poikkeuksellisen terävänä kannan- ottajana, joka erottuu edukseen val- tio-oppineiden harmaasta massas- ta. Lukija avaakin sanakirjan varsin suurin odotuksin, eikä vähiten sen vuoksi, että alaotsikko lupaa kui- van sanakirjan sijasta ”inhorealis- tin versiota”.
Lukijan ei tarvitse pettyä, vaik- ka odotettua rentoutta tai inho- realismia teos ei sisälläkään. Vain muutama pila hauskuttaa, esimer- kiksi päivystävän dosentin määrit- tely ”yleensä heikohkoksi tieteili- jäksi”. Sanakirja on syytä ottaa to- sissaan, sutkauksia varten on toisia areenoita. Siitähän on kuitenkin lähdettävä, että professori Wiber-
gin – suomalaisen valtio-opin Au- rajoen – kynästä lähtevä sanakirja on täyttä asiaa.
Kun sanakirjasta on puhe, kysy- myksessä on tietenkin luettelo sa- noja ja termejä, joita sanakirja selit- tää ja taustoittaa. Kysymyksessä on hakuteos, joka on tarkoitettu säily- tettäväksi hyllyssä ja käytettäväksi vain tarvittaessa. Tuskin teosta ku- kaan ihan huvikseen ryhtyy luke- maan. Kuntoilukin hoituu samalla, koska kirja (645 sivua) painaa mel- kein yhtä paljon kuin kuuluisa här- kä aikoinaan.
Valtaosa teoksen sanoista on va- littu hyvin ja harkiten sekä myös esitelty informatiivisesti. Sellaises- ta käy esimerkiksi vaikkapa hakusa- na ”välikysymys”. Käy ilmi, että hal- litus on kaatunut välikysymyksessä osoitettuun eduskunnan epäluotta- mukseen vain neljä kertaa. Viimek- si vuonna 1958 (von Fieandt).
Vaikka teos on yleisesti onnis- tunut, minun on esitettävä muuta- ma kriittinen huomautus rakenta- vassa mielessä. Kiinnitän huomio- ta sellaisiin asioihin, jotka voisi ot- taa huomioon seuraavaa painosta kehitettäessä.
Päällimmäisin huomio on se, et- tä sanakirjassa on liikaa sanoja. Sä- lää, jolla ei ole suurempaa tai pysy- vämpää arvoa. Esimerkiksi Silvio Berlusconi ja Alexander Stubb saa- vat sanakirjassa melkoisen joukon hakusanoja, jotka kertovat enem- män henkilökultista tai epäjuma- lanpalvonnasta kuin antavat tär- keää tietoa. Kirjassa on suuri mää- rä muitakin turhia sanoja, kovin monet termit ja vaalilauseet ovat historian roskakorin pohjimmais- ta ainesta, jota kukaan ei erityisem- min kaipaa.
Näyttää siltä, että sanaston va- linnassa ei ole ollut kovin selvää
karttaa. Sanakirja pyrkii kattamaan kaikki ajat ja miltei kaikki maan- tieteelliset alueet (lähinnä kuiten- kin vain teollisen ja läntisen maail- man). On vaikea sanoa, mikä on ol- lut sanojen valinnan perustana.
Toisena ongelmana on se, että kaikista sanoista tai edes tärkeis- tä ja kiinnostavista sanoista ei ole juuri mitään taustoitusta tai kun- non selitystä. Sanojen etymologia ja historiallis-poliittinen konteks- ti olisi ollut tärkeää informaatio- ta, itse sanathan kuitenkin muu- ten tunnetaan. Esimerkiksi ”Aasia”
määritellään: ”Aasia alkaa Malmös- tä. Tanskan ulkoministeri Uffe El- leman-Jensen”. Hyvä, mutta mi- täänsanomaton heitto. Esimerkik- si professori Pekka Korhonen on selventänyt Aasian käsitettä kiin- nostavasti muutamassa helpos- ti saatavilla olevassa kirjoitukses- saan. Ilman asiayhteyttä moni sa- na jää täydeksi hepreaksi, ellei lu- kija itse satu muistamaan, mistä oli kysymys. Nuorten lukijoiden muis- tivarannossa tuommoista valmista taustatietoa ei välttämättä ole.
Olisikohan kannattanut viljel- lä laajemmin kunnon selostusta, jollaista kuitenkin on muutamassa paikassa oivallisesti käytetty? Jos sälää olisi vähennetty tai vähen- nettäisiin, jäljelle jääviin sanoihin voisi uhrata vaikka kymmenen ri- viä – menemättä laajoihin sanas- toartikkeleihin. Korostan sitä, et- tä teoksessa on onnistuneista sa- nastoesittelyistä muutamia, mutta liian harvoja esimerkkejä vaikkapa tuon mainitun ”välikysymys” ter- min tapaan.
Wiberg kuuluttaa esipuhees- saan palautetta ja puuttuvia terme- jä. Koska olen luvatun kirjapalkin- non saanut arvostelijana jo etukä- teen, voin heittää esiin muutaman
