Kesällä 1937 kuopiolaiseen Niuvan- niemen sairaalaan kirjattiin 55-vuotias mies, jolla diagnosoitiin psychosis praese- nilis, varhaisvanhuuden mielisairaus. Sai- rauskertomukseen kirjattujen, omaisten antamien taustatietojen mukaan lähipiiri oli jo vuosia pitänyt miestä ”höpäkkönä”.
Tähän saakka mies oli oleskellut kotona
perheensä parissa, kunnes kevään ku- luessa hän oli muuttunut levottomaksi ja
”niin sairaaksi”, että kotiväki oli kiinnit- tänyt siihen ”erityistä huomiota”. Tapah- tui eräänlainen rajanylitys: kodin piirissä siedetty ja hyväksytty (vanhuuden) ”hö- peryys” muuttui poikkeavuudeksi, jonka katsottiin vaativan laitoshoitoa.
Tässä artikkelissa pohdin poikkea- van vanhenemisen rajankäyntiä Niuvan- niemen sairaalan 1930-luvun psykiatri- sissa sairauskertomuksissa. Kuten edel- tä käy ilmi, mielisairaanhoidon ammat- tilaisten tulkintojen ohella sairauskerto- muksiin kirjattiin myös potilaan omais- ten näkemyksiä sairauden taustasta Normaalin ja poikkeavan vanhenemisen raja on veteen piirretty viiva. Yhtäältä sitä häivyttää
käsitys ikääntymiseen kuuluvasta luonnollisesta mielen ja ruumiin heikkenemisestä. Toisaalta rajaa hämärtää erityisesti medikalisaation myötä voimistunut käsitys vanhuuden ja sairauden välisestä likeisestä suhteesta. Ikääntyminen on samanaikaisesti luonnollista ja luonnotonta, tervettä ja sairasta, normaalia ja poikkeavaa. Artikkelissa (epä)normaalin vanhenemisen dilemmaa lähestytään historiallisesta näkökulmasta 1930-luvun psykiatristen sairauskertomusten kautta.
Keskiössä ovat sairauskertomuksiin kirjatut, potilaiden omaisten esittämät tulkinnat, joita pohditaan merkityksellisenä tekijänä normaalin ja poikkeavan vanhenemisen rajankäynnissä.
Anna Kinnunen
(Epä)normaali vanhuus
Poikkeavan ikääntymisen rajankäynti 1930-luvun
mielisairaalapotilaiden omaisten tulkinnoissa
ja kulusta. Merkinnät ovat kiehtovan moni tahoisia, sillä kerrottaessa poikkea- vuuden ilmaantumisesta piirtyvät sa- malla myös normaalina, soveliaana ja ihanteellisena pidetyn käyttäytymisen aikaan ja paikkaan sidoksiset rajat. Kiin- nostavaa, joskin tulkinnan kannalta haasteellista, on myös se, että maallikko- jen näkemykset suodattuivat tiedot ylös kirjanneen henkilökunnan kautta. Kyse oli kahden diskurssin – professionaalin ja kansanomaisen – välisestä vuorovai- kutuksesta, jossa rakennettiin kuvaa sai- rauden kulusta, sen syistä ja seurauksis- ta sekä laajemmin normaaliuden ja poik- keavuuden rajoista.
Lähestyn aihetta kansanomaisen dis- kurssin kautta. Tulokulma aiheeseen on tuore, sillä tarkasteltaessa psykiatrisia sairauskertomuksia ja potilaita koske- via määrityksiä lähtökohtana on perin- teisesti ollut lääketieteellinen diskurssi (esim. Ahlbeck-Rehn 2006). Lääketie- teen asema poikkeavuuden määrittäjänä on eittämättä vahva, mutta alkujaan yksi- lön muuntuminen laitoshoitoa vaativak- si potilaaksi oli pikemminkin sosiaalinen kuin lääketieteellinen prosessi, joka läh- ti liikkeelle lähipiirin harjoittaman tark- kailun ja kontrollin kautta. Sosiaalisesti ihminen määrittyi sairaalloisen poikkea- vaksi yksilöksi jo ennen lääketieteellistä diagnosointia. (Suzuki 2006, 1; ks. myös Foucault 2005, 57–58.)
Sosiaaligerontologisiin lähtökoh- tiin nojaten ymmärrän ikääntymisen ta- pahtuvan yhteiskunnassa, joka muodos- taa vanhenemiselle ajallisesti ja paikalli- sesti muuntuvan näyttämön (Jyrkämä 2001, 274, 276). Vastaavasti myös sai- raudet ovat biologisen taustansa ohella sosiokulttuurisesti jäsentyneitä il miöitä (Honkasalo 2000; Helman 2007). Olen suunnannut huomioni 1930-luvulle, sil- lä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä se- kä sairastamisen että rappeutumisen ky- symykset olivat yhteiskunnallisen kes- kustelun polttopisteessä. Tällöin mo- net samanaikaiset ja toisiinsa lomittuvat prosessit – kuten lääketieteen voimakas kehitys, kansalaisyhteiskunnan muotou- tuminen ja huoli degeneraatiosta eli ih- missuvun rappeutumisesta – synnyttivät tilanteen, jossa klassinen ajatus tervees- tä sielusta terveessä ruumiissa kohosi uu- delle tasolle; siitä tuli yksilöitä velvoitta- va ja arvottava vaade. Terveys ja fyysinen voimakkuus sekä ruumiin ja mielen hal- lita nousivat ajan ihanneihmistä ja -kan- salaista määrittäviksi arvoiksi. (Meinan- der 2004, 436–437.) Tämä suuntasi yh- teiskunnallisen katseen ihanteiden vas- takohtiin, kuten sairauksiin sekä fyysi- seen ja henkiseen rappeutumiseen, ja sai ne näyttäytymään vakavina sosiaalisina ongelmina (Hirvonen 2004).
Vuosina 1930–39 Niuvanniemen sairaalaan kirjattiin noin 1800 potilas-
ta. Olen rajannut aineiston sairausker- tomuksiin, joissa potilaan diagnoosi on psychosis ex involutione et senio. Kyseessä on patologista eli lääketieteen näkökul- masta arvioiden poikkeavaa, sairaallois- ta ikääntymistä koskeva diagnoosi. His- toriantutkija Anu Rissanen (2012) on käyttänyt siitä suomennosta vaihdeiän ja vanhuuden mielisairaus. Latinan ”involu- tione” viittaa paitsi vaihdevuosiin myös laajemmin rappeutumiseen ja fysiolo- gisten toimintojen heikkenemisen ikä- kauteen (Lääketieteen termit 1991, 197;
Kirk 1994, 34). Ajan suomalaisessa psy- kiatriassa diagnoosi oli kattokäsite, jon- ka ohella potilaalla saatettiin todeta yksi kolmesta aladiagnoosista: psychosis prae- senilis (varhaisvanhuuden mielisairaus), dementia senilis (vanhuuden tylsistymi- nen) tai psychosis arteriosclerotica (aivo- verisuoniston kalkkeutumisen aiheutta- ma mielisairaus) (ks. Rissanen 2012, lii- te I).¹
1930-luvulla kyseisen diagnoosin sai 135 potilasta, joiden sairauskerto- muksista tutkimusaineistoni muodos- tuu.² Potilaista 86 on naisia ja 49 miehiä.
Naiset olivat sairaalaan saapuessaan kes- kimäärin 55-vuotiaita ja miehet 59-vuo- tiaita. Nuorin heistä oli 40-vuotias nai- nen ja vanhin 80-vuotias mies. Nyky- perspektiivistä arvioiden potilaat voi- vat vaikuttaa kronologisen ikänsä osalta verrattain ”nuorilta”, mutta tarkasteltaes-
sa menneisyyden ihmisiä ja ilmiöitä niitä ei tule arvioida anakronistisesti, tutkitta- valle ajalle vieraiden käsitteiden ja mää- ritysten perusteella. Esimerkiksi vasta- syntyneiden elinajanodote 1930-luvul- la oli vielä yli 20 vuotta nykyistä mata- lampi (Tilastokeskus). Välttääkseni ase- telman, jossa tutkija itse määrittäisi van- huuden alkavan tietyssä kronologisessa iässä, olen rajannut aineiston potilaiden diagnoosin kautta.
Tavoitteenani on selvittää, miten maallikkojen esittämissä näkemyksis- sä tuotetaan ja määritellään normaalin ja poikkeavan vanhenemisen rajoja. Sa- malla hahmottuvat kansanomaiset käsi- tykset vanhuudesta, sen rajoista ja mer- kityksistä. Lisäksi potilaiden diagnoo- siin perustuva aineiston rajaus on luo- nut kansanomaista ja professionaa- lia ajattelua ristivalottavan asetelman:
mieli sairaanhoidon ammattilaiset liitti- vät sairauden (alkavan) vanhuuden ai- heuttamiin muutoksiin, mutta selittivät- kö maallikot yksilön poikkeavaa käyttäy- tymistä ikääntymisellä?
Artikkeli tuo yhteen sosiaaligeronto- logiaa ja kulttuurista mielenterveystut- kimusta. Vanhuutta sosiokulttuurisena ilmiönä pohtivassa sosiaaligerontolo- giassa ”terveen” ja ”sairaan” ikääntymi- sen määrittyminen on perinteisesti ollut yksi keskeisistä kiinnostuksen kohteis- ta (esim. Kirk 1995). Terveyden ja sai-
rauden rajankäynti on keskiössä myös kulttuurisessa mielenterveystutkimuk- sessa, josta voidaan käyttää myös nimi- tystä hulluustutkimus (engl. Mad Stu- dies). Se on erityisesti 2010-luvulla se- kä kotimaassa että kansainvälisesti voi- makkaasti ajankohtaistunut, humanis- tis-yhteiskuntatieteellinen tutkimus- suuntaus, jossa huomio on mielisairau- deksi(kin) tulkitun poikkeavuuden koh- taamisen, nimeämisen ja merkityksellis- tämisen historiallisesti ja kulttuurises- ti muuntuvissa käytänteissä (Menzies ym. 2013, 13–18; Kinnunen & Hänni- nen 2016). Suomessa hulluustutkimus on tähän mennessä keskittynyt esimer- kiksi luokan ja sukupuolen merkitykseen mielisairauden historiallisessa määritty- misessä ja hoitokäytänteissä (esim. Ahl- beck-Rehn 2006). Ikääntymiseen ja van- huuteen liittyvät kysymykset ovat tois- taiseksi jääneet marginaaliin, ja sama on nähtävissä kansainvälisessä tutkimuk- sessa. Poikkeuksen muodostavat histo- riatieteelliset tutkimukset, joissa on tar- kasteltu iäkkäiden mielisairaiden ase- maa suhteessa modernisaation aiheutta- miin muutoksiin, kuten kodin ulkopuo- lisen palkkatyön lisääntymiseen ja koti- hoivan hankaloitumiseen liittyviin ky- symyksiin (esim. Yorston & Haw 2005;
Andrews 2014).
Kertomuksia liminaalitilasta
Länsimaisessa kulttuurissa suhtautu- minen vanhenemiseen on ollut kaksija- koista; sitä ovat sävyttäneet useat diko- tomiset, eri suuntiin vetävät jännitteiset tulkinnat. Kansanomaisessa ajattelus- sa vanhuuteen on kytketty elämänkoke- muksen ja viisauden ulottuvuuksia, mut- ta yhtä lailla ikääntymiseen on liittynyt myös käsityksiä itsekontrollin heikke- nemisestä, lapsekkuuden lisääntymises- tä ja ”vanhuuden höperyydestä” (Covey 1993; Haltia 2010, 22–23; ks. myös Hel- man 2007, 10–11). Lääketieteessä ikään- tyvä ihminen on nähty samanaikaisesti sekä normaalina että poikkeavana: iän mukanaan tuomat psykofyysiset muu- tokset ovat vääjäämättömiä, mutta sa- malla ikääntyvä ruumis ja sille ”normaa- li” tila poikkeaa siitä, mitä lääketieteessä on tavattu pitää ihmisruumiin ihanteel- lisena terveydentilana (Katz 1996, 44).
Mielisairaanhoidon ja sittemmin geriat- rian saralla ongelmallista on ollut rajan- käynti ikääntymiseen liittyvien kognitii- visten muutosten suhteen. Keskustelu vi- risi erityisesti 1800-luvun lopulla, ja se on kiteytynyt kysymykseen, miten määritel- lä raja iän mukanaan tuoman luonnolli- sen taantumisen ja sen patologisten va- rianttien, kuten dementian ja Alzheime- rin taudin välillä (Andrews 2014, 104–
105; ks. myös Haltia 2010, 24–26).
Huomioni suuntautui (epä)normaa- lin vanhenemisen dilemmaan aineiston luennan kautta. Aluksi luin myös muiden kuin patologista ikääntymistä koskevan diagnoosin saaneiden, 1930-luvulla sai- raalaan kirjattujen potilaiden sairausker- tomuksia. Niitä on noin 1800 kappalet- ta, ja ne muodostavat artikkelini sekun- dääriaineiston. Sekundääriaineistoa lu- kemalla tavoittelin kahta toisiinsa limit- tyvää päämäärää: yhtäältä pyrin luo- maan kuvan kokonaisuudesta, jonka yk- si osa primääriaineistoni 135 sairausker- tomusta ovat, ja toisaalta pyrin samalla hahmottamaan primääriaineiston omi- naispiirteitä ja mahdollisia eroja suhtees- sa muiden samaan aikaan hoidossa ollei- den potilaiden sairauskertomuksiin.
Ensisijaisesti sairauskertomukset si- sältävät henkilökunnan kirjaamia, poti- laan sairauden tilaa koskevia huo mioita, mutta aineiston luennan edetessä huo- masin, että välistä kuului myös kansan- omainen ääni. Näkyvimmin maallikko- tulkinnat ovat esillä anamneeseissa (lat.
anamnesis). Anamneesit ovat tiiviin ker- tomuksen muotoon kirjattuja tekste- jä, jotka on laadittu potilaan sairaalaan saattaneen henkilön, useimmiten puo- lison tai muun lähiomaisen kertoman pohjalta. Ne käsittelevät potilaan taus- taa ja sairauden kulkua lähipiirin näkö- kulmasta arvioiden. Tapauksissa, jois- sa yksilö tuotiin sairaalaan kunnallis-
kodista, saattajana toimi useimmiten kunnalliskodin hoitaja, jonka kertoman pohjalta anamneesi kirjattiin. Tällöin hoitaja toisti omaisilta kuulemiaan tie- toja tai kuvaili henkilön käyttäytymis- tä kunnalliskodissa. Keskityn ensisijai- sesti anamneeseihin, jotka on kirjattu omaisten kertoman pohjalta saatettaes- sa potilasta sairaalaan suoraan kotoa.
Kun potilas tuotiin sairaalaan, sairaan- sija oli jo tiedossa; sitä oli haettu kirjal- lisesti, ja myönteinen päätös oli avannut oven laitos hoitoon. Anamneeseihin kir- jatuissa tiedonannoissa ei näin ollen ole kyse pyrkimyksestä vakuuttaa henkilö- kunta sairaansijan myöntämisen tärkey- destä. Sen sijaan anamneeseja hyödyn- nettiin sairauden diagnosoinnissa: kuten ajan mielisairaanhoidon oppikirjassa ku- vataan, anamneesitiedot toimivat yhdes- sä lääkärin tekemän kliinisen tutkimuk- sen kanssa pohjana, jonka perusteella lääkäri havaitsi ”sairaalloiset poikkeuk- set normaalityypistä” ja laati taudinmää- rittelynsä (Neuman-Rahn 1924, 144).
Aloin lukea anamneeseja pohtien nii- tä kertomuksina eräänlaisesta liminaali- tilasta, usein asteittain tapahtuneesta ke- hityskulusta, jonka aikana yhtäältä tut- tu ja läheinen ihminen oli muuttunut vie- raaksi, oudoksi ja ulkopuoliseksi. Limi- naalitila on alun perin antropolo gian pii- rissä syntynyt, Arnold van Gennepin ja Victor Turnerin kehittelemä käsite. Van
Gennep tutki muun muassa ikäkatego- rioihin ja avioliiton solmimiseen liitty- viä ritualistisia seremonioita eli siirtymä- riittejä, joiden kautta yksilöt siirretään yhteisön sisällä asemasta toiseen. Hän hahmotti siirtymäriiteistä kolme vaihet- ta: erottamisen, liminaalitilan ja takaisin liittämisen. (Gennep 1960, 10–11.) Tur- ner, joka pohti liminaalitilan käsitettä van Gennepiä perusteellisemmin, kuvai- li liminaalitilassa olevien yksilöiden ole- van epävakaassa muutos tilassa. Liminaa- liset yksilöt ovat (tilapäisesti) ulkopuoli- sia suhteessa yhteisöönsä, sillä Turneria lainaten he ”eivät ole täällä eivätkä tuol- la, vaan sellaisten asemien välissä, joita lain, perinteen, sovinnaistapojen ja sere- monioiden voimalla on vakiinnutettu ja järjestetty”. (Turner 2007, 107.)
Turnerin luonnehdinta liminaalisis- ta yksilöistä lähenee antropologi Mary Douglasin (2000) näkemyksiä inhimil- lisen ajattelun ja havaitsemisen laina- laisuuksista. Douglasin mukaan ihmi- nen hahmottaa maailmaa sovittamal- la kokemuksiaan vakiintuneisiin kult- tuurisiin kategorioihin. Tässä proses- sissa osa kohdatuista ihmisistä ja tapah- tumista jää kategorioiden ulkopuolelle, siis eräänlaiseen liminaalitilaan, mikä- li ne eivät ”istu” edeltäviin kokemuksiin ja sosiaalistumisen myötä opittuihin kä- sityksiin asioiden tavanomaisesta, odo- tuksenmukaisesta tilasta. Kategorioiden
reunamille ja väliin jäävät ihmiset, asiat ja ilmiöt koetaan usein luonnottomina ja epämukavina. Ne aiheuttavat eräänlais- ta symbolista sotkuisuutta, sillä ne uh- kaavat ihmiselle luonteenomaista pyrki- mystä eheän, vakaan ja hallittavan koke- musmaailmaan rakentamiseen. (Doug- las 2000, 86–90.)
Lähtökohtanani on, että mielisai- raalaan toimitettavat yksilöt olivat ajau- tuneet kategorioiden ulkopuolelle, li- minaalitilaan. Tätä kehityskulkua kos- keva, anamneeseihin kirjattu kerronta avaa näkymiä normaalin ja poikkeavan (ikääntymisen) rajankäyntiin. Ajattelen normaaliuden ja poikkeavuuden muo- dostavan toisistaan riippuvaisen jatku- mon, jolla normaalius ikään kuin liu- kuu poikkeavuuden puolelle rikottaessa kulttuurisia normeja koskien esimerkik- si ikään ja sosiaaliseen asemaan nähden odotuksenmukaista ja soveliasta käy- töstä (ks. Helman 2007, 246–251; Joki- nen ym. 2012, 190–192). Anamneeseis- sa kerronnan kohteena olevat yksilöt oli- vat ajautuneet liminaalitilaan liu’uttuaan käyttäytymisensä tai muiden havainnoi- tavien ominaisuuksiensa osalta poikkea- vuuden puolelle. Kuvaavaa on, että ker- toessaan kanssaihmisessä tapahtuneis- ta muutoksista maallikot kuvailivat nii- tä toistuvasti ”omituisiksi” ja ”kummal- lisiksi”. Kyse ei alkujaan ollut niinkään tietystä sairaudesta vaan epämääräises-
tä välillä ja rajoilla olemisen tilasta, jo- hon päätynyttä yksilöä oli vaikea mää- rittää tarkemmin. On myös olennaista ymmärtää, että poikkeavuudessa ero- tettiin erilaisia asteita. Aluksi kyseessä saattoi olla lievä ”höperyys”, mutta toi- mitettaessa yksilö mielisairaalaan käsil- lä oli tilanne, jossa normaaliuden ja poik- keavuuden välisellä jatkumolla oli liu’ut- tu kohti poikkeavuuden ääripäätä. Siir- tymäriittiteorian valossa voidaan myös tulkita, että laitokseen toimittamises- sa ei enää ollut kyse liminaalisuudesta vaan riitin kolmannesta vaiheesta, jos- sa normaalista epämääräisen poikkea- vaksi muuttunut ihminen liitettiin uu- teen, aiem paa spesifimpään (mieli)sai- raan yksilön statukseen.
Tulkitsen anamneeseihin kirjattua kerrontaa narratiivisen tutkimustradi- tion periaatteiden mukaisesti. Käsitän ihmisten hahmottavan ympäröivää to- dellisuutta kertoen, suhteessa toisiin kertomuksiin, kokemuksiin ja kulttuu- risiin ideaaleihin (Riessman 1993, 3–4;
Honkasalo 2000, 65; Abbott 2002, 3–6). Kertomalla poikkeavuuden il- maantumisesta ihmiset pyrkivät jäsen- tämään ja ymmärtämään tapahtunut- ta. Douglasin (2000) ajattelua mukail- len kyse oli kategorioiden ulkopuolelle jäävien asioiden, ihmisten ja ilmiöiden aiheuttaman epäjärjestyksen poistami- sesta: prosessista, jossa kokemusmaail-
man eheyttä uhkaava symbolinen sot- kuisuus pyrittiin eliminoimaan – ikään kuin siivoamaan – konstruoimalla ta- pahtuneesta syiden ja seurausten varaan rakentuva, kertojalleen mielekäs narra- tiivi. Tässä prosessissa joistain asioista on voitu vaieta, kun taas joitain asioita ja tapahtumia on korostettu ja ehkä liioi- teltukin. Myös kerronnan ylös kirjannut henkilökunta tavoitteli vastaavaa pää- määrää pyrkien rakentamaan koherent- tia käsitystä sairauden taustasta ja sen luonteesta. Tämä kuitenkin tapahtui suhteessa lääketieteelliseen tulkintake- hikkoon, jossa sairauksien syyt ja ikään- tymisen vaikutukset saatettiin ymmär- tää toisin kuin kansanomaisessa ajatte- lussa. Aineistoa analysoidessani pyrin huomioimaan, miten kansanomaisen ajattelun suodattuminen professionaa- lin diskurssin lävitse vaikutti kerronnan muotoutumiseen.
Tarkastelen (epä)normaalin vanhe- nemisen rajankäyntiä kahdessa analyysi- luvussa: ensiksi keskityn ehtyvää työky- kyä ja toiseksi taantuvaa henkistä kapasi- teettia, eritoten muistin heikkenemistä, koskevaan kerrontaan. Molemmat tee- mat ovat nousseet esille aineiston luen- nassa, ja ne valottavat olennaisesti kansa- nomaista ajattelua normaalin ja poikkea- van vanhuuden määrittymisestä. Artik- kelin päättävässä yhteenvetoluvussa ase- tan tehdyt havainnot osaksi laajempaa,
normaalin ja ihanteellisen (ikääntyvän) yksilön määrittymistä pohtivaa nykykes- kustelua.
Rajana ehtyvä työkyky
Yksilön työkyvyn heikkenemistä käsit- televä kerronta on aineiston toistuvin yk- sittäinen narratiivi, jonka kautta maalli- kot jäsentävät kanssaihmisen muutosta normaalista poikkeavaksi. Lähipiirin tie- donannot alkavat toistuvasti kuvauksel- la, jonka mukaan yksilö oli alun perin ol- lut ”ahkera ja kestävä työihminen”. Työ- teliäisyyden kuvaukset korostuvat eri- tyisesti lähiomaisten kerronnassa, ja nii- den avulla pyritään osoittamaan yksilön alkuperäinen normaalius ja yhtäläisyys suhteessa sitkeän ja uutteran ihmisen kulttuuriseen ideaaliin (ks. myös Salme- la 2017, 108–109). Havainnot poikkea- vuuden ilmaantumisesta taas sidotaan usein työkyvyssä ja -halussa tapahtunei- siin muutoksiin. Erään 54-vuotiaan po- tilaan perheenjäsenet ilmoittivat tämän sairauden alkaneen puoli vuotta sitten, jolloin palkkatyössä käynyt mies rupesi pelkäämään irtisanomista. Kahdeksan viikkoa sitten mies oli yllättäen itse päät- tänyt lakata käymästä töissä, lukuun ot- tamatta yhtä päivää ”noin 3 viikkoa sit- ten, [jolloin hän] kävi tehtaassa, mutta ei ollut siellä kuin noin tunnin ja tuli pois”.
Toisinaan halu työntekoon säilyi, mutta
poikkeavuus ilmeni työn laadussa, kuten tapauksessa, jossa mies kuvaili 51-vuoti- aan vaimonsa tekevän ”huushollitöitä”
tätä nykyä ”takaperoisesti”.
Kun yksilö menetti työkykynsä, ra- ja sosiaalisen hyväksynnän ja karsasta- misen välillä oli tiukka. Tämä käy ilmi 71-vuotiaan naisen anamneesista, jonka tiedot ovat peräisin tämän veljen vaimol- ta, kälyltä. Potilas oli ollut laitoshoidos- sa aikaisemminkin, ja kirjattaessa hän- tä uudelleen sairaalaan käly ilmoitti, et- tä ”sen jälkeen, kun potilas uloskirjoitet- tiin täkäläisestä sairaalasta oli hän terve 3 vuotta ja teki töitä”. Erityisen kiinnos- tavaksi kyseisen maininnan tekee se, et- tä käly asettaa työkyvyn terveyden sy- nonyymiksi siitäkin huolimatta, että po- tilas oli kotona ollessaan alkanut kuulla ääniä, mistä käly oli tietoinen. Kälyn mu- kaan potilaan työhalu oli hiipunut, sillä äänet paitsi kehottivat väkivaltaan myös kielsivät ”tekemästä mitään työtä”. On- gelma eivät ole niinkään (vain) äänet vaan se, mitä niistä seuraa: yksilön toi- mettomuus. Vastaavasti erään 53-vuo- tiaan potilaan vaimo oli ”vaatinut mies- tään kotia [sairaalasta] selittäen, että tä- mä jo pitemmän aikaa on ollut vähän kummallinen, mutta tekee silti säännöl- lisesti työtä ja hoitaa itseään”. Niin kauan kuin yksilö kykeni huoltamaan ja elättä- mään itsensä, venyi myös kyky ymmär- tää ja sietää epämääräisen poikkeavaa,
esimerkiksi ääniä kuulevaa kanssaihmis- tä (ks. myös Nygård 1998, 18).
Yksilön toimeliaisuus oli merkityk- sellinen teema sekä kansanomaises- sa että professionaalissa ajattelussa: po- tilaan saattajalla – erityisesti tämän ol- lessa lähiomainen – on epäilemättä ol- lut siitä kerrottavaa, mutta työkykyä on myös selvästi tiedusteltu. Siinä missä teema maallikoiden kohdalla kumpusi arkisista elämässä selviytymisen reali- teeteista, professionaali kiinnostus työ- kykyä kohtaan kytkeytyi ajan tieteel- lis-yhteiskunnalliseen, sosiaalisia on- gelmia pohtivaan keskusteluun. Monia ajan polttavia sosiaalisia ongelmia py- rittiin kontrolloimaan tarjoamalla niille medikaaleja ratkaisuja, ääriesimerkkinä sterilisaatiot, joiden keinoin käytiin tais- toon degeneraation alati eteneväksi pe- lättyä uhkaa vastaan (Mattila 1999, 147, 274–338). Työhaluttomuuden ja jouti- laisuuden ei-toivottavuutta taas koros- tettiin kytkemällä ne tiettyihin mielisai- rauksiin tai vähintäänkin nimeämällä ne viitteiksi moraalisesta rappiosta. Työky- vyn yhteiskunnalliseen arvoon limittyi myös työterapian keskeinen asema ajan mielisairaanhoidossa. Fyysisen työn us- kottiin ehkäisevän harhoja ja pitävän vie- tit kurissa. Samalla potilaan toivottiin si- säistävän ideaalin, jossa yksilö ymmärsi työn merkityksen henkilökohtaisen ter- veyden ylläpitäjänä sekä laajemmin yh-
teisen hyvän kartuttajana. (Ks. Neuman Rahn 1924, 224, 304–306, 312.) Kuvaa- vaa on, miten tieto työkyvyn palautu- misesta jäi monen potilaan kohdalla sai- rauskertomuksen viimeiseksi merkin- näksi. Eräs 55-vuotias nainen, joka oli vakuutellut ”kykenevänsä suorittaa koti- askareensa”, kotiutettiin tilaltaan parem- pana, vaikka tämä toisaalta oli ”vieläkin autistinen ja vähän kummallinen”. Kun potilaan työkyky palautui ja mikäli hän ei ollut vaaraksi itselleen tai muille, yk- silö katsottiin riittävän terveeksi palaa- maan yhteisöönsä. Näin työkyky mää- ritti poikkeavuuden rajaa myös toiseen suuntaan, liu’uttaessa takaisin normaa- liuden puolelle.
Työkyvyn kuvaukset toistuvat myös sekundääriaineistossa. Erään nuoren skitsofreenikon omaiset kirjaimellises- ti rinnastivat tässä havaitun työkyvyt- tömyyden ja -haluttomuuden sairauden puhkeamiseen: ”[Hän on] sairastunut si- ten, että hän on tullut haluttomaksi työ- hön, uneuttanut työnsä [ja] jäänyt työs- tä pois.” Se, että työkykyä koskevat ku- vaukset kohdistuvat myös kronologises- ti korkeassakin iässä oleviin yksilöihin, kielii nykyaikaan nähden osin toisenlai- sista ikääntymiseen ja ikääntyneisiin liit- tyvistä odotuksista. Tämä on olennais- ta pohdittaessa (poikkeavan) vanhuu- den määrittymistä. Nykypäivänä van- huuden – tai vähintäänkin uuden elä-
mänvaiheen – katsotaan alkavan yksilön siirtyessä työelämän ulkopuolelle noin 65 vuoden iässä tapahtuvan eläköitymi- sen myötä. 1930-luvun Suomessa elä- kejärjestelmä oli kuitenkin vasta muo- toutumassa; kansaneläkelaki säädettiin 1937 ja pantiin täytäntöön vuosikymme- nen lopussa, 1939. Tämä sysäsi liikkeelle muutosprosessin, jossa vanhuus alettiin erottaa aikuisuudesta omaksi elämän- vaiheekseen aiempaa selkeämmin. Van- huuden määrittely kytkeytyi kronologi- seen ikään ja institutionalisoituun siirty- mään työvoiman ulkopuolelle. (Rintala 2003, 86–87.)
1930-luvulla työkyvyttömyys mer- kitsi kronologisesta iästä riippumatta va- kavia taloudellisia vaikeuksia sekä yksi- lölle itselleen että tämän lähipiirille. Se, että työhön osallistumattomuus ei toi- minut vanhusväestöä muista aikuisista erottavana rajapyykkinä, merkitsee tul- kinnan kannalta kahta toisiinsa limitty- vää seikkaa. Ensinnäkin työkykyisyyttä koskevassa kerronnassa ei ole kyse niin- kään poikkeavan vanhenemisen määrit- tymisestä vaan laajemmin (epä)normaa- lin yksilön ja yhteisön jäsenen rajankäyn- nistä. Iällä oli tässä rajankäynnissä var- sin vähän merkitystä; sen karttuminen ehkä muutti suoritettavia työtehtäviä mutta ei kokonaan poistanut niitä. Toi- seksi kronologisen iän verrattain vähäi- nen merkitys ja tilanne, jossa eläköitymi-
sen kaltaista, uuden elämänvaiheen alka- mista määrittävää institutionaalista raja- pyykkiä ei ollut, teki vanhuudesta hämä- rän, nykyistä rajattomamman kulttuuri- sen kategorian. Samalla se myös hämär- si normaalin ja poikkeavan vanhenemi- sen rajoja, mihin palaan tuonnempana tarkemmin.
Ennen kansaneläkettä vanhuuden- ajan taloudellista epävarmuutta lievitti maaseudulla perinteinen järjestely, jossa ikääntyvät vanhemmat luovuttivat tilan hallinnan lapselleen saaden vastineeksi elatuksen ja asumisoikeuden. Järjeste- ly oli kuitenkin mahdollinen pääasiassa vain tilallisille, ja lisäksi se oli altis luo- maan jännitteitä sukupolvien välille, sil- lä eliniän noustessa vanhempien elatuk- sesta muodostui usein tuntuva taloudel- linen rasite. (Soikkanen 1994, 18–22.) Todennäköisesti myös 1930-luvun lama- kausi kärjisti tilannetta ja korosti työky- vyn merkitystä.³ Kansainvälisessä tutki- muksessa sosiologi Andrew Scull (1980) onkin esittänyt mielisairaalalaitoksen ra- kentamisen, joka useissa läntisen Euroo- pan maissa tapahtui 1800-luvulla mut- ta Suomessa hieman myöhemmin tul- taessa 1900-luvun puolelle, merkinneen keinoa vapautua (ikääntyvien) läheis- ten aiheuttamasta taloudellisesta taa- kasta. Kun varsinaista institutionaalista vanhustenhuoltoa ei ollut, näyttäytyivät mielisairaalat Scullin mukaan konstina
vapautua sosiaalisesta velvoitteesta hoi- taa työkykynsä osalta heikoiksi ja hyö- dyttömiksi käyneitä omaisia.
Aineistossani työkyvyn hiipumista koskevassa kerronnassa ei ole kyse lai- toshoitoon toimittamisen syystä. Kyse on maallikkojen pyrkimyksestä jäsentää poikkeavuutta itselleen mielekkäällä ta- valla, suhteessa jokapäiväisessä elämäs- sään keskeisiin työn ja toimeentulon tee- moihin. Verrattuna työtä koskevan ker- ronnan yleisyyteen on merkille panta- vaa, että esimerkiksi yksilön epävakaa- ta ja väkivaltaista käyttäytymistä koske- vat kuvaukset eivät piirry esille yhtä sel- keänä ja toistuvana, ikään kuin juonelli- sena narratiivina, jonka kautta maallikot jäsentäisivät yksilön muutosta normaa- lista poikkeavaksi. Kerronnan merkitys- tä todellisuuden jäsentäjänä painottavas- ta näkökulmasta tulkiten kyse on siitä, että kokemukset kanssaihmisen arvaa- mattomaksi käyneestä käyttäytymises- tä eivät korostuneet, koska ne eivät toi- mineet mielekkäinä symbolisen sotkui- suuden siivoajina. Lähiomaisen aggres- siivisuus oli itsessään poikkeavaa ja jär- kyttävää; se oli paitsi fyysinen myös sym- bolinen, kokemusmaailman eheyttä hor- juttava äkillinen uhka. Käsiteltäessä ta- pahtunutta esimerkiksi itsetuhoisuus ei siten itsessään voinut toimia työkyvyn hiipumisen kaltaisena, mielekkäänä ja ymmärrettävänä todellisuuden jäsentä-
jänä. Työkykyisyyden muutoksia käsitte- levä kerronta onkin ikään kuin tyyneksi selitetty pinta, jonka alla piili liminaaliti- lan epäjärjestys. Se oli keino jäsentää ko- kemusmaailman symbolista sotkuisuut- ta eli luonnottomia, epämääräisiä ja toi- sinaan uhkaaviakin kokemuksia, joiden merkityksellistäminen saatettiin muu- toin kokea vaikeaksi.
Rajana taantuva mieli
Yksilössä havaittuja kognitiivisia muu- toksia käsittelevä kerronta kiinnittyy työkykyä selkeämmin ikääntymiseen.
Monen laitoshoitoon toimitetun, ikään- tyvän yksilön kohdalla oli mahdollisesti kyse dementian aiheuttamista muutok- sista: aluksi hiipien lisääntyneistä lähi- muistin ja nukkumisen ongelmista, sit- temmin masentuneisuudesta ja levot- tomuudesta sekä lopulta, äärimmäisis- sä tapauksissa, itseen tai toisiin kohdis- tuneen väkivaltaisuuden ilmaantumi- sesta. Erityisesti muistissa ilmenneitä ongelmia jäsennetään jälleen toistuvas- ti yksilön työkykyä arvioivan kerronnan kautta. Erään 74-vuotiaan naisen poika ilmoitti äitinsä sairauden alkaneen nä- kyä muutama vuosi takaperin, jolloin äi- din muisti oli ”hiljalleen huonontunut”.
Samalla aikaisemmin ”hyvin työte- liäs” äiti oli menettänyt työkykynsä, sil- lä ”vaikka [äiti] yrittää, kaikki unohtuu”.
68-vuotiaan naisen tyttäret taas selitti- vät äitinsä muuttuneen muistin taantu- misen myötä ”omituiseksi”. Omituisuus oli ilmennyt siten, että äiti ei ”esimerkiksi muista sanoja, etenkin viime uuden vuo- den aattona oli hän omituinen [ja] odotti lääkäriä vaikka ei ollut ollut puhettakaan lääkärin tulosta”. Tyttäriltä saatujen tie- tojen ja sairaalassa tehdyn kliinisen tut- kimuksen perusteella naisella diagnosoi- tiin dementia senilis, minkä myötä ha- vaittu ”omituisuus” kytkettiin professio- naalissa diskurssissa ikääntymisen ai- heuttamiin sisäsyntyisiin, psykofyysi- siin muutoksiin.
Maallikkojen ajattelussa mielen muutoksia ja niiden syitä lähestytään professionaaliin diskurssiin nähden toi- senlaisesta tulkintakehikosta. Maallik- kojen näkemykset poikkeavuuden syis- tä tulivat kirjatuiksi anamneeseihin, sillä anamneesien yhtenä tehtävänä oli luoda selkoa kysymykseen, milloin ja miten sairaus oli puhjennut (ks. Neu- man-Rahn 1924, 143). Tätä selostaes- saan maallikot ovat esittäneet omia nä- kemyksiään poikkeavuuden aiheutta- neista tekijöistä. Douglasin (2000, 90) ajattelua mukaillen kyse oli kategorioi- den ulkopuolelle jäävien ihmisten ja il- miöiden aiheuttaman epämukavuuden ja symbolisen sotkuisuuden jäsentämi- sestä: pyrkimyksestä siivota epäjärjestys nimeämällä sille syy. Myös vanhakantai-
sia taudinselityksiä tutkineen folkloris- ti Lauri Hongon (1960) mukaan taudin syyn selvittäminen oli inhimillinen pak- ko, sillä niin kauan kuin taudin alkuperä pysyi hämärän peitossa, katsottiin myös sen parantaminen mahdottomaksi. Vai- keimmissa tapauksissa avuksi pyydet- tiin parantaja, joka organisoi taudinai- heuttajan paljastumiseen ja sen kuvaan- nolliseen tuhoamiseen huipentuvan pa- rannusriitin. Tämä palautti yhteisön so- siaalisen järjestyksen, jonka tasapainoa taudin ilmaantuminen oli horjuttanut.
(Honko 1960, 83–85, 93–94, 97.) Kansanomaisessa diskurssissa tois- tuu narratiivi, jossa kognitiivisten muu- tosten alullepanijaksi asetetaan jokin konkreettinen, yksilön elämässä sattu- nut tapaus tai vastoinkäyminen. Erään 70-vuotiaan, huonomuistiseksi, seka- vaksi ja pelokkaaksi käyneen naisen vel- jenpoika selitti tätinsä sairauden juonta- van vuoden 1918 tapahtumiin. Tällöin tätiä oli kohdannut ”ankara mielen järky- tys” tämän jouduttua tekemisiin punais- ten kanssa. Nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin, veljenpoika arveli tapauk- sen nousseen pintaan ja sairastuttaneen tädin, joka oli tähän saakka ollut ”erin- omaisen vahva terveydeltään”. Sairaus- kertomukseen kirjattujen muiden mer- kintöjen perusteella kyseessä oli veljen- pojan oma tulkinta; potilas itse ei ollut ottanut sodan aikaisia tapahtumia esille,
eivätkä hänen harhansa, joiden sisällöstä on kirjattu kuvauksia sairauskertomuk- seen, kiinnittyneet menneisiin tapahtu- miin. Vastaava konkreettinen näkökul- ma mielen taantumisen syihin ilmenee myös 60-vuotiaan naisen sairauskerto- muksesta, jonka tietojen perusteella po- tilas itse oli yhdistänyt muistinsa heikke- nemisen kokemansa suruun: ”Kun niin paljon itketään ja huolitaan, niin muis- ti on mennyt.” Potilaan oman näkemyk- sen mukaan muistin vieneen surun oli aiheuttanut tietty tapaus: se, että tytär oli synnyttänyt aviottoman lapsen.
Selitettäessä kognitiivisia muutok- sia ulkoisilla syillä kerronnasta on ha- vaittavissa viitteitä perinteiselle kansan- lääkinnälle ominaisista käsityksistä. Mi- käli (mieli)sairautta ei vanhakantaises- sa ajattelussa katsottu Jumalan lähettä- mäksi rangaistukseksi eli jumalantau- diksi, sairaus saatettiin selittää esimer- kiksi säikäysten tai pahantahtoisten kanssa ihmisten maagisen toiminnan ai- kaansaamaksi vaivaksi, panentataudik- si. Mielisairauden panentataudiksi se- littäviä käsityksiä tavattiin kansan kes- kuudesta vielä 1900-luvun alkuvuosi- kymmeninä. (Kinnunen 2015, 35–40.) Panenta taudit olivat alkuperältään ul- kosyntyisiä vaivoja, ja suhteessa tähän tulkintakehikkoon ajatus vanhenevasta ruumiista itsessään sairastuttavana tau- din aiheuttajana oli vieras.
Ikääntymiseen on kautta aikain liit- tynyt mielikuvia erinäisistä vaivoista, mutta käsitystä vanhuuden ja sairasta- misen välisestä likeisestä syy-seuraus- suhteesta on pidetty erityisesti moder- nille länsimaiselle ajattelulle ominaise- na konstruktiona (Vincent 2003; Hel- man 2007, 11). Sosiologi Stephen Katz (1996) on ajoittanut vanhuuden medi- kalisaation alkuvaiheet 1800-luvulle, jolloin esimerkiksi patologian eli tau- dinaiheuttajien ja ihmisruumiin välisen vuorovaikutuksen tutkimuksen kehitys suuntasi huomion ikääntyneiden yksi- löiden ruumiissa havaittaviin, nuorem- mista kehoista puuttuviin patologisiin muutoksiin (Katz 1996, 27–48). Erito- ten dementia nousi uudella tavalla huo- mion kohteeksi. Käsitteenä ”dementia”
oli esiintynyt jo antiikin lääketieteel- lisissä kirjoituksissa, mutta sen merki- tys säilyi vakiintumattomana vuosisato- ja; sitä ei välttämättä edes liitetty (vain) ikääntymiseen ja vanhoihin ihmisiin, ja jos liitettiin, sitä pidettiin usein van- huuden luonnollisena, väistämättömä- nä seurauksena. Muutos virisi 1800-lu- vun lopussa, jolloin erityisesti Otto Bin- swangerin (1852–1929) ja Alois Alzhei- merin (1864–1915) tutkimukset kyt- kivät dementian verenkierron häiriöi- hin, joille korkea ikä altisti. 1900-luvun puolelle tultaessa otettiin ensiaskeleet myös nykyisin yleisimpänä yksittäisenä,
vanhuksia dementoivana sairautena pi- detyn Alzheimerin taudin tutkimuk- sessa. (Boller & Forbes 1998, 125–127, 130–31; Haltia 2010.)
Vaikka dementian syntymekanismit alkoivat hahmottua, eräänlaisesta häm- mennyksestä ja jäsentymättömyydestä – vähintäänkin käsitteiden tasolla – kie- lii se, että ”dementia” yhdistettiin edel- leen myös kahden muun sairauden ni- meen: skitsofreniaan ja pitkälle eden- neen kuppatartunnan aiheuttamaan ti- laan. Skitsofreniasta käytettiin 1900-lu- vun alun psykiatriassa latinankielistä ni- mitystä ”dementia praecox”, jonka jälki- osa merkitsee ”varhaista”. Suomeksi se saatettiin kääntää ”ennenaikaiseksi tyl- sistymiseksi”. Pitkälle edenneen kupan aiheuttamasta tilasta taas käytettiin ni- mitystä ”dementia paralytica”, joka suo- mennettiin ”halvaavaksi tylsistymisek- si”. Kuppa oli vaivannut eurooppalaisia jo uuden ajan alusta aiheuttaen esimer- kiksi erinäisiä iho-oireita, mutta se, että piilevä kuppatartunta oli myös monen vaikeista psyykkisistä häiriöistä kärsi- vän pitkäaikaisen mielisairaalapotilaan oireiden taustalla, ymmärrettiin vasta 1900-luvun alussa. Oireiden selittymi- nen aivoihin saakka edenneellä ja niitä vahingoittavalla kupalla – olkoonkin, et- tä alun perin kyse oli tartuntataudista – kannusti etsimään myös muiden psyyk- kisten sairauksien aiheuttajia ihmisruu-
miin sisäpuolelta. (Hirvonen 2014, 162–
165; 194–197.)
Myös 1900-luvun alkuvuosikym- meninä puhuttanut degeneraatioteoria johdatteli katsetta potilaiden ruumii- seen. Sosiaalidarvinistisen teorian yti- messä oli huoli yksilöiden, sukujen ja viime kädessä koko kansakunnan rap- peutumisesta huonojen perintöaineis- ten leviämisen myötä. Se sai esimerkik- si mieleltään sairastavien yksilöiden ruu- miin näyttäytymään uhkana, joka vaa- ransi perimänsä kautta tulevat sukupol- vet ja kansakunnan kehityksen. (Mattila 1999, 27–41; Hirvonen 2004, 149–151.) Sairauskertomuksista on nähtävissä, että myös iän mukanaan tuomat kognitiivi- set muutokset, kuten muistin taantumi- nen, saatettiin lukea osoituksena ”suku- rasituksesta”, jolla degeneraatioon viitat- tiin. Esimerkiksi erään 44-vuotiaan po- tilaan tapauksessa tieto siitä, että tämän
”äidin sisar on kuollut vanhuuden höpe- rönä [ja] isän sisar [on] vanhuuden tyl- sä”, tulkittiin merkkinä sukurasitukses- ta. Myös erään toisen potilaan 75-vuoti- aan äidin kirjattiin olevan ”vanhuuden höperö”, mutta tämä merkittiin ainoas- taan vanhempia koskeviin tietoihin. Iän myötä tapahtunutta henkistä taantumis- ta ei tässä tapauksessa tulkittu poikkea- vuudeksi, ja sukurasituksen kohdalle kir- jattiin merkintä ”ei ole ollut”. Esimerkit osoittavat, että rajankäynti normaalin
ja patologisen vanhenemisen välillä oli edelleen häilyvää, huolimatta esimer- kiksi dementian tutkimuksessa tapah- tuneista edistysaskeleista.
Aikakauden psykiatrian kiinnos- tus (ikääntyvää) ruumista kohtaan nä- kyy sairauskertomuksiin kirjattuina yksityiskohtaisina kuvauksina potilai- den fyysisestä olemuksesta: esimerkik- si erään 56-vuotiaan naisen rinnat olivat lääkärin mukaan ”pienet ja riippuvat”, ja 60-vuotiaalla miehellä taas todettiin
”feminiinistä tyyppiä” edustava häpy- karvoitus. Pienimmätkin ruumiilliset yksityiskohdat ja rappeutumisesta kie- livät merkit kirjattiin ylös, sillä ne saat- toivat selittää yksilössä havaittuja henki- siä poikkeavuuksia.⁴ Tätä taustaa vasten on merkille pantavaa, että maallikkojen tulkinnoissa ei ole erotettavissa selkeää narratiivia, jossa vanheneva ruumis itses- sään asetettaisiin poikkeavuuden aiheut- tajaksi. Kansanomainen käsitys vanhuu- desta ja sen merkityksistä ilmenee kuvaa- vasti 57-vuotiaan naisen anamneesista, joka on laadittu potilaan miehen kerto- man pohjalta. Miehen eli sitaatissa ”ker- tojan” mukaan vaimon sairaus oli alka- nut unettomuudella, jonka laukaisijaksi asetetaan jälleen tietty tapaus:
Unettomuus johtui siitä, että naapuri [tuli käymään ja] käski kertojan ja po- tilaan laittaa raja-aita heidän ja käsky- nantajan maasta, niin että kertoja olisi
joutunut pitämään eläimensä näin ol- len salolla kaukana kotoa. Potilas sanoi, ettei hän, vanha ihminen, sieltä jaksa noutaa elukoita iltaisin. Potilas säikäh- ti myös mukana ollutta vierasta mies- tä, joka oli pahamainen miehentappaja.
Merkityksellinen yksityiskohta sitaatissa on, että potilas oli tuntenut itsensä ”van- haksi”. Mies lienee ollut samalla kannal- la toistaessaan vaimonsa sanat henki- lökunnalle. Vaikka ”vanhuus” näin ol- len otetaan esille ja siihen liitetään fyy- sisten voimien ehtyminen, perimmäisiä syitä unettomuudelle ja muille poikkea- ville muutoksille haetaan toisenlaisesta tulkintakehikosta. Miehen katsantokan- nassa vaimon poikkeavuuden aiheutta- jaksi asettuu yhtäältä perinteinen tau- dinselitys, säikähdys, sekä toisaalta naa- purin vaade, joka hankaloitti maatilan emäntänä työskennelleen potilaan päi- vittäisiä, työhön ja toimeentuloon liitty- viä rutiineja. Nämä tapaukset vaikuttivat vaimoon niin, että seurauksena oli unet- tomuus, mikä taas miehen mukaan johti työhalun heikkenemiseen ja alati pahe- nevaan, ajoittain väkivaltaisuudeksi ylty- vään levottomuuteen. Kuten tässä sitaa- tissa, kansanomaisessa diskurssissa van- huus itsessään ei toimi mielekkäänä lai- toshoitoa vaativan poikkeavuuden selit- täjänä.
Vanhuuden ja sairauden välisen syy-yhteyden puuttumiseen kytkeytyy
myös aineistoa lukiessa syntynyt tun- ne siitä, että aineisto vaikenee kohdis- sa, joissa sen olisi voinut olettaa puhu- van. Vaikka olen lähestynyt sairausker- tomuksia aineistolähtöisesti, tutkimus- aineiston ajallisen rajauksen taustalla vaikutti oletus ikääntyvän ruumiin ja mielen merkityksellisyydestä 1930-lu- vun kehyksessä, jolloin ajatus terveestä sielusta terveessä ruumiissa oli yhteis- kunnallisen keskustelun polttopisteessä.
Maallikkotulkinnoissa ikääntyvän ruu- miin ja mielen kohdalla vallitsee kuiten- kin eräänlainen hiljaisuus, sillä ikäänty- miseen kytkeytyvien, sisäsyntyisten te- kijöiden sijasta poikkeavuutta jäsenne- tään ulkoisten, konkreettisten syiden ja seurausten kautta. Tunne hiljaisuudesta syntyi myös kohdissa, joissa kertojat jä- sensivät kokemuksiaan yksilön käyttäy- tymisestä sitomalla ne erinäisiin kiinne- kohtiin. Kokemukset poikkeavuudesta voivat jäsentyä esimerkiksi luonnon- ja vuodenkierron mukaan, kuten tapauk- sessa, jossa ”potilaan saattajat ilmoitta- vat potilaan olleen usein keväisin ja syk- syisin sekaisin, viimeksi viime keväänä viikon päivät”. Sen sijaan yksilön (kor- kea) ikä tai ikävaiheet eivät asetu maal- likkojen kokemuksia jäsentäviksi kiin- nekohdiksi.
Hiljaisuus on mahdollista tulki- ta viitteeksi ajattelusta, jossa (poikkea- van) vanhuuden rajat olivat osin eriyty-
mättömät suhteessa muuta aikuisuut- ta määrittäviin rajoihin, odotuksiin ja normeihin. Yhtäältä tällaiseen ajatte- luun viittaa huomio työkyvyn keskei- syydestä maallikkojen kerronnassa. Si- tä taustoittaa yhteiskunnallinen tilanne, jossa eläkejärjestelmä oli vasta muotou- tumassa eikä eläköitymisen kaltaista, uuden elämänvaiheen alkamista mää- rittävää institutionaalista rajapyykkiä ollut. Toisaalta vanhuuteen rajoiltaan epäselvänä kulttuurisena (ikä)katego- riana viittaa myös havainto vanhuuden ja sairauden välisen selkeän kausalitee- tin puuttumisesta. Erityisesti vanhuu- den medikalisaatiota problematisoivis- sa näkemyksissä ikääntyvään ruumii- seen kohdistuvan lääketieteellisen kiin- nostuksen ja ikääntymiseen kytkeyty- vien sairauksien diagnosoinnin on näh- ty osaltaan rakentaneen eroa aikuisuu- den ja vanhuuden välille (ks. esim. Kirk 1995; Vincent 2003). Tutkimusaineisto- ni koko ja luonne ei mahdollista yleistys- ten tekemistä, mutta on mahdollista, et- tä hiljaisuus viittaa ajatteluun, jossa kä- sitystä muista aikuisista selkeästi erotet- tavasta vanhusväestöstä ja tälle väestöl- le ominaisista sairauksista ei (vielä) ol- lut. Liminaalitilan symbolista sotkui- suutta ei voinut siivota välineillä, jotka eivät kuuluneet kansanomaiseen maail- maankuvaan.
Poikkeavan vanhenemisen rajat(tomuus)
Edellä olen lähestynyt (epä)normaa- lin ikääntymisen dilemmaa historialli- sesta näkökulmasta. Olen kysynyt, mi- ten 1930-luvun psykiatrisiin sairaus- kertomuksiin kirjatuissa maallikkotul- kinnoissa konstruoidaan normaalin ja poikkeavan vanhenemisen rajoja. Sa- malla ovat hahmottuneet käsitykset van- huudesta ja sen rajoista. Olen tulkinnut anamneeseihin kirjattua kerrontaa inhi- millisenä tarpeena jäsentää poikkeaviksi käyneiden kanssaihmisten aiheuttamaa kokemusmaailman epäjärjestystä.
Anamneeseissa toistuu narratiivi, jossa yksilön kuvataan olleen alun perin ahkera ja työteliäs – siis normaali ja ihan- teellinen – ihminen, joka muuttui poik- keavaksi käydessään haluttomaksi tai ky- kenemättömäksi työntekoon. Teeman näkyvä asema liittyy työkykyisyyden merkityksellisyyteen sekä kansanomai- sessa että professionaalissa ajattelussa.
Professionaalissa diskurssissa potilaan työkykyä tiedusteltiin ja pohdittiin suh- teessa ajan yhteiskunnalliseen, degene- raation uhkaa ja sosiaalisia ongelmia kä- sittelevään keskusteluun, jossa konst- ruoitiin laiskan, toimettoman ja tuotta- mattoman kansalaisen epäideaalia. Kan- sanomaisessa ajattelussa teema kumpu- si mikrotasoisista elämässä selviytymi-
sen realiteeteista, sillä työkykyisyys oli elannon ja sosiaalisen arvon tae. Narra- tiivisesta näkökulmasta tulkiten kyse oli myös pyrkimyksestä jäsentää kategorioi- den ulkopuolelle jäävien ihmisten ja il- miöiden aiheuttamaa symbolista sotkui- suutta itselle merkityksellisten teemojen kautta. Kertomalla poikkeavuuden il- maantumisesta arkisten ja tuttujen työn ja toimeentulon teemojen kautta maal- likot kykenivät luomaan tapahtuneesta ymmärrettävän, itselle mielekkään nar- ratiivin, jonka avulla liminaalitilan epä- järjestystä pyrittiin hallitsemaan.
Havainto yksilön toimeliaisuuden keskeisestä asemasta normaaliuden ja poikkeavuuden rajoja konstruoitaes- sa luo perspektiiviä nykyiseen yhteis- kunnalliseen keskusteluun, jossa työn ja työttömyyden teemat ovat jälleen poltto pisteessä. Kuten työn merkitys- tä koskeva edeltävä tutkimus on osoit- tanut, omalla työllä pärjäämisen ideaa- li on suomalaisessa kulttuurissa koros- tunut (esim. Kortteinen 1992). Tässä artikkelissa esille on noussut myös se, miten tiiviisti työkyky on kiinnittynyt poikkeavuuden rajankäyntiin ja miten herkästi yksilö on ajautunut liminaaliti- laan rikottuaan toimeliaan yksilön ideaa- lia. Kuvaavia ja inhimillisesti merkityk- sellisiä ovat erityisesti potilaiden itsen- sä esittämät näkemykset. Sekä primää- ri- että sekundääriaineistosta on nähtä-
vissä, että työ pyöri potilaiden mielessä ja kykenemättömyys tehdä sitä vaivasi ja aiheutti häpeää. Erään 27-vuotiaan mie- hen kirjattiin toistelevan jatkuvasti raa- matullista lausetta ”otsasi hiessä sinun pitää leipääsi syömän”, ja eräs 42-vuoti- as nainen taas pelkäsi, ”että jos hän jää iäkseen tällaiseksi, ettei voi mitään työtä tehdä”. Myös nykyhetken yhteiskunnal- linen, kansalaisten aktiivisuutta koske- va keskustelu on mahdollista nähdä osa- na tätä historiallista jatkumoa, jossa nor- maalin ja ”kunnollisen” yksilön ominai- suuksia konstruoidaan työn, tuottavuu- den ja toimettomuuden teemojen kautta.
Yksilön aktiivisuus on keskiössä myös eläkeläisyyttä ja vanhuuden mää- rittymistä pohtivassa nykykeskustelussa.
Sekä sosiaaligerontologiassa että tieteen ulkopuolella on viime vuosikymmeni- nä pyritty monipuolistamaan ja haas- tamaan vanhuutta koskevia perintei- siä, raihnaisuutta ja rapautuvaa toimin- takykyä koskevia mielikuvia. Sosiaali- historioitsija Peter Lasletiin (1989) no- jaten on alettu puhua ”kolmannesta iäs- tä” viitaten ajanjaksoon, joka jää eläköi- tymisen ja ”neljännen iän” eli varsinaisen vanhuuden alkamisen väliin. Kolmatta ikää leimaavat sekä tutkijoiden että elä- keläisten itsensä puheessa aktiivisuus, kulutus, kiire ja puuha, mikä on osaltaan murtanut ikääntymiseen liittyviä, mie- len ja ruumiin heikkenemisen mieliku-
via ja johtanut siihen, että ”varsinaisen”
vanhuuden alkaminen ajoitetaan eläköi- tymisen sijasta tuonnemmaksi, usein yli 70 ikävuoden jälkeiseen aikaan. (Karis- to 2004; Saarenheimo 2014.) Kolmat- ta ikää koskevalla retoriikalla ja aktii- visuuden korostamisella on kuitenkin myös kääntöpuolensa, mitä tässä artik- kelissa tehdyt havainnot korostavat. Ky- se on myös normatiivisista kulttuurista arvoista ja paineesta sopeutua ihanteel- lisen ihmisen muottiin mahdollisimman pitkään, yhä eläköitymisen jälkeenkin.
Mitä pidemmälle kolmatta ikää leimaa- vaa aktiivisuuden ja toimintakykyisyy- den kautta venytetään, sitä jyrkemmäksi nousee siirtymä neljänteen ikään eli var- sinaiseen vanhuuteen. Neljäs ikä näyt- täytyy tällöin yhä voimakkaammin pas- siivisuuden, toimettomuuden ja kyvyt- tömyyden ikäkautena. (Ks. myös Karis- to 2004, 102; Saarenheimo 2014, 6, 14.) Toisin sanoen raja normaalin ja poik- keavan, ihanteellisen ja ei-toivotun elä- män ja vanhuuden välillä korostuu enti- sestään.
Rajatessani tutkimusaineiston po- tilaiden diagnoosin perusteella aineis- ton luentaan muodostui professionaalia ja kansanomaista ajattelua ristivalottava asetelma: mielisairaanhoidon ammatti- laiset liittivät poikkeavuuden ikääntymi- sen aiheuttamiin sisäsyntyisiin muutok- siin, mutta selittivätkö maallikot kanssa-
ihmisen poikkeavaa käyttäytymistä van- huudella? Maallikkojen esittämissä tul- kinnoissa toistuu narratiivi, jossa kans- saihmisessä havaittuja poikkeavuuksia selitetään ja jäsennetään ulkoisilla, yksi- lön elämässä sattuneilla tapauksilla. Sen sijaan vanhuus itsessään ei toimi laitos- hoitoa vaativan poikkeavuuden selittäjä- nä. Tunsin aineiston ikään kuin vaikene- van myös kohdissa, joissa yksilön poik- keavaksi käynyttä käyttäytymistä jäsen- nettiin iän tai ikävaiheiden sijasta sito- malla ne esimerkiksi luonnon- ja vuo- denkierron tarjoamiin kiinnekohtiin.
Olen tulkinnut hiljaisuuden vihjeeksi ajattelusta, jossa (poikkeavan) vanhuu- den rajat olivat osin eriytymättömät suh- teessa muuta aikuisuutta määrittäviin ra- joihin. Niin kauan kuin käsitystä muista aikuisista selkeästi erotettavasta vanhus- väestöstä ja edelleen juuri tälle väestö- ryhmälle ominaisista sairauksista ei ol- lut, ei myöskään vanhuus itsessään voi- nut toimia mielekkäänä liminaalitilan epäjärjestyksen jäsentäjänä.
Ikääntyvän ruumiin kohdalla kan- sanomaisessa diskurssissa vallitseva hiljaisuus merkityksellistyy erityises- ti suhteessa vanhuuden medikalisaatio- ta problematisoivaan nykykeskusteluun.
Kun normaalin ja poikkeavan vanhene- misen dilemmaa pohditaan tänä päivä- nä, keskustelussa ovat korostuneet pait- si aktiivisuuden ja toimintakykyisyy-
den myös terveyden ja sairauden ulot- tuvuudet. Esimerkiksi Alzheimerin tau- din tutkimus, joka oli 1900-luvun alku- vuosikymmeninä vasta aluillaan, on vii- me vuosikymmeninä edistynyt voimak- kaasti ja johtanut muun muassa taudin geneettisten riskitekijöiden tunnista- miseen (Haltia 2010, 26). Joidenkin nä- kemysten mukaan tämä on vähentänyt dementoitumiseen ja sen ”vääjäämättö- myyteen” liittyviä pelkoja luomalla toi- voa ennaltaehkäisevien hoitojen ja lääk- keiden kehityksestä (ks. esim. Boller &
Forbes 1998, 131).
Samalla vanhuuden medikalisaation on kuitenkin esitetty vaikuttavan myös päinvastoin lisäämällä pelkoja ikäänty- miseen kytkeytyvien sairauksien ylei- syydestä ja väistämättömyydestä. Kriit- tisimpien näkemysten mukaan vanhuus itsessään on medikalisaation myötä muuttunut poikkeavaksi, patologiseksi tilaksi, jota pyritään kaikin lääketieteel- lisin keinoin kontrolloimaan, ehkäise- mään ja normalisoimaan. Tällöin van- huudesta kulttuurisena ilmiönä ja elä- mänvaiheena piirtyy pitkälti ongelmien, uhkien ja pelkojen värittämä kuva. (Vin- cent 2003; ks. myös Topo 2017, 106.) 1930-luvun maallikkotulkintoja lukies- sa syntynyt tunne siitä, että vanhuuden kohdalla vallitsee usein hiljaisuus eikä ikääntyvä ruumis itsessään asetu laitos- hoitoa vaativan poikkeavuuden selittä-
jäksi, merkityksellistyy erityisesti tätä taustaa vasten. Se osoittaa vanhuuden ja sairauden välisen syy-yhteyden keinote- koisen, kulttuurisen luonteen ja kutsuu pohtimaan, millä muilla tavoin voisim- me lähestyä väestön ikääntymisen myö- tä alati ajankohtaistuvia, vanhuuteen liit- tyviä kysymyksiä.
VIITTEET
1. Aineistoa analysoidessani en erittele poti- laan diagnoosia tarkemmin, sillä artikkelin nä- kökulman kannalta sillä ei ole merkitystä. Kyse on myös tutkimuseettisestä periaatteesta: olen tekemisissä arkaluontoisen, ihmisten terveys- tietoja koskevan aineiston kanssa, ja pyrin tuo- maan siitä esille vain tulkinnan kannalta vält- tämättömimmät yksityiskohdat. Yksittäiset po- tilaat eivät ole tekstistä tunnistettavissa.
2. Sairauskertomuksia läpikäydessäni en ole ot- tanut lukuun kriminaalipotilaiden sairausker- tomuksia. Vuonna 1885 perustetulla Niuvan- niemen sairaalalla oli myös oikeuspsykiatri- sia tehtäviä: sairaalassa tehtiin mielentilatutki- muksia ja hoidettiin yksilöitä, joiden arvioitiin olleen rikoksentekohetkellä syyntakeettomia.
Suhteessa muiden potilaiden sairauskertomuk- siin kriminaalipotilaiden sairauskertomukset eivät sisällä vastaavia omaisten luovuttamia, taudin kulkua pohtivia tiedonantoja. Siten ne eivät tarjoa kansanomaista diskurssia valotta- vaa informaatiota, minkä vuoksi olen rajannut kriminaalipotilaiden sairauskertomukset tut- kimusaineistoni ulkopuolelle.
3. Myös potilaan sosioekonomisella taustal- la oli merkityksensä. Noin 45 prosenttia poti- laista oli ammatiltaan nimenomaan maatalous- työntekijöitä (esim. talolliset, pientilalliset ja mäkitupalaiset vaimoineen ja leskineen). Noin 35 prosenttia taas oli työläisiä, ja noin 15 pro- senttia edusti erilaisia virkamiehiä (esim. papit, opettajat ja sotilaat). Noin 5 prosentin kohdalla ammatista ei ole kirjattu tietoja.
4. Esimerkki potilaiden ruumiiseen kohdistu- neesta lääketieteellisestä kiinnostuksesta ovat toistuvat merkinnät kuukautisten ehtymises- tä. Professionaalissa diskurssissa menopaussin uskottiin altistavan esimerkiksi maanis-dep- ressiivisen mielisairauden puhkeamiselle (Hir- vonen 2014, 202). Tieto kuukautisten ehtymi- sestä toimikin ikääntyvien naispotilaiden koh-
dalla kiinnekohtana, jonka avulla käsitystä po- tilaan taustasta ja sairauden kulusta rakennet- tiin. Kansanomaisessa diskurssissa vaihdevuo- det eivät näytä toimineen vastaavana poikkea- vuutta selittävänä ja jäsentävänä ikäkautena.
Menopaussia koskevat maininnat ovat anam- neeseissa harvalukuisia, suppeita ja irrallisia mainintoja, ja teeman voi tulkita nousseen esil- le maallikkojen omaehtoisen kerronnan sijasta henkilökunnan esittämien kysymysten kautta.
TUTKIMUSAINEISTO Kansallisarkisto, Joensuu Niuvanniemen sairaalan arkisto Sairauskertomukset 1930–1939
KIRJALLISUUS
Abbott, H. Porter (2002) The Cambridge Intro- duction to Narrative. Cambridge: Cambridge University Press.
Ahlbeck-Rehn, Jutta (2006) Diagnostisering och disciplinering. Medicinsk diskurs och kvinnligt van- sinne på Själö hospital 1889–1944. Åbo: Åbo Ak- ademis förlag.
Andrews, Emily Stella (2014) Senility before Al- zheimer. Old Age in British Psychiatry, c. 1835–
1912. Coventry: University of Warwick. URL http://wrap.warwick.ac.uk/65690/ (tarkastet- tu: maaliskuu 2018).
Boller, François & Forbes, Margaret M. (1998) History of Dementia and Dementia in History.
An Overview. Journal of the Neurological Scienc- es 158:2, 125–133.
Covey, H.C. (1993) A Return to Infancy. Old Age and the Second Childhood in History. In- ternational Journal of Aging and Human Develop- ment 36:2, 81–90.
Douglas, Mary (2000/1966) Puhtaus ja vaara.
Ritualistisen rajanvedon analyysi. Suom. Virpi Blom & Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino.
Foucault, Michel (2005/1969) Tiedon arkeolo- gia. Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vas- tapaino.
Gennep, Arnold van (1960/1909) The Rites of Passage. Chicago: The University of Chica- go Press.
Haltia, Matti (2010) Dementian tutkimuksen historiaa. Teoksessa Timo Erkinjuntti, Juha Rinne & Hilkka Soininen (toim.) Muistisairau- det. Helsinki: Duodecim.
Helman, Cecil G. (2007/1984) Culture, Health and Illness. London: Hodder Arnold.
Hirvonen, Helena (2004) Mielisairauden saas- tuttamat. Mielisairaat perimän turmelijoina 1900-luvun alun suomalaisessa yhteiskunnas- sa. Lähde – historiatieteellinen aikakauskirja 1:2, 145–160. URL https://aikakauskirjalahde.fi- les.wordpress.com/2016/04/lahde2-04.pdf (tarkastettu: heinäkuu 2018).
Hirvonen, Helena (2014) Suomalaisen psykiat- riatieteen juuria etsimässä. Psykiatria tieteenä ja käytäntönä 1800-luvulta vuoteen 1930. Joensuu:
Itä-Suomen yliopisto.
Honkasalo, Marja-Liisa (2000) Miten sairaus rakentuu sosiaalisesti. Teoksessa Ilka Kangas, Sakari Karvonen & Annika Lillrank (toim.) Terveyssosiologian suuntauksia. Helsinki: Gau- deamus, 53–73.
Honko, Lauri (1960) Varhaiskantaiset taudin- selitykset ja parantamisnäytelmä. Teokses- sa Jouko Hautala (toim.) Jumin keko. Tutkiel- mia kansanrunoustieteen alalta. Helsinki: SKS, 43–111.
Jokinen, Arja, Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero (2012) Kategoriat, kulttuuri ja moraali. Johdatus kategoria-analyysiin. Tampere: Vastapaino.
Jyrkämä, Jyrki (2001) Vanheneminen ja van- huus. Teoksessa Anne Sankari & Jyrki Jyrkämä (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa.
Tampere: Vastapaino, 267–323.
Karisto, Antti (2004) Kolmas ikä. Uusi näkö- kulma vanhenemiseen. Teoksessa Ikääntymi- nen voimavarana, Tulevaisuusselonteon liitera- portti 5. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 91–
103. URL: https://vnk.fi/julkaisu?pubid=9701 (tarkastettu: marraskuu 2018).
Katz, Stephen (1996) Disciplining Old Age. The Formation of Gerontological Knowledge. Charlot- tesville: The University Of Virginia Press.
Kinnunen, Anna (2015) ”Mutta niille ei voi mi- tään, joilla on aivoissa vika.” Mielisairauden kansanomaiset tulkinnat 1900-luvun alkuvuo- sikymmenten modernisoituvassa Suomessa.
J@rgonia 13:26, 30–53. URL https://jyx.jyu.fi/
handle/123456789/48098# (tarkastettu: tou- kokuu 2018).
Kinnunen, Anna & Hänninen, Kirsi (2016) Hulluus kulttuurisena ilmiönä ja tutkimus- kohteena. Elore 23:1. URL http://www.elore.
fi/elore-12016-vol-23-hulluus/saatteeksi-hul- luus-kulttuurisena-ilmiona-ja-tutkimuskohtee- na/ (tarkastettu: marraskuu 2018).
Kirk, Henning (1994) When Old Age Became a Diagnosis. Teoksessa Peter Öberg, Pertti Poh- jolainen & Isto Ruoppila (toim.) Experiencing Ageing. Helsinki: SSKH & Helsingin yliopis- to, 31–43.
Kirk, Henning (1995) Da alderen blev en diag- nose. Konstruktionen af kategorien “alderdom” i 1800-tallets lægelitteratur. En medicinsk-idehisto- risk analyse. Copenhagen: Munksgaard.
Kortteinen, Matti (1992) Kunnian kenttä. Suo- malainen palkkatyö kulttuurisena muotona. Hel- sinki: Hanki ja Jää.
Laslett, Peter (1989) A Fresh Map of Life. The Emergence of the Third Age. London: Weidenfield and Nicolson.
Lääketieteen termit. Duodecimin selittävä suursa- nakirja (1991). Helsinki: Duodecim.
Mattila, Markku (1999) Kansamme parhaak- si. Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 steriloin- tilakiin asti. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Meinander, Henrik (2004) Ruumiista kult- tuurin kiintopiste. Teoksessa Kirsi Saarikan- gas, Pasi Mäenpää & Minna Sarantola-Weiss (toim.) Suomen kulttuurihistoria 4. Koti, kylä, kaupunki. Helsinki: Tammi, 436–451.
Menzies, Robert, LeFrancois, Brenda A. &
Reaume, Geoffrey (2013) Introducing Mad Studies. Teoksessa Brenda A. LeFrancois, Rob- ert Menzies & Geoffrey Reaume (eds.) Mad Matters. A Critical Reader for Canadian Mad Studies. Toronto: Canadian Scholars’ Press Inc, 1–26.
Neuman-Rahn, Karin (1924) Sielullisesti sairas ihminen ja hänen hoitonsa. Helsinki: WSOY.
Nygård, Toivo (1998) Erilaisten historiaa. Mar- ginaaliryhmät Suomessa 1800-luvulla ja 1900-lu- vun alussa. Jyväskylä: Gummerus.
Riessman, Catherine Kohler (1993) Narrative Analysis. Newbury Park: Sage.
Rintala, Taina (2003) Vanhuskuvat ja vanhus- tenhuollon muotoutuminen 1850-luvulta 1990-lu- vulle. Helsinki: STAKES.
Rissanen, Anu (2012) Työtä, sokkeja, lääkkei- tä. Siilinjärven piirimielisairaala ja potilaiden hoi- tomuodot vuosina 1926–1959. Jyväskylä: Jyväs- kylän yliopisto. URL https://jyx.jyu.fi/dspace/
handle/123456789/37823 (tarkastettu: maa- liskuu 2018).
Saarenheimo, Marja (2014) Mitä vanhuudelle on tapahtunut? URL https://issuu.com/eloisai- ka/docs/mit___vanhuudelle_on_tapahtunut (tarkastettu: marraskuu 2018).
Salmela, Anu (2017) Kuolemantekoja. Naisten itsemurhat 1800-luvun jälkipuolen tuomioistuin- prosesseissa. Turku: Turun yliopisto. URL ht- tp://www.utupub.fi/handle/10024/143614 (tarkastettu: toukokuu 2018).
Scull, Andrew (1980) A Convenient Place to Get Rid of Inconvenient People. The Victorian Lunatic Asylum. Teoksessa Anthony D. King (toim.) Buildings and Society. Essays on the Devel- opment of the Built Environment. London: Rout- ledge, 37–60.
Soikkanen, Hannu (1994) Käsityksiä van- henemisesta eri aikakausina. Teoksessa Pe- ter Öberg, Pertti Pohjolainen & Isto Ruoppila (toim.) Experiencing Ageing. Helsinki: SSKH &
Helsingin yliopisto, 17–30.
Suzuki, Akihito (2006) Madness at Home. The Psychiatrists, the Patient and the Family in Eng- land 1820–1860. Berkeley: University of Cali- fornia Press.
Tilastokeskus. Vastasyntyneiden elinajan odo- te 1751–2005. URL https://tilastokeskus.fi/
til/kuol/2005/kuol_2005_2006-10-06_
tau_002.xls (tarkastettu: toukokuu 2018).
Topo, Päivi (2017) Ikääntyminen ja medikali- saatio. Teoksessa Sakari Karvonen, Laura Kes- tilä & Tomi Mäki-Opas (toim.) Terveyssosiologi- an linjoja. Helsinki: Gaudeamus, 95–106.
Turner, Victor (2007/1969) Rituaali. Rakenne ja communitas. Suom. Maarit Forde. Helsinki:
Suomen Antropologinen Seura.
Vincent, John A. (2003) Vanhuus, sairaus, kuo- lema ja kuolemattomuus. Biolääketieteellisten ikääntymismallien kulttuurigerontologinen kritiikki. Suom. Ilkka Syrén & Sinikka Vakimo.
Gerontologia 17:4, 177–183.
Yorston, Graeme & Haw, Camilla (2005) Old and Mad in Victorian Oxford. A Study of Pa- tients Aged 60 and Over Admitted to the Warn- eford and Littlemore Asylums in the Nine- teenth Century. History of Psychiatry 16:4, 395–
421.
FM Anna Kinnunen valmistelee Itä-Suo- men yliopistossa perinteentutkimuksen väi- töskirjaa psyykkisesti sairastaviin ihmisiin liittyvistä kulttuurisista käsityksistä. Artik- keli on toteutettu Koneen Säätiön rahoitta- massa tutkimushankkeessa Normaalin rajoil- la. Dementian ja vanhuuden kulttuuriset mer- kitykset suomalaisessa ja venäläisessä kulttuu- rissa.
5. Voidaan tarvita useampi edi� o- ja vertaisar- vioin� kierros.
6. Viimeistelevä edi� o� teks� , kuvat ja kuviot julkaisukuntoon kielellises� ja sisällöllises� .
Artikkelin tie Kulttuurintutkimuksessa, lyhyt oppimäärä
�r� kkeliehdokas saapuu toimitukseen.
�lkaa to� nen työ.
1. Vastuutoimi� aja lukee, tarkistaa myös, onko kirjoi� aja nouda� anut kirjoi� ajaohjeita.
2. �r� kkeliehdokas hylätään tai annetaan edi-
� oehdotukset, jos vertaisarvioin� in.
3. �r� kkeliehdokkaalle etsitään vertaisarvioijat – tämä vie aikaa.
4. Vastuutoimi� aja laa� i vertaisarvioinnin pe- rusteella palau� een kirjoi� ajalle.
�r� kkeli voidaan hyväksyä tai hylätä kaikissa prosessin vaiheissa.
7. �ai� oon valmistelu ja tai� o.
8. �irjoi� aja tarkistaa tai� ovedoksen.
9. �ai� aja vie tai� oon kirjoi� ajan korjaukset.
10. �äätoimi� ajat tarkistavat koko lehden tai- ton. Viimeiset korjaukset.
11. �ainoon saa� aminen ja painatus. / Julkaisu- alustalle vieminen ja julkaiseminen.
12. Metadata; vapaakappaleet, ilmaiskappaleet ja muu jakelu; arkistoin� ; saatavilla pito.
Vertaisarvioinnissa kiinnitetään huomiota erityisesti seuraaviin asioihin:
1. Sisältö ja relevanssi suhtees- sa lehden fokukseen.
2. �nko ar� kkeliehdotus perus- teltu oppialansa pui� eissa.
3. �nko ar� kkelin rakenne järkevä.
4. �r�umentoiko ar� kkeli.
6. �nko tutkimuse� ikka ote� u huomioon.
5. �nko kirjoi� ajan oma tulkinta mukana.
Ohjeet laatinut: Riitta Koikkalainen
