”Mää leikin. Leikki on lasten työtä.”
LAPSEN KÄSITYKSIÄ TYÖSTÄ JA ERITYISESTI PÄIVÄKOTITYÖSTÄ
Tampereen yliopisto
Kasvatustieteiden tiedekunta Opettajankoulutuslaitos Varhaiskasvatuksen yksikkö Mari Nevalainen
Kasvatustieteen,
erityisesti varhaiskasvatuksen Pro Gradu-tutkielma
Tammikuu 2010
TAMPEREEN YLIOPISTO Kasvatustieteiden tiedekunta Opettajankoulutuslaitos Varhaiskasvatuksen yksikkö NEVALAINEN, MARI
”Mää leikin. Leikki on lapsen työtä.” Lasten käsityksiä työstä ja erityisesti päiväkotityöstä.
Pro Gradu-tutkielma, 86 s., 3 liitesivua Kasvatustiede
Tammikuu 2010
TIIVISTELMÄ
Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia käsityksiä 4-5-vuotiailla päiväkotilapsilla on työstä, työstä yleensä, vanhempiensa työstä, omasta työstään sekä varsinkin päiväkotityöstä.
Lapsen on miltei mahdotonta olla kohtaamatta työtä suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa. Lapsi näkee ympärillään työtä tai sen puutetta. Lapsi on itse työn kohteena päiväkodeissa ja harjoittelee työntekoa leikissään. Aikuisten työ tai toisaalta työttömyys kehystääkin monella tavalla lapsen elämää.
Tutkimus sijoittuu osaksi modernin lapsitutkimuksen aluetta, joka pyrkii ymmärtämään lapsuutta osana aikakauttaan ja kulttuuriaan. Se korostaa lapsuuden tutkimista yhteiskunnallisena ja kulttuurisena ilmiönä. Siinä lapset nähdään aktiivisina oman elämänsä rakentajina ja toimijoina, jolloin korostetaan myös sitä, että lasten elämästä ja kokemuksista on tärkeä saada tietoa heiltä itseltään. Tutkimuksessa käytettiin tiedonhankintamenetelmänä fenomenografista
lähestymistapaa. Tutkimus toteutettiin haastattelemalla 14 4-5-vuotiasta päiväkotilasta heidän omassa päiväkodissaan. Haastattelujen lisäksi aineistona käytettiin 12 lapsen piirustuksia päiväkotityöstä. Aineiston analyysi kohdistui niihin merkityksiin, joita haastateltavat antoivat tutkittavista ilmiöistä. Merkityssisällöistä muodostettiin alatason kategorioita, joita yhdistettiin kuvauskategorioiksi.
Tutkimustulosten perusteella päiväkotilasten käsityksissä työ oli aikuisten maailmaan kuuluva ilmiö, jota tehdään joko rahan, viihteen tai aikuisten maailmaan kuuluvien yleisten
velvollisuuksien vuoksi. Lasten käsitysten mukaan heidän vanhempiensa tekemä ansiotyö sekä kotityöt voivat vaikuttaa heidän elämäänsä joko aikataulujen tai tunteiden kautta. Äidit ja isät tekivät lasten käsitysten mukaan erilaisia töitä. Lapset itse osallistuivat omien käsitystensä perusteella sekä kotona että päiväkodissa siivoamiseen sekä muihin pieniin askareisiin joko vapaaehtoisesti tai muiden määräyksestä. Lasten omia töitä olivat myös tietokoneella pelaaminen sekä erilaiset pöytätason tehtävät leikin ohella. Leikki sai lasten käsityksissä monitahoisen merkityksen. Toisaalta lapset eivät tee töitä, sillä heidän aikansa menee leikkiessä, mutta toisaalta lapset mieltävät leikin työkseen. Päiväkotityöhön kuului lasten käsitysten mukaan hoitaminen sekä huolen- ja kurinpito. Päiväkodin työntekijät olivat lasten käsityksissä joko aktiivisia tekijöitä lasten maailmassa, täysin ulkopuolisia tai ulkopuolisia, mutta päiväkodissa lasta varten. Yksi käsitys oli se, että päiväkotityö on työtä siinä missä muutkin työt.
Avainsanat: työ, työkasvatus, leikki, perhe, päiväkoti, fenomenografia
SISÄLLYSLUETTELO
1. JOHDANTO ...5
2. PERHEEN TYÖ LASTEN ARJESSA ...8
2.1 Vanhempien työssäkäynti sekä työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen ...8
2.2. Työn muutokset – kodin ja työn rajojen hämärtyminen ... 12
2.3. Kotityöt ... 13
2.4. Lasten käsityksiä vanhempiensa työstä – aiempia tutkimuksia ... 15
3. PÄIVÄKOTITYÖ ... 19
3.1. Päivähoidon tehtävät – hoito, opetus ja kasvatus ... 19
3.2. Aikuisten erilaiset tehtävät päiväkodissa ja päiväkodin työkulttuuri ... 23
3.3. Leikki lasten työnä ... 27
3.4. Työkasvatus... 29
4. LASTEN KÄSITYKSET TUTKIMUSKOHTEENA ... 32
4.1. Lasten äänen kuulemisen tärkeys ... 32
4.2. Käsitykset – avain lasten ajattelun maailmaan ... 34
5. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 36
5.1. Tutkimustehtävä ... 36
5.2. Fenomenografinen lähestymistapa ... 36
5.3. Fenomenografisen ja lasten haastattelun erityispiirteitä ... 39
5.4. Tutkimusryhmä ja tiedonhankinta ... 41
5.5. Aineiston analyysi ... 43
5.6. Luotettavuus sekä eettiset kysymykset ... 45
6. TUTKIMUSTULOKSET ... 47
6.1. Lasten käsityksiä työstä yleensä ... 47
6.2. Lasten käsityksiä vanhempiensa työstä ... 50
6.3. Lasten käsityksiä omasta työstään ... 58
6.4. Lasten käsityksiä päiväkotityöstä ... 64
7. JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 72
8. LÄHTEET ... 79
Liite 1 Tutkimuslupakirje vanhemmille Liite 2 Haastattelurunko
1. JOHDANTO
Kiinnostukseni lasten työtä koskevia käsityksiä kohtaan perustuu omiin kokemuksiini. Työssäni lastentarhanopettajana lapset ovat kysyneet minulta monta kertaa, mikä on OIKEA työni ja asunko päiväkodissa. Muun muassa näiden kysymysten myötä aloin pohtia sitä, ymmärtävätkö lapset päiväkotityön olevan työtä lainkaan. Samalla kiinnostuin myös siitä, millaisia käsityksiä lapsilla on työstä yleensä, heidän vanhempiensa työstä sekä siitä työstä, mitä he itse tekevät. Nämä omat havaintoni ovat olleet tämän tutkimuksen lähtökohtana.
Työ on yhteydessä lasten elämään monin eri tavoin. Lapset ovat yleensä päiväkodissa heidän vanhempiensa työssäkäynnin vuoksi. Lapsuudesta erilaisista toimintaympäristöistä on tullut yksi aikuisten työpaikoista (Alanen & Bardy 1990, 56) ja päiväkodissa lapset ovat aikuisen työn kohteena. Lasten havainnot ja kokemukset työstä syntyvät monella tavoin. Lapset näkevät vanhempiensa tekevän kotityötä ja kuulevat heidän puhuvan ansiotyöstään. Lapset tekevät eri medioiden kautta havaintoja ihmisten erilaisista töistä ja tekevät itsekin usein työtä yhdessä aikuisten kanssa. (Härkönen 1988, 85-86.) Leikkiessään lapset harjoittelevat niitä taitoja, joita he tulevat tulevaisuuden työssään tarvitsemaan (Härkönen 1991, 13) ja oppivat työkasvatuksen avulla työn tekemistä (Härkönen 1996, 34). Lapset ovat myös medioiden työn kohde, kun mainostajat yrittävät myydä lelu- ja peliteollisuuden tuotteita heille (Suoranta 2001, 36). Vanhempien työ ja työssäkäynti välittyy lasten arkeen muun muassa toimintojen organisoitumisen ja tunteiden tasolla.
Lasten mielipiteiden ja käsitysten kuunteleminen asioissa, jotka koskettavat heidän arkeaan, on tärkeää. Heidän mielipiteittensä kysyminen kertoo siitä, että heidän ihmisarvonsa tunnustetaan ja että sitä kunnioitetaan (Roberts 2000, 225). Aikaisemmissa tutkimuksissa kiinnostuksen kohteena ovat olleet lähinnä lasten käsitykset työstä yleensä sekä käsitykset vanhempien työstä.
Päiväkodissa hoidossa olevat lapset ovat tekemisissä työn kanssa muutenkin kuin tämän näkökulman kautta. Lapset itse ovat myös työn kohteena. Tämän vuoksi on erityisen kiinnostavaa ja tärkeää tutkia sitä, miten lapset käsittävät työn, jonka kohteena he itse ovat.
Lasten käsityksiä työstä voidaan tutkimuksellisesi lähestyä erilaisista lähtökohdista.
Mielenkiintoisen näkökulman lasten kokemuksiin työstä tarjoaa lapsuustutkimus, joka 1980-luvun puolessavälissä alkoi kiinnostua lapsuudesta yhteiskunnallisena ilmiönä ja siitä, mitä lapsuus merkitsee lapsille itselleen. (Miettinen & Väänänen 1999, 68, 69.) Tämä yhteiskunnallisesti suuntautunut lapsuustutkimus pyrkii ymmärtämään lapsuutta osana aikakautta ja kulttuuria. Se
korostaa lapsuuden tutkimista yhteiskunnallisena ja kulttuurisena ilmiönä. Lähtökohtana on olettamus, että meillä ei ole riittävästi ajankohtaista tietoa lasten arkielämästä, lasten omista kokemuksista tai lasten asioille antamista merkityksistä ja heidän tavoistaan toimia lapsina.
Lapsuustutkimuksessa lapset nähdään aktiivisina oman elämänsä rakentajina ja toimijoina, jolloin korostetaan myös sitä, että lasten elämästä ja kokemuksista on tärkeää saada tietoa heiltä itseltään.
(James & James 2004.)
Lähtökohta lapsuustutkimukselle on pyrkiä tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen sekä parantaa lasten yhteiskunnallista asemaa (Miettinen & Väänänen 1999, 71). Lasten mahdollisuudet osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja olla ylipäätään aktiivisia toimijoita ovat ympäri maailmaa vielä huonot (James & James 2005, 3). Lapsuustutkimuksen tehtävä on purkaa auki aikuisnäkökulmaa ja tuoda esiin lasten näkökulma, kokemukset ja heidän asioilleen antamat merkitykset. Siinä ollaan kiinnostuttu lasten näkökulman kautta avautuvasta yhteiskunnallisesta totuudesta. Näin lapsuus voi näyttäytyä lasten todellisuutena, ei aikuisten käsityksenä lapsuudesta.
(Miettinen & Väänänen 1999, 79.)
Vaikka lapsuus on periaatteessa humanisoitunut, lapsi itse on subjektivoitunut ja hänen itsenäisyytensä on tunnustettu julkisessa puheessa, on lapsen kuulemisen toteutuminen kuitenkin vielä käytännössä vaikeaa (James & James 2004, 23). Lahikainen (2001, 38) esittää kysymyksen siitä, kuka voi puhua lapsen puolesta, kun lasta itseään ei vielä todellisuudessa kuulla. Lapsen puolesta puhuu kaksi ryhmää, lapsen vanhemmat ja kasvatuksen ammattilaiset. Vaikka molemmat ryhmät tietävät lapsen asioista, näkee kumpikin lapsen yksipuolisesti, joko päiväkodissa tai kotona.
Työ ja lapsi ovat sekä perheessä että sen ulkopuolella monin tavoin yhteydessä toisiinsa. Tästä näkökulmasta ja siitä, miten lapset sen käsittävät, nousee tutkimukseni kohde. Ilmiö, jota tutkin, on lasten käsitykset työstä. Tutkimukseni tehtävänä on selvittää, millaisia käsityksiä 4-5-vuotiailla päiväkotilapsilla on työstä yleensä, heidän vanhempiensa työstä, omasta työstään sekä erityisesti päiväkotityöstä. Lasten käsitysten tutkimuksessa käytän fenomenografista lähestymistapaa.
Fenomenografiassa ollaan kiinnostuttu toisen asteen näkökulmasta, jossa painotetaan ihmisen tapaa kokea jotakin. Siinä halutaan selvittää ihmisten laadullisesti erilaisia tapoja kokea ja käsittää heitä ympäröivän maailman ilmiöitä.
Tutkimuksen raportointi etenee siten, että luvussa 2 kuvaan sitä, miten vanhempien työ näyttäytyy lasten arjessa. Luvussa 3 tarkastelen päiväkotityötä, jonka jälkeen luvussa 4 tarkastelen lasten äänen kuulemisen tärkeyttä ja lasten käsitysten tutkimista. Luvussa 5 esittelen tutkimuksen toteuttamistavan. Kuudennessa luvussa kuvaan tutkimuksen keskeiset tulokset ja lopuksi pohdin tulosten teoreettista ja käytännöllistä merkitystä.
2. PERHEEN TYÖ LASTEN ARJESSA
Lasten elämä määrittyy monella tavalla vanhempien työn kautta. Lapset osallistuvat työhön tai näkevät työtä jo pienestä pitäen perheessään. Perheissä vanhemmat tai ulkopuoliset tekevät kotitöitä ja lapset osallistuvat yleensä jollain lailla niihin itsekin. Lapset kuulevat vanhempiensa puhuvan ansiotyöstä ja näkevät työprosesseja. Jossain vaiheessa lapsuuttaan suuri osa suomalaisista lapsista osallistuu itsekin yhteiskunnan työhön olemalla työn kohde varhaiskasvatuksessa, mikä on tyypillisesti liittynyt juuri vanhempien työssäkäyntiin. Vanhempien työn sisältö välittyy lapsille perheissä käytävistä keskusteluista ja välillisesti esimerkiksi vanhempien jaksamisena. Nummenmaa (1978) toteaa, että vanhempien erilaiset työaikajärjestelyt välittyvät lasten päivien organisoitumiseen. Tässä luvussa käsittelen lähemmin vanhempien työssäkäyntiä erityisesti perhe-elämän ja työelämän yhteensovittamisen, työn muutosten sekä kotitöiden tekemisen näkökulmista sekä esittelen aikaisempia tutkimuksia lasten käsityksistä koskien vanhempien työtä.
2.1 Vanhempien työssäkäynti sekä työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen
Pienten lasten vanhempien työssäkäynti on Suomessa yleistä. Lapsiperheiden vanhempien työssäkäynti on yleisempää kuin samanikäisillä lapsettomilla aikuisilla. (Kartovaara & Sauli 2007.) Vain alle 10 prosenttia alaikäisistä elää perheissä, joissa ei ole lainkaan työssä käyviä aikuisia (Sauli 2001). Kivimäen (2001, 188) mukaan isien työssäkäynti vähenee lasten vanhetessa, kun taas äitien työssäkäynti lisääntyy. Äidit sovittavat isiä enemmän yhteen vaatimuksia, joita työ ja perhe asettavat. He pitävät myös enemmän perhevapaita, käyvät useammin osa-aikatyössä ja rajoittavat ylipitkien työviikkojen tekemistä.
Työ liittyy ihmisen koko elämään ja sitä voidaan tutkia elämänkokonaisuuden hallinnan näkökulmasta. Työn ja muun elämän suhdetta voidaan tarkastella instituutioiden, rakenteiden tai yksilöiden kannalta. Kun suhdetta tarkastellaan yksilön tasolla, työn ja perheen välisessä vuorovaikutuksessa nähdään olevan viisi perusmallia, jotka ovat kompensaatio-, segmentaatio-, instrumentaali., spillover- ja konfliktimalli. Kompensaatiomallin mukaan työssä täyttymättömät odotukset yritetään korvata muun elämän alueilla. Segmentaatiomallissa työn ja muun elämän välillä ei ole vuorovaikutusta. Instrumentaalimallissa toista elämänaluetta käytetään hyväksi jotta saavutettaisiin päämäärät toisella. Spillover tarkoittaa yksilötason vuorovaikusta.
Konfliktimallissa menestyminen toisella elämänalueella vaatii uhrauksia toisella alueella. Se voi
tarkoittaa myös sitä, että henkilön roolit työelämässä ja perheenjäsenenä sisältävät erilaisia, ristiriitaisia odotuksia. Maunon (1999, 11) mukaan spillover- ja konfliktimallit kuvaavat todellisuutta kaikista parhaiten. Ajatellen konfliktimallin mukaan vanhemmat joutuvat tekemään uhrauksia perhe-elämässään. Uhraukset vaikuttavat luonnollisesti myös lasten arkeen. Tarkastelen seuraavassa, millaisia uhrauksia vanhemmat saattavat joutua tekemään töitten takia ja miten vanhempien työ näyttäytyy lapsille.
Yksi konkreettinen asia, jonka työssäkäyvät vanhemmat joutuvat ratkaisemaan, ovat työn ja perheen yhteensovittamiseen liittyvät pulmat. Useimmiten vanhempien työhön käytetty aika tarkoittaa sitä, että vanhemmat ja lapset ovat erossa toisistaan. Työn ja perheen yhteensovittamista on tutkittu paljon, mutta lähinnä aikuisten näkökulmasta. (Näsman 2003, 48.) Malisen ym. (2005, 2) mukaan pikkulapsiaikaa pidetäänkin yleisesti haastavimpana aikana työn ja perheen yhteensovittamisen kannalta. Vanhemmat kokevat tänä aikana ajanpuutetta, he haluaisivat olla lastensa kanssa enemmän kuin se on mahdollista. Ajanpuutteen kokemukset voivat yhdistyä riittämättömyyden ja syyllisyyden kokemiseen. Vanhempien voimat ja energia eivät välttämättä riitä sekä työn että perhe-elämän haasteisiin.
Erilaiset aikataulut ja rutiinit rakentavat perheiden arkipäivää. Työajat ja palveluiden aukioloajat rytmittävät ajankäyttöä lapsiperheissäkin. Myös elämän siirtymätilanteet, kuten työelämään meneminen ja perheen perustaminen liittyvät aikaan. (Kivimäki 2001, 184.) Näsman (2003, 47) toteaa, että perheen laatimat aikataulut strukturoivat lapsen jokapäiväistä elämää. Vanhempien on otettava huomioon aikatauluja laatiessaan työvuoronsa, työmatkoihin käytetty aika, lasten päivähoidossa viettämä aika, kotityöt, lepoon ja syömiseen käytetty aika sekä vapaa-aika ja taloudelliset tekijät. Työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen liittyvät ongelmat näkyvät konkreettisesti lapsen sairastuttua, kun vanhemmat joutuvat järjestämään lapselleen hoitajan tai olemaan itse pois työstä hoitamassa lastaan (Reuna 1999, 30).
Vaikka suomalaiset arvostavat perhettä, se ei näy ajankäytössä. Tilastojen mukaan lapsiperheiden vanhemmat ja varsinkin pienten lasten isät tekevät eniten työtunteja. Ihmiset haluavat tänä päivänä työn sekä perheen. (Kinnunen & Mauno 2001, 99-101.) Kaskinen (2006, 17) väittää, että lasten ihmissuhteiden voidaan katsoa huonontuneen, jos lapsi koetaan työuran esteeksi. Toisaalta Blom ja Melin (2006, 239) sanovat, että suomalaiset haluaisivat käyttää vähemmän aikaa ansiotyöhönsä ja enemmän aikaa perheensä parissa.
Lasten kasvatustehtävä on perinteisesti kuulunut ensisijaisesti heidän vanhemmillensa.
Kasvatustehtävä on kuitenkin muuttunut monimutkaiseksi, toimintojen organisoimista vaativaksi tehtäväksi. Työssäkäyvien vanhempien on pystyttävä järjestämään lapselleen hoidollinen ja kasvatuksellinen ratkaisu. Tämä vaatii yleensä perheen ulkopuolista päivähoitoa. Ratkaisun onnistuminen vaikuttaa lapseen ja hänen kehitykseensä. (Nummenmaa 1978, 31.) Lasten hyvinvointiin vaikuttavat myös vanhempien työhön liittyvät tekijät, kuten työolosuhteet, vanhempien tulot ja tyytyväisyys työhön (Hayes & Kamerman 1983, 220).
Järventie ja Sauli (2001, 8) esittävät näkemyksen, jonka mukaan lapsuus on yksinäistynyt, kun lapset viettävät suuren osan päivästään päivähoidossa ja koulussa, mutta läheisten aikuisten määrä on kuitenkin vähentynyt heidän elämässään. Päiväkotien ryhmäkoot ovat suurentuneet, eikä aikuisilla ole paljon aikaa lapsille ja perheiden sukulaisverkostot ovat harventuneet. Lahikaisen (2001, 27) mukaan lasten elämän perusta on juuri ihmissuhteissa. Hänen tutkimuksessaan lasten turvattomuudesta 5-6-vuotiaat lapset kertoivat suurimpien onnenhetkiensä ja pahimpien pettymystensä aiheuttajiksi läheiset ihmiset.
Vanhemmat joutuvat tekemään uhrauksia yrittäessään selvitä työ- ja perhe-elämän mukanaan tuomien vaatimusten välillä. Työ voi näkyä kotona kuormittuvuutensa takia, kun vanhempien ajatukset saattavat olla kotonakin työpaikalla. Noin puolet työssäkäyvistä suomalaisista kokeekin työn häiritsevän jonkin verran perhe-elämää. Perheen ei kuitenkaan yleensä katsota häiritsevän työelämää, mutta työ vaikuttaa vanhemmuuteen. Lapset hankitaan silloin kun tilanne työssä sen sallii ja vanhemmuus onkin yhä useammin valinta. Työajasta on tullut yksityisasia, koska työ ei ole välttämättä sidoksissa aikaan eikä paikkaan. Työssä käytetty aika on pois lapsilta ja työssä koetut tunteet näkyvät kotona. Työstressi voi välittyä kotiin ja vanhemmuuteen. Lasten ja nuorten lisääntyneistä hyvinvointiongelmista onkin syytetty rankentunutta työelämää. (Kinnunen &
Mauno 2001, 102-103.) Työolot vaikuttavat yksilön fyysiseen ja psyykkiseen jaksamiseen.
Vanhemmilla, joilla on epäsäännölliset työajat, äideillä, joilla on pitkät työajat ja yksinhuoltajilla on suurin riski väsymiseen. Joillakin työpaikoilla vanhempien kokema stressi on tehty näkyväksi ilmiöksi ja siihen on puututtu. (Näsman 2003, 51.) Stressi ei kuitenkaan vaikuta vain vanhempiin ja työyhteisöön, vaan myös lapsiin.
Näsman (2003, 53) kertoo, että vanhemmat voivat tehdä tietoisen päätöksen olla puhumatta työasioistaan kotona eräänlaisena strategiana suojella perhettä työelämän raskaudelta. Työnteolla voi olla lasten elämään myös epäsuorempia vaikutuksia. Ekströmin (1995, 35, 108, 328) mukaan lapset saattavat osallistua enemmän perheen päätöksentekoon, kun vanhemmilla on huono
omatunto ajasta, jonka he ovat pois lastensa luota. Toisaalta vanhemmilla ei välttämättä ole aikaa kuunnella ja ottaa huomioon lastensa mielipiteitä, jos heillä on aikaa vievä työ. Lasten päätöksentekomahdollisuudet näyttävät kasvavan vanhempien tulojen myötä. Myös vanhempien korkea koulutus antaa lapsille enemmän mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon perheen elämää koskevissa asioissa.
Väestöntutkimuslaitos on tehnyt vuonna 2006 tutkimuksen työn ja perheen yhteensovittamisesta määräaikaista tai osa-aikaista työtä tekevissä perheissä. Määräaikaista työtä tekevät halusivat tutkimuksen mukaan usein mahdollisuuden päästä pois kotoa ja pitää yllä ammattitaitoa. Myös taloudelliset tekijät olivat syynä määräaikaiseen työhön hakeutumisella. Työstä haettiin usein myös vaihtelua perhe-elämään ja aikuiskontakteja. Isät olivat tyypillisemmin työelämässä kun taas äidit jäivät helpommin kotiin hoitamaan lasta. Kotona oleminen koettiin tärkeäksi kun lapset olivat vielä pieniä. (Miettinen & Manninen 2006.)
Vuoden 1999 perhebarometrin mukaan taloudellisten syiden lisäksi työssäkäynnissä monille vanhemmille on tärkeää myös mahdollisuus toteuttaa itseään työn kautta. Alle puolet vanhemmista jäisi kotiin hoitamaan lapsiaan, jos siihen olisi taloudellinen mahdollisuus.
Vähintään kolmilapsisen perheen vanhemmat sekä vähiten koulutusta saaneet vanhemmat olivat halukkaimpia jäämään kotiin hoitamaan lapsiaan. Lähes puolet vanhemmista oli sitä mieltä, että työ vie liikaa aikaa heidän perheeltään. Kolmannes vanhemmista ajatteli, että hänen puolisonsa on liikaa kiinni työssä. Hyvin harva vanhempi koki, että perhe vie aikaa työltä tai uralta. (Reuna 1999, 27-29.)
Vuorovaikutus työn ja perhe-elämän välillä on molemmin suuntaista. Työntekijä hyötyy niistä kokemuksista ja kompetensseista, joita hän saa perhe-elämässään. Kysymyksessä työn ja perhe- elämän yhteensovittamisesta on oikeastaan kysymys siitä, että kaikilla työntekijöillä tulisi olla oikeus elää kokonaisina ihmisinä, työntekijänä, vanhempana ja yksilönä. (Salmi 1996, 215.) Perhebarometrissa 1999 (Reuna 1999, 24-27) selvisi, että vanhemmat ja päivähoidon työntekijät ovat kummatkin sitä mieltä, että työelämä ei ymmärrä riittävästi pienten lasten vanhempia, vaikkakin heidän mukaansa on mahdollista yhdistää työ ja perhe. Pienten lasten vanhemmilla ei usein ole muuta mahdollisuutta kuin sopeutua tilanteeseen, sillä taloudelliset tekijät pakottavat usein vanhemmat töihin. Eronneilla vanhemmilla lasten päivähoitoon vieminen on erityisen vaikeaa. Myös yksilapsisilla perheillä lapsen ja työn yhteensovittaminen on vaikeampaa kuin perheillä, joilla on useampia lapsia.
Perheen ja työn yhteensovittamisessa tulee omat ongelmansa sitten, kun lapsi aloittaa koulun ja poistuu subjektiivisen päivähoito-oikeuden piiristä, mutta niihin ongelmiin en tässä tutkimuksessa puutu sen enempää. Esimerkiksi Näsmanin (2003) artikkeli avaa tähän ongelmaan näkökulmia.
Ratkaisuja pulmiin, joita työssäkäyvät vanhemmat perheineen kohtaavat, on etsitty esimerkiksi Euroopan Komissiossa jo 1980-luvun lopulla. Komission selvityksessä on kiinnitetty huomiota siihen, miten sekä isät että äidit pystyvät yhdistämään vanhemmuuden ja työn, isien osallistumiseen lastenhoitoon sekä lastenhoitopalveluihin. Varsinkin isien olisi tärkeätä osallistua äitien lailla lastenhoitoon, jotta naisten olisi mahdollista osallistua tasa-arvoisesti miesten kanssa työmarkkinoille. Vanhempien tulisi selvitä työn ja perheen yhteensovittamisesta mahdollisimman vähällä stressillä. Lastenhoitopalvelujen tulisi olla laadukkaita ja taata lasten tarpeiden toteutumisen. (Ross 2001, 187-188.) Kuten tässäkin selvityksessä, tyypillistä perhettä ja työtä koskevissa tutkimuksissa on se, että lasten ääni ei kuulu niissä. Tutkimukset on tehty aikuisten näkökulmasta.
Kaiken kaikkiaan kysymys työn ja perheen yhteensovittamisesta on tärkeä. Perhe seuraa ihmistä työhön ja työ kotiin ainakin ajatuksen tasolla. Jos työ on huonosti organisoitua, se voi haitata ihmisen arjen kulkua ja samalla heikentää sen tuottavuutta ja siihen sitoutumista. Parhaassa tapauksessa joustavat ja hyvin suunnitellut työjärjestelyt voivat taas ratkaista lastenhoitopulmia ja lisätä työmotivaatiota. (Blom & Melin 2006, 238.)
2.2. Työn muutokset – kodin ja työn rajojen hämärtyminen
Työelämässä on tapahtunut muutoksia, jotka ovat vaikuttaneet myös työ- ja perhe-elämän suhteisiin. Tietotyön lisääntyminen on muuttanut työaikoja liikkuvammiksi. Töitä on mahdollista tehdä muuallakin kuin työpaikalla ja muulloinkin kuin varsinaisena työaikana. Kilpailu on kiristynyt, aikataulut ovat kireämpiä ja fyysinen sekä psyykkinen kuormittavuus ja epävarmuus ovat lisääntyneet. Suurin muutos on ollut kuitenkin työtahdin kiristyminen. Yleensä pitkiä työpäiviä tekevät ovat pienten lasten vanhempia. Vanhemmuus ei vähennä ylitöitä naisilla ja miehillä päinvastoin jopa lisää niitä. (Kivimäki 2001, 186, 187.)
Työn muuttuneet vaatimukset näkyvät perheissäkin. Työntekijät saavat päättää yhä itsenäisemmin työajoistaan ja –tavoistaan, mutta samalla vaatimukset työstä ovat kasvaneet: työtä on liikaa,
vastuu lisääntyy ja paineet kasaantuvat. (Blom 2001, 172, 186-187.) Työpaineet vaikuttavat ihmisiin myös työpaikan sekä –ajan ulkopuolella ja ne vaikuttavat lastenkin elämään.
Työn ja perheen yhteensovittaminen saa uusia muotoja, kun tietoyhteiskunnassa työn ajan ja paikan rajat liikkuvat (Kivimäki 2001, 184). Mediateknologia on hämärtänyt rajaa kodin ja työn välillä. Tekniikan kehitys on mahdollistanut sen, että ihmiset tekevät entistä enemmän työtä kotoaan käsin. (Kivimäki & Otonkorpi-Lehtoranta 2005, 19, 21.) Vuonna 2005 jopa joka kolmas alle 7-vuotiaan lapsen äiti teki ainakin jonkin verran päätoimeensa kuuluvia töitä kotonaan ja joka kolmannella oli liukuva työaika (Blom & Melin 2006, 220). Kivimäen (2001, 189) mukaan vuorovaikutus lasten ja vanhempien välillä on muuttunut, kun vanhempien työ, yksityisyys ja vapaa-aika limittyvät tietoyhteiskunnassa. Tietoverkot mahdollistavat työn tekemisen osittain tai kokonaan etätyönä tai ylitöinä fyysisen työpaikan ulkopuolella.
Kotona työskentelyn etuina voidaan pitää sitä, että työmatkoihin ei kulu aikaa ja työtä voidaan tehdä itse määriteltyinä aikoina ja omassa tahdissa. Sekä suomalaiset että kansainväliset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että kotona tehty ansiotyö ei ratkaise työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen ongelmia. Se kuitenkin voi tuoda helpotusta tähän tuodessaan helpotusta ajankäyttöön. Kotona työskentelevän on mahdollista muokata itse työpäivänsä kulkua. (Salmi 1996, 221.) Höglund ja Kivimäki (2005, 37) toteavat, että pahimmassa tapauksessa etätyö kuitenkin hankaloittaa ajankäyttöä, eristää työntekijän sosiaalisesti ja sekoittaa työ- sekä vapaa- ajan toisiinsa. Kivimäki (2001, 189) kysyykin aiheellisesti, onko työ viemässä osaa siitä ajasta, joka ennen oli mahdollista omistaa perheelle, kun työ ei välttämättä ole enää perinteistä kahdeksasta neljään - työtä. Toisaalta etätyö tuo turvaa lapselle, kun kotona työskentelevä vanhempi on fyysisesti lähempänä kuin vanhempi, joka työskentelee työpaikallaan. Kivimäen mukaan lasten näkökulma työn ja perheen yhteensovittamiseen vaatii uudenlaista orientaatiota ja tutkimusta.
2.3. Kotityöt
Kotonakin hoidetut lapset näkevät ympärillään väistämättä töitä joko niin, että he osallistuvat kotitöihin itse tai näkevät muiden tekevän niitä. Kotitöissä näkyy edelleen sukupuolien välinen ero. Tilastokeskuksen selvityksen mukaan perheissä äidit tekevät suurimman osan pyykinpesusta ja muusta vaatehuoltotyöstä. Äidit myös hoitavat isää useammin lapset, siivoavat ja tekevät ruokataloustyöt. Ainoa kotityöryhmä, jossa isän osuus on isompi kuin äidin, on huoltotyöt.
Tasaisemmin sukupuolien välillä jakaantuvat ostoksilla käynnit ja asioinnit. Astianpesu on ainut kotityö, jonka kohdalla miehen osallistuminen vähentää naisen työhön käyttämää aikaa.
(Pääkkönen 2005.) Kaiken kaikkiaan naiset tekevät suurimman osan palkattomasta kotityöstä, vaikka Suomessa naiset käyvät työssä lähes yhtä paljon kuin miehet. Kotitöiden jakaminen aiheuttaakin eniten erimielisyyksiä parisuhteessa. Kotityöt voivat kuormittaa vanhempia muutenkin, sillä suurin osa kotitöistä ajoittuu usein siirtymävaiheeseen töistä kotiin, joka voi olla stressaava ja hektinen hetki. (Malinen ym. 2005, 26.)
On havaittu, että lapsettomissa parisuhteissa miehet osallistuvat aktiivisemmin kotitöihin.
Perinteinen kotitöiden jako vahvistuu lasten myötä. Malinen ym. (2005, 28) havaitsivat tutkimuksessaan, että yli 3-lapsisissa perheissä vanhemmat saivat ulkopuolista apua kotitöihin vähempilapsisia perheitä huomattavasti enemmän, mutta lasten lukumäärä ei vaikuttanut puolisoiden itse tekemien kotitöiden määrään. Kun perheessä on useampia lapsia, vanhemmat lapset voivat hoitaa nuorempia lapsia sekä avustaa kotitöissä.
Sekä naisten että miesten mielestä taloustyöt ovat enemmän naisten vastuulla. Vastuun lastenhoidossa koetaan sen sijaan jakautuvan tasaisemmin. Äidit kokevat isiä useammin olevan vastuussa kotitöistä. Enemmistö vanhemmista toivoisi molempien puolisoiden tekevän taloustöitä ja lastenhoitoa yhtä paljon. Varsinkin lastenhoidossa tasapuolisuutta korostetaan. Suuri osa vanhemmista tuntuisi kuitenkin olevan tyytyväisiä vastuunjakoon kotona, vaikkakin naiset ovat jonkin verran tyytymättömämpiä työnjakoon talous- ja huoltotöissä. (Malinen ym. 2005, 29, 32.)
Varsinkin yli 10-vuotiaiden lasten osallisuus kotitöihin kasvaa perhekoon kasvaessa ja vähentää äidin sekä isän osuutta kotitöistä. Lapset osallistuvat lähinnä siivoukseen ja huoltotöihin.
(Pääkkönen 2005.) Davies ja Mosdell (2005, 213) sanovat, että vanhemmat määrittelevät lasten oikeudet ja velvollisuudet yleensä lapsen iän mukaan. Näitä asioita ovat esimerkiksi oletukset siitä, mitä kotitöitä lasten pitäisi tai ei pitäisi tehdä, mihin aikaan lasten pitäisi mennä nukkumaan ja mitä televisio-ohjelmia lapset saavat katsoa.
2.4. Lasten käsityksiä vanhempiensa työstä – aiempia tutkimuksia
McKeen ym. (2003, 40) mukaan jo pienet lapset sisäistävät työhön liittyviä monimutkaisia käsitteitä. He voivat ymmärtää sen, miten työ on organisoitu ja muotoiltu kotona, mikä usein liittyy siihen monimutkaiseen järjestelmään, joka vallitsee lasten, heidän vanhempiensa ja vanhempien työnantajien välillä. Vanhempien työllä on sekä suora että epäsuora merkitys lasten elämään ja heidän käsityksiinsä työstä. Lapset muodostavat käsityksensä työstä havainnoimalla työtä, kokemuksen kautta sekä kuuntelemalla vanhempiensa tai muiden aikuisten keskusteluja. Lapset ymmärtävät, että vanhempien työtä ohjaavat ulkoiset vaatimukset ilman vanhempien vaikutusmahdollisuuksia. He kuitenkin tunnustavat vanhempiensa, varsinkin isiensä työn negatiivisen vaikutuksen omaan elämäänsä. Negatiivisia vaikutuksia saattavat olla esimerkiksi vanhempien poissaolot perheen parista.
Työn ja perheen yhteensovittamisen ongelmia on tutkittu viime aikoina, kun yhteiskunnassa on tapahtunut sosiaalisia muutoksia ja työ- ja perhe-elämä ovat saaneet uusia trendejä. On kuitenkin tutkittu vain vähän sitä, miten eri perheenjäsenet kokevat työn vaikutuksen heidän elämäänsä.
Lapset on tutkimuksissa eristetty muista perheenjäsenistä. (McKee ym. 2003, 27.) On kuitenkin itsestään selvää, että vanhempien ansiotyöllä on vaikutuksia myös lasten elämään. Lapset vaistoavat vanhempiensa mielialat. He huomaavat, millainen on vanhemman mieliala töihin lähtiessä ja töistä palatessa. Ruotsalaiset lapset kertoivat vanhempiensa olevan joskus töitten jälkeen väsyneitä, vihaisia ja surullisia. Työn positiiviset vaikutukset näkyivät lapsille, kun vanhemmat tulivat töistä iloisina ja rauhallisina. Silloin heillä saattoi olla aikaa kuunnella lasta.
(Näsman 2003, 52)
Ruotsissa tehdyssä tutkimuksessa lapsilta kysyttiin, mitä mieltä he ovat vanhempiensa työajoista.
Moni lapsista ei olut edes ajatellut, että tilanne työaikojen suhteen edes voisi olla toisenlainen.
Toiset eivät olleet kiinnostuneita koko asiasta. Lapset kokivat monesti negatiivisena vanhempiensa töistä johtuvat poissaolot kotoa ja ikävöivät vanhempaansa, vaikka toinen vanhemmista olisikin kotona. Sen sijaan lapset suhtautuivat positiivisesti siihen, kun vanhempi vähensi työaikaansa.
Lapset kuvasivat tutkimuksessa vanhempiensa työaikoja väliaikaisilla termeillä, kuten ”joskus”,
”pitkän aikaa”, ”joka päivä”, ”myöhään” ja ”öin ja päivin”. (Näsman 2003, 47-48.)
Näsman (2003, 48, 55) toteaa, että vaikka lapset eivät pitäisikään vanhempiensa poissaolosta, heillä voi silti olla positiivinen kuva työstä. Pienikin lapsi voi ymmärtää rahan ja työn välillä olevan yhteyden ja sen, että pärjätäkseen täytyy työskennellä. Työttömyyden lapset kokivat
negatiivisena. Vaikka joidenkin lasten mielestä työttömyydellä olikin positiivisia vaikutuksia, he toivoivat vanhempansa löytävän jonakin päivänä työtä. Jo 3-6-vuotiaat lapset ymmärsivät, että työttömyyttä seuraavat taloudelliset vaikeudet. Pienet lapset saattavat kuvailla työttömyyden vaikutuksia dramaattisinkin termein, kuten kodittomuudella tai nälkään kuolemisella. Lapsilla tosin saattaa olla omia strategioitaan selviytymiseen, he esimerkiksi saattavat olla valmiita myymään omia leluja taatakseen perheen toimeentulon. Lapset ymmärtävät myös työttömyyden vaikutuksen vanhempien mielialaan. Työtön äiti tai isä saattaa olla ”vihainen” tai ”surullinen”.
Lapsi voi kokea vanhempansa tarvitsevan häntä lohduttajaksi, piristäjäksi tai ystäväksi.
Englannissa Kingscraigissa tehdyn tutkimuksen mukaan moni lapsi ajattelee isän työn käsittävän perheen elättämisen eli rahan hankkimisen ja äidin työn perheen hoivaamisen. Hoivaamista ei pidetty helppona työnä ja äidin sanottiinkin usein olevan väsynyt ja ylityöllistetty. Tutkimuksen lapset, jotka olivat 8-12-vuotiaita, pitivät äitiyden ja kotitöiden yhteensovittamista vaikeana. Äitejä pidettiin stressaantuneimpina koulujen loma-aikoina, eli silloin kun lapset olivat päivät kotona.
Lapset osasivat muutenkin kuvailla tunnetiloja, joita heidän vanhempansa kokivat työssään.
Tunteita, joita he liittivät vanhempiensa työhän, olivat esimerkiksi iloinen ja stressaantunut sekä vihainen ja jännittynyt. Lapset kyllä puhuivat vanhempiensa työelämässä kokemista tunteistaan, mutta eivät vanhempiensa yrityksistä yhdistää perhe- ja työelämä. Lapset eivät kokeneet voivansa vaikuttaa vanhempiensa työelämään liittyviin valintoihin. Lapsilla ei ehkä ole tietoa toisenlaisista mahdollisuuksista liittyen heidän vanhempiensa valintoihin työelämässä. (McKee ym. 2003, 30, 37-38.)
McKee (2003, 34) toteaa, että työllä voi olla vanhemmista välittyvien tunteiden sekä perheen aikataulurakenteisiin liittyvien ratkaisujen lisäksi olla muitakin vaikutuksia lasten elämään.
Perheen muuttaminen työn perässä paikasta toiseen vaikuttaa lasten elämään. Lapsilla ei ole niin paljon valtaa kuin vanhemmillaan päättää työn aiheuttamista muutoista eikä vanhemmilla ole niin paljon valtaa kuin työnantajillaan. Lapset eivät välttämättä saa osallistua päätöksentekoon muuten kuin sanomalla oman mielipiteensä mahdollisten muuttokaupunkivaihtoehtojen väliltä.
Tutkimuksen mukaan lapset itse kokivat uusien ystävyyssuhteiden muodostamisen vaikeaksi muuton jälkeen ja he jäivät kaipaamaan vanhoja ystäviään. Myös kulttuurierot uuden ja vanhan kotipaikkakunnan välillä saattoivat järkyttää lasta.
Taina Kyrönlampi-Kylmäsen (2007, 155) Lapin yliopistolle tekemässä tutkimuksessa arjesta lapsen kokemana selvisi, että lapsille on tärkeää olla ajallisesti tarpeeksi lähellä rakkaitaan. Lapset ikävöivät vanhempiaan, kun vanhempi on ollut liian kauan pois heidän luotaan, esimerkiksi
vanhempien työmatkojen ajan. Lapset voivat ikävöidä vanhempiaan, jos he itse ovat pitkän päivän päivähoidossa. Kyrönlampi-Kylmänen kehottaakin miettimään osa-aikatyön luomia mahdollisuuksia lapsen hyvää elämää ajattelen, sillä lapset, jotka olivat vain osan päivästä päivähoidossa, olivat tyytyväisimpiä arjen rytmitykseen.
Kyrönlampi-Kylmäsen (2007, 162, 165) tutkimuksessa selvisi myös, että lapset kaipaavat intensiivistä aikaa vanhempiensa kanssa ja haluavat olla läheisessä kontaktissa sekä jakaa arjen asioita heidän kanssaan. Tähän kaikkeen tarvitaan aikaa. Väsynyt ja kiireinen vanhempi ei välttämättä jaksa jakaa arkea lapsen kanssa. Vanhemman ärtymys lisää lapsen ja aikuisen välisiä ristiriitoja. Jo esikouluikäiset lapset tiedostavat, että vanhempien ärtymys johtuu työn aiheuttamasta väsymyksestä ja osaavat joustaa omasta halustaan olla vanhempiensa kanssa ratkaisemalla asian leikkimällä yksin, sisartensa tai kavereidensa kanssa. Lapsilla on myöskin omia keinoja selvitä vanhempien työelämän vaikutuksista. Lapset saattavat esimerkiksi auttaa vanhempiaan tekemällä kotitöitä, huomauttaa vanhemmalleen liiallisesta työnteosta tai protestoida hidastelemalla aamutoimissa vanhempien työaamuina.
Kivimäki ja Otonkorpi-Lehtoranta (2005) kirjoittavat artikkelissaan lasten kokemuksista ja käsityksistä vanhempiensa työstä sekä työajoista ja kiireestä. Artikkeli perustuu Suomen itsenäisyyden juhlarahaston vuosina 2002-2003 rahoittamaan työn ja perheen yhteensovittamista koskevaan tutkimukseen. Tutkimuksessa kävi ilmi, että vanhempien työ on lapsille vieras asia.
Lapset kyllä käsittävät, että vanhempi lähtee työpaikalle, mutteivät tiedä, mitä hän siellä tekee.
Lapset ajattelevat vanhempiensa tekevän työtä yksin toimistossa tietokoneen äärellä. Aikuisten ja lasten maailmat eroavatkin toisistaan. Lapset eivät tunne vanhempiensa työyhteisöä eivätkä vanhempien työtoverit tunne hänen perhettään. Vaikka vanhempien työpaikat ovat lapsille melko vieraita, vanhempien työajat vaikuttavat konkreettisesti lasten arkeen. Jo alle kouluikäisillä lapsilla on jonkinlaiset käsitykset vanhempiensa työaikaratkaisuista, kun kotona keskustellaan työajoista ja niiden joustamisesta.
Voivatko lapset edes ymmärtää vanhempiensa työtä, jos heillä ei ole mahdollisuutta vierailla vanhempien fyysisessä työympäristössä? Ainakin Ruotsissa lasten mahdollisuus vierailla vanhempiensa työpaikalla työpäivän aikana vaihteli suuresti. Lasten mahdollisuus tähän kasvaa iän myötä, joten varsinkaan pienillä lapsilla ei ole vanhempiensa työhön tutustumiseen suuriakaan mahdollisuuksia. (Näsman 2003, 51.) Näsmanin (2003, 53) mukaan lapset ymmärtävät vanhempien töistä seuraavia tunteita paremmin, jos he ovat päässeet tutustumaan vanhempiensa fyysiseen työympäristöön.
Mitä lapset sitten ajattelevat omasta tulevaisuuden työstään? Englannissa tehdyssä tutkimuksessa 8-12-vuotiaat lapset halusivat työelämään, mutta myös mahdollisuuden kontrolloida työolosuhteitaan. Jos he kokivat vanhempiensa työn negatiivisena, he halusivat itse erilaiseen työhön kuin vanhempansa. Jotkut lapsista halusivat sellaiseen työhön, jonka puitteissa heillä olisi mahdollisuus olla lastensa kanssa ja joka ei olisi liian stressaavaa. Tulevaisuuden työn tulisi olla hauskaa ja luovaa. (McKee 2003, 41.) Reunan (1999, 7) mukaan lapset valitsevat nykyään Suomessa ammatin yhteiskunnan tarjoamista koulutusvaihtoehdoista, eivätkä opi enää välttämättä vanhempansa ammattia.
3. PÄIVÄKOTITYÖ
Päiväkoti on yksi niistä paikoista, joissa suuri osa suomalaisista lapsista näkee aikuisen tekevän työtä. Miettisen ja Väänäsen (1999, 67) mukaan nyky-yhteiskunnassa puhutaan lapsuuden institutionalisoitumisesta, kun lapsiin kohdistuvan työn määrä on kasvanut ja kasvatuksesta on tullut entistä ammattimaisempaa toimintaa. Lähes puolet alle kouluikäisistä lapsista on Suomessa kunnallisessa päivähoidossa (Kauppinen 2006).
Lapset määrittyvät päiväkotikontekstissa varhaiskasvatustyön kohteeksi yleensä vanhempiensa työn kautta. Päiväkotilasten käsitykset työstä ovatkin tämän takia erityisen kiinnostavia.
Seuraavassa tarkastelen päiväkotityötä yleensä, aikuisten tehtäviä päiväkodissa, leikin merkitystä varhaiskasvatuksessa sekä työkasvatusta.
3.1. Päivähoidon tehtävät – hoito, opetus ja kasvatus
Kun naisten ansiotyö kodin ulkopuolella yleistyi 1960- ja 1970-luvuilla, nousi päivähoito yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Lapsista tuli koko yhteiskunnan yhteinen vastuu. Yhteiskunta alkoikin tukea lasten kasvua tarjoamalla ammattitaitoista päivähoitoa. (Välimäki & Rauhala 2000, 394-395.) Jensonin ja Sineaun (2001, 13) mukaan päivähoitoa voidaan tarkastella sosiaalisten tekijöiden, kuten juuri vanhempien työssäkäynnin kautta, mutta sitä voidaan tarkastella myös lasten oikeuksien kautta. Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus varhaiskasvatukseen. Tarkastelen tässä kappaleessa päivähoitoa sen tehtävien ja erityisesti varhaiskasvatuksen näkökulmasta.
Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus eli Stakes on laatinut yhdessä sosiaali- ja terveysministeriön, opetusministeriön ja opetushallituksen sekä Kuntaliiton ja muiden asiantuntijatahojen kanssa Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet eli VASUn vuonna 2003, joka tarkastettiin vuonna 2005. Sen tavoitteena on edistää varhaiskasvatuksen yhdenvertaista toteutumista Suomessa. Linjauksiin on koottu suomalaisen varhaiskasvatuksen keskeiset periaatteet ja kehittämisen painopisteet. Periaatteisiin kuuluu, että varhaiskasvatus on osa elinikäistä oppimista ja että ensisijainen vastuu lasten kasvatuksesta on lapsen vanhemmilla.
Yhteiskunnan tehtävä on tukea vanhempia kasvatustehtävässä. Hoito, kasvatus ja opetus muodostavat kokonaisuuden, joka tukee lapsen yksilöllisiä kehityspiirteitä.
(Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet, 2005.) Reunamon (2007, 31) mukaan hoito, kasvatus ja opetus nivoutuvat varhaiskasvatuksessa erottamattomasti yhteen. Kasvatusta ja opetusta tapahtuu
hoidollisissa tilanteissa, opetusta ja hoitoa kasvatuksellisissa tilanteissa sekä kasvatusta ja hoitoa niin sanotuissa opetustilanteissa.
Laki lasten päivähoidosta (2a§, 1983/304) määrittelee päivähoidon tavoitteeksi kodin tukemisen kasvatustehtävässä ja lapsen persoonallisuuden tasapainoisen kehityksen yhdessä kotien kanssa.
Lain mukaan päivähoidon on tarjottava lapselle jatkuvat, turvalliset ja lämpimät ihmissuhteet sekä kasvuympäristö, joka huomioi lapsen lähtökohdat ja tarjoaa lapsen kehitystä tukevaa toimintaa.
Päivähoidon on myös edistettävä lapsen fyysistä, sosiaalista ja tunne-elämän kehitystä sekä tuettava hänen esteettistä, eettistä ja uskonnollista kasvatustaan ottaen huomioon lapsen ikä, yksilöllisyys ja yleinen kulttuuriperinne. Päivähoidon pitää tukea lasta kasvussa yhteisvastuuseen, rauhaan ja elinympäristön vaalimiseen.
Hoito, kasvatus ja opetus muodostavat varhaiskasvatuksen ytimen. Hoito, kasvatus ja opetus tapahtuvat aina vuorovaikutuksessa yksilöiden välillä. Lasten toimintamahdollisuudet ovat muutenkin usein juuri aikuisten ja lasten välisissä sosiaalisissa suhteissa. (Kiili 2006, 26.) Kun varhaiskasvatuksessa on mukana useita osallistujia, tuloksena on useiden henkilöiden tuottamien sisältöjen summa. Mukana olevat jäsenet muuttavat tapahtumien sisällöt yhteiseksi kokemukseksi.
Jokainen lapsi käsittää kasvatustilanteet eri tavalla ja saa aikaan kasvatukselliset ainekset tuottaessaan itse päiväkotipäivän tapahtumia. (Reunamo 2007, 28, 29.)
Suomalaisessa päivähoidossa perushoidolla, joka tähtää lapsen fyysiseen kasvuun ja hyvinvointiin, on ollut ja on edelleen merkittävä rooli. Perushoitoon kuuluvat tyypillisesti ruokailu, pukeutuminen, ulkoilu, peseytyminen, WC-käynnit ja lepo. Hoidossa on tärkeää fyysisten tarpeiden tyydyttämisen lisäksi sosiaaliset ja emotionaaliset tekijät. Perushoidolliset tilanteet, joissa on mukana sosiaalinen ja emotionaalinen ulottuvuus, vaativat varhaiskasvattajan sitoutumista ja keskittymistä sekä puheen että tekemisen tasolla. (Puroila 2002, 82-84.) Reunamo (2007, 32-33) toteaa, että perushoidon tilanteet työllistävätkin aikuisia, sillä niissä aikuisen on huomioitava ja ohjattava lasta yksilöllisesti. Hoidollisissa tilanteissa on paljon vaihtelua, sillä niiden aikana lapsen on mahdollista leikkiä tai jutella aikuisen sekä muiden lasten kanssa.
Perushoidon osuus lapsen päiväkotipäivästä vähenee lapsen vanhetessa.
Toinen päivähoidon perustehtävistä on opetus. Eri päiväkodeissa voidaan suhtautua eri tavalla opetukseen sekä oppimiseen ja varhaiskasvattajien roolit lapsen oppimisprosessissa voivat vaihdella. Puroila (2002, 64-71) löysi tutkimuksessaan päiväkotiarjessa tapahtuvista kohtaamisista kolme erilaista tapaa suuntautua opetuksellisen kehyksen ulottavuuksiin. Nämä tavat ovat
toimintatuokiopainotteinen pedagogiikka, yksilöllistä oppimista painottava pedagogiikka ja vapaan leikin merkitystä korostava pedagogiikka. Toimintatuokioita korostava pedagogiikka on ollut ja on edelleen merkittävä osa suomalaista päivähoitoa. Vaikka lasten omaehtoista leikkiä pidetäänkin tärkeänä, varsinainen oppiminen mielletään tapahtuvan aikuisten järjestämissä toimintatuokioissa.
Eri päiväkodeissa on myös eroja siinä, tapahtuuko oppimiseen pyrkivä toiminta koko lapsiryhmän kesken vai eriyttämällä pienryhmissä. Pienryhmässä toimiminen antaa kasvattajalle mahdollisuuden seurata ja dokumentoida yksittäisen lapsen oppimisprosessia.
Perinteisessä opetuksen näkökulmassa lapsi on ollut se, johon tieto siirtyy ja aikuinen tiedon siirtäjä. Aikuinen on behavioristisessa ajattelutavassa aktiivinen, lapsi passiivinen tiedon vastaanottaja. Vaikka behavioristista suuntausta ei enää juurikaan näy varhaiskasvatuksen teoriassa, vaikuttaa sen perinne vieläkin päivähoidossa. Perinteisesti päivähoitotoiminta on järjestetty niin, että aikuinen suunnittelee toiminnan, motivoi ja antaa virikkeitä sekä opettaa lapsia. Lasten tehtävänä on ollut toteuttaa aikuisen suunnitelmat. Oppimisessa korostetaan nykyään oppijan subjektiivisuutta. Pragmaattisen konstruktivismin mukaan oppija muokkaa aktiivisesti käsitystään maailmasta vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Oppimisessa on näin ollen tärkeää muut ihmiset. Lasten kokemusten huomioiminen onkin tärkeää, kun suunnitellaan ja toteutetaan päivähoitoa. Lasten oma motivaatio on myös tärkeää oppimisen kannalta. (Karlsson 2000, 43, 46.)
Karlsson (2000, 55) pitää oppimista ja sitä kautta opetuksen sosiaalista aspektia ensiarvoisen tärkeänä. Lapsi oppii leikkiessään ja leikin tärkein perusta on sosiaalisuus. Lapsi ei voikaan saada aikuisilta niitä kokemuksia, joita hän saa ollessaan vuorovaikutuksessa muiden lasten kanssa. On todettu, että lapset oppivat paremmin pienryhmissä kuin yksin toimiessaan. Suomalaisessa päivähoidossa ei Karlssonin mukaan kuitenkaan ole vielä täysin hyödynnetty ryhmässä oppimisen menetelmiä.
Päivähoidon kolmas keskeisistä tehtävistä on kasvatus. Nykyajan varhaiskasvatuksessa yksi tärkeä tulkintakehys on lapsikeskeinen kasvatus, joka korostaa lapsen kohtaamista yksilönä ja tietoisuutta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Kasvatuksessa ei ole niinkään tärkeää se, mikä lapsesta pitäisi tulla, vaan se, mikä lapsi jo on. Kasvattajan tehtävä on tulkita lasta, jäsentää hänen toimintaympäristöään sekä kehitystään ja toimia tietoisesti kasvatuksen edistämiseksi.
Vuorovaikutusprosessi on tärkeässä osassa kasvatuksessa. (Karila & Nummenmaa 2001, 19- 20.) Karlssonin (2000, 51) mukaan lapsikeskeisessä ajattelutavassa lasta arvostetaan sellaisena kuin hän jo on ja lapsi nähdään aktiivisena, toimivana ja aloitteellisena yksilönä, joka vaikuttaa yhteisöönsä.
Kyrönlampi-Kylmänen (2007, 159) määritteleekin kasvatuksen suhteeksi, jossa lapsi ja kasvattaja kohtaavat toisensa. Ainakaan suomalaisessa päivähoitojärjestelmässä ei ole kuitenkaan aina mahdollista, että lapsi voisi luoda kiinteän ja luottamuksellisen suhteen hoitajaansa, sillä aikuisilla ei ole tarpeeksi aikaa yksittäisen lapsen kohtaamiseen.
Laki lasten päivähoidosta (2 a §, 1983/304) määrittelee päivähoidon tehtäväksi myös vanhempien tukemisen kasvatustehtävässä ja lapsen persoonallisuuden tasapainoisen kehityksen yhdessä kotien kanssa. Puroilan (2002, 181) mukaan vanhempia ei kuitenkaan helposti oteta mukaan kasvatustyön suunnitteluun, niin vahvasti varhaiskasvatuksen katsotaan olevan lasten ja varhaiskasvattajien välinen asia. Arjessa vanhempien ja varhaiskasvattajien väliset kohtaamiset rajoittuvat lähinnä lasten tuonti- ja hakutilanteisiin.
Varhaiskasvatusajattelua tuntuu leimaavan näkökulma, jonka mukaan aikuinen on kasvattaja ja lapsi kasvatettava. Aikuisten etuoikeutena pidetään oikeutta auktoriteettiin lapsiin nähden (Lahikainen 2001, 36). Kasvatukseen liittyykin hallinnan käsite, kun aikuinen määrittelee, mitä lapsen tulisi tehdä. Lapsilla on kuitenkin oma tahtonsa, eivätkä he aina toimi yksiselitteisesti aikuisen ohjeen mukaan, vaan opettelevat toimimaan ympäristössään itse parhaaksi kokemallaan tavalla. (James & James 2004, 4.)
Lahikainen (2001, 36) esittää ristiriidan lapsen oikeuksien ja häneen kohdistuvien odotusten välillä. Julkinen, lapsen objektivoiva, puhetapa oikeuttaa lapsen avuttomuuteen ja tuen sekä hoivan saamiseen, mutta yhtä aikaa velvoittaa hänet kehittymään jopa tietyssä aikataulussa. Näistä ovat esimerkkejä esimerkiksi päivähoitolaki ja toisaalta kehityksen kannalta oppivelvollisuuslaki. Lapsi itse, se mitä hän tahtoo ja tuntee, jää liian usein sivurooliin arjen hoivakäytännöiltä ja kasvatustapahtumilta. Thomasin (2005, 24) mukaan onkin ristiriitaista, että toinen ihminen, eli aikuinen, määrittelee toisen ihmisen, eli tässä tapauksessa lapsen, tarpeet. Lasten näkökulma tilanteista ja tapahtumista on erilainen kuin aikuisen. Lapset ajattelevat eri tavalla esimerkiksi siitä, mikä olisi heille haitallista ja vaarallista. Aikuisilla on mukana ajattelussaan usein huolehtimisen ja suojelemisen näkökulma. Lapset elävät ”tässä ja nyt”, eivätkä vielä osaa ajatella tulevaisuutta, tärkeämpää heille on olla onnellinen tässä hetkessä. Kasvattajan onkin keksittävä, miten taata lasten turvallisuus ja terveys ja samalla antaa lapsille tilaa määritellä omat tarpeensa.
3.2. Aikuisten erilaiset tehtävät päiväkodissa ja päiväkodin työkulttuuri
Päiväkodit ovat moniammatillisia yhteisöjä, joissa on monenlaisia ammatteja ja monenlaista osaamista. Päivähoidon henkilöstö on jaettu toimenkuvansa perusteella kasvatus- ja hoitohenkilöstöön sekä muuhun henkilöstöön. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat lastentarhanopettajat, kasvatustieteen kandidaatit, sosiaalikasvattajat, sosionomit ja lastenhoitajat.
Seuraavaan kuuluvat keittiöhenkilökunta ja laitoshuoltajat sekä avustajat. Lasten kannalta on rikkaus, että he näkevät päivittäin erilaisissa työtehtävissä olevia aikuisia. Päivähoidon henkilöstön työ jakautuu kahtia. Aikuisen tehtävänä päiväkodissa on toimia lasten kanssa ja lasten kanssa tehtävän työn hyväksi. Työhön kuuluu myös aikuisten välinen yhteistyö. Päiväkotien henkilökuntaan voidaan katsoa kuuluvaksi myös yhteistyötahot, kuten terapeutit, kiertävät erityislastentarhanopettajat ja psykologit. (Pyykkö ym.1985, 128-130.) Nummenmaa ym. (2007, 22, 26) toteavat, että kasvattajien yhteisöllä on sama perustehtävä: lasten kasvatus, hoito ja opetus.
Kukin yhteisö neuvottelee ja jakaa perustehtävän tulkinnan ja siihen sitoutumisen, työtä ohjaavan arvoperustan sekä kasvatus- ja vuorovaikutuskäytännöt. Yksittäisen kasvattajan käsitykset ja uskomukset varhaiskasvatuksesta ovat tärkeitä koko kasvatustoiminnalle.
Päiväkotityötä voidaan kuvata päiväkodin työkulttuurin kautta. Jokaisella yhteisöllä, kuten myös päiväkotiyhteisöllä, on omanlainen kulttuurinsa (Nummenmaa ym. 2007, 26). Karilan (1997) mukaan päiväkodeissa on erotettavissa työ- ja kasvatuskulttuuri. Työkulttuuri pitää sisällään käytännön työn organisointiin liittyvät tekijät, kuten työnjaon ja aikataulut, kasvatuskulttuuri taas muodostuu kasvatuskäytäntöjen ja niihin liittyvien arvojen, uskomusten ja käsitysten pohjalta.
Pedagoginen kulttuuri liittyy sekä työ- että kasvatuskulttuuriin sisältäen lasta, lapsen kehitystä sekä oppimista koskevat käsitykset. Päiväkodin kulttuuriin kuuluu tärkeänä osana myös suunnittelukulttuuri, joka toimii keskeisenä välittävänä tekijänä työ-, kasvatus- ja pedagogisen kulttuurien välillä.
Työkulttuuriin kuuluu isona osana työnjako, joka voidaan päiväkodeissa toteuttaa monella tavalla.
Sjöblom (2007, 14-16) on tutkinut päiväkotien henkilöstön työnjakoa. Yksi tapa on ollut jakaa työtehtävät koulutuksen mukaan. Lastentarhanopettaja vastaa tämän tavan mukaan pedagogisista ratkaisuista ja lastenhoitaja perushoitoon ja -turvallisuuteen liittyvistä asioista. Toinen tapa jakaa työtehtäviä on henkilökunnan harrastuneisuuden, kiinnostuksenkohteiden ja erityisosaamisen mukaan. Työtehtävät voidaan jakaa myös työvuoron mukaan. Lastentarhanopettajan ja lastenhoitajien toimenkuvilla ei ole välttämättä lainkaan eroa joissakin päiväkodeissa. Yleisesti toimenkuvista voidaan sopia päiväkodeissa ja tiimeissä.
1980-luvulla käytiin kiivasta keskustelua eri ammattiryhmien toimenkuvista kunnissa, ammattijärjestöissä ja työpaikoilla. Työtehtävien jako ja organisointikäytännöt muotoutuivat vaihteleviksi työpaikoilla. Yleisin oli työvuoroihin perustuva ”kaikki tekevät kaikkea” –kulttuuri, joka on näkyvillä vielä tänä päivänä. Toinen yleinen tapa on ollut jakaa tehtävät koulutuksen mukaan. Tiimiytyvä työtapa on alkanut näkyä 1990-luvulta lähtien. Tiimi vastaa siinä yhdessä kaikista tehtävistä. Kun ammatilliset hierarkiarakenteet ovat väistyneet perinteisen pedagogiikka- hoito –vastakkaisajattelun katoamisen myötä, valtarakenteita on pitänyt miettiä uudelleen.
Ammattikuntien välinen työnjako on alkanut kadota suomalaisesta päiväkotikulttuurista. Erilaisten työtehtävien asettamista arvojärjestykseen on alettu karsastamaan ja ammattikuntien välisille suhteille on tyypillistä pyrkimys tasa-arvoisuuteen. (Puroila 2002, 106, 109.)
Puroila (2002, 114) havaitsi tutkimuksessaan päiväkotiarjesta, että erilaisista päiväkodeista voidaan löytää vakiintuneita toimintakäytäntöjä, jotka määrittelevät ihmisen, ajan ja fyysisen tilan käyttöä. Toiminnan koko ajan uudelleen organisointi on myös tyypillistä päiväkotien toiminnalle.
Sekä lasten että aikuisten järjestäytymistä määrittää hyvin pitkälti lapsiryhmäjako. Lapsien jakoon ryhmiin vaikuttaa lähinnä lasten ikä ja läsnä- sekä poissaolevien lasten määrä. Lapsiryhmän kanssa pystytään tekemään esimerkiksi retkiä paremmin, jos useampi lapsi on ryhmästä pois. Päin vastoin taas, jos henkilökuntaa on pois, päivästä yritetään selvitä mahdollisimman vähällä toiminnalla.
Päiväkodin henkilökunnan järjestäytymiseen liittyvät vahvasti työvuorot ja työvuoroihin sidotut tehtävät. Aamuvuoron tekevä henkilö vastaa todennäköisesti aamupäivän toiminnasta. Eri ammattiryhmätkin voivat hoitaa erilaisia työtehtäviä. Eri päiväkodeilla on erilaisia tapoja hoitaa työtehtävien jakamista. (Puroila 2002, 118.) Itse olen työssäni lastentarhanopettajana huomannut, että päiväkodeissa tuntuu hyvin usein vallitsevan ajatusmalli päivän kahtiajakoisuudesta. Lapsen päiväkotipäivä jaetaan aamu- ja iltapäivän toimintaan. Aamuvuorolainen vastaa usein aamun toiminnasta ja iltavuorolainen iltapäivän toiminnasta. Lapsi tuskin itse ajattelee kuitenkaan näin, hänelle päivä on kokonaisuus. Olenkin sitä mieltä, että päivän tulisi rakentua lapsen ehdoilla esimerkiksi niin, että lapsi saisi esimerkiksi jatkaa loogisesti iltapäivällä aamulla aloittamaansa leikkiä, vaikka ulkoilu, ruokailu ja päivälepo katkaisisivatkin sen hetkeksi. Ehkäpä tässä olisi aikuisten mietittävä uudelleen työnsä organisoimista.
Ajankäytön organisoituminen vaikuttaa voimakkaasti päiväkodin arkeen. Yleensä päivä rakentuu niin, että ruokailut, ulkoilut ja lepo rytmittävät arkea. Puroilan (2002, 121) tutkimuksesta kävi ilmi, että päiväjärjestyksen joustavuudessa on eroja päiväkotien välillä. Jos peagogiikassa painotetaan vapaata leikkiä, toiminta on joustavampaa, kun taas tuokiokeskeisessä pedagogiikassa
päiväjärjestys on tiukemmin strukturoitu. Ajankäytöstä saattaa muodostua ongelma, joka aiheuttaa kiirettä ja rajoittaa toimintaa.
Ihmisten ja ajankäytön järjestäytymisen lisäksi myös tilojen fyysisellä rakentumisella on vaikutuksensa arjen rakentumiselle. Päiväkodeissa on paljon vaihtelua siinä, kuinka monta huonetta ja minkälaiset tilat lapsiryhmällä on käytössään. Tilojen käyttö voi olla tiukasti rajattua tai sitten lapset saavat vapaammin käyttää koko päiväkodin tiloja. Yleisesti ottaen päiväkotien tilaratkaisut ovat rakentuneet tukemaan yksittäisten lapsiryhmien organisoitumista ja koko ryhmän yhteisiä toimintoja. Esineympäristön rakentumisella varhaiskasvattajat pyrkivät luomaan kodikkuutta ja suuntaamaan lasten huomion tiettyihin toimintoihin. (Puroila 2002, 119-121.)
Karilan ja Nummenmaan (2001, 44-47) tutkimuksessa päiväkodin työntekijät näkivät keskeisiksi tehtäväalueikseen hoidon, kasvatuksen ja opetuksen toteuttamisen sekä niiden suunnittelun ja arvioinnin. Myös yhteistyö vanhempien ja muiden tahojen kanssa kuului ainakin joidenkin työntekijöiden mukaan heidän tehtäviinsä. Karilan ja Nummenmaan mukaan työtehtävien kuvaukset vaihtelivat eri työntekijöiden välillä. Myös tulkinnat omasta roolista vaihtelivat, työntekijät kertoivat esimerkiksi valvovansa tai ohjaavansa leikkiä, leikittävänsä lasta, osallistuvansa leikkeihin ja havainnoivansa leikkiä.
Suunnittelua pidetään olennaisena osana tavoitteellista kasvatustyötä. Perinteisesti vallalla olevien suunnittelukäytäntöjen kritisoidaan kuitenkin olevan liian aikuislähtöisiä ja kykenemättömiä vastaamaan yksittäisten lasten tarpeisiin. Osa varhaiskasvattajista pitääkin tärkeämpänä spontaania toimintaa ja lasten aloitteisiin reagoimista. Varhaiskasvatustutkimus painottaa yksittäisten lasten elämäntilanteen huomioonottamista kasvatuksen ja opetuksen suunnittelussa, mutta suunnittelu on usein painottunut koko lapsiryhmän toiminnan suunnitteluun. Koko lapsiryhmän toiminnan suunnittelu tapahtuu usein joko keskusaiheiden, jossa suunnittelun lähtökohtana on jokin teema, tai eri sisältöalueiden, jossa eri päiville suunnitellaan erilaisia oppimisen ja kehittymisen osa-alueisiin liittyviä toimintoja, ympärille. Suunnittelussa on myös mahdollista painottaa oppimisen systemaattista havainnointia, oppimisympäristön suunnittelua, yksilöllistä suunnittelua ja projektityyppisen työskentelyn suunnittelua. (Puroila 2002, 71-74.) Uudella, kannatusta saaneella suunnittelutavalla pyritään luomaan lapselle hänen kokonaisvaltaista hyvinvointiaan edistävä hoito-, kasvatus- ja opetusympäristö (Karila 2001, 275).
Ryhmässä toimivien varhaiskasvattajien käytännön työn suunnittelu nivoutuu ihmisiin, materiaalisiin resursseihin ja aikaan. Käytännön suunnittelu koskee ihmisten ja fyysisen
ympäristön yhteensovittamista ajassa. Tämä eroaa opetuksellisesta suunnittelusta siinä, että käytännöllisen kehyksen mukaan suunnittelusta puuttuu suuntautuminen lapsen oppimisen edistämiseen. Päiväkodin johtajalla on keskeinen rooli käytännön työn suunnittelussa, hänellähän on oikeus ja velvollisuus huolehtia päiväkodin tiloista ja muista materiaalisista resursseista.
(Puroila 2002, 126.) Päiväkodin johtajan työhön en kuitenkaan tässä tutkimuksessa puutu sen tarkemmin.
Suunnittelu on yleensä varhaiskasvattajien tehtävä, ja lasten osallistumisessa suunniteluun on olemassa monenlaisia käytäntöjä. Spontaaniin toimintaan kannustavissa päiväkodeissa lapset hakeutuvat pitkälti itse heitä kiinnostaviin toimintoihin, ja toisessa ääripäässä aikuisten suunnittelu määrittelee päivän kulun. Joissakin päiväkodeissa suunnitteluun osallistuvat lapset ja aikuiset yhdessä. (Puroila 2002, 74.)
Puroila (2002, 89-100) kirjoittaa hallinnan kulttuurista, joka on yksi näkyvä ulottuvuus päiväkotien arjessa. Halu ja pyrkimys järjestyksen ylläpitämiseen liittyy osaltaan varhaiskasvattajien ammatilliseen vastuuseen lasten turvallisuuden näkökulmasta. Toisaalta tässä on myös kyse siitä, että aikuiset pyrkivät luomaan ympärilleen rauhallisen työympäristön. Varhaiskasvattajan työssä hallinta voi olla hiljaista kontrollia, jossa kasvattajalla on joko valvova, kontrolloiva tai sivusta seuraava rooli. Hallinnan aktiivisempi muoto liittyy erilaisiin tilanteisiin ja koko lapsiryhmän kokoontumisiin sekä tilanteisiin, joissa rikotaan sääntöjä. Päiväkodeissa on sekä sovittuja sääntöjä että kirjoittamattomia piilosääntöjä, joiden noudattamista henkilökunta valvoo. Säännöt liittyvät usein lapsen aktiivisuuteen ja toiminnallisuuteen, lasten liikkumista ja äänenkäyttöä rajoitetaan sisätiloissa. Lasten myös odotetaan liittyvän yhteisiin toimintoihin. Aikuisilla on erilaisia sekä tiedostettuja että tiedostamattomiakin tapoja käyttää valtaansa ja hallita lapsiryhmää. Hallinta liittyy usein erilaisten häiriötilanteiden ennaltaehkäisyyn. Ennaltaehkäiseviä keinoja ovat esimerkiksi lasten sijoittaminen tiloihin, häiriötekijöiden eliminointi ja lasten siirtyminen toimintoihin pienissä ryhmissä. Aktiivisen hallinnan, kuten kieltojen, käskyjen, uhkailun, lahjonnan ja kiristämisen, keinoja käytetään, kun ennaltaehkäisevät keinot eivät enää auta. Lapsilla on omia keinojaan olla noudattamatta aikuisen asettamia sääntöjä ja aiheuttaa levottomuutta.
Varhaiskasvattajalla on työssään erilaisia rooleja ja identiteettejä. Päiväkodissa työskentelevät aikuiset ovat päiväkotiarjen tavoin monikerroksisia. Samallakin henkilöllä on erilaisissa arjen tilanteissa erilaisia rooleja. Sama henkilö voi olla yhtenä hetkenä tiukka kurinpitäjä, mutta seuraavassa tilanteessa hellä huolenpitäjä. (Puroila 2002, 173.) Puroilan (2002, 76-78, 83) mukaan varhaiskasvattajien keskeisin erottava tekijä on sitoutuneisuuden aste lasten toimintaan
vapaan leikin aikana. Osan varhaiskasvattajien toimintaa leimaa runsas vuorovaikutus lasten kanssa kaikissa sekä ohjatussa toiminnassa että vapaassa leikissä. Osalla kasvattajista sitoutuminen painottuu ohjattuihin toimintoihin. Tällöin aikuisten ja lasten toiminta vapaan leikin aikana tapahtuu erillään, joten vuorovaikutus jää vähäiseksi. Aikuisten ja lasten erillään oleminen ei aina ole pelkästään aikuisista johtuvaa, vaan lapset haluavat välillä olla tilassa keskenään ilman aikuista. Sitoutumisen taso vaihtelee leikin ja ohjatun toiminnan lisäksi myös perushoidon tilanteissa. Aikuinen voi keskittää kaiken huomionsa yhteen lapseen tai jakaa huomionsa lasten lisäksi esimerkiksi aikuisille.
Reunamo (2007, 35) on havainnut, että lasten huomio päiväkodissa kiinnittyy harvoin pelkästään aikuiseen. Eniten huomiota lapset kiinnittävät aikuiseen ohjaustilanteissa. Yleensä aikuiset ovat mukana arjen kokonaistilanteissa ja heidän merkityksensä lapselle tapahtuu välillisesti toimintojen sisällön määrittäjänä. Lasten huomio jakaantuu muille lapsille aikuisen lisäksi, ja myös muut lapset määrittävät toimintojen sisältöjä.
Lapselle merkityksellisiä tapahtumia päiväkodissa ovat vapaa leikki, ulkoleikki, ruokailu, perushoito ja ohjaustilanteet. Näistä tapahtumista lapsen päiväkotipäivä pääsääntöisesti koostuu.
Reunamon (2007, 30-31) neljässä helsinkiläisessä päiväkodissa tekemän selvityksen mukaan lasten aamupäivästä kului yli puolet ulko- ja sisäleikkeihin. Seuraavassa kappaleessa tarkastelenkin lähemmin leikin merkitystä lapselle.
3.3. Leikki lasten työnä
James, Jenks ja Prout (1998, 81-82) esittävät kysymyksen, voidaanko puhua erikseen lasten ja aikuisten maailmoista sekä kulttuureista. Jos näin tehdään, yksi näitä kahta kulttuuria keskeisesti erottava tekijä on leikki. Leikki kuuluu lasten maailmaan. Kallialan (2006, 23) mukaan leikki on olennainen osa lasten omaa kulttuuria ja yhteisöä. Lapset puhuvat leikissä omaa kieltään, he käyttävät leikin aikana yhteisiä koodeja ja viestejä ja tulkitsevat ympäristöään samalla tavalla.
Leikkiä pidetään modernissa yhteiskunnassa onnellisen lapsuuden tunnusmerkkinä.
Suhtautuminen leikkiin on muuttunut modernin lapsuuskäsityksen myötä. Leikin itseisarvoa on alettu arvostamaan, mutta toisaalta leikkiä arvioidaan oppimisen näkökulmasta. Leikkiä pidetään tavallaan oikean elämän harjoitteluna. (Strandell 1995, 11.) Vygotskin ajattelutavan mukaan lapsi
käsittelee leikkiessään elämässään näkemiänsä ja kokemiansa asioita. Lapsi pystyy leikin avulla tekemään asioita, johon hänellä ei todellisuudessa olisi vielä valmiuksia. (Penn 2005, 42.)
Strandellin (1995, 9, 29) mukaan lasten toimintaa, kuten leikkiä, on vaikea arvostaa sellaisenaan liittämättä sitä johonkin, mihin sen tulisi johtaa. Leikin ajatellaan johtavan lapsen seuraavaan kehitysasteeseen. Leikkiä pidetään sellaisenaan merkityksettömänä ja vastakohtana aikuismaailman oikeisiin toimintoihin. Leikki on samalla marginalisoitu, leikistä on tullut eriytynyttä toimintaa, joka vaati erityisiä välineitä ja tiloja. Leikistä on tullut erityisesti lasten toimintaa, josta aikuiset on rajattu pois. Aikuinen rajaa lapsen leikistä pois tapahtumakulut, jotka näyttävät hänen silmissään epämääräisiltä. Näiden tapahtumien ei ajatella kuuluvan leikkiin.
Kalliala (2006, 19) toteaa, että leikille ominaisia piirteitä ovat vapaaehtoisuus, irrallisuus todellisuudesta., ennustamattomuus, tuottamattomuus, mielikuvitus ja tietty säännönmukaisuus.
Leikin määrittely ei ole yksinkertaista. Leikkiessään lapsi oppii ja tutkii ympäristöään, mutta pelkkää tutkimista leikki ei kuitenkaan ole. Leikille on ominaista vapaaehtoisuus ja lapsen oma mielenkiinto. (Scarlett ym. 2005, 24.) Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (2001, 20-22) leikillä on keskeinen merkitys. Siinä korostetaan oppimisen merkitystä lapsen leikissä. Lapsi itse ei tiedosta oppivansa, kun hän leikkii, eikä oppiminen olekaan lapselle leikin päämäärä. Kalliala (2006, 20) korostaakin, että vaikka lapsi oppii leikkiessään, lapsi ei leiki oppiakseen. Lapsi käsittelee elämäänsä ja sen tapahtumia leikin avulla.
4-5-vuotiaiden lasten leikit ovat usein mielikuvitusleikkejä. Mielikuvitusleikit auttavat lasta käsittelemään omaa elämäänsä ja ympäröiväänsä todellisuutta sekä selviytymään esimerkiksi peloistaan. Leikissä lapsi käsittelee ympärillään tapahtuvia asioita. Leikin avulla lapsi myös solmii ystävyyssuhteita. (Scarlett ym. 2005, 52-54.) Kyrönlampi-Kylmäsen (2007, 159-162) tutkimuksessa kävi ilmi, että lapset tuntevat vetoa toisiinsa ja hakeutuvat aktiivisesti leikkiin muiden lasten kanssa. Leikissä lapsi voi itse määrätä tahdin. Lapsi kaipaakin rauhaa omaehtoiseen leikkiinsä ja tuntee mielipahaa, jos hänen täytyy lopettaa leikki kesken. Lapsi itse leikkisi niin pitkään, kun se on hänelle kokemuksellisesti merkittävää. Leikille on ominaista vapaaehtoisuus, eikä leikki olekaan enää entisensä, jos aikuinen pakottaa lapset leikkiin. Kasvattajalla on kuitenkin tärkeä tehtävä lasten leikin onnistumisessa. Kasvattajan on osattava antaa vapautta lasten leikille, mutta myös tarvittaessa ohjata sitä suorasti tai epäsuorasti. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (2001, 22) kasvattajien yhdeksi tehtäväksi määritellään lasta motivoivan leikkiympäristön rakentaminen.
