Laura Viitanen
AJAN KIELIKUVALLISUUS JOSEPH BRODSKYN ESSEESSÄ WATERMARK
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kandidaatintutkielma Tammikuu 2021
Laura Viitanen: Ajan kielikuvallisuus Joseph Brodskyn esseessä Watermark Kandidaatintutkielma, 23 s.
Tampereen yliopisto
Kirjallisuustieteen tutkinto-ohjelma Tammikuu 2021
Tutkielman aiheena on ajan kielikuvallisuus Joseph Brodskyn esseessä Watermark (1992). Essee on samalla sekä kuvaus Venetsian ympäristöstä että poeettinen tutkielma Venetsian ajallisesta ulottuvuudesta. Esseessä Venetsian ajallisuuden käsittely rakentuu veden ja ajan välisen merkityksensiirron varaan. Tutkielmassa ajan kielikuvallisuutta lähestytään semanttisen yhteisalueen ideaa hyödyntäen, mikä näkyy sekä käytetyissä käsit- teissä, analyysin metodeissa että tulosten esittämisessä graafisten kuvioiden avulla.
Tutkielman kielikuva-analyysissa eritellään niitä aikaa kuvaavia kielikuvallisia ilmauksia, joissa kuvaa- vana osapuolena on vesi. Veden ja ajan välisen merkityksensiirron keskeisyyden vuoksi on syytä pohtia sitä, minkälaisia merkityksiä aika saa esseen vettä kuvaavien kielikuvallisten ilmausten kautta. Tutkielman toisena analyysin kohteena on esseessä kuvattu Venetsian ajallinen ulottuvuus. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, kuinka ajan kielikuvalliset ilmaukset rakentavat mielikuvaa Venetsiasta ikuisena kaupunkina. Lisäksi esseen kielikuvallisuudesta tehtyjä tulkintoja suhteutetaan aiempaan Brodsky-tutkimukseen.
Tutkielmassa tehdyn analyysin pohjalta voidaan todeta, että esseessä ilmenevät ajan kielikuvat eivät edusta yhtenäistä aikakäsitystä, vaan ne jäsentävät esiin erilaisia subjektiivisia ajan kokemisen tapoja. Aikaa kuvaavissa kielikuvallisissa ilmauksissa korostuu lineaarisuuden ja syklisyyden vastakkainasettelu, joka voi- daan laajentaa kuvaamaan myös ajan eri ulottuvuuksien suhdetta. Veden lähdealueen kautta aikaa kuvataan paitsi syklisenä myös syvälle ulottuvana ja oletettuja rajoja ylittävänä.
Esseessä ilmenevät ajan kielikuvalliset ilmaukset piirtävä esiin mielikuvan Venetsiasta, jonka ajallinen ulottuvuus ei ole yksiselitteinen. Venetsia esitetään paikkana, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa. Lopulta analyysin pohjalta voidaan todeta, että Brodsky palaa tuotannossaan samoihin kielikuvallisiin ilmauksiin sekä runoissaan että esseissään. Kielikuvallisten ilmausten merkitykset eivät kuitenkaan säily muuttumattomina, vaan ne vaihtelevat eri konteksteissa.
Avainsanat: aika, kielikuvallisuus, kielikuvallinen ilmaus, semanttinen yhteisalue, Brodsky, Venetsia Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla.
Sisällys
1 Johdanto 1
1.1 Tutkimuskysymykset 1
1.2 Aineisto ja aiempi tutkimus 2
1.3 Teoria, metodi ja käsitteet 4
2 Ajan kielikuvallisuus 8
2.1 Ajan liike 8
2.2 Ajan reflektio 12
3 Venetsia ikuisena kaupunkina 15
3.1 Ajan sykli 15
3.2 Ajan äärettömyys 17
4 Johtopäätökset 22
Lähteet 24
1 Johdanto
Joseph Brodskyn (1940—96) tuotantoa on tutkittu useista eri näkökulmista. Laaja tutkimus- kirjallisuus on painottanut hänen lyriikkaansa, kun taas hänen esseistiikkansa on jäänyt vähäi- semmän tarkastelun kohteeksi. Brodskyn esseet vertautuvat hänen runoihinsa etenkin kuval- lisen kielenkäytön kautta: kummassakin kirjallisuudenlajissa Brodsky hyödyntää kuvallisen kie- lenkäytön monimerkityksisyyttä abstraktien aiheiden käsittelyyn. On siis perusteltua jatkaa aiemman Brodsky-tutkimuksen kielikuvallisuutta tarkastelevaa linjaa analysoimalla hänen es- seidensä kielikuvallisuutta.
1.1 Tutkimuskysymykset
Tutkielmani kohdeteos on Brodskyn essee Watermark (2020/1992, tästä eteenpäin W), jonka 51 vinjettiä1 muodostavat kuvauksen talvisesta Venetsiasta. Esseen keskeisin kielikuva on merkityksensiirto veden ja ajan välillä: vesi esitetään ajan kuvana. Veden kuvaus muodostuu kerroksellisesti toisiaan seuraavista kielikuvallisista ilmauksista, ja näin myös ajan saamat mer- kitykset laajenevat ja muuntuvat vinjetistä toiseen. Tutkielmani rajautuu ajan kielikuvallisuu- den tarkasteluun siten, että analysoin niitä Watermarkin kielikuvallisia ilmauksia, joissa veden kuvalla havainnollistetaan ajan eri ulottuvuuksia. Tarkasteluni kannalta keskeistä ei ole, mihin trooppilajiin kukin kielikuvallinen ilmaus luokitellaan, vaan perimmäinen tavoitteeni on analy- soida esseen kuvaaman paikan, Venetsian, temporaalista ulottuvuutta.
Tutkielmani rakentuu kolmen linkittyneen tutkimuskysymyksen varaan: (1) minkälaisia merkityksiä aika saa esseen vettä kuvaavien kielikuvallisten ilmausten kautta, (2) kuinka ajan kielikuvallisuus rakentaa mielikuvaa Venetsiasta ikuisena kaupunkina ja (3) kuinka tekemäni tulkinnat ajan kielikuvallisuudesta suhteutuvat aiempaan Brodskyn tuotannon kielikuvalli- suutta tarkastelevaan tutkimukseen?
Tutkielmani koostuu kahdesta analyysiluvusta, joita seuraa yhteenveto. Aluksi analy- soin veden ja ajan välistä suhdetta sekä merkityksensiirtoa erittelemällä ajan kielikuvallisia il- mauksia. Tarkoitukseni on selvittää yksityiskohtaisesti konventionaalistenkin kielikuvien mer- kityksenmuodostuksen perusteet. Kielikuva-analyysin pohjalta pyrin osoittamaan, kuinka es- seen kuvaus Venetsiasta ikuisena kaupunkina rakentuu erittelemieni kielikuvien kautta. Oman
1 Päädyin vinjetti-termiin katkelman tai fragmentin sijaan, sillä sen määritelmä lyhyenä tuokiokuvana tai muuna pienimuotoisena kirjallisena esityksenä kuvaa täsmällisimmin Watermarkin osia (Hosiaisluoma 2003, 1012).
analyysini lomassa suhteutan tekemiäni tulkintoja Brodskyn lyriikan kielikuvallisuuteen aiem- man tutkimuksen pohjalta. Viimeinen luku kokoaa analyysin ja esittää tehtyjen johtopäätös- ten avulla vastaukset tutkimuskysymyksiin.
1.2 Aineisto ja aiempi tutkimus
Watermark sai alkunsa Venetsian vesiviranomaisten, Consorzio Venezia Nuovan, esittämästä pyynnöstä. He näkivät Brodskyssa maailmankuulun kirjailijan, joka voisi tukea heidän tavoitet- taan suojella Venetsian vesistöä sitä uhkaavalta ekologiselta tuholta. (Turoma 2003, 490.) Es- see valmistui vuonna 1989, ja se käännettiin samana vuonna italiaksi2. Englanninkielisenä es- see julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1992. (Panicieri 2016, 133–134.) Watermark ei kui- tenkaan ole eksplisiittisesti ympäristönsuojeluun keskittynyt ohjelmallinen essee, vaan se ko- rostaa Brodskyn omakohtaista ja intiimiä suhdetta Venetsian kaupunkiin. Se jatkaa hänen ly- riikassaan toistuvien teemojen – ajan, kauneuden, kuoleman, maanpakolaisuuden ja runou- den – sekä niiden välisten suhteiden käsittelyä uudella tavalla, uudessa ympäristössä.
Essee koostuu lyhyistä ja epäkronologisesti etenevistä vinjeteistä, jotka muodostavat kuvauksen Venetsiasta runoilijan silmin. Tarkkoja ajanilmauksia esseestä löytyy vain kaksi, joista toinen sijoittuu Brodskyn Venetsian-matkojen aikajanan ulkopuolelle3; sen sijaan suoria viittauksia tunnistettaviin venetsialaisiin paikkoihin on runsaasti. Kaupunki on ajanilmausten puuttuessa lineaarisen ajan ulkopuolella, kun taas sen materiaalista olemusta kuvataan yksi- tyiskohtaisesti. Tämä on tyypillinen piirre myös Brodskyn lyriikassa, jossa konkreettiset sijain- nit merkitsevät usein metonyymisesti niihin liitettyjä universaaleja arvoja, kuten esimerkiksi kauneutta (Könönen 2003, 245).
Kaupungin kuvaukseen limittyvät omaelämäkerralliset katkelmat ja alluusiot venetsia- laiseen historiaan, taiteeseen ja mytologiaan. Intertekstuaalisista viittauksista antiikin kirjalli- suuteen ja mytologiaan muodostuu koko esseen rakennetta kannatteleva runko, joka tarjoaa Brodskylle suurpiirteiset puitteet hänen käsittelemilleen aiheille sen sijaan, että alluusioilla
2 Esseen italiankielisen käännöksen otsikko Fondamenta degli incurabili viittaa katuun, joka tunnetaan sen yh- teydestä ruttoepidemioihin, jotka runtelivat Venetsiaa ja sen väestöä keskiajalla. Svetlana Boym on (2001, 303) esittänyt puhuttelevan huomion kadun nimen ja metafora-käsitteen suhteesta: kadun nimi korostaa metaforan sanatarkan käännöksen, siirron tai kuljetuksen, merkitystä viitaten tässä yhteydessä siirtymään elämän ja kuole- man välillä. Myös englanninkielinen otsikko itsessään on metaforinen viittaus ajan merkkeihin, mihin palaan ala- luvussa 3.
3Ensimmäinen viittaus on vinjetissä 15, joka kertoo vuoden 1966 tapahtumista, jolloin Brodsky sai ensikosketuk- sensa Venetsiaan lukemalla Henri de Régnierin romaaneja (W, 35–41). Toinen viittaus taas on vinjetissä 27, joka kertoo hänen vierailustaan Olga Rudgen asunnolla (W, 68–74).
viitattaisiin nimenomaisiin teoksiin tai kirjailijoihin (Ungurianu 1996, 162). Olen tarkoitukselli- sesti jättänyt intertekstuaalisten viitteiden tarkastelun valtaosin tutkielmani ulkopuolelle, sillä se vaatisi oman tutkielmansa. Sen sijaan kiinnitän huomioni eräisiin esseessä ilmeneviin itseal- luusioihin, sillä ne tarjoavat oivan mahdollisuuden verrata Brodskyn lyriikan kielikuvallisuutta esseen kielikuvallisuuteen.
Esseen kuvallisen kielenkäytön taustalta löytyy tuttua symboliikkaa ja konventionaali- sia käsitemetaforia. Huomionarvoista on kuitenkin esseen kielikuvallisten ilmausten tapa yh- täältä hyödyntää konventionaalisia merkityksiä ja toisaalta rikkoa niitä. Viittaan analyysilu- vuissa lyhyesti konventionaalisten symbolien ja käsitemetaforien merkityksiin, sillä ne vaikut- tavat Brodskyn kielikuvallisuuden ymmärtämiseen. Lisäksi esseen kielikuvallisuudessa on huo- mionarvoista kielikuvallisten ilmausten muodostama moniulotteinen verkosto: kielikuvalliset ilmaukset limittyvät toisiinsa – samassa ilmauksessa voidaan hyödyntää esimerkiksi sekä me- taforaa että vertausta– ja muodostavat useamman ilmauksen yhdistelmiä. Edelleen samat aiheet saavat varioivia ilmauksia ja täten laajenevia merkityssisältöjä esseekokonaisuudessa.
Tästä laajasta kielikuvallisuuden verkostosta olen valinnut tarkasteltavakseni yhden kuvallisen piirteen, vesimetaforan, sillä tulkitsen sen keskeisimmäksi kielikuvallisuuden lähdealueeksi.
Vesimetaforalla kuvataan esseessä aikaa, ja tulkintani mukaan sen kielikuvallisista ilmauksista muodostuu Venetsialle ominainen ajan käsitteellistämisen tapa.
Brodsky-tutkimusta on tehty runsaasti sekä englanniksi että venäjäksi. Aiemmassa Brodsky-tutkimuksessa on usein painotettu Brodskyn elämänkerrasta kumpuavia teemoja;
erityisesti fyysisen ja metafyysisen maanpaon sekä vieraantumisen teemoihin on kiinnitetty huomiota (MacFadyen 1998, 3). Monet keskeisistä Brodskyn kielikuvallisuuden tutkimuksista ovat Valentina Polukhinan laatimia tai toimittamia: olenkin hyötynyt taustatyössäni suuresti hänen teoksestaan Joseph Brodsky: A Poet for Our Time (1989), joka on kattava analyysi Brods- kyn vuoteen 1989 mennessä julkaistusta lyriikasta. Lisäksi Polukhina on julkaissut yksinomaan Watermarkia ja sen kirjallista tyyliä käsittelevän artikkelin ”The Prose of Joseph Brodsky: A Continuation of Poetry by Other Means” (1997), joka korostaa esseen rakentuvan toistuvien kuvailmausten ja metaforien varaan. Hän ei kuitenkaan artikkelissaan tee kattavaa kielikuva- analyysia, mikä tarjoaa mahdollisuuden tutkimuksen jatkamiselle.
Toinen tutkielmaani innoittanut Brodskyn tuotannon metaforisuuteen keskittyvä tut- kimus on Maija Könösen väitöskirja, ”Four ways of writing the city”: St. Petersburg-Leningrad as a metaphor in the poetry of Joseph Brodsky (2003), jossa analysoidaan erityisesti Pietarin
metaforia. Könönen (2003, 8) mainitsee väitöskirjansa johdannossa, että Watermark olisi su- lautunut luonnollisesti analyysin jatkeeksi, sillä Pietarilla ja Venetsialla on rinnakkainen merki- tys Brodskyn ilmaisemassa maailmankuvassa.4 Pietarin paratiisimetaforan elementit toistuvat tavassa, jolla Brodsky kuvaa Venetsiaa: paratiisimetaforaa tuottavat kaupungin vedentäytei- nen alkuperä, klassinen arkkitehtuuri ja meren läheisyys (mt., 14). Tutkielmani jatkaa siis aiem- paa Brodsky-tutkimusta laajentaen tarkastelua Venetsiaan liitettyihin kielikuviin.
1.3 Teoria, metodi ja käsitteet
Tutkielmani teoriataustana ja metodologisena apuvälineenä käytän Mikko Turusen (2010, 2011) kehittelemää semanttisen yhteisalueen käsitettä. Semanttinen yhteisalue tarkoittaa kielikuvallisen ilmauksen osapuolten jaettua merkityskenttää, joka muodostuu osapuolten yh- teisinä mielletyistä tai esitetyistä piirteistä. Yhteisiä piirteitä nimitetään elementeiksi, ja ne voivat koostua konkreettisten vastaavuuksien ohella ominaisuuksista tai osapuolia laajem- mista suhteista, kuten esimerkiksi assosiatiivisesta läheisyydestä, vastakohtaisuudesta, täy- dentävyydestä tai jatkuvuudesta. (Turunen 2011, 24, 27.) Tunnistamalla osapuolten yhteiset elementit semanttinen yhteisalue jäsentää esiin kielikuvallisen ilmauksen merkityksenmuo- dostuksen perustan eli sen keskeisen merkitysalueen, jonka pohjalta osapuolten välille syntyy metaforinen kytkös (Turunen 2010, 30, 34). Esimerkiksi Watermarkissa metaforinen kytkös syntyy veden ja ajan välille, kun tietyt veden ominaisuudet yksittäisissä kielikuvallisissa ilmauk- sissa kuvautuvat osaksi aikaa, jolloin ajan semanttinen sisältö nojaa osittain veden ominai- suuksiin. Näin veden ja ajan välinen semanttinen yhteisalue muodostuu kielikuvallisissa il- mauksissa jaetuista elementeistä – aikaan kuvautuneista veden ominaisuuksista.
Olen valinnut analyysini tueksi semanttisen yhteisalueen käsitteen, sillä sen avulla voin systemaattisesti tarkastella kielikuvallisten ilmausten osapuolia yhdistäviä elementtejä. Li- säksi käsite on laajasti sovellettavissa riippumatta analysoitavan ilmauksen trooppilajista: esi- merkiksi symboleissa yhteiset elementit aktivoituvat kulttuurisen tiedon tai intertekstuaali- suuden kautta, kun taas vertauksissa yhteiset ominaisuudet esitetään rinnakkain ilmauksen tasolla (Turunen 2010, 50). Semanttisen yhteisalueen käsite palvelee tutkielmani tavoitteita, sillä se johdattelee kielikuva-analyysin pois pelkästä kielikuvallisten ilmausten tunnistami- sesta, nimeämisestä ja luokittelusta. Sen sijaan käsitettä hyödyntävä analyysi perustuu sen
4 Brodsky vahvistaa tämän näkemyksen viitaten Venetsiaan: “For somebody with my birthplace, the city emerg- ing from these pages was easily recognizable and felt like Petersburg’s extension into a better history, not to mention latitude” (W, 38).
osoittamiselle, minkä varaan osapuolten välinen semanttinen yhteisalue rakentuu, mikä on keskeistä tulkintojen muodostamisessa ja perustelussa (Turunen 2011, 35).
Semanttisen yhteisalueen käsite on kehitelty runoudentutkimuksen tarpeisiin, mutta arvioni mukaan se soveltuu hyvin myös proosan kerrostuneiden kielikuvien analyysin tueksi.5 Tätä tukee myös Turusen (2011, 28) näkemys siitä, että semanttinen yhteisalue voi muodos- tua vähitellen useamman toisiaan seuraavan kielikuvallisen ilmauksen kautta, mikä kuvaa ta- paa, jolla veden ja ajan sekä Venetsian ja ikuisuuden väliset semanttiset yhteisalueet muodos- tuvat Brodskyn esseessä. Yksittäiset ilmaukset liittävät kuvattaviin käsitteisiin uusia element- tejä, jolloin niiden merkityskentät laventuvat esseen edetessä. Edelleen semanttinen yhteis- alue voi monimuotoistua, kun kielikuvallisia ilmauksia tarkastellaan Brodskyn lyriikan kieliku- vien kontekstissa.
Semanttisen yhteisalueen idea voidaan esittää kuviolla, jonka avulla tuodaan esiin osa- puolten toisiaan leikkaavat merkityskentät, merkityskenttien yhteinen alue sekä yhteisen alu- een ulko- ja sisäpuolelle sijoittuvat elementit. Monimerkityksisessä ilmauksessa merkityskent- tiä voisi olla useita, jolloin semanttisia yhteisalueita muodostuisi ilmauksen eri osista (Turunen 2011, 29). Seuraava kuvio esittää Turusen (2010, 51) mallia mukaillen semanttisen yhteisalu- een idean.
Kuvio 1. Semanttinen yhteisalue
Semanttisen yhteisalueen käsitettä hyödyntävä kielikuva-analyysi etenee vaiheittain. Ensin tunnistetaan kielikuvallisista ilmauksista toisiinsa vertautuvat osapuolet, joiden välille semant- tinen yhteisalue muodostuu. Toiseksi eritellään osapuolten yhteisiksi esitetyt ominaisuudet eli ne elementit, jotka aktivoituvat kielikuvallisessa ilmauksessa. Lopulta tarkastellaan tapaa,
5Semanttisen yhteisalueen käsitettä on soveltanut proosan metaforisuuden analyysiin esim. Jolma 2018.
kuva - vesi
kuvattava - aika semanttinen
yhteisalue
veden elementit
ajan elementit
kuvan ja kuvattavan, veden ja ajan yhteiset elementit
jolla elementtejä käytetään ilmauksen merkityksenmuodostuksessa. Analyysin kannalta rat- kaiseva kysymys on, miten elementit merkityksellistävät kielikuvallisen ilmauksen osapuolia.
(Turunen 2010, 51–52.)
Semanttisen yhteisalueen idean taustalla on metaforisuuden määritelmä, jonka teo- reettiset juuret löytyvät kognitiivisesta metaforateoriasta: kiteytetysti metaforisuudella tar- koitetaan monilähtöistä merkityksenmuodostusta (Turunen 2010, 350). Käytän tutkielmassani kielikuvallisuuden yläkäsitettä, sillä tarkasteluni ei rajaudu yksinomaan metaforien analyysiin.
Metafora-käsitteellä on perinteisesti viitattu kielikuvalajiin, jossa yksittäinen ilmaus kuvaa epäsuorasti tavanomaisesta merkityksestä poikkeavaa subjektia. Erityisesti on korostettu sitä, kuinka metafora poikkeaa vertauksesta: metaforassa kuva ja kuvattava yhdistetään ilman suo- raa vertausta. Kuva ja kuvattava taas viittaavat metaforan osapuoliin, joista ensimmäisellä tar- koitetaan ilmauksessa käytettyä metaforista sanaa ja jälkimmäisellä subjektia, jota metafora kuvaa. (Hosiaisluoma 2003, 493, 577.) Perinteiset metaforateoriat ovat perustuneet osapuol- ten keskinäiseen korvaamiseen, vertaamiseen ja vuorovaikutukseen (Turunen 2010, 40), kun taas sittemmin kehitelty kognitiivinen metaforateoria on jakanut metaforan abstraktiin ja konkreettiseen tasoon.
Tutkielmassani käytetty kielikuvan määritelmä on peräisin kognitiivisesta metafora- teoriasta. Tarkoitan kielikuvalla useamman kielikuvallisen ilmauksen taustalla olevaa abstrak- tia, käsitteellistä tasoa, joka ilmenee tekstissä eri trooppilajeihin luokiteltavina kielikuvallisina ilmauksina. Abstraktiin tasoon voidaan viitata myös käsitemetaforana. Kukin abstraktia tasoa heijastava kielikuvallinen ilmaus tuo esiin yhden tai useamman käsitemetaforan aspektin konkreettisella tasolla. (Turunen 2010, 32.) Kielikuvallisella ilmauksella viittaan siis käsiteme- taforan ilmentymään tekstissä. Turusen (2011, 29) termivalintoja mukaillen käytän kielikuvan osapuolista kognitiivisen metaforateorian käsitteitä lähde- ja kohdealue, kun viittaan käsite- metaforaan. Kielikuvallisen ilmauksen yhteydessä taas viittaan osapuoliin perinteisillä ter- meillä kuva ja kuvattava. Viittaan yksittäisten kielikuvallisten ilmausten trooppilajeihin, kun se on analyysini kannalta tarpeellista.
Kognitiivinen metaforateoria perustuu olettamukseen metaforasta ihmisen keskei- senä hahmottamisen tapana (Päivärinta 2010, 12). Kielikuvien nähdään pohjautuvan ihmisen kognitiivisiin prosesseihin ja kokemuspohjaan, mikä tulee esille erityisesti abstraktien teemo- jen konkreettisten metaforien kautta: abstraktit käsitteet hahmotetaan fyysisen olemisen ja
ympäristön yksityiskohtien kautta (Turunen 2010, 31–32). Tutkielmani puitteissa ei ole mah- dollista laatia kriittistä tarkastelua kognitiivisesta metaforateoriasta, mutta on syytä mainita, että teoriaa on kritisoitu siitä, että se ei sovellu uutta luovan metaforiikan tarkasteluun (Päi- värinta 2010, 13). Kognitiivisen metaforateorian avulla voin kuitenkin analysoida kohdeteok- sessani kielen tasolla esiintyvien kielikuvallisten ilmausten taustalla vaikuttavia käsitemetafo- ria, jotka edustavat yksittäisiä kielikuvallisia ilmauksia laajempia kokonaisuuksia ja näiden kautta esseen keskeisiä teemoja. Merkityksenmuodostuksen perusteet, osapuolten suhteissa tapahtuvat muutokset sekä uusien merkitysten analysointi taas etenevät semanttisen yhteis- alueen käsitettä hyödyntäen.
2 Ajan kielikuvallisuus
Esseessä aikaa jäsennetään subjektiivisten kokemusten kautta. Aika saa uusia merkityksiä, kun siihen liitetään rinnakkaisia ja vastakkaisia ominaisuuksia erillisissä kielikuvallisissa ilmauk- sissa. Kielikuvallisten ilmausten taustalla vaikuttaa käsitemetafora, jossa vesi samaistetaan ai- kaan. Tämä on Brodskyn tuotannolle ominainen metafora: vesi on tunnistettu hänen tuotan- tonsa keskeisimmäksi ajan metaforaksi (Könönen 2003, 35). Näin veden kuvaukset tekstissä ovat samalla sekä Venetsian ympäristön kuvastoa että ajan metaforia. Seuraavissa alaluvuissa käsittelen ajan ja veden välistä merkityksensiirtoa analysoimalla niitä kielikuvallisia ilmauksia, joissa kuvaavaksi osapuoleksi voi johtaa veden ja kuvattavaksi osapuoleksi ajan. Pyrkimykseni on selvittää, minkälaisia merkityksiä aika saa vettä ja sen ominaisuuksia kuvaavien kielikuvien kautta.
2.1 Ajan liike
Ajan kielikuvallistamisen taustalla on perusolettamus siitä, että aika ja sen kulku voidaan esit- tää aistittavana olemuksena ja liikkeenä menettämättä ajan abstraktitasoa. Seuraavassa si- taatissa kiteytyy tapa, jolla vesi osallistuu ajan hahmottamiseen:
I simply think that water is the image of time, and every New Year’s Eve, in somewhat pagan fashion, I try to find myself near water, preferably near a sea or an ocean, to watch the emergence of a new helping, a new cupful of time from it. I am not looking for a naked maiden riding on a shell; I am looking for either a cloud or the crest of a wave hitting the shore at midnight. That, to me, is time coming out of water, and I stare at the lace-like pattern it puts on the shore, not with gypsy-like knowing, but with tenderness and with gratitude. (W, 43.)
Sitaatista voi tunnistaa vertautuviksi osapuoliksi vuosikierron ja kupillisen vettä. Edelleen sa- man tekstikappaleen edetessä uuden vuoden alkua kuvataan pilvenä ja aallonharjana, joka lyö merenrantaan keskiyöllä. Osapuolten välinen semanttinen yhteisalue muodostuu elemen- teistä, jotka kuvautuvat osaksi aikaa veden eri ominaisuuksien kautta. Kupillinen vettä viittaa täyteen määrään ja määrän mittaamisen mahdollisuuteen, kun taas pilvi ja aallonharja viittaa- vat fyysiseen olomuotoon, joka nousee aina samasta rajattomasta lähteestä. Täysimääräisyy- den, määrällistämisen, fyysisyyden ja rajattoman lähteen elementit vaikuttavat siihen, kuinka kielikuvallista ajan kuvaa tulkitaan.
Ensinnäkin vettä ja aikaa yhdistävät elementit hahmottavat uutta vuotta rajallisena mutta täytenä määränä aikaa, joka kumpuaa samasta lähteestä kuin edeltävätkin vuodet.
Toisteisuus luo mielikuvaa ajan syklisyydestä, mitä vahvistavat pilvien yhteys veden kiertokul- kuun ja veden pinnan toisteiset muodot. Aalloilla on myös tunnettu symbolimerkitys ajan mit- tayksikkönä (Ferber 2007/1999, 181), minkä varaan ilmaus osin rakentuu. Täysimääräisyy- destä voidaan johtaa myös veden ja ajan vastakkainasettelu tyhjyyden kanssa: lineaarisesti kulkeva aika tyhjentäisi ajan lähteen, mutta tässä kuvauksessa aika muodostaa syklin, jossa se palaa aina lähteeseensä. Jotta rannan aaltokuviota voi ihailla, on sen jättäneen aallon pitänyt jo vetäytyä takaisin mereen. Mereen ulottuu siis merkityskenttä ajallisuutta kokoavana alku- lähteenä, jossa eri vuosien aalloilla – menneillä ja kuluvilla – ei ole erotettavia rajoja.
Veden ja ajan rajattomuuteen viitataan myös muissa tekstin kielikuvallisissa ilmauk- sissa. Seuraavassa sitaatissa kuvauksen kohteena on Brodskyn ensimmäinen saapuminen Ve- netsiaan. Kyseessä on symbolinen siirtymä veden pinnalla, joka toistuu esseen alussa ja lo- pussa:
The boat’s slow progress through the night was like the passage of a coherent thought through the subconscious. On both sides, knee-deep in pitch-black water, stood the enormous carved chests of dark palazzi filled with unfathomable treasures – most likely gold, judging from the low-intensity yellow electric glow emerging now and then from cracks in the shutters. The overall feeling was mythological, cyclopic, to be pre- cise: I’d entered that infinity I beheld on the steps of the stazione and was now moving among its inhabitants, along the bevy of dormant cyclopses reclining in black water, now and then raising and lowering an eyelid. (W, 12–13.)
Katkelmassa kuvataan veneen kulkua veden pinnalla, mutta veden pintaan viitataan metafo- risesti yönä. Yön ja veden pinnan välille muodostuu semanttinen yhteisalue, kun osapuolia yhdistäviksi elementeiksi tunnistetaan pikimusta väri, pimeys ja näennäinen erottamatto- muus taivaan äärettömyydestä. Saman lauseen sisällä vertautuvat osapuolet muuttuvat aa- vistuksen verran, kun veden pinnalla kulkua verrataan ajatuksen kulkuun ihmisen alitajun- nassa. Kompleksisuutta lisää se, että veden pinnalla kulku kuvaa edelleen metaforisesti ajassa kulkua, jolloin myös alitajunnan ja ajassa kulun välille muodostuu semanttinen yhteisalue.
Vertaus alitajuntaan aktivoi syvyyden ja osittaisen tuntemattomuuden elementit osa- puolten semanttisessa yhteisalueessa. Jaetuista elementeistä muodostuu kompleksinen ajan kuva. Veden laajeneminen sekä kauas taivaan äärettömyyteen että syvälle veden pinnan ala- puolelle luo mielikuvaa ajallisesta äärettömyydestä ja syvyydestä, joka sisältää tuntemattomia asioita. Vedessä piilevien salaisuuksien mielikuvaa vahvistavat mytologiset hahmot, kykloopit, jotka voidaan tulkita ajan syvälle ulottuvien historiallisten kerrostumien personifikaatioiksi.
Vesi eli aika itsessään esitetään staattisena elementtinä, jonka läpi voi kulkea, kun taas veden pinnalla kulkua kuvataan äärettömyyteen astumisena.
Sitaatissa huomio kiinnittyy siihen, että veden ei itsessään kuvata liikkuvan. Myös through-preposition toisto vahvistaa mielikuvaa, jossa kokija kulkee liikkumattoman substans- sin läpi. Tämä luo vastakkainasettelua edellisessä sitaatissa kuvatun toisteisuuden kanssa, minkä seurauksena aika hahmotetaan sekä tauotta uudestaan tulevana että liikkumattomana.
Kumpikaan ajan hahmottamisen tapa ei sulje toista pois. Lineaarista aikaa kuvaavan konven- tionaalisen virtametaforan mukaisesti veden ja ajan virta sovitetaan yhteen (Turunen 2011, 33), mutta tässä yhteydessä kummankin liike on pysähtynyt. Vain kokija kulkee ajassa eteen- päin, mikä erottaa hänen ajallisuutensa ympäristön ajallisuudesta.
Ajan ontologian tarkastelussa aika onkin jaettu kahteen ulottuvuuteen: fenomenolo- giseen ja kosmologiseen aikaan. Kosmologinen aika on ikuista ja ääretöntä, kun taas fenome- nologinen aika on sidoksissa ihmisen kuolevaisuuteen. Lisäksi kosmologinen aika on objektii- vista maailman aikaa, kun taas fenomenologinen aika on osa inhimillistä kokemusta. (Ricoeur 1988, 12–22.) Tulkintani mukaan edellä lainattu sitaatti – ja Watermark laajemmin – tuo esiin eron fenomenologisen ja kosmologisen ajan välillä esittämällä rinnakkain toisistaan poikkea- vat ajan jäsentämisen tavat.6 Kanaalissa makaavan veden liike ei mene yksiin siinä liikkuvan kokijan kanssa, jolloin erottelun voidaan tulkita viittaavaan ihmiselämää laajempaan ajan ko- konaisuuteen, jossa kukin elämä viivähtää vain hetken.
Kokijalla on odotus veden horisontaalisesta liikkeestä, mutta veden pinnan liikkumat- tomuus ja syvyys kääntävät konventionaalisen ajan hahmottamisen tavan päälaelleen: “Water unsettles the principle of horizontality, especially at night, when its surface resembles pave- ment” (W, 14). Tässä sitaatissa veden pinnan todetaan muistuttavan jalkakäytävän pintaa yö- aikaan, mikä luo illuusion veden pinnan horisontaalisuudesta. Aiemmin on todettu, että vesi kuvaa aikaa, jolloin sitaatti voidaan tulkita myös kommenttina ajan hahmottamisen eri ta- voista ja lineaarisuuden odotuksesta. Semanttinen yhteisalue veden horisontaalisuuden ja ajan lineaarisuuden välille syntyy niiden konventionaalisesta hahmottamistavasta: kumpaan- kin yhdistetään suoraviivaisuus. Osapuolilla on myös jaettu vastakohtien hahmottamisen
6 Syventymättä ajan ontologian problematiikkaan sen enempää voidaan todeta, että kerronta on tunnistettu oi- valliseksi tavaksi sovittaa yhteen ajan eri ulottuvuudet: ”Ricoeur, on the other hand, would view narrative as a place in which the objective and subjective aspects of this situation might be reconciled with each other, so that narrative is seen as a place in which the tension between the two sequences, and therefore the interaction of a subject with the cosmos, can be most adequately explored” (Currie 2006, 74).
tapa: horisontaalisuuden vastakohta, vertikaalisuus, on yksi epälineaarisuuden muoto aiem- min mainittujen syklisyyden ja aaltoilevuuden rinnalla. Tulkitsen ilmauksen paitsi komment- tina konventionaalisen virtametaforan rajoituksista myös huomiona ihmisten tavasta hahmot- taa aikaa. Ajalla on muuttuva ja arvaamaton olemus, joka ei sovi ennalta hahmoteltuihin mal- leihin: kosmologista aikaa ei voi ymmärtää fenomenologisen ajan kokemuksen pohjalta.
Edellä eritellyt veden liikkeen lähdealueeseen pohjautuvat ajan merkitykset voidaan esittää graafisessa muodossa semanttisen yhteisalueen idean kautta (Turunen 2010, 343).
Kuvio 2. Veden ja ajan liikkeen toisiaan leikkaavat merkityskentät
Kuviossa on keskimmäiseksi sijoitettu ajan liikkeen merkityskenttä, jota leikkaavat erillisissä kielikuvallisissa ilmauksissa tunnistetut veden liikkeen merkityskentät. Merkityskenttien leik- kauskohtiin on koottu veden ja ajan liikkeen yhteisistä elementeistä muodostunut ajan mer- kitys. Merkityskenttiä kokoava esitystapa poikkeaa semanttisen yhteisalueen ideaa kuvaa- vasta yksinkertaisesta mallista siten, että kokoavassa esitystavassa merkityskenttien leikkaus- pisteessä on esitetty yhteisten elementtien sijaan yhteisistä elementeistä muodostunut tul- kinta ajasta. Käytän kokoavaa esitystapaa vastaavalla tavalla myös muissa tutkielmani kuvi- oissa.
Veden liikkeessä korostuu yhtäältä toisteisuus, jolla hahmotellaan syklistä aikakäsi- tystä, ja toisaalta äärettömän meren staattisuus, joka viittaa ajan ikuiseen, kosmologiseen ulottuvuuteen. Kosmologinen aika erotetaan rajallisesta inhimillisestä ajasta esittämällä ajan eri ulottuvuuksien toisistaan poikkeava liike. Lisäksi veden syvyyden kuvalla viitataan ajan his- toriallisiin kerrostumiin. Kuviolla on vaikea esittää merkityskenttien välisiä päällekkäisyys- ja
ajan liike
syklinen aika, vuo- sien kierto
veden toisteinen liike ääretön,
kosmolo- ginen aika
ääretön meri ajan historial-
liset kerros- tumat veden syvyys
fenomenolo- ginen aika, rajallisuus kulku veden
pinnalla
vastavuoroisuussuhteita, mutta koonti on hyödyllinen analyysin tulosten esittämistapa, sillä siitä on apua keskeisimpien teemojen tunnistamisessa.
2.2 Ajan reflektio
Vesi saa ajan kuvana uusia ominaisuuksia, kun siirrytään pimeästä valoon. Päiväsaikaan veden reflektoiva pinta nimetään peiliksi: “the natural surplus of mirrors here, the main one being the very water” (W, 26); “its topography aggravated with mirrors” (W, 37); “that gigantic liquid mirror” (W, 80). Veden pinnan ja peilin välille syntyy metaforinen kytkös paitsi pinnan ulko- muodon myös toisintamisen elementin kautta. Ilmauksissa esiin nostetut elementit laventa- vat veden merkityskenttää siten, että veden keskeiseksi ominaisuudeksi nousee sitä ympäröi- vän maailman heijastaminen.
Veden peilin yhteys aikaan ei ole yhtä suoraviivaisesti avautuva. Brodskyn lyriikassa peilimetaforan on tulkittu merkitsevän ajan hetkellisyyttä, sillä heijastukselle on ominaista sen katoavaisuus: peili näyttää katsojalle vain nykyhetken (Könönen 2003, 39–40). Myös veden peilin ja ajan välillä havaitaan metaforinen kytkös, kun otetaan huomioon, kuinka veden hei- jastavan pinnan kuvaus jatkuu: ”Though it reflects and refracts everything, including itself, al- ternating forms and substances, sometimes gently, sometimes monstrously” (W, 83). Veden liikkeen seurauksena peilipinta muuttuu ja vääristyy, jolloin se saa myös ajallisen ulottuvuu- den, sillä tietoisuus ajasta perustuu muutoksen havaitsemiseen. Veden peilin ja ajan yhteiseksi elementiksi voidaan tunnistaa havaittujen muutosten sarja. Kun veden pinnalta pois pyyhkiy- tyvä reflektio kuvautuu osaksi ajan käsitteellistämisen tapaa, syntyy tulkinta toisiaan seuraa- vien hetkien sarjasta. Tulkintani mukaan peilimetafora jatkaa aiemmin eriteltyä aaltometafo- raa, jossa korostuu ajan syklisyys veden eri muodoissa. Heijastukset täydentävät kuvaa ajan syklisyydestä, sillä ne liittävät ajan kiertokulkuun aiempien reflektioiden – siis muistojen – si- sällön.
Vedellä onkin esseessä metaforinen yhteys muisteluun: “The reason I am engaged in straining it is that it contains reflections, among them my own” (W, 21). Metaforisen ilmauk- sen osapuoliksi voidaan tunnistaa veden siivilöinti ja muistelu. Osapuolten välille syntyy se- manttinen yhteisalue, kun havaitaan ilmauksessa kuvattu veden säiliörakenne, jota tuottaa sisältää-verbi. Säiliörakenne tulee lähelle konventionaalista muistimetaforaa, jossa mieli ku- vataan muistoja säilövänä rakenteena (Krappe 2007, 156–157). Edelleen yhteiseksi elemen-
tiksi voidaan tunnistaa säiliöiden sisältö: vedessä on jälkiä menneistä reflektioista, jotka ver- tautuvat ihmisaivojen muistijälkiin. Ilmaus poikkeaa kuitenkin konventionaalisesta säiliö-skee- masta7, sillä veden säiliö ei ole tiivis: se sisältää myös muiden ihmisten muistoja. Vedessä se- koittuvat useiden elettyjen hetkien muistot, joista muodostuvat ihmistä laajemman kosmolo- gisen ajan historialliset kerrostumat.
Ilmauksen kautta veden lähdealueessa vahvistuu mielikuva tilallisuudesta ja tuntemat- tomista syvyyksistä, kun taas ajan kohdealueeseen kuvautuvat syvälle ulottuvat historialliset kerrostumat – ilmaus siis tulkintani mukaan tukee alitajuntametaforan muodostamaa ajan hahmottamisen tapaa samalla, kun se ylläpitää ajan yhteyttä äärettömyyteen. Veden muka- naan kantamat muistot eivät kuitenkaan ole tuomittuja jäämään tuntemattomiksi. Päinvas- toin vesi päästää ne lävitseen heijastusten muodossa, jolloin ne ovat näkyvä osa nykyhetkeä.
Näin kielikuva muodostaa hahmotelmaa menneisyyden ja nykyhetken erottamattomasta suh- teesta, joka voi ulottua yksittäisen ihmisen ajallisuudesta maailman ajallisuuteen.
Edellä eritellyt ajan kielikuvallisten ilmausten semanttiset sisällöt eivät avaa esseen ai- kakielikuvaa tyhjentävästi, mutta tulkintani mukaan keskeisimmät veden lähdealueeseen lin- kittyvät merkitykset on nostettu esiin. Myös ajan reflektiivisyyttä kuvaavat kielikuvalliset il- maukset voidaan mallintaa graafisesti.
Kuvio 3. Veden ja ajan peilin merkityskentät
7 Skeemalla viitataan kognitiivisen metaforateorian yhteydessä asiaan, joka voidaan ymmärtää sellaisenaan. Aja- tuksena on, että esimerkiksi säiliö-skeeman kohdalla ei tarvitse selittää toisin sanoin, että säiliöllä on sisä- ja ulkopuoli. (Krappe 2007, 156.)
ajan peili
toisiaan seu- raavien het- kien sarja
veden pinnan muutokset
menneen ajan muistot
heijastukset menneisyyden
havaitseminen nykyhetkessä veden
siivilöinti
kosmologisen ajan muistot veden rajaton
säiliö
Kootusti voidaan siis todeta, että veden peilin kielikuvassa korostuvat veden pinnan heijastus- ten muutokset, joiden voidaan tulkita viittaavaan toisiaan seuraavien hetkien sarjaan. Heijas- tukset eivät kuitenkaan tulkintani mukaan ole kaikki katoavia, vaan muistojen tavalla ne säily- vät veden ja ajan säiliömäisessä rakenteessa. Säiliömäisyys on tässä yhteydessä epäkonven- tionaalista, koska säiliöllä ei ole rajoja, vaan yksittäisen ihmisen muistot limittyvät osaksi kos- mologisen ajan historiallisia kerrostumia. Veden siivilöinnillä kuvataan eri aikojen muistojen tarkkailua, toisin sanoen muistelua, jossa korostuu maailman menneisyyden limittyminen ny- kyhetkeen.
3 Venetsia ikuisena kaupunkina
Watermark asettuu osaksi vuosisataista kirjallisuushistoriallista jatkumoa, jossa Italiaan koh- distuneiden matkakertomusten ensisijaisena motiivina on pidetty kaupunkien historiallisten kerrostumien tarkastelua. Useimmille matkakertomuksissa kuvatuille kaupungeille on tradi- tion myötä määrittynyt jokin erityisen merkittävä aikakausi, mutta Venetsia on säilynyt mää- räämättömänä tilana, jonka kuvataan tyypillisesti olevan jatkuvassa muutoksessa tilassa. (Kö- nönen 2003, 95.) Seuraavissa analyysiluvuissa tarkastelen, kuinka ajan kielikuvallisuus raken- taa mielikuvaa Venetsiasta ikuisena kaupunkina. Ikuisuudella viittaan edellisessä luvussa mai- nittuun kosmologisen ajan äärettömyyteen ja objektiivisuuteen.
3.1 Ajan sykli
Esseessä Venetsiaa kuvataan kaupunkina, joka on kummunnut vedestä (W, 82, 106). Yhtäältä kaupunki saa elollisia piirteitä, jolloin esiin piirtyy kuva vedestä nousseesta hahmosta (W, 12–
13, 92, 114), toisaalta kaupungin kuvauksessa korostuvat viittaukset vedenalaisuuteen (W, 28, 45–46, 132). Olen kuitenkin rajannut tarkasteluni ulkopuolelle erityisesti kaupunkia elollista- vat kielikuvalliset ilmaukset, sillä ne ovat erottamattomassa suhteessa kaupungin arkkitehtuu- rin esittämisen tapoihin, jotka eivät ole tutkielmani pääasiallisen analyysin kohteena. Jo kau- pungin elollistamisen ja kielikuvallisen vedenalaisuuden varassa voitaisiin kehittää tulkintaa Venetsian ajallisesta ulottuvuudesta, mutta tutkielmani kannalta on mielekkäämpää viedä tul- kintaa eteenpäin edellisessä luvussa analysoitujen kielikuvien kautta.
Syklistä aikakäsitystä hahmotellaan esseessä kielikuvallisesti sekä veden toisteisen liik- keen että veden pinnan toisiaan seuraavien heijastusten kautta. Syklinen aikakäsitys liitetään Venetsiaan identifioimalla kaupunki Odysseia-eepoksesta tunnetun hahmon, Penelopen, kanssa: “[--] to instill humility in us: there is no other outcome thinkable against the back- ground of this Penelope of a city, weaving her patterns by day and undoing them by night, with no Ulysses in sight. Only the sea.” (W, 114.) Penelopen kudonnan ja veden välille syntyy metaforinen kytkös edestakaisen liikkeen kautta: samoin kuin Penelope purkaa kudoksensa yöllä8, myös veden kuviot liukenevat takaisin muodottomaan tilaan. Lisäksi sekä Penelopen tarinalle että sitä hyödyntävälle kielikuvalliselle ilmaukselle on keskeistä ajan kuluminen, kun
8 Kuten Odysseiassa Pentti Saarikosken suomentamana kuvaillaan: “Sitten hän päivisin kutoikin isoilla kangas- puillaan, mutta öisin soihtujen valossa purki kaiken kutomansa.” (Homeros 2012/1972, 23.)
otetaan huomioon päivisin–öisin-rakenteen kuvaama toisteinen vuorokaudenaikojen jat- kumo.
Edestakaiseen liikkeeseen perustuva ajan syklinen kuvaus esitetään Venetsian ominai- suutena, kun kaupunki nimitetään Penelopeksi. Venetsian syklinen, jatkuvasti uutta luova ja purkava aika asetetaan vastakkain ihmisen ajan kanssa: toisin kuin sitaatin Penelopella, ihmi- sellä ajan loppu on näkyvissä, mikä esitetään syynä nöyrtyä Venetsian edessä ja ihailla sitä.
Venetsiassa ajan sykli ammentaa meren äärettömyydestä, mutta ilmauksesta jää epäselväksi, voiko ajan sykli päättyä – Odysseus palata.
Kuvaus on rinnastettavissa Brodskyn runoon “Plato Elaborated”, jossa kuvauksen koh- teena on ajan virtauksen yllättävä kääntyminen:
Time, which – unlike water – flows horizontally, threading its way from Friday to Saturday, say
would, in the dark of that city, smooth out every wrinkle and then, in the end, wash its own tracks away. (Brodsky 1980, 130.)
Ajan virtaus esitetään ensimmäisessä siteeraamassani säkeessä horisontaalisena, kun taas ve- den virtauksen on vastakohta-asetelman mukaan oltava joko vertikaalista tai syklistä. Kolman- nessa ja neljännessä siteeraamassani säkeessä ajan virtaa kuvataan kuitenkin veden ominai- suuksien kautta, jolloin ajasta muodostuu kaksijakoinen hahmotelma: yhtäältä horisontaali- sesti virtaava aika pyyhkii kaupungin pinnalta ajan merkit, toisaalta ajan merkit palautuvat syklisesti alkulähteeseensä. (Könönen 2003, 211–212.) Ajan virran kääntyminen on lopulta tul- kittavissa metaforana lopullisesta vapautumisesta lineaarisesta ajasta (mt., 243–244): aika on ikään kuin tuomittu kulkemaan kronologisesti, kunnes utopistisen kaupungin pimeydessä se voi pyyhkiä pois eletyn ajan jäljet ja sulautua kosmologisen ajan sykliseen virtaan. Kun edellä kuvattua Venetsian ajan sykliä verrataan runon tulkintaan, voidaan todeta, että Venetsian ajan merkityskentässä on havaittavissa rinnasteinen kaksijakoisuus: yhtäältä samansisältöiset päivät ja yöt seuraavat toisiaan, toisaalta ilmauksessa esiintyy odotus lopullisesta sulautumi- sesta mereen, ajan äärettömyyteen.
Syklisen aikakäsityksen kuvataan vaikuttaneen myös Venetsian topografiaan, jossa ko- rostuu vedenalaisuuden ohella selkeiden ilmansuuntien puute:
This of course owes to the local topography, to the streets – narrow, meandering like eels – that finally bring you to a flounder of a campo with a cathedral in the middle of it, barnacled with saints and flaunting its Medusa-like cupolas. No matter what you set
out for as you leave the house here, you are bound to get lost in these long, coiling lanes and passageways that beguile you to see them through, to follow them to their elusive end, which usually hits water, so that you can’t even call it a cul-de-sac. (W, 45.)
Kuvauksessa Venetsian kadut vertautuvat veden kierteisiin liikkeisiin ja syvyyteen. Osapuolten yhteisiksi elementeiksi voidaan tunnistaa saavuttamaton päätepiste ja spiraalimainen liike – huomio kiinnittyy erityisesti coiling-adjektiiviin. Lisäksi Venetsian kadut johtavat aina veden ääreen, jossa eteen aukeaa yhteys meren äärettömyyteen. Katujen yhteys aikaan on ymmär- rettävissä konventionaalisen käsitemetaforan avulla. Käsitemetafora tunnetaan liikkuvan tarkkailijan metaforana (the moving observer metaphor), jolle on keskeistä liikutun etäisyyden ja kuluneen ajan analoginen suhde: liikutun etäisyyden nähdään vastaavan suoraan kulunutta aikaa (Lakoff ja Johnson 1999, 146). Venetsian kaduilla kulkemista kuvataan kuitenkin pyörtei- senä liikkeenä, joka ei johda saavutettavaan päätepisteeseen. Käsitemetaforaa vasten pyör- teisen liikkeen voi tulkita kuvaavan ajassa etenemisen sijaan paikallaan pyörimistä. Kadut ja niiden päättyminen veteen vahvistavat mielikuvaa Venetsian ajan syklisyydestä, joka lopulta johtaa ajan äärettömyyteen.
3.2 Ajan äärettömyys
Ikuista kosmologista aikaa kuvataan esseessä kielikuvallisesti meren äärettömyyden kautta.
Lisäksi meri esitetään rajattomana historiallisten kerrostumien säiliönä, jossa menneisyydellä ja nykyhetkellä ei ole erotettavia rajoja. Seuraavassa sitaatissa tämä ikiaikaisuus liitetään Ve- netsian talvisen tulvan, acqua altan, ominaisuudeksi:
The music subsides; its twin, however, has risen, you discover upon stepping outside – not significantly but enough for you to feel reimbursed for the faded chorale. For water, too, is choral, in more ways than one. It is the same water that carried the Cru- saders, the merchants, St. Mark’s relics, Turks, every kind of cargo, military, or pleasure vessel; above all, it reflected everybody who ever lived, not to mention stayed, in this city, everybody who ever strolled or waded its streets in the way you do now. Small wonder that it looks muddy green in the daytime and pitch black at night, rivalling the firmament. (W, 96–97.)
Kuvauksessa kaduilla tulviva vesi rinnastetaan kuoromusiikkiin. Osapuolten välille muodostuu semanttinen yhteisalue moniäänisyyden ja ylös suuntautuvan liikkeen elementtien kautta. Ve- den moniäänisyys merkityksellistää aikaa yhdistämällä menneisyyden ja nykyhetken reflektiot
yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joka ulottuu vertikaalisesti öisen taivaan äärettömyyteen. Ve- netsiassa tulvivan veden kuvataan kantavan mukanaan kosmologisen ajan kokonaisuutta, jo- hon sisältyvät kaikki eri aikakausien reflektiot. Tämä vahvistaa edellisen luvun tulkintaa kos- mologisen ajan historiallisista kerrostumista liittämällä kerrostumien havainnoinnin mahdolli- suuden erityisesti Venetsiaan.
Ilmauksesta käy myös ilmi kuinka yksittäisen ihmisen aika asetetaan osaksi kosmologi- sen ajan kokonaisuutta: vesi kantaa mukanaan reflektioita ihmisistä, jotka kokijan tapaan ovat kulkeneet kaupungissa. Nykyhetkessä tehtävää havainnointia ei esitetä menneisyydestä erilli- senä prosessina, vaan ilmauksesta syntyy odotus siitä, että kokija tulee oman elämänsä päät- teeksi sulautumaan osaksi reflektioiden tulvaa. Ilmaus tukee edellisen luvun analyysia feno- menologisen ja kosmologisen ajan suhteesta muodostamalla näiden välille osa–kokonaisuus- rakenteen: Venetsiassa nykyhetki limittyy osaksi menneisyyteen ulottuvaa ajan kokonai- suutta, samoin kuin yksittäinen elämä sulautuu osaksi kosmologista aikaa.
Menneisyyden merkkejä nykyhetkessä olen toisen alaluvun yhteydessä tulkinnut myös peilimetaforan kautta. Venetsiassa ajan merkit ovat nähtävissä paitsi kanaalien peilipinnoissa myös konkreettisina, pysyvinä merkkeinä kaupungin arkkitehtuurissa – myös esseen otsikko Watermark viittaa suoraan merkkeihin, jotka ovat jääneet rakennuksiin veden kosketuksesta (Panicieri 2016, 134). Seuraavassa venetsialaisten fasadien kuvauksessa korostuu arkkitehtuu- rin pysyvyyden vastakkainasettelu veden ja ajan jatkuvan muutoksen kanssa:
The upright lace of Venetian façades is the best line time-alias-water has left on terra firma anywhere. Plus, there is no doubt a correspondence between – if not an outright dependence on – the rectangular nature of that lace’s displays – i.e. local buildings – and the anarchy of water that spurns the notion of shape. (W, 43–44.)
Kuvauksessa fasadien pysyvät kuviot vertautuvat aaltojen rannalle jättämiin kuvioihin, sillä kumpaakin kuvataan pitsimäisenä. Konkreettisen vastaavuuden lisäksi osapuolten semantti- nen yhteisalue muodostuu niiden välisestä vastakohtaisuudesta, kun toinen esitetään pysy- vänä ja toinen alati katoavana ja uudestaan tulevana. Vastakohtaisuus syklistä aikakäsitystä edustavien aaltojen kanssa tukee tulkintaa venetsialaisen arkkitehtuurin ajallisesta pysyvyy- destä: kaupunki ei palaudu osaksi kosmologista aikaa, vaan se on staattisuudessaan ajan tu- hon ulottumattomissa. Arkkitehtuurin säilyminen ajan tuholta on tyypillinen piirre myös Brodskyn lyriikassa (Könönen 2003, 272). Rakennusten säilymiseen liitetyn erityisen arvon on tulkittu viittaavaan toistamisen mahdottomuuteen: ajan rakennuksiin jättämät merkit ovat
aina ainutlaatuisia, erityisten olosuhteiden muodostamia (mt., 138). Ajan merkit venetsialai- sissa rakennuksissa kertovat ajan ja kaupungin vuosisataisesta yhteydestä, joka ei ole johtanut ajan yliotteeseen. Sen sijaan kaupunki voidaan tulkita ikuisuuden kanssa tasavertaiseksi voi- maksi.
Analyysini alussa erittelin kuvausta, jossa Brodsky saapuu veden pinnalla liikkuen Ve- netsiaan. Esseen lopussa on tähän rinnastettavissa oleva symbolinen siirtymä veden pinnalla, jonka koen tarjoavan myös sopivan päätöksen analyysilleni. Tässä yhteydessä havaittava muu- tos ei niinkään tapahdu liikkujan sijainnissa vaan hänen ymmärryksessään:
We moseyed and zigzagged like an eel through the silent town hanging over our heads, cavernous and empty, resembling at this late hour a vast, largely rectangular coral reef or a succession of uninhabited grottoes. It was a peculiar sensation: to find yourself moving within what you’re used to glancing across – canals; it felt like acquiring an extra dimension. [--] In fact, there was something distinctly erotic in the noiseless and traceless passage of its lithe body upon the water – much like sliding your palm down the smooth skin of your beloved. Erotic, because there were no consequences, be- cause the skin was infinite and almost immobile, because the caress was abstract. With us inside, the gondola was perhaps slightly heavy, and the water momentarily yielded underneath, only to close the gap the very next second. (W, 127–128.)
Katkelmassa kuvataan ainutkertaista gondolilla tehtyä matkaa, jossa huomio kiinnittyy veneen ohuen pohjan tarjoamaan läheisyyteen veden pinnan kanssa – veden ja siinä liikkuvan kokijan välille syntyy intiimisti kuvattu suhde. Kaupungin kuvataan roikkuvan kokijan yläpuolella, mikä luo mielikuvaa syvyyksissä liikkumisesta. Lisäksi gondolin liike ei jätä jälkiä veteen, vaan sen voidaan tulkita jäljittelevän veden pinnan liikkumatonta, ikuista olemusta. Matka tarjoaa ko- kijalle mahdollisuuden sulautua hetkeksi siihen kosmologisen ajan virtaan, joka kulkee Venet- sian kanaaleja pitkin.
Pinnan alaisen syvyyden kuvaa puolestaan luo viittaus hetkelliseen aukkoon, jonka sitä ympäröivä vesi rientää paikkaamaan. Aukon ilmestyminen ilmenee kuitenkin metaforisena mahdollisuutena siirtyä lopullisesti fenomenologisesta ajasta kosmologiseen aikaan. Venetsia esitetään esseessä paikkana, jossa vastaavanlaisia aukkoja – eräänlaisia ajattomuuden port- teja – esiintyy muuallakin: rinnasteinen esimerkki on vanhan venetsialaisen rakennuksen ylim- mässä kerroksessa sijaitseva peili, jonka kautta kokijan kuvataan näkevän vilauksen ajatto- muudesta. Peilin pinta tarjoaa katsojalle heijastuksen sijaan mahdollisuuden astua toiseen ajalliseen ulottuvuuteen:
I stood by the door leading into the next chamber, staring at a largish, three-by-four- foot gilded rectangle, and instead of myself I saw pitch-black nothing. Deep and invit- ing, it seemed to contain a perspective of its own – perhaps another enfilade. For a moment I felt dizzy; but as I was no novelist, I skipped the option and took a doorway.
(W, 55.)
Kootusti voidaan todeta, että ikuisuus hahmottuu osaksi Venetsian kaupunkikuvaa monen eri kielikuvan kautta. Ikuisuuden ja Venetsian välinen semanttinen yhteisalue voidaan esittää graafisessa muodossa.
Kuvio 4. Ikuisuuden ja Venetsian merkityskentät
Ensinnäkin esseessä on runsaasti viittauksia veden toisteisuuteen ja sen muodostamaan lo- puttomaan katoamisen ja uudestaan tulemisen sykliin. Syklinen aikakäsitys ja ajan rajatto- muus identifioidaan Venetsian kaupungin kanssa Penelopen hahmoa hyödyntäen. Toiseksi es- seessä korostetaan Venetsiaa ympäröivää merta ja sen äärettömyyttä: myös syklisten aaltojen esitetään sulautuvan lopulta osaksi äärettömyyden edustavaa iankaikkisuutta. Ajan sykli nä- kyy niin Venetsian kanaaleissa kuin niihin vertautuvissa kaduissakin: syklisyyden voidaan siis todeta määrittävän kaupungin topografiaa. Lisäksi veden esitetään nousevan katutasolle tul- vien yhteydessä, jolloin veden kantamat historialliset kerrostumat eivät ole paitsi havaitta- vissa kanaalien heijastuksissa, vaan niiden läpi on myös kahlattava. Kaupunkikuvan pysyviksi piirteiksi ovat pinttyneet veden rakennuksiin jättämät jäljet, mutta ikuisuuden ja kaupungin välillä on tasavertainen suhde, sillä aika ei ole onnistunut tuhoamaan kaupunkia. Lopulta Ve- netsia kuvataan sijaintina, jossa ihmisen aika voi sulautua osaksi kosmologista aikaa: yksittäi-
ikuisuus
loputon ajan syklisyys
Penelope, kanaalien lii- kehdintä, ka- dut
ajan äärettö- myys,
iankaikkisuus
meren ympäröimä kaupunki portaali
ajattomuu- teen kaupungin
pinnan aukot
kaupungin historialliset kerrostumat veden merkit,
heijastukset
sen ihmisen reflektiot esitetään osana ajan tulvan sisältämiä reflektioita, samoin kuin kaupun- kikuvaan piirtyvien aukkojen kautta tarjoutuu mahdollisuus irtautua fenomenologisesta ajasta.
4 Johtopäätökset
Esseen aikakuvaus rakentuu eri tasoisten rinnakkaisuuksien ja vastakkaisuuksien varaan. Ajan kielikuvat eivät muodosta yhtenäistä aikakäsitystä, vaan ne jäsentävät esiin erilaisia subjektii- visia ajan kokemisen tapoja. Vaikka veden ja ajan metaforinen yhteys ilmaistaankin esseessä suoraan, ei kytkös ole yksiselitteisesti ymmärrettävissä – eikä yhteyden yksinkertaistaminen olekaan ollut tutkielmani tavoitteena. Päinvastoin koen, että olisi perusteltua jatkaa tutkiel- massani aloitettua ajan kielikuvallisuuden tarkastelua sopivan ajan ontologiaa tarkastelevan filosofisen teorian avulla. Tämä lisäisi tarkasteluun täsmällisemmät ajan kuvauksen käsitteet.
Ensimmäinen tutkimuskysymykseni asetti tavoitteeksi selvittää, minkälaisia merkityk- siä aika saa esseen vettä kuvaavien kielikuvallisten ilmausten kautta. Alaluvussa 2 olen eritellyt ajan saamia merkityksiä, jotka olen esittänyt kootusti kuvioissa 2 ja 3. Aikaa kuvaavissa kieli- kuvallisissa ilmauksissa korostuu lineaarisuuden ja syklisyyden vastakkainasettelu, joka voi- daan laajentaa kuvaamaan myös ajan eri ulottuvuuksien suhdetta. Ihmisen aikaan, fenome- nologiseen aikaan, viitataan erilaisin kielikuvallisin ilmauksin kuin maailman aikaan, kosmolo- giseen aikaan. Veden lähdealueen kautta aikaa kuvataan paitsi syklisenä myös syvälle ulottu- vana ja oletettuja rajoja – niin ihmisten kuin eri aikakausienkin välisiä – ylittävänä.
Tutkielmani toinen pyrkimys on ollut selvittää, kuinka ajan kielikuvallisuus rakentaa mielikuvaa Venetsiasta ikuisena kaupunkina. Olen vastaavasti eritellyt Venetsian ja ikuisuuden välistä suhdetta alaluvussa 3, mitä on seurannut Venetsian saamia merkityksiä kokoava graa- finen esitys kuviossa 4. Myöskään Venetsiaan liitetty ajallinen ulottuvuus ei ole yksiselitteinen, ja toisistaan on vaikea erotella yhtäältä Venetsialle ja toisaalta ajallisuudelle laajemmin kuu- luvat merkitykset. Venetsiaa ei esitetä paikkana, joka olisi määriteltävissä, vaan sen rajat ovat häilyvät – tässä mielessä se vastaa traditionaalista kuvausta kaupungista, joka on jatkuvassa muutoksen tilassa.
Lopulta tavoitteenani on ollut selvittää, kuinka tulkitsemani ajan kielikuvallisuus suh- teutuu aiempaan Brodskyn tuotannon kielikuvallisuutta tarkastelevaan tutkimukseen. Voi- daan todeta, että Brodsky käyttää samankaltaisia kielikuvallisia ilmauksia sekä lyriikassaan että esseistiikassaan – tästä havainnollistavana esimerkkinä toimii alaluvussa 3.1 esiin nos- tettu “Plato Elaborated”. Hän palaa samoihin kielikuvallisiin ilmauksiin, mutta ilmaukset eivät säily muuttumattomina, vaan niiden merkitykset vaihtelevat eri konteksteissa. Suhteutta- mista on ollut vaikea tehdä tämän tutkielman puitteissa laajemmin, sillä analyysin edetessä
on ilmennyt, että muiden tutkimuskysymysten kannalta ei ole perusteltua valita tarkastelta- vaksi sellaisia kielikuvallisia ilmauksia, joille löytyy vastineet Brodskyn lyriikasta. Tutkielmaa olisi kenties mahdollista jatkaa keskittymällä syvällisemmin kolmanteen tutkimuskysymyk- seen.
Analyysini tukena olen käyttänyt semanttisen yhteisalueen ideaa, joka on soveltunut kohdeteokseni analyysiin hyvin. Metodista on ollut erityisesti apua moniaalle ulottuvien mer- kitysten kokoamisessa kuvioihin – koen, että kuvioiden avulla olen välttänyt analyysin suistu- misen tutkimuskysymysten ulkopuolelle. Lisäksi mallista on ollut hyötyä tulkintaprosessin esiin tuomisessa ja sanallistamisessa. Kritiikkinä semanttisen yhteisalueen ideaa kohtaan voi- daan todeta, että systemaattinen analyysi ei ole täysin palvellut toiseen tutkimuskysymykseen vastaamista, sillä Venetsian kielikuvia on ollut hankala erottaa kontekstistaan, eivätkä ne ole rajoittuneet ilmauksiin, joiden osapuolia olisi mahdollista eritellä yksityiskohtaisesti tiiviissä tilassa. Tämän voi osin selittää sillä, että metodi on tutkielmassani siirretty runouden tarkas- telusta proosan tarkasteluun. Kielikuva-analyysia varten muotoiltujen metodien kentässä se- manttisen yhteisalueen idea on kuitenkin laajasti sovellettavissa – kenties jatkotutkimuksessa ideaa voisi kehitellä paremmin proosateksteissä esiintyvien laajennettujen kielikuvien tarkas- teluun.
Lähteet Kohdeteokset
Brodsky, Joseph 1980. A Part of Speech. New York: Farrar, Straus and Giroux.
Brodsky, Joseph 2020/1992. Watermark [= W]. New York: Farrar, Straus and Giroux.
Tutkimuskirjallisuus
Boym, Svetlana 2001. The Future of Nostalgia. New York: Basic Books.
Currie, Mark 2006. About Time: Narrative Fiction and the Philosophy of Time. Edinburgh: Ed- inburgh University Press.
Ferber, Michael 2007/1999. A Dictionary of Literary Symbols. Cambridge: Cambridge Univer- sity Press.
Homeros 2012/1972. Odysseia. Suom. Pentti Saarikoski. Helsinki: Otava.
Hosiaisluoma, Yrjö 2003. Kirjallisuuden sanakirja. Helsinki: WSOY.
Jolma, Nanny 2018. Muistojen arkisto ja muistelun kertomus: Muuntuva arkistometafora Bo Carpelanin romaanissa Blad ur höstens arkiv. Hanne Juntunen, Kirsi Sandberg & M. Kübra Ko- cabaş (toim.) In Search of Meaning: Literary, Linguistic, and Translational Approaches to Com- munication. Tampere: Tampereen yliopisto, 80–100.
Krappe, Johanna 2007. Monimerkityksinen metafora. Siru Kainulainen, Kaisu Kesonen & Karo- liina Lummaa (toim.) Lentävä hevonen: Välineitä runoanalyysiin. Tampere: Vastapaino, 145–
166.
Könönen, Maija 2003. “Four ways of writing the city”: St. Petersburg-Leningrad as a metaphor in the poetry of Joseph Brodsky. Slavica Helsingiensia 23. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Lakoff, George & Mark Johnson 1999. Philosophy in the Flesh: The Embodied Mind and its Challenge to Western Thought. New York: Basic Books.
MacFadyen, David 1998. Joseph Brodsky and the Baroque. Montreal: McGill-Queen’s Univer- sity Press.
Panicieri, Silvia 2016. Brodsky’s Travelling Exile Pays Homage to Venice. eSamizdat XI, 131–
137.
Polukhina, Valentina 1989. Joseph Brodsky: A Poet for Our Time. Cambridge: Cambridge Uni- versity Press.
Polukhina, Valentina 1997. The Prose of Joseph Brodsky: A Continuation of Poetry by Other Means. Russian Literature XLI, 223–240.
Päivärinta, Anne 2010. Kognitiivinen metafora runoanalyysin selkärankana? Dylan Thomasin
”After the Funeral” -runon ruumiilliset kielikuvat ja koherenttiuden haaste. Kirjallisuudentut- kimuksen Aikakauslehti AVAIN (4), 5–23.
Ricoeur, Paul 1988/1985. Time and Narrative Volume III. Chicago: Chicago University Press.
Turoma, Sanna 2003. Joseph Brodsky’s Watermark: Preserving the Venetophile Discourse.
Russian Literature LIII, 485–502.
Turunen, Mikko 2010. Haarautuvat merkitykset: Puukuvasto Lassi Nummen lyriikassa. Acta Universitatis Tamperensis 1530. Tampere: Tampereen yliopisto.
Turunen, Mikko 2011. Semanttinen yhteisalue kielikuvien analyysin apuna. Kirjallisuuden- tutkimuksen Aikakauslehti AVAIN (1), 24–37.
Ungurianu, Dan 1996. The Wandering Greek: Images of Antiquity in Joseph Brodsky. Peter I.
Barta, David H. J. Larmour & Paul Allen Miller (toim.) Russian Literature and the Classics. Am- sterdam: Harwood Academic Publishers, 161–191.
