78 • niin & näin 2/00
K I R J A T
murtaa kertomuksen raskauden: ”Tähän liittyvällä tarinalla Inni oli saavuttava suurta menestystä vielä ikäihmisenäkin, joskin hän tunsi silloin aina piston sydä- messään, koska kavalsi näin vainajan, jon- ka oli loppujen lopuksi nujertanut juuri samaisen tarinan lohduttomuus.”
Elisa Heinämäki
FENOMENOLOGIA JA KASVATUS
Matti Itkonen, Esteettinen kasvatus.
Filosofisia lähtökohtia.
Kirjayhtymä 1999. 242 s.
M
atti Itkonen on epäilemättä yksi omaperäisimmistä suomalaisista ajattelijoista ja kirjoittajista. Kirjallisuus- tieteestä ja kasvatustieteestä väitelleenä hän kirjoittaa vahvasti filosofistäyteistä tekstiä pohtiessaan oman alansa kasvu- alustaa. Filosofisena perinteenä hänellä on eksistentiaalisesti värittynyt fenomeno- logia, jossa vilahtelevat sellaiset nimet kuin Edmund Husserl, Martin Heidegger, Max Scheler, Hans-Georg Gadamer, Jean-Paul Sartre ja monet heidän tulkitsijansa ja muut pienemmät fenomenologit ja eksistentialistit.Itkosen uusin teos Esteettinen kasvatus lupaa takakansitekstin perusteella ”sysäyk- sen metodisiin ja sovelluksellisiin pohdin- toihin” eri taiteen alojen edustajille ja opettajille. Teos tuottaa varmasti petty- myksen konkreettista osviittaa esteettiselle kasvatukselle hakeville. Itkonen keskittyy- kin enemmän fenomenologisen analyysin perusteiden tai perustan — baasiksen, ku- ten hän sanoo — rakentamiseen kuin kas- vatuskäytäntöjen esittelemiseen. Itse asias- sa sekä estetiikka että kasvatus loistavat kirjassa enemmänkin poissaolollaan — it- sekasvatuksen projektia ja muutamaa tai- teen alueisiin liittyvää hajahuomautusta lukuunottamatta. Näitä vahvempana tee- mana esiintyy pikemminkin sukupuoli- suus/kehollisuus ja oman kokemuksen te- matisointi. Sekä kasvatuksen että esteetti- sen Itkonen näkee ilmeisen laajana aluee- na, mutta jättää kuitenkin kokonaan luki- jan pohdittavaksi minne kummankin alue ulottuu ja mitä ne pitävät sisällään.
Itkonen on valinnut vaikean tien: hän pyrkii kuvaamaan fenomenologian viitoit- tamaa kokemuksellista maailmassa ole-
mista heideggerilaisen Daseinin lähtökoh- dasta. Itkonen tuo tässä esiin jo aikaisem- min kehittämänsä ”minologian”, joka tar- koittaa oppia minänä olemisesta. Hänen kehittämänsä teoria on varsin tiivis rykel- mä fenomenologian perusajatuksia ajalli- suudesta, toiseudesta, situationaalisuudes- ta ja kehollisuudesta. Välillä tuntuukin sil- tä, että Itkonen yrittää keksiä ruutia uudel- leen. Parhaimmillaan Itkonen on kuiten- kin teorioiden sovelluksissa, joissa hän pääsee kirjoittamaan rikasta ja värikästä suomea ja rikkomaan onnistuneesti perin- teisiä tieteen ja taiteen genrejä. Näissä so- velluksissa runous limittyy saumattomasti kokemukselliseen fenomenologiaan. Ei ihme, että Itkonen mainitsee opettajistaan suurimmaksi Eeva-Liisa Mannerin. Sovel- luksissa välähtää mainiosti myös koke- muksen tematisointi ja purku ”minologi- sista” lähtökohdista.
Teoriaosioita vaivaa, kuten jo mainit- sin, liiallinen tiiviys. Lisäksi Itkonen se- koittaa eri lähteet ja ajattelijat ongelmat- tomasti keskenään. Lähteet ja inspiraatiot vaihtelevat joskus kappaleittain, niin että Sartren kautta siirrytään samalla sivulla Gadameriin ja edelleen Diltheystä Du- frenneen. Itkonen pyrkii näiden avulla va- kuuttamaan lukijaansa, mutta olisi ehkä ollut parempi jättää pois moinen akatee- minen viittausapparaatti ja keskittyä itse asiaan ilman jatkuvaa siirtymistä teoreeti- kosta toiseen. Itkonen pyrkii tuomaan myös mielellään esiin käyttämiensä käsit- teiden alkuperäisnimet, mutta sekoittaa tässä kieliä toisiinsa. Toisinaan taas ei ole ollenkaan selvää kenen ajatuksiin Itkonen joillakin termeillä viittaa. Niinpä saamme lukea vuoroin täällä-olemisesta saksankie- lisen termin ”Dasein” mukaan ja vuoroin olemisesta englanninkielisen termin ”Be- ing” mukaan. Molemilla Itkonen viittaa Heideggeriin (esim. s. 118). Lukijan ih- meteltyä sellaisia käsitteitä kuin sielu (mind), jälleenkokoominen (re-collect), jäljentämiset (reproductions), ennakolta maistaminen (foretaste) yms. hän saa puo- lestaan seitsemän sivun jälkeen lukea, että termit ovat ilmeisesti peräisin Alfred Schutzilta. Lukijalta vaaditaan näin mel- koista filosofista sivistystä, jotta hän pysyi- si terminologisten viittausten perässä, var- sinkin kun suluissa olevat termit ovat välil- lä englanniksi ja välillä saksaksi. Tämä ter- minologinen viittausapparaatti tuo lisäksi melkoista raskautta tekstiin ja voikin ky- syä, voisiko tällaisesta akateemisesta käy- tännöstä luopua tämäntyyppisten tekstien kohdalla.
Pahimmillaan Itkosen teoretisointi ja sovellukset päätyvät melko outoihin lop- putulemiin. Kun Itkonen julistaa komeas-
ti hautaavansa kenet-tahansa ja hävit- tävänsä ”objektiivisen silmän” ja antavan maailman tulla itseensä (s. 189), on kum- mallista miten hän husserlilaisen reduk- tion tietä päätyy esittämään kuinka monta esiintymää eri lehtien elokuva-arvosteluis- sa on erään kauhuelokuvan kohdalla esim.
aiheesta ”murhaajan naamio” tai ”(halvat) säikytyskohdat”. Itkosen sovellusyritys on varsin kunnianhimoinen, mutta päätyy yksinkertaisesti tilastolliseen analyysiin:
”Maininta murhaajan naamiosta […] löy- tyy Aamulehdestä ja Keskisuomalaisesta”
jne. (s.196-198).
Itkosen tapa käyttää hyväksi empiiristä aineistoa on kuitenkin mainio ja filosofias- sa perin harvinaista. Aineisto on pääosin mediasta: elokuva-arvosteluja, laulujen sa- noituksia, runoja, haastatteluja ja lehtijut- tuja yms. Näiden kautta Itkonen kehitte- lee dialogia ja keskustelua, joissa pääsee esille hyvin moninainen ääni, josta Itkosen omaa on joskus vaikea löytää, mikäli sel- laista edes pitäisi. Tämä mielenkiintoisesti toimiva polyfoninen kirjoitustapa muis- tuttaa Søren Kierkegaardin moniääni- syyttä ja sopii mainiosti Itkosen teoreettis- ten kehittelyjen ääreen. Tässä Itkonen on- kin parhaimmillaan ja yltyy välillä varsin hersyvään sanailuun.
Pienen lisähuomautuksen ansaitsee kustantaja Kirjayhtymä, joka ei ilmeisesti käytä enää oikolukijaa ollenkaan. Niinpä kirjaan on eksynyt sellainenkin lapsus, että sivut 117-118 toistuvat lähes sellaisenaan sivuilla 119-120.
Reijo Kupiainen
DIGIKULTTUURI TULEE!
Aki Järvinen & Ilkka Mäyrä (toim.), Johdatus digitaaliseen kulttuuriin. Vastapaino 1999, 232 s.
