”Oleminen edeltää ajattelua” – Haastattelussa Manfred Frank

Valokuva: Manfred Frank

P

”Zeit” in der deutschen Romantik (1972) kuten myös perin laajamittaista tutkimustanne ”Unendliche An- näherung” (1998) voidaan pitää oikeutetusti tämän alan klassikoina.¹ Millaisia filosofisia kysymyksiä työstätte nykyisin? Tutkitteko edelleen aktiivisesti saksalaista varhaisromantiikkaa?

En haluaisi mieluiten tulla luokitelluksi ”varhaisro- mantiikan tutkijaksi” tout court. Toki se on ollut väitös- kirjastani saakka historiallisten tutkimusteni painopiste, mutta olenhan pohtinut ja kirjoittanut enemmän tietoi- suuden sekä itsetietoisuuden kysymyksistä ja aiemmin myös hermeneutiikasta sekä (jälki)strukturalismista. Si- doksena näiden kolmen aihealueen välillä on toiminut aina itsetietoisuuden teema, jota varhaisromantiikka laa- jassa mielessä ymmärrettynä avasi teoreettisesti vielä ny- kyäänkin pätevällä ja usein unohdetulla tavalla.

Olen aina ymmärtänyt itseni sillanrakentajaksi.

Kahden vuosikymmenen ajan olen etsinyt siltaa Dieter Henrichin ajatteluun kytkeytyvän Heidelbergin koulu- kunnan sekä analyyttisen mielenfilosofian välillä. Tässä suhteessa tärkeintä on ollut keskustelu niin sanotun self-representationalismin edustajien kanssa. Tarkoitan erityisesti Terry Horgania, Uriah Kriegeliä, Ken Willi-

Asko Nivala

”Oleminen edeltää ajattelua”

Haastattelussa Manfred Frank

Tübingenin yliopiston filosofian emeritusprofessori Manfred Frank (s. 1945) tunnetaan vaikutusvaltaisten varhaisromantiikan tulkintojensa lisäksi välitystyöstään nykyajattelussa.

Filosofian historian tutkimuksissaan Frank on perehtynyt suurten nimien ohella vähemmän tunnettujen ajattelijoiden kirjeenvaihtoon ja muistikirjoihin. Saksalaisprofessori

on kehittänyt aikalaiskeskustelussa omaperäisen realistisen position ja luovii niin

yhdysvaltalaisen mielenfilosofian ja saksalaisen hermeneutiikan kuin ranskalaisen

jälkistrukturalismin karikkojen välillä. Turussa kevätkesällä esitelmöinyt Frank avaa

haastattelussa pitkän uransa vaiheita ja kantavia teemoja.

fordia, Charles Siewertiä ja niin edelleen. He olettavat, että kaikki intentionaalinen tietoisuus rakentuu itsere- kisteröinnin mekanismille: kaikki tietoisuus jostakin olisi olemuksellisesti samalla itsetietoisuutta. Näin myös minä ajattelen. Epäilen vain, onko ’representaatio’ kaikkein so- pivin peruskäsite itsetietoisuuden teorialle.²

Muutamia vuosia sitten kiistelitte yhdysvaltalais- tutkija Frederick C. Beiserin (s. 1949) kanssa siitä, tulisiko saksalaista varhaisromantiikkaa tarkastella osana saksalaista idealismia vai pikemminkin itse- näisenä filosofisena suuntauksena. Oletteko jatkaneet tätä keskustelua teoksenne Auswege aus dem Deut- schen Idealismus (2007) jälkeen?

Olen julkaissut sarjan artikkeleita puolustaakseni teesiäni ja pitänyt aiheesta myös esitelmiä useissa eng- lanninkielisissä maissa. Frederick Beiseria pidän suuressa arvossa, onhan hän tehnyt merkittävän työn tehdessään jälkikantilaista filosofiaa tunnetuksi englanninkielisessä maailmassa ymmärrettävillä mutta korkeatasoisilla esi- tyksillään. Kukaan ei seuraa siellä saksankielisiä julkaisuja enää nykyisin. Beiserin näkemyksen mukaan varhais- romanttiset ajattelijat eivät varmastikaan ole idealisteja sensu strico, koska he jättivät taakseen Fichten tietoteo- reettisen refleksion, jota Schelling oli kuvannut filosofian subjektivoimiseksi. Sikäli he muodostaisivat oman ”ob- jektiivisen idealismin” fraktion.

Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että varhaisroman- tikot (kuten myös heidän ystävänsä, Reinholdin oppilaat

Niethammer, Forberg ja Erhard) ottivat Kantin teesin olemisesta vakavasti ja sijoittivat ’eksistenssin’ [Existenz]

täysin kaikkien käsitteellisten suhteiden ulkopuolelle.³ Kantin sanoin oleminen [Sein] ei ole reaalinen käsite eli sellainen käsite, jolla luonnehdimme kohteen mikyyttä [das Was] (realitas)⁴. Sen sijaan oleminen, kuten myö- häinen Schelling totesi, on ajattelua edeltävää [unvor- denklich]⁵. Sille ei voida ajatella edeltä mitään käsitettä perustaksi: se edeltää jokaista käsitettä. Tämä eksistenti- aalinen oleminen jää myös niin sanotulle objektiiviselle idealismille käsittämättömäksi.

Beiser on kritisoinut minua toistamiseen tästä näke- myksestä. Ajattelua edeltävä [das Unvordenkliche] vai- kuttaa hänestä ei-analysoitavalta ja mystiseltä, jopa post- modernilta. Tätä vastaväitettä en voi lainkaan käsittää.

Ajattelematon ei toki liity mihinkään teologis-metafyy- siseen tai, kuten Derrida sanoo, ”ultrametafyysiseen”

mielettömyyteen vaan pelkästään tietoisuudesta tai teo- rioista riippumattoman todellisuuden olemassaolon tun- nustamiseen. Eksternalismia tai representationalismia edustavat nykyajattelijat kuten Tyler Burge, Gilbert Harmann, Fred Dretske tai Michael Tye eivät taatusti ole mitään postmodernisteja tai mystikkoja!

Teoksessanne Was ist Neostrukturalismus? (1983) käsittelette kriittisesti esimerkiksi Gilles Deleuzen (1925–1995) filosofiaa. Deleuze on noussut 2000-lu- vulla jälleen vahvasti esille. Onko varhaisromantiikan monistisella luonnonfilosofialla mitään yhteistä ny-

”Englanninkielisessä maailmassa

kukaan ei enää seuraa saksankie-

lisiä julkaisuja.”

kyisen uusmaterialismin tai posthumanismin kanssa?

Lähteekö romanttinen luonnonfilosofia liikkeelle ei- inhimillisestä positiosta vai polveutuuko se sittenkin pikemminkin kantilaisesta tietoisuusfilosofiasta?

Deleuzen tuotanto on varsin monimuotoinen ja kattaa historiallisesti useita alueita. Monia puolia hänestä on otettu vastaan tai löydetty vasta nyt. Vuoden 1983 julkaisussani polemisoin erityisesti yhteistyössä Félix Guattarin kanssa laadittuja teoksia Anti-Œdipe (1972) ja Mille Plateaux (1980) vastaan. Perustelin kritiikkini paljon tarkemmin kuin monet Deleuze-fanit perustelevat nykyisin yksimielisyytensä Deleuzen kanssa. Muotien seuraajat ja faniyhteisöt voivat yksinkertaisesti tukeutua profeettansa saamaan yleiseen hyväksyntään ja uskovat itse olevansa vapautettuja perustelutyöstä.

Romanttisesta, erityisesti schellingiläisestä ”mate- rialismista” olen puolestani julkaissut luennon, joka on valitettavasti saatavilla vain italiaksi⁶. Osoitan siinä yksi- tyiskohtaisesti, että Schellingin teoria luonnon ja hengen identtisyydestä on moderni ja sangen omaperäinen⁷. Olen verrannut hänen positiotaan Donald Davidsoniin ja Peter Geachin teoriaan ’suhteellisesta identiteetistä’.

Ydinkohta on, että Schelling ei tarkastele luontoa He- gelin tavoin hengen esiasteena, jonka tämä ”ylittäisi”, vaan hän ymmärtää identiteetin symmetrisenä suhteena.

Kun kutsun luontoa ja henkeä identtiseksi, teesi ei voi olla sen enempää naturalistinen kuin idealistinenkaan.

Henki ei tällöin ole filosofian periaate vaan eräästä pe-

riaatteesta lähtien tarkasteltu filosofian aspekti. Osoit- taakseni, miten Schelling perustaa teoriansa, olen tuonut esiin lähteitä, jotka tutkimus on jättänyt huomiotta ja jotka vasta tuovat esiin Schellingin varsinaisen saavu- tuksen ja moderniuden. Tähän kuuluu erityisesti ope- rointi ajatusmuodolla, jota kutsutaan ”reduplikaatioksi”:

henki henkenä ei ole identtinen luonnon kanssa, ja luonto luontona ei ole identtinen hengen kanssa⁸. Mutta molemmat ”tulevat ’olemaan’ absoluutista” [werden vom Absoluten ’gewesen’], kuten Schelling asian ilmaisee, ja vain tämä absoluutti on ankarassa mielessä itsensä kanssa yhtenevä.

Schellingin kanta on silti kaukana anti- tai posthu- manismista. Sehän kuitenkin kunnioittaa juuri hengen autonomisuutta ja palautumattomuutta. Emme voi kä- sittää tietoisia elämyksiä vastaavia fyysisiä prosesseja tie- toisina (eikä niitä lisäksi ole vielä tutkittu lainkaan riit- tävästi). Sikäli ne eivät ole meille ilmeisellä tavalla saavu- tettavissa ja selittävät siis puheen ”selityksen puutteesta”.

Teoria luonnon ja hengen identtisyydestä nousee par- haaseen selitykseen perustuvasta päätelmästä. Se ei tee tästä identiteetistä hengelle ilmeistä.

Mannermaisen filosofian uusimpiin suuntauksiin kuuluu ”spekulatiivinen realismi”. Sen klassikkona voi pitää Alain Badioun (s. 1937) oppilaan Quentin Meillassoux’n (s. 1967) teosta Après la finitude. Essai sur la nécessité de la contingence (2006). Oletteko perehtynyt Meillassoux’n ajatteluun? Uskotteko, että

”Schellingin teoria luonnon ja

hengen identtisyydestä on mo-

derni ja omaperäinen, ei natura-

listinen eikä idealistinen.”

Romantiikan aikalaisverkosto

Frankin Turun-vierailun ensimmäinen luento kä- sitteli varhaisromantiikaksi (Frühromantik) kut- suttua saksalaisen ajattelun ajanjaksoa Ranskan suuresta vallankumouksesta 1789 aina 1790-luvun loppupuolelle saakka. Frank toi esiin saksalaisen idealismin – erityisesti Johann Gottlieb Fichten (1762–1814) sekä G. W. F. Hegelin – varjoon jää- neitä romantiikan filosofeja. Esimerkiksi Friedrich Hölderlin (1770–1843), Novalis (Friedrich von Hardenberg, 1772–1801) ja Friedrich Schlegel (1772–1829) tunnetaan nykyisin niin Suomessa kuin Saksassakin pikemminkin kirjailijoina kuin filosofeina huolimatta Martin Heideggerin syväl- lisistä Hölderlin-tulkinnoista. Tämä johtuu pitkälti puutteellisista tekstieditioista: heidän puhtaan fi- losofisia kirjoituksiaan on löydetty ja toimitettu vasta 1960-luvulta alkaen. Frankin provokatiivi- sen väitteen mukaan esimerkiksi Novalis oli itse asiassa jopa omaperäisempi filosofina kuin runoi- lijana. Hänen tulkintansa perusajatuksena on lukea romantiikan filosofeja realisteina erona saksalaisen idealismin valtavirrasta.

Frank on seurannut filosofian historian tutki- muksissaan Dieter Henrichin (s. 1927) kehittämää konstellaatiotutkimuksen menetelmää. Kirjeen- vaihtoa sekä aiemmin julkaisemattomia henki- lökohtaisia muistikirjoja tutkimalla hän ja hänen oppilaansa, kuten Violetta Waibel sekä Guido Na- schert, ovat rekonstruoineet unohtunutta 1790-lu- vun saksalaisten aikalaisajattelijoiden verkostoa.

Tätä romantikkojen ja heihin läheisesti liittyneiden henkilöiden ryhmää yhdisti johdonmukainen ja fi- losofisesti hyvin perusteltu kritiikki Fichten sekä Karl Leonhard Reinholdin (1757–1823) peruslau- sefilosofiaa (Grundsatzphilosophie) vastaan. Frank ei näin ole tyytynyt käsittelemään pelkästään Hölder- linin, Novaliksen ja Schlegelin kaltaisia ”suurmie- hiä”. Lisäksi hän on pitänyt merkittävinä nykyisin unohtuneita henkilöitä kuten Friedrich Nietham- mer (1766–1848), Friedrich Karl Forberg (1770–

1848) ja Johann Benjamin Erhard (1766–1826). Täl- lainen konstellaatiotutkimus ei tyydy ratkaisemaan jonkin yksittäisen ajattelijan filosofista painoarvoa tämän nimen tuttuuden perusteella, vaan keskittyy

pelkästään heidän esittämiensä argumenttien ja keskinäisen vuorovaikutuksensa rekonstruointiin.

Frankin mukaan varhaisromantikkojen filosofisten saavutusten nykymerkitys paljastuu vasta, kun tämä aikalaisajattelijoiden konstellaatio on kokonaisuu- dessaan selvitetty.

Varhaisromantikkoja käsittelevän luentonsa jälkeen Frank piti seminaarin viimeisimmän teok- sensa Ansichten der Subjektivität (2012) luvusta

”Zeit und Selbst”. Seminaari käsitteli ajan fenome- nologian yhteyttä itsetietoisuuden käsitteeseen, ja Frankin tavoitteena oli jäljittää jatkumo Franz Brentanosta (1838–1917) ja Edmund Husserlista (1859–1938) aina Jean-Paul Sartreen (1905–1980) saakka. Hänen pääteesinään oli Sartren esireflek- siivisyyden käsitteen tärkeys ajan fenomenologian tutkimukselle. Sen mukaan itsetietoisuus ei ole suinkaan inhimillisen käsitteellisen ajattelun kor- kein piste vaan pikemminkin ”primitiivinen” ilmiö ja tajunnan esikäsitteellinen perusta.

Vierailunsa toisena päivänä Frank toi niin 1790-luvun romantikkojen kuin 1900-luvun feno- menologienkin tutkiman itsetietoisuuden ongel- man 2000-luvun filosofiseen keskusteluun. Fran- kin mukaan erityisesti representaation käsite ei saa otetta itsetietoisuuden ongelmasta. Vedoten edellisenä päivänä perustelemiinsa tulkintoihin Novaliksen itsetunteen (Selbstgefühl) sekä Sartren esirefleksiivisyyden käsitteistä Frank pyrki osoit- tamaan, että teoria itsetietoisuuden representa- tionaalisuudesta on ongelmallinen ja kehämäinen.

Jo Novalis huomautti, että reflektiivinen tietoisuus tietoisuudesta itsestään helposti vääristää tutkittua ilmiötä tekemällä itsetietoisuudesta jotakin objek- tuaalista eli esineellisen kohteen kaltaista. Itsetie- toisuutta koskevilla tutkimuksilla on näin taipumus tuottaa virheellinen dualismi, jossa tajunta jakaan- tuu kahtia tarkasteltavaan tajuntaan ja tarkastele- vaan tajuntaan, vaikka tutkitun ilmiön tulisi muo- dostaa pikemminkin ykseys. Täten itsetietoisuuden täytyy olla pohjimmiltaan jotakin esirefleksiivistä ja kohdetietoisuutta edeltävää.

Asko Nivala

hän on kyennyt jättämään tietoisuusfilosofisen para- digman osin taakseen, kuten hän väittää?

Ihmettelen, mihin hämäriin lähteisiin te viittaatte realismin paikkaansapitävyyden perustelemiseksi – en ole varsinaisesti suuntautunut mainittuihin ranskalaisiin ajat- telijoihin. Myös Saksassa puhutaan paljon ”uudesta realis- mista” (Markus Gabriel). Mutta eikö meitä tyydytä ang- losaksisessa filosofiassa laajasti kannatettu näkemys, jonka mukaan todellisuus on riippumaton meidän mielestämme ja kaikista teorioista? Hilary Putnam oli tässä vaikutusval- tainen hahmo. Hänen ajatteluunsa pohjautuvaa eksterna- lismia kannattavat representationalistien (Fred Dretske, Michael Tye) ohella yllä mainitut angloamerikkalaiset filosofit – mukaan lukien Donald Davidson myöhäisvai- heessaan. Eksternalismi on nykyfilosofian laajimmin le- vinnyt ja perusteiltaan tunnustetuin kanta. Mihin tarvit- semme ”uutta” realismia, spekulatiivisesta puhumattakaan?

Luonnollisesti voidaan puolustaa antirealistista kantaa, esimerkiksi monien aivotutkijoiden kannattamaa konstruktivismia. Tälle porukalle suosittelisin Paul Bog- hossianin pientä ja helppotajuista kirjaa Fear of Know- ledge. Against Relativism and Constructivism (2009).

Saitte 1970-luvulla paljon vaikutteita esimerkiksi Friedrich Schleiermacherilta hermeneutiikan ajan- kohtaisten kysymysten kehittelyyn. Millä filosofian osa-alueella saksalaisen varhaisromantiikan vaikutus olisi teidän mielestänne tärkeintä nyt 2000-luvulla?

Puolustin tuolloin Schleiermacherin alkuperäistä kä- sitystä sekä Gadamerin laajalle levinnyttä väärintulkintaa

että Gadamerin vaikutushistorian ylittävää neostruktu- ralistista antisubjektivismia vastaan. Tämä perustui re- konstruktioon, joka tekee ylipäätään hänet meille käsitet- täväksi.

Schleiermacherin mukaan tulkinta huipentuu ’tyylin’

ymmärtämiseen. Tyylillä hän tarkoittaa yksilöllistä tapaa, jolla kirjailija (tai ylipäätään kuka tahansa puhuja tai kirjoittaja) rakentaa puheensa. Perinteet ja säännöt eivät voi tehdä tätä yksilöllisyyttä ymmärrettäväksi, sillä tyyli ylittää perinteen muunnellen sitä luovasti. Tässä tar- vitaan ”arvaava” hyppy. Juuri tätä menetelmää Sartre hyödynsi suuressa Flaubert-tutkimuksessaan.

Mikä varhaisromantiikassa ei ole ”menettänyt ar- voaan”? Kaksoisperspektiivi olemisen transsendenssiin (ja sitä kautta absoluuttisen idealismin pätemättömyys) ja tähän liittyvä vaatimus subjektin riippuvuuden tunnus- tamisesta. Jos subjekti ei ole periaate vaan pikemminkin lukuisista ennakko-oletuksista riippuvainen, se säilyttää kuitenkin mitä suurimman merkityksen. Tämän takia vaikkapa Novaliksen tai Friedrich Schlegelin pohdiskelut itsetietoisuudesta ovat mitä hedelmällisimpiä. He osoit- tavat, että täysin kehittyneellä itsetietoisuudella on ei- käsitteellinen perusta (avainsana on ”itsetunne” [Selbst- gefühl]). Näin he näyttävät meille, että itsetietoisuus ei ole mikään marginaalinen erityisasiantuntijoiden teema, vaan se koskettaa eksistentiaalisesti ydintämme: Tua res agitur.¹⁰ Itselleen sokea olento ei tulisi koskaan suhteut- taneeksi tosiasioita itseensä ja ottaneeksi niitä toiminnan perusteiksi.

Viitteet

1 Parhaan suomenkielisen yleisesityksen Frankin tutkimuksesta ”Unendliche Annäherung” sekä hänen ajattelunsa taustasta Dieter Henrichin perustamassa Heidelbergin koulukunnassa sekä tämän myöhemmin johtamassa Jena-projektissa tarjoaa Oittinen 2001.

2 Ks. Frank 2012, 369–397.

3 Vrt. Kant 2013, A 225 = B 272.

4 Kant 2013, A 598 = B 626.

5 Frankin omaksuma Schellingin käsite Unvordenkliche viittaa ajattelemattomissa olevaan eli kaikkea ajattelua, käsitteitä ja teorioita edeltävään olemiseen.

Siten se liittyy läheisesti myös Sartren esirefleksiivisen käsitteeseen. Vaikeasti suomennettava termi esiintyy myös mm.

Hans-Georg Gadamerin teksteissä, joissa Ismo Nikander on kääntänyt sen ”aja- teltavan edelläkävijänä”. Gadamer 2004, 56. Kiitän tästä huomiosta FL Sakari Ollitervoa. Ks. myös Frank 2014, 22.

6 Frank 2010.

7 On syytä huomata, että saksan Geist voi viitata toisinaan myös mieleen (mind), mutta se tavataan kääntää erityisesti 1800-luvun alun saksalaisen idealismin yhteydessä ’hengeksi’.

8 Frank viittaa tässä reduplikaation eli kahdennuksen käsitteeseen, jonka Schelling omaksui keskiajan filosofiasta.

Proposition subjektista voidaan puhua

monessa mielessä, mutta reduplikaation tehtävänä on rajata kulloinkin käsitel- tävä kohdealue. Esimerkiksi sairaana olevan ihmisen parantaa lääkäri, mutta syntisenä olevan ihmisen parantaa pappi.

Ks. tark. Frank 2007, 349–351.

10 ”Se on sinunkin asiasi.” Frankin käyt- tämän fraasin taustalla on Horatiuksen lause: Nam tua res agitur, paries cum proximus ardet. ”On näet sinunkin asiasi, jos naapurisi seinä palaa.” Epistularum liber primus. I:xviii, rivi 84.

Kirjallisuus

Beiser, Frederick C., Romanticism and Idealism. Teoksessa The Relevance of Romanticism. Essays on German Romantic Philosophy. Toim. Dalia Nassar. Oxford University Press, New York 2014, 30–46.

Frank, Manfred, Das Problem ”Zeit” in der deutschen Romantik. Zeitbewußtsein und Bewußtsein von Zeitlichkeit in der früh- romantischen Philosophie und in Tiecks Dichtung (1972). Schöningh, Paderborn, München 1990.

Frank, Manfred, Was ist Neostrukturalismus?

Suhrkamp, Frankfurt am Main 1983.

Frank, Manfred, ”Unendliche Annäherung”.

Die Anfänge der philosophischen Frühro- mantik. Suhrkamp, Frankfurt am Main 1998.

Frank, Manfred, Auswege aus dem Deutschen Idealismus. Suhrkamp, Frankfurt am Main 2007.

Frank, Manfred, Natura e Spirito. Lezioni sulla filosofia di Schelling. Toim. Emilio Carlo Corriero. Rosenberg & Sellier, Torino 2010.

Frank, Manfred, Ansichten der Subjektivität.

Suhrkamp, Berlin 2012.

Frank, Manfred, What is Early German Romantic Philosophy? Teoksessa The Relevance of Romanticism. Essays on German Romantic Philosophy. Toim.

Dalia Nassar. Oxford University Press, New York 2014, 15–29.

Gadamer, Hans-Georg, Klassinen ja filoso- finen hermeneutiikka (Klassische und philosophische Hermeneutik, 1968).

Teoksessa Hermeneutiikka. Ymmärtämi- nen tieteissä ja filosofiassa. Suom. Ismo Nikander. Vastapaino, Tampere 2004, 40–76.

Kant, Immanuel, Puhtaan järjen kri- tiikki (Kritik der reinen Vernunft, 1781/1987). Suom. Markus Nikkarla &

Kreeta Ranki. Työryhmän johtaja Olli Koistinen. Gaudeamus, Helsinki 2013.

Oittinen, Vesa, Jenan romantikkojen filosofia – uusia tulkintoja, uusia kysymyksiä.

Teoksessa Romanttinen moderni. Kirjoi- tuksia runouskäsityksistä. Toim. Tuula Hökkä. SKS, Helsinki 2001, 26–44.