Kansanperinteen kerääjä Albert Rautiainen
Tuli päivänä muutamana ihmeellinen juttu kor
viini, jota kuulemaani ensin vahvasti epäilin, mut
ta josta aivan pian sain päteviä todisteita: Karstu
lan Oinoskylällä asuu mies, joka on kerännyt kan
santarinoita ja kaikenlaisia sananlaskuja ja juttuja tuhatmäärin, ainakin viitisenkymmentä teosta. — Miten tämä on mahdollista? Löytyykö koko Kes- ki-Suomesta sellaista määrää kansantietoutta?
Uteliaisuuteni kannustamana olin eräänä syys
iltana matkalla tämän ihmemiehen pakinoille Karstulan Takkalaan, joka alkuperäiseltä nimel
tään on Oinoskylä. Kivijärvelle menevältä tieltä hieman yli kilometrin taipaleen takana oli talo, jossa talonväki ohjaili minut Albert Rautiaisen yksityisasuntoon. Ruskeaturkkinen koira oli oven
raossa vastassa, mutta lauhkeapa tuo oli, koska
A lbert Rautiainen Kansanru
nousarkistossa omaa keräel- määnsä tutkimassa kesällä 1967.
Pöydällä Rautiaisen kokoelm a
pian häntä ystävällisesti heilahteli vieraallekin.
Nopea silmäys osoitti, ettei huoneessa ollut liikoja tiloja kaikelle sille taloudessa tarvittavalle tava
ralle ja kirjallisuudelle, mitä pitkillä hyllyköillä oli. Rautiainen itse pirteänä ja ystävällisenä toi
votti tervetulleeksi, vaikka hänen lauantai-illan tunnelmansa ja rauhansa täten perin pohjin häirit
tiin. Esittelin itseni, kerroin kuulemani hänestä ja utelin tietysti, oliko perää kaikessa, mitä olin saa
nut tietooni?
Ja olihan niissä. Haastateltava vain tuntui ole
van kovin vaatimaton, aivan liian vaatimaton mie
lestäni, sillä hämmästyin kerta kaikkiaan nähtyäni ne kymmenet valokuvat, jotka oli otettu Helsin
gissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Kansal
lismuseon ja Turun yliopiston Tieteellisen toimi
kunnan juhlatilaisuuksissa ja toimesta. Myös lehti- leikkeleet ja monet kunniakirjat ja mitalit, joita olivat saaneet vain muutamat henkilöt koko Suo
messa, saivat vilpittömän ihmettelyni ja ihastuk
seni.
Albert Rautiainen on korkeasta iästään huoli
matta harvinaisen nuorekas. Ainakin 10 vuotta pudottaisi mielellään hänen iästään. E i todella
kaan uskoisi häntä lähes 80-vuotiaaksi. Hän onkin nuorena ollut erittäin vahva. Mutta vielä vahvem
pi kuuluu hänen isänsä olleen; sanoipa joku usko
vansa, että hän on ollut "maailman vahvin mies” . Ehkä hänestä voidaan kertoa jossakin toisessa yh
teydessä.
Mutta isäntäni kertoili ja kertoili pikku jutun toisensa jälkeen. Olisin mielelläni pannut nauhalle niitä, mutta hän eväsi: "Siellä niitä on Suomalai
sen Kirjallisuuden Seuralla, en halua tulla huo
mion kohteeksi kotipaikkakunnallani, kaikki eivät
ymmärrä niitä.” Kirjoitin kuitenkin yhtä ja toista muistiin siinä hänen jutellessaan. Vuodesta 1936 on Rautiainen keräystyötään tehnyt ja kaikissa tilanteissa. Kyläläiset kertovat, että hän lehtiasia- miehenä toimiessaan oli aina jututtanut ihmisiä ja oli ollut jatkuvasti innokas panemaan muistiin kaikki kuulemansa. ”Niin, kuinkas se olikaan?”
kerrotaan hänen useinkin kysyneen jutun kuul
tuaan. Ja se piti kertoa uudestaan, että Rautiainen sai sen tarkasti kirjaan. Ja tilanne kuin tilanne, oli asia sama. Keskussairaalassa maatessaan hän oli kuullut mielenkiintoisia juttuja muilta potilailta.
Jalka oli poikki, se oli vedossa, mutta siitä huoli
matta piti kirjoittaa. Hän pyysi paperia ja kynän hoitajalta. Mielellään he olivat tuoneet, mutta kun kynä oli kuulakynä, ei se antanutkaan väriä sitä ylöspäin pidettäessä ja kirjoittamisesta ei tullut mitään. Silloin eräs Muuratjärven mies oli antanut lyijykynän, ja niin tuli juttuja sielläkin muistiin.
Muistikirja oli muuten aina mukana, kulkipa hän missä tahansa, ja kynä. Niin ei mikään päässyt luiskahtamaan ohi korvien.
Monia palkintojaan Albert Rautiainen näyttää hymy suupielessä. Siellä on hyllyllä Salora-radio, joka on I palkinto Keski-Suomen kotiseutumu
seon kansanperinnekeräyksessä, on erikoinen kello ja monta muuta. Suomen historiallinen kartasto, jonka Turun yliopisto ( ? ) on lahjoittanut, on erittäin mielenkiintoinen ja kirja, jota ei ole mo
nenkaan tavallisen meikäläisen kirjahyllyssä.
Kahdessa matalahkossa pitkässä kirjahyllyssä on Rautiaisella satoja arvokkaita teoksia. Kaikesta voi päätellä, että hänellä on ollut ehtymätön tie
donjano kaikenlaisiin asioihin.
Tässä tulkoon vielä mainituksi, että haastatel- 17
Juho A lbert Rautiainen, synt. Karstulan Oinoskylässä 1.5.1893
Maanviljelijä
(P. Sidorovin koneliikkeen asiamies n. vv. 1910— 30 Sanomalehti "Keskisuomalaisen” asiamies v. 1918 läh
tien
M TK:n asiamies 30 vuoden ajan Kansakoulun johtokunnan jäsen)
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkis
ton kerääjä vuodesta 1936 (lähettänyt n. 21 500 numeroa eli runsaat 50 täyttä nidettä kansanperinnettä, haastateltu nauhalle 14,5 tuntia vuosina 1956— 69)
Sanakirjasäätiön (vuodesta 1936 lähtien n. 22 000 muistiinpanonumeroa), Kansallismuseon, Turun Yliopis
ton, Suomen kieli- ja kulttuurikartaston ym. vastaaja.
Karstula kuuluu niihin harvoihin pitäjiin, joiden kan
sanperinnettä on järjestelmällisesti tallennettu jo yli kol
men vuosikymmenen ajan. Ansio tästä lankeaa juuri Rau
tiaiselle, joka on kolmanneksi suurimman kansanperinne- kokoelman kerääjä maassamme kautta aikojen. Kev. 1966 Rautiaiselle myönnettiin Suom. Kirj. Seuran 100-vuotis- mitali tunnustuksena pitkäaikaisesta ja tuloksekkaasta ke- ruuharrastuksesta.
Vaikka Albert Rautiaisen kansakouluun pääsy oli aikoi
naan kiven takana kun isoäiti ja velimies eivät olisi pääs
täneet häntä sinne kiskottelemaan, voidaan sanoa että harva mies on käyttänyt kynäänsä yhtä uutterasti kuin hän. Rautiainen itse sanoo muistelmissaan: "Työnteko oli suurin ajan kulu ja ilon aihe, mutta tämä kansan tiedon keräys on ollut minulle pääaihe."
tava näytti suurta ruskeata kuorta, jossa päällä luki painettu osoite: Suomalaisen Tiedeakatemian Keräilytoimisto, Postilokero ( ? ) Helsinki. Tällai
sessa kuoressa hän on lähettänyt keräämäänsä aineistoa Tiedeakatemialle.
Paljon olisi kerrottavaa tämän lisäksi, mutta koska Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on lähet
tänyt otteita nauhoitetuista haastatteluista, jotka julkaistaan toisaalla, on enempi kerronta jätet
tävä.
M. S.
18
