Sosiaalityön reflektiivisestä itsearvioinnista kohti työelämän tutkimuksen peruskysymyksiä (Yliruka, Laura: Itsearviointi reflektiivisenä rakenteena – Kuvastin-menetelmän toimivuus, käyttöönotto ja kehittäminen) näkymä

S

-

SESTÄ ITSEARVIOINNISTA KOH

-

TI TYÖELÄMÄNTUTKIMUKSEN PERUSKYSYMYKSIÄ

Satu Kalliola: YTT, Professori, sosiaa- lipolitiikka, Tampereen yliopisto / Porin yksikkö

Yliruka, Laura: Itsearviointi refl ektii- visenä rakenteena – Kuvastin-mene- telmän toimivuus, käyttöönotto ja ke- hittäminen. Heikki Waris -instituutin tutkimuksia 1:2015. Pääkaupunkiseu- dun sosiaalialan osaamiskeskus Socca, Helsinki. 2015, 137 sivua + liitteet ja alkuperäisartikkelit.

Laura Ylirukan sosiaalityön käytäntö- tutkimuksen alaan kuuluva artikkeli- väitöskirja on monitasoinen ja mielen- kiintoinen analyysi sosiaalityön itse- ja vertaisarviointimenetelmän kehittelys- tä ja käytöstä. Laura Yliruka on itse luo- nut Kuvastimeksi nimeämänsä mene- telmän projektiyhteistyössä kunnallisen aikuissosiaalityön tiimin kanssa. Pro- jekti perusteltiin sosiaalityöntekijöiden tarpeella lisätä omaa ymmärrystään haastavista asiakastilanteista ja samalla saada tukea työkulttuurinsa muutoksil- le. Projekti pyrki yksintekemisestä koh- ti yhteisöllisyyttä ja samalla kohti työn paineiden jakamista, yhdessä oppimista ja asiantuntijuuden kasvua.

Sosiaalityön käytäntöjen ydinkysymyk- sistä lähteneen Kuvastin-menetelmän yli kymmenen vuotta kestänyt kehit- täminen ja tutkiminen on ollut vaati- va prosessi. Prosessin myötä tutkijan ymmärrys menetelmästä ja sen sovelta- mismahdollisuuksista on laajentunut ja

konkretisoitunut. Väitöskirjassaan Laura Yliruka määrittelee menetelmän sovel- tamisen ensisijaisesti työtä ja oppimista tukeviksi käytännöiksi, jotka tähtäävät tiedonmuodostukseen sosiaalityössä ja jotka vahvistavat sosiaalityöntekijöiden joustavaa, avointa ja kriittistä asiantun- tijuutta sekä auttamistyön toimivuutta.

Nämä käytännöt hän on nimennyt ref- lektiivisiksi rakenteiksi, ja ne ovat hä- nen tutkimuksensa varsinainen kohde.

Laura Ylirukan tutkimusprosessiin so- pisi erinomaisesti yleinen vertauskuva tutkimuksesta matkana. Laura Yliruka ei tätä vertausta tee, vaikka hänen läh- tökohtansa on kuin löytöretkeilijän:

Mitä muuta Kuvastin-menetelmä on kuin sosiaalityön itse- ja vertaisarvioin- nin työväline? Ensiksikin Laura Yliruka tarkastelee, miten ja millä ehdoin ref- lektiivisiä tiloja ja rakenteita voidaan luoda tukemaan sosiaalityössä oppi- mista, työhyvinvointia, dynaamista ja kriittistä ammatillisuutta sekä johtamis- ta. Toiseksi hänen tarkoituksenaan on uudelleen käsitteellistää refl ektiivisten rakenteiden käsite.

Tutkimusraporttiin perehtyminen ker- too, että tutkimustehtävien muotoilut ja menetelmälliset ratkaisut ovat seura- usta tutkijan oppimisesta tutkimusmat- kallaan. Tekstistä ei kuitenkaan suoraan selviä, viittaako tutkimuksen nimeämi- nen sosiaalityön käytäntötutkimukseksi ensisijaisesti tutkimuksen kohteeseen, tutkimusmenetelmiin vai molempiin.

Siten epäselväksi jää, miten käytän- tötutkimuksen tulosten pitäisi syntyä, miten sosiaalityön asiakasrajapinnassa tuotetaan uutta tietoa ja miten tulok- set raportoidaan. Projektin olosuhteissa tutkijalle on kehittynyt huomio, että

hän on itse asiassa tekemisissä osal- listavan toimintatutkimuksen kanssa.

Hän raportoikin projektityöskentelynä ja sosiaalityön käytäntötutkimuksena alkaneen tutkimuksensa toimintatut- kimuksen ideaa hyödyntävänä mo- nitapaustutkimuksena, mikä on tässä yhteydessä tarkoituksenmukainen arvi- oinnin ja arvioinnista oppimisen kehys.

Varsinaiseksi aineistonsa analyysimene- telmäksi tutkija mainitsee laadullisen sisällönanalyysin ja mielikuvien raken- tamisen aineistoista. Tämä viittaa tut- kimuksessa esiteltyyn kasvatustieteelli- seen toimintatutkimuksen perinteeseen (Dewey 1929), mutta tutkimusproses- sinsa kuvauksen edetessä tutkija tukeu- tuu myös sosiaalitieteellisistä kenttäko- keista kehiteltyyn lewiniläiseen (1948) toimintatutkimukseen. Lewiniläisen tutkimusotteen tutkija on tiivistänyt ajatukseen siitä, että muutospyrkimys- ten potentiaalina on tuoda esille tutkit- tavan organisaation perusolemus.

Lewiniin tukeutuva toimintatutkimus raportoidaan usein erikseen käytännöl- lisinä kehittämistuloksina ja tieteellisinä tutkimustuloksina. Kehittämistulok- silla tarkoitetaan uusia toimintatapoja tai muita konkreettisia tuloksia, jotka säilyvät organisaatiossa projektin päät- tymisen jälkeenkin. Tällaista perintöä voisivat edustaa uusien Kuvastimeen liittyvien lomakkeiden kehittely ja uudet johtamisen tai tiedon tuottami- sen tavat sekä Kuvastimen vähittäinen muuntuminen interventiosta osak- si työyhteisöjen normaalia toimintaa (juurtuminen).

Laura Ylirukan mukaan sosiaalityön käytäntötutkimus korostaa sosiaalityön-

tekijälle kertyvän kontekstiin sidotun, kokemukseen perustuvan tiedon hen- kilökohtaisuutta. Tästä poiketen Kuvas- tin-projektin myötä pyrittiin yksilölli- sen tiedon jakamiseen työyhteisötasolla ja väitöskirjassa edelleen tutkimusyh- teisön tasolla. Tutkimuksen tulosten arvioinnin kannalta olisi ollut tärkeää saada enemmän yksityiskohtaista tietoa siitä, millaisessa päättelyketjussa tai mil- laisin hyppäyksellisin oivalluksin uusi tieto kertyy sosiaalityöntekijälle hänen refl ektoidessaan havaintojaan. Molem- pien toimintatutkimuksen oppi-isien kirjoituksiin pohjautuvia tutkimusme- netelmiä sovellettaessa on aiheellista dokumentoida havainnot ja tutkijan oma toiminnasta oppiminen tutkijan päiväkirjoissa. Sieltä ne ovat siirrettä- vissä analyysin kohteeksi ja edelleen raporttiin. Tässä tapauksessa artikke- liväitöskirjan tavanomainen rakenne – alkuperäisartikkelien sijoittaminen yhteenvetoluvun jälkeen – hankaloittaa lukukokemusta, kun esimerkiksi Ku- vastin-menetelmän monet perusasiat on esitelty vain artikkeleissa.

Kuvastimen esittelyn lisäksi artikkelit kertovat, että menetelmä toimii: läh- tökohtana on sosiaalityöntekijöiden oman työn refl ektio ja oman työn kehittäminen siihen vertaisryhmäl- tä saadun palautteen perusteella. Kun tällä tavoin saatua tietoa asiakastyöstä ryhdytään käyttämään hyväksi koko työyhteisössä, yksilöiden hallussa oleva hiljainen tieto tulee näkyväksi. Työyh- teisötason keskustelut liittävät yksit- täisten työntekijöiden kokemukset ja osaamisen aiempaa laajempiin yhteyk- siin luoden itsearvioivaa ja ammatillis- ta tietoa muodostavaa asiantuntijuutta.

Samalla menetelmän käyttö alkaa ge-

neroida kerrannaisvaikutuksia, esimer- kiksi sosiaalista tukea yksinäiseen työ- hön, asiakastyön laadun paranemista ja työn tuloksellisuuden lisääntymistä.

Näin tapahtuu, mikäli johtamistapa ja siihen kytkeytyvä organisaatiokulttuuri sallivat uudenlaisen vuorovaikutuksen ja uuden tiedon käyttämisen.

Yhteenvetoluvussa käsitelty kirjallisuus on osoitus tutkijan perehtyneisyydestä eri teoriaperinteisiin ja hänen kyvys- tään ylittää tieteenalarajoja. Käsittei- tä täyteen pakatut virkkeet kertovat pohjimmiltaan empiirisistä ilmiöistä, joskin ajoittain lukijan täytyy keskittyä melkoisesti pysyäkseen mukana kirjoit- tajan ajatusten kulussa. Esimerkiksi so- siaalityön käytäntötutkimuksen tutkija pohjustaa Foucalt’n (1985) käsittein ja etenee siitä kotimaiseen sosiaalityön käytäntötutkimukseen. Tämän ohella sosiaalityötä käsitellään työkulttuurin, johtamisen ja osaamisen näkökulmis- ta ja samalla tutkijan ote laajenee so- siaalityössä tietämisestä kansainväliseen organisaatioiden työyhteisö-, oppimis- ja innovaatiotutkimukseen. Vastaavasti itse- ja vertaisarvioinnin arviointiulot- tuvuuden teoreettinen käsittely etenee käytännöllisestä sosiaalityön arvioinnis- ta kohti kriittistä arviointia tukeutuen sekä kotimaiseen että kansainväliseen kirjallisuuteen. Samoin työelämän ke- hittäminen ja työssä oppiminen ovat monipuolisesti esillä. Siten Kuvastin- menetelmän teoreettinen perustelu yksilöllisen ja kollektiivisen oppimisen mahdollistavana refl ektiivisenä raken- teena on vahva.

Tutkimusraportissa esitetty refl ektiivis- ten rakenteiden uudelleen käsitteellis- täminen voidaan lukea yhteenvedoksi

kaikista Kuvastin-menetelmän käyttä- misen myönteisistä vaikutuksista työ- yhteisötasolla. Kysymyksessä on vas- taavanlainen ilmiö kuin osallistavan tai jaetun johtamisen oloissa pidettävien työyhteisöpalaverien vaikutukset par- haimmillaan ovat: ne tiedottavat, anta- vat vaikutusmahdollisuuksia, päättävät työyhteisön käyttöön kaikissa tilanteis- sa jäävästä liikkumavarasta sekä luovat merkityksiä ja yhteisöä. Tässä yhtey- dessä Laura Yliruka tekee ansiokkaan huomion arvioinnista ja kehittämisestä osana jokapäiväistä työtä.

Laura Ylirukan väitöstutkimus purkaa mielenkiintoisella tavalla sosiaalityön erityisyyttä yhdistämällä sosiaalityön käytäntötutkimuksen yleiseen, laajaan ja monitieteiseen työelämän tutkimuk- sen kenttään. Pidän sitä arvokkaana luettavana kaikille sosiaalityön kehittä- misestä ja yleensäkin työelämän tutki- muksesta kiinnostuneille.

K

-

OSAISIMMISTA

S

Johanna Kallio: VTT, erikoistutkija, Sosiaalitieteiden laitos, Turun yliopisto

Juho Saari: Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla.

Gaudeamus, Helsinki. 2015, 299 s.

Saaren teos ”Huono-osaiset. Edellytykset yhteiskunnan pohjalla” on kattava tutki- mus sosiaalisesti ja taloudellisesti kaik- kein heikoimmassa asemassa olevista Suomessa. Keskiössä ovat pitkäaikais- asunnottomat, joita verrataan muihin huono-osaisiin. Teoksessa yhdistyvät

hienosti ilmiön teoretisointi ja kuvaile- va empiirinen analyysi.

Huono-osaisuutta Saari analysoi mo- nipuolisesti. Hän aloittaa teoksensa tar- kastelemalla ilmiötä sosiaalitieteellisenä ja moraalisfi losofi sena kysymyksenä.

Hän pohtii aikaisempaan kirjallisuuteen nojaten, millaisin teoreettisin käsittein huono-osaisuutta on lähestytty ja mi- ten sitä on empiirisesti mitattu. Tämän jälkeen Saari jatkaa pohdintaa siitä, mis- tä huono-osaisuudesta on hallinnolli- sesti ja poliittisesti kysymys sekä mihin huono-osaisuus suomalaisessa yhteis- kunnassa paikantuu. Keskiössä on, mi- ten huono-osaisuus on muuttunut tul- taessa 1960-luvulta nykypäivään. Saari jatkaa analysoimalla huono-osaisuuden syitä. Hän keskittyy yhteiskunnallisiin jakoihin ja eroihin, sosiaalista etäisyyttä määrittäviin empatiakuiluihin ja soli- daarisuusvajeisiin. Saari pohtii huono- osaisuuden kasautumisprosesseja ja elä- mänhallinnan ongelmia. Hän keskittyy huono-osaisuuden institutionaaliseen logiikkaan, minkä jälkeen Saari pai- kallistaa pitkäaikaisasunnottomuuteen liittyvän huono-osaisuuden notkelman eli analysoi ilmiötä empiiriseen aineis- toon nojaten. Keskiössä ovat huono- osaisuuden eri tasot ja huono-osaisten hyvinvointi, jota lähestytään resurssien, toimintakykyjen, elämänlaadun ja it- sekunnioituksen kautta. Lopulta Saari kirjoittaa huono-osaisuudesta kasvun ja työllisyyden edistämiseen keskittyvän sosiaalipolitiikan näkökulmasta. Hän päättää kirjansa esittämällä politiikka- suosituksia ja useita mielenkiintoisia jatkotutkimusaiheita.

Kirjan erityistä antia ovat huono-osai- suuden teoretisointi ja käytetyt kvan-

titatiiviset aineistot. Yleensä määrälli- sessä tutkimuksessa huono-osaisuutta ei määritellä sen erityisemmin. Saaren pyrkimyksenä on sen sijaan ilmiön teoretisointi. Saari tuo kansainvälisestä kirjallisuudesta uusia käsitteitä suoma- laiseen tutkimukseen. Mielenkiintoisia käsitteitä ovat esimerkiksi empatia- kuilu, solidaarisuusvaje, muukalaisuus, sosiaalinen etäisyys, sosiaaliset kolhut, kolhittu minuus, kimmoisuus ja sosiaa- linen kipu.

Työ pohjautuu suurimmaksi osak- si pitkäaikaisasunnottomilta kerättyyn määrälliseen haastattelututkimukseen (Asunnottomien hyvinvointi ASUN 2012–2013, N=219), mutta Saari pohjaa analyysejään myös leipäjono- jen asiakkaiden (Huono-osaisuus lei- päjonoissa HUSO 2013, N=3474) ja suonensisäisten huumeiden käyttäji- en (Terveysneuvontapisteet SUMU 2013–2014, N=527) aineistoihin. Ky- seessä ovat ainutlaatuiset ja laadukkaat aineistot, joiden avulla Saari tutki- musryhmineen on tehnyt uudenlaista huono-osaisuustutkimusta Suomessa.

Kirjaa on elävöitetty asunnottomien omilla kertomuksilla heidän elämästään ja huono-osaisuudestaan. Nämä kirjoi- tukset ovat osuvia ja koskettavia, mutta niitä ei käytetä empiirisenä tutkimus- aineistona.

Kirjassa ei käytetä perinteisiä väestöta- son köyhyyskyselyjä, paitsi silloin kun huono-osaisten tilannetta verrataan väestön keskimääräiseen tilanteeseen.

Tähän on syynsä. Perinteisissä väestö- kyselyissä huono-osaisten vastauksia saadaan kasaan hyvin vähän. Huono- osaisia ryhmiä, kuten pitkäaikaisasun- nottomia, on vaikea tavoittaa, koska

heillä ei ole vakinaisia osoitteita ja vas- tausmotivaatio saattaa olla heikko. Myös kyselylomakkeiden täyttäminen ilman kysymysten räätälöintiä tai apua saattaa olla liian haastavaa. Saari tutkimusryh- mineen on jalkautunut aineistoja kerä- tessään. Esimerkiksi leipäjonoaineisto kerättiin jakamalla kyselylomakkeita jonoissa oleville ja pitkäaikaisasunnot- tomia haastateltiin asumisyksiköissä, joissa siitä vastasivat palveluntuotan- toon osallistuvat henkilöt. Näin tapaus- ten määrä saatiin riittäväksi määrällisiä analyysejä varten.

Saaren tulokset ovat moninaiset ja nii- den tiivistäminen on haastavaa. Voi- daan kuitenkin mainita, että empiirisen analyysin mukaan huono-osaiset ovat hyvin heterogeeninen ryhmä, vaikka sosiaalipolitiikka homogenisoi ryhmää syrjäytymisen kaltaisin käsittein. Köy- hien ja huono-osaisten tarkastelemi- nen yhtenä ryhmänä on ongelmallista.

Saari on poikennut perinteisestä köy- hyyden tarkastelusta siinä, että köyhiksi määrittyvät henkilöt on jaettu toisiinsa nähden hierarkkisesti rakentuneisiin ryhmiin, joissa kaikkein huono-osai- simmat sijoittuvat alimpiin kerroksiin.

Korkeimmalla ovat väestötason huono- osaisuus ja alimpina asunnottomien, huumeidenkäyttäjien ja laitosväestön (esim. oikeuspsykiatriset vangit) huo- no-osaisuus. Näin ollen esimerkiksi toimeentulotuen saajat muodostavat kokonaisuudessaan hyvin hajanaisen ryhmän, joka sijoittuu ylimmille huo- no-osaisuuden tasoille. Saari paikallistaa huono-osaisuuden tasoja käyttäen viit- tä näkökulmaa, joita ovat resurssit, elä- mään tyytyväisyys, koettu identiteetti, ihmisten välisen vuorovaikutuksen tii- vistyminen ja ryhmän koko.

Resurssilähtöisen huono-osaisuuden tarkastelu viestii pitkäaikaisasunnotto- mien äärimmäisestä huono-osaisuu- desta. Tulosten mukaan heidän identi- teettinsä rakentuu kahdesta erillisestä tekijästä, joita ovat kolhittu minuus ja minuus kytkeytyen addiktioiden kanssa pärjäämiseen. Pitkäaikaisasunnottomi- en elämänlaatu osoittautui puolestaan yllättävän korkeaksi. Alhainen elintaso ei siis ole hyvän elämänlaadun esteenä.

Mielenkiintoista oli, että selkeä enem- mistö asunnottomista oli sitä mieltä, että he ovat itse vastuussa omasta ti- lanteestaan. Tulosten pohjalta on han- kala mitata tukiasumisen onnistumisen tuloksia. Voidaan kuitenkin sanoa, että asunto ensin -periaate on luonut koh- tuullisen elämän edellytykset suurim- malle osalle kohderyhmästä.

Saaren mukaan hallitus on poikkeuk- setta kehystänyt ajankohtaiset sosiaa- liturvauudistukset kasvun ja työlli- syyden edistämisellä. Näiden kahden ensisijaisuutta korostavaan poliittiseen ideaan liittyy kääntöpuolena huoli liiallisesta tai tarpeettomasta sosiaali- turvariippuvuudesta. Tämä on Saaren mukaan merkittävä muutos 1990-lu- vun jälkeisessä Suomessa, sillä sitä en- nen sosiaalipolitiikan tavoitteena oli markkinariippuvuuden vähentäminen.

Nyt puolestaan ajatellaan, että sosiaali- turvariippuvuus on liian pitkälle vietyä markkinariippuvuuden vähentämistä.

Myös keskustelu köyhyyskulttuurista on lisääntynyt poliittisen eliitin toimes- ta. Saaren mukaan 1990-luvun laman jälkeen Suomessa on pyritty köyhyyden ja huono-osaisuuden vähentämiseen, kun taas vähemmälle huomiolle on jää- nyt eriarvoisuuden kaventaminen. Tu-

O

S

Y

KEHITTÄMISEEN

?

loerojen tasaamiseen pyrkivä politiikka on korvautunut köyhyyspolitiikalla.

Vaikka Saaren teos on näkemykse- ni mukaan monin tavoin onnistunut tutkimus, siinä on puutteita. Huono- osaisuutta ei tarkastella lainkaan yli- sukupolvisesta näkökulmasta. Syven- tyminen siihen olisi lisännyt lukijan ymmärrystä huono-osaisuuden syistä ja mahdollisuuksien tasa-arvosta. Edel- leen kirjasta uupuu systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Nyt aikaisempi tut- kimus sivuutetaan hyvin yleisellä lu- vulla siitä, miten huono-osaisuutta on lähestytty ja mitattu. Saari olisi voinut tuoda nykyistä selkeämmin esille, mitä uutta tietoa kirja tuottaa aikaisempaan nähden. Erityisesti kotimaisen tutki- muksen systemaattinen tarkastelu olisi antanut kirjalle taustaa ja tuonut esille Saaren tutkimuksen ainutlaatuisuuden sekä kerättyjen aineistojen arvon.

Keräämistavoista johtuen aineistoja voidaan nimittää näytteiksi, joihin liit- tyy ongelmia. Näistä ongelmista Saari ei kirjoita paljoakaan. Oman tutkimuk- sen kriittinen pohdinta on suppeaa.

Keskeisimmät ongelmat liittyvät yleis- tettävyyteen ja aineistoon valikoitumi- seen. Näistä puutteista huolimatta Saa- ren aineistot ovat juuri se, mikä tekee kirjasta uudenlaisen ja arvokkaan. Kos- ka kyseessä ovat ainutlaatuiset aineistot, aihe voisi kiinnostaa myös ulkomaista lukijakuntaa.

Kirja on hyvin moninainen, mistä joh- tuen se vaatii lukijalta keskittymistä ja kertaamista. Kokonaisuuden hahmot- taminen on paikoin haastavaa, vaikka teksti etenee loogisesti. Näkökulmien runsaus aiheuttaa välillä ”informaatio-

ähkyä”. Teos antaa lukijalleen paljon mietittävää. Suosittelen sitä oppikirjaksi sosiaali- ja terveystieteisiin. Kirjalla on erityisesti annettavaa sosiologian, so- siaalipolitiikan ja sosiaalityön opiske- lijoille. Toisaalta se on enemmän kuin oppikirja. Kirja sopii kaikille, jotka ha- luavat syventää tietämystään ja ymmär- rystään huono-osaisuudesta.

Minna Mattila-Aalto: VTT, KM, eri- koistutkija, Kuntoutussäätiö

Koskiaho, Briitta: Kumppanuuden sosi- aalipolitiikkaa etsimässä. Setlementtijul- kaisuja nro 32. [Tallinna], United Press.

2014, 232 s.

Sosiaaliset tarpeet kasvavat, julkiset resurssit niukkenevat. Tulonsiirtoihin keskittyvä riskientorjunta ja palvelujen laajentaminen eivät enää toimi sosiaa- listen kysymysten ratkaisemisessa. So- siaalipolitiikka tarvitsee uusia selviyty- misstrategioita.

Sosiaalipolitiikan professori Briitta Koskiaho käy selvittämään, millainen selviytymisstrategia kumppanuuden sosiaalipolitiikka on. Koskiaho analysoi, miten kansalaisyhteiskunnan toimijoi- den ja paikallisyhteisön voimavaroja valjastava kumppanuuteen nojaava oh- jelma on otettu käyttöön Britanniassa.

Samalla hän nostaa esiin, minkälaisiin teoreettisiin ja käytännöllisiin ongel- miin voidaan törmätä tehtäessä vastaa-

vaa Suomessa. Mitä tapahtuu, kun so- siaalipolitiikan painopistettä siirretään valtiolta yksilöiden, ryhmien ja asuin- alueiden vastuuseen?

Koskiaho käynnistää tarkastelun kump- panuudesta pohtimalla sosiaalisen ja talouden epävakaata liittoa. Hän ko- rostaa, että nykyisessä talouden kaaok- sessa vallitsee informatiivinen epätasa- paino, koska makrotalouden mittarit eivät sisällä sosiaalisia ja ympäristöllisiä ulottuvuuksia. Kritiikki kohdistuu ta- louspolitiikan kykyyn ottaa huomioon yhteiskunnalliset kytkökset.

Kumppanuustalous kuuluu itseorga- nisoituvan yhteiskunnan ja sosiaalisen kumppanuuden ohella ideoihin, jonka varassa sosiaalisen ja talouden rakoilevaa liittoa korjataan. Kumppanuustalouden idea korostaa taloudellisten toimijoiden keskinäisiä suhteita ja riippuvuuksia.

Kolmen yhteiskunnallista toimintaa arvottavan toimijan – talouden, julki- sen vallan ja kansalaisten – väliset kes- kinäissuhteet toimivat välineenä kytkeä mikrotasolla tapahtuvaa vapaaehtois- ta, ei-voittoa tavoittelevaa vaihdantaa kapitalistiseen makrotalouteen. Koska välityssuhteet edellyttävät oikeuden- mukaisuutta, keskeiseksi kysymykseksi nousee, miten sosiaalista oikeuden- mukaisuutta voidaan edistää mahdol- lisuuksia jakamalla. Kun perinteinen sopimusoikeudellinen oikeudenmukai- suus ei enää toimi, tarvitaan vertailevaa oikeudenmukaisuutta, joka ottaa huo- mioon kompleksisen systeemin moni- naisuuden. Vertaileva oikeudenmukai- suus toimii, koska se ottaa huomioon eri toimijoiden mahdollisuudet osal- listua ja vaikuttaa kollektiivisesti sekä

tehdä valintoja omaehtoisesti kykyjensä mukaan.

Kirjan keskeinen anti on brittiyhteis- kunnan muutoksen analysointi, jossa Koskiaho avaa seikkaperäisesti britti- läistä poliittista järjestelmää ja hallin- toa sekä sosiaalipolitiikan muutoksia 1980-luvulta lähtien. Muutoksen ta- voitteena on luoda Suuri Yhteiskunta ja Pieni Valtio, joka koordinoi ja ohjailee itseorganisoituvaa yhteiskuntaa. Muu- tos käynnistyi amerikkalaisen moneta- ristisen aatteen innoittamana julkisten palvelujen markkinoistamisella. Pal- veluissa siirryttiin kvasimarkkinoiden mukaiseen monituottajuuteen. Köy- häinhoidon sosiaalipolitiikkaan nojaa- vaa muutosta alettiin kuitenkin melko nopeasti pitää liian teknokraattisena ja epäinnostavana. Uudistamispyrkimyk- sissä ryhdyttiin painottamaan julkisten palvelujen uudistamista, yhteisöjen val- taistamista sekä kansalaisten osallistu- mista ja fi lantropiaa. Julkinen sektori minimoi rooliaan sosiaalisen kysymyk- sen ratkaisemisessa ja vetäytyy monista aiemmista tehtävistään. Sosiaalisia ky- symyksiä ratkaistaan suurella kumppa- nuudella ja vapaaehtoisuudella. Valtion tehtäväksi jää harjoittaa pehmeää pa- ternalismia, joka konkretisoituu roh- kaisupolitiikan harjoittamisena. Suoran sääntelyyn sijaan sosiaaliseen muutok- seen pyritään vaikuttamalla kansalaisten käyttäytymiseen. Rohkaisupolitiikan tavoitteena on, että suurin osa kansas- ta hoitaa ongelmansa turvautumalla omaisten ja vapaaehtoisten apuun ja rahoittaa palvelunsa itse. Yhteisötasoiset organisaatiot institutionalisoidaan, jotta ne voivat jakaa julkisia palveluja.

Suuren Yhteiskunnan keskeiseksi on- gelmaksi nousee raha. Sosiaalitalouteen perustuvan toiminnan on vaikea saada rahoitusta markkinoilta. Rohkaisupoli- tiikan pelätään lisäksi aiheuttavan luok- kajakojen syvenemistä kyvykkäiden kansalaisten hyödyntäessä muutoksen tarjoamat mahdollisuudet muita pa- remmin.

Vai onko Suuri Yhteiskunta sittenkin paluuta takaisin 1800-luvun hyvän- tekeväisyysyhteiskuntaan? Eriarvois- tumisen uhkakuvat saavat Koskiahon kyselemään aktiiviseen kansalaisuuteen perustuvan sosiaalipolitiikan rajoja.

Briteissä uudistusta kritisoidaan siitä, että valtio ei ole kaikesta huolimatta antanut kansalaisille ja paikallisyhtei- söille niitä avaimia, jotka uudistus edel- lyttää. Poliittisten uudistusten tarpeelle ei siten näy loppua. Jatkotoimenpiteitä esittävien tahojen mukaan kansalaisille tulee antaa uusia oikeuksia valvoa in- formaatiota ja luoda uusia, itseorgani- soitumista helpottavia välineitä, joiden tulee olla ennen kaikkea taloudellisia.

Epävirallisia verkostoja tulee kehittää ja niiden toiminnalle on myös löydettävä rahoitus. Sosiaalisen hyvinvoinnin indi- kaattoreita on kehitettävä, jotta pysty- tään muodostamaan käsitys muutosten vaikutuksista kansakunnalle. Taloutta ja politiikkaa on muotoiltava sellaiseksi, että kansalainen ei jää vastamaan itses- tään yksin, vaan yhteiskunnallisten ra- kenteiden tukemana.

Suuren Yhteiskunnan muutoksen analysointi tarjoaa monisyisen refl ek- tiopinnan suomalaisen kumppanuuden sosiaalipolitiikan nykytilan ja tulevai- suuden tarkastelemiseen. Koskiaho

kutsuu osuvasti suomalaista sosiaali- politiikan muutosta liukumaksi, mikä erottaa sen brittien rajusta ohjelmalli- sesta muutoksesta. Koskiahon mukaan suomalainen hyvinvointivaltio ”liu- kuu” brittiesimerkin mukaiseen moni- toimijamalliin perustuvaan hyvinvoin- tiyhteiskuntaan eläen nyt myöhäisen markkinoistamisen vaihettaan. Uusia mahdollisuuksia ja sosiaalisia innovaa- tioita etsitään neuvotellen sosiaalisten riskien taklaamisen jäädessä vähitellen menneisyyteen.

Uusia mahdollisuuksia työstettäes- sä liitytään yhteen ja muodostetaan kumppanuuksia. Kumppanuuden sosi- aalipolitiikan määritelmäksi Koskiaho ehdottaa kestävää ja joustavaa sosiaa- lisen pääoman tukemistoimintaa, joka tapahtuu toiminnan eri tasoilla niin kansalaisten arjessa kuin eri hallinnon aloillakin. Koskiaho korostaa, että sosi- aalisen pääoman tukemisen tulee olla linjassa taloudellisten edellytysten kanssa.

Kirjaa läpivalaisee Koskiahon vankku- maton usko sosiaalipolitiikan tulevai- suuden mahdollisuuksiin. Hän arvi- oi kumppanuuksien sosiaalipolitiikan rakentamisen Suomen olosuhteissa helpoksi tehtäväksi. Silti joitakin kari- koitakin on näkyvissä, kuten kuntalais- ten vaikeudet osallistua keskusteluun samanveroisina, päättäjien asenteet ja määräaikainen hankerahoitus. Kump- panuuksien sosiaaliset ja eettiset ulot- tuvuudet huomioivaan taloudenpitoon on vielä matkaa.

Koskiaho kuvaa suomalaisen sosiaali- politiikan kehitystä järjestelmänä kohti mahdotonta tehtävää, jonka ratkaise- minen pelkällä julkispalvelujen mark-

P

TUTKAILEMASSA

kinoistamisella vaikuttaa hänestä kovin heiveröiseltä yritykseltä. Vaihtoehdoksi Koskiaho esittää julkisen sektorin teh- tävän perusteellista uudelleenarviointia ja priorisointia.

Koskiaho haastaa lukijakuntaansa poh- timaan sosiaalipolitiikan tulevaisuut- ta yhteisövastuullisen taloudenpidon ja aidon monituottajuuden suomien mahdollisuuksien valossa, jossa kansa- laisten valtaistumiselle luodaan edelly- tykset. Valmiuksia uuteen yhteiskunnan jäsenyyteen kansalaisilta kyllä löytyy, kunhan asiantila ollaan valmiita myön- tämään. Kumppanuuden reiluuden pe- riaatetta seuraten Koskiaho muistuttaa, että ennen uutta työn ja vastuunjakoa olisi tarpeen selvittää, mitkä palve- lut kuuluvat kenellekin ja mitkä ovat harkinnanvaraisia. Tällöin kansalaisille tarjoutuisi mahdollisuus vastuulliseen varautumiseen. Kumppanuuden henki on reilu peli.

Pirkkoliisa Ahponen: YTT, Yhteis- kuntapolitiikan emeritaprofessori, Itä-Suo- men yliopisto

Eeva Jokinen ja Juhana Venäläinen (toim.): Prekarisaatio ja aff ekti. Nyky- kulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisu- ja 118. Jyväskylän yliopisto 2015, 219 s.

Prekaarisuus eli epävakaus kuvaa nyky- yhteiskunnan tilaa. Tämä käsite liitetään usein työsuhteiden haurastumiseen, mutta se ei kerro vain työelämän ja ta- louspolitiikan muutoksesta. Ihmisten

kokemusrakenteisiin levittäytyvä epä- varmuus ulottuu uhanalaisuuksineen kaikkiin elämänpiireihin. Yhteiskunta huokoistuu ja sen vakaus rapautuu, kun tuotantotavan jatkuvuus vaatii epäjat- kuvuuksia, eli tuotantopanosten ha- jottamista osiin, joista koostetaan alati vaihtelevia yhdistelmiä. Niiden toimi- vuus tiedetään vasta kokeiltuina. Ko- keilut ja korjaukset vaativat toimijoilta alttiutta innostua, olla valpas, kekseliäs ja tuottelias, lannistumatta ja lamaantu- matta.

Prekarisaatio ja aff ekti –teos kertoo siitä, miten prekaarisuuteen vastataan tuottamalla ajankohtaisia tunnetiloja aff ektilataamossa. Artikkelit täydentävät mainiosti toisiaan ja muodostavat hyvin kaareutuvan kokonaisuuden tohkei- suudesta hajoamiseen. Kirjan ilmeeseen sopii nykykulttuurin ilmiöiden, kuten populaarimusiikin tai ruumiillisten ko- kemusten (tanssi, juokseminen) aff ek- tiivinen tulkinta. Aikalaistulkinnat ovat luettavissa myös elämänvaihediagnoo- seina. Siteeraan Innostus-kollektiivia, jonka jäsenet kuvaavat matkaansa pre- kaareiksi tietotyöläisiksi: ”Prekaarien aff ektien tutkimusmaaperä on hienoja- koinen ja täynnä näkymättömiä virto- ja”. Virtauksissa kuljeskelemalla ja mu- kana liikehtimällä pyritään kuvattavan tunnelatauksen sieppaamiseen.

Kekseliäät uuskäsitteet vertautuvat vas- takohtiinsa kirjan tulkintakontekstissa.

Avainsanoja ovat tohkeisuus (Jokinen) ja innostus (Aho, Kovalainen, Meri- läinen & Silveri) sekä riittämättömyys (Porokari & Paakkari) ja hajoaminen (Venäläinen). Tohkeisen kohkaamisen vääjäämätön varjo on nollatohkeisuus eli välinpitämättömyys ja velttoilu. It-

seriittoisen kehittymisvaatimuksen kääntöpuolena vaanii riittämättömyys.

Innontuntu ja innonpelko ovat vastin- pareja. Tunneseitti kuvaa moninaisten tuntemusten risteilevää kirjoa, mora- torio viivytettyä lepotilaa ja tunnustus ontologisen prekaarisuuden (vajeen) näkyväksi tekemistä. Aff ektiivisia esi- merkkejä saadaan myös välittävästä hoi- vatyöstä (Lehto), ylirajaisesta hoivasta (Pöllänen) ja tunnustuksesta (Savolai- nen). Moratorio (Rokkonen) siirtyy kuvaavasti maksulykkäystä tarkoittavas- ta taloustermistä lapsentahtista äitimistä tarkoittavaksi hengähdystauoksi ura- ja työvaatimusten paineissa.

Kirjoittajien sanoin prekaari elämä ei ole tunnetila, vaan tunnetilanne. Preka- risaatio tarjoavat tilannetta läpieläville ihmisille uudenlaista käyttöliittymää maailmaan. On oltava valpas ja valmiu- dessa vaihtamaan liittymää, koska posi- tiivinen tuntemus kääntyy helposti ne- gatiiviseksi tai molemmat tunnot ovat samanaikaisesti odottamassa käyttöön- ottoaan. Aff ektiiviseen käänteeseen liit- tyy siis ambivalenssi ja potentiaalisuus.

Aff ektit latautuvat tunteiden ruumiil- listumisesta ja niiden poliittinen käytet- tävyys syntyy siitä, mitä tunnetilanteissa esittäytyneillä tunnetuotteilla tehdään.

Aff ektivisuus on näin sukua performa- tiivisuudelle yhtenä kulttuurintutki- muksellisesti latautuneen postfeminis- min avainkäsitteenä.

Aff ektiivinen käänne on tehnyt il- meiseksi sen, ettei käyttäytymisen ra- tionaalisuus tai ajattelun/toiminnan kognitiivisuus riitä nykyisessä huokoi- sessa yhteiskunnassa selviytymiseen.

Nyt vaaditaan ponnistelua tunnetyössä sekä omaksi parhaaksi että interaktiivi-

sissa suhteissa menestymiseksi. Kamp- paillaan alati riittämättömyyttä vastaan, koska pelätään tunnetilan työstämät- tömänä kääntyvän vastinparikseen su- meassa tilassa, jossa monet ristiriitaiset tuntemukset ovat läsnä ja vuorottelevat.

Kirjan populaarimusiikkiotteet nosta- vat esiin rytmien toiston ja muuntelun merkityksen tunnetyössä ja soveltuvat hyvin koko kirjan sanomaan. Aff ektit toteuttavat valmiutta yhdistyä vaihtuvi- en rytmien kanssa kertosäkeiden tavoin.

Post-operaismi viittaa siihen, miten haurastuvat rakenteet reagoivat aff ek- tiivisiin käytäntöihin; työn ”reikäisyy- teen”, joukkojen mielenilmauksiin tai pakolaisvirtaan yli rajojen. Kiihtyvän liikehdinnän virtaavissa tiloissa huo- mio kohdistuu yhteiskunnassa juuri nyt tarjolla oleviin mahdollisuuksiin.

On osattava tarttua niihin. Vaihtoeh- tona vaanivat vastoinkäymiset. Jos niitä ei voida välttää, on valittava, välittääkö enemmän omista vai toisten huolista.

Mukana juoksija voi joutua juoksute- tuksi eli vedätetyksi niin osallistumisen, harhailun kuin paonkin sfääreissä. Osu- va esimerkki tästä on kirjan aineistosta poimittu ilmaus ”juoksen kultaisella hiekalla – ja on tunne, että joku mua linssiin sahaa”. Tämä saa kysymään, onko mistään mahdollista kieltäytyä siinä tyrkyttäytymisen ja vetäytymisen kehässä, johon voi joutua tai tempautua mukaan tahtomattaan tai tiedostamatta liikkeitään.

Kehon aff ektiivisessa käytössä aisti- muksia muokataan aff ektitehtaiden tuotteiksi. Aff ektiiviset esineet näyt- täytyvät tunnetilanteiden välitys- tai muunnosalustoina, paitsi arkielämässä myös taide-elämyksissä. Kollektiivinen

sureminen tai voitonjuhlien rituaa- lit ovat aff ektiivisia käytäntöjä. Chisun laulu pullotetuista kyyneleistä kaupan- teon kohteena kuvaa eri aikaa ja tilaa kuin emootiontäyteinen ”Jos helmiä kyyneleet ois”, jossa halutaan tallentaa menetetyn onnen nostalgiset muistot.

Yksilöllistynyt aikuinen haluaa irtautua perityistä sosiaalisista vastuista ja löytää itsensä eksistentiaalisessa vapaudessaan.

Elämänkulussaan hän kohtaa vastuun vapautensa haurastuneissa kehyksissä, niin työmarkkinoilla ja perhe-elämässä kuin kansalaisyhteiskunnassakin. Elä- mänhallinnan peikkona vaanii prekaa- reissa tunnetilanteissa elämäntaidot- tomuuden pelko: tunne, että ”kaikki muut paitsi minä tietävät, missä men- nään”. Tämä ruokkii jatkuvia tunne- kykyjen kasvattamistarpeita. Opastuk- selle, neuvonnalle ja terapialle riittää elämänpoliittista tilausta. Oireellista on, että jos entisiä korjattavia tunnetiloja olivat neuroosit, hysteria ja melankolia, nyt niitä ovat paniikki, addiktiot, bu- limia, anoreksia, masennus ja ADHD.

Oireita hoidetaan biologisesti vaikutta- vin lääkkein, jotka eivät paranna mieltä, vaan auttavat sietämään kestämätöntä tilannetta, kun ”kierrätetään Prozak- sukupolven trivialisoituneita kuvasto- ja”. Hajoamisuhan vaatima itsehoiva ei silti pelasta epävarmuudessa ajelehti- miselta. Edes riittävän hyvä suoritus ei riitä oman potentiaalisuuden realisoin- tiin, vaan on ponnisteltava väsymättä normien ylittämiseksi. Kehity, suorita, ole tuottava – kykenet yhä parempiin saavutuksiin kilpailussa itseäsi varten

ja toisia vastaan. Narsistista itsekkyyttä ruokkiva tunnetyö hajottaa merkityk- set ärsykkeiksi, joiden haihduttua jää jäljelle sisäinen tyhjyys.

Kun potentiaaliset läsnäolotilanteet ovat kertakäyttöisiä, mielivaltaiset ulos- sulkemiset uhkaavat vieraannuttaa pre- kaarit toimijat. Oman sietämättömän tilanteen ja sen sosiaalisesti haurastuvien kehysten tiedostaminen voi auttaa ylei- sempien ihmisyyden tarpeiden huo- maamista ja huono-osaisten kokeman eriarvoisuuden myötäelämistä. Kun poikkeavuus nähdään tunnustusvajee- na, erilaisuuden pätevyyden tunnusta- minen politisoituu. Tosin ei ole helppoa kääntää aff ektityöläisen tunnetilannetta sosiaalista eriarvoisuutta vähentäväk- si voimavaraksi. Uusintamisvaje oli jo

”vanhan” proletariaatin ongelma, mutta prekariaatilta odotetaan tunnetyökyvyn uusintamista ja tunnetuotteiden uudis- tamista aff ektitehtaiden suoritteina. Tu- losten kestävyydestä ei ole takeita, kun tuotannon kasvupotentiaali vaatii luo- vien yhdistelmien koostamista tiedon, materian ja tunne-elämysten sirpaleista.

Kirjan viestiksi luen sen, että innovatii- visten tunnetuotteiden fragtalisointi ja modulointi ovat nykykapitalismin ha- jottavia voimavaroja. Jos lopputulema- na on prekaarien aff ektien hajoavien, virtaavien ja juoksevien ainesten kaap- paus pääoman arvonlisäyksen prosessei- hin, jään kysymään, miten irtautua tästä itseään ruokkivasta fraktaalilogiikasta – pakenemalla, kieltäytymällä osallistu- masta vai toimimalla toisin, toistemme hyväksi.