T I ETE E
S S
ÄT
A P H A U T U
44
KIRJALLISUUTTA
Balckmore, S. (2000): Meemit – kulttuurigeenit.
Suom. Osmo Saarinen. Art House. Helsinki.
352 s.
Dawkins, R. (1976): The selfi sh gene. Oxford University Press. Oxford. (Uudistettu laitos 1989). 352 s. (Suom. Geenin itsekkyys, [suom.
Kimmo Pietiläinen], Art House, 1993).
Gould, S. J. (2002): The structure of evolutiona- ry theory. The Belknap Press of Harvard University Press. Cambridge, Massachusetts;
London, England. XXII + 1433 s.
Maynard-Smith, J. (1998): Evolutionary genetics.
(2nd Ed). Oxford University Press. Oxford.
IX + 330 s.
Mayr, E. (1997): This is biology: The science of the living world. The Belknapp Press of Harvard University Press. Cambridge, Massachusetts;
London, England. XV + 327 s.
Mayr, E. (2001): What evolution is. Basic Books.
New York. XV + 318 s.
Portin, P. (1993): ”Oppimisen ja muistin gene- tiikka ja biokemia: Banaanikärpänen ja eräät muut selkärangattomat eläimet oppimisen ja muistin genetiikan ja biokemian malliorga- nismeina”. Psykologia 28: 84-88.
Portin, P. (2003): ”Eläimillä on kulttuureja”.
Suomen Luonto 62: 39.
Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen professori.
Perimän vaikutusta tutkailemassa
Markus Lång
Keskustelu sosiobiologian tieteellisyydestä jatkuu. Tatu Vanhanen esitteli rodun ja älyk- kyyden suhdetta (Tieteessä tapahtuu 3/2003), mutta suhtaudun varauksel lisesti hänen taustaoletuk seen sa. Osmo Tammisalo puolus- ti sosio biologiaa antropomorfi smin ja Edvard Wes termarckia psyko analyysin kummitukselta (Tieteessä tapahtuu 4/2003).
Kuten dosentti Tatu Vanhanen (2003) toteaa, sosiobiologit ovat pyrkineet selittä mään yhteis- kunnallisia ongelmia perinnöllisyyden avulla.
Esimerkkinä hän käyttää köyhien ja rikkaiden maiden välisiä suunnattomia tuloeroja, ja näi- den seli tyk seksi hän ja eräät muut tutkijat ovat esittäneet populaatioiden (käytän nössä rotujen) väliset geneettiset erot ja näistä johtuvat älykkyy- serot. Hänen mu kaansa tutkimushanke noudat- taa hypo teettis-deduktii vista menetel mää.
Kun esitetään, että populaatioiden väliset älykkyyserot perustuisivat mer kittäviltä osin populaatioiden välisiin geneettisiin eroihin, on päättelyssä nojat tu seuraavaan premissiin, jota ei ehkä ole lausuttu julki juuri tässä muo dossa:
Aikuisen ihmisen aivojen ominaisuudet (mm.
älykkyys) ovat yksinomaan ge neettisesti mää- räytyneet.
Samantyyppisen oletuksen sisältää seuraava lainaus:
”Olemme tunne-elämältämme hyvin sopeutu- neet niihin oloihin savannil la, joissa ihminen ke- hittyi miljoonien vuosien aikana. – Aivojemme lim bi nen järjestelmä ei kuitenkaan reagoi nyky- yhteiskunnassa aina tarkoi tuk sen mukai sesti.
Siitä aiheutuu inhimillistä kärsimystä, jota biolo- ginen psy kiatria voi lievittää.” (Hamilo 2003)
Tällaiset oletukset kuvaavat liian yksinkertais- tavasti sitä, kuinka ihmisen aivot ke hittyvät vuorovaikutuksessa kulloisenkin ympäristön kanssa ja että vuoro vai kutus on ke hit tymisen välttämätön ehto. Nyky-yhteiskunnissa esiinty- vää masennusta ja henkistä pahoinvointia ai- heut tavat paljon ilmeisemmin yhteis kunnalliset vääristymät ja epäoi keu den mu kaisuudet kuin perimä sinänsä.
TT-0503.indd 44 4.6.2003, 17:12:23
I T T E E E S
SÄ
TA
PAHT UU
45
Aivojen ja persoonallisuuden ke hi tys prosessi on hy vin monisyinen, eikä geenejä voida verra- ta rakennuspii rus tuk seen ja aivoja val miiseen tuotteeseen, joka olisi aina samanlainen tuo- tanto-oloista riippumatta [1]. Geenit antavat kasvu- ja kehitys prosesseille vain yleiset linjat.
Jos identtisistä kakso sista toinen eläisi elämän sä kivikaudel la ja toinen nykyaika na, eivät heidän aivonsa – eivätkä älykkyy tensä – olisi ai kui si na samanlaiset. Molemmat olisivat kas va neet hyvin erilaisis sa ympäristöis sä ja yhteisöissä, saaneet erilaista ravin toa ja al tistuneet hyvin erilai- sille ärsyk keille, ja nämä olisivat ra kentaneet aivot hyvin erilaisiksi. (Dupré 2001: 29-31, 72.) Vastaavasti mo lemmat olisivat muo kanneet ympäristöä omien odo tustensa pohjalta.
Vaikka kansakuntien välillä on havaittu älyk- kyyseroja, niiden syitä olisi etsit tävä lähempää kuin perintötekijöistä: 1. Testausmenetelmät voivat vääris tää tuloksia, jos ne on kehitetty tie- tyn kulttuurin piirissä tiettyä kulttuuria varten.
Miten älykkyys olisi ylimalkaan määriteltävä?
2. Yhteisöissä voi kul kea sosiaalisena perintönä, eräänlaisena rasittee na, epätarkoituksenmukai- nen suh tautuminen tietoon (voitaisiin puhua yh- tei sö pa to logiasta). Niinpä olisi tut kit tava, kuinka yhteisöissä suhtaudutaan tietoon, epäilyyn ja vaikkapa lasten sek suaaliseen uteliaisuuteen. 3.
Tapahtumiin vaikuttavat yksilöt, eivät yh teisöjen ab straktit geenikokoumat.
Ylipäänsä kansakuntien menestyseroja on luontevampaa selittää historian kuin perinnöl- lisyyden avulla. Sattumat ja käsitysjärjestelmät ovat ratkaisevam pia kuin geenit [2]. Jos kansa- kuntien välillä todel lakin on geneettisiä eroja, ne voitaneen joskus tulevaisuudessa osoittaa käy- mällä yksilöiden perimä konk reet tisesti läpi.
Älykkyyden perinnöllisyyttä on perusteltu erityisesti kaksostutkimuksin (niihin viittaa mm. Tammisalo 2003a: 52-53), mutta niihin si- sältyy meto do lo gi nen ongelma, jota John A.
Dupré (2001: 30) havainnollistaa seu raaval la aja tus kokeella: Kasvatetaan suuri joukko ident- tisiä klooneja hy vin erilai sissa oloissa ja yhteis- kunnissa. Lähenisikö älykkyyden geneettisen mää räy ty neisyy den osuus sitä enemmän nollaa prosenttia, mitä suurempi on kloo nien määrä ja olojen vaihtelu? Koska erilaiset yhteiskunnat rakentavat samoista geeneistä erilai sia aivoja ja per soonia, tuntuu Duprén oletus – kyllä lähenee – aiheelliselta.
Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa
Osmo Tammisalo (2003b) torjuu esittämäni antro pomorfi smiarvoste lun (Lång 2003a) ja väittää, että sosiobiologit kuvaavat sammakot ynnä muut in hi millisiksi vain säästääkseen aikaa ja tilaa. Jos lukijalle syntyy väärä käsi tys sam ma koi den toiminnan luonteesta – kuten olen yksityisissä keskusteluis sa ha vain nut valitetta- van monelle syntyneen –, se johtuu vain ”lukijan kyvyt tö myy des tä”.
Moitettani ei kuitenkaan voida torjua noin ke- peästi. Sosiobiologien suosi mat antropomorfi set kuvaukset johtavat harhaan sekoitta malla teon ja tapahtu man käsitteen, koska teleologisuus voi liittyä vain tekoon. Jos William Hamil ton ja Matt Ridley ymmärtävät ”näin päi vän selvät asiat”, miksi he eivät tee niitä riittävän selväksi? Paljon enemmän aikaa ja tilaa kuluu siihen, kun asiat on selvi tettävä uudel leen kaltai selleni epäi levälle Tuo maalle.
Tammisalon mukaan varauksellinen suhtau- tumiseni kumpuaa ”sil kas ta it se tyytyväisyydestä ja ennakkoluuloista”. Sanamuoto kalskahtaa huolestutta van tutulta, sillä juuri noin arvoste- lijoilleen vastaavat myös rajatieteilijät, joiden teorioita skeptikot epäilevät. Kritiikkini ei ilmennä ennakkoluuloisuutta vaan nor maalia tieteellistä varovaisuutta ehdottomien totuus- vaateiden, uska liai den näkemysten ja epätäs- mällisen kielen käytön edessä. Kuten todettua, ar vos teluni kohdistui nimenomaan tiettyihin populaareihin kuvauksiin.
Liiallista ehdottomuutta edustaa myös Tammisalon Westermarck-apo lo gia. Hän pitää kiinni väitteestään, jonka mukaan Westermarck on oi keas sa, Freud väärässä. Toisin kuin Tammisalo esittää, Westermarck ei selittänyt su ku rutsauskammon ilmiötä vaan kuvasi sen;
korkeintaan voidaan sa noa, että hän esitti ”ul- timaattisen selityksen”, vaikka tässä tapauk- sessa kai va taan ”prok simaalista selitystä” (vrt.
Sintonen 1998: 36-38; Sarmaja 2002: 105-106).
Niinpä psykoanalyysin ja Westermarckin teori- aa voidaan hyvin ajatella yhdis tet täväksi, koska toinen tarjoaa proksimaalisen (ts. ontogeneetti- sen), toinen ultimaatti sen (fylogeneettisen) selityk sen [3].
Psykoanalyysi, jonka Tammisalo yhä (v. 2003) pelkistää vain Sigmund Freu diin (1856–1939), ei saa häneltä hyväksyntää. Freudin ja Char les Darwi nin välinen vaikutussuh de on kuitenkin vivahteikkaampi kuin Tammisalo esit tää (esim.
Ritvo 1990). Mitä tulee psykoanalyyttisen teorian virheisiin ja Freudin henkilökoh tai siin painotuk-
TT-0503.indd 45 4.6.2003, 17:12:23
T I ETE E
S S
ÄT
A P H A U T U
46
siin, niitä korjataan sitä mukaa kuin voi daan;
kuten fallibilismi opettaa, muulla tavoin ei tiede voikaan edis tyä. Wil liam Whewell kuvasi virheiden korjaamista näin:
”Hypoteesit voivat olla hyödyllisiä, vaikka ne sisältäisivätkin turhia ja virheellisiä osia, sillä ne voivat antaa tosiasioita yhteensitovan oikean yhteyden ja niiden turhat osat ja virheellisyy- det voidaan myöhemmin korjata.” (siteerannut Niiniluoto 1983: 131).
Tammisalo viittaa Frank J. Sullowayn (1979) ja Richard Webste rin (1995) kirjaan, mutta niiden väitteisiin on suhtauduttava varauksin; arvioin Websterin kritiikkiä toisaalla (Lång 2003c), ja Sullowaylle vastaa Paul A. Ro bin son (1993:
16-).
Joskus Tammisalon vastaväitteet menevät yli maalin. Kun tähden nän, että eläimiä ei pidä in- himillistää, hän tulkitsee vaatimukseni niin, että myös kään ihmisiä ei pidä käsitellä inhimillisesti vaan että Matin ja Liisan rakkaus olisi – minun mukaani – käännettävä biologian kielelle ”li- säänty misparin muo dostumiseksi”. Moinen olisi kuitenkin absurdia – varsinkin silloin kun on kuvatta va Matin ja Pekan tai Liisan ja Leilan rakkautta.
VIITTEET
[1] Populaarissa muodossa tuo idea on tuttu esi- merkiksi jännitysromaanista ja -elokuvasta Mengelen pojat.
[2] Kriittisesti rodun ja älykkyyden suhdetta käsittelee esim. Fish 2002.
[3] Arvioin Westermarck–Freud-kiistaa laajem- min toisaalla (Lång 2003b).
KIRJALLISUUTTA
Dupré, John (2001): Human Nature and the Limits of Science. Oxford University Press, Oxford.
Fish, Jefferson M. (toim.) (2002): Race and Intelligence: Separating Science from Myth.
Lawrence Erlbaum, Mahwah (N. J.).
Hamilo, Marko (2003): ”Neurotiede valaisee tie- toisuuden mysteeriä” Helsingin Sanomat 29.3.
<uri:http://www.helsinginsanomat.fi/
arkisto/juttu.asp?id=20030329ER1>
Lång, Markus (2003a): ”Sosiobiologia koet- telee tieteellisyyden rajoja”. Tieteessä ta- pahtuu 2/2003, s. 48-52. [Pitempi versio:
<uri:http://www.helsinki.fi/~mlang/
sosiobiologia.html>.]
Lång, Markus (2003b): ”Westermarck oli oikeas- sa, Freud väärässä?” Yhteiskuntapolitiikka (tulossa).
Lång, Markus (2003c): ”Onko psykoanalyysi fun- damentalistista?” Psykoterapia (tulossa).
Niiniluoto, Ilkka (1983): Tieteellinen päättely ja selittäminen. Otava, Helsinki.
Ritvo, Lucille B. (1990): Darwin’s Infl uence on Freud: A Tale of Two Sciences. Yale University Press, New Haven.
Robinson, Paul A. (1993): Freud and His Critics.
University of California Press, Berkeley.
Sarmaja, Heikki (2002): ”Seksuaalisen häve- liäisyyden alkuperä. Yhteiskuntapolitiikka 2/2002, s. 105-121.
Sintonen, Matti (1998): ”Biologian fi losofi a: re- duktiosta päältämiseen”. Biologian fi losofi an näkökulmia (toim. Matti Sintonen), s. 11-40.
Gaudeamus, Helsinki.
Sulloway, Frank J. 1979: Freud, Biologist of the Mind: Beyond the Psychoanalytic Legend.
André Deutsch, London.
Tammisalo, Osmo (2003a): ”Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa”. Tieteessä tapahtuu 1/
2003, s. 50-53.
Tammisalo, Osmo (2003b): ”Markus Långin sam- makot. Tieteessä tapahtuu 4/2003, s. 51-52.
Vanhanen, Tatu (2003): ”Joko nyt sosiobiologi- an läpimurto?” Tieteessä tapahtuu 3/2003, s. 51-52.
Webster, Richard 1995: Why Freud Was Wrong:
Sin, Science, and Psychoanalysis. Harper Collins, London.
Kirjoittaja on helsinkiläinen fi losofi an lisensiaatti.
Hän valmistelee Helsingin yli opistoon väitöskirjaa psykoanalyysin epistemologiasta.
TT-0503.indd 46 4.6.2003, 17:12:24
