76 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 2 / 2 0 1 2
Radiofonian mainio kolmikko
Kalevi Koukkunen
Lasse Vihonen: Radio sodissamme 1939–1945. SKS 2010.
Pekka Gronow: Kahdeksas taide.
Suomalaisen radioilmaisun historia 1923–1970. Avain 2010.
Eero Saarenheimo: Kansakunnan radio. Lurra Editions 2011.
Radion eli kuvattoman äänen mer- kitys on tiedonvälityksessä edel- leen suuri, mutta 1900-luvun en- simmäisellä puoliskolla se oli niin sanotusti omaa luokkaansa, koska radio oli nopein media eikä televi- siota vielä ollut. Radion ainutlaa- tuisesta merkityksestä, hieman eri kannoilta, kertovat koskettavasti- kin kolme oivaa kirjaa. Lasse Viho- nen kuvaa tiiviisti sotavuodet väli- rauhoineen, Pekka Gronowin nä- kö- tai kuulokulma on lähes puo- li vuosisataa ja Eero Saarenheimon historia kattaa lähinnä 1950- ja 1960-luvun.
Kaikissa kolmessa teoksessa on hyvät historialliset pohjustukset, mutta erityisesti iloitsen siitä, et- tä kaikki kirjoittajat kertaavat tek- niikan historiaa niin kansanomai- sesti, että tekniikkaa vierastavakin ymmärtää ja kiinnostuu! Saaren- heimo tuo kiitollisena äänitystek- nikot parrasvaloihin. Mutta ennen muuta teokset ovat radiohistorial- lisia. Saarenheimo on jopa itse ol- lut tekemässä tätä historiaa.
Sota ei ollut ensimmäistä ker- taa edistämässä tekniikkaa. Suo- menkin teollisuus kehitti puolus- tusvoimille viestimiä. Samalla teh- tiin radioita myös siviilikäyttöön, koska kriisiaikoina kansalaisten tiedontarve on suuri, ellei huuta-
telmissä ja kuunnelmissa. Me van- hemmat kuuntelijat muistamme toki Martti Jukolan, Pekka Tiilikai- sen ja Martti Silvennoisen. Gronow on käynyt läpi valtavan määrän ai- neistoa, joka on tullut käsittelyyn Ylen ohjelmien kansallisesti tär- keässä digitointiprojektissa. Paljon on säilynyt, paljon on hävinnyt, tu- hottu tai tuhoutunut. Radio on ol- lut mukana kaikessa, sananmukai- sesti suomalaisten arjessa ja juhlas- sa. Radioilmaisun perusteet käyvät hyvin ilmi paitsi litteroiduista oh- jelmakatkelmista myös radiotoi- mittajille järjestetyistä kursseista.
Tiilikainen sanoi:
”Selostuksessahan on vain pieni murto-osa puhumista. Paljon, paljon enemmän siinä on ajattelemista, näke- mistä ja ennen kaikkea pysähtymistä näkemäänsä, tuntemaansa, kokemaan- sa. Reportterin on kyettävä katsomaan elämänilmiöitä syventyen ja viipyen.”
Tiilikainen teki niin kuin opet- ti. Kun hän lähti Melbournen olym- piakisoja selostamaan, kukaan ei voi unohtaa hänen esiohjelmiaan rokotusten ottamisesta ja matka- lippujen tilaamisesta. Eila Kallion teoksessa Pallokaiutin. Muistiku- via Radioteatterista (1979) näytte- lijä Terttu Soinvirta kiteytti radioil- maisun, kun hän sanoi puhuvansa mikrofoniin kuin toiselle ihmiselle.
Gronow ei mainitse Soinvirtaa, ei- kä myöskään Spede Pasasta ilmai- sun kehittäjänä.
Gronowin mukaan viimeis- tään vuonna 1964 oli ilmeistä, et- tä radion kulta-aika suomalais- ten ykkösmediana alkoi olla ohi.
Televisiotoimintahan oli aloitet- tu 1950-luvun lopulla. Mutta yhtä kaikki radio on keskeinen media.
Tietysti radioilmaisukin on muut- tunut ohjelmavirrassa, kun ”inter- aktiivista” ohjelmaa, löpötystäkin, va. Vihonen kuvaa Suomen, Neu-
vostoliiton ja Saksan radiotoimin- taa ja -propagandaa kiinnostavas- ti. Vieläkin tuntuu erikoiselta, että rintamaradiot saatiin niin nopeas- ti toteutetuksi. Ehkä oli jo varus- tauduttu tai ainakin varauduttu.
Osa organisoinnista oli ehkä suo- malaisten järjestelytaidon ansiota – olivatpa kysymyksessä rintama- radiot tai olympiakisat. Radio val- jastettiin ylläpitämään ja kasvatta- maan kansan taistelutahtoa sekä tiedottamaan sotamenestyksestä.
Miestappioista kertoivat sanoma- lehtien kuolinilmoituksissa mus- tat ristirivistöt. Vihosen mukaan radion sotavuosien ”tilinpäätös”
oli kuitenkin kansallisen yksimie- lisyyden synnyttäjänä ja säilyttäjä- nä plusmerkkinen.
Viitseliäästi laadituissa laati- koissa Vihonen syventää henkilö- kuvia Reino Palmrothista eli Pal- lesta, Pekka Tiilikaisesta, Untamo Utriosta, Ilmari Heikinheimosta, Martti Jukolasta, Veikko Itkosesta, Armas Äikiästä, Olavi Paavolaises- ta, Tauno Lautamatista ja Jalmar Voldemar Vakiosta, joka muuten joutui eroamaan Yleisradion pää- johtajan paikalta ”yleisistä syistä”
jo vuonna 1945. Puolen tuhannen nimen henkilöhakemistossa taa- jimmin esiintyvät Mannerheim ja Hitler (lähes 50 kertaa), Risto Ryti (35), Pekka Tiilikainen (28), Unta- mo Utrio (27), Väinö Tanner (23) ja Yrjö Kilpeläinen eli Jahvetti (21).
Radioilmaisun ydin
Pekka Gronow on onniteltavas- ti tarttunut radioilmaisuun, jonka radionkuuntelijat ovat kuulleet ole- van olemassa, mutta eivät ehkä ole sitä täysin tiedostaneet. Parhaim- millaan radioilmaisu valaistuu tie- tysti selostuksissa, mutta myös esi-
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 2 / 2 0 1 2 77 on lisätty. Radiokanavia on tullut
kosolti lisää; niistä monella on oma profiilinsa ja kohderyhmänsä. Oh- jelmavirta-käsitettä voinee puolus- taa vain vetoamalla filosofi Herak- leitoksen tokaisuun ”Kaikki virtaa”.
Gronowin teoksessa on lähes sata sivua informatiivisia luetteloi- ta ja hakemistoja. Ensin on valikoi- ma nimettyjen toimittajien, muun muassa Alexis af Enehjelmin usein kuultu selostus kellosepällä käyn- nistä, Niilo Ihamäen, Leo Mellerin, Unto Miettisen, Eero Saarenhei- mon, Martti Silvennoisen ja Pek- ka Tiilikaisen ohjelmia. Äänitteinä säilyneitä suomenkielisiä kuunnel- mia vuosilta 1938–70 on kirjattu lä- hes 30 sivua, ruotsinkielisiä 10 si- vua. Lähes 2 000 nimen henkilöha- kemistossa useimmin esiintyvät- kin radioteatterilaiset ja kirjailijat.
Erikseen on 18 sivun kuunnelma- hakemisto, jonka nimikkeet viit- taavat kuunnelmien vuotuis luet- teloon. Ohjelmahakemisto viittaa lähinnä toimittajakohtaiseen oh- jelmahakemistoon.
Puolen vuosisadan takaa, silti ajankohtaista
Tunnetun radiotoimittajan ja -ää- nen Eero Saarenheimon kirjoit- tama Kansakunnan radio on va- paamuotoinen, mainiosti histo- rioiva muistelmateos. Saarenhei- mo on juuri niitä toimittajia, joista nykyään käytetään kunnianimeä radiopersoona. Teos jakautuu ko- timaan- ja maailmanhistorialliseen osioon.
Useimmat Saarenheimon artik- kelit ovat ilmestyneet eri tahoilla, hankalastikin tavoitettavissa lehdis- sä ja kirjoissa, osa perustuu radio- ohjelmiin. On ollut enemmän kuin paikallaan, että tekijä on koonnut artikkelit kansakunnalliseksi tee-
maksi. Kun vuoden 2012 presiden- tinvaalien alla on puhuttu arvojoh- tajuudesta, Saarenheimo kirjoittaa retorisesta johtajuudesta ja muis- tuttaa, että J. K. Paasikivi katsoi pre- sidenttikaudellaan, että aikaisem- pi lehdistön valistustehtävä oli siir- tynyt radiolle. Sen välityksellä hän käsitteli ajankohtaisia kysymyksiä ja myös perusteli päätöksiään.
Saarenheimon kirja on ansioitu- neen radiotoimittajan ja historioit- sijan verkkaista, polveilevaa ker- rontaa, sellaista, jota enää harvoin kuulee. Niin, hänen muisteluksiaan lukiessa kuulee hänen äänensä.
Urho Kekkosen mediataidoista on näytteenä Pekka Peitsenä esitet- ty ehdotus laiksi julkisista puheista.
Siinä säädettäisiin, että valtiollisista asioista ei saisi puhua liian pitkään eikä pateettisesti, ja jokaista kym- mentä minuuttia kohti pitäisi loh- kaista jokin hyvä sukkeluus. Vaikka pääasiassa radiosta puhuukin, Saa- renheimo muistuttaa, kuinka suju- vasti Kekkonen otti myös televi sion haltuunsa ja jopa viihtyi siellä.
Radiotyössä viihtyvän ”henki- sen sekatyömiehen” kirjoitus kult- tuuriradiosta ja radiokulttuurista on lähes satasivuinen, hän käsit- telee niin presidenttejä kuin Hella Wuolijokeakin. Aivan samoin kuin kaikkien kustannusalalla työsken- televien pitäisi lukea huolellisesti Panu Rajalan Sillanpää-elämäker- ta, kaikkien radio- ja tv-toimitta- jien pitäisi perehtyä Saarenheimon sivistyneeseen kirjoitukseen ja ko- ko kirjaan.
Käsiteltyään vielä kerran Paa- sikiveä ja Machiavellia Saarenhei- mo lähtee selostusmatkoille mm.
Algeriaan, Tunisiaan, Senegaliin ja Kaakkois-Aasiaan. Kaikkialla hän haastatteli kodikkaasti valtioiden päämiehiä.
Ihmeellinen on ajan riento.
Saarenheimo teki reportaasimat- kan Pohjois-Afrikkaan, joka puo- livuosisataa myöhemmin on taas polttopisteessä. Lopuksi hän palaa Kekkoseen, tämän ”Viron-avauk- seen” vuonna 1964.
Radiohistoriassa riittää tutkittavaa Gronowin ja Vihosen kirjoissa on kiinnostava kuvitus, Saarenheimol- la on vain yksi, mutta sitäkin histo- riallisempi kuva. Gronowin teos- ta elävöittävät myös Radiokuunteli- jasta kuvatut ohjelmasivut. Yhteistä kaikille kolmelle kirjalle on se, että ne perustuvat äänen ja äänenkäytön havainnointiin – ne ovat kuultavis- sa. Vain Vihosen teoksessa on liit- teenä dvd-levy, josta ovat kuunnel- tavissa monet historialliset selos- tukset ja katsottavissa dokument- tielokuvakatkelmat. Radiohistorian absurdeimmassa haastattelussa Rei- no Hirviseppä pitää tietokilpailun neuvostoliittolaisille sotavangeil- le ja sanoo, ettei heitä ammuta, jos eivät tiedä. Ehkä tekijänoikeus- tai tuotantosyyt ovat estäneet ”äänile- vyn” liittämisen kahteen muuhun teokseen.
Yhden ryhmän Gronow on jät- tänyt analysoimatta, nimittäin kuu- luttajat. Kaisu Puuska-Joen muistel- mateos On aika illan… Kuvia muis- tojeni albumista (1975) on vuosien mittaan käynyt yhä kiinnostavam- maksi lähteeksi. Tekijä ei puhu vain omasta työstään vaan malttaa ker- toa laveamminkin radiosta ja työ- tovereistaan. Aikaa myöten myös kontaktiohjel mien vaiheita tutkit- taneen. Niin kuuluttajilla kuin kan- salla on oma radio ilmaisunsa.
Kirjoittaja on ensyklopedisti ja Suo- men Oppihistoriallisen Seuran tutki- jajäsen.
