DISKURSSIANALYYSI IKÄIHMISISTÄ KÄYTETYISTÄ PUHETAVOISTA HELSINGIN SANOMIEN PÄÄKIRJOITUKSISSA
Katja Rissanen Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Toukokuu 2021
Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Rissanen Katja Työn nimi
Diskurssianalyysi ikäihmisistä käytetyistä puhetavoista Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa Oppiaine
Sosiaalityö
Työn laji
Pro gradu -tutkielma Aika
Toukokuu 2021
Sivumäärä 74
Tiivistelmä – Abstract
Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää sitä, millaisia merkityksiä ikäihmisille annetaan laajale- vikkisen lehden pääkirjoituksissa, millä tavoin heistä puhutaan suomalaisessa yhteiskunnassa ja millaisia diskurs- seja aineistosta nousee esille. Tutkimuksen lähtökohtana on aiheen ajankohtaisuus, sillä väestörakenne on muu- toksessa.
Tutkimus pohjautuu vahvasti sosiaalisen konstruktionismin perinteeseen, jolloin tutkimustuloksia on mahdollista peilata sosiaalisen todellisuuden muodostumiseen ja siihen, kuinka merkitykset muodostuvat sosiaalisissa konteks- teissa, jotka muuttuvat. Tutkimuksen analyysimenetelmänä on diskurssianalyysi, jonka avulla jäsennetään ikäih- misistä käytettyjä puhetapoja. Diskurssianalyysin avulla selvitettiin, millaisia diskursseja rakentuu ja mitä ne ker- tovat ikäihmisiin suhtautumisesta. Aineiston muodostavat Helsingin Sanomien pääkirjoituksia vuosilta 2017–
2020, joista olen valinnut tutkimukseeni analysoitavaksi 27 kappaletta.
Aineistosta löytyi viisi diskurssia, jotka ovat hyvä hoiva, aktiivinen ikääntyminen, menoerä, sosioekonominen asema ja innovaatiot. Näillä diskursseilla on yhteneväisyyksiä suomalaisen yhteiskunnan väestörakenteissa tapah- tuvien muutosten kanssa. Johtopäätöksissä todetaan, että ikääntyviin liittyvissä pääkirjoituksissa korostuu varsin- kin hoivaan ja resursseihin liittyvät kysymykset.
Asiasanat
ikäihmiset, media, sosiaalinen konstruktionismi, diskurssianalyysi, pääkirjoitukset Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto
Muita tietoja
University of Eastern Finland
Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies
Department
Department of Social Sciences Author
Rissanen Katja Title
Discourse analysis of the ways of speaking regarding the elderly in the in the editorials of Helsingin Sanomat
Main Subject Social Work
Level
Master’s Thesis Abstract
The purpose of this master's thesis is to find out what meanings are given to older people, how they are talked about in Finnish society and what kind of discourses emerge in the editorials of Helsingin Sanomat. The point of departure is the contemporary change of demographic structure in the Finnish society.
The research is strongly based on the tradition of social constructionism, making it possible to reflect the research results in relation to the formation of social reality and how meanings and formation of meanings in social contexts that change. The analysis method was discourse analysis, which was deployed to study the speech patterns regard- ing to elderly people in the editorials of Helsingin Sanomat. Discourse analysis was used to find out what kind of discourses are constructed and what they tell us about attitudes towards older people. The data consist of the edi- torials of Helsingin Sanomat newspaper in 2017–2020 from which I analyzed 27 text in details.
Five key discourses emerged in the data: the discourse of good care, active ageing, expense item, socio-economic status, and innovation. The discourses seemed to relate to the contemporary demographic changes in the Finnish society and reflected especially care and resource-related issues.
Key Words: media, elderly, social construction, discourse analysis, editorials
Sisällys
1 JOHDANTO ... 1
2 TUTKIMUKSEN KÄSITTEELLISET LÄHTÖKOHDAT ... 3
2.1 Väestön ikääntyminen ja vanhuus nykyaikana ... 3
2.2 Aktiivinen ikääntyminen ... 5
2.3 Ikäihmisten sosiaalinen osallisuus... 7
2.4 Ageismi ... 10
2.5 Media valikoivana yhteiskunnallisen keskustelun areenana ... 11
2.6 Media merkityksen luojana ... 15
3 TEOREETTIS-METODOLOGINEN VIITEKEHYS ... 18
3.1 Sosiaalinen konstruktionismi ... 18
3.2 Sanomalehdet osana sosiaalista todellisuutta ... 20
3.3 Diskurssianalyysi... 21
3.4 Diskurssin käsite... 23
3.5 Kontekstuaalisuus ... 24
3.6 Kriittinen diskurssianalyysi ... 25
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 27
4.1 Tutkimuskysymykset... 27
4.2 Aineisto ja sen kerääminen... 27
4.3 Aineiston analyysi ... 29
4.4 Tutkimuseettiset kysymykset ... 32
5 IKÄIHMISIIN LIITETYT DISKURSSIT ... 34
5.1 Hyvä hoiva -diskurssi ... 34
5.2 Aktiivinen ikääntyminen -diskurssi... 39
5.3 Menoerä -diskurssi ... 42
5.4 Sosioekonominen asema -diskurssi ... 46
5.5 Innovaatiot -diskurssi ... 47
6 YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET... 52
7 POHDINTA ... 62
LÄHTEET ... 65
KUVIOT Kuvio 1. Osallisuuden viitekehys 9
Kuvio 2. Valittu aineisto 29
1 JOHDANTO
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen ikäihmisistä tuotettuja vanhuskäsityksiä Helsingin Sano- missa. Tutkielma pyrkii tuomaan diskurssianalyysin avulla ilmi käsityksiä siitä, kuinka 2017–2020 välisenä aikana ilmestyneissä pääkirjoituksissa ikäihmiset koetaan ja millaisia merkityksiä ikäihmi- siin liitetään ja kuinka sitä tuodaan kielellisesti esille tietyissä konteksteissa. Tutkielman tarkoituk- sena on tarkastella puheen kulttuurisia merkityssysteemeitä ja niiden rakentamaa sosiaalista todelli- suutta. Pro gradu -tutkielmani teoreettinen viitekehys on sosiaalinen konstruktionismi. Tutkimuksen lähtökohtana on idea siitä, että sanomalehtiartikkelien voi ajatella tuottavan sosiaalista todellisuutta kielellisesti. Tutkielman analyysimetodina käytän diskurssianalyysia, jonka avulla etsin teksteissä il- meneviä diskursseja, näiden tulkintoja, niiden käyttöä ja merkitysjärjestelmiä. Tutkimusaineiston olen kerännyt Helsingin Sanomien digilehden arkistosta.
Se, kuinka ikäihmisiin suhtaudutaan, kertoo ihmiskäsityksestä ja maailmankatsomuksesta. Jokaisella yhteiskunnalla ja yhteisöllä on oma käsityksensä ikääntyneistä. Vallejo-Medina ym. (2007, 41–42) kuvaavat seitsemän erilaista ikäihmisiin kohdistuvaa suhtautumistapaa, joita on mahdollista tarkas- tella yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöinä. Nämä suhtautumistavat ovat arvostava ja kunnioittava van- huskäsitys, tasavertaisuutta korostava myönteinen vanhuskäsitys, välinpitämätön ja liberaali vanhus- käsitys, sosiaaliseen huoltoon velvoittava vanhuskäsitys, syrjivä ja kielteinen vanhuskäsitys sekä alis- tava ja nöyryyttävä vanhuskäsitys. Nämä suhtautumismallit eivät ilmene puhtaina, vaan yhteiskun- nissa voidaan havaita useita piirteitä eri suhtautumistavoista. (Vallejo-Medina ym.2007, 41–42.) Julkisissa ja poliittisissa keskusteluissa ikärakenteeseen liittyvää muutosta ja vanhusten määrän suh- teellista kasvua pidetään länsimaita kuvaavana ominaisuutena. Tällaisen kehityksen suunnan ajatel- laan olevan ongelmallinen, jopa pahaenteinen. Tulevaisuuden kannalta vanheneminen sisältää moni- naisempia taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia ominaisuuksia. Vanhusten asema riippuu poliitti- sesti vallitsevasta ilmapiiristä ja siitä, kuinka vanhenemisen todellisuutta halutaan toteuttaa. Politii- kassa ja julkisuudessa käytetty käsitteistö kertoo siitä mitä vanhuudesta ajatellaan ja millaisia mieli- kuvia siihen liitetään. (Kangas & Nikander 1999, 10–11.) Ikäihmisiin liittyvä kiivas yhteiskunnalli- nen keskustelu kuvaa ajan henkeä. Suomessa ikääntyneiden määrä tulee nousemaan seuraavan 20 vuoden aikana nopeammin kuin muualla Euroopassa ja eliniät ovat nousussa kehittyneiden sosiaali- ja terveyspoliittisten toimenpiteiden vuoksi. (Voutilainen ym. 2002, 9.)
Kulttuuriselta katsantokannalta vanhuus on liitetty kuolemanläheisyyteen ja siksi vanheneminen koe- taan pelottavana ja vaiettuna asiana. Varsinkin länsimaissa korostuu nuoruuden ihannoiminen ja
vanhuuden nähdään edustavan kaiken loppua, jonka vuoksi sitä se koetaan epämiellyttävänä. Nyky- päivänä sukupolvet ovat eriytyneet toisistaan, jonka vuoksi ”vieraasta” vanhuksesta luodaan tietyn- laisia ennakkoluuloja. Modernissa yhteiskunnassa pyritään kaikin tavoin peittelemään vanhenemisen merkkejä, sillä rapistuminen ilmentää vääjäämättä kyvyttömyyttä ja muista riippuvaisiksi tulemista.
(Kangas & Nikander 1999, 11–12.)
Länsimaalaisen kulttuurin nähdään olevan autonomia keskeinen ja se perustuu omatoimisuuteen, ak- tiivisuuteen ja tuottavuuteen. Ajatellaan, että vanhuus alkaa siinä vaiheessa, kun hän ei ole enää oma- toiminen tai aktiivinen, mikä puolestaan johtaa riippuvaisuuteen muista ihmisistä. Länsimaalaiset nä- kevät vanhuuden kielteisenä ilmiönä, eikä ikääntyviä pidetä juurikaan arvossa. Yksilöautonomiaa ko- rostavissa kulttuureissa vanhukset itse pyrkivät itse pysymään mahdollisimman aktiivisina ja nuorek- kaina niin kauan kuin mahdollista. (Heikkinen, Jyrkämä & Rantanen 2013, 95.) Vanhuuteen liittyy tietynlaisia myyttejä ja stereotypioita. Populaarikulttuuri luonnehtii heidät seniileiksi, rauhallisiksi, ei-tuottaviksi, konservatiivisiksi ja muuttumattomiksi. Nämä uskomukset ovat suhteellisen pysyviä muunlaisesta todistusaineistosta huolimatta. Vanhusten koetaan olevan taakka yhteiskunnan nuorem- malle väestölle. (Julian & Kornblum 1995, 333–334.)
Demokratiassa medialla katsotaan olevan rooli, jonka tarkoituksena on edistää julkista keskustelua esimerkiksi vanhuuteen liittyvistä yhteiskunnallisista epäkohdista (Curran 2000, 127–129). Median on mahdollista myös kritisoida päättäjien tekemiä valintoja, tämä on etuoikeus, jota ei ole muilla instituutioilla (Aslama, Nieminen & Pantti 2005, 13–14). Pro gradu -tutkielmassani pyrin tarkastele- maan millä tavoin Helsingin Sanomat edistää lukijakuntansa tietoisuutta ikäihmisistä ja millaista ku- vaa vanhuudesta lehden tekstit tuottavat.
Uutisointia ikäihmisistä ja sen laatua on tärkeää tutkia myös siksi, että mediatekstien kautta ikäihmi- set, muun yleisön tavoin, määrittelevät identiteettiään ja asemaansa osana yhteiskuntaa (Fairclough 1997, 76). Ikäihmisten mediatarpeita tulee huomioida ja nostaa enemmän keskiöön, sillä tulevaisuu- dessa heidän määränsä tulee kasvamaan Suomessa. Ikääntyminen onkin nähty seuraavana megatren- dinä maassamme (Helander 2001, 36). Laajat yhteiskunnalliset muutokset, kuten väestön ikäraken- teen muuttuminen tuottavat uudenlaisia käsitteitä. Ne myös rakentavat uusia tapoja ymmärtää ja tul- kita muutoksia. (Jokinen, Juhila & Suoninen 1999, 40.) Diskurssianalyyttisestä näkökulmasta voi- daankin todeta, että esimerkiksi Helsingin Sanomien tavat kirjoittaa ikääntymisestä avaavat näkymän kielen ja sosiaalisen todellisuuden rakentumiseen, sekä heijastavat yhteiskunnallisia arvoja.
2 TUTKIMUKSEN KÄSITTEELLISET LÄHTÖKOHDAT
2.1 Väestön ikääntyminen ja vanhuus nykyaikana
Suomessa on ollut pitkään keskustelun aiheena väestön ikääntyminen, ja eliniän pitenemisen mukana tuomat kasvavat hoidon ja hoivan tarpeet. Epäkohdat, jotka liittyvät ikäihmisten asemaan nousevat jatkuvasti esille. Silti yhteiskunta eivätkä ikääntyneet itse ole varautuneet riittävän hyvin palvelutar- peiden ennaltaehkäisyyn ja lykkäämiseen, saati palveluiden järjestämiseen ja rahoitukseen. (Mäkitalo 2016, 9.)
Väestön ikääntymisellä nähdään olevan syviä vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan. Yhtäältä ikään- tyneet tuntuvat mukautuvan yhteiskuntaan ja samanaikaisesti ikääntyvä yhteiskunta muokkaa toimin- tojaan turvatakseen kansalaisilleen hyvän elämänlaadun. Ikääntymispolitiikka on erityinen politiikan alue, joka kohdentuu nimensä mukaisesti ikääntyvään väestöön ja eroaa siten muusta väestöryhmiin liittyvästä politiikasta. Ikäpolitiikka viittaa tavoitteisiin ja toimiin, joilla ajatellaan olevan mahdollista vaikuttaa ikääntyvän väestön olosuhteisiin yhteiskunnassa. Kukin yksilö kokee ikääntymisen eri ta- valla. Tätä kokemusta määrittää kulttuuriset ja historialliset tekijät, jotka ovat samaan aikaan ja sa- massa paikassa ikääntyville yhteisiä. Kuitenkin viime sijassa kokemuksellisen ikääntymisen loppu- tuloksen muodostavat yksilön henkilökohtaiseen elämänkulkuun liittyvät tekijät. Nykyaikaisen ikääntymispolitiikan tavoitteena onkin huomioida ikääntymisen ainutkertaisuus ja siihen liittyvät sei- kat. (Niemelä 2010, 388.) Nykyaikana suomalaisessa yhteiskunnassa on yhä enemmän aktiivisia ja terveitä toimintakykyisiä ikäihmisiä, sillä väestön elinikä ja eliniän odote ovat nousseet. Tästä syystä ikäihmiset eivät koe kuuluvansa perinteisesti määritettyyn ikäluokkaan eli siihen, millaiseksi van- huuskäsitys on edellisten sukupolvien aikana muovautunut. (Saarenheimo ym. 2014, 5.)
Aiemmin vanhuuteen liittyviä tutkimuksia on ollut vähäisesti, mutta nykypäivänä tutkimusten määrä on pikkuhiljaa lisääntynyt ja niiden merkitys on korostunut. Viime vuosikymmeninä huomion koh- teeksi on maailmanlaajuisesti noussut väestön ikääntyminen ilmiönä. Ihminen mielletään van- hukseksi väestötieteellisissä teksteissä hänen ylitettyään 65 vuoden rajapyykin, sillä useissa maissa se on yleinen eläköitymisikä. (Hervonen & Pohjolainen 1990, 33.) Käytännössä ikääntyneiksi henki- löiksi katsotaan 65–74-vuotiaat, jolloin siirrytään keski-iästä kohti vanhuutta. Vanhuuden alkamisen ikäraja on häilyvä ja perustuu yksilöllisyyteen, mutta useat tutkijat ajattelevat sen alkavan 75–80- vuotiaana. (Karisto, Kröger & Seppänen 2007.)
Vanhuskuvaa on mahdollista tarkastella erittelemällä ikääntyneen väestön yhteiskunnallista asemaa (Jyrkämä 2005, 304). Vanhusten väestöllinen asema tulee kasvamaan Suomessa vuoteen 2030 men- nessä, jolloin 65 vuotta täyttäneiden osuus kokonaisväestössä on noin 24 prosenttia. Ikääntyneiden asema yhteiskunnassa ja sosiaalisissa verkostoissa on muutoksessa, kun yhä useampiin sukupolviin kuuluvia on elossa pidentyneen elinajan ansiosta. Ikääntyneiden vaikutus yhteiskunnan valtaraken- teissa voi tulevaisuudessa kasvaa, sillä väestörakenne vanhenee. Siltikin vanhusväestön kulttuurinen asema on vaihteleva, sillä toisaalta vanhuutta ihannoidaan aktiivisena elämänvaiheena, kun taas toi- saalta vanhuus nähdään uhkakuvana. Vanhuus koetaan myös subjektiivisesti, toisin sanoen kuinka ikäihmiset kokevat itseänsä arvostettavan. (Jyrkämä 2005, 304–307.) On tyypillistä, että yhteiskun- nissa ihmiset luokitellaan ikänsä mukaan. Kronologinen ikä viittaa kalenterinmukaisesti laskettuun ikään. Biologista ikää puolestaan tulkitaan tavallisesti fyysisen toimintakyvyn näkökulmasta. Persoo- nallinen ja subjektiivinen ikä liittyvät omalta osaltaan yksilön henkilökohtaiseen määritelmään ja ko- kemukseen: ”Olen kuin kaksikymppinen nelikymppisen kropassa.” (Baars 2010, 368.)
2000-luvun vaihteessa suomalaisessa yhteiskunnassa joka seitsemäs henkilö oli 65-vuotias, 2030 lu- vulle tultaessa heitä on jo neljännes väestöstä. Ikäihmisten määrän kasvu Suomessa on ollut vuosina 2000–2005 muita EU-maita tai Yhdysvaltoja nopeampaa, tämä voidaan havaita varsinkin työikäisen väestön vanhenemisena. Vuonna 2000 miesten elinajaksi arvioitiin 74,1 vuotta ja naisten 81,0 vuotta.
Lisääntyvän vanhusten määrän vuoksi kuntien on alettava määrittelemään sosiaali- ja terveyspalve- luiden painopisteitä, henkilöstön kouluttamista ja resurssien oikeanlaista kohdentamista. (Heikkinen
& Marin 2003, 37.) Nykyaikana ikäihmisten määrä on suuri lääketieteellisen edistyksen vuoksi, jonka seurauksena ihmiset elävät pidemmän elämän. Ikärakenteen vanheneminen johtuu ikäluokkien pie- nentymisestä ja siitä, että eläkkeelle siirtyvät sukupolvet ovat aiempaa pitkäikäisempiä. Suomalaisten elinajanodote on kasvanut viimeisen sadan vuoden aikana merkittävästi. (Heikkinen & Rantanen 2008, 36, 41.)
Suomalaisen yhteiskunnan ikääntymiseen ja väestörakenteeseen liittyviä muutoksia on vielä hankala arvioida, sillä ne ovat käynnistyneet vastikään. Ikääntyneiden suhteellinen osuus tulee kasvamaan ja se vaikuttaa yhteiskunnan sosiaalipoliittiseen ja taloudelliseen suunnitteluun, asumismuotoihin, tuot- teisiin sekä vanhuuteen liittyviin asenteisiin. Pitkäikäisyys tulee muuttamaan perherakenteita, elä- mäntyyliä ja elämänuran rakentumista ylipäänsä. Sosiaalisista suhteista tulee monimuotoisempia ja erilaiset roolit niin perheiden sisällä kuin muissakin suhteissa tai työelämässä näyttäytyvät pitkäkes- toisempina. Ikäihmisten määrän lisääntyminen vaikuttaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin päätöksiin, joiden kysymykset liittyvät ikäpolitiikkaan sekä ikä- ja kansalaisoikeuksiin. (Kangas & Nikander 1999, 213–216.) Jyrkämä (2001, 276–277) näkee asian niin, että ikääntyminen on myös yksilön ja
yhteiskunnan välinen asia, jolloin se ei viittaa vain biologiseen tai fysiologiseen vanhenemiseen, vaan sosiaalisena ilmiönä ikääntyminen tulee ymmärretyksi osana yhteiskuntaa. Yhteiskunta ja esimer- kiksi kulttuurisidonnaiset tulkintatavat vaikuttavat siihen, miten ikääntymistä jäsennetään osana elä- mänkaarta. Valitettavan usein ikääntyvät erotetaan muista ja heitä kohdellaan eritavoin verrattuna nuorempiin kansalaisiin. Tämänkaltaista käyttäytymistä kutsutaan myötätuntoiseksi ageismiksi, joka on sekoitus suojelua ja syrjäyttämistä. (Baars ym. 2013, 12.)
Kohonnut keski-ikä on tuonut mukanaan uudenlaisia käsitteitä vanhojen lisäksi. Näistä yksi tunnetuin termi on kolmas ikä, joka viittaa elämänvaiheeseen työiän jälkeen, mutta ennen varsinaista vanhuutta.
Niin kutsutun varsinaisen vanhuuden alku ajoitetaan yleensä 80–85 ikävuoteen. Kolmanteen ikään liitetään käsityksiä esimerkiksi uudenlaisen elämäntyylin rakentumisesta, joka tuo mukanaan nautin- nonhakuisuutta ja riskien ottamista. Lisäksi kolmannen iän idea liittyy havaintoihin siitä, että nykyään ihmiset elävät aiempaa pidempään, ja myös heidän toimintakykynsä on verraten hyvä ja he ovat aiem- paa varakkaampia. (Gilleard & Higgs 2008, 26.)
2.2 Aktiivinen ikääntyminen
Aktiivisen ikääntymisen käsitteellä on vaikutusta siihen, nähdäänkö ikäihmiset voimavarana. Active ageing -käsite on esiintynyt 1999 jälkeen järjestelmällisesti Maailman terveysjärjestön ja Yhdistynei- den kansakuntien puheenvuoroissa. Tausta-ajatuksena nähdään, että mikäli ikääntyneet pysyvät mah- dollisimman pitkään aktiivisina, ovat he sitä pidempään hyödyllisiä myös yhteiskunnalle. Tällä tavoin ikäihmiset ovat myös tuotteliaampina pidemmän ajan. Aktiivisen ikääntymisen avulla ikääntyvien voimavaroja pyritään ylläpitämään ja sekä pyritään luomaan ymmärrystä siitä, että ikäihmisillä on mahdollisuus kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Ikäihmisillä on yhä annettavaa yhteisölle, mikäli he säilyvät vireänä fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti. (Hunter 2011, 106–107.) Elämäntyyleistä kes- kusteltaessa, aktiivinen ikääntyminen voi tarkoittaa onnistunutta ikääntymistä tai vaikkapa hyvien elämäntapojen noudattamista. Ikääntymiseen liittyvissä tutkimuksissa korostuu aktiivista ikäänty- mistä ihannoivat ajattelumallit ja niihin sisältyy ajatus siitä, että ihminen pitää itse yllä sosiaalisia suhteita ja huolta fyysisestä- ja psyykkisestä voinnistaan sekä osallistuu yhteiskunnalliseen toimin- taan. (Brownie & Horstmanshof 2012, 777.)
Ikääntymistä koskevissa tutkimuksissa on viime aikoina alkanut korostua teoria, jonka mukaan on- nistuneelle ikääntymiselle nähdään tyypillisenä aktiivinen tapa elää, toisin sanoen ikääntyneen tulee
pitää yllä fyysistä ja psyykkistä toimintakykyä, sosiaalisia suhteita sekä sosiaalista osallistumista.
Tämän teorian mukaan liikunta, fyysinen aktiivisuus ja uusien asioiden oppiminen parantavat ja yl- läpitävät toimintakykyä iästä ja jopa sairauksista riippumatta sekä auttavat selviytymään itsenäisesti arkeen sisältyvistä haasteista. Toimiva sosiaalinen verkosto ja saatavilla oleva sosiaalinen tuki autta- vat vahvistamaan ikääntyneen toimintakyvyn säilymistä ja näin ollen myös parantavat elämänlaatua.
(Heikkinen & Marin 2002, 28.)
Viime vuosina käsitys hyvästä ikääntymisestä on muuttunut dramaattisesti ja onnistuneen ikääntymi- sen käsite identifioidaan yhä enemmän aktiiviseen ikääntymiseen. Aktiivisen ikääntymisen nousun taustalla nähdään olevan jatkuva väestörakenteen muutos ja sen katsotaan olevan vastaus moniin ikääntyvän yhteiskunnan ongelmiin: ikääntyneet nähdään yhteiskunnassa potentiaalisina ja heidän inhimillistä pääomaansa pyritään hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla, välttämällä sukupol- vien välisiä konflikteja ja luomalla oikeudenmukaisempi, osallistavampi yhteiskunta. (Van Dyk, Lessenich, Denninger & Richer 2013, 97.) Aktiivinen ikääntyminen on myös kansainvälisesti ajan- kohtainen asia, ja esimerkiksi sekä Euroopan unioni että Maailman terveysjärjestö ovat ottaneet ak- tiivisen ikääntymisen asialistoilleen. Tämän taustalla on pyrkimys parantaa ikääntyneen väestön elä- mänlaatua sekä huoli iäkkäiden palveluiden riittävyydestä ja tarve löytää uudenlaisia strategioita, joi- den avulla mahdollisimman moni ikäihminen selviytyisi omin avuin mahdollisimman kauan. (Heik- kinen & Marin 2002, 28.)
Yhteiskunta kohdistaa monenlaisia rajoituksia ja odotuksia ikääntyneitä kohtaan. Toteamus ”60 on uusi 40” kuvaa elämänkulun joustavuutta ja sitä, että siirtymä keski-iästä kohti vanhuutta on aiempaa hämärämpi ja liukuvampi käsite. Nykykäsityksen mukaan eläköityminen ei tarkoita siirtymistä van- huuteen vaan uuden elämänvaiheen alkua, jota arvottavat samat normit kuin työikäiäisiäkin. Eläk- keelle siirtyminen ei tarkoita ainoastaan siirtymistä ansaitun vapaa-ajan viettoon vaan sitä määrittää aktiivisen kansalaisen roolin ottaminen uudenlaisesta asemasta käsin. (Saarenheimo 2017, 45.) Aktiivisen ikääntymisen taustalla nähdään olevan myös ongelmia, johon liittyy normatiivisen paineen uhka. Tässä ajassa painotetaan aktiivista ikääntymistä ja tärkeyttä ylläpitää itsenäiseen elämään riit- tävää toimintakykyä, synnytetään samanaikaisesti painetta niille yksilöille, joilla ei ole voimavaroja, halua tai kykyä elää suositellun elämäntavan mukaisesti. Keskustelua on käyty myös siitä, että aktii- visena ikääntyminen palvelee nimenomaan yhteiskunnan tarpeita ja samanaikaisesti rajoittaa ikään- tyvän väestön hoiva- ja palvelutarpeita sekä pitää ikäihmiset tuottavina ja halukkaina kuluttajina uus- liberalistisesti aktiivisuutta painottavassa yhteiskunnassa. Riippuvuus toisista ihmisistä tulisi näin
ollen käsittää inhimilliseksi oikeudeksi, johon voi turvata silloin kun omat voimavarat itsenäiseen suoriutumiseen vähenevät tai jopa loppuvat. (Heikkinen & Marin 2002, 28.)
Useiden tutkimusten mukaan useat kokevat aktiivisuuden säilyttämisen henkilökohtaisesti mielek- käänä ja tämän lisäksi ikäihmisten osallistuminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon voi omalta osaltaan lisätä ikäpolvien välistä yhdenvertaisuutta. Tänä päivänä ikäihmisille tarjoutuu mahdollisuus tehdä valintoja sen suhteen, mihin suunnata toimeliaisuus ja halutessaan sitä on mahdollista kohden- taa myös omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen. Ylipäänsä maailma on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana hyvinkin paljon – miksi nämä muutokset eivät koskisi myös vanhuutta, sillä ovathan muutkin ikävaiheet kokeneet murroksen 2020-luvulle tultaessa. (Saarenheimo 2017, 49–50.)
2.3 Ikäihmisten sosiaalinen osallisuus
Kilpailutaloudessa yhteiskunnallisen osallisuuden viitekehyksessä on tapahtunut muutoksia varsinkin 2000-luvulle tultaessa. Kollektiivisesta kulttuurista on siirrytty kohti yksilön vastuuta korostavaa pu- hetta, jolloin sosiaalisen merkitys ikääntyvässä yhteiskunnassa on muuttunut yksilökeskeiseksi (Baars ym. 2013, 15). Tämän vuoksi velvoitteelta kuulostava osallistumisen käsite tulisikin korvata osallisuuden käsitteellä. Nykyajassa korostuu puhe osallistamisesta, jonka velvoiteaspekti on hyvin- kin selkeä: kansalaisia ei ainoastaan velvoiteta osallistumaan, vaan heidän osallistumistaan lisätään hallinnollisten toimien kautta. Osallisuus voidaan määritellä kuulumiseksi sen kaltaiseen kokonai- suuteen, joka tarjoaa liitännäismahdollisuuksia hyvinvointiin sekä pääsyn merkityksellisiin vuorovai- kutussuhteisiin (Isola ym. 2017,20). Se on vaikuttamista yksilön oman elämän kulkuun ja sen mah- dollisuuksiin, ei niinkään toimintaan osallistumista jonkun toimesta tai jonkun ehdoilla. Pauli Nie- melä (2009, 218) näkee osallisuuden olevan inhimillistä toimintaa, joka tuo hyvinvointia yksilölle.
Laajempaa osallisuuden käsitettä on tutkittu varsin vähän. Euroopan unioni on määritellyt sosiaalisen osallisuuden seuraavalla tavalla:
”Sosiaalinen osallisuus on prosessi, jolla varmistetaan, että köyhyys- ja syrjäyty- misvaarassa olevat saavat tarvittavat mahdollisuudet ja voimavarat osallistua täysipai- noisesti talous-, yhteiskunta- ja kulttuurielämään ja saavuttaa kyseisessä yhteiskunnas- sahyväksyttävänä pidettävän elintason ja elämänlaadun. Sillä varmistetaan, että he voi- vat osallistua enemmän päätöksentekoon, joka vaikuttaa heidän elämäänsä ja
mahdollisuuksiinsa käyttää perusoikeuksiaan.” (Yhteinen raportti sosiaalisesta osalli- suudesta 2003, 773.)
Euroopan Unionin määritelmän mukaan sosiaalinen osallisuus ymmärretään prosessina. Siinä pyri- tään saavuttamaan jokin tietty päämäärä, josta käsin toivotaan, että ihminen tulee osalliseksi jostakin.
Sosiaalisen osallisuuden prosessin tarkoituksena on parantaa yksilöiden osallistumista yhteiskuntaan.
Sosiaalinen osallisuus on useiden politiikkalohkojen ydin asia, ja sen merkitys on keskeinen esimer- kiksi sosiaali-, työllisyys ja terveyspolitiikassa. Sosiaalinen osallisuus määritellään tyypillisesti syr- jäytymisen vastakohdaksi. Sosiaalinen osallisuus on monitahoinen käsite, usein eräänlainen kattokä- site erilaisille lähestymistavoille. Suomalaisessa kirjallisuudessa sosiaalista osallisuutta on käsitelty enemmänkin yksilötasolla ja se ilmenee erilaisina kokemuksina ja tunteina (Leemann, Kuusio & Hä- mäläinen 2015, 1,3). Korhosen ja Niemelän (1998, 15) mukaan sosiaalinen osallisuus voi olla esi- merkiksi kasvuprosesseja, joilla tyydytetään tarpeita. Tarpeentyydytys liittyy puolestaan hyvinvoin- tiin.
Sosiaalisen osallisuuden käsitteen alkuperä nivoutuu yhteiskuntatieteisiin. Teoreettisissa keskuste- luissa on puhuttu pitkään käsitteestä inkluusio eli osallisuuden käsitteestä (social inclusion), joka näh- dään yleensä ekskluusion, poissulkemisen vastaparina. Inkluusio ja ekskluusio- käsitteet nousevat esille, kun keskustellaan kansalaisoikeuksista, yhteiskunnallisesta solidaarisuudesta ja koheesiosta, sosiaalisesta epätasa-arvoisuudesta tai kun pohditaan yhteiskunnallista osallistumista. Sosiaalisen osallisuuden on ajateltu olevan arvotavoite ja keino, jolla ehkäistään köyhyyttä, syrjäytymistä sekä edistetään oikeudenmukaisuutta, yhdenvertaisuutta ja jonka avulla rakennetaan tasa-arvoista yhteis- kuntaa. (Leemann, Kuusio & Hämäläinen 2015,1–2.) Kokemus osallisuudesta syntyy silloin, kun yk- silö tiedostaa ja kokee mahdollisuuden muutokseen. Osallisuuden ajatellaan näyttäytyvän yksilökoh- taisesti, mutta sen elementtejä voidaan havaita myös yhteisöissä, sellaisissa tapauksissa, joissa sen jäsenet ovat toisiinsa nähden tasavertaisessa asemassa ja he toimivat kunnioittaen ja kuunnellen toi- siaan. (Rouvinen-Wilenius & Koskinen-Ollonqvist 2011, 50–53.)
Haverinen (2008, 232) ajattelee, että sosiaalinen osallisuus on eurooppalaisen sosiaalipolitiikan yksi keskeisimmistä käsitteistä. Sillä tarkoitetaan yleisemmin kuulumista johonkin yhteisöön, jonka aja- tellaan ehkäisevän syrjäytymistä. Syrjäytymisen ehkäiseminen voi tarkoittaa esimerkiksi toimivia sosiaalisia suhteita sekä kokemusta yhteiskunnan jäsenyydestä, eli käytännössä kansalaisuudesta. Ha- verinen (2008, 232) huomauttaa, että ikäihmisten sosiaalista hyvinvointia ja osallisuutta voidaan
parantaa sillä, että mahdollistetaan asuminen tutussa elinympäristössä ja että heillä on mahdollisuuk- sia tehdä itselleen mielekkäitä asioita ja pitää yllä sosiaalisia suhteita. (Haverinen 2008, 232.)
Kuvio 1. Osallisuuden viitekehys. Thompson& Wildavsky, 1986.
Osallisuuden viitekehyksen -kaavio (kuvio 1) havainnollistaa osallisuuden teoriasynteesiä. Osallisuus nähdään kiinnittymisenä hyvinvoinnin lähteisiin ja se on yksilön vapautta tavoitella itsensä, yhtei- sönsä tai yhteiskunnan arvostamia asioita ja tehdä hyvää. Osallisuuteen kuuluu myös mahdollisuus osallistua resurssien jakamiseen. Lisäksi siihen liittyy vapaus tyydyttää muille vastakkaisia inhimil- lisyyteen liittyviä tarpeita, kuten osallistuminen ja joutilaisuus. Toimijauskomukset ja minäpystyvyys syntyvät ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Jotta osallisuus voi rakentua, tarvitsee se ihmisten tai ihmisen ja luonnon välisen vuorovaikutuksen, joissa merkityksellisyyden kokemukset ja omaan toimijuuteen uskominen saavat mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. Tämä on tärkeää siksi, että niiden avulla ihminen pyrkii vaikuttamaan esimerkiksi epäoikeudenmukaiselta tuntuviin resurssien jakoihin.
Osallisuuden elementteinä mainitaan usein esimerkiksi ihmisten keskinäinen vuorovaikutus, ja lisäksi vuorovaikutus eletyn luontoympäristön kanssa voi rakentaa osallisuuden kokemuksia. Osallisuus nähdään siis epäkronologisena liikehdintänä menneen, nykyisen ja tulevan utopian välimaastossa.
Osallisuus syntyy jonkinlaiseen kokonaisuuteen kuulumisesta, missä yksilöllä on mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämänkulkuunsa. (Isola ym.2017, 18–19.)
2.4 Ageismi
Ageismi käsitteenä on laaja ja monialainen. Sen katsotaan liittyvän vanhenemista ja ikääntymistä koskeviin ennakkoluuloihin, ikääntyneisiin kohdistuvaan syrjintään sekä institutionaalisiin käytän- töihin, jotka vähentävät ikääntyneiden tyytyväisyyttä elämään. Ikääntyneiden määrän jatkuvasti li- sääntyessä on huomion arvoista pohtia, millaisia käsityksiä ja asenteita heitä kohtaan ilmenee. Ikään- tymiseen liittyvät eettiset kysymykset ovat tärkeässä roolissa yhteiskunnallisessa keskustelussa myös Suomessa. Laajemmin määriteltynä ageismin nähdään olevan muutakin kuin pelkästään ikäsyrjintää.
Siihen liittyy syvään juurtuneita negatiivisia uskomuksia ikääntyneistä ja ikääntymiseen liittyvistä prosesseista, jotka laukaisevat syrjivää toimintaa. Tämänkaltaisia uskomuksia pitävät yllä jokapäi- väiset sosiaalisen elämän toiminnot, instituutiot ja säännöt. (Airio 2016, 4–5.) Ageismi voi kohdistua myös nuoriin ihmisiin, mutta useimmat tutkimukset käsittelevät ikääntyneiden epäoikeudenmukaista kohtelua. Ageismin nähdään olevan syvästi rakenteellista ja kaikki sen muodot vaikuttavat negatiivi- sesti ikääntyneiden oikeuteen ihmisarvoon ja vähentävät heidän osallistumismahdollisuuksiaan yh- teiskunnassa. (Ihmisoikeuskeskus 2020, 8.)
Ihmisen ikääntyminen on juurtunut sosiaalisiin yhteyksiin, ja sitä muovaavat sosiaaliset tekijät. Mo- nissa maissa luotamme vanhuuseläkkeisiin ja hoivapalveluihin. Ja meillä on selkeitä ja implisiittisiä olettamuksia ikääntyneistä, sillä näemme heidät sosiaalisena ryhmänä, vanheneminen itsessään on kehitysprosessi ja vanhana oleminen on osa elämänkulkua. Näihin liittyvät oletukset, odotukset ja uskomukset muokkaavat ihmisten ikääntymistä. (Ayalon & Tesch-Römer 2018, 1.)
Mikäli yhteiskunnan asenteet ikäihmisiä kohtaan ovat kielteisiä, syntyy helposti ikäsortoa. Tämä tar- koittaa sitä, että ikä määrittää ainakin osittain ihmisen arvoa. Vanhusbarometrin (1999) mukaan 69
% ikäihmisistä ilmaisee, että he ovat kokeneet ageismia. Ageismia kohdataan varsinkin sosiaali- ja terveydenhuollon puolella. Yhteiskunnassamme ajatellaan lähtökohtaisesti, että vanhuksia tulisi ar- vostaa, jonka vuoksi ageismia yritetään peitellä – tällöin se on vielä haitallisempaa kuin avoimesti tiedostettu syrjintä. (Vallejo-Medina ym. 2007, 42.)
Ageismissa on ajauduttu usein itseään toteuttaviin ennusteisiin. Mikäli yhteisö ajattelee, että ikäänty- nyt on kykenemätön, hän saattaa helposti myös muuttua sellaiseksi. Tutkimusten mukaan ikään liit- tyviä stereotypioita ei kuitenkaan liitetä yksittäiseen, itselle tuttuun ikääntyneeseen. On todettu, että ihmiset vertailevat omia käsityksiään tutuista ikäihmisistä vanhuskäsityksiinsä, mutta syntyneitä ne- gatiivisia stereotypioita muista ikäihmisistä voi olla hankala muuttaa. (Vallejo-Medina ym. 2007, 42.)
Yhteiskunnassamme ei suvaita kielteisen vanhuskäsityksen ilmaisemista, joten tästä syystä on van- huutta alettu ”puhua olemattomiin”. Vanhus nimityksen käyttämistä vältellään, sillä se voidaan kokea hyvinkin loukkaavana. Sanan vanhus tilalle on syntynyt uusia termejä, kuten seniori tai seniorikan- salainen. Vanhukseksi saadaan kutsua vasta siinä vaiheessa, kun elämän loppuvaihe alkaa olla käsillä.
Uusia käsitteitä on myös kolmas- ja neljäsikä, jotka ovat tulleet vanhuuden tilalle. Vanhus-nimityksen karttaminen koetaan ikäsortona, koska sillä pyritään torjumaan vanhuutta. (Vallejo-Medina ym. 2007, 42.)
Länsimaalaisia kulttuureja kuvaillaan usein yksilö- ja omatoimisuuskeskeisiksi. Ajatus hyvästä elä- mästä tai elämänhallinnasta rakentuu autonomiasta, riippumattomuudesta, aktiivisuudesta ja tuotta- vuudesta. Näihin arvoihin myös suhteutuu myös ikääntyminen. Valtaosa eläkkeelle siirtyvistä on toi- mintakykyisiä, joten työstä pois jäämisen jälkeinen elämä jaetaan kahteen eri käsitteeseen, puhutaan kolmannesta ja neljännestä iästä. Kolmasikä sijoittuu työelämän jälkeiseen vaiheeseen, jossa ikään- tyneellä on hyvät mahdollisuudet itsensä toteuttamiseen. Neljännen iän nähdään alkavan, kun ihmisen toimintakyky muuttuu niin, että hän tarvitsee muiden antamaa tukea ja hoivaa. Tämänkaltainen jaot- telu on kulttuurisidonnaista ja osin leimaavaa ikääntymiseen suhtautumisen kannalta. (Kiljunen 2015, 285–286.)
2.5 Media valikoivana yhteiskunnallisen keskustelun areenana
Viime aikoina käyty keskustelu, joka liittyy mediaan ja sen valtaan, on keskittynyt pääosin median ja politiikassa valtaa pitävien väliseen kanssakäymiseen. Median valta liittyy siihen, että sitä hyödyntä- mällä pystytään muokkaamaan mielipiteitä niin yksilö kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Ei voida tarkoin tutkia, millaisia vaikutuksia medialla on loppujen lopuksi mielipiteen muodostumiseen, mer- kityksiin ja näkökulmiin. Useat tutkimukset ovat tuoneet esille, että media ei kovinkaan usein muuta täysin suoraan näkemyksiä. Tämän vuoksi tutkittaessa viestintää ja sen keinoja, on syntynyt ymmär- rys, että sosiaaliset ympäristöt, yleissivistys ja muut tekijät vaikuttaisivat mediaa enemmän ihmisten käsityksiin. Nykypäivänä aivotutkimus ja neurotieteet ovat tarjonneet uudenlaisia keinoja tutkia me- dian vaikutuksia, perinteisinä nähtyjen sosiaalipsykologisten tutkimusten lisäksi. Kaikkia tapoja, joi- hin media vaikuttaa, esimerkiksi mielipiteet, on silkka mahdottomuus tutkia empiirisin tutkimusme- todein. (Karppinen, Jääsaari & Kivikuru 2010, 10.)
Suomalainen viestintä on muuttunut viime vuosikymmenien aikana valtavasti. Mobiililaitteet ja digi- taaliset julkaisualustat mahdollistavat sen, että television ja sanomalehden käyttö ovat ajasta ja
paikasta riippumattomia. Internetin vaikutuksesta erot kansallisten ja kansainvälisten sisällöntarjo- ajien välillä ovat menettäneet merkitystään. Matkapuhelimista ja tableteista on tullut yleismedioita, jotka korvaavat aiemmat laitteet. Tavalliselle median käyttäjälle nämä muutokset ovat lisänneet va- linnan varaa, sillä tarjolla on jatkuvasti uusia laitteita, palveluita tai kanavia. Samaan aikaan median parissa käytetty aika on lisääntynyt ja mediaan käytetyt menot ovat edellisvuosikymmeninä nousseet.
(Karppinen ym. 2015, 11.) Yksinkertaisimmillaan viestintä ja kommunikaatio tarkoittavat samaa asiaa, tosin kommunikoinnissa korostuu viestinnän keskeinen piirre: termin latinankielinen kanta- muoto communicare tarkoittaa jakamista ja yhdessä tekemistä. Viestimällä ihmiset jakavat ja tuotta- vat yhteistä todellisuutta. (Seppänen & Väliverronen 2012, 16.)
”Media” on monikkomuoto latinan sanasta medium. Yleisesti ottaen sana- medium viittaa väliin, kes- kellä tai välissä olevaan. Viime vuosikymmenten aikana niin tutkimuksissa kuin arkikielessäkin on tullut tavaksi käyttää monikkomuotoa niissäkin tilanteissa, kun puhutaan yksittäisestä joukkoviesti- mestä ja puhua esimerkiksi televisiosta tai iltapäivälehdestä mediana. Monikkomuodon yleistymisen taustalla näyttäisi olevan lehdistön ja sähköisten välineiden kehittyminen laajamittaiseksi teollisuu- deksi ja pääasiallisesti kaupallisesti toimivaksi kulttuurituotannon ja julkisen viestinnän koneistoksi.
(Ridell ym. 2006, 16.) Mediumille tai medialle on mahdollista yleisen merkityksen lisäksi erottaa kaksi muutakin merkitysulottuvuutta, jotka nekin kuvastavat välissä olemista tai väliin asettumista.
Toinen päämerkitys liittyy sanomien tai sisältöjen siirtämiseen. Tällöin media hahmottuisi siirtämisen keinoksi, välineeksi tai kanavaksi, joita on mahdollista olla erilaisia. Aiemmilla vuosisadoilla siirtä- minen käsitettiin mentaaliseksi, mutta 1900-luvulle tultaessa ja sen jälkivuosikymmeninä alettiin se nähdä nimenomaan teknisesti välittyneenä. Kolmantena ulottuvuutena nähdään vastakkaisten osa- puolten väliin asettumiseen ja niiden suhteisiin puuttumiseen ja sovittelijana toimimiseen. Kaikki nämä median ulottuvuudet implikoivat tai edellyttävät tilaa, joka tuo esille sen, että kahden tai use- amman kohtion välillä voi tapahtua tai ilmetä jotakin. Median tilallisen aspektin tuo osuvasti esiin suomen sanavartalo väli. (Ridell ym. 2006, 17.)
Joukkoviestinnän historian tutkimuksessa hallitseva tapa lähestyä mediaa on ollut ymmärrys siitä, että se on yhteydessä viestintään eli kommunikaatioon. Varsin usein kommunikaation ja median vä- linen yhteys nähdään suhteellisen ahtaana pelkistämällä media väyläksi, kanavaksi tai keinoksi, jonka välityksellä viestintä tapahtuu. Toisaalta vasta media tekee viestimisen mahdolliseksi. Kirjapainotai- don myötä median teknologinen rooli nousi etualalle ja samaan aikaan kun sähköiset välineet kehit- tyivät, alkoi korostua ajatus viestinnästä nimenomaan joukkoviestintänä: teollisesti keskitettynä, tek- nisesti välittyneenä, yksisuuntaisena ja massamittaisena sanomien siirtona lähettäjältä sen vastaanot- tajille. Tästä syystä suomen termit joukkotiedotus, tiedonvälitys ja joukkotiedotusvälineet ovat
kuvaavia. (Ridell ym. 2006, 21.) Seppänen & Väliverronen (2012, 17) näkevät, että media sisältää moninaisen kirjon viestintää joukkoviestinnästä aina erilaisiin ryhmäviestinnän ja keskinäisviestin- nän ulottuvuuksiin. Käsitteen merkitys kattaa niin paikallislehdet kuin maailmanlaajuiset viestintä- kanavat. Mediaksi kutsutaan toisinaan niin teknologiaa kuin kyseisen teknologian varaan rakentuvaa organisaatiota tai mainosvälinettä. (Emt., 17.)
Nykyaikana viestintä on alettu nähdä teknisesti välittyneen yksisuuntaisen siirtämisen sijaan kaksi- suuntaisena vuorovaikutusprosessina, jossa on mahdollista luoda ja ylläpitää kulttuurista merkitys- yhteisyyttä ja sosiaalista yhteisyyttä. Kun viestintä ymmärretään kulttuurisesti, näyttäytyy mediakin eri tavoin. Oleellista tässä on se, että median rooli näyttäytyy dynaamisena ja merkityksellisenä. Me- dian määrittäminen viestinnän yhteyteen on mediatutkimuksen teoriaperinteen keskeisimpiä lähesty- mistapoja. Tulee kuitenkin huomioida, että media ei määritykseltään välttämättä edellytä viestintää.
Kun media ymmärretään yleisessä mielessä välissä olevaksi, on näiden kahden suhde mahdollista hahmottaa myös toisinpäin tapahtuvaksi. (Ridell ym. 2006, 22.)
Seppänen ja Väliverronen (2012, 18) viittaavat, että mediatutkija Joshua Meyrowitz on jakanut me- diaa koskevat käsitykset kolmea eri metaforaa apuna käyttäen. Vertauskuvat ovat kanava, kieli ja ympäristö. Kaikista tunnetuin metafora on kanava, josta ensimmäinen mielleyhtymä on televisio tai radio. Sanomat kulkevat paikasta toiseen, lähettäjältä vastaanottajalle. Tämän ajatuksen taustalla näh- dään olevan viestinnän prosessimalli, jossa viestintä on liikenteen kaltaista toimintaa. Tämänkaltai- nen näkemys erottaa median ja sisällöt toisistaan ja kohdistaa huomion jälkimmäiseen. Tämän poh- jalta media onkin ymmärretty viestien välittäjäksi ja neutraaliksi kanavaksi. Median sijaan mielen- kiinnon kohteena ovat sisällöt: mistä ne tulevat, mistä ne kertovat, miten niitä tulkitaan ja millainen vaikutus niillä on vastaanottajaansa? Tästä syystä mediatutkimus on aikaisemmin ollut ennen kaikkea sisältöjen tutkimusta. Kun erilaiset viestinnän muodot nähdään kanavina, on ne tästä syystä helppo kategorisoida yhdeksi kokonaisuudeksi nimeltä media. (Seppänen & Väliverronen 2012, 18.)
Meyrowitsin metaforista toinen, kieli saa huomion kiinnittymään viestinnän muotojen välillä ilmene- viin eroihin. Kielen näkökulmasta medioita on tutkittu omaleimaisina ilmaisunmuotoina, joilla ilme- nee omat kielioppinsa. Medioista voi erotella niille ominaisia lajityyppejä, genrejä, jotka pohjautuvat erilaisiin ilmaisukeinoihin ja yleisön puhuttelutapoihin. Tämänkaltaisesta lähtökohdasta tuottajat tai tekijät lähestyvät mediaa. Heille on selvää, että median ominaispiirteet tulee huomioida tarinaa ker- rottaessa ja sanomia välitettäessä. Kun romaanista muokataan elokuvaa, on se käännettävä elokuvan kielelle. (Seppänen & Väliverronen 2012, 18.)
Kolmannen metaforan mukaan viestimet ovat ihmisten välisen vuorovaikutuksen ympäristö. Tämä näkökulma painottaa sitä, että media on ikään kuin aistien jatkeita, jotka luovat mahdollisuuksia vies- tintään ja vuorovaikutukseen ajan tai paikan rajoitteista riippumatta. Mediat siis mahdollistavat ih- misten välisen vuorovaikutuksen, jolloin media ei olekaan neutraali apuväline, vaan se muodostaa maailman itsessään. Tämä tulkinta on kiinnostunut itse mediasta ja sen synnyttämästä vuorovaiku- tuksesta, ei niinkään siellä liikkuvista sisällöistä. Kielen metaforan tavoin ympäristö- metafora on kiinnostunut medioiden eroista ja niille muodostuneista erityispiirteistä, mutta ei sinänsä ilmaisuta- pojen tai estetiikan näkökulmasta vaan ennemminkin ihmisten välisten suhteiden ja vuorovaikutuk- sen näkökulmasta. (Seppänen & Väliverronen 2012, 18.)
Sanomalehdillä ja muulla media-alan vaikuttajilla mielletään olevan rooli portinvartijana, jonka vuoksi ne näyttäytyvät merkittävässä asemassa yhteiskunnallisina vaikuttajina. Portinvartijateoriassa korostuu arvot, asenteet ja aiemmat tiedot, jotka omalta osaltaan vaikuttavat esimerkiksi uutisten suo- dattumiseen. Portinvartijan rooli on ollut nykypäivänä muutoksessa, mutta sen olemassaolo tulee huomioida tulevaisuudessa sitä vähättelemättä. (Couldry 2010, 14.) Samaan aikaan sanomalehdet vaikuttavat sekä siihen, kuinka aiheesta keskustellaan, että siihen, mitkä näkökulmat nousevat julki- sessa puheessa keskiöön aihetta (Shoemaker ym. 2001, 1–2).
Välittömien individualististen vaikutusten sijaan, mediaan liittyvissä tutkimuksissa on kauan ollut esillä ajatus, että median vaikutusvalta liittyy julkisuudessa keskusteltaviin asioihin. Medialla on sel- västi valtaa vaikuttaa niihin aiheisiin, mistä puhutaan ja mitkä aiheet nousevat huomion alaisiksi, vaikka se ei välttämättä suoraan vaikuttaisikaan yksilöiden ajattelumalleihin tai päätöksiin, joita teh- dään esimerkiksi politiikassa. Toisaalta julkisuudessa ilmenneet rakenteelliset muutokset ja uusien viestintävälineiden kehitys on johtanut siihen, että ajatusta median roolia portinvartijana on alettu kyseenalaistamaan. Puheeseen portinvartijoista liittyy ajatus siitä, mitä media edes tarkoittaa. Varsin- kin internetin nähdään kyseenalaistavan median paikkaa julkisuuden portinvartijan roolissa. Interne- tin välityksellä aivan tavalliset kansalaiset saavat mahdollisuuden osallistua ja tuottaa julkista kes- kustelua. Tiedeyhteisöjen ja poliittisissa vuoropuheluissa viestintäteknologian ja sen kehittymisen on ajateltu johtavan median vallan kapenemiseen ja tällä tavoin johtavan kohti demokraattisempaa ja moniarvoisempaa julkisuutta. Median merkitys on korostunut uudenlaisten välineiden yhteydessä ja sitä on alettu nostamaan enemmän esille resurssina ja sen avulla on mahdollista laajentaa kansalaisten osallistumismahdollisuuksia. (Karppinen, Jääsaari & Kivikuru 2010, 10–11.)
2.6 Media merkityksen luojana
Median vaikutuksista on useita teorioita, näitä ovat esimerkiksi sosiaalisen oppimisen teoria ja vilje- lyteoria. Sosiaalisen oppimisen teorian mukaan yksilöihin vaikuttaa hyvinkin paljon, mitä he näkevät ja kuuntelevat tiedotusvälineissä, sillä tämänkaltaisessa prosessissa opitaan jäljittelemään mallia, joka nähdään tai kuullaan. Viljelyteoria korostaa, että nykyaikaisen joukkotiedotusvälineiden sisällöllä on voimaa muotoilla ihmisten käsityksiä maailmasta. Yhteiskunnassamme ihmisiä pommitetaan jatku- vasti kuvilla, jotka voivat muuttaa ihmisten ajattelutapaa ja tunnetta monissa asioissa. Suurin osa nykypäivän tiedotusvälineissä kuvatuista ihmisistä on nuoria, keski- ja ylemmän luokan valkoihoisia.
Ei ole epäilystäkään siitä, että elämme nuorisokeskeisessä yhteiskunnassa. Lisäksi yhteiskunnas- samme pelätään ikääntymistä ja kuolemaa. Tämän vuoksi realistisesti esitetyt mahdollisuudet saada vanhemmat aikuiset esille tulevat entistä vähemmän todennäköisiksi. (Vickers 2007, 100.)
Medialla on monitahoisia vaikutuksia siihen, miten yksilö ensinnäkin havainnoi todellisuutta ja kuinka hän toimii siinä. Medialla voi olla suoria tai epäsuoria vaikutuksia ihmisiin. Suoralla vaiku- tuksella tarkoitetaan toimintaan tai ideologiaan kohdistuvaa suoraa viestiä, kun taas epäsuora vaikutus on usein hienovaraisempaa, monimuotoisempaa ja usean eri tekijän summa. Esimerkiksi vaikuttamis- pyrkimykset voivat ilmentyä epäsuorana vaikuttamisena. Lisäksi media voi vaikuttaa myös tahalli- sesti tai tahattomasti: esimerkkejä tahallisesta vaikuttamisesta voivat olla esimerkiksi valistuskam- panjat tai poliittisen viestinnän välittäminen. Propaganda on median vaikuttamisen äärimmäinen muoto. (Salokoski & Mustonen 2007, 15–16.)
Merkityksen synnyinsijat ovat hämäriä, ja tämän vuoksi merkitystä on hankalaa määritellä yksiselit- teisesti. On mentävä syvemmälle siihen, kuinka ihminen hahmottaa tai jäsentelee ympärillä olevaa maailmaa. Kieli jakaa todellisuuden ja meitä ympäröivän maailman käsiteltäväksi verkostoksi. Kieli järjestää ja merkitsee konkreettisia sekä abstrakteja ominaisuuksia. Maailma nähdään sen kaltaisena kuin kielellinen käsitteistö suodattaa sitä. Jokaisella yksilöllä on loppujen lopuksi oma näkökantansa todellisuuteen. Eri ihmisten tietoisuuksilla on kuitenkin sen verran yhteneväisyyksiä, että viestintä mahdollistuu. (Saukkonen 2001, 20–21.) Tiedon jäsentymisen ensimmäinen vaihe on mielikuva, joka tukeutuu ihmisen sisäiseen kokemukseen. Käsitteet syntyvät näistä mielikuvista. Käsitteet ovatkin mielikuvien luokiteltuja ja jäsentyneitä havaintoja. Käsitteet nähdään olevan sanojen psykologisia merkityksiä. (Saukkonen 2001, 21–22.) Saukkonen (emt., 188) on kuvannut merkityksen seuraavalla tavalla: ”Kielellinen merkitys on käsite ja käsiterakenne, mentaalisesti kooditettu informaatiora- kenne, jonkin toisen informaatiorakenteen semioottinen representaatio”.
Sanomalehdet välittävät eteenpäin tietynlaisia arvoja, ja näistä arvoista käydään keskustelua sanoma- lehdissä. Sanomalehtiä tulkittaessa on olennaista huomioida, että millaisiin arvolähtökohtiin tai ideo- logioihin lehti kiinnittyy. Sanomalehtien myötävaikutuksesta voidaan ylläpitää erilaisia valtaan liit- tyviä suhteita. Esimerkiksi jokin yksittäinen kirjoitus saattaa sisältää vaikkapa toteamuksia, jotka tah- tomattaan tai tietoisesti ilmentävät arvomaailmoja, ja jotka edustavat niin kansalaisten kuin päättä- jienkin näkemyksiä. Näillä toteamuksilla ylläpidetään voimassa olevia valtasuhteita tai pyritään oi- keuttamaan niitä. (Fairclough 1995, 142–143.) Mediat nähdään tärkeinä yhteiskunnallisina instituu- tioina. Mediadiskurssin huomioiminen on merkityksellistä varsinkin siitä näkökannasta, mitä se tuo esille yhteiskunnasta. Lisäksi on diskursiivisesti olennaista avata sitä, kuinka media itsessään vaikut- taa yhteiskuntaan. (Bell 1998, 64–65.)
Sanomalehdelle sekä muille tiedotusvälineille on ominaista yleisön laajuus ja tästä syystä niiden vai- kutusmahdollisuudet ovat mittavat. Valtio on pyrkinyt joskus vaikuttamaan mediaan hallitsemalla sitä. Tämä liittyy siihen, että median avulla on mahdollista tavoittaa suuria ihmisjoukkoja. Sanoma- lehdet käyvät ikään kuin yksinpuhelua asioista, jonka vuoksi niillä on katsottu olevan paljon vaiku- tusvaltaa. Sanomalehtiin liittyvässä viestinnässä ei ilmene ollenkaan välitöntä palautetta, jonka on koettu olevan luonnollinen piirre vaikkapa ihmisten välisessä sosiaalisessa kommunikaatiossa. (Fair- clough 1995, 57.)
Mediasuhde nähdään aina yksilöllisenä, joten yhtä yleistä totuutta ei ole mahdollista minkään nimen- omaisen mediasisällön seuraamuksista saavuttaa. Kun tulkitaan mediaa, ei tietoisuus ole tyhjä juuri sillä hetkellä, vaan siihen vaikuttavat erilaiset tekijät, kuten persoona, kasvatus ja menneisyyden ko- kemukset. Päätelmiä tehdessä tulee huomioida yksilöiden antamat tulkinnat ja merkitykset, joita he rakentavat mediasuhteelleen. Nämä vaikutukset syntyvät yksilön arvoista, mediasisällöistä sekä mo- nimuotoisista tilanteista. Tämän vuoksi erilaisten vaikutusten ennustaminen vaatii sen, että nämä te- kijät tunnistetaan ja analysoidaan. (Salokoski & Mustonen 2007, 16.) Median vaikutusta voi olla jo se, että se toimii keskustelualustana. Laajalti ajateltuna median rooli nyky-yhteiskunnassa on jopa koko yhteiskunnan olomuotoa perustavan laatuisesti ylläpitävä. Media on pohjimmiltaan vuorovai- kutteista toimintaa, joka muodostaa yhteiskuntarakennetta ja samanaikaisesti ihmisten välistä suh- detta. (Wiio 2006, 63.)
Kun arvioidaan viestintään liittyviä vaikutuksia, on tärkeää huomioida, että joukkoviestimet pyrkivät tuomaan esille omia tavoitteitaan sekä päämääriään. Toisaalta yhdenkaltaiset esitykset ja tiettyjen asemien julkituominen voivat liittyä journalismiin liittyvien organisaatioiden kankeuteen esittää asi- oita tai journalistien vakiintuneisiin työtapoihin. Lisäksi tulisi kiinnittää huomiota mediassa ilmene- viin toiminnan sääntöjärjestelmiin ja laajempiin seurauksiin kulttuurissa. Median aiheuttamia
seurauksia on mahdollista huomata myös tarkastellessa valtaa tai sen järjestelmiä sekä toiminnallista ajattelua. Tässä on nähtävissä useita eri näkökulmia, jotka eivät sinänsä sulje toisiaan pois. (Wiio 2006, 53.)
3 TEOREETTIS-METODOLOGINEN VIITEKEHYS
Tutkielmani on diskurssianalyyttinen, jonka vuoksi käsittelen kieltä sosiokulttuurisista lähtökohdista.
Tässä tutkimuksessa diskurssien ajatellaan rakentuvan sosiaalisesti ja ihmistenvälisessä vuorovaiku- tuksessa. Diskurssintutkimuksen tarkoituksena on hahmottaa puhetapoja ja siinä haetaan kielellistä todistusaineistoa diskurssien eksistenssille. Diskurssianalyysi tarkastelee, kuinka kielellisillä valin- noilla rakennetaan todellisuutta ja kuinka jokin asia tai ilmiö merkityksellistetään – tai vaihtoehtoi- sesti jätetään täysin kuvailematta. Tällaisten kielellisten valintojen ajatellaan rakentavan esimerkiksi erilaisia identiteettejä, sosiaalisia suhteita ja arvostuksia. (Fairclough 1992,137; Wodak & Meyer 2016, 16.) Diskurssi merkityssuhteiden järjestelmänä viittaa eri ilmaisu- ja kielenkäyttötapojen rajat ylittävään ilmiöön, joka voi ilmentyä samanaikaisesti erilaisissa toimintaympäristöissä.
Diskurssianalyysi tutkii kieltä toimintana, joka kiinnittyy sosiaalisiin prosesseihin ja siten sosiaalisen todellisuuden rakentamiseen (Suoninen 2006, 19). Diskurssianalyysin avulla pyrin kiinnittämään huomion samanaikaisesti diskursiivisiin- ja sosiokulttuurisiin käytäntöihin sekä tuotettuihin tekstei- hin, joita ovat tässä tapauksessa Helsingin Sanomien pääkirjoitukset. Tutkimuskohteiksi on valittu ne tavat, joilla toimijat ovat kuvailleet ilmiöitä tai nimenneet niille syitä. Näin ollen ihmisten katsotaan kieltä käyttäessään olevan osallisia, jotka uusintavat tai muuttavat sitä, millä tavoin tiettyinä aikakau- sina ilmiöitä tehdään ymmärrettäviksi. (Suoninen 1999, 17–20.)
Tähän tutkimukseen valittu aineisto ja siitä esiin nousseet teemat tukevat teoriaosuudessa esitettyjä käsitteitä. Tämän lisäksi pyrin rajaamaan tutkielman käsittämään suomalaista yhteiskuntaa, sillä ai- neisto koostuu suomalaisesta aineistosta ja koskee yhteiskunnassamme eläviä ikäihmisiä. Tutkimuk- sen tarkoitus on tuoda ilmiötä väestön ikääntymisestä vahvemmin näkyville ja osallistua tätä kautta keskusteluun, millaisia merkityksiä ikäihmisille yhteiskunnassamme annetaan ja kuinka heihin suh- taudutaan. Pyrin saamaan vastauksia siihen, kuinka Helsingin Sanomista valitut pääkirjoitukset tuot- tavat puhetta ikääntyneistä ja näin ollen vastaamaan tutkielmani tutkimuskysymyksiin. Näkökulmani taustalla on ilmiön ajankohtaisuus, joka omalta osaltaan vaikutti aihevalintaani.
3.1 Sosiaalinen konstruktionismi
Diskurssianalyysin teoreettisen kodin ajatellaan olevan sosiaalisen konstruktionismin perinteessä.
Sosiaalisen konstruktionismin perinteen mukaan tutkija ei voi tavoittaa tutkimaansa maailmaa niin
sanotusti sellaisenaan, vaan esimerkiksi toiminta on aina, merkityksellistä jostakin näkökannasta.
Asiat, esineet, instituutiot, tuntemukset ja tunteet tulevat tutkimuksen kohteiksi jollakin tavoin val- miiksi nimettyinä. Vaikka tutkitut kohteet eivät olisikaan sanallisesti artikuloituja on tutkijan mah- dollista lähestyä niitä ainoastaan niiden merkitysten ja symbolien kautta, jotka ovat kulttuuriselta kannalta mahdollisia. Asioiden ja ilmiöiden merkityksellistämisen tavoilla on historialliset ja sosiaa- liset juurensa. (Jokinen 1999, 39.)
Sosiaalisella konstruktionismilla tarkoitetaan laajaa yhteiskuntatieteellistäteoriaa tai näkökulmako- konaisuutta ja yksi sen pääajatuksista on se, että todellisuutta ymmärretään sosiaalisesti rakennettuna (Gergen 2009, 5–13). Kielenkäyttö kuvaa maailmaa, merkityksellistää sitä ja samanaikaisesti järjes- tää, rakentaa, synnyttää uudelleen ja voi myös muuttaa sosiaalista maailmaa. Kieltä käyttäessämme konstruoimme eli annamme merkityksiä niille kohteille, merkityksiä annetaan kirjoittamalla tai pu- humalla. (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, 21.) Sosiaalisella konstruktionismilla on keskeinen rooli sekä kielitieteellisessä että yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa, sillä molemmilla aloilla vallitsee ajatus kielellisten prosessien ja yhteiskunnan välisestä vuorovaikutuksesta. Rakenteelliset ilmiöt ja niihin liittyvät muutokset antavat suuntaviivoja käytetylle kielelle, joka puolestaan vaikuttaa ympä- röivään yhteiskuntaan. Näin ollen yhteiskunta vaikuttaa kieleen, ja samanaikaisesti kielenkäyttö voi vaikuttaa yhteiskunnallisiin muutoksiin. Diskursiivisesti ajateltuna kielenkäyttö yhteiskunnassa on toisaalta kontekstuaalisesti tuotettua ja toisaalta kielenkäyttö on yhteiskuntaan vaikuttava tekijä.
(Fairclough 1992, 64.) Sosiaalinen konstruktionismi kiinnittyy muutoksiin siitä, miten kielen ja yh- teiskunnan suhde käsitetään. Tämä tutkimussuuntaus tarkasteleekin sosiaalisen todellisuuden yhtei- söllistä tuottamista. (Kuortti, Mäntynen & Pietikäinen 2008, 26–28).
Diskurssianalyysiä tehdessä sosiaalisen konstruktionismin lähtökohtaoletukset otetaan vakavasti ja pyritään kehittämään sellaisia tapoja analysoida ja lähestyä tutkimuskohdetta, jotka olisivat erityisen herkkiä niille. Sosiaalinen konstruktionismi tutkimuksen tulkintakehyksenä vaikuttaa esimerkiksi sii- hen, mitä ryhdytään tutkimaan, millaisia tutkimuskysymyksiä esitetään, mitä menetelmiä käytetään ja miten metodologinen ymmärrys rakentuu. Sosiaalisen konstruktionismin perinteen mukaisesti ajat- telen tutkijan ja tutkimuskohteen välistä suhdetta sanamukaisesti konstruktiivisena. Tällä viittaan sii- hen, että tutkijana paitsi kuvaan tutkimuksessa avautuvaa sosiaalista todellisuutta, mutta tunnistan myös sen, että tutkimus samalla myös luo tuota yhteisöllisesti jaettua sosiaalista todellisuutta. Näin ollen kyse ei ole vain niin sanotusta faktojen raportoinnista, vaan refleksiivisestä prosessista. (Jokinen 1999, 40–41.)
Sosiaalisen konstruktionismi avaa näkökulman sosiaalisessa vuorovaikutuksissa rakentuviin merki- tyksiin ja tulkintoihin. Tässä tutkimuksessa ikkunana kulttuuriin merkityksiin ikääntymisestä toimi- vat ikäihmisistä tuotetut tekstit Helsingin Sanomissa. Olen kiinnostunut kielestä ja sen merkityksestä ja siitä millä tavoin ikäihmisistä tuotetaan puhetta. Aineistoni on yhdenlainen näyte todellisuudesta, joka on sosiaalisesti rakennettu. Tutkielman avainkäsitteet ovat ikäihmiset, media, sosiaalinen kon- struktionismi, diskurssianalyysi ja pääkirjoitukset, jotka näyttäytyvät sosiaalisen konstruktionismin kautta kielellisen vuorovaikutuksen tuotteina. Ne ovat rakentuneet osana sosiaalista ympäristöä ja ovat kulttuuristen merkitysten kohteita.
3.2 Sanomalehdet osana sosiaalista todellisuutta
Sumialan (2010, 92) mukaan median symbolinen valta näkyy parhaimmillaan silloin, kun tunnis- tamme jotakin maailmassa ja pidämme tiettyjä asioita täysin luonnollisina ja itsestäänselvyyksinä.
Esimerkiksi julkisuuden henkilön tunnistaminen kadulla on samanaikaisesti osoitus symbolisen val- lan toiminnasta, mutta myös tunnustus siitä, että media on keskeisessä roolissa luomassa kulttuurisia järjestyksiä (emt., 92). Media kulttuurina on täynnä vaikuttamisen tapoja, joiden kautta ihmiset ajau- tuvat ajattelemaan ja toimimaan itsestään selvästi ja totuttuja tapoja kyseenalaistamatta (Suoranta 2003, 87).
Media on mahdollista nähdä yhtenä kulttuuristen merkitysten tuottajana, joka heijastelee ja synnyttää sosiaalista todellisuutta. Sen muodostamat kuvaukset ovat saaneet alkunsa yhteiskunnassa vallitse- vien käsitysten pohjalta, mutta se vaikuttaa lisäksi käsitystemme muotoutumiseen. Kun asioita nime- tään, luokitellaan ja niille annetaan merkityksiä, on tällä vaikutuksensa itse kohteeseen ja sitä ympä- röiviin sosiaalisiin puitteisiin. (Nyqvist 2010, 42.) Median tuottamat tekstit ovat osana laajempaa kulttuuria, jolloin niiden tulkinta voidaan nähdä osana kulttuurin tulkintaa (Nieminen & Pantti 2004, 118).
Halosen (2002,5) mukaan ikääntymisestä on tullut marginaali-ilmiö, joka ei kiinnosta valtavirtajour- nalismia, mikäli sitä ei ole tuotu tietyin keinoin esille. Yksi keino lisätä mielenkiintoa on dramatisoida mediasisältöjä. Ikäihmisistä uutisoidessa draamaa rakennetaan usein kuvailemalla ikääntymisen ole- van uhka muulle väestölle. Vanhuuden uhkakuvia tuotetaan metaforisella kielenkäytöllä. Tätä keinoa käytetään, jotta asiat saataisiin ilmaistua ytimekkäästi. Tekstit tuottavat puhetta elintasoeläkeläisistä, eläkepommista ja ikäihmisten väestöräjähdyksestä. Ikääntyminen ja ikääntyneet nähdään jopa
uhkakuvana taloudelliselle tilanteena ja muistutuksena sairauksista ja riippuvaisuudesta toisiin ihmi- siin, joista yleensä ennemminkin pyritään kulttuurisesti vaikenemaan. (Vakimo 2001, 170–171.) Joukkotiedotusvälineitä pidetään yhtenä tärkeimmistä tietolähteistä. Tämän lisäksi ne ovat tehokkaita epävirallisia lähteitä ja ne tuottavat ihmisistä erilaisia stereotypioita. On selvää, että joukkotiedotus- välineillä on valtava vaikutus yhteiskuntaan. (Ishikawa 2020, 49.) Mediasisällöt heijastavat jatkuvasti yhteiskunnallisia käytäntöjä. Ne vaikuttavat jokapäiväiseen kanssakäymiseen sekä tapaan, kuinka ikäihmisiin suhtaudutaan ja niihin käsityksiin, kuinka näemme itsemme vanhana. Median esitykset tarjoavat keinon tutkia sitä logiikkaa, kuinka ikääntymisen sosiaalista rakennetta luodaan ja ylläpide- tään. Mediatutkimuksia on usein arvosteltu sisällönanalyysin liiallisesta käytöstä, teoreettisen kes- kustelun puutteesta ja siitä, että ne keskittyvät mediasisältöjen tuottajiin ja vastaanottajien rooli lai- minlyödään viestintäprosessissa. Tästä syystä ikätutkijat ovat alkaneet dokumentoida stereotyyppis- ten edustusten esiintymistiheyttä kommunikoivasta näkökulmasta, jossa ikääntyminen nähdään vuo- rovaikutteisena prosessina yksilön ja yhteiskunnan välillä. (Loos & Ivan 2018, 162–163.) Yhteiskun- nat omaksuvat asenteensa tarkkailemalla ja mallintamalla ikäihmisistä tuotettuja mediakuvia. Jatku- vat altistuminen näille uskomuksille vahvistavat ihmisten mielikuvia median välittämistä arvoista (Koskinen, Salminen & Leino-Kilpi 2014, 1).
Eri tiedotusvälineissä, kuten aikakauslehdissä ja televisiossa esiintyvät mainokset näyttäisivät kuvai- levan ikääntyneitä enemmän positiivisesti kuin negatiivisesti. Kuitenkin niissä ilmenevät kuvat tai mainokset ikääntyneistä ovat suhteellisen pysyviä ja standardoituja. Positiivisiin kuvauksiin sisältyy ominaisuuksia, kuten onnellinen, aktiivinen, varakas ja vaikutusvaltainen. Negatiiviset kuvaukset si- sältävät piirteitä fyysisestä heikkoudesta, haavoittuvuudesta ja "toiseudesta". (Koskinen, Salminen &
Leino-Kilpi 2014, 1.) 3.3 Diskurssianalyysi
Nykypäivänä diskurssi määritellään yleisellä tasolla sosiaalisen toiminnan ja kielenkäytön yhteen kietoutumiseksi. Diskurssianalyysi tutkii kielenkäyttöä ja siinä kielellinen tulkinta yhdistetään sosi- aalisen toiminnan tarkasteluun. Voisikin sanoa, että diskurssianalyysin tavoitteena on yhdistää kielen säännönmukaisuuksia sosiaalisen toiminnan ja kontekstin säännönmukaisuuksiin. Ensisijaisena ta- voitteena tulisi synnyttää käsitys siitä, mitä kielellä tehdään ja millaiseen sosiaaliseen toimintaan se yhdistyy. (Pälli & Lillqvist 2020, 375.)
Diskurssianalyysi tutkielmani analyysimenetelmänä puoltaa paikkaansa, sillä tarkastelen millä tavoin vuosina 2017–2020 tehdyt pääkirjoitukset Helsingin Sanomissa tuottavat vanhuskäsitystä.
Diskurssianalyysi soveltuu tutkielmaani, sillä tutkin dokumenteissa esiintyvää kielenkäyttöä ja sitä, kuinka ne rakentavat tässä ajassa vanhuspolitiikan sosiaalista todellisuutta. Teksteissä ilmenevät sa- navalinnat ja kuvaukset ovat valintoja, jotka ilmentävät ja rakentavat 2010–2020 taitteen politiikkaa, arvoja, asenteita ja kulttuuria.
”Diskurssianalyysi ei ole aivan selkeärajainen tutkimusmenetelmä vaan se nähdään en- neminkin väljänä teoreettisena viitekehyksenä. Sillä saattaa olla erilaisia painopisteitä ja menetelmällisiä sovelluksia. Tämä viitekehys rakentuu seuraavista teoreettisista läh- töoletuksista:
1. oletus kielenkäytön sosiaalista todellisuutta rakentavasta luonteesta
2. oletus useiden rinnakkaisten ja keskenään kilpailevien merkityssysteemien olemassa- olosta
3. oletus merkityksellisen toiminnan kontekstisidonnaisuudesta 4. oletus toimijoiden kiinnittymisestä merkityssysteemeihin 5. oletus kielenkäytön seurauksia tuottavasta luonteesta
Tutkimusongelmasta ja -asetelmasta riippuu se, kuinka suuressa osassa kukin näistä lähtökohdista yksittäisissä tutkimuksissa tulee esille.” (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, 21.)
Laajimman määritelmän mukaan diskurssianalyysi viittaa kielenkäytön tapojen, kuten viestinnän eri muotojen, keskustelujen tai kirjallisten tekstien tutkimiseen (Van Dijk 1985, 5–7). Diskurssianalyy- siin pohjautuvassa tutkimuksessa kiinnostuksen kohteena on kulttuuri ja se, kuinka ihmiset ovat osana tätä diskursiivisesti rakentunutta kulttuuria. Diskurssi on maailmaa hahmottava ja jäsentävä käsite monilla tieteenaloilla, aina kielitieteistä kulttuurintutkimukseen ja historian tutkimuksesta yhteiskun- tatieteisiin saakka. (Remes, 2005.)
Yleisesti ottaen diskurssianalyysissa tutkitaan kielenkäytön merkitysvälitteistä toimintaa. Sana dis- kurssi juontaa juurensa latinan kielen sanasta diskursus, jolla tarkoitetaan ympäriinsä juoksentelua.
Ranskankielinen discours-sana tarkoittaa esimerkiksi puhumista tai esitelmää. Diskurssin voidaankin ajatella viittaavan liikkeeseen ja toimintaan. Diskurssi nähdään puhetapana, joka muovaa tekstin tuot- tamisen sääntöjä. Yleisesti ottaen ajatellaan, että eri diskursseilla on omanlaisensa tavat jäsentää, tul- kita ja muodostaa kohteita. Diskurssi voidaankin määritellä tunnistettavaksi ja organisoiduksi tiedon- siirtotavaksi. (Husa 1995, 42.)
Diskurssianalyysillä on erilaisia muotoja, mutta tiivistetysti ilmaistuna diskursiivisissa analyysita- voissa tutkitaan sosiaalisen todellisuuden rakentelua sosiaalisessa toiminnassa. (Jokinen, Juhila &
Suoninen 1999, 18–19.) Sosiaalisen todellisuuden ajatellaan koostuvan erilaisista rinnakkaisista tai keskenään kilpailevista merkityssysteemeistä (Jokinen, Juhila & Suoninen 2016, 32–33). Diskurssi- analyysi tarkastelee kielen käyttöä ja on kiinnostunut kielenkäytön tilanteista, tavoista ja toimintaeh- doista. Tiedon ajatellaan saavan alkunsa kielen välityksellä, joten kieltä ei voi eikä ole tarkoituksen- mukaistakaan koettaa erottaa käytännöistä. Ajattelun ja toiminnan suhde tulisi olla dialogista. (Hall
& Evans 1999, 99.) Diskurssien ei kuitenkaan ajatella olevan niin sanotusti valmiina, ne syntyvät aina subjektiivisista tulkinnoista ja merkityksen annoista, joka tapahtuu toimintaan liittyvissä sosiaalisissa prosesseissa. Näistä analyyseistä muodostetaan lopulta tiiviitä koosteita. (Jokinen, Juhila & Suoninen 1993, 28.)
3.4 Diskurssin käsite
Yhtä ja samaa ilmiötä, toimintaa tai asiantilaa on mahdollista merkityksellistää lukuisin eri tavoin, joista kukin synnyttää kohteena olevasta asiasta omanlaisiaan mielikuvia. Eri tavalla samaakin koh- detta lähestyvien tulkintatapojen tai näkökulmien myötä saavat syntynsä myös erilaiset diskurssit.
(Pietikäinen & Mäntynen 2009, 56–57.)
Diskurssi voi vaikuttaa näennäisesti yksinkertaiselta termiltä ja voisikin olla houkuttelevaa yrittää määritellä sitä täsmällisesti. Käytännössä diskurssin käsite ei lukkiudu johonkin yhteen niin sanottuun yleispätevään tai ennalta-asetettuun määritelmään. Diskurssin määrittely ja käyttötarkoitus on täs- mennettävä erikseen jokaisen tutkimuksen yhteydessä. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 23–24.) Diskurssintutkimus on monitieteinen ja jatkuvasti muutoksessa oleva tutkimussuuntaus, jonka avulla on mahdollista tutkia kielen käyttöä erilaisista näkökulmista. Eri diskurssintutkimusta käsittelevissä lähteissä toistuvat varsin usein tiettyjä oletuslähtökohtia. Pietikäisen ja Mäntysen (2019, 26) mukaan nämä lähtökohdat ovat:
1. ”Kieli on sosiaalista toimintaa, jolla paitsi luodaan sosiaalista todellisuutta, mutta myös sosiaalinen todellisuus luo kieltä
2. Kieli on toiminnallinen, tilannesidonnainen ja monitasoinen resurssi 3. Kielenkäytöllä on seurauksia ja rajoitteita
4. Diskurssintutkimus on monitieteistä
5. Diskursseilla on kilpailevia hierarkioita ja tasoja”
Ehkä tärkein diskurssintutkimuksen peruslähtökohdista on se, että diskurssin suhde kieleen nähdään kaksijakoisena. Kielen avulla voidaan tuottaa sosiaalista todellisuutta, mutta sama sosiaalinen todel- lisuus toisaalta myös luo kielenkäyttöä. Näin ollen kieli ei ainoastaan heijasta todellisuutta, vaan myös luo sitä aktiivisesti. Tapa nähdä kieli sosiaalisena toimintana, joka rakentaa todellisuutta, on yksi dis- kurssintutkimuksen keskeisimpiä näkemyksiä. (Pietikäinen & Mäntynen 2019,13–17, 32.)
3.5 Kontekstuaalisuus
Diskurssianalyysin päähuomio kiinnittyy toimijan ja sosiaalisen ympäristön jopa niin sanottuun sym- bioosiin tai ainakin yhteen kietoutumiseen. Tällä tavoin huomio kiinnittyy yksittäisen toimijan sijaan laajempiin vuorovaikutus- tai kontekstisidoksiin (Suoninen 1999, 29). Diskursseja sekä sosiaalisia tulkintarepertuaareja rakennellaan, uusinnetaan ja muunnetaan sosiaalisissa käytännöissä, jonka vuoksi kontekstin ajatellaan kuuluvan olennaisesti diskursiiviseen maailmaan analyysiä rikastutta- vana ominaisuutena (Jokinen ym. 1993, 29).
Diskurssitutkimuksessa tutkitaan aina kieltä käytössä ja kielenkäyttöä tarkastellaan sosiaalisena toi- mintana. Diskurssitutkijan kiinnostus kohdentuu siihen, kuinka kieltä käytetään todellisissa tilan- teissa, tietyssä yhteiskunnassa ja tietyssä paikassa. Taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että kielijärjestel- mänä toimii ja kielen avulla toimitaan eri yhteyksissä erilaisin tavoin: mikään sana, ilmaus, teksti tai diskurssin merkitys ei ole pysyvä tai samaa tarkoittava vaan kontekstisidonnainen ja muutoksessa oleva. (Pietikäinen & Mäntynen 2019, 19.)
Diskurssintutkimuksen yksi keskeisimmistä käsitteistä on katsottu olevan konteksti, joka mahdollis- taa kielenkäytön analysoinnin ja tulkinnan. Kontekstin ajatellaan olevan hyvin monitahoinen käsite ja sillä on mahdollista viitata pieneen osaan ympäröivää todellisuutta tai suurempaan monitasoisem- paan todellisuuden paikkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että konteksti voi viitata asianyhteyteen, vuorovai- kutustilanneeseen, toimintaympäristöön tai yhteiskunnalliseen tilaan. Diskurssintutkimuksessa kon- tekstilla tarkoitetaan merkityksen rakentumiseen sekä diskurssien käyttöön myötävaikuttavia teki- jöitä. Konteksti voi toimia apuvälineenä myös analyysissa: Kontekstin avulla voidaan ymmärtää asi- oiden tulkintatapoja ja merkityssuhteita. Diskurssianalyyttisesti ajateltuna konteksti on monitahoinen ilmiö ja käsite. Esimerkiksi yhtä ja samaakin diskurssia on mahdollista käyttää samaan aikaan eri konteksteissa. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 18 & 29–30.)
Se, kuinka jokin kielenaines tulkitaan tai ymmärretään ja kuinka kieltä voidaan käyttää, on aina riip- puvainen kontekstista eli kieltä ympäröivästä todellisuudesta. Näin ollen merkitys syntyy konteks- tissa, puhujan ja kuulijan, lukijan ja kirjoittajan, kielen ja kontekstin välisessä vuorovaikutuksessa.
