Sanasodista uskonsotiin. Kristinusko ja islam Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa vuosina 1989-1994

Sanasodista uskonsotiin

Kristinusko ja islam Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa vuosina 1989–1994

´ Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto

Läntinen teologia

Pro gradu -tutkielma, kesäkuu 2018 Kirkkohistoria

Jan Pohjonen

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Filosofinen tiedekunta Osasto – School

Teologian osasto Tekijät – Author

Jan Pohjonen Työn nimi – Title

Sanasodista uskonsotiin. Kristinusko ja islam Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa vuosina 1989–1994

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

Kirkkohistoria Pro gradu -tutkielma x 19.6.2018 183 sivua

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

Helsingin Sanomien juuret ulottuvat vuonna 1889 perustettuun Päivälehteen, joka syntyi puolustamaan nuorsuomalaisen liikkeen liberalistisia tavoitteita, kuten kirkon ja valtion erottamista, naisten tasa-arvoa sekä kansanvaltaisuutta. Lehti suhtautui suvaitsevaisesti uskontoon, mutta kritisoi voimakkaasti luterilaista kirkkoa, jonka se katsoi omaavan liikaa maallista valtaa. Lehti näki uskonnon henkilökohtaisen elämän piiriin kuuluvaksi asiaksi, ei yhteiskunnallisten oikeuksien ehdoksi. Päivälehden perinnettä jatkaneessa Helsingin Sanomissa ajatus kirkon ja valtion erosta säilyi keskeisenä osana lehden linjaa. Lehti päätyi vuosikymmenien kuluessa sitä perustamassa olleen Eero Erkon suvun hallintaan. Erkon lapsenlapsi Aatos Erkko valvoi 1980-luvulla lehden perinteiden noudattamista sekä pääomistajana että yrityksen hallituksesta käsin ja nimitti sille sopivaksi katsomansa päätoimittajat.

Helsingin Sanomien pääkirjoituslinja rakentui vuosina 1989–1994 lehden perustajien nuorsuomalaisille periaatteille.

Ennen lamaa kirjoitetuissa kotimaata koskevissa pääkirjoituksissa oli nähtävissä vahva markkinatalouden ja uskonnonvapauden painotus, mikä oli ollut yleistä 1980-luvun nousukauden myötä. Lehden luterilaiseen kirkkoon kohdistamat muutosvaatimukset kärjistyivät keväällä 1991 uuden vastaavan päätoimittajan Janne Virkkusen otettua sen johtaakseen. Lehti vaati kirkon erityisoikeuksien poistamista sekä kirkon ja valtion erottamista toisistaan. Lehti sai tukea vaatimuksilleen tasavallan presidentti Mauno Koivistolta. Syksyyn 1991 mennessä syventynyt talouslama pakotti lehden kuitenkin luopumaan kärkkäimmästä kritiikistään. 1990-luvun lama oli lehdelle taloudellisen laman ohella myös henkinen lama. Kansallisen kriisin myötä lehti alkoi tuntea aiemmin kritisoimansa luterilaisen kirkon sekä sen edustaman arvomaailman kutsuvammaksi. Suomalaisen uskonmaiseman muodostikin laskukauden aikana pääasiallisesti luterilaisuus uutta huomiota saaneen Pelastusarmeijan profiloituessa hyväntekeväisyysjärjestöksi. Lehden pääkirjoituksissa käsiteltiin entistä tarkemmin kirkon toimintaa vähävaraisten auttamiseksi ja lainattiin arkkipiispa John Vikströmin kannanottoja.

Euroopan yhdentymisen saatua uutta vauhtia Berliinin muurin murtumisesta lehti jäljitti yhteisen eurooppalaisen kulttuurin juuria Kreikan ja Rooman sivistysvaltioiden ohella kristilliseen kirkkoon, joka oli muovannut mantereen kulttuuria ja yhteiskuntia sekä hyvässä että pahassa. Vuosikymmenen edetessä uskonnollisuus alkoi ulkomaita koskevassa kirjoittelussa saada kuitenkin jyrkempiä sävyjä uskonnon sekoittuessa ennemmin väkivaltaisuuksiin kuin diplomatiaan. Etniset puhdistukset ja kiihkonationalistinen propaganda johtivat raakaan väkivaltaan Bosnian muslimeja kohtaan, jotka lehti näki sodan uhreina. Helsingin Sanomien voimakkaasti tukeman EU- jäsenyysäänestyksen alla integraation esteeksi alkoivat nousta pienen vähemmistön uskonnolliset tunteet, joita lehti kritisoi terävästi.

Islaminusko määritettiin Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa pääasiassa Suomen rajojen ulkopuolelle kuuluvaksi, vaikka uskonto muuttuikin vuosikymmenen myötä entistä liikkuvammaksi. Kotimaata koskeneiden pääkirjoitusten harvoissa maininnoissa islam henkilöityi pakolaisiin ja maahanmuuttajiin lehden vaietessa esimerkiksi Suomessa pitkään asuneista tataareista. Vaikka Suomeen muutti 1990-luvun alussa tuhansia muslimeja, esimerkiksi somaleita ja Irakin kurdeja, pakolaisia käsiteltiin pääkirjoituksissa heidän ulkonäkönsä tai kulttuurinsa kautta mainitsematta erikseen heidän uskontoaan.

Lähi-idän, Balkanin ja Pohjois-Afrikan sotaisten tapahtumien vuoksi pääkirjoitusten islamkerronta keskittyi ääriliikkeisiin, aseellisiin konflikteihin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Persianlahden sodan aikana uskonto nähtiin Saddam Husseinin työkaluna, jonka avulla diktaattori kasvatti kannatustaan arabimaissa. Sodan aikana islam yhdistyikin kulttuurisesti pääasiassa arabeihin Yhdysvaltojen johtaman liittouman henkilöityessä kristilliseksi länneksi. Vaikka jaottelu oli osaltaan sotapropagandan tuotetta, se jatkoi elämäänsä taistelujen päätyttyä. Lehti tulkitsi ääri-islamin ongelmien ja terrorismin nousevan lännen hegemoniasta, demokratian puutteesta ja vääristyneistä valtarakenteista. Lehti yhdisti islamin vahvasti arabimaailmaan, jonka yhteiskunnallisia oloja selitettiin uskonnosta käsin.

Tästä huolimatta islamin maantieteellinen painopiste siirtyi Bosnian sodan myötä Lähi-idästä Balkanille islamin pääkirjoitushuomion ohittaessa luterilaisuuden ja noustessa samalle tasolle kristinuskon kanssa.

Aseellista konfliktia ei pääkirjoituksissa yhdistetty vain islamiin vaan Helsingin Sanomat tarkkaili yhtä lailla Pohjois- Irlannin katolilaisten ja protestanttien välillä pitkään jatkunutta verenvuodatusta. Väkivallan tauottua rauhanneuvottelujen ajaksi lehti näki konfliktin olevan ratkaistavissa, koska Irlannissa vallinnut katolinen uskonkiihko oli kokenut kolauksen katolisen kirkon väärinkäytösten vuoksi. Helsingin Sanomat oli nähnyt aluksi katolisen kirkon yhtenä Itä-Euroopan diplomatian peruspylväistä, mutta vuosikymmenen puoltaväliä lähestyttäessä pääkirjoituksissa alkoivat korostua paavi Johannes Paavali II:n kriittiset ehkäisykäsitykset ja kirkon vanhanaikaisuus. Taloudelliseen tilanteen helpottaessa lehti alkoi kritisoida uskonnon jäseniinsä ulottamaa valtaa äänekkäämmin ja totesi Irlannin tapausta esimerkkinä käyttäen kirkkojen suuren painoarvon olevan pahimmillaan nykyaikaisen yhteiskuntakehityksen vastaista.

Avainsanat – Keywords

luterilainen kirkko, kristinusko, lehdistö, pakolaisuus, islam, lama

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Philosophical Faculty Osasto – School

School of Theology Tekijät – Author

Jan Pohjonen Työn nimi – Title

Sanasodista uskonsotiin - Kristinusko ja islam Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa vuosina 1989–1994 (From a war of words to religious war. Christianity and Islam in the editorials of Helsingin Sanomat 1989-1994)

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

Church history Pro gradu -tutkielma x 19.6.2018 183 pages

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

The legacy of the newspaper Helsingin Sanomat dates back to 1889 when its short-lived predecessor the Päivälehti was founded as the mouthpiece of the liberal Young Finns party. At the time, the party newspaper campaigned for the separation of church and state, democratic reform, and gender equality. The paper cherished religious freedom and individual piety but sharply criticized the Lutheran Church of Finland for its heavy hand in the political and secular life. After the governor general banned the Päivälehti for its political writing a new paper Helsingin Sanomat took its place and continued to advocate for among other things the separation of church and state. The paper strived and grew over time into the most circulated newspaper in Finland under the ownership of the Erkko family. The grandson of one of the original founders, Aatos Erkko, acted as both the principal shareholder and the chair of the company board in the late 1980s and appointed the editors of his choosing to run Helsingin Sanomat according to its liberal values.

The previously mentioned values seemed to act as the corner stones of the editorials of 1989 to 1994. Before the economic boom of the 1980s was brought to a halt by the steep recession of the early 1990s Helsingin Sanomat was campaigning for economic and religious freedom. The paper felt that the developing consumer society was being hindered by the outdated religious and moral restrictions still present in the Finnish legislation and culture. Under the new editor-in-chief, Janne Virkkunen, who acquired his post in January 1991 the paper was quick to attack the legal and moral priority given to the Lutheran Church. The president of Finland Mauno Koivisto, too, seemed to echo the demands for the separation of church and state. However as the economic situation worsened Helsingin Sanomat had to abandon its criticism of the church. In fact it seemed that in crisis the paper quickly acquired a more welcoming attitude towards the morals it had previously criticized. The church and its social functions were given high praise while the archbishop’s statements were also often quoted. The Salvation Army on the other hand was seen as a charitable organization rather than a Christian community even though its work was greatly appreciated.

Islam on the other hand played a larger role outside the Finnish society than within it. Even though Islam became more fluid and mobile as time went on, and migration increased the size of Finland’s Islamic community, the newspaper placed Islam primarily in the Middle East and more recently in the Balkans. The scarce mentions of Islam in Finland concentrated on Muslim migrants and refugees but for example, the Somalis were categorized by their culture and skin color not by their religion. The native Tatar community however was not mentioned a single time in the editorials which made Islam seem like a new-comer to Finland.

The Islam of the editorials concentrated at first mostly on the civil and international unrest on Muslim soil. During the Persian Gulf War, Islam was seen as a tool used by Saddam Hussein to garner support for his efforts as the newspaper identified Islam with the Arab culture. At the same time, the U.S.-backed coalition was seen to represent the West and Christianity. Regardless of the fact that the paper later understood that it had fallen prey to war propaganda the notion that Islam represented the East and Christianity represented the West continued to linger on. The fundamentalist and extremist movements that popped up around the Muslim world in the beginning of the decade were seen as results of Western dominance, bad governance and lack of democratic reform. Islam was seen not just as a religion but also as a major political and societal force mainly connected with the Arab culture. The geographical dominance of Islam itself shifted over time from the Middle East to the Balkans as a result of the Bosnian civil war while by the mid-1990s Islam gained as much editorial attention as Christianity as a whole.

As the Berlin Wall fell, Helsingin Sanomat traced the origins of European culture to Ancient Greece and Rome but also to Christianity that had shaped the continent in numerous ways. The Christian-influenced unity was first seen as a possible framework to European integration but as the Balkans split along ethnic and religious lines religion seemed to take a more active role in warfare rather than diplomacy. The paper viewed the Bosnian Muslims as the main victims of the Bosnian civil war and condemned the ethnic cleansing and nationalistic propaganda orchestrated by the orthodox Serbs. The strife in other parts of Europe seemed to influence the paper’s view on religion. As Finland prepared to vote whether to join the European Union the newspaper that vocally favored joining also criticized the religious objection to European integration.

Religion was also present at the armed conflict between the Catholics and the Protestants of Northern Ireland. Helsingin Sanomat followed the bloodshed closely and believed that the peace efforts were made possible by the growing religious apathy and mistrust the Irish people felt towards the Catholic Church. The editorial view of the Catholic Church seemed to change dramatically over the years. After the fall of the Iron Curtain, the church was first seen as an important figure in democratic process but under new leadership the paper began to view the church and especially the Pope John Paul II more critically. The dislike seemed to stem from the pope’s opposition to birth control and the church’s perceivedbackwardness. As the Finnish economy slowly rebounded after the steep recession, Helsingin Sanomat started to yet again criticize religion more openly and using the case of Ireland as an example maintained that church dominance over secular life could hamper the development of a European society.

Avainsanat – Keywords

Lutheran Church of Finland, Christianity, Islam, press, recession

Sisällys

Tutkimustehtävä ... 1

I Johdanto ... 7

1. Helsingin Sanomien aatteellinen perintö ... 7

2. Uskonnollisuus ja etnisyys Suomessa 1980-luvun päättyessä ... 16

3. Uskonnon mediahuomio 1960-luvulta 1980-luvun lopulle ... 20

II Helsingin Sanomat, uskonto ja lama-Suomi (1989–1994) ... 25

1. Helsingin Sanomat vuosikymmenen vaihtuessa ... 25

a. Satavuotiaan sanomalehden vetreä linja ... 25

b. Uusi vastaava päätoimittaja, uudistettu pääkirjoitus ... 32

c. Talousmurros ja toimitus ... 40

2. Luterilainen Suomi, ortodoksinen Venäjä, yhdentyvä Eurooppa ... 43

a. Kirkko ja valtio erilleen ... 43

b. Nälkää hyvinvointivaltiossa ... 55

c. Mistä henkiset voimavarat? ... 67

d. Ministeri toiselta planeetalta ... 79

e. Paluu kristittyyn Eurooppaan ... 85

3. Helsingin Sanomat ja sotaisa islam ... 102

a. Kiihkoislamilaisuus ja länsi ... 102

b. Palestiinan kriisi ja uskonto... 120

c. Balkanilla kellot käyvät toisin ... 127

d. Islam tulee lähelle ... 140

III Johtopäätökset ... 156

Liitteet ... 162

1. Helsingin Sanomien toimituksen käyttöön vuonna 1974 kokoama linjapaperi ... 162

2. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitus vuosina 1989–2000 ... 163

Lyhenteet ... 164

Lähteet ja kirjallisuus ... 165

Kuviot 1. Helsingin Sanomien keskilevikki vuosina 1980–2000 ... 41

Taulukot 1. Helsingin Sanomien uskontoa kotimaassa käsittelevät pääkirjoitukset vuosina 1990–1994 ... 67

2. Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa käsitellyt kirkolliset teemat vuosina 1990–1994 ... 69

3. Helsingin Sanomien suhtautuminen luterilaiseen kirkkoon ja kulttuuriin vuosina 1990–1994 ... 78

4. Katolinen kirkko Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa vuosina 1990–1994... 96

5. Islamin maantieteellinen sijainti Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa vuosina 1990–1994 ... 118

6. Islam Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa vuosina 1990–1994 ... 119

7. Helsingin Sanomien kristinuskoa ja islamia käsittelevät pääkirjoitukset vuosina 1990–1994 ... 154

1

Tutkimustehtävä

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, kuinka Pohjoismaiden suurin päivälehti Helsingin Sanomat käsitteli pääkirjoituksissaan uskontoa ja sen ilmiöitä vuosina 1989–1994. Tarkasteluni pääpainopisteitä ovat Suomen ja muun Euroopan kontekstiin sidottu kristinusko sekä länteen työntyvä islam. Aloitan tarkastelun Berliinin muurin murtumisesta 9. marraskuuta 1989 ja päätän sen vuoden 1994 loppuun. Tutkimuksen aikarajaus nousee sekä Helsingin Sanomissa tapahtuneista journalistisista ja rakenteellisista muutoksista että yleisistä historian tapahtumista.

Ajanjakso tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden sekä itse lehden että yhteiskunnan murrosvaiheen seuraamiseen. Marraskuussa 1989 tapahtunut Berliinin muurin murtuminen avasi portit sosialistisen järjestelmän luhistumiselle ja uskonnollisten olojen muutokselle läpi Itä-Euroopan samalla, kun traumaattinen 1990-luvun talouslama pyyhki läpi Suomen. Tämän tutkimuksen punaiseksi langaksi nousee, miten lama, Euroopan yhdentyminen ja pakolaisuuden kautta syntynyt monikulttuurisuus vaikuttivat kristinuskon ja islamin käsittelyyn pääkirjoituksissa.

Samalla voidaan selvittää, millaisen roolin Helsingin Sanomat antoi kristinuskolle eurooppalaisena kulttuurisena tekijänä lehden tasoittaessa Suomen tietä Euroopan unionin jäseneksi. Aikarajaus mahdollistaa myös vuoden 1991 eduskuntavaaleja, uutta kirkkolakia (1993) ja vuoden 1994 presidentinvaaleja koskevan pääkirjoitushuomion analysoinnin.

Marraskuusta 1989 alkava tarkastelu ottaa lisäksi huomioon Päivälehti - Helsingin Sanomien 100-vuotispäivän. Lehden merkkipäivä auttaa peilaamaan lehden senhetkistä tilannetta historiaan, sillä juhla tarkoitti yhtä lailla katsausta menneeseen kuin tulevaan. Juhlia seurannut toimituksen sukupolvenvaihdos puolestaan antaa hyvän syyn verrata kahden vastaavan päätoimittajan, Heikki Tikkasen ja Janne Virkkusen, pääkirjoituslinjaa toisiinsa, sillä vaihdos sementoi lehden linjan seuraaviksi 19 vuodeksi. Uskontoa käsittelevän pääkirjoitusaineiston runsauden vuoksi tässä pro gradu -tutkielmassa on mahdollista keskittyä vain vuosien 1989–1994 pääkirjoituksiin.

Päälähteinäni olevia Helsingin Sanomien uskontoa käsitteleviä pääkirjoituksia olen tätä tutkimusta varten analysoinut 305 kappaletta. Olen lukenut pääkirjoitukset järjestelmällisesti läpi, lajitellut ne uskonnon mukaan ja analysoinut.

2

Helsingin Sanomissa julkaistiin tutkitulla kaudella päivittäin kahdesta kolmeen pääkirjoitusta.¹ Ne käsittelivät monipuolisesti päivänpolitiikkaa ja ajankohtaisia aiheita, joista lehti halusi ilmaista mielipiteensä. Pääkirjoituksiin piirtyi samalla sanomalehden linja, jota toimitus seurasi. Pääkirjoitusten ohella lainaan tarpeen tullen vastaavan päätoimittajan Helsingin Sanomiin omalla nimellään kirjoittamia kolumneja, jotka voidaan nähdä pääkirjoitusten kaltaisiksi lehden linjan osoittajiksi.

Tutkimusmetodeina käytän kiinnostus- ja asenneanalyysia, joiden avulla selvitän, mitä uskonnollisia ilmiöitä lehti pääkirjoituksissa kommentoi ja miten se niistä kirjoitti. Näiden ohella on yhtä tärkeää kiinnittää huomiota myös siihen, mistä lehti tutkittuna aikana vaikeni, koska hiljaisuus on oikein käytettynä tärkeä tehokeino. Pääkirjoituksissa usein toistuvista aiheista tai mielipiteistä voidaan siten päätellä lehden linja tai linjanmuutos.² Tutkimukseen sisältyy yksi varsinainen tutkimusluku, jonka alaluvuissa erittelen aluksi Helsingin Sanomien toimituksessa tapahtuneiden muutosten vaikutusta lehden linjaan, minkä jälkeen siirryn kristinuskon ja islamin saaman pääkirjoitushuomion tutkimiseen. Uskontoa käsittelevissä alaluvuissa taulukoin kyseisen aikavälin uskontoaiheiset pääkirjoitukset osoittaakseni helposti luettavassa muodossa, miten kiinnostus ja asenne islamia ja kristinuskoa kohtaan vuosien varrella vaihteli.

Olen lajitellut kirkollisveroa ja piispojen nimitysoikeutta koskevat pääkirjoitukset luterilaisuuteen kuuluviksi sillä perusteella, että lehti vaikeni pääkirjoituksissaan johdonmukaisesti Suomen ortodoksisen kirkon oikeudellisesta asemasta tutkittavalla kaudella. Myös lehden perinteessä nimenomaan luterilainen kirkko muodosti tahon, jonka edesottamuksia se seurasi tarkkaan. Olen laskenut luterilaisuuden alle kuuluvaksi myös sellaiset pääkirjoitusten viittaukset, joissa kirkkoon liittyvä kehityskulku todettiin alkaneeksi katolisella ajalla, mutta jatkuneen luterilaisen kirkon kaudella. Kuitenkin tapauksissa, joissa ilmiö nimenomaan todettiin katolisuudesta nousevaksi, ilmiö lasketaan sen piiriin kuuluvaksi.

Sanomalehtitutkimukselle on ensiarvoisen tärkeää selvittää, minkä journalistisen ja historiallisen kontekstin osana tutkittu lähdeaineisto on julkaistu.

Sanomalehtien pääkirjoitukset ovat usein kannanottoja – mielipidekirjoituksia –

1 Pääkirjoitukset julkaistiin tutkitulla kaudella säännönmukaisesti lehden toisella sivulla. Kaikki Helsingin Sanomien sivulla 2 tai A2 julkaistut kirjoitukset, joihin tässä tutkimuksessa on viitattu, ovat pääkirjoituksia, ellei viitteessä toisin mainita.

2 Suvanto 1977, 100-101; Landgrén 2013, 127-129.

3

vallitsevaan poliittiseen tilanteeseen ja ilmentävät uutistapahtumien ohella lehden aatteellista perintöä. Vaikka suomalaisten sanomalehtien puoluesidonnaisuudet ovat toisen maailmansodan jälkeen vähitellen jääneet historiaan, lehden toimittamiseen vaikuttaa myös lehden aatteellinen pohjavire. Usein ääneen lausumaton vaikutuksensa on myös lehden omistussuhteilla ja vallitsevalla taloudellisella tilanteella.³ Tutkimusta varten tehdyt vastaavan päätoimittajan Janne Virkkusen, pääkirjoitustoimitusta johtaneen Keijo K. Kulhan ja uutispäätoimittaja Reetta Meriläisen henkilöhaastattelut antavat uutta tietoa lehden toimitusprosessista ja suhteesta luterilaiseen kirkkoon. Metropoliitta Ambrosiuksen haastattelu puolestaan valaisee lehden pitkäaikaisen pääomistajan ja hallituksen puheenjohtajan Aatos Erkon suhdetta lehteen ja hengellisiin ilmiöihin.

Pohjoismaista mediaa ja uskontojournalismia on viime vuosina tutkittu laajasti eri humanististen tieteiden, erityisesti mediatutkimuksen piirissä. Selvänä vauhdittajana tutkimukselle ovat olleet muun muassa vuoden 2001 syyskuun 11.

päivän terrori-iskut ja Jyllands-Postenin Muhammed-pilapiirroskohu vuodelta 2005.

Näiden vuosien tapahtumat ovat nostaneet polttavan tarpeen ymmärtää islamia osana julkista tilaa. Suomalaisessa kontekstissa Helsingin Sanomat on ollut tutkijoille itsestään selvä tutkimuskohde.⁴ Edellä mainitusta teemallisesta ja ajallisesta painotuksesta kertoo 2000-luvun islam-uutisointia koskevan tutkimuksen suuri määrä. Toinen syy islam-tutkimuksen sijoittumiseen lähelle nykypäivää on suomalaisen islamilaisen yhteisön pieni koko ennen vuotta 1990.⁵ Kattava ja pitkäjänteinen 1990-lukuun kohdistuva analyysi on kuitenkin jäänyt vielä tekemättä muutamaa kyseistä vuosikymmentä sivuavaa artikkelia lukuun ottamatta.

Luterilaisuus ja luterilainen kirkko sanomalehdissä sen sijaan ovat kiinnostaneet tutkijoita jo pitkähkön aikaa. Esimerkiksi Itä-Suomen yliopistossa on tutkittu kirkollisten aiheiden käsittelyä lehdistössä 1800-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä aina 1970-luvulle asti.⁶ Helsingin Sanomien 1990-luvun pääkirjoitukset ovat sen sijaan jääneet valtakunnallisen tutkimuksen näkökulmasta hämärän peittoon, vaikka tutkimusaiheet ovat johdonmukaisesti lähestyneet

3 Railo & Oinonen 2012, 15-18; Pitkänen 2012, 180-181; Kortti 2016, 188-189, 232-236.

4 Syyskuun terrori-iskuista, islamista ja Helsingin Sanomista esimerkiksi Creutz, af Heurlin & Lehtonen 2002. Pilakuvakohusta ja mediasta Kunelius 2007.

5 Sakaranaho 2008, 24-28.

6 Ks. esimerkiksi Hinkkanen 2009; Yliräisänen 2010; Valtteri Laitila 2016.

4

nykypäivää. Viime vuosina kimmokkeena kirkkoa koskevaan mediatutkimukseen on yleisesti toiminut Ylen Ajankohtaisen kakkosen Homoilta vuodelta 2010.⁷ Itä-Suomen yliopistossa on lisäksi tehty harvinaista ortodoksisen kirkon julkisuuskuvan tutkimusta.⁸

Islamin roolia Helsingin Sanomien pää- ja mielipidekirjoituksissa on tutkinut aiemmin muiden muassa Teemu Taira artikkelissaan Islamin muuttuva julkisuuskuva. Tapaustutkimus Helsingin Sanomista 1946–1994 (2008). Helsingin Sanomien uskontojournalismia ovat tutkineet myös Jenni Hokka, Katja Valaskivi, Johanna Sumiala ja Suvi Laakso julkaisussa Suomalaiset sanomalehdet uskonnollisen maiseman tuottajina. Uskontojournalismi Helsingin Sanomissa, Ilkassa, Kalevassa ja Karjalaisessa vuosina 2007–2011 (2013) sekä Kati Niemelä artikkelissaan Sanomalehdet uskonnollisen muutoksen edelläkävijöinä. Uskonto pohjoismaisessa lehdistössä 1988–2008 (2013). Edellinen tutkimus on merkityksellinen oman työni kannalta sen vuoksi, että Helsingin Sanomat kuului aina vuoteen 2010 asti saman vastaavan päätoimittajan, Janne Virkkusen, alaisuuteen.

Merkittävin keskitetty ponnistus islamin mediakuvan tutkimiseksi on ollut opetusministeriön tukema Islam suomalaisessa journalismissa -tutkimushanke, jonka tuloksena syntyivät muun muassa Pentti Raittilan ja Mari Maasillan artikkeli Silmäyksiä islamin esittämiseen suomalaisessa journalismissa (2008) ja Karin Creutz- Kämpin Islam Suomen ruotsinkielisissä sanomalehdissä (2008). Suomen Akatemian rahoittama ja Teemu Tairan johtama Uskonnon ja maallisen diskurssi suomalaisessa mediassa -hanke valmistui jo joitakin vuosia sitten, mutta varsinaisia tutkimuksia Helsingin Sanomien mielipide- ja pääkirjoituksia selvittänyt projekti on julkaissut vasta vähän.⁹ Tataarien julkisuuskuvaa yleisesti on puolestaan tutkinut Tuula Sakaranaho artikkelissaan ”Kansamme tuntematon väestönosa” – Suomalaisten tataarimuslimien julkisuuskuva (2002). Karina Horstin väitöskirja Vierauden rajat – Monikulttuurisuus ja turvapaikanhakijat journalismissa (2005) pyrkii maalaamaan kattavan kuvan valtakulttuurin edustajien ja Suomeen viime vuosikymmenillä saapuneiden siirtolaisten käsittelystä mediassa.

7 Ks. esimerkiksi Moberg & Sjö 2012; Helminen 2015.

8 Ks. esimerkiksi Haapalainen 2004; Teuvo Laitila 2009; Fyrqvist 2017.

9 Teemu Tairan mukaan jo julkaistuille artikkeleille on tarkoitus ilmestyä jatkoa vuosina 2018–2019.

Teemu Tairan sähköpostiviesti 29.5.2018.

5

Luterilaisen kirkon roolia mediassa ovat pohtineet Marcus Moberg ja Sofia Sjö artikkelissaan The Evangelical Lutheran Church and the Media in Post- Secular Finland (2012). Kirkon tutkimuskeskuksen 1990-lukua käsittelevien nelivuotiskertomusten mediakatsauksilla on myös oma merkittävä roolinsa. Jaakko Olavi Antilan Suomen luterilaista kirkolliskokousta vuosina 1974 – 2011 käsittelevä Kansankirkko ristipaineessa (2014) puolestaan tarjoaa ansiokkaan katsauksen mediassa käytyyn kirkkoa ja sen päätöksentekoa koskevaan keskusteluun samoin kuin Gustav Björkstrandin sekä ruotsiksi että suomeksi julkaistu arkkipiispa John Vikströmin elämäkerta Elämä on joukkuepeliä (2016). Uskoa ja uskonnottomuutta mediassa ja Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa on tutkinut islamin julkisuuskuvasta kirjoittanut Teemu Taira kirjassaan Väärin uskottu. Ateismin uusi näkyvyys (2017).

Historiantutkija törmää edellä mainittua Helsingin Sanomia käsittelevää tutkimusta läpikäydessään erilaisiin haasteisiin. Tämä johtuu käytetyistä tutkimusmetodeista ja silminnähtävästä historiallisen syvyyden puutteesta. Sen sijaan että tutkimusajan sanomalehdet tai pääkirjoitukset olisi luettu systemaattisesti läpi ja analysoitu, on turvauduttu hakusanoihin tai pitkän aikajakson kirjoitustrendistä on tehty johtopäätöksiä perehtymällä esimerkiksi joka viidennen tai kymmenennen vuoden sanomalehtiin kuten on tehty Niemelän sekä Raittilan ja Maansillan artikkeleissa. On aiheellista kysyä, antaako kahden kuukauden sanomalehtien lukeminen vuosilta 1988, 1998 ja 2008 todella kattavan kuvan vuosina 1988–2008 tapahtuneesta uskonnon muutoksesta sanomalehdistössä, kuten Niemelän artikkelin otsikko antaa ymmärtää. Jenni Hokan, Katja Valaskiven, Johanna Sumialan ja Suvi Laakson artikkeli puolestaan kompastuu digitoidun materiaalin tulkinnassaan epäluotettavaan sanahakuun, joka rajaa ulkopuolelle teemat, jotka käsitellään eri nimellä tai joita ei ole vielä ehditty digitoida. Erityisesti vanhempien digitoitujen materiaalien osalta taas huono tai epätarkka painojälki estää hyvää hakuohjelmaa löytämästä kaikkia etsittyjä kohteita kuten sain itse huomata etsiessäni tietoa pääkirjoitustoimituksen jäsenistä Päivälehden arkistosta.

Kuten Maasilta, Rahkonen & Raittila (2008) toteavat, Suomessa on vertailtu melko vähän eri uskontojen saamaa mediahuomiota.¹⁰ Tämä tutkimus vastaa osittain myös tuohon huutoon. Asetan rinnakkain kristinuskon ja islamin

10 Maasilta, Rahkonen & Raittila 2008, 64.

6

Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa saaman huomion eroja ja yhtäläisyyksiä.

Tähänastisessa tutkimuksessa esimerkiksi islamia on käsitelty pääasiassa erillisenä saarekkeena irrallaan muusta uskontojournalismista. Omalla tutkimuksellani pyrinkin tarkentamaan aiemman tutkimuksen antamaa kuvaa.

7

I Johdanto

1. Helsingin Sanomien aatteellinen perintö

Helsingin Sanomien välitön mutta lyhytikäinen edeltäjä Päivälehti perustettiin vuonna 1889 ajamaan sosiaaliliberalistisia tavoitteita, kansanvaltaisuutta, tasa-arvoa, vapaamielisyyttä ja suomen kielen saattamista sivistys- ja valtakieleksi. Lehden perustaneet nuoret radikaalit olivat ajaneet samoja tavoitteita valtaamiensa suomenkielisten lehtien sivuilla jo aiemmin saaden osakseen suosion sijaan ankaraa kritiikkiä ja halveksuntaa. Perustajat määrittelivät uuden pääkaupunkiin perustetun

”suomenmielisen” ja ”vapaamielisen” lehden tarkoituksen seuraavasti:

että suomalainen kansa saatetaan tilaisuuteen vapaasti kehittämään henkisiä ja aineellisia voimiaan, että se pääsee osallisuuteen suurten sivistyskansain henkisistä aarteista, voidakseen kehittää niitä oman luonteensa mukaisesti, ja kun siis katsomme kaikellaisen henkisen piiritystilan turmiota tuottavaksi, niin olemme tehtäväksemme asettuneet myöskin voimiemme mukaan työskennellä niiden esteiden poistamiseksi, jotka kansamme henkistä kehkeytymistä ehkäisevät.¹¹

Tästä päättymättömästä taistelusta tuli osa lehden itseymmärrystä, vaikka poliittiset olot pakottivatkin nuoret piilottamaan tavoitteensa aluksi koukeroisten lauseiden taakse.¹² Lehden tekijöitä ajoi eteenpäin näky vapaasta kansasta vapaassa maassa.

Ajalle oli ominaista, että sanomalehti ja sen ympärille kehittynyt poliittinen liike olivat saman kolikon kaksi puolta. Päivälehden toimitus olikin alkujaan myös vielä epävirallisen nuorsuomalaisen puolueen päämaja.¹³ Lehteä tehtiin vuosia poliittisen idealismin varassa ja tappiollisena. Lehden perustajia olivat oman aikansa julkkikset Eero Erkko, Arvid Järnefelt ja Juhani Aho. Vaikka enemmän taiteilijoina tunnetuilla Aholla ja Järnefeltillä oli samoin lehtimiestaustaa, he eivät Päivälehden perustamisen jälkeen osallistuneet lehden toimitustyöhön, mutta kirjoittivat siihen tasaisesti. Lehden julkaiseminen jäikin taloudellisen vastuun kantaneen Erkon ja avuksi rientäneen E. O. Sjöbergin harteille. Lehteä julkaissut nuorten radikaalien piiri

11 Päivälehti 16.11.1889, Päivälehti, Suomenmielinen, vapaamieliseen suuntaan toimitettu.

12 Kulha 1989, 16.

13 Nuorsuomalaiset eivät alun perin halunneet perustaa omaa puoluetta vaan uudistaa suomalaisen puolueen sisältä päin. Lehtikin oli tarkoitus pitää varsinaisen puoluepolitiikan ulkopuolella. Erkko 1989, 26-28; Kulha 1989, 16; Tommila 1994, 37; Vares 2000, 52.

8

toimi ensin suomalaisen puolueen sisällä ja lopulta 1905 järjestäytyi omaksi nuorsuomalaiseksi puolueeksi.¹⁴

Sanomalehden ja poliittisen liikkeen aatteellinen perusta oli valettu 1880-luvulla, jolloin darwinismin, edistysoptimismin, positivismin ja rationalismin lainalaisuudet ja filosofiset totuudet olivat löytäneet tiensä Pohjoismaihin ja Suomeen. Luonnontieteiden kehitys ja uudet filosofiset opit painottivat tieteellistä maailmankatsomusta ja järjen auktoriteettia sekä kyseenalaistivat uskonnon ja kirkon roolia syvien kysymysten selittäjänä. Kirkko näyttäytyi silmänsä avanneiden nuorten verkkokalvoilla virkakoneiston osana vaatiessaan kuuliaisuutta esivallalle.

Vilkas väestönkasvu, elintason nousu ja koululaitoksen kehitys takasivat puolestaan sekä sanomalehdille että poliittisille liikkeille yhä laajemman ja koulutetumman yleisön.¹⁵

Vapautta ihannoivien päivälehteläisten mielestä kaikenlainen pakko uskonnon saralla oli pahasta. Heidän oli siksi mahdotonta hyväksyä tilannetta, jossa yhdellä uskonnollisella taholla oli määräävä asema yhteiskunnassa ja kirkkoon kuuluminen ja ehtoollisella käynti olivat täysien kansalaisoikeuksien ehtoina.¹⁶ Kirkolla oli nuorten mielestä paljon sille kuulumatonta valtaa, se suojeli mustasukkaisesti liittoaan valtaistuimen kanssa ja kohteli kovakouraisesti vääräuskoisena pitämiään. Kansanvaltaisuuden ihanteet oli täten ulotettava yhteiskunnan ohella myös luterilaiseen kirkkoon muutoksen aikaansaamiseksi ja kirkon kampeamiseksi irti valtiosta. Päivälehden mielestä papit olivat virkamiehistä pahimpia lisätessään hengellistä valtaansa pappissäädystä käsin ja halutessaan pitää kansan syvät rivit tietämättöminä ajan aatevirtauksista.¹⁷ Ruotsinkielisen sivistyneistön esillä pitämä tunteita nostattava uskonnonvapauden tavoittelu sai palstatilaa uudessa äänenkannattajassa aivan ensimmäisestä näytenumerosta lähtien.¹⁸

14 Eero Erkko oli noussut kuuluisaksi aatteistaan jo toimittaessaan Keski-Suomi -lehteä ja sytyttäessään kehitysoppia käsittelevillä kirjoituksilla Jyväskylää ravistelleen ”uskonsodan”. Lehden piiriin kuuluivat myös kansallistaiteilijat Eino Leino, Jean Sibelius ja Oskar Merikanto. Tommila & Salokangas 1998, 66;

Zetterberg 2001, 111-112; Blåfield 2014, 30, 107, 186; Mäenpää 2017, 14.

15 Mustakallio 1983, 20-22; Tommila & Salokangas 1998, 66, 78.

16 Esim. Päivälehti 1.9.1893, Siviiliavioliitto ja ehtoollispakon poistaminen; Mäenpää 2017, 43-44.

17 Anniina Mäenpään pro gradu -tutkielman Päivälehteä koskeva aikarajaus jättää hieman yllättäen tarkastelun ulkopuolelle lehden marraskuussa 1889 valmistuneen näytenumeron, jossa julkaistiin lehden ohjelma ja käsiteltiin uskonvapautta. Esim. Päivälehti 30.12.1891, Nuori Suomi; Mäenpää 2017, 51-55, 61.

18 Päivälehti 16.11.1889, Eriuskolaislaki; Juva 1960, 28.

9

Nuorsuomalaisuus ei liikkeenä ollut uskontokielteinen sen ydinhahmojen etsiessä aktiivisesti uskonnollisia kokemuksia ja valistaessa lukijoitaan uusista virtauksista. Leo Tolstoin kirjallinen tuotanto oli saanut monet liikkeeseen kuuluneet luopumaan jyrkästä naturalistisesta uskontokritiikistä ja tarkentamaan tähtäimensä kirkon eettiseen ja rakenteelliseen uudistamiseen.¹⁹ Huomionarvoista on myös, että Erkkoa päätoimittajana seurasi vuorotellen kolme luterilaisen papin poikaa: Santeri Ivalo (1900 – 1904), Paavo Warén (1904 – 1905) ja Heikki Renvall (1905 – 1906), arkkipiispa T. T. Renvallin poika. Samoin lehden perustajan Juhani Ahon ja tärkeän avustajan K. J. Ståhlbergin isät olivat pappeja. Liikkeen ydinryhmäläisistä lähes puolet oli varttunut pappilassa, mutta siitä huolimatta – tai sen vuoksi – heidän ja ryhmän äänenkannattajan suhde isien kirkkoon oli poleeminen ja avoimen kriittinen.²⁰ Kirkolle ja papeille suostuttiin kuitenkin myöntämään historiallinen rooli sivistyksen levittäjinä ja kansakunnan muokkaajina. Uskonto sen sijaan miellettiin yksityisasiaksi, ei julkisen elämän ehdoksi.²¹

Yhteiskunta- ja kirkkopolitiikan rajan ollessa häilyvä nuorten lehden sivuilla esittämät vaatimukset ehtoollispakon purkamisesta ja siviilivihkimyksen sallimisesta herättivät jo asiatasolla vahvoja tunteita. Samoin suvaitsevaisuus eriuskolaisliikkeitä kohtaan ja mieltymys Pelastusarmeijan vähäosaisten keskuudessa tekemään työhön aiheuttivat suuttumusta kirkon piirissä.²² Päivälehdelle oli selvää, että kaavoihin kangistunut valtiokirkollisuus ei ravinnut ihmistä samoin kuin henkilökohtainen usko, jonka vaikutukset näkyivät arjessa.²³ Lehdessä käsiteltiinkin

19 Aidon uskovaisuuden painottaminen, kirkollisen avioliiton, kirkon maallisen vallan sekä alttarin ja valtaistuimen liiton kritisoiminen olivat sekä tolstoilaisuuden että nuorsuomalaisuuden kantavia ajatuksia. Mikko Juvan mukaan Tolstoita on kiittäminen siitä, että nuorsuomalaisuus suuntautui naturalistisesta uskontokritiikistä kirkon eettiseen kritiikkiin ja vaati siltä paluuta kristinuskon juurille.

Liike siis vaati uskonpuhdistusta, ei puhdistusta uskonnosta. Vesa Vares puolestaan näkee liikkeen uskontopoliittisen päälinjan rakentuneen 1880- ja 1890-lukujen perintöä olleelle naturalistiselle antiklerikalismille. Juva 1960, 272-276; Vares 2000, 95.

20 Eero Erkko valittiin puolestaan vuonna 1893 kirkolliskokousedustajaksi ja hän vaikutti kirkon parlamentissa nuorsuomalaisten tavoitteiden kuten ehtoollispakon poistamisen puolesta, joskin laihoin tuloksin. Näköalapaikkaansa hän käytti myös raportoidakseen Päivälehdelle kirkkoa koskevista kysymyksistä. Mustakallio 1983, 24-25; Niemi 1998, 146-150; Zetterberg 2001, 201-205; Tyynilä 2007, 378; Blåfield 2014, 31, 51-54; Holm 2016, 80-83.

21 Mäenpää 2017, 51-55, 61.

22 Mustakallio 1983, 29-31.

23 Lähellä lehden ydinryhmää oli useita tällaisia uskoontulokokemuksia todistaneita: Juhani Aho oli varttunut tunnetun herännäispapin perheessä ja Arvid Järnefelt löysi oman hengellisen kotinsa tolstoilaisuudesta. Järnefeltin herääminen ajoi taiteilijan avoimen kiistaan sekä kirkon että esivallan kanssa. Hän ravisteli vuonna 1917 pitämillään kirkkopuheilla yleistä järjestystä siinä määrin, että hänet tuomittiin vankeuteen. Juva 1960, 272-276; Niemi 1998, 146-150; Kopponen 2002, 586-590; Mäenpää 2017, 97.

10

kirkon ja sen herätysliikkeiden ohella muun muassa spiritismiä, teosofiaa, tolstoilaisuutta ja muita itäisiksi miellettyjä aatesuuntauksia. Lehti oli täten uskonnollisesti hyvin suvaitsevainen, joskin suhtautui kriittisesti hengellisiin ilmiöihin, jotka pystyttiin selittämään tieteellisesti.²⁴

Suomalaisen puolueen sisällä nuoret profiloituivat ennen irtautumistaan isällisten ja kirkollis-konservatiivisten ”vanhojen” vastapooliksi. He ajoivat yhteiskunnallista ja maailmankatsomuksellista tasa-arvoa sekä parannuksia naisten asemaan. Kun vanhojen fennomaanien maailmankatsomus, arvot ja täten myös yhteiskuntakäsitys oli sidottu isiltä perittyyn kristinuskoon, oli selvää, että taistelu suomalaisuusliikkeen ja yhteiskunnan suunnasta tulvisi myös sanomalehtien sivuille. Seuranneessa lehtitaistelussa vaihdettiin iskuja vanhasuomalaisten laajalevikkisen ja myös Helsingissä kotiaan pitäneen äänenkannattajan Uuden Suomettaren ja vielä pienen mutta ärhäkän Päivälehden välillä. Erotuomarina toimi osaltaan kenraalikuvernöörin alainen sensori, joka poisti lehdistä kaiken yhteiskuntajärjestyksen ja keisarinvallan vastaisen.²⁵ 1900-luvulla kamppailu lehtien välillä jatkui uutiskilpailuna niiden kasvaessa puoluelehdistä uutislehdiksi.

Nuorsuomalaisten äänenkannattaja löysi yleisönsä vasta ensimmäisen sortokauden päätyttyä ja perustuslakia puolustaneiden nuorten voitettua kansan puolelleen. Päivälehden piiri ei selvinnyt taistelusta ilman kolhuja: Eero Erkko oli vuonna 1900 erotettu vastaavan päätoimittajan paikalta ja sitten karkotettu tilapäisesti maasta, Päivälehti oli lakkautettu ja sen tilalle perustettu 1904 Helsingin Sanomat. Ennen lakkautusta lehdelle oli ehditty rakennuttaa oma toimitalo Helsingin Ludviginkadulle.²⁶ Kuitenkin jo 1910-luvulla lehti ohitti levikissään Uuden Suomen ja 1920-luvulla Hufvudstadsbladetin nousten valtakunnan luetuimmaksi lehdeksi.²⁷

Itsenäisyyskamppailun ja sitä seuranneen sisällissodan jälkeen Helsingin Sanomat tuki avoimesti K. J. Ståhlbergin ajamaa laillisuuden, edistyksen ja kansanvallan linjaa. Maailmansotien välissä se asemoituikin poliittisesti porvariston

24 Esim. Päivälehti 28.10.1890, 2 Pelastusarmeija; 3.7.1890, 3 Buddhalaisuus ja Theosofia; 10.4.1891, 3 Leo Tolstoi valtiosta ja kirkosta; 5.8.1891, 3 Spiritismin henget – olemattomia; Mäenpää 2017, 84- 88.

25 Mustakallio 1983, 23-24; Leino-Kaukiainen, Nygård & Salokangas 1988, 130-131; Tommila &

Salokangas 1998, 69-70.

26 Tommila & Salokangas 1998, 67; Savela et al. 2012, 14.

27 Vesikansa 1994, 13; Tommila & Salokangas 1998, 211.

11

vasemmalle laidalle.²⁸ Isänsä työtä jatkaneen Eljas Erkon kausi lehdessä kuvastaa Helsingin Sanomien pitkän historian ristiriitaisuutta. Linjaltaan kansanvaltaisuutta painottava ”maan eniten levinnyt lehti” oli valvomansa valtaeliitin käsissä.²⁹ Erkko käytti lehtiään poliittisten päämääriensä ajamiseen samalla, kun hän itse kahmi parlamentaarista ja poliittista valtaa.³⁰

Nuorsuomalainen puolue ja sen perintöä jatkamaan perustettu kansallinen edistyspuolue muodostivat aluksi lähes erottamattoman parin äänenkannattajansa kanssa Erkkojen sekä Ståhlbergin palvellessa maataan ja lehteään eri luottamustehtävissä.³¹ 1930-luvulla lehti ja puolue alkoivat kuitenkin etääntyä jälkimmäisen kannatuksen laskiessa, lehden toimituksen halutessa lisää itsenäisyyttä sekä Eljas Erkon kasvattaessa perheen omistusta lehdessä ja pyrkiessä tekemään lehdestä ”koko perheen äänenkannattajan”.³² Helsingin Sanomien vähittäinen poliittinen itsenäistyminen oli ajalle ominaista kehitystä liike-elämän realiteettien painaessa vaakakupissa puoluepolitiikkaa enemmän. Samalla kun sivutilaa valtasi entistä enemmän kevyt aineisto kuten sarjakuvat ja urheilu sekä pienet myynti-ilmoitukset, jotka pohjustivat lehden taloudellisen nousun, sen lukijakunta laajeni vähitellen Helsingin työväestöön sekä maltilliseen porvaristoon.

Puoluepoliittinen ”missiojournalismi” alkoi jäädä historiaan. Taustalla vaikutti myös Erkon poliittisen uran kariutuminen.³³ 1930-luvulla alkanut irtautuminen tuli vuonna

28 Tästä esimerkkinä Eljas Erkko perusti 1932 lehdelle iltapainoksen, Ilta-Sanomat, kaatamaan Lapuan liikkeen aloittamaa Mäntsälän kapinaa. Lehden näkökulmasta sillä, tulivatko kumoukselliset voimat vasemmalta vai oikealta, ei ollut merkitystä. Uuden Suomen lisäpainos, Iltalehti, oli lakkautettu vain hetkeä aiemmin. Kulha 1989, 152-154; Vesikansa 1994, 13.

29 Helsingin Sanomat kutsui itseään tekstissä mainitulla nimellä ensimmäistä maailmansotaa seuranneina vuosina, vaikka tilaajamäärät eivät väitettä olisi tukeneetkaan. Jensen-Eriksen &

Kuorelahti 2017, 126.

30 Toimiessaan Helsingin Sanomien päätoimittajana tai Sanoma Oy:n toimitusjohtajana Eljas Erkko oli vuoroin kansanedustaja, ministeri ja presidentin valitsijamies. Vielä poliittisen uran jälkeenkin hän kampitti Helsingin Sanomien palstoilla ahkerasti poliittisia vihollisiaan kuten presidentiksi mielivää Urho Kekkosta. Kulha 1989, 166-179; Blåfield 2014, 121; Mainio 2018, 27-31, 93-96.

31 Myös edistyspuolueen kansanedustajat kirjoittivat lehteen omalla nimellään pääkirjoituksia päivänpoliittisista aiheista. HS 16.10.1927, 4 A. K. Cajanderin pääkirjoitus Yksityismetsätalouden edistämistyö I; 8.3.1929, 2 Mandi Hannulan pääkirjoitus Uusi avioliittolaki. Hyväksyttäneen tänään;

30.8.1931, 6 Jalmari Jyskeen pääkirjoitus Uhkaavan työttömyyden lieventäminen.

32 Kulha 1989, 22-23; Blåfield 2014, 111.

33 Tommila & Salokangas 1998, 248-249; Henning et al. 2003, 25; Blåfield 2014, 85, 118; Jensen-Eriksen

& Kuorelahti 2017, 459; Mainio 2018, 27-31.

12

1943 päätökseen, kun lehti katkaisi puoluesidonnaisuutensa myös julkisesti. Se painatti etusivulle, sanomalehden nimen alle, sanat ”riippumaton sanomalehti”.³⁴

Lehti oli nyt vapaampi ajamaan tavoitteitaan välittämättä poliittisista puolueista, mikä antoi sille enemmän liikkumatilaa verrattuna kansallisen kokoomuksen äänenkannattajaan Uuteen Suomeen, joka kärsi puolueen sisäisistä valtataisteluista.³⁵ Vaaran vuodet asettivat kuitenkin Helsingin Sanomienkin journalistiselle vapaudelle tiukat rajat. Jätettyään puoluepolitiikan Eljas Erkko oli tehnyt Sanoma Oy:stä merkittävän aikakauslehtikustantajan ohjaten julkaisuillaan ja konkreettisilla toimillaan Suomea vahvemmin osaksi länttä – eittämättä kommunistien ja Neuvostoliiton pettymykseksi. Vuonna 1950 toimitukseen liittynyt Kari Suomalainen saattoi poliittisissa pilapiirroksissa käsitellä aiheita, joita lehden sivuille ei muuten olisi voitu painaa. ³⁶ Eljas Erkon kaudella luterilaisen kirkon ja Helsingin Sanomien suhteissa tapahtui näkyvä muutos: sotavuosista aina vuoteen 1965 lehti julkaisi lähes jokaisena jouluna pääkirjoituksenaan papin, piispan tai Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan professorin laatiman ja allekirjoittaman tekstin.³⁷ Martti Simojoki ja käytännöllisen teologian professori Aarni Vopio olivat osaltaan olleet rakentamassa siltaa lehden ja kirkon välille. ³⁸

34 Riippumaton korvattiin pilanteon (riippumaton > riippumatto) vuoksi myöhemmin muotoon sitoutumaton. Tommila & Salokangas 1998, 214-216; Lehto 2006, 243; Blåfield 2014, 111-118; Jensen- Eriksen & Kuorelahti 2017, 166-167.

35 Virallinen puolueettomuus ei estänyt Helsingin Sanomia tukemasta lehden pääkirjoitustoimittajan ja epävirallisen apulaispäätoimittajan Lassi ”Eero” Hiekkalan tietä edistyspuolueen kansanedustajaksi vuoden 1945 vaaleissa. Lehdessä julkaistuissa mainoksissa kannustettiin äänestämään ”meidän Eeroa”, jota pidettiin lehden, ei puolueen ehdokkaana. Koska tuona aikana ei vielä tunnettu mediatehtävistä luopumista vaalien ajaksi, Hiekkala jatkoi lehteen kirjoittamista sekä ennen vaaleja että valituksi tulemisensa jälkeen. HS 15.3.1945, vaalimainos, Helsingin Sanomien lukijoille oma edustaja Eduskuntaan; Mainio 2018, 52-53.

36 Eljas Erkko kustansi muun muassa amerikkalaisia Valittuja Paloja ja Aku Ankkaa, toimi CIA:n yhdysmiehenä Suomessa ja edesauttoi yhdysvaltalaismielisen propagandan levittämistä lehtiensä sivuilla. Myös Helsingin Sanomien omat kirjeenvaihtajat lujittivat yhteyttä länteen. Vastapuolella venäläistiedustelu yritti ujuttaa omia agenttejaan lehteen. Mainio 2018, 41-45, 86-87, 107-110, 112- 114, 158-159, 166-167, 196-198.

37 Vuosina 1942–1953 jouluun liittyvät pääkirjoitukset valmisteli Aarni Voipio, vuonna 1955 Aarni Voipion poika pastori Martti Voipio, 1956 pastori ja filosofian tohtori Kalevi Kajava, 1957–1958 arkkipiispa Ilmari Salomies, 1959–1961 Helsingin piispa Martti Simojoki, 1962 Lapuan piispa Eero Lehtinen ja 1963–1964 jälleen Simojoki. Simojoen vuonna 1964 tapahtuneen arkkipiispaksi nousun jälkeen vastaavankaltaisia pääkirjoituksia julkaistiin enää kaksi, joista jälkimmäisen kirjoitti vuonna 1965 Helsingin piispa Aarre Lauha. Joulun 1943 kirjoituksen Aarni Voipio julkaisi nimimerkillä Aa. V. ja 1954 kirjoitus julkaistiin nimettömänä, joten kirjoittajan henkilöllisyydestä ei voida olla varmoja. HS:n pääkirjoitukset jouluna 1942–1965; Suomen kirkon matrikkeli 163, 169.

38 Toisin kuin Seppo (2013, 347) esittää, Helsingin piispan Martti Simojoen jouluaattona 1960 HS:n pääkirjoituksena julkaistu teksti ”Ilosanoma” ei ollut ensimmäinen tai ainutkertainen laatuaan.

Simojoen joulukirjoitus oli julkaistu samalla paikalla jo vuotta aiemmin ja myöhemmin 1961. On kuitenkin uskottavaa, että Simojoella oli lämpimät suhteet muiden lehtien päätoimittajien ohella myös

13

Keskitetty omistajuus oli lehdelle aluksi etu, mutta myöhemmin hidaste. Itsevaltainen patriarkka oli rakentanut kovalla työllä omilla jaloillaan seisovan riippumattoman lehtitalon, jonka oli sitten kahlinnut itseensä. Kun omistaja samalla esti Helsingin Sanomien uudistamisen, lehti joutui vuosiksi pysähtyneisyyden tilaan ja levikki hienoiseen laskuun.³⁹ Vasta Eljas Erkon kuolema aloitti uuden aikakauden Sanoman lehdissä. Aatos Erkko otti 1965 Sanoman toimitusjohtajan paikan ja alkoi vastaavan päätoimittajan Teo Mertasen kanssa uudistaa Helsingin Sanomien toimituskulttuuria ja lujittaa taloutta. Lehteä kehitettiin englantilaisin ja amerikkalaisin opein. Siihen perustettiin erillinen kulttuuritoimitus, perhetoimitus ja sitten sunnuntaisivusto, panostettiin talousjournalismiin ja palkattiin oma valokuvaaja, jonka nimi kirjattiin myös lehtikuvien alle.⁴⁰

Vuonna 1967 perustettu Sanoma Osakeyhtiön toimittajakoulu oli omiaan rakentamaan lehden riippumattomuutta ja uutta nousua. Valtakunnan toinen toimittajakoulutuslaitos, joka toimi Tampereen yliopiston alaisuudessa, joutui samoihin aikoihin ajalle ominaisen poliittisen vastakkainasettelun näyttämöksi.⁴¹ Sanoman opissa toimittajiin iskostettiin välittömästi Helsingin Sanomien journalistiset opit ja työtavat. Lisäksi opetuksen tarkoituksena oli antaa oppilaille hyvät perustiedot yhteiskunnasta ja politiikasta. Kirkkoa käsitteleviä luentoja piti muiden muassa arkkipiispa Martti Simojoki.⁴² Toimittajakoulu koulutti tulevia rivitoimittajia, toimituspäälliköitä, pääkirjoitustoimittajia ja päätoimittajia sekä omiin että muihin lehtiin.⁴³ Koulutukselle oli tilausta, sillä kaupungistuminen ja elintason nousu toivat lehdille uusia lukijoita, mikä mahdollisti toimitusten laajentamisen.

Samalla sodan juoksuhaudoissa pätevöitynyt toimittajakunta teki tilaa maaseudun

Yrjö Niiniluotoon. HS:n pääkirjoitukset jouluaattona 1942–1965; Kulha 1989, 431; Seppo 2013, 347;

Seppo 2015, 72.

39 Eljas Erkko koki tehtäväkseen vielä vanhoilla päivillään hyväksyä esimerkiksi lehtiinsä painettavat pääkirjoitukset. Vesikansa 1994, 15-16; Blåfield 2014, 183; Jensen-Eriksen & Kuorelahti 2017, 256-257, Mainio 2018, 158-159, 218-219.

40 Oman valokuvaajan palkkaamiseen vaikuttivat Aatos Erkon ja Lehtikuvaa johtaneen sisaren Patricia Seppälän huonot välit. Blåfield 2014, 187-191, 196; Karén 2018, 88-89.

41 Salminen 2004, 73-81.

42 HS 25.10.1967, 18 Suvaitsevaisuus uskonnon ja valtion periaatteena.

43 Toimittajakoulun luennoijiin kuuluivat puoluejohtajien ja kansliapäälliköiden ohella poliisit ja piispat.

Oppilaille oli tarkoitus antaa mahdollisimman laajat tiedot yhteiskunnasta toimittajataitojen ohella.

Vesikansa 1994, 16; Blåfield 2014, 192; Jensen-Eriksen & Kuorelahti 2017, 268-269; Karén 2018, 88- 89; Mainio 2018, 243.

14

ongelmista, ylioppilasliikkeestä ja televisiovastaanottimista aatteensa imeneelle sukupolvelle. Antikommunismi vaihtui vähitellen punaisen eri sävyiksi.⁴⁴

Kylmän sodan vuosina valtakunnan suurimman sanomalehden merkitys taistelussa kansalaisten sieluista noteerattiin sekä kotimaassa että ulkomailla.⁴⁵ Lehden olikin vastauksena 1970-luvun yhteiskunnallisiin haasteisiin pakko saattaa lehden historiallinen linja omistajan, päätoimittajien ja toimittajien hyväksynnällä kirjalliseen muotoon. Uusvasemmistolaisuus oli vallannut merkittävää jalansijaa Yleisradion ohella Helsingin Sanomissa ja vaikutti yhä avoimemmin kulttuuria, Neuvostoliittoa ja kolmatta maailmaa käsittelevään uutisointiin. Vuosikymmenen alun toimittajalakko ja yhteiskunnasta toimituksiin tarttunut demokratisoitumiskehitys kiristivät tunnelmaa.⁴⁶ Liike-elämä ymmärsi vasta vasemmistoaktiivien vallattua lehtien palstat ja radiotaajuudet, että ”taistelu vallasta tarkoitti taistelua tiedotusvälineistä”.⁴⁷ Päätoimittaja Keijo Kylävaaran vuonna 1974 muotoilema linjapaperi antoi teoriassa sekä yksittäisille toimittajille että esimiehille kättä pitempää, jos lehdessä julkaistu reportaasi poikkesi sovituista ohjeista tai jos toimittaja määrättiin kirjoittamaan artikkeli vakaumuksensa vastaisesta aiheesta.⁴⁸ Erityisesti Helsingin Sanomien päätoimittajat pitivät myöhemmin kiinni sovituista raameista.

Kieli keskellä suuta kirjoitetun linjapaperin ensimmäiset kappaleet tiivistivät lehden perinnön ja senhetkisen tilanteen muutamaan riviin:

Helsingin Sanomat on sitoutumaton päivälehti, joka pyrkii edistämään ja vahvistamaan kansanvaltaisuutta, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja mielipiteen vapautta. Tehtäväänsä lehti toteuttaa ensisijaisesti tasapuolisen, nopean ja luotettavan uutisvälityksen avulla.

Helsingin Sanomat määrittää kantansa itsenäisesti, riippumatta poliittisista tai taloudellisista päätöksentekijöistä tai muista painostusryhmistä. Tätä riippumattomuuslinjaansa lehti seuraa myös päivittäisessä uutisvälityksessään.⁴⁹

44 Jensen-Eriksen & Kuorelahti 2017, 305-306; Mainio 2018, 222-223, 287.

45 Mainion mukaan HS:n päätoimittaja Yrjö Niiniluoto ja Lassi Hiekkala avustivat Britannian tiedustelupalveluja samalla, kun neuvostotiedustelu yritti värvätä lehden toimittajia asiamiehikseen tarjoamalla erilaisia etuja tai kiristämällä. Kremlin laskuun vakoili Eljas Erkon luottotoimittaja Leo Schulgin. Mainio 2018, 196-204.

46 HS:n uusvasemmistolaiset toimittajat kritisoivat Amerikan imperialismia sen omien uutistoimistojen ja lehtien välittämien tietojen pohjalta. Lehto 2006, 124-125; Mainio 2018, 196-198, 242-247, 256.

47 Kulha 2002, 47; Salminen 2004, 165-167; Mainio 2018, 284.

48 Kulha 2002, 52; Lehto 2006, 203-207.

49 Lehto 2006, 203. Linjapaperi kokonaisuudessaan liite 1.

15

Lehti oli mielestään kasvanut riippumattomaksi ulkoisista painostusryhmistä unohtamatta nuorsuomalaisia juuriaan. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja mielipiteenvapauden alle kuuluivat luonnollisesti myös uskonnonvapaus, katsomusten tasa-arvo ja näiden aatteiden edistäminen; oikeudet, jotka olivat olleet tärkeitä varsinkin Eero Erkolle. Lehti ei enää ollut minkään puolueen äänitorvi, mutta piti kiinni vanhoista periaatteistaan.⁵⁰ Vaikka Helsingin Sanomien toimitus joutui poliittisen vyörytyksen kohteeksi, sen journalistinen linja säilyi pääosin lehden johdon käsissä.⁵¹

Poikkeusoloissa kirjoitettu periaatelinja jatkoi elämäänsä pitkään äärivasemmistolaisen liikehdinnän päättymisen jälkeen ja toimi ohjenuorana tuleville päätoimittajille. Vuonna 1976 vastaavaksi päätoimittajaksi nousseen Heikki Tikkasen luonnehdinta on paljon puhuva: lehden vapaamielisen perinnön tiivistävä linjapaperi oli kuin YYA-sopimus, jota ei kannattanut avata, koska parempaa ei ollut saatavilla.⁵² Uhkat eivät tulleet kuitenkaan vain vasemmiston piiristä. Demokratian ja vapaan journalismin ihanteet tekivät tilaa itsenäisyyden turvaamisen ja naapurisovun tielle Aatos Erkon vaatiessa lehdeltä kylmän sodan vuosikymmeninä kuuliaisuutta presidentti Urho Kekkoselle ja helläkätistä suhtautumista Neuvostoliittoon.⁵³

Helsingin Sanomat oli journalistisista rajoitteistaan huolimatta jatkanut kasvuaan. 1980-luvun alussa lehden asema oli niin määräävä, että toimittaja Pertti Klemola kutsui sitä kirjassaan ”sananvapauden monopoliksi”. Isolla rahalla vuonna 1983 perustettu kuukausiliite, jonka idea oli lainattu maailmalta, erotti sitä entisestään kilpailijoista.⁵⁴ Sivumäärä aiheutti vuosikymmenen lopulla lehdelle kasvavan haasteen, joka osaltaan kuvastaa nousukauden ainutkertaisuutta. Kaikkia ilmoituksia ei voitu enää painaa lehteen, koska tila ei riittänyt, ja Helsingin Sanomat tuki rahallisesti helsinkiläisiä taloyhtiöitä remonttikuluissa, jotta tukevoitunut lehti mahtuisi tilaajien postiluukuista sisään.⁵⁵

50 Lehden toimituksessa jotkut näkivät 1960- ja 1970-lukujen radikalismin nuorsuomalaisittain yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tavoittelun jatkeena. HS 13.11.1999 Sanomatalo-liite, 35; Zetterberg 2001, 111; Lehto 2006, 203.

51 Keijo K. Kulhan puhelinhaastattelu 16.3.2018; Salminen 2004, 267-268; Blåfield 2014, 256; Mainio 2018, 251-252.

52 Lehto 2006, 202-208

53 Meriläinen 2015, 120-121; Tervo 2000; Männistö 1999, 112; Kulha 2002, 82-83; Blåfield 2014, 246- 248, 260-269, 335; Mainio 2018, 266-269, 304-310.

54 Tommila & Salokangas 1998, 275.

55 Savela et al. 2012, 40; Jensen-Eriksen & Kuorelahti 2017, 395.

16

Helsingin Sanomatkaan ei määräävästä asemastaan huolimatta ollut kaikkivoipa. Vaikka lehti taisteli kunniakkaasti vastaan, kansan mandaatilla ja kirkolliskokouksen tuella toiminut eduskunta päätti palauttaa vuosikymmen aiemmin siirretyt arkipyhät vanhoille paikoilleen vuonna 1986.⁵⁶ Eduskunnan päätöstä seuranneessa pääkirjoituksessa oli kuultavissa kaikuja lähes vuosisadan takaa:

Kirkon erottaminen valtiosta ei riitä eikä vastaa enää ajan ja tilanteen vaatimuksia. On puututtava myös kirkon muuhun valtaan, jolla se ohjailee sekä asenteita että tekoja.⁵⁷ Lehden perustajien aatteilla kirkon vallan rajaamisesta näytti olevan edelleen katetta.

Berliinin muurin murtuessa marraskuussa 1989 lehti valmistautui satavuotissyntymäpäiväänsä. Pitkäjänteinen lehden kehittäminen, aggressiivinen markkinointi ja pitkä nousukausi olivat nostaneet sunnuntailevikin 550 000 kappaleeseen arkilevikin ollessa 470 000. Helsingin Sanomat jaettiin 1980-luvun loppupuolella joka neljänteen kotitalouteen Suomessa.⁵⁸ Lehdellä meni taloudellisesti paremmin kuin koskaan. Matka Pohjoismaiden suurimmaksi aamulehdeksi oli kulkenut kitukasvuisesta nuorsuomalaisten äänenkannattajasta riippumattomaksi sanomalehdeksi ja lopulta Suomen sananvapauden monopolin haltijaksi. Lehtivanhuksen katse oli jo tiukasti horisontissa, mutta tulevaa yhteiskunnallista myrskyä se ei pystynyt ennustamaan.

2. Uskonnollisuus ja etnisyys Suomessa 1980-luvun päättyessä

1980-luvun lopulla Suomi oli etnisesti ja uskonnollisesti homogeeninen valtio. Vaikka se oli muuttunut vuosikymmenen kuluessa maastamuuttomaasta maahanmuuttomaaksi nousukauden ja pakolaisuuden vetämänä, vieraskielisten määrä kaksinkertaistunut ja ulkomaankansalaisten määrä noussut kymmenessä vuodessa 65 prosentilla, väestörakenteellisesti muutos oli lähes huomaamaton.

Maahanmuuttajien osuus oli noussut vuosina 1980 – 1989 prosenttiyksikön kymmenyksellä 0,3 prosentista 0,4 prosenttiin.⁵⁹

56 Lehti myös kampesi läpi vuosikymmenen kirkkoa ja valtiota kauemmas toisistaan. HS 4.4.1982 A2 Kirkon veroedun siirto valtiolle tarpeetonta; 14.4.1985 2 Arkipyhät; 10.11.1984 2 Taas arkipyhät;

13.9.1985 2 Arat arkipyhät; 12.1985 2 Presidentti teki tilaa arkipyhäsovulle; 5.2.1986 8 Nortamon kolumni Näkökohtia; 23.2.1988 2 Kirkkohallituksen taktiikka; Antila 2014, 111-112; Malkavaara 2017, 52-60.

57 HS 14.2.1986 2 Kansankirkkomme valta-asema on arvioitava uudelleen.

58 Jensen-Eriksen & Kuorelahti 2017, 347-351.

59 Tilastokeskus 2016.

17

Kasvaneella maahanmuutolla ja pitkällä talouskasvulla ei ollut jäsentilastojen valossa juurikaan vaikutusta Suomen uskonnolliseen perusjakoon.

Myöskään talouskasvun mukanaan tuoma individualismi ei ollut kyennyt murtamaan luterilaisen kirkon valta-asemaa. Kun vuonna 1980 kirkkoon oli kuulunut 90,3 % koko kansasta, vuonna 1989 vastaava osuus oli vielä 87,9 %. Edes pysyviä railoja kirkkoon murtanut naispappeuskysymys ja päätös pappisviran avaamisesta naisille vuonna 1986 ei aiheuttanut merkittävää muutosta valtasuhteisiin. Vuosikymmenen aikana kirkon jättäneet olivat lisäksi lähes kaikki siirtyneet uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolelle, sillä sekä ortodoksiseen kirkkoon että muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluvien määrä pysytteli noin prosentissa.⁶⁰

Vaikka luterilaisen kirkon valta-asema ei ollutkaan murentunut merkittävästi, suomalaisten hengellisyys oli vuosikymmenen lopulla muutoksessa.

Tutkimusten mukaan uskonto oli henkilökohtaistunut ja muuttunut yksilöllisemmäksi ihmisten vierastaessa kasvavassa määrin tiiviitä ja hierarkkisia uskonyhteisöjä, joiden jäsenyys tarkoitti sitoutumista tiukkaan oppiin. Huomionarvoista on, että tällaiset tiiviit yhteisöt, kuten Jehovan todistajat, mormonit ja islaminuskoiset, olivat selvinneet nousukaudesta ilman jäsenmenetyksiä, vaikka niihin suhtauduttiin ulkopuolelta erittäin kielteisesti. ⁶¹

Tiukan yhteisön ja opin sijaan suomalaiset etsivät luterilaisen kirkon ulkopuolelta vastauksia liikkeistä, joissa painottui oma hengellinen pohdinta ja vapaus. 1970-luvulla Suomeen rantautunut ja lehdissä runsaasti palstatilaa saanut, aasialaisesta uskontoperinteestä ponnistava ja elämänfilosofiamainen New Age herätti sekä kiinnostusta että pelkoja kirkkokansan keskuudessa 1980-luvun päättyessä. Uushengellisyys ei kuitenkaan seuranneina vuosina noussut kovinkaan merkittävästi suomalaisten tietoisuuteen, sillä vieraista uskonnoista ja mystiikasta oli kiinnostunut vain 9 % väestöstä, erityisesti alle 20-vuotiaat nuoret, opiskelijat ja

60 Naispappeuden kariutuminen vuoden 1984 kirkolliskokouksessa aiheutti merkittävän eroaallon, joka vauhditti asian esille nostamista seuraavissa kokouksissa. Muutoksella oli ollut median ja kansan tuki, mutta ei kirkolliskokouksen määräenemmistön. Kirkosta eroamisen käyttäminen painostuskeinona uusiutui vuotta myöhemmin kirkolliskokouksen päättäessä virsikirjan uudistamisesta. SEK 1988–1991, 17, 36; Antila 2015, 137-138, 174.

61 SEK 1988–1991, 35-38; Suomen virallinen tilasto 2013.