Helsingin Sanomien edeltäjä Päivälehti perustettiin vuonna 1889 nuorsuomalaisen liikkeen liberaaliksi äänitorveksi. Lehti puolusti kansanvaltaisuutta ja tasa-arvoa sekä vaati valtion ja kirkon erottamista toisistaan. Euroopan uusista aatevirtauksista innostuneet nuoret katsoivat uskonnon kuuluvan henkilökohtaisen elämän piiriin eikä julkisen yhteiskunnan alueelle. Kirkolta oli täten poistettava sen laillinen erityisasema ja valtion lopetettava ehtoollispakon kaltainen uskonnonharjoittamiseen pakottaminen julkisten virkojen ehtona. Päivälehden työtä jatkanut Helsingin Sanomat omaksui edeltäjänsä kirkkokritiikin vaalien ajatusta uskonnonvapaudesta ja katsomusten tasa-arvosta lain edessä. Helsingin Sanomien linja ja omistus oli viimeistään 1930-luvulla siirtynyt lopullisesti Erkkojen suvun käsiin.
Sen nuorin vesa Aatos Erkko valvoi lehteä sekä Sanoma Oy:n hallituksen puheenjohtajana että lehden pääomistajana 1980-luvun vaihteessa valiten lehdelle sopivaksi katsomansa päätoimittajat.
Vuosina 1989–1994 Suomi ja muu Eurooppa kävivät läpi merkittävän mullistusten sarjan, joka jätti jälkensä Helsingin Sanomien pääkirjoituslinjaan.
Pääkirjoitusten suhde uskontoon oli ennen vuonna 1991 tapahtunutta vastaavan päätoimittajan vaihdosta kriittisen neutraali, joskin Suomen luterilaisen kirkon moraalia valvottiin tarkasti. Lehden vastaavana päätoimittajana vuoden 1990 loppuun toiminut Heikki Tikkanen oli luovuttanut pääkirjoitustoimituksen vetovastuun vuonna 1982 Keijo K. Kulhalle, jonka alaisuudessa luterilaiseen kirkkoon suhtauduttiin yhtenä aiheena muiden joukossa. Kirkon nähtiin pääkirjoituksissa kuuluvan menneisyyteen ja luterilaisen kulttuurin olevan esteenä palveluyhteiskunnan kehitykselle ja yksilönvapaudelle.
Janne Virkkusen noustua vastaavaksi päätoimittajaksi lehden suhdetta kirkkoon tarkistettiin, mikä johti toistuviin vaatimuksiin kirkon oikeusaseman muuttamisesta ja uskonnon paikan rajaamisesta vahvemmin yksityiselämän puolelle.
Kirkkoon suunnatuilla kirjoituksilla pyrittiin samalla myös paaluttamaan lehden omaa yhteiskuntasuhdetta ja viestimään lukijoille sen arvomaailman peruspilareista. Aloite yhteiskunta- ja kirkkosuhteen tarkistamiseen tuli vastaavalta päätoimittajalta itseltään, vaikka Erkko olikin toivonut Virkkusen rikkovan edeltäjänsä vanhentuneen ammattikuvan ja ottavan tiukasti kantaa. Kirkkoon kriittisesti suhtautuneen Erkon
157
tapana oli antaa päätoimittajille Virkkusen kaudella vapaat kädet lehden tekoon, mutta kommentoida valmista lehteä tiukkaan sävyyn jälkikäteen. Ennen lamaa julkaistuissa pääkirjoituksissa oli nähtävissä vahva pyrkimys palauttaa lehti nuorsuomalaisille juurilleen ja vahvistaa sen omaa ääntä yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Suomalaisia ei saanut pakottaa uskonnon harjoittamiseen eikä luterilaisella kirkolla katsottu voivan olla erilaisia vapauksia kuin muilla tunnustuskunnilla. Vallitseva luterilainen kulttuuri hidasti myös markkinatalouden rattaiden pyörimistä. Helsingin Sanomien vaatimuksilla kirkon ja valtion erottamisesta oli myös presidentti Mauno Koiviston äänekäs tuki.
Laman tulo muutti lehden ja luterilaisen kirkon suhdetta silmiinpistävästi. Pääkirjoituksissa luovuttiin pitkäksi aikaa vaatimuksista kirkon ja valtion erottamiseksi samalla, kun kirkko profiloitui yhteiskunnallisen työnsä kautta, joka tosin oli ollut läsnä kirjoituksissa jo ennen lamaa. Pääkirjoituksiin nousi myös uskonnollisia viittauksia suojelusenkeleihin ja rukoilemiseen, joita ei ollut nähtävissä tutkitulla kaudella ennen talouden alamäkeä. Lehdessä pidettiin esillä kirkon ja erityisesti arkkipiispa John Vikströmin kannanottoja, jotka vastasivat lehden pyrkimyksiä vahvistaa suomalaisten henkistä jaksamista. Helsingin Sanomille talouslama tarkoitti myös syvää henkistä lamaa. Kotimaata koskevissa pääkirjoituksissa kirkolle piti vuodesta 1993 alkaen seuraa Pelastusarmeija, joka kuitenkin profiloitui ennemmin hyväntekeväisyysjärjestönä kuin hengellisenä toimijana. Helsingin Sanomat pönkitti lama-ajan kotimaista yhteisrintamaa kirjoittamalla jouluna ja pääsiäisenä hengellisyyttä sivuavista aiheista kieltäytyen kuitenkin hartauskirjoitusten julkaisemisesta. Täysin kirkkokritiikki ei kuitenkaan vaiennut vaan lehti puolusti esimerkiksi islaminuskoisten pakolaisten oikeuksia
”makaaberiksi” kutsumansa kirkkobyrokratian edessä ja vastusti tiukasti arkkipiispa John Vikströmin ehdotusta aborttilainsäädännön tiukentamisesta.
Helsingin Sanomien Suomen luterilaisuudesta esittämää kuvaa vahvisti lehden skientologiaan ja katolisuuteen heijastama kriittisyys ja ortodoksisuuden sijoittaminen Venäjälle ja Balkanille. Suomen ortodoksisen kirkon saamaan pääkirjoitushuomioon lama ei vaikuttanut, sillä kirkko pysyi näkymättömänä koko tutkitun kauden ajan. Täten sen julkisoikeudelliseen asemaan ei kiinnitetty huomiota pääkirjoituksissa. Taloustilanteen vähitellen parantuessa ja vuoden 1994 presidentinvaalien sekoittaessa politiikkaa ja uskontoa toisiinsa pääkirjoitustoimitus
158
alkoi ottaa tiukemmin kantaa uskontoon ja totesi jälleen toivovansa kirkon ja valtion eroa, joskin sopuisammin sanakääntein. Samaan aikaan taloustilanteen paranemisen kanssa luterilaisen kirkon saama pääkirjoitushuomio kuitenkin laski lamaa edeltävälle tasolle, vaikka uskonnolliset viittaukset lukumäärällisesti lisääntyivät.
Tutkitun kauden pääkirjoituksiin vaikuttaneet järistykset eivät tuntuneet ainoastaan kotimaassa. Neuvostoliiton vähittäinen hajoaminen tarkoitti Itä-Euroopan vapautumista ja Euroopan integraation kiihtymistä, samalla kun Helsingin Sanomat vapautui aiemmista journalistisista pidäkkeistään. Lehti hahmotti vanhojen neuvostotasavaltojen ja satelliittivaltioiden palaavan isiensä uskoon ja käyttävän uskontoa nationalisminsa sytykkeenä. Erityisesti Venäjän osalta paluu slaavilaisuuteen ja ortodoksisuuteen otettiin ilolla vastaan, mikäli se muodostui vastavoimaksi neuvostomoraalille. Lehti uskoi, että nationalistinen Venäjä oli pienempi uhka kuin suurvalta-asemaa havitteleva Neuvostoliitto. Samoin myös entisten islamilaisten neuvostotasavaltojen oli valittava, halusivatko ne seurata maallisen Turkin vai islamistisen Iranin tietä. Helsingin Sanomat toivoi maallisen vaihtoehdon toteutumista.
Uskonnolla oli pääkirjoituksissa vahva etninen ja kulttuurinen luonne.
Uskonto oli nationalismiin verrattava ja sekoittuva voima, joka yhdisti kansoja ja sai ne toimimaan yhdessä sekä suotuisien että kielteisten tavoitteiden hyväksi. Lehti kertoikin entisten sosialistivaltioiden äänestävän monipuoluevaaleissaan joukolla uskonnon osaksi jokapäiväistä päätöksentekoa. Kristinusko toimi aluksi yhdistävänä tekijänä Euroopan yhdentymisen taustalla, jakoivathan Länsi-Euroopan maat saman kristillisyyden värittämän historian ja kulttuurin. Uskonnon ja kansallistunteen yhteenliittäminen toi kuitenkin poliittisten uudistusten ohella mukanaan myös verenvuodatusta. 1990-luvun ensimmäistä puoliskoa värittivät uskonnon kiihdyttämät sodat Balkanilla ja Kaukasiassa.
Vaikka Helsingin Sanomien Eurooppa rakentui vahvasti kristinuskosta johdetuille periaatteille, lehti näki Bosnian muslimeilla olevan itsestään selvä paikka osana Eurooppaa. Pääkirjoitukset toistivat muslimien olevan sodan uhreja ja antoivat tuen heidän suojelemiselleen serbien väkivallalta. Serbien edustama nationalismi, johon sekoittui ortodoksinen kansanusko, tuomittiin lehdessä useita kertoja sodan pääsyylliseksi samalla kun kroaattien ja muslimien rikoksista puhuttiin vähemmän.
Helsingin Sanomat kritisoi uskonnon väärinkäyttämistä sodassa sekä Balkanin että
159
Persianlahden kriisien yhteydessä. Lehti näki Bosnian muslimit pääasiassa etnisenä ryhmänä. Tästä huolimatta heidän uskonsa yhdisti ryhmää toisiin islamilaisiin valtioihin, joiden edesottamukset saattoivat vaikuttaa sodan kulkuun. Sodan myötä islamin maantieteellinen painopiste siirtyi Lähi-idästä Euroopan rajojen sisäpuolelle Balkanille, vaikka islam kulttuurisesti yhdistettiin edelleen arabeihin.
Kylmän sodan päättyminen tarkoitti osaltaan poliittisen vastakkainasettelun muuttumista uskontojen ja niille rakentuvien yhteiskuntajärjestysten vastakkainasetteluksi. Persianlahden sodassa arabeihin yhdistetty islam kävi Saddam Husseinin johdolla taistelua Yhdysvaltoja vastaan, jonka katsottiin edustavan kristillistä länttä. Lehti kuitenkin heräsi sodan propagandamaiseen luonteeseen liittouman aloitettua hyökkäyksensä Kuwaitin vapauttamiseksi. Samalla se alkoi kiinnittää tarkempaa huomiota Saddamin viljelemiin uskonnollisiin kielikuviin ja tuomitsi Irakin diktaattorin uskonnon väärinkäyttäjäksi. Persianlahden sodan päättyminen ei kuitenkaan tarkoittanut islamin ja kristinuskon näkemistä toistensa vastapareina. Kun islamistit nousivat kristillisestä arvomaailmasta johdettuja yhteiskuntarakenteita vastaan Pohjois-Afrikassa, sama asetelma uusiutui.
Helsingin Sanomien pelot uskonnon ja politiikan sekoittamisesta saivat katetta siis myös Välimeren etelärannalla. Ääri-islamilainen liikehdintä vavisutti erityisesti Algeriaa, jonka monipuoluevaaleista alkanut sisällissota saattoi kaataa koko Pohjois-Afrikan fundamentalistien käsiin. Islamismin nousu uhkaamaan yhteiskuntarauhaa läpi Pohjois-Afrikan nähtiin yhteiskunnallisen pahoinvoinnin, läntisen hegemonian ja uudistusten puutteen tulokseksi. Sen vastalääkkeeksi lehti esitti poliittista ja yhteiskunnallista reformia. Pääkirjoituksissa alettiin kuitenkin tutkitun kauden loppua kohti epäillä, sopiko demokratia sittenkään kaikkiin yhteiskuntiin. Vaikka lehti suhtautui neutraalisti islamiin uskontona, sen ääri-ilmiöt saivat pääkirjoituksissa osakseen kovaa kritiikkiä.
Algerian sodan myötä Islamilainen terrorismi katsottiin entistä suuremmaksi vaaraksi myös Euroopan sisällä, asuihan monissa maissa suuria islaminuskoisia vähemmistöjä. Uskontoon pohjautuva terrori ei kuitenkaan ollut islaminuskoisten yksinoikeus vaan pommeja heittelivät myös katolilaiset ja protestantit Pohjois-Irlannissa. Lehti esitti Pohjois-Irlannin kriisin ratkaisun tärkeäksi tekijäksi naapurimaa Irlannin katolisuuden kokeman arvonalennuksen.
160
Katolinen kirkko oli muodostanut Heikki Tikkasen kauden aikaisissa pääkirjoituksissa tärkeän osan sosialismista vapautuvan Itä-Euroopan diplomaattista ja poliittista todellisuutta. Janne Virkkusen myötä lehden katse alkoi keskittyä kirkon väärinkäytöksiin ja kielteisiin puoliin. Kairossa loppukesästä 1994 pidetty väestökokous, jossa paavi Johannes Paavali II oli lobannut aktiivisesti aborttia vastaan, herätti vahvoja tunteita pääkirjoitustoimituksessa. Kokouksen jälkeen lehden kanta katolisuuteen muuttui avoimen kielteiseksi ja se kritisoi myös islamia naisten oikeuksien polkemisesta.
Suomen yhteydessä lehti ei sen sijaan puhunut islaminuskoisten naisten asemasta. Kotimaata koskevissa pääkirjoituksissa islam henkilöityi maahanmuuttajiin ja pakolaisiin, joita 1990-luvulla saapui Suomeen enemmän kuin koskaan ennen rauhan aikana. Islaminuskoa käsiteltiin Suomen yhteydessä kuitenkin edelleen vain vähän, kun muslimit asuivat pääkirjoitusten hahmottamassa todellisuudessa maan rajojen ulkopuolella. Siitä huolimatta että suurin pakolaisryhmä somalit tiedettiin lehden uutissivuilla muslimeiksi, heidän islamilaisuuttaan ei pääkirjoituksessa tuotu esiin. Pääkirjoituksissa viitattiin suomalaisten erirotuisiin somaleihin heijastamiin pelkoihin ja erilaiseen kulttuuriin. Helsingin Sanomat puolusti heitä kuitenkin ”aitoina pakolaisina”.
Luterilaisiin hautaustapoihin pohjaavan lainsäädännön ja islamilaisen hautaustavan joutuessa törmäyskurssille Suomessa kuolleen irakilaisnaisen tapauksen myötä lehti puolusti islaminuskoisten oikeutta tulla haudatuksi uskontonsa mukaan. Pääkirjoituksissa vaiettiin järjestelmällisesti islaminuskoisten Suomen tataarien olemassaolosta islamkuvien keskittyessä ensimmäisen polven maahanmuuttajiin. Islamia ei kritisoitu suomalaisessa kontekstissa lainkaan, mutta tutkitun kauden loppua kohti nousivat pääkirjoituksissa esille islamin ja yhtä lailla katolisuuden naisia sortavat rakenteet. Islamin luonne muuttui tutkitulla kaudella entistä liikkuvammaksi, mihin vaikuttivat pakolaisuus, Euroopan sisäisten rajojen madaltuminen ja kasvanut terrorismin uhka. Samalla islamin saama pääkirjoitushuomio kasvoi 1990-luvun alun sotien myötä määrällisesti kristinuskon rinnalle. Pääkirjoitusten Suomi säilyi tästä huolimatta luterilaisena.
Helsingin Sanomat ei pääkirjoituksissaan juurikaan kuvannut uskonnon harjoittamista, ellei kyseessä ollut erityinen juhlapyhä kuten luterilainen joulu, ortodoksien Venäjällä viettämä pääsiäinen tai Lähi-idän rauhanneuvottelut
161
pysäyttänyt ramadan. Kotimaata koskevissa pääkirjoituksissa uskonnonharjoittamista dominoi luterilainen kansanusko joululaulukonsertteineen siitä huolimatta, että esimerkiksi islaminuskoisten pyhän paastokuukauden vietosta kerrottiin laajasti lehden kulttuurisivuilla. Islamin ja samalla muiden maailmanuskontojen juhlapyhien vietto rajoittui vuoden 1994 loppuun asti Suomen rajojen ulkopuolelle.
Helsingin Sanomat vastusti uskonnon ja politiikan sekoittamista niin ulkomailla kuin kotimaassakin ja osoitti avoimesti mieltään Esko Ahon hallitukseen valittua kristillisen liiton ministeriä vastaan, joka seisoi lehden pitkäaikaisen tavoitteen eli EU-jäsenyyden tiellä. Samoin lehti pani merkille uskonnon sekoittumisen vuoden 1994 presidentinvaaleihin. EU-jäsenyysäänestyksen alla pääkirjoitukset toivat esiin Euroopan integraation vastustamiseen liittyvät uskonnolliset syyt, joita lehti piti järjenvastaisina. Puhuessaan Irlannin katolisuudesta lehti totesi, ettei silloiseen Eurooppaan sopinut rakenne, jossa jollakin kirkolla oli merkittävää valtaa maallisissa asioissa. Vaikka kirjoitus käsitteli toisen EU-maan sisäpolitiikkaa ja katolisen kirkon tilaa, kirjoituksella oli tärkeä viesti myös Euroopan unioniin liittyvälle Suomelle ja sen hengellisille tahoille, olihan lehti vain puolta vuotta aiemmin vaatinut kolmen vuoden tauon jälkeen sovittelevin sanakääntein valtion ja kirkon erottamista. Mitä lähemmäs tutkitun kauden loppua tultiin, sitä kriittisemmäksi ja samalla monimuotoisemmaksi lehden suhde uskontoon muuttui.
Laman taittuminen näytti paluulta tavalliseen päiväjärjestykseen, joskin islam oli lunastanut paikkansa kristinuskon rinnalla Helsingin Sanomien pääkirjoitusten valokeilassa.
162
Liitteet
1. Helsingin Sanomien toimituksen käyttöön vuonna 1974 kokoama linjapaperi Helsingin Sanomat on sitoutumaton päivälehti, joka pyrkii edistämään ja vahvistamaan kansanvaltaisuutta, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja mielipiteen vapautta.
Tehtäväänsä lehti toteuttaa ensisijaisesti tasapuolisen, nopean ja luotettavan uutisvälityksen avulla.
Helsingin Sanomat määrittää kantansa itsenäisesti, riippumatta poliittisista tai taloudellisista päätöksentekijöistä tai muista painostusryhmistä. Tätä riippumattomuuslinjaansa lehti seuraa myös päivittäisessä uutisvälityksessään.
Pyrkiessään puolustamaan ja vahvistamaan moniarvoisen yhteiskunnan kansanvaltaisuutta Helsingin Sanomat kiinnittää erityisesti huomiota mielipiteen vapauden toteutumiseen.
Helsingin Sanomain käsityksen mukaan yhteiskunnan tasapainoinen kehitys on mahdollinen vain silloin, kun kaikkia kansalaisia palvelevan, monipuolisen tiedonvälityksen jatkuvuus on taattu.
Uutisvälityksessään Helsingin Sanomat pitää tavoitteena sellaisen kokonaiskuvan muodostumista, joka koostuu kansalaisten omaehtoisille ratkaisuille tarpeellisista tiedoista.
Lähde: Lehto 2006, 203; Virkkunen 2013, 90. Virkkusen muistelmat vahvistavat Lehdon väitöskirjassaan analysoiman linjapaperin aidoksi.
163
2. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitus vuosina 1989–2000 Sulkuihin merkitty lisätietoja asemasta toimituksessa.
lähtee toimituksesta, liittyy osaksi toimitusta.
Vuodet 1989–1990 Vastaava päätoimittaja Heikki Tikkanen (1976–1990) Pääkirjoitustoimituksen johtaja Keijo K. Kulha
Arja Leppänen Erkki Pennanen Kyösti Reunanen Kristiina Ritvos Risto Uimonen Martti Valkonen
Vuodet 1991–2000 Vastaava päätoimittaja
Janne Virkkunen (vastaava päätoimittaja 1991–2010, pääkirjoitustoimituksen johtaja 1992–2000)
Pääkirjoitustoimituksen johtaja
Keijo K. Kulha (johti toimitusta vuoteen 1992 asti, jäi toimituksesta eläkkeelle 1997) Kari Huhta (1.1.1993–31.7.1993)
Olli Kivinen (1.8.1993) Arja Leppänen
Erkki Pennanen
Kyösti Reunanen (1993 toisiin tehtäviin)
Keijo Himanen (16.9.1993)
Kristiina Ritvos (toimituksessa 1988–1993, 1995–1997)
Antti Blåfield (1998 )
Risto Uimonen (1.3.1998 alkaen pääkirjoitustoimituksen varaesimies) Martti Valkonen (31.9.1991)
Pentti Sadeniemi (1.10.1991)
Kivistä ei varsinaisesti nimitetty pääkirjoitustoimittajaksi vaan ”kansainvälisiä asioita analysoivaksi kolumnistiksi”, joka hoiti ”vastaavan päätoimittajan määrittämiä erityistehtäviä”.
Lähde: Virkkunen 2012, 97-98; HS 1989-2000; HESA 1990-1999; PA, Kyösti Reunasen haastattelut 17.11.2008 & 31.12.2008; Janne Virkkusen puhelinhaastattelu 9.3.2018; Blåfield 2014, 33.
164
Lyhenteet
Eoam Eduskunnan oikeusasiamies
ETLA Elinkeinoelämän tutkimuslaitos
HELDA Helsingin yliopiston digitaalinen arkisto
Hesa Sanoma Osakeyhtiön henkilöstölehti Hesa
HS Helsingin Sanomat
HYKK Helsingin yliopiston keskuskampuksen
kirjasto
ISRS International Studies in Religion and Society
JoKK Itä-Suomen yliopiston kirjasto, Joensuun
kampuskirjasto
JYSH Jyväskylä Studies in Humanities
JYX Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto
KL Helsingin Sanomien kuukausiliite
Kmaa Kotimaa
KTK Kirkon tutkimuskeskus
KTKJ Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja
KTKVJ Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja
KTS Karjalan teologinen seura
KTSJ Karjalan teologisen seuran julkaisuja
KTV Kirkon tilastollinen vuosikirja
KV Kristityn vastuu
OSF Open Society Foundations
PA Päivälehden arkisto
PHSJ Pyhän Henrikin säätiön julkaisuja
SEK Suomen evankelis-luterilainen kirkko
SEKKH Suomen evankelis-luterilaisen kirkon
keskushallinto
SIY Suomen islamilainen yhdyskunta
SKHS Suomen kirkkohistoriallinen seura
SKHST Suomen kirkkohistoriallisen seuran
toimituksia
165
Skl Suomen kristillinen liitto
SKS Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
SKST Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
Toimituksia
SOVK Sanoma Osakeyhtiö vuosikertomus
SSKH Svenska social- och kommunalhögskolan
SUS Suomen Uskontotieteellinen Seura
SWVK SanomaWSOY vuosikertomus
SYTK Sanoma Yhtymä toimintakertomus
SYVK Sanoma Yhtymä vuosikertomus
TA Teologinen Aikakauskirja
TAPRI Tampereen rauhan- ja
konfliktintutkimuskeskus
TAYK Tampereen yliopiston kirjasto