Elämätaitomenetelmien rooli yksilön elämänmuutostilanteessa

(1)

Elämätaitomenetelmien rooli yksilön elämänmuutostilanteessa

Tiina Timperi

Pro gradu -tutkielma Sosiaalipsykologia

Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto

Lokakuu 2017

(2)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos

Sosiaalipsykologia

TIMPERI, TIINA: Elämäntaitomenetelmien rooli yksilön elämänmuutostilanteessa Pro gradu -tutkielma, 90 sivua, 3 liitettä (3 sivua)

Ohjaajat: Professori Vilma Hänninen

Yliopisto-opettaja Mikko Saastamoinen

Lokakuu 2017____________________________________________________________________

Avainsanat: self help, elämäntaito, elämänhallinta, elämänkulku, muutos, selviytyminen (coping), narratiivisuus

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää elämäntaitomenetelmien käyttöä ja niiden merkitystä yk- silön elämänmuutostilanteessa. Tarkoituksena oli myös tarkastella, miten menetelmien käyttö heijastuu yksilön toimijuuteen. Tarve käyttää erilaisia neuvoja ja ohjeita elämänhallinnan tai minuuden parantamiseksi on yhdistetty nyky-yhteiskunnassa käynnissä olevaan muutokseen, perinteiden mure- nemiseen ja kulttuurin psykologisoitumiseen. Yhtä lailla menetelmien käyttö on liitetty osaksi myö- häismodernia yksilöllistymiskehitystä, jossa yksilön toimiin kiinnitetään aikaisempaa enemmän huomiota.

Tutkimus lähestyy tutkittavia narratiivisesti. Tutkimuksen aineisto koostuu osallistujien (seitsemän naista, kolme miestä, iältään 25 - 70 v.) kirjoittamista omaelämäkerrallisista kirjoitelmista. Osallistu- jat valikoituivat tutkimukseen ”lumipallo”- ja mukavuusotantaa käyttäen. Elämänmuutostilannetta tai käytettyä elämäntaitomenetelmää ei rajattu. Aineiston analyysi noudatteli pitkälti abduktiivisen päät- telyn periaatetta. Kertomuksista analysoitiin elämäntaitomenetelmien osallistujarooleja soveltamalla Greimasin aktanttimallia. Osallistujaroolien läpikäymiin muutoksiin sovellettiin narratiivista kaa- viota tarinan vaiheista. Osallistujien toimijuutta selvitettiin tarkastelemalla kertomusten modaali- suutta. Kertomuksiin sovellettiin teemoittelevaa lukutapaa.

Tulokset osoittivat, miten elämäntaitomenetelmien rooli vaihteli osallistujien elämänmuutostilan- teesta riippuen. Osallistujille, joille muutostilanne oli ei-omavalintainen, odottamaton tapahtuma, elä- mäntaitomenetelmät toimivat auttajan roolissa, selviytymistä tukevana välineenä. He saivat menetel- mistä hetkellisesti apua tilanteen käsittelyyn ja siitä selviytymiseen. Sitä vastoin osallistujille, joille muutostilanne oli omavalintainen, pitkään jatkunut prosessi, elämäntaitomenetelmät toimivat sekä lähettäjän että auttajan roolissa. Menetelmien käyttö yhtäältä loi heille muutospotentiaalia ja edisti itsen parannustyötä, mutta toisaalta paransi myös elämänhallintaa. He kokivat saaneensa välineitä oman ajattelunsa, asenteensa tai toimintansa parantamiseksi. Osallistujille, joiden elämänkulku krii- siytyi umpikujaan, ja joiden elämää leimasivat mielenterveyteen tai ihmissuhteisiin liittyvät pitkäai- kaiset ongelmat, elämäntaitomenetelmät toimivat pääasiassa vastustajan roolissa. Heille menetelmien käyttö ei tuonut apua, vaan pikemminkin sekoitti osallistujan ajatuksia ja elämänkulkua.

Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että elämäntaitomenetelmillä on ristiriitainen ja välineel- linen rooli yksilön elämänmuutostilanteessa. Ne voivat joko pitää ennallaan, vahvistaa tai heikentää toimijuutta. Tutkimus voi hälventää elämäntaitomenetelmien käyttöön liittyviä epäluuloja. Myöntei- simmillään käyttäjät voivat saada menetelmien avulla työkaluja, jotka lisäävät yksilön kompetenssia ja resursseja selviytyä elämän ja arjen eteen tuomista haasteista. Kielteisimmillään niiden käyttö taas voi lamaannuttaa yksilön toimintakykyä. Elämäntaitomenetelmät eivät näytä korvaavan ammattilaisen antamaa apua, mutta voivat täydentää sitä. Elämäntaitomenetelmien hyöty näyttää perustuvan juuri siihen, mitä aikaisempi tutkimus olettaa. Niistä voi olla hyötyä, kunhan vain oikea menetelmä löytyy oikealle käyttäjälle.

(3)

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences

Social Psychology

TIMPERI, TIINA: The Role of Self-help in Life Course Changes of an Individual Master’s thesis, 90 pages, 3 appendices (3 pages)

Advisors: Professor Vilma Hänninen

University Lecturer Mikko Saastamoinen

October 2017____________________________________________________________________

Avainsanat: self-help, self help, life management, life course, change, coping, narrative method

The purpose of this study was to examine the use and the meaning of self-help in the life course changes of an individual. In addition, one aim was to find out how the use of self-help affects a person’s agency. In postmodern society individuals seek various methods to improve themselves and manage life on their own. The growing need for self-help is seen as a part of ongoing transformation related to late modern society. It is also seen as a part of the self-development of the late modern, where the individual has become a centre-point of every concern.

This study was conducted using narratives. The material consists of autobiographical stories written by ten participants (seven female, three male, aged 25-70 years). The participants were selected using snowball and convenience samples. The self-help method participants used or the life situation of the participants were not limited specifically. The stories were analysed by applying Greiman’s actantial model. Furthermore, the modalities and the agency of the participants were examined. Analysis of the stories followed abductive reasoning.

The results of this study show that the role of self-help varied depending on the situation in which the participant lived. In a sudden or an involuntary situation, self-help was used as instant support and a temporary tool for coping. Participants felt they got some help and guidance to manage the ongoing situation. When the situation appeared as a voluntary and a long-lasting process, self-help acted as a motivator and a tool for self-improvement. Participants felt they found new tools for thinking and solving problems. Altogether, they felt the use of self-help improved their life management and well- being. In situations of deep distress or serious crises, self-help did not work. Instead, the life of a participant might have become even worse. The use of self-help confused a participant’s thoughts, and the life course of the participant was disrupted.

This study shows that the role of self-help in life course changes can be ambiguous. The use of self- help can either strengthen, weaken or retain the agency of an individual. At its best self-help can work as an effective tool for improving a person’s competence and resources, and promote coping under distress. At worst self-help may even paralyze a person’s agency. Hence, self-help does not replace the support of health care professionals, but it can complement it. The utility of self-help seems to be what has been expected in earlier literature: one has to find the right method for the right person in a certain life situation.

(4)

Sisällys

1. Johdanto ... 1

1.1 Tutkimuksen tausta... 1

1.2 Tutkimuskysymykset... 5

2. Elämäntaito käsitteenä ja tutkimuskohteena ... 7

2.1 Elämäntaidon moniulotteinen käsite ja ilmiö ... 7

2.2 Elämäntaitomenetelmät osana laajempaa nyky-yhteiskunnan murrosta ... 10

2.3 Lyhyt katsaus elämäntaitomenetelmien historiaan... 15

3 Elämänkulku ja elämänkulun muutokset käsitteinä ja tutkimuskohteena ... 17

3.1 Elämänkulku ja elämänpolitiikka ... 17

3.2 Elämänkulun muutos, käännekohta vai haarauma? ... 19

3.3 Muutoksesta selviytyminen tai selviytymättömyys ... 21

3.4 Tarinallisuus osana elämänkulun muutosta ja selviytymistä ... 25

4 Tutkimuksen narratiivinen lähtökohta ... 27

4.1 Narratiivit aineistona ... 28

4.2 Narratiivisuus analyysimenetelmänä ... 30

4.3 Greimasin aktanttimalli ... 31

4.4 Kertomusten modaalisuuden tarkastelu... 32

5 Tutkimuksen toteuttaminen ... 34

5.1 Tutkimuksen kohdejoukko ja sen valinta ... 34

5.2 Tutkimusaineiston keruu ja aineiston kuvailua ... 35

5.3 Aineiston analyysin eteneminen ... 37

5.4 Tutkimuksen eettisyyden ja luotettavuuden arviointia ... 41

6 Tutkimustulokset ... 45

6.1 Elämäntaito osallistujien mielissä ... 46

6.2 Elämäntaitomenetelmät konkreettisena tekniikkana ... 48

6.3 Elämäntaitomenetelmien rooli elämänkulun muutostilanteessa ... 50

6.3.1 Liisa: elämäntaitomenetelmät selviytymisen välineenä ... 52

6.3.2 Matti: elämäntaitomenetelmät itsensä kehittämisen välineenä ... 55

6.3.3 Enni: elämäntaitomenetelmät elämänkulun sekoittajana ... 59

6.4 Elämäntaitomenetelmät kirjoittajien arvioineissa ja toimijuuden rakentajina ... 64

7 Pohdinta ... 69

7.1 Yhteenveto... 69

7.2 Päätelmät ... 71

(5)

Lähteet ... 78

Liitteet

Liite 1. Tutkimusmainos Liite 2. Ohjekirje osallistujille.

Liite 3. Tarkennus ohjekirjeeseen.

Taulukot

Taulukko 1. Tiivistys näkemyksistä ja suhtautumisesta self help –ilmiöön.

Taulukko 2. Kirjoitelmien sivu- ja sanamäärä osallistujittain.

Taulukko 3. Kirjoittajien ilmoittamat elämäntaitomenetelmät.

Kuviot

Kuvio 1. Greimasin aktanttimalli.

Kuvio 2. Liisan kertomus sijoitettuna Greimasin aktanttimalliin.

Kuvio 3. Matin kertomus sijoitettuna Greimasin aktanttimalliin.

Kuvio 4. Ennin kertomuksen lähtötilanne sijoitettuna Greimasin aktanttimalliin.

Kuvio 5. Ennin tarinan muutos toimijarooleissa sijoitettuna Greimasin aktanttimalliin.

Kuvio 6. Ennin tarinan päätösvaiheen toimijaroolit sijoitettuna Greimasin aktanttimalliin.

(6)

1. Johdanto

1.1 Tutkimuksen tausta

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää eri elämäntaitomenetelmien (self help) käyttöä, niiden saamaa roolia ja merkitystä yksilön elämänmuutostilanteessa. Self help eli vapaasti käännet- tynä oma apu määritellään yksilön itsenäiseksi yritykseksi ratkaista ongelmat (ks. esim. Madsen 2014). Olipa kyseessä mikä tahansa siirtymä elämänkulussa, saattaa ihminen joutua kysymään itseltään ”Mitä minun tulisi tehdä?”, ”Miten tulisi toimia?” tai ”Onko minulla voimavaroja ja keinoja selvitä tästä?” Tällaisten kysymysten eteen joutuu varsinkin silloin, jos arki katkeaa odot- tamattomalla tavalla ja normaaliin elämänkulkuun tulee muutos. Näiden kysymysten kautta ihminen ei pelkästään pyri ratkaisemaan tilanteen eteen tuomia haasteita ja suuntaamaan elämäänsä muutoksen keskellä, vaan löytämään ja palauttamaan tasapainon omaan elämäänsä ja olemi- seensa. (vrt. Giddens 1991; Frydenberg 2017.) Tätä pyrkimystä kohti selkeää elämänsuuntaa ja tasapainoista tapaa elää ja olla voi hyvin kuvata termillä elämäntaito.

Elämäntaidon kysymysten voi Ole Jacob Madsenin (2014, 2) mukaan nähdä jo muodostuneen osaksi länsimaisen ihmisen arkipäivää. Elämisen taitoa tai hallintaa korostetaan tärkeänä osateki- jänä, kun puhutaan arjessa selviytymisestä. Siihen liittyy läheisesti tunne itsestä ja omasta arvosta sekä luottamus kyvystä saavuttaa itselle asetettuja tavoitteita. Elämäntaitoa ei kuitenkaan voi tarkastella pelkästään yksilön elämänhallintana, tiettynä taitona tai kykynä huolehtia itsestään ja suunnata omaa elämäänsä asetettujen päämäärien suuntaan. Tänä päivänä elämäntaitoon yhdistyy yhteiskunnan kaupallistumisen myötä monenkirjava joukko kirjallisuutta, nettisivuja, tosi tv-sar- joja ja kursseja. Nämä tarjoavat erilaisia ohjeita ja neuvoja siitä, miten yksilö voi tiettyjä mene- telmiä noudattamalla saavuttaa esimerkiksi vahvan itsetunnon tai parantaa elämänlaatuaan. Voi- daan puhua jopa omasta kulttuurin alasta, elämäntaitokulttuurista (self-help culture), joka vallit- see nyky-yhteiskunnassa, ja jossa elämisen taito nähdään helposti ratkaisuna arjen tarjoamiin haasteisiin tai vastauksena erilaisiin omaan elämään tai itseen liittyviin ongelmiin. (Johansson 2007; Madsen 2014.)

Elämäntaitoa voi lähestyä monesta eri näkökulmasta. Yksilötasolla se voidaan nähdä yksilöllisenä selviytymismenetelmänä arjen haasteissa, kun taas yhteiskunnallisella tasolla sitä voi tarkastella esimerkiksi eräänlaisena kansanterveyden edistämisprojektina. Tällöin nousee keskiöön elämän- taidon yhteys tietyn valtion harjoittamaan hyvinvointipolitiikkaan. Yksi huolista kohdistuu edellä mainittuun elämäntaidon kaupallistumiseen, ja miten se omana kulttuurinaan läpi tunkee kaikilla

(7)

elämänalueilla. Elämäntaito ilmiönä onkin laaja aihe tämän päivän yhteiskunnassa, ja siihen liittyy paljon muita oheisilmiöitä. (ks. Madsen 2014.) Thomas Johansson (2007) nostaa näistä esiin muun muassa fitness- ja kauneuskulttuurin, joissa oman kehon muokkauksesta ja parannuksesta on tullut lähes pakonomaista.

Nyky-yhteiskunta ja siinä nopeasti tapahtuvat muutokset kietoutuvat yksilön elämään monin eri tavoin. Yhteiskunnallinen muutos heijastuu erityisesti yksilön tapaan olla ja käsittää itsensä. Ai- kaisemmin perinteiden tiettyyn aikaan ja paikkaan sitoma yksilö on globalisaation myötä kokenut vapautumisen ja toimintamahdollisuuksiensa laajenemisen. Irtautuminen perinteistä on samanai- kaisesti irtaannuttanut yksilön niistä instituutioista (muun muassa perhemuodot ja sukulaisuus- suhteet), jotka aikaisemmin määrittelivät yksilön paikan yhteisössä ja muokkasivat pitkälle elä- män suuntaviivoja. Nyt yksilö joutuu refleksiivisesti tutkistellen arvioimaan ja muokkaamaan it- seään ja elämäänsä. Tämä yhteiskunnan voimakas eriytyminen on tehnyt yksilöä ympäröivästä maailmasta aikaisempaa vaikeammin hahmotettavan ja hallittavan. Monien vaihtoehtojen pirsta- loimassa ja ”ulkoisista auktoriteeteista vapaassa” nyky-yhteiskunnassa vastuu elämän eri valinnoista on muutoksen myötä jäänyt pitkälti yksilölle itselleen. Muutos koskettaa yksittäisen ihmisen elämää terveyden ja hyvinvoinnin kannalta merkittävällä tavalla. Se haastaa yksilöä lisäten, ei vain riittämättömyyden tunnetta vaan myös epävarmuutta itsestä ja omista mahdollisuuksista.

Nämä ongelmat ratkaistakseen ja niistä selviytyäkseen ihmisen on keksittävä eri keinoja. Erilaiset itsehoito-/elämäntaitomenetelmät kuuluvat tähän keinojen valikoimaan. Tarve oman elämän hal- linnan taitoihin kasvaa siten koko ajan. (vrt. Giddens 1991; Madsen 2014.)

Elämäntaitomenetelmät pyrkivät osaltaan lisäämään elämänhallinnan tunnetta vaikuttamalla ihmisen ajatuksiin ja tunteisiin ja sitä kautta ihmisen käyttäytymiseen. Erilaiset itsehoitoon perustuvat elämäntaitomenetelmät voivat tarjota helposti saavutettavien, yksinkertaisten ohjeiden ja neuvojen avulla ihmiselle pitkäaikaista terapiaa nopeamman ja yksinkertaisemman mahdollisuu- den auttaa selviämään esimerkiksi aviokriisin tai läheisen kuoleman aiheuttamista psyykkisistä kärsimyksistä. Yhtä lailla menetelmien avulla voi pyrkiä ratkaisemaan koko ihmisen olemassa- oloa koskevan kysymyksen. (ks. Madsen 2014.) Oleelliseksi tässä muodostuu se, minkälaisia ra- kennusaineksia eri elämäntaitomenetelmät tarjoavat esimerkiksi yksilön käymään sisäiseen keskusteluun ja sitä kautta oman minuuden ja toimijuuden rakentamiseen.

Vaikka elämäntaitoa koskevaa tutkimusta löytyy kohtuullisen paljon, niin käyttäjäkokemuksista tiedetään suhteellisen vähän (Salmenniemi 2014). Aikaisemmissa tutkimuksissa on keskitytty tarkastelemaan elämäntaidon ilmiötä pitkälti aikalaisdiagnoosia tehden (ks. luvut 2.1 ja 2.2). Ant-

(8)

hony Giddens on analysoinut teoksessaan Modernity and Self-Identity itsehoito- ja terapiakult- tuuria osana myöhäismodernin yhteiskunnan murrosta ja näkee itseterapoinnin jonkinlaisena ref- leksiivisenä työkaluna, jonka avulla nykyihminen tuottaa ja rakentaa minuuttaan. Yhtä lailla kulttuurista tarkastelukulmaa käyttää Frank Furedi (2004) teoksessaan Therapy Culture ja osoittaa, miten nyky-yhteiskunnan terapeuttinen eetos edistää individualismia ja siten heikentää sitoutu- mista sosiaalisiin instituutioihin. Samankaltaisen ajatuksen esittää Heidi Rimke (2000) artikkelis- saan Governing Citizens through Self-Help Litterature. Hän kritisoi elämäntaitokirjallisuuden pyrkimystä värvätä yksilöt tavoittelemaan itsensä parannusta ja autonomiaa, mikä on itse asiassa yksilöön kohdistuvaa ulkoisen vallan käyttöä, joka vain verhoutuu itsestä huolehtimisen ideolo- giaan. Ole Jacob Madsen (2014) teoksessaan Optimizing the Self on puolestaan tarkastellut elä- mäntaitoa kriittisestä näkökulmasta osana kulttuurista, uskonnollista ja tieteellistä kontekstia. Hän on nostanut esille elämäntaitomenetelmien, lähinnä elämäntaitokirjallisuuden merkittävän aseman nyky-yhteiskunnassa. Madsen pyrkii aikalaisdiagnoosinsa avulla lisäämään ymmärrystä siitä, kuinka myöhäismodernin ajan psyyke ikään kuin löytää epäsuoran ilmaisukanavan elämän- taitokirjallisuuden välityksellä. Hän näkee elämäntaitokirjallisuuden osaltaan muotoilevan tämän päivän ihmisen ymmärrystä, toimintaa ja tulkintaa suhteessa heihin itseensä (Madsen 2014, 9).

Eva Illouz (2008) nostaa teoksessaan Save the Modern Soul kielen keskeisen merkityksen elä- mäntaitokulttuurissa. Hän on tutkinut elämäntaitoa (self-help) osana terapiatyötä ja terapeuttisen diskurssin syvällekäyvää vaikutusta yksilön elämään ja minuuden rakentamiseen. Scott Cherry (2011) lähestyy aihetta samalla tavoin kielen näkökulmasta. Hän tutki väitöstyönään elämäntai- tokirjallisuutta ja elämäntaitoryhmiä. Scott nosti esiin itse käsitteeseen liittyvän ristiriitaisuuden.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi vielä nostaa esiin Mick Powerin (2016) tutkimuksen tämän päivän ihmisen onnellisuuden etsinnästä. Hän lähestyy aihetta kriittisestä näkökulmasta. Teok- sessaan Understanding Happiness Power esittää, miten esimerkiksi positiivinen psykologia on luonut sosiaalisen kontekstin, jossa esiintyy jopa suvaitsemattomuutta kielteisiä tunteita kohtaan.

Harvoja käyttäjän näkökulmasta aihetta tutkineista on Suvi Salmenniemi (2014, 2016), joka on tutkimuksessaan selvittänyt elämäntaitokirjallisuuden suosiota Venäjällä ja tutkinut venäläisten kuluttajien elämäntaito-oppaiden käyttöä. Tehtyjen yksilö- ja ryhmähaastattelujen pohjalta hän löysi kolme avaintekijää, jotka saavat ihmisen tarttumaan elämäntaito-oppaisiin. Yhteiskunnalli- sen murroksen keskellä ja muutoksen tapahduttua ideologisella kentällä ihmiset tavoittelivat uusia työkaluja eettiseen työhön. He etsivät keinoja käsitellä uusia epätasa-arvon mekanismeja tai käyttivät menetelmiä vastauksena riittämättömään terveydenhuoltoon. (Salmenniemi 2016, 14.)

(9)

Wendy Simonds (1992) on vastaavasti tutkinut elämäntaito-oppaiden houkuttelevuutta amerik- kalaisten naiskuluttajien keskuudessa. Hän pyrki selvittämään, mitä naiset hakevat elämäntaito- oppaista, ja miten oppaat välittävät kulttuurisia ajatuksia sukupuolesta ja minuudesta. Laajempaa tutkimusta kotimaisista käyttäjäkokemuksista ei vielä löydy.

Elämäntaidon varsinaisten menetelmien tarkastelu on kuitenkin liittynyt lähinnä mindfulnessiin.

Suoranaista tieteellistä todistusaineistoa ei muista menetelmistä löydy. Tutkimuksissa on esimerkiksi saatu kohtalaista näyttöä mindfulnessin käytön positiivisista vaikutuksista persoonallisuu- den kehitykseen, stressin sietoon, psykologisiin vaivoihin ja somaattisiin ongelmiin. (ks. Madsen 2014.) Tutkimuksessa mindfulnessin vaikutuksesta yliopisto-opiskelijoiden psyykkiseen hyvin- vointiin havaittiin, että sillä on vaikutusta opiskelijan pystyvyyden tunteeseen (Klainim-Yobas 2016). Mirva Kuvaja (2016) selvitti pro gradu –tutkielmassaan kokemuksia mindfulnessin käy- töstä ja totesi tehtyjen havaintojen pohjalta, miten sen käyttö lisäsi muun muassa elämän mielek- kyyttä ja antoi voimavaroja kohdata haasteellisia tilanteita. Vaikka tutkimusta varsinaisten elä- mäntaitomenetelmien vaikuttavuudesta on vähän, tutkimustulos kuitenkin osoittaa, että niiden käytön suhteen on oltava varovainen. Itsetunnoltaan heikkojen ihmisten mielialan on jopa todettu laskevan lukiessaan positiivista materiaalia itseen liittyen, koska he kokevat ristiriitaa todellisen tilanteen ja tavoiteltavan tilan välillä (Yeung and Lun, 2016). Elämäntaitoon läheisesti liittyvään elämänhallintaan on puolestaan tutkimuksissaan keskittynyt Roy Baumeister. Baumeisterin tutkimus varhaisen itsekontrollin yhteydestä myöhempään elämässä menestymiseen osoitti niiden välisen selkeän yhteyden. (ks. Madsen 2014.)

Koska elämäntaidon käyttäjien näkökulma ja eri elämäntaitomenetelmien tarkastelu ovat jääneet tutkimuksissa vähälle huomiolle, koen tärkeänä selvittää yksilöiden käyttämiä menetelmiä ja niiden saamaa merkitystä ja roolia yksilön elämässä. Aiheella on merkitystä yhteiskunnallisesta nä- kökulmasta, sillä elämäntaitomenetelmien määrän kasvu ja lisääntynyt käyttö eivät heijastu vain yksilön itseensä, hänen tapaansa käsittää niin toiset ihmiset kuin ympäröivä yhteiskunta, vaan myös yksilön tapaan toimia yhteiskunnassa.

Itse lähestyn elämäntaito-aihetta tarkastelemalla sitä sekä yksilö- että yhteiskunnallisella tasolla.

Pyrin selvittämään yksilötason elämänmuutoskertomusten kautta, miten elämäntaitomenetelmien käyttö heijastelee laajempia yhteiskunnallisia prosesseja yksilön tavassa käsitellä elämänmuutos- tilannetta. Aiheen yhteiskunnallista merkityksellisyyttä lisää se, että elämäntaitokulttuurin ympä- rille on muodostunut oma, huomattava teollisuuden ala, jossa kysynnän lähteenä on ihmisten tarve erilaiseen itseä tai itselle tärkeitä asioita koskevaan ohjaukseen ja neuvontaan. Elämäntaitotuot- teiden runsaan tarjonnan on osaltaan nähty synnyttävän edelleen tarvetta itsensä parannukselle ja

(10)

oman elämän mestaroinnille (McGee 2005, 11 – 12). Aihe on merkityksellinen minulle myös henkilökohtaisesti. Olen lukenut useiden vuosien ajan erilaista elämäntaitokirjallisuutta. Tämän lisäksi olen suorittanut kaksivuotisen ratkaisukeskeinen valmentajatutkinnon, jonka tarkoituksena on pyrkiä auttamaan yksilöä parempaan elämänhallintaan. Tätä kautta olen käytännössä päätynyt koettelemaan eri elämäntaitomenetelmiä ja niiden toimivuutta.

1.2 Tutkimuskysymykset

Tässä tutkimuksessa tarkastelen yksilöiden kirjoittamien omaelämänkerrallisten kertomusten vä- lityksellä elämäntaitomenetelmien saamia rooleja elämänkulun muutostilanteessa. Tutkin, millaisen aseman ja merkityksen yksilö antaa elämäntaitomenetelmille suhteessa oman elämän eri ti- lanteisiin ja mahdollisiin muutoksiin. Tarkastelen samalla, miten eri elämäntaitomenetelmien rooli heijastuu yksilön toimijuuteen.

Muutostilanteella tarkoitan tässä yksilön elämänkulkuun liittyvää ja vaikuttavaa, yksilön itsensä kokemaa poikkeustilannetta, jonka lähtökohta voi olla itsestä riippumaton yllättävä käänne tai oma-aloitteinen pitkään jatkunut prosessinomainen tila (vrt. Hänninen 1999; Hendry and Kloepp.

2002). Tarkoituksenani ei ole rajata koettua elämän muutostilannetta. Tutkimuksen keskiöön eivät nouse henkilöiden ehkä raskaanakin pitämät elämänkokemukset sinänsä, vaan erilaiset elämänti- lanteet, joissa yksilö turvautuu eri elämäntaitomenetelmiin. Tarkoituksenani ei ole myöskään rajata käytettyä elämäntaitomenetelmää, vaan hyväksyä yksilön tulkinta elämäntaitomenetelmästä annetun ohjeen perusteella.

Tutkimuskysymykset ja niitä tarkentavat alakysymykset ovat:

1. Millaisen aseman ja merkityksen eri elämäntaitomenetelmät saavat osana yksilön elämän- muutostilannetta?

Miten kirjoittajat määrittelivät elämäntaidon?

Mitä elämäntaitomenetelmää/-menetelmiä käytettiin?

Miten käytettyyn/käytettyihin menetelmään/menetelmiin päädyttiin?

Missä tilanteessa/tilanteissa menetelmää käytettiin?

Mitä käytetyn menetelmän avulla tavoiteltiin?

Mitä käytetyn menetelmän avulla saavutettiin?

(11)

2. Miten elämäntaitomenetelmien käyttö rakentaa yksilön toimijuutta?

Miten menetelmien käyttö näkyi itsestä ja omista kyvyistä tehdyissä arvioinneissa?

Lähtöoletuksenani on, että elämäntaitoa käytetään tiettyä tarkoitusta varten. Lisäoletuksenani on, että elämäntaidolla on tietty rooli eri elämäntilanteissa, esimerkiksi tukemassa ja helpottamassa elämän muutostilanteen aiheuttamia psyykkisiä kärsimyksiä.

(12)

2. Elämäntaito käsitteenä ja tutkimuskohteena

2.1 Elämäntaidon moniulotteinen käsite ja ilmiö

”Self help” sanakirjamääritelmänä merkitsee omaa apua eli itsensä auttamista. Käytän tässä tutkimuksessa sanaa elämäntaito samassa merkityksessä. Elämäntaidon määritelmään on sen alkuajoista asti sisältynyt ajatus yksilön riippumattomuudesta ja vastuusta huolehtia itsestään. Tänä päivänä elä- mäntaidon käsite on muuttunut välineellisemmäksi, ja se korostaa enemmän yksilön henkilökohtaista kehitystä. Käsitettä käytetään viittamaan muun muassa siihen, miten yksilö säätelee omia päämääri- ään, motivaatiotaan ja resurssejaan. Nykymuodossaan elämäntaito nähdäänkin yksilön kykynä ja taitona pitää huolta itsestään ja suunnata elämäänsä. (Madsen 2014, 4 - 7.) Näin ollen se voidaan helposti mieltää elämänhallinnaksi. Suomalaisessa sanakirjassa elämäntaidon määritellään koostuvan juuri elämänhallintaa edistävistä taidoista. Tässä elämäntaidolla tarkoitetaan Madsenia (2014, 4, 7) mu- kaillen yksilöön kohdistuvia neuvoja, taitoja ja ohjelmia, joilla autetaan yksilöä hallitsemaan omaa elämäänsä ja saavuttamaan tavoitteensa elämän eri alueilla.

Scott Cherry (2011, 7) näkee käsitteessä jotain paradoksaalista. Käsitteellä ”self” (itse tai oma) viitataan yksilölliseen, itsenäiseen ja riippumattomaan toimijaan, kun taas käsite ”help” liittyy yhteisölli- syyteen ja riippuvuuteen toisten avusta. Elämäntaidossa yhdistyvät näin toisiinsa länsimaisen kulttuurin vastapoolit: yksilöllisyys ja yhteisöllisyys (Madsen 2014, 7). Yksilöllisyys tulee esille esimerkiksi elämäntaitokirjallisuuden pääajatuksessa, että yksilö auttaa itseään lukemalla kirjallisuutta yk- sinäisyydessä. Yhteisöllisyys puolestaan näkyy terapeuttisessa vertaisryhmätoiminnassa (self-help groups), jonka periaatteisiin kuuluu osallistuminen ja tuen antaminen toisille ryhmän jäsenille.

Cherry pitää elämäntaitoa eräänlaisena anti-ammatillisena toimintana, koska siinä yksittäiset yksilöt ottavat elämänsä haltuun joko yksin tai ryhmässä – ja ilman ammattiapua. (Cherry 2011, 8 - 9, 22 - 23.)

Elämäntaito ilmiönä nähdään tänä päivänä pitkälti ilmentymänä länsimaisesta ja tavoitteellisesta, yk- silökeskeisestä elämäntavasta, jossa yksilön on löydettävä vastaukset itsestään ja ratkaistava itse on- gelmansa. (ks. esim. Giddens 1991; McGee 2005). Anthony Giddens (1991) liittää elämäntaidon käy- tön nykypäivän minuuden rakentamiseen. Hän esittää minuuden rakentamisen refleksiivisenä projek- tina, jossa yksilö pyrkii erilaisten minuuden toteuttamisen ja ”mestaroinnin” ohjelmien avulla saavuttamaan täyden ja tyydyttävän tavan olla olemassa. Hän puhuu eräänlaisesta refleksiivisestä ”väylästä tai polusta” minuuteen (the trajectory of the self), jossa keskeisenä pyrkimyksenä on tehdä yksilöstä

(13)

asiantuntija omille prosesseilleen ja saada hänet orientoitumaan itsetarkkailun kautta loputtomaan itsen kehittämiseen ja sisäiseen parannustyöhön. Itsetarkkailun avulla yksilö pyritään saamaan enem- män tietoiseksi omista ajatuksistaan, tunteistaan tai kehon tuntemuksistaan, ja mikä osaltaan luo ja lisää muutospotentiaalia yksilön elämään. Tämä itseterapoinniksi nimitetty prosessi vaatii vauhditta- jakseen toisia ihmisiä, erilaisten neuvonantajien ja terapeuttien muodossa. (Giddens 1991, 29 – 34, 70 – 74.) Elämäntaitomenetelmät voi siten helposti nähdä vauhdittajan roolissa yksilön minuuden parannustyössä.

Liza Cortois ja Rudi Laermans (2017) pitävät elämäntaitoilmiötä yksilöllistymiskehityksen ekspres- siivisenä muotona. He viittaavat sillä tulkintaan, jossa yksilön toiminta nähdään ensisijaisesti keinona ilmaista ”todellista, aitoa” minuutta ja toteuttaa henkilökohtaisia pyrkimyksiä. Cortois ja Laermans (2017) esittävät, miten elämäntaitokulttuuri konkretisoituu nykyihmisen jopa pakonomaisena tar- peena huolehtia niin henkisestä kuin ruumiillisesta hyvinvoinnista syömällä, nukkumalla, liikkumalla ja meditoimalla ”oikein”. Kaiken taustalla on tavoite tulla parhaimmaksi mahdolliseksi versioksi it- sestään. (Cortois & Laermans 2017, 10 - 12) Giddens yhtä lailla esittää, miten yhtenä ulottuvuutena tässä minuuden rakennusprojektissa on muodostaa yksilölle eheä, yhtenäinen ja hyvin toimiva oma- elämänkerrallinen narratiivi, joka ainutkertaisten kokemusten kautta erottaa yksilön toisista. (Giddens 1991, 10 – 34.)

Tutkiessaan elämäntaitoilmiötä amerikkalaisessa yhteiskunnassa Micki McGee (2005) on havainnut, miten se on luonut eräänlaisen self made –ihminen –kulttuurin, jota leimaa kutsumus toteuttaa itse- ään. Siihen sisältyy ideaali minuuden tekemisestä rajattomine mahdollisuuksineen. Oma itse tai oma elämä nähdään ikään kuin ainutkertaisina taideteoksina. Niitä voi muovailla rajattomasti omien mie- lihalujen pohjalta; ihminen vain ensin kuvittelee haluamansa elämän ja sitten ryhtyy toimiin sellaisen luomiseksi. McGee selittää tätä alunperin yksityiseen elämänpiiriin kuuluneen, affektiivisen arvo- maailman sekoittumisella nyky-yhteiskunnan kaupalliseen, markkinavetoiseen arvomaailmaan. Ai- kaisemmin työelämään kuulunut tavoitteellisuus ja tuloksellisuus ovat siirtyneet henkilökohtaisiksi elämää ohjaaviksi normeiksi. Hoiva ja huolehtiminen ovat siirtyneet koskemaan ihmistä itseään, mikä vaatii yksilöltä jatkuvaa kontrollia, itseensä investoimista ja itsensä parantamista. Tämä on johtanut ihmisen uudenlaiseen orjuuteen, jossa minuus ei kuitenkaan parane vaan pikemminkin tulee piiska- tuksi loputtomassa itsensäparannusprojektissa. (McGee 2005, 12, 19 - 22, 31.)

Thomas Johansson (2007) esittää analyysissään itsehoitokulttuurista, miten kaupallisuus yhdisty- neenä elämäntaitoon on luonut aivan omanlaisensa auttajakulttuurin, jossa esimerkiksi erilaisten ”ter- veys- ja hyvinvointiasiantuntijoiden” avulla ja eri medioiden välityksellä muokataan tämän päivän ihmisen käsitystä siitä, millainen on normatiivisesti hyväksytty nyky-ihminen (Johansson 2007, 214

(14)

– 220). Mike Featherstone näkee tämän laajan ammattikunnan uutena kulttuurinvälittäjänä, joka osal- listuu yksilön kehitysprosessiin. Elämäntaitoa voidaan siten kuvata ikään kuin liittona käyttäjän ja ammattilaisen välillä. Siinä ”ammattilaiset” väittävät olevansa kykeneviä tarjoamaan objektiivisia, rationaalisia vastauksia kysymykseen, kuinka ihmisen tulisi elää hyvää elämää, jotta ihminen varmis- taisi normaaliuden, tyytyväisyyden ja onnellisuuden. (Featherstone ref. Johansson 2007; Madsen 2014, 4-7, 10.) Cherry (2011) puhuukin elämäntaitokulttuurista eräänlaisena moraalisena diskurssina, jonka pohjalta nykyihminen saa ajatuksensa ja luo käsityksensä siitä, mitä on hyvä elämä.

Elämäntaitoilmiöön voi vielä liittää näkemyksen riskiyhteiskunnasta. Giddens (1991) viittaa sillä myöhäismodernille ajalle tyypilliseen, erilaisten uhkakuvien lisääntymiseen, esimerkiksi kasvavan työttömyyden tai globaalien luonnonkatastrofien muodossa. Globalisaation myötä laajeneva sosiaa- linen maailma, vaikeasti ennakoitavana ja hallittavana alkaa näyttää uhkalta yksilön silmissä. Epä- varma yksilö kääntyy uhkien keskellä sisäänpäin ja syventyy etsimään selviytymisstrategiaa yksilö- tasolla ja itsestään käsin. (Giddens 1991, 10 - 34.) Kenneth McLaughlin (2012) puhuu vastaavasti eräänlaisesta nyky-yhteiskuntaa leimaavasta pelon politiikasta, jossa yhteiskunta ja sen yksilöt eivät ensisijaisesti keskity saavuttamaan jotain hyvää, vaan välttämään pahimman. Yksilön nähdään elävän jatkuvasti alttiina erilaisille uhkille, haavoittuvana ja vaarassa sairastua tai traumatisoitua kokemus- tensa johdosta. Todelliseksi vaaraksi tässä voi muodostua se, miten itsensä elämästään ja sen tapah- tumista ulkoistava yksilö alkaa vähitellen käyttämään itseään ainoana, luotettavana vertauskohtana, josta käsin hän arvioi ja tarkastelee asioita. (Giddens 1991, 10 – 34, 171 - 174; McLaughlin 2012, 2 – 8, 112 -113.)

Mick Power (2016) selittää elämäntaitoilmiötä osana tämän päivän ihmisen onnellisuuden tavoittelua. Hän osoittaa positiivista psykologiaa käsittelevässä katsauksessaan, miten nyky-yhteiskunnassa on vallalla niin vahva käsitys myönteisten tunteiden terveyttä ja hyvinvointia edistävistä vaikutuksista, että se on luonut jo kielteisiä tunteita välttelevän kulttuurin. Hän puhuu onnellisuusteollisuu- desta, jossa ihmiset kaikin keinoin eri menetelmiä käyttäen (lääkitys, psykologinen neuvonta) yrittä- vät päästä eroon negatiivisista tunteistaan, ja jota esimerkiksi monikansallinen lääketeollisuus tai po- sitiiviseen psykologiaan perustuvat terapiat osaltaan edistävät. (Power 2016, 80 – 81, 119 - 124.) Esimerkkinä tästä moniulotteisesta toisiinsa kietoutuneiden tekijöiden vaikutuksesta voidaan pitää positiivisen psykologian isän, Martin Seligmanin nettisivustoa, jolla väitetään olevan ainakin kaksi miljoonaa käyttäjää eri puolilla maailmaa, jotka säännöllisesti täyttävät positiivisen psykologian ky- selyjä oletettavasti vain hakeakseen ennalta opittujen vastausten avulla positiivista palautetta ja hyvää tunnetta itsestään (Power 2016, 15).

(15)

Tutkijoiden suhtautuminen elämäntaitoon kulttuurisena ilmiönä on ollut kohtalaisen kriittistä. Elä- mäntaidossa on nimenomaan huolettanut sen yksilökeskeisyys, ja miten se vaikuttaa näkökulmaan, josta yksilö tarkkailee maailmaa. Elämäntaidon on nähty ikään kuin jalostavan ajatusta itsesynnyte- tystä ihmisestä aktiivisena, itsenäisenä toimijana, joka kehittyy yksilönä vain keskittymällä itseensä.

Elämäntaitoa kritisoidaan paljon ja eri syistä, varsinkin epätieteellisyydestä (ks. Johansson 2007;

Madsen 2014.) Esimerkiksi Madsen (2014) pitää elämäntaitomenetelmiä osittain tieteeseen perustu- mattomina, kaupallisina tuotteina, jotka käyttävät hyväkseen ihmisten hyväuskoisuutta ja halua ja toivetta muutokseen – kuitenkin ilman kuluttajansuojaa ja palautusoikeutta. Elämäntaidossa yksin- kertaistetaan populaaripsykologian keinoin empiiriset psykologiset löydökset käytännön ohjeiksi ja vedotaan ihmisten tunteisiin, jotta saataisiin ihminen käyttämään elämäntaidon menetelmiä elämän- laadun ja hyvinvoinnin parantamiseksi. (Madsen 2014, 8 – 12.)

2.2 Elämäntaitomenetelmät osana laajempaa nyky-yhteiskunnan murrosta

Elämäntaitokulttuurissa voi nähdä heijastumia nyky-yhteiskunnassa tapahtuvasta laajemmasta mur- roksesta. (ks. Furedi 2004; Giddens 1991; Illouz 2008; Madsen 2014.)Viittaan tällä Giddensin (1991) näkemykseen modernista yhteiskunnasta, jolle on ominaista teollistumisen myötä tapahtunut muutos ja eriytyminen institutionaalisella tasolla, sosiaalisissa suhteissa, mutta myös kapitalistista talouspo- litiikkaa seuraava voimakas tuotteistamisen järjestelmä. Tällä kaikella on vaikutuksensa olemassa oleviin sosiaalisiin käytänteisiin ja käyttäytymisen muotoihin. Nyky-yhteiskuntaa leimaa dynaami- nen, jatkuva liike ja nopeat muutokset. Yhteiskunnan eriytymisen myötä yksilön toimintaympäristö on laajentunut, eikä yksilö ole enää sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan kuten aiemmin. Perinteiset sosiaaliset instituutiot (perhe ja sukulaisuus, perinteet ja rituaalit) ovat menettäneet merkitystään.

Muuttunut toimintaympäristö ja globaalin talous- ja asiantuntijajärjestelmän muodostama abstrakti järjestelmä ikään kuin asemoivat yksilön elämän ja kehittymisen ihmisenä päättymättömäksi projek- tiksi, ja jossa yksilö yhtäältä käy kamppailua epävarmuuden ja riskien kanssa, mutta on toisaalta ky- kenevä luottamukseen ja sitoutumiseen. Tämä asettaa tarpeita aivan uudenlaiselle elämänsuunnan hakemiselle, elämänpolitiikalle. (Cortois & Laermans 2017, 2 – 3; Giddens 1991, 14 – 21.)

Elämäntaidon korostunut rooli nyky-yhteiskunnassa nähdään osittain seurauksena yhteiskunnan maallistuneesta elämäntavasta. Uskonnon merkitys sääntöjen, normien tai elämänsuunnan määrittä- jänä on muuttunut. Nykyihmisen elämän keskiössä on nyt kysymys, miten pitäisi elää, ja kuinka voi

(16)

löytää onnen ja luoda hyvän elämän. Kysymys, johon uskonto antoi aikaisemmin vastauksen. Johans- son (2017, 12) esittääkin, miten nykykulttuuria leimaava traditioiden heikentyminen sekä sitä seuraava olemassaolon epävarmuus ja tietynlainen näköalattomuus luovat maaperää populaaripsykologian runsaalle kasvulle. Tänä päivänä ei voi välttyä törmäämästä erilaisiin elämäntaitomenetelmiin esimerkiksi monien neuvontapalstojen tai vaihtoehtoisten itsehoitomenetelmien muodossa, puhumattakaan erilaisista avioliittoneuvojista, terapeuteista ja parantajista, joiden määrä vain kasvaa. (Johans- son 2017, 12.)

Elämäntaitokulttuurin nousu on yhdistetty erityisen vahvasti länsimaisen kulttuurin psykologisoitumiseen ja terapoitumiseen (ks. Furedi 2004; Giddens 1991; Madsen 2014). Tällä puolestaan viittaan näkemykseen, jossa psykologisista löydöksistä on tullut osa ihmisen normaalia arkea. Se näkyy esimerkiksi siinä, miten aikaisemmin hoitotilanteeseen liitetyt diagnosointi ja ammattilaisten käyttämä terapeuttinen kieli ovat siirtyneet arkiseen keskusteluun. Nykyihmiset ovat oppineet pohtimaan ja tarkastelemaan itseään ja elämäänsä ammattipsykologien tavoin. He ovat sekä oppineet pukemaan sanoiksi erilaisia psykologisia tiloja (kriisi, trauma, stressi ja uupumus) että selittämään näiden tilojen syitä ja seurauksia. (Johansson 2007, 193 – 194; Madsen 2014.) Eva Illouz (2008) kuvaa muutosta, miten terapeuttinen kielenkäyttö on tietyllä tapaa institutionaalistunut ja muodostunut siten jo näky- mättömäksi semioottiseksi koodiksi, jonka välityksellä käsitystä itsestä ja omasta identiteetistä raken- netaan ja esitetään toisille.

Tähän liittyy läheisesti myös muutos tiedon luonteessa. Esimerkiksi aikaisemmin harvoille kuulunut psykologinen tutkimus ja tieto ovat tänä päivänä informaatioteknologian kehityksen myötä helposti kaikkien saatavilla, mikä osaltaan on lisännyt yksilöiden omaa asiantuntijuutta, ja sitä kautta vesittä- nyt luottamusta oikeisiin asiantuntijoihin (Giddens 1991). Nykyihminen kokee hämmennystä ja epä- varmuutta informaatiotulvan keskellä. Elämäntaitokulttuuri pyrkii tässä erilaisten psykologiaa hy- väksi käyttävien menetelmien, neuvojen ja ohjeiden muodossa astumaan tieteen ja uskonnon auktoriteettien paikalle ja tarjoamaan oman ideaalinsa ratkaisuksi nykyihmisen etsintään. Psykologisen kirjallisuuden ja etenkin elämäntaitokirjallisuuden määrän kasvu onkin huomattavaa viimeisten vuo- sikymmenten ajan, ja se on saavuttanut laajan lukijakunnan. (ks. Furedi 2004; Illouz 2008; Johansson 2007; Madsen 2014.) Ilmiön laajuutta kuvaa hyvin se, että Rhonda Byrnen teos The Secret (2006) suom. Vetovoiman laki yksittäisenä teoksena myi 21 miljoonaa kopiota ympäri maailmaa (Madsen 2014, 5, 85).

Edellisessä luvussa viitattu yksilöllistymiskehitys on yksi keskeisistä nyky-yhteiskunnan yksilön elä- mää koskettavista muutoksista. Muutos maatalousyhteiskunnasta teollistuneeseen yhteiskuntaan on

(17)

siirtänyt vastuuta yhä enemmän yksilön harteille. Yksilön vastuusta on kuitenkin muodostunut ”kak- siteräinen miekka” ihmisen elämässä. Ulkoisen kontrollin väheneminen on yhtäältä lisännyt enem- män vapautta omakohtaisiin ratkaisuihin ja oman elämän ”politiikalle”, mutta toisaalta lisännyt myös vastuuta sen toteuttamisesta. (ks. Giddens 1991; Madsen 2014.) Oman elämän politiikan toteuttaminen edellyttää Madsenin (2014, 80 - 82) mukaan erilaisia minuuden ymmärtämisen ja elämänhallin- nan työkaluja. Hän pitää itsensä johtamisen ajatusta yhtenä tallaisena työkaluna. Madsen (2014) esit- tää, miten aikaisemmin työelämään kuulunut itsensä johtamisen ajatus heijastuu nyky-yhteiskunnan arvomaailmaan ja on siirtynyt koskemaan kaikkia yksilön elämän osa-alueita. Nykyihmistä ikään kuin kutsutaan ja rohkaistaan kantamaan vastuuta niin sisäisistä kuin ulkoisista organisatorisista ra- joista. Ihminen tulee ensin tietoiseksi jostain sisältäpäin, jota sitten voi ohjata ulkoapäin. Tässä pro- sessissa elämäntaitoideologia pyrkii ottamaan aseman tarjoamalla tavan, muodon ja käytännön työ- kalut, joiden avulla voi ymmärtää itseään ja hallita omaa elämäänsä. Esimerkiksi McGee (2005, 16) puhuu, miten käsky minuuden muokkaukseen löytyy elämäntaitokirjallisuudesta. Se on vain muutettu muotoon aidon, ainutkertaisen ja vakaan minuuden löytämisestä tai keksimisestä ja kukoistamisesta työmarkkinoilla. Ideologialle on luonteenomaista, että se tulee osaksi tervettä järkeä tavalla, jonka takia sitä ei ole edes helppo identifioida. (Madsen 2014, 79 – 85.)

Heidi Rimke (2000, 62) pitää nyky-yhteiskunnan luomana harhakuvana sen tuottamaa ajatusta, että yksilö voisi hallita ja kontrolloida omaa itseään tai omaa elämäänsä. Rimke näkee sen keinona sää- dellä yhteiskunnan ja yksilön välistä suhdetta ja hallita yksilöä ulkoapäin. Hän esittää elämäntaidon eräänlaisena yksilöllisenä, näennäisesti vapaaehtoisena yrityksenä, sitoutumisena muuttaa tai uudel- leen muotoilla minuutta - kuitenkin riippuvaisena ulkopuolisesta avusta. Elämäntaitokulttuurissa tämä minuuden muotoilu ja työstäminen esitetään luonnollisena toimintana, joka ”kunnollisen” kan- salaisen tulee omaksua, ja joka on vapaasti tehtävä moraalinen ja eettinen päätös. Edelleen Rimke esittää, että psykologisesti orientoitunut kulttuuri, jossa psykologia käyttää valtaa asiantuntijuuden muodossa edistää minuuden kehitys- ja parannustyötä. Psykologisen diskurssin suosio perustuukin Rimken mukaan käsitykseen, että juuri psykologia tavalla tai toisella voi tehdä yksilöstä onnellisen ja ”normaalin”. Hän osoittaa, miten elämäntaitomenetelmät katteettomine lupauksineen saavat ”ter- veen”, ei-muutostarpeessa olevan ihmisen haluamaan muutosta. Nämä lupaukset sisältävät omien mahdollisuuksien maksimoinnin, hyvän terveyden, positiivisen asenteen puhumattakaan onnesta, rakkaudesta tai vauraudesta. (Rimke 2000, 61 – 78.)

Rimken ja Madsenin tavoin Frank Furedi (2004) nostaa esiin vallitsevan terapiakulttuurin nykyih- mistä liikuttavan voiman. Furedin mukaan nämä elämää liikuttavat ja säätelevät ulkoiset voimat

(18)

(muun muassa markkinoiden toiminta, poliittiset ja kulttuuriset instituutiot) ovat luonteeltaan sen ver- ran abstrakteja ja näkymättömiä, että suurimman osan aikaa ihminen ei edes tiedosta niiden vaikutusta. Ihminen selittää itseään, toimiaan ja elämäänsä mieluummin sisältäpäin, pitkälti tunteiden pohjalta. Tämän myötä on muodostunut käsitys, että yksilön kokemukset (esimerkiksi työttömyys tai sairaudet) olisivat pitkälti seurausta yksilön henkilökohtaisista valinnoista tai erityisistä ominaisuuk- sista. Näissä olosuhteissa Furedin (2004) mukaan yksilö voi kokea helposti yhteiskunnassa vallitsevat ongelmat henkilökohtaisina ongelminaan. Sama suuntaus näkyy Rimken (2000) ja Madsenin (2014) mukaan yhä suuremmassa määrässä elämäntaitokirjallisuutta, jossa ulkoisen maailman nähdään oh- jautuvan sisältä käsin. (Furedi 2004, 24 - 26; Madsen 2014, 10-11, 112 – 114; Rimke 2000, 62 - 63.) Ja jos yhteiskunnallisten ongelmien alkuperä on siirretty yksilöön, samoin on niiden ratkaisu. Rat- kaistakseen ongelmiaan yksilön on siksi työstettävä itseään jatkuvasti varsinkin tunteiden ja ajatusten osalta, sillä juuri ne esitetään avaintekijöinä niin yksilölliseen kuin kollektiiviseen käytökseen.

(ks.Furedi 2004; Madsen 2014; Rimke 2000.) Madsen (2014, 85) näkeekin tässä riskinä ylityöstetyn minuuden, jatkuvan ja loputtoman itsetutkistelun takia.

Julkisen ja yksityisen välistä suhdetta sekä turvautumista ulkopuolisiin auktoriteetteihin on jo 1950- luvulla pohtinut C.W. Mills teoksessaan Sosiologinen mielikuvitus. Mills esittää, miten nyky-yhteiskunnan muutos abstraktiksi on vaikuttanut heikentävästi kollektiiviseen haluun ymmärtää itseä tai ympäröivää yhteiskuntaa yhteiskunnan rakenteiden pohjalta. Hän näkee, että nykyihminen on kyke- nemätön ymmärtämään elämän ”suuria kysymyksiä” tai aikakauden merkitystä omalle elämälle. Ny- kyihmisen tietoisuus ja teot rajoittuvat pitkälti yksityiseen elämänpiiriin (työ, perhe, naapurit), missä hän kokee ahdistusta ja voimattomuuden tunnetta, kun ei mielestään kykene hallitsemaan arkielämän vaikeuksia tai voittamaan niitä. Ja tullessaan tietoiseksi välittömän elinpiirinsä ulkopuolisista piile- vistä vaaroista ja pyrkimyksistä, hän tuntee olevansa yhä pahemmin pulassa. Tätä ahdistusta poista- maan ja oman elämän haltuun ottamiseksi yksilö turvautuu ulkopuolisiin auttajiin. (ks. myös Giddens 1991, 42 - 47; Furedi 2004, 24 - 26; Mills 1959; 2015, 13 - 15.) Elämäntaidon voi siten olettaa helposti astuvan perinteisen yhteiskunnan perheen, suvun tai rituaalien tarjoaman kollektiivisen tuen tilalle ulkopuoliseksi auttajaksi. Samoin voi olettaa, että elämäntaitoteollisuudella on tässä mahdollisuus markkinoihin ja tilaisuus käyttää hyväksi, eri ”elämäntaitotuotteiden” kysynnän lähteenä yhteiskunnan vastuuttaman yksilön epävarmuutta, hätää ja tarvetta muokata omaa itseään.

Madsen (2014, 28) pitää kuitenkin hämmästyttävänä, että elämäntaidon suosioon ei vaikuta, vaikka sen toimivuudesta ei ole paljon tieteellisiä todisteita. Sekä Madsen että Rimke yrittävät ymmärtää ilmiön viehätystä ja sen näkyvää asemaa. Madsen näkee elämäntaidossa gnostilaisia piirteitä kuten

(19)

psykologiatieteessä ja uskonnossa ja yhtäläisyyksiä näiden toiminnassa. Molemmat tarjoavat väli- neitä ymmärtää, tulkita ja hallita niitä sisäisiä impulsseja ja signaaleja, joihin ihminen liittyy. (Madsen 2014, 28.) Rimke taas korostaa sen tuomaa henkistä palkintoa oman elämän kontrollista. Hän nostaa esiin esimerkiksi elämäntaitokirjallisuuden välittämän pateettisen viestin, miten fyysinen ja henkinen heikkous ovat seurausta puutteellisesta oman itsen ja elämän hallinnasta. Syventymällä ja sitoutu- malla henkilökohtaiseen minuuden kehittämiseen ihminen löytää tien vapautukseen ja itsensä toteut- tamiseen. Edelleen käyttämällä elämäntaitomenetelmiä voi löytää avaimen ja työkaluja, miten parantaa omien epäonnistumisien, pettymysten ja turhautumisten taustalla olevat psykologiset syyt. (Rimke 2000, 65, 69.) Yhtä kiehtovana ja houkuttelevana terapiakulttuurissa - ja sen myötä mielestäni myös elämäntaitokulttuurissa - Johansson (2007) tiivistää lupauksen mahdollisuudesta tulla paremmaksi ja onnistua elämässä. Elämäntaitokulttuurissa näkyy vahva usko muutokseen. Siinä luvataan yksilölle kaiken olevan mahdollista, ja ellei näin ole, niin se muutetaan mahdolliseksi millä ihmemenetelmällä hyvänsä. (Johansson 2007, 12, 194; Rimke 2000, 63.) Taulukkon 1. on tiivistetty joitakin näkemyksiä ja arvioita self help –ilmiöstä.

Taulukko 1. Tiivistys näkemyksistä ja suhtautumisesta self help –ilmiöön.

Tutkija tai koulukunta Näkemys ja arvio

Frank Furedi Ilmiö on yhteydessä toimijuuteen liittyvään kulttuurimuutokseen. Ih- misen avuttomuutta ja kyvyttömyyttä ottaa vastuuta omasta elämästä ruokitaan self help-kulttuurin välityksellä. Suhtautuminen kielteistä.

Anthony Giddens Ilmiö liittyy yksilöllistymiskehitykseen. Kun yhteiskunnan rakenteet murtuvat, yksilö tarvitsee työkaluja identiteetin työstämiseen. Suhtau- tuminen varauksellisen myönteistä.

Eva Illouz Ilmiö yhdistetään osaksi yksityiselämän rationalisoitumista. Psykolo- gia selittää, järkeistää ja oikeuttaa yksilön kärsimyksen. Suhtautumi- nen neutraalia.

Ole Jacob Madsen Ilmiöstä on tullut keskeinen osa länsimaista kulttuuria, tulkintakehys oman elämän tapahtumille ja epäsuora ilmaisukanava nykyihmisen psyykelle. Suhtautuminen varauksellisen neutraalia.

Heidi Rimke Ilmiö liitetään yksilöön kohdistuvaan ulkoiseen vallankäyttöön. Yksi- löitä aletaan hallita kiinnittämällä huomiota itsekontrolliin self helpin opein. Suhtautuminen kielteistä.

Uusmarxilainen tulkinta Ilmiö nähdään osana liberalistisen markkinatalouden kehityskulkua.

Markkinat ja kaupallisuus tunkeutuvat ihmisen minuuden alueelle; mi- nuuskin tuotteistetaan. Suhtautuminen kielteistä.

(20)

Elämäntaidon kritisoinnin ja yhteiskunnallisen tarkastelun keskellä unohtuvat mielestäni kuitenkin ne yksittäiset ihmiset, jotka käyttävät elämäntaitoa omassa elämässään, ja jotka kokevat hyötyneensä siitä ja saaneensa avun ongelmiinsa menetelmien avulla. Siksi koen tärkeänä selvittää, millä tavoin elämäntaitomenetelmiä käytetään haasteellisessa elämäntilanteessa, ja miten käyttäjät kokevat ja ar- vioivat menetelmien toimivuutta.

2.3 Lyhyt katsaus elämäntaitomenetelmien historiaan

Madsen (2014) osoittaa, miten elämäntaitokulttuurilla on pitkä historia, ja sen juuret löytyvät jo antiikin Kreikasta. Sieltä on peräisin ikään kuin elämäntaidon lähtökohta, itsensä johtamisen ajatus.

Antiikin Kreikassa vapaan miehen oli huolehdittava itsestään, jos hän mieli johtajaksi kaupunkival- tiossa. Tuon ajan filosofian mukaan johtajan oli ennen muuta kyettävä johtamaan itseään. Tässä on tapahtunut muutos historian kuluessa. Oman itsensä johtamisesta on tullut nyky-yhteiskunnassa itse- tarkoitus ja päämäärä ja olennainen osa McGeen (2005) esittämää self-made -ihmistä. Self-made ihmisen ”tekeminen alkaa” kontrollista, oman elämän johtamisesta (McGee 2005, 6 - 7). Nämä histo- rialliset lähtökohdat asettavat ikään kuin perustansa sille, mitä on olla ihminen, ja miten me kelpuu- tamme oman elämämme tänä päivänä (Madsen 2014, 80 – 82.)

Elämäntaitokulttuurin kehityksessä voi Madsenin (2014) mukaan havaita samankaltaisen muutoksen kuin läntisessä yhteiskunnassa: yhteiskunnan siirtymävaiheen maatalousvaltaisesta kohti teollistu- nutta yhteiskuntaa ja kansasta kohti yksilöä. Alkuperäiset self helpiin liittyneet kansallinen riippu- mattomuus sekä itseluottamus ovat kehittyneet tämän päivän yksilölliseksi autonomiaksi ja itsekont- rolliksi. Ensimmäinen viite liikkeestä kohti yksilöllistä elämän hallintaa löytyy vuodelta 1736 Benja- min Franklinin klassikosta Necessary hints to those who would be rich. Jo siinä jaettiin ohjeita itsekontrollin harjoittamiseksi (yksilön varallisuuden kartuttamisen ohella). Tänä päivänä itsekontrolli on siirtynyt kuitenkin koskemaan lukuisia yksilön elämänalueita ja laajentunut ajatukseksi itsensä johtamisesta yrityksen tavoin ja samalla ajatukseksi koko minuuden optimoinnista. (Madsen 2014, 5.)

Ensimmäisenä varsinaisena self help –kirjana voidaan kuitenkin pitää Samuel Smilen vuonna 1859 julkaistua teosta Self-help. Madsen (2014, 7) kuvailee sen sisältöä avoimen individualistiseksi. Smiles itse toteaa kirjassaan, miten ”energeettinen yksilöllisyys tuottaa kaikkein voimakkaimpia vaikutuksia elämään ja toisten toimiin”. Vaikka tuon ajan individualismi poikkeaakin Madsenin (2014, 7) mukaan

(21)

tämän päivän käsityksistämme, sillä oli keskeinen merkitys ja perusta nykyihmisen käsitykselle au- tonomisuudesta tai autenttisuudesta ja itselle uskollisena pysymisestä, joka myös tunkee läpi elämän- taitokulttuurista. Yhtenä viime vuosisadan yleisesti tunnettuna elämäntaito-oppaana ja klassikkona voidaan varmasti pitää Dale Garnegien vuonna 1937 kirjoittamaa Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa (How to Win Friends and Influence People). Kirjaan on koottu hyvin käytännönlähei- siä neuvoja ihmissuhdetaitojen parantamiseksi. McGee (2005, 49) toteaa, miten viime vuosisadan lopun ja yhtä lailla nykyisessä elämäntaitokirjallisuudessa näkyy heijastumia yrityksestä selittää voi- makasta sosiaalista ja taloudellista muutosta. Muutoksen eri ulottuvuudet ikään kuin sekoittuvat elä- mäntaito-oppaissa ajatuksiksi siitä, kuinka tulisi selviytyä muutoksesta muokkaamalla ajatuksiaan, asenteitaan ja toimintaansa ja käyttäen erilaisia selviytymisstrategioita. (emt., 49.)

Erilaisesta itsensä parantamisen kirjallisuudesta onkin McGeen (2005) mukaan tänä päivänä kehitty- nyt oma, huomattava teollisuuden alansa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa julkaisuosakeyhtiö American Bookseller raportoi 96 prosentin kasvun self –help -kirjallisuudessa vuosina 1991-1996. Self –help - kirjallisuuden yhteismyyntiarvo oli tuona ajankohtana arviolta 581 miljoonaa dollaria, ja itseparan- nusteollisuuden (kirjat, luennot, seminaarit, videotuotteet, hlökohtainen valmennus) vuosittaiseksi ar- voksi määriteltiin keskimäärin 2,48 miljardia dollaria. Noin puolet amerikkalaisista oli tuona ajankohtana hankkinut elämänsä aikana ainakin yhden tällaisen kirjan. (McGee 2005, 11.)

(22)

3 Elämänkulku ja elämänkulun muutokset käsitteinä ja tutkimus- kohteena

3.1 Elämänkulku ja elämänpolitiikka

Ihmisen elämänkulku muodostaa kokonaisuuden, jonka osatekijöinä ovat henkilökohtaiset pyrkimyk- set, sosiaaliset kokemukset ja konteksti. Näiden osatekijöiden keskinäinen vuorovaikutus muovaa pitkälle sitä kokonaisuutta, jonka elämänkulku muodostaa. Yksilön elämään liittyvät, sosiaaliset kokemukset vaihtelevat, ja samoin vaihtelee yksilöiden niille antama merkitys. Tutkimuksissa tämä yk- silöllisten elämäntapahtumien ja –kokemusten kokonaisuus voidaan Pekka Penttisen (2002, 1) mukaan jäsentää ajalliselle jatkumolle lapsuudesta vanhuuteen. Jokaisen ihmisen elämänkulkua voi siten pitää erilaisena kuin toisen. (Nummenmaa 1996, 6; Penttinen 2003, 380).

Penttinen (2003, 380) pitää elämänkulkua laajana käsitteenä, jonka merkitys eri yhteyksissä vaihtelee.

Sen merkitys on pitkälle riippuvainen tarkastelunäkökulmasta. Tämä voi olla yksilöllinen, yhteisölli- nen tai yhteiskunnallinen. Myös taustateoreettisella orientaatiolla on Penttisen (2003) mukaan vaikutusta elämänkulun käsitteen sisältöön. Elämänkulun voi nähdä rakentuvan esimerkiksi psykologisesta tai sosiologisesta viitekehyksestä, mikä edelleen vaikuttaa tulkintoihin elämänkulun perustekijöistä ja niiden suhteesta itse elämänkulkuun (emt., 380).

Tärkeänä elämänkulun käsitteeseen liittyvä ulottuvuus on se, millaisena yksilö nähdään suhteessa yhteisöön ja ympäröivään yhteiskuntaan. Sosiologinen näkökulma pitää yksilön elämänkulkua pit- kälti institutionaalisesti tuotettuna vakiona, joka sisältää yhteiskunnan rakenteen tarjoamat mahdolli- suudet. Yksilön elämänkulkua voidaan siten tarkastella ulkoa ohjautuvana, heijastumana tai seurauksena yhteiskunnan rakenteista. Siinä korostuvat sosiaalistuminen ympäröivään yhteisöön ja sukupol- vien välinen uusintaminen yksilön elämänkulkua määrittävinä tekijöinä. Psykologinen näkökulma sitä vastoin viittaa yksilön sisäiseen kehitykseen, psykologiseen toimintaan ja psykologisten ominai- suuksien kehittymiseen. Elämänkulku sisältää näin ollen ajatuksen yksilöstä vahvana tietoisten valintojen tekijänä ja oman elämänpolun rakentajana. Tämä tarjoaa yksilön näkökulmasta suuren mää- rän vaihtoehtoisia elämänpolkuja. Perinteen vaikutus on psykologisessa näkökulmassa vähäinen.

(Diewald & Mayer 2009, 6 – 7; Penttinen 2003, 380.)

Huomattavaa on, että eroistaan huolimatta, sekä yksilö- että yhteiskunnallisen tason näkökulmista löytyy myös yhtäläisyyksiä. Molemmat koskevat yksilön toimijuutta ja päätöksenteon sidonnaisuutta.

(23)

Molemmissa ikä ja elinaika ovat elintärkeitä päätöksentekoa rajoittavia tekijöitä. Molemmissa toimi- jan on saavutettava päämääränsä ja tehtävänsä tietyn aikakehyksen puitteissa. Yksilön elämänkul- kuun ja psyykkiseen kehitykseen vaikuttaa ratkaisevasti yksilön sijoittuneisuus historialliseen kon- tekstiin. Se voi vaihdella välittömästä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta merkityksellisten toisten kanssa laajempaan makrososiaaliseen järjestelmään. Tiettyjen elämänvaiheiden ja niiden välisten siir- tymien voidaan nähdä tarjoavan haasteita niin instituutioille kuin yksilötoimijoille. (Diewald &

Mayer 2009, 5 - 14.) Oma näkökulmani lähestyy sosiologista ajattelutapaa, jossa yksilön elämänkulku rakentuu pitkälle sosiaalisen ja kulttuurisen ympäristön ohjauksessa, ja jossa yksilölliset valinnat osaltaan pohjautuvat ympäröivän yhteisön tai yhteiskunnan asettamiin reunaehtoihin.

Giddens (1991, 215) liittää elämänkulkuun elämänpolitiikan käsitteen. Hän ymmärtää sillä yksilön elämää ja valintoja koskevaa politiikkaa, jossa korostuu yksilön refleksiivinen tietoisuus omista va- linnoistaan. Yksilön oma elämänpolitiikka mahdollistuu Giddensin (1991) mukaan nyky-yhteiskunnassa, koska modernisaation myötä perinteiset tavat, tottumukset tai uskomukset eivät ohjaile meitä samalla tavoin kuin aikaisemmin. Myös hyvän elämän kysymysten kaupallistuminen ja teknistymi- nen ovat tehneet mahdolliseksi keskittymisen sellaisiin valintoihin, jotka määrittävät yksilön elämän suuntaa ja identiteettiä. Giddens esittääkin, miten nyky-yhteiskunnassa yksilön vapautuminen perin- teisten auktoriteettien rajoituksista ei vapauta pelkästään tekemään valintoja, vaan itse asiassa vaatii tekemään valintoja, sillä nämä valinnat juuri auttavat rakentamaan minuutta ja ylläpitämään kohe- renttia, omaelämäkerrallista kertomusta. Tärkeänä osana tätä minuuden rakentamista on itsensä toteuttaminen oman elämäntavan ja -tyylin valinnan muodossa. Niistä tulee tottumuksen kaltaisia käy- tänteitä, joihin sisältyvät esimerkiksi erilaiset käyttäytymisen muodot, kuten pukeutuminen, syömi- nen, harrastukset tai itsestä huolehtiminen laajemminkin. (vrt. luku 2.1.) Kaikki päivittäiset yksilön tekemät valinnat liittyvät siten muutoksen näkökulmasta minuuden ytimeen, sen luomiseen ja jatku- vaan päivittämiseen modernin yhteiskunnan monien eri vaihtoehtojen kontekstissa. (Giddens 1991, 10 – 34, 80 – 82, 214 - 215.)

Penttinen (2003, 381) pitää elämänpolitiikan määritelmää rajallisena, ja laajentaa sitä koskemaan muutakin kuin arkielämän yksittäisten valintojen politiikkaa. Hän pitää elämänpolitiikkaa yhteistu- loksena yksilön valintatilanteissa tekemistä valinnoista, joille on ominaista johdonmukaisuus, jopa periaatteellisuus. Myös valitsematta jättämistä voidaan pitää valintana. Tämä liittää elämänpolitiikan Penttisen (2003, 381) mukaan osaksi elämänkulkua, jossa voi nähdä jälkiä myös yksilön ulkopuolisista yhteiskunnallisista prosesseista, kuten yhteiskunnallisten uhkien ja riskien vaikutuksesta yksilön elämään. Cortois ja Laermans (2017, 2) tiivistää edellisen näkemykseksi refleksiivisestä siteestä myö- häismodernien instituutioiden ja minuuden välillä. Yksilö ei pelkästään kamppaile epävarmuuden ja

(24)

riskien kanssa, vaan on kyvykäs myös luottamukseen ja sitoutumiseen. (vrt. luku 2.2.) Lisääntynyt refleksiivinen tietoisuus on avaimena uudenlaiseen elämänpolitiikkaan julkisella alueella, jonne myö- häismodernin yhteiskunnan eriytyminen on tuottanut eri elämänalueiden asiantuntijajärjestelmän, joiden varaan nyky-ihminen elämänkulkunsa pitkälle perustaa. (Cortois & Laermans 2017, 2 – 3; Pent- tinen 2003, 381.)

3.2 Elämänkulun muutos, käännekohta vai haarauma?

Ihmisen elämänkulkuun sisältyy monenlaisia jaksoja toinen toistaan seuraavana sarjana ja yksilön kannalta niin ei-merkityksellisiä kuin merkittäviä elämäntapahtumia. Merkittävät elämäntapahtumat voivat toimia eräänlaisina elämänkulun käännekohtina, jotka voivat tuoda suuria ja pitkäaikaisiakin muutoksia yksilön elämänkulkuun. (ks. Antikainen 1998; Oravala ja Rönkä 1999.) Kiinnostavan tut- kimuskohteen näistä muutoksista tekee Vilma Hännisen (1999, 72) mielestä se, että muutokset ja niihin sopeutuminen tai sopeutumattomuus voivat uhata sekä ihmisen psyykkistä että fyysistä hyvinvointia. Vaikka toisaalta ne voivat tarjota myös mahdollisuuksia.

Osaa elämänkulun muutoksista voidaan pitää täysin normaaleina ja ennustettavina, joko biologisesti tai sosiaalisesti määräytyvinä. Ne voidaan nähdä elämänkulkuun liittyvänä kehityksenä, jota esiintyy lähes kaikilla ihmisillä tietyssä iässä ja tietyssä yhteiskunnassa (Hendry & Kloepp 2002, 44; Oravala

& Rönkä 1999, 276 - 277). Näitä ovat muun muassa koulun aloittaminen, murrosikä, parisuhteen muodostaminen, vanhemmuus ja vanheneminen. Sen tiedostaminen, että toisilla tapahtuu vastaavaa kuin itsellä tekee muutoskokemuksesta yksilölle emotionaalisesti ja sosiaalisesti tuetun kokemuksen.

Selviytyminen näistä muutoksista ei siten välttämättä vaadi erityisiä ponnistuksia. Sitä vastoin muutokset joihin on vaikea sopeutua, tulevat usein odottamatta siihen valmistautumattomalle yksilölle.

(Hendry & Kloepp 2002, 45.) Muutoksella voi näin ollen viitata johonkin yksilön kokemaan poik- keavaan tilanteeseen omassa elämänkulussa. Muutostilanteessa normaali elämänkulku katkeaa, ja muutoksesta selviytyäkseen yksilö joutuu kehittämään erilaisia selviytymiskeinoja (coping strate- gies).

Muutoskokemuksen alkuperän tarkastelu on tärkeä yksilön toimijuuden näkökulmasta (vrt. Oravala

& Rönkä 1999). Muutoksiin voi olettaa sisältyvän niin ulkoisia, yksilöstä riippumattomia kuin sisäi- siä, yksilöstä itsestään riippuvia tekijöitä. Muutokset voivat olla yksilön kontrollin ulottamattomissa (esimerkiksi työpaikan menetys yrityssaneerauksen seurauksena), tai ne voivat myös perustua omaan valintaan ja harkintaan (työ- tai asuinpaikan vaihdos). Muutosten voi olettaa sisältävän myös ajallisen

(25)

ulottuvuuden: ne voivat tulla äkillisesti odottamatta (menetykset tai terveydentilan muutokset) tai olla pitkään yksilön mielessä jatkuneena, prosessinomaisena tilana (esimerkiksi ammatinvaihto ja uudel- leen kouluttautuminen). Muutoksiin voi vielä lisätä emotionaalisen ulottuvuuden, yksilön kokeman ja muutoskokemukselle tai -tilanteelle antaman positiivisen tai negatiivisen merkityksen. (Hänninen 1999; Oravala ja Rönkä 1999.) Siten elämänkulun muutokset tekevät mahdolliseksi tarkastella ihmisen tapaa merkityksellistää elämäänsä (Hänninen1999, 72).

Muutoskäsitteen synonyyminä on usein käytetty käännekohdan käsitettä. Oravala ja Rönkä (1999) korostavat kuitenkin, että nämä kaksi on tärkeä erottaa toisistaan. Kaikki elämänkulun muutokset eivät välttämättä saa aikaan pitkäaikaisia muutoksia ihmisen elämänkulussa, eivätkä ne välttämättä ole tärkeitä oman elämän kannalta. He nostavat esiin keskeisenä tekijänä käännekohtakokemuksessa sen, että yksilö subjektiivisesti ymmärtää elämänkulun tapahtuman muuttaneen omaa elämää, ja että yksilö itsekin kokee muuttuneensa tapahtuman seurauksena. Tähän liittyy keskeisesti ajatus, että yk- silö tunnistaa käännekohdan vasta jälkeenpäin, kun hänelle on selvinnyt sen pitkäaikaiset vaikutukset omaan elämään. Käännekohtaa ja muutosta lähellä on haaraumakohdan käsite, jota käytetään silloin, kun ihmiset aktiivisesti omien valintojen ja ratkaisujen kautta muuttavat elinolosuhteitaan. (Oravala ja Rönkä 1999, 274 - 275.)

Oravala ja Rönkä (1999) selittävät elämänkulun käännekohtia yksilöllisten tekijöiden ohella yhteis- kunnallisilla olosuhteilla ja kulttuurin rakennetekijöillä. Erilaiset yhteiskunnalliset tekijät esimerkiksi työelämän alueella pakottavat yksilön päätöksentekotilanteisiin, jotka suuntaavat hänen elämäänsä monella tapaa. Kulttuurin arvot ja normit vaikuttavat siihen, millaisten valintojen kautta yksilöt elä- määnsä jäsentävät. Yksilöllisinä tekijöinä yksilön kognitiiviset kyvyt ja mieliala puolestaan vaikuttavat siihen, miten yksilö tunnistaa muutostilanteen ja arvioi sitä. (Oravala ja Rönkä 1999, 274 - 277.) Myönteisimmillään Oravala ja Rönkä (1999) näkevät muutoksen oppimiskokemuksena, mikä heijastuu pitkälle yksilön koko elämään kognitiivisena, emotionaalisena tai persoonallisena kehityksenä.

Muutoksesta voi esimerkiksi seurata uusia käyttäytymismuotoja, jotka edistävät ihmisen selviämistä tulevissa haasteissa. Kielteisimmillään se voi puolestaan johtaa jopa erilaisiin psykopatologian muotoihin. Oleelliseksi tässä muodostuu se, että tietty ratkaisu tai tietty tapahtuma voivat johtaa kehitys- polkua johonkin tiettyyn suuntaan, ja samalla sulkea pois muita, vaihtoehtoisia päämääriä. Esimer- kiksi kyvyttömyys kontrolloida omaa elämää ja tunne olosuhteiden armoilla olosta voivat saada aikaan kielteisiä muutoksia psyykkisessä hyvinvoinnissa, elämän tyytyväisyydessä ja terveydessä. (ks.

Hänninen 1999; Oravala ja Rönkä 1999, 274 – 277.)

(26)

Muutostutkimus on runsasta. Muutosta on tarkasteltu selviytymisen näkökulmasta muun muassa va- kavan sairauden jälkeen, työttömyyden kohdatessa tai itsemurhaperheen omaisen näkökulmasta (ks.esim. Hänninen 1999; Kantola 2009; Marjamäki 2007; Reinikainen 2009; Uusitalo 2006). Tutki- muksissa on keskitytty pitkälti elämänkulun muutoksiin ja käsittelemään käänteen tekeviä kohtia elä- mänkulussa. Samalla on tarkasteltu näistä kokemuksista selviytymistä ja selviytymisprosessia itse- ään. Tässä tutkimuksessa tutkimuksen lähtökohtana on tietty keino ja sen saama merkitys osana muu- toskokemusta.

3.3 Muutoksesta selviytyminen tai selviytymättömyys

Yksilön suhde muutokseen ja tapa käsitellä muutostilannetta ovat keskeisellä sijalla siinä, miten elä- mänkulku jatkuu muutoksen jälkeen. Muutostilanne ja siitä selviytyminen edellyttävät yksilöltä erilaisia kognitiivisia ja psyykkisiä taitoja. Yksilön tulee kyetä reflektoimaan tapahtunutta: kohdata tapahtunut ja ymmärtää tapahtuman vaikutukset ja seuraukset niin itseensä kuin omaan elämäänsä (Oravala ja Rönkä 1999). Selviytyminen edellyttää myös kykyä keksiä ja löytää keinoja (coping stra- tegies) hallita vaihtelevia tilanteita ja ratkaista mahdolliset tilanteen eteen tuomat haasteet ja ongelmat. Edellä mainitut yhdessä kuuluvat niihin suojatekijöihin, jotka edistävät ihmisen selviytymistä vaikeissa olosuhteissa. (Poijula 2009, 88 - 89.)

Perinteisesti selviytyminen on määritelty responssina painetta aiheuttavaan tilanteeseen, mitä myös muutostilanne voi aiheuttaa. Selviytymisen uudempi määritelmä on dynaamisempi, ja se ottaa pa- remmin huomioon selviytymiseen liittyvät yksilölliset ominaisuudet, havaitsemisen, selviytymisin- tention mutta myös tilanne- ja kontekstitekijät. Erica Frydenbergin (2017, 1) mukaan selviytyminen sisältää niin ennakoivaa (anticipated), estävää (preventive) kuin edistävää (proactive) selviytymistä.

Näillä hän viittaa selviytymiseen toimintana, jossa yksilö yhtäältä ennakoi potentiaalista kuormitusta ja toimii ennalta, jotta voisi estää tai vaimentaa kuormittavan tilanteen vaikutuksen, mutta toisaalta suuntautuu tulevaisuuteen, on tavoitteellinen, hyödyntää resurssejaan ja tekee aloitteita tilanteen hal- litsemiseksi. (Frydenberg 2017, 1, 69 – 71.)

Kathryn M. Gow ja Marek J. Celinski (2011, 2) liittävät selviytymiseen ajatuksen liikkeellä olosta.

He puhuvat tien löytämisestä ja kuvaavat selviytymistä liikkeenä sieltä, missä henkilö on nyt sinne, missä hän haluaa olla. Elämänkulku ja selviytyminen voidaan molemmat siten nähdä toistensa kal- taisina prosesseina, jossa lähtökohtana ovat yksilön menneet tai nykyhetken tapahtumat ja tulevai-

(27)

suuden ajateltavissa olevat ja suunnitellut tapahtumat. Näin yksilön konstruoima elämänkulku muodostaa ikään kuin ne puitteet niille selviytymiskeinoille, joita yksilö käyttää kussakin tilanteessa. (vrt.

Hänninen 1999; Ojuri 2004, 53.)

Tänä päivänä selviytymiseen yhdistetään resilienssin (recilience) käsite, millä viitataan yksilön kykyyn vastata joustavasti vaihteleviin, tilanteen asettamiin vaatimuksiin ja kykyyn palautua kielteisistä tunnekokemuksista. Suomennettuna termi viittaa yksilön sietokykyyn vaikeuksien keskellä, sisuun tai sinnikkyyteen. Frydenberg (2017) tarkastelee selviytymisen ja resilienssin suhdetta ja näkee selviytymisen eräänlaisena sopeutumisprosessina, jossa selviytyminen ikään kuin mobilisoi yksilön resursseja, jonka onnistuneena lopputuloksena on resilienssi. Sosiokulttuurinen näkökulma korostaa selviytymistaitoja, selviytymistä resilienssin rakentajana. Myönteinen ajattelutapa omasta kyvystä muuttua on keskeinen elementti selviytymistaitojen repertuaaria, kuten myös kestävyys, sisukkuus ja sitkeys. Myös emootioilla on keskeinen osa siinä, miten yksilö sopeutuu muutostilanteessa. Siksi emootioiden tunnistaminen niin itsessä kuin toisissa on tärkeä osa selviytymistä. Frydenberg (2017, 29) korostaa, miten hyvät selviytymisresurssit ovat avain kykyyn palauttaa tasapaino haasteellisessa tilanteessa ja saavuttaa henkilökohtainen resilienssi. Kokemus omasta resilienssistä vaihtelee yksilön elämänkulun aikana. (Frydenberg 2017, 2 – 6, 26 – 30, 67 - 68.)

Kenneth McLaughlin (2012) esittää kriittisen näkökulman selviytymiskäsitteen käyttöön. Hän arvos- telee selviytymiskäsitteen käyttöä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. McLaughlinin (2012, 51) mukaan käsite on siirretty alkuperäisestä yhteydestään koskien holokaustin uhrien selviytymistä, jopa käsittämään tavallisista arjen haasteista selviytymistä. Hän näkee, että käsitteen runsas käyttö heijastelee muuta yhteiskunnassa tapahtuvaa muutosta, missä ”maailmanlopun meininki” on siirtynyt koskemaan niin terveyden tavoittelua kuin sosiaalipolitiikkaa. McLaughlin nostaa esiin näkemyksen riskiyhteiskunnasta, jossa yksilö nähdään liioitellun haavoittuvana. Lähes kaikessa voidaan nähdä elä- mää uhkaavaa potentiaalia, jota varten tarvitaan erityisiä suojelutoimenpiteitä. Kaupallisuus ruokkii tätä näkemystä tuottamalla erilaisia ohjekirjoja, kuluttajatuotteita ja median ulostuloja, joissa kasva- vassa määrin halutaan edistää selviytymistä erilaisista vaikeuksista ja elämäntilanteista. Myöhäismo- dernissa yhteiskunnassa selviytyminen on alettu nähdä eräänlaisena saavutuksena ja jopa yksilöllisen erottautumisen välineenä. McLaughlin (2016, 51) esittää, että selviytyjämentaliteetti on alkanut hallita nykykulttuuria ja tullut osaksi niin yksilöllistä kuin kollektiivista tietoisuutta. Sen avulla voi hank- kia tunnustusta ja statuksen, jota ei ehkä muuten saavuttaisi. (McLaughlin 2012, 2 – 8, 51 – 53.) Keskeistä selviytymisessä on Frydenbergin (2017, 2) mukaan se, miten yksilö arvioi ja määrittelee tilanteen ja sen aiheuttaman kuormituksen. Hän pitää onnistuneen selviytymisen ja selviytymisstra-