”Nythän myö puhutaan paljon enempi”
Narratiivis-diskursiivinen tapaustutkimus miesten pariterapiatulkinnoista: minäpositiot ja merki- tyksenanto terapiaprosessin jälkeisissä haastatteluissa
Säde Loponen Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Psykologian oppiaine
Heinäkuu 2021
Itä-Suomen yliopisto, Filosofinen tiedekunta Psykologian oppiaine
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto
Loponen, Säde: ”Nythän myö puhutaan paljon enempi” – Narratiivis-diskursiivinen tapaustutki- mus miesten pariterapiatulkinnoista: minäpositiot ja merkityksenanto terapiaprosessin jälkei- sissä haastatteluissa
Pro gradu -tutkielma, 61 sivua, 1 liite (2 sivua)
Tutkielman ohjaajat: PsT, yliopistonlehtori Maija Korhonen ja PsT, psykologi Tarja Salokoski Heinäkuu 2021
Asiasanat: psykoterapia, pariterapia, tapaustutkimus, narratiivinen tutkimus, diskurssianalyysi, maskuliinisuus, positiointi, minäpositiot
Tutkimuksessa tarkasteltiin, millaisia minäpositioita miehet ottivat jäsentäessään pariterapiako- kemustaan ja parisuhdettaan. Lisäksi tutkittiin, millaisia tulkintoja terapian merkityksestä ja an- nista itselleen ja parisuhteelleen he näissä positioissa tekivät. Tutkimus toteutettiin tapaustutki- muksena, jonka aineistona olivat kahden heteromiehen retrospektiiviset haastattelut.
Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostivat sosiaalinen konstruktionismi ja narratiivis- diskursiivinen tutkimusperinne. Päämenetelmänä toimi Avelingin, Gillespien ja Cornishin kehit- tämä moniäänisyyden analyysi, jonka avulla tunnistettiin minäpositioita. Aineistosta tunnistettiin yhdeksän minäpositiota: puhumaton puoliso, avoin puoliso, tyytyväinen asiakas, pettynyt asia- kas, tyypillinen mies, hyvä aviomies, kömpelö puhuja, laatutietoinen asiakas ja kuormittunut minä. Pariterapiaa merkityksellistettiin oppimiskokemuksena ja onnistuneena asiakaspalveluko- kemuksena. Toinen miehistä tulkitsi parisuhdettaan jakamisen ja avoimen kommunikaation ihanteen kautta, kun taas toinen korosti puolisoiden itsenäisyyttä ja tasa-arvoa. Miehet asemoi- vat itseään suhteessa kulttuurisiin mallitarinoihin, joita maskuliinisuuteen, parisuhteeseen ja psykoterapiassa käymiseen liittyy. Pariterapiassa käymiseen saattaa liittyä stigmaa, johon miehet ottivat kantaa normalisoimalla terapiassa käymistä esimerkiksi rinnastamalla sen muihin palve- luihin. Mahdollisuus tulkita terapiakokemustaan joustavasti erilaisista minäpositioista näyttäytyy
tämän tutkimuksen perusteella asiakkaan etuna, ja se voisi madaltaa kynnystä osallistua terapi- aan.
Miesten tulkinnat pariterapiaprosessista on vähän tutkittu aihe, ja sosiaaliseen konstruktionis- miin sitoutunutta pari- ja perheterapiatutkimusta on yleensä ottaen tehty vähän. Narratiivis-dis- kursiiviset menetelmät ja positioitumisen analyysi osoittautuivat tämän tutkimuksen mukaan kuitenkin hedelmällisiksi työkaluiksi pariterapiatutkimuksen kentällä.
University of Eastern Finland, Philosophical Faculty School of Educational Sciences and Psychology Institute of Psychology
Loponen, Säde: ”Now we talk a lot more” – A narrative-discursive case study conserning men's interpretations of couple therapy process: I-positions and meaning making in retrospective inter- views
Thesis, 61 pages, 1 attachment (2 pages)
Supervisors: PhD, university teacher Maija Korhonen and PhD, psychologist Tarja Salokoski July 2021
Keywords: psychotherapy, couple therapy, case study, narrative analysis, discourse analysis, masculinity, positioning, I-positions
The aim of this study was to determine what I-positions men took when they talked about their couple therapy experience and intimate relationship. Another aim was to examine how in those positions they made sense of therapy and it’s meaning to their marriage and themselves. This was a case study of two heterosexual men whose retrospective interviews were studied.
The study was based on principles of social constructionism, and narrative-discursice analysis was applied. The main method was a method for analyzing multivoicedness by Aveling, Gillespie and Cornish which was used to identify I-positions. Nine I-positions were found in the material:
speechless partner, open partner, satisfied customer, disappointed customer, typical man, good husband, awkward speaker, quality-conscious customer and I-as-burdened. Men made sense of their couple therapy experience as a learning experience and as a successful customer experi- ence. One interpreted his marriage through the ideal of sharing and open communication while the other highlighted spouses’ independence and equality. Men positioned themselves in rela- tion to cultural model stories related to masculinity, intimate relationships and psychotherapy.
There may be some stigma surrounding couple therapy and men took a stance on it by normal- izing couple therapy for example by comparing it with other services. According to this study, a
possibility to interpret one’s therapy experience flexibly from different I-positions seems to be a benefit to customer and it could lower the threshold of going to therapy.
Men's interpretations about couple therapy is a very little examined area, and the same situation applies to social constructionist couple and family therapy research. However, narrative-discur- sive methods and positioning analysis turned out to be fruitful tools in the field of couple ther- apy research.
Sisällysluettelo
1 Johdanto 7
2 Teoreettinen viitekehys 9
2.1 Psykoterapiatutkimus 9
2.2 Narratiivis-diskursiivinen tutkimusote 12
2.2.1 Positiointi ja minäpositiot 14
3 Tutkimuskysymykset 17
4 Aineisto ja menetelmät 17
5 Tulokset 21
5.1 Timo 21
5.1.1 Puhumaton vs. avoin puoliso 24
5.1.2 Pettynyt vs. tyytyväinen asiakas 27
5.1.3 Tyypillinen mies 30
5.2 Marko 32
5.2.1 Hyvä aviomies 34
5.2.2 Kömpelö puhuja 37
5.2.3 Kuormittunut minä 40
5.2.4 Laatutietoinen asiakas 42
6 Pohdinta 46
6.1 Johtopäätöksiä 46
6.2 Tutkimuksen arviointi 51
Lähteet 54
Liite 1: Haastattelurunko 60
1 Johdanto
”Järki hoi älä jätä – käymättä terapiassa”, mainoskyltti julistaa jykevin kirjaimin kauppakeskuksen pihassa. Kyseessä on Terapiassa tavataan -kampanjan mainos, jonka tarkoituksena on hälventää mielenterveyden ongelmiin liittyvää stigmaa ja rohkaista ihmisiä hakemaan apua. Kampanja on saanut kiitosta mutta myös kritiikkiä: on tuotu esiin se tosiasia, ettei psykoterapiaan hakeutumi- nen läheskään aina tyssää häpeään, vaan tiellä on käytännön esteitä, kuten hoitomuodon hinta ja psykoterapeutin löytämisen vaikeus.
Psykoterapia ja muu mielenterveyden haasteisiin suunnattu psykososiaalinen hoito on viime vuosina herättänyt paljon keskustelua, josta on kummunnut myös konkreettisia tekoja. Syksyllä 2019 eduskunnalle luovutettiin Terapiatakuu-kansalaisaloite, jonka tavoitteena on nopeuttaa ja helpottaa pääsyä mielenterveyspalveluiden piiriin. Aloitteen toteutuessa hoidon tarve arvioitai- siin jo ensimmäisellä käynnillä perusterveydenhuollossa, ja jos psykoterapian tai muun psyko- sosiaalisen hoidon tarve todettaisiin, hoito alkaisi kuukauden kuluessa ensikäynnistä. Terapiata- kuu yhdistettiin vuonna 2020 hoitotakuuseen, mutta tätä kirjoittaessani, kesällä 2021, hoitota- kuun käsittely sosiaali- ja terveysvaliokunnassa on edelleen kesken (mielenterveyspooli.fi, viitattu 23.6.2021). Samaan tarpeeseen pyrkii vastaamaan Terapiat etulinjaan -hanke, jossa pyritään ke- hittämään perusterveydenhuollon mielenterveyspalveluja ja niiden nopeaa saatavuutta HYKSin erityisvastuuelueella (terapiatetulinjaan.fi, viitattu 23.6.2021). Vireillä on myös Psykoterapian puolesta -kansalaisaloite psykoterapeuttikoulutuksen muuttamisesta maksuttomaksi (kansalais- aloite.fi, viitattu 23.6.2021).
Yhteiskunnallisessa keskustelussa näyttäisi siis vallitsevan melko laaja yksimielisyys siitä, että psykoterapiasta on hyötyä. Tätä tukee myös tutkimusnäyttö, jota on kertynyt viime vuosikymme- ninä runsaasti. Psykoterapian vaikuttavuutta on tutkittu paljon, kun taas asiakkaan näkökul- masta tietoa on verrattain vähän (Johnson, Hunsley, Greenberg & Schindler, 1999). Tähän toivon- kin opinnäytetyöni tuovan omalta osaltaan lisävaloa. Tutkimukseni asemoituu
psykoterapiatutkimuksen ja narratiivis-diskursiivisen tutkimuksen kentälle, ja sen keskiössä on kysymys siitä, miten haastateltavat merkityksellistävät pariterapiakokemustaan ja millaisia minäpositioita he ottavat haastattelutilanteessa puhuessaan parisuhteestaan tai itsestään puoli- sona. Narratiivis-diskursiivinen pariterapiatutkimus on jäänyt vaikuttavuustutkimuksiin verrat- tuna psykoterapiatutkimuksen kentällä marginaaliin (Borcsa & Rober, 2016), joten sen mahdolli- suuksia on syytä kartoittaa lisää.
Vaikka yleinen mielikuva psykoterapiasta on verrattain myönteinen, tämä vaikuttaisi koskevan lähinnä yksilöpsykoterapiaa. Siinä missä yksilöterapiaan hakeutumista rohkaistaan julkisesti, pa- riterapiaan kannustavat kampanjat loistavat poissaolollaan. Tutkimuksissa pariterapia on to- dettu tehokkaaksi hoitomuodoksi, mutta vain harva pariskunta hakee apua, ennen kuin ongel- mat ovat vakavia. Heteroparisuhteessa avun hakemisen aloitteentekijä on yleensä nainen. Syitä tähän on haettu muun muassa esittämällä hieman stereotyyppisiä ajatuksia siitä, että miehet ovat yleensä ottaen naisia haluttomampia hakeutumaan psykoterapiaan ja heteroparisuhteessa nainen usein toimii ikään kuin suhteen ilmapuntarina ja reagoi herkemmin ongelmiin. (Doss, At- kins & Christensen, 2003.)
Omassa tutkimuksessani sukupuolinäkökulma on läsnä, koska aineistoni muodostuu kahden miehen yksilöhaastatteluista ja terapiassa käyntiin sekä parisuhteeseen liittyy kulttuurissamme sukupuolittuneita merkityksiä, odotuksia ja vaateita. Molemmat miehet ovat tahoillaan tulleet paripsykoterapiaan vaimonsa kanssa, mutta haastattelutilanteissa kummankaan vaimo ei ole mukana. Kumpikaan ei ole ollut terapiaan tulemisessa aloitteentekijänä, vaan pikemminkin hie- man vastahakoinen. Tällainen asiakasryhmä on melko näkymätön sekä tutkimuksessa että yh- teiskunnallisessa keskustelussa, jossa korostuu psykoterapiaan pääsemisen vaikeus ja sinne pyr- kiminen. Siksi onkin mielenkiintoista saada myös heidän tulkintojaan esiin. Narratiivis-diskursiivi- sen tutkimuksen ei ole tarkoitus paljastaa todellisuutta koskevia lainalaisuuksia, mutta sen avulla voi päästä käsiksi tulkintoihin ja merkityksenantoihin, jotka koskevat pariterapiaa ja tuovat julki yhteiskunnassa vallitsevia normeja ja odotuksia. Tapaustutkimus puolestaan mahdollistaa tutki- mukseen valikoituneiden tapausten yksityiskohtaisen analysoimisen.
Seuraavaksi kuvaan tutkimukseni teoreettista viitekehystä, käyn läpi työn toteuttamisen lähtö- kohdat ja reunaehdot ja analysoin aineistoa. Päätän tutkimukseni pohdintalukuun, jossa kokoan yhteen tuloksia, arvioin työn onnistumista myös eettisistä näkökulmista ja annan ehdotuksia jat- kotutkimusaiheiksi.
2 Teoreettinen viitekehys
2.1 Psykoterapiatutkimus
Psykoterapiatutkimus on perinteisesti jakautunut tuloksellisuus- ja prosessitutkimukseen. Näistä edellisessä painottuu määrällinen mittaaminen ja ryhmävertailuihin keskittyvä empiirinen tutki- mustraditio, kun taas jälkimmäisessä tarkastellaan psykoterapian sisällöllistä kulkua. (Toskala &
Wahlström, 1996.) Oma tutkimukseni ei edusta puhtaasti kumpaakaan perinnettä. En tutki tera- piaprosessin vaikutuksia tai prosessia sinänsä, vaan huomioni kiinnittyy siitä tehtyihin tulkintoi- hin ja sille annettuihin merkityksiin; keskiössä on siis puhe terapiasta enemmän kuin itse terapia.
Siinä missä prosessitutkimuksessa käytetään yleensä aineistona terapiaistunnoista kerättyä ma- teriaalia, tämän tutkimuksen aineistona ovat jälkikäteen toteutetut haastattelut, joissa haastatel- tavat reflektoivat terapiakokemustaan. Tutkimukseni on aineistolähtöinen, mikä tarkoittaa sitä, etten ole etukäteen määritellyt, millaisia merkityksiä kiinnostuksen kohteena oleville ilmiöille voi- daan antaa (Wahlström, 2012). Lisäksi sen voi määritellä tapaustutkimukseksi, koska siinä tarkas- tellaan kahta tapausta, joiden määrittely, analyysi ja ratkaisu on tutkimuksen keskeinen tavoite.
Tarkemmin tutkimustani voisi luonnehti intensiiviseksi tapaustutkimukseksi, jonka tavoitteena on ainutlaatuisuutensa vuoksi teoreettisesti mielenkiintoisten tapausten tiheä kuvaus, tulkinta ja ymmärtäminen. Tarkoituksena ei ole tehdä tapauksesta yleistyksiä, vaan selvittää, millä logiikalla juuri nämä tapaukset toimivat. (Eriksson & Koistinen, 2014.)
Viime vuosikymmeninä etenkin psykoterapian vaikuttavuus on usein ollut tutkijoiden mielenkiin- non kohteena, ja psykoterapia onkin todettu monissa tutkimuksissa toimivaksi hoitomuodoksi.
Bruce E. Wambold julkaisi vuonna 2001 eri terapiamuotojen tehoa koskevista meta-analyyseista laajan katsauksen, josta kävi ilmi, että psykoterapian absoluuttinen teho oli huomattavan korkea eikä eri terapiasuuntausten vaikuttavuudessa ilmennyt suuria eroja. Myöskään diagnoosilla ei katsauksen mukaan ollut suurta vaikutusta siihen, millaisesta hoidosta ihminen eniten hyötyy.
Samoin pariterapia on todettu tutkimuksissa tehokkaaksi hoitomuodoksi, eikä eri suuntausten välillä ole merkittävää vaihtelua vaikuttavuudessa, joskin tutkimusta on yksilöterapioihin verrat- tuna vähän eikä kaikkia pariterapiasuuntauksia ole tutkittu juuri lainkaan (Gurman, 2011). Tulok- set eri terapiamuotojen yhtäläisestä tai lähes yhtäläisestä hyödyllisyydestä ovat vahvistaneet Ro- senzweigin jo 1930-luvulla tekemää huomiota, ettei terapian vaikuttavuus riipu taustateoriasta, vaan taustalla lienee piileviä vaikuttavia tekijöitä, joiden Rosenzweig arveli liittyvän muun muassa terapeutin persoonallisuuteen. Hän nosti ensimmäisenä esiin ekvivalenssiparadoksiksi kutsutun ilmiön, jolla tarkoitetaan sitä, että eri terapiasuuntaukset tuottavat ryhmävertailussa samankal- taisia tuloksia. (Lahti-Nuuttila & Eronen, 2012.) Edelleen kiinnostusta herättää kysymys siitä, mitkä tekijät tarkemmin ottaen vaikuttavat terapian tuloksellisuuteen ja millä tavalla, esimerkiksi mikä on asiakkaan osuutta ja mikä terapeutin tai kontekstin vaikutusta.
Myös kotimaisessa psykoterapiatutkimuksessa on painottunut vaikuttavuuden näkökulma. Suu- rin Suomessa toteutettu tutkimus on Helsingin psykoterapiatutkimus, johon osallistui vuosina 1994–2000 yhteensä 367 mieliala- tai ahdistuneisuushäiriöstä kärsivää avohoitopotilasta. Osallis- tujat satunnaistettiin neljään ryhmään, jotka saivat eri psykoterapiasuuntausten mukaista hoi- toa. Kaikissa ryhmissä oireet vähenivät ja työkyky parani, eikä eri suuntausten välillä havaittu hoi- totuloksien suhteen ratkaisevaa eroa, joskin pitkien hoitojen tulokset säilyivät seurannassa pi- dempään kuin lyhyiden. (Knekt, Lindfors & Laaksonen, 2010.)
Toskala (1996) kritisoi psykoterapian tuloksellisuuden arviointia pelkästään behavioraalisten kri- teerien pohjalta, koska niiden kautta ”ihmisen yksilöllisyys tavoitetaan varsin huonosti ja kriteerit saattavat olla muutoksen todentamisessa toissijaisia tai jopa irrelevantteja” (s. 10). Esimerkiksi masennusoireita kartoittavista kyselyistä ei hänen mukaansa välity se, miten ihmisen ymmärrys oireilustaan on terapian aikana muuttunut. Tähän puutteeseen asiakkaan tulkintoihin keskitty- vällä tutkimuksella on mielestäni paljon annettavaa. Vaikkei tämän tutkimuksen tavoitteena ole
Toskalan mainitsema muutoksen todentaminen, sen lähestymistapojen kautta avautuu mahdol- lisuuksia hänen peräänkuuluttamaansa näkökulmaan eli siihen, miten ihminen itse merkityksel- listää omaa terapiaprosessiaan. Hakala (2008) esittää, että sillä, miten henkilö itse mieltää ja se- littää terapiaprosessiaan, on merkitystä myös tämän kokeman psyykkisen hyvinvoinnin kannalta.
Vaikka kiinnostus tutkia psykoterapiaa narratiivisesta, diskursiivisesta ja dialogisesta näkökul- masta on viime aikoina lisääntynyt, valtaosa psykoterapiatutkimuksesta on edelleen määrällistä ja pari- ja perheterapiatutkimus ylipäätään on jäänyt marginaaliin; laadulliset menetelmät on vasta alettu hyväksyä valideiksi menetelmiksi kliinisen psykologian ja psykoterapiatutkimuksen kentällä, vaikka sosiaalitieteissä niillä on pitkät perinteet. (Borcsa & Rober, 2016.) Narratiivis-dis- kursiivisia ja dialogisia menetelmiä hyödyntävistä tutkimuksista artikkelikokoelman toimittaneet Borcsa ja Rober (2016) pitävät laadullisen tutkimuksen lisääntymistä tervetulleena kehityssuun- tana, sillä sanoilla ja merkityksillä on psykoterapiassa keskeinen sija, ja laadullisilla menetelmillä on muutenkin mahdollista päästä paremmin käsiksi pari- ja perheterapian kompleksisuuteen.
Heidän mukaansa määrällinen tutkimus on ollut omiaan osoittamaan, että psykoterapia toimii, mutta se ei pysty vastaamaan kysymyksiin, miten ja miksi. Taylor ja Loewenthal (2001) ovat to- denneet, että puheen ja kielen analyysin voisi olettaa kiinnostavan kaikkia psykoterapeutteja ja psykoterapiatutkijoita, jos omaksutaan postmodernistinen ajatus siitä, että kielen kautta välitty- vät merkitykset ovat aina riippuvaista ajasta, paikasta ja vuorovaikutuksen osapuolista. Miksei näin sitten ole? Hodgetts ja Wright (2007) pitävät uskoa ”puhtaan” kvantitatiivisen tiedon parem- muuteen yhtenä tärkeimmistä syistä sille, ettei laadullinen psykoterapiatutkimus ole saavuttanut yhtä vakiintunutta asemaa kuin määrällinen. He viittaavat myös terveydenhuollon kustannuspai- neisiin, jotka ohjaavat tutkimuksen suuntaa. Sama tilanne lienee ajankohtainen Suomessakin.
Tähänastista terapia-asiakkaaseen keskittyvää laadullista tutkimusta kokoaa Levittin, Pomervillen ja Suracen (2016) meta-analyysi, joka kattaa 109 eri laadullisilla menetelmillä toteutettua tutki- musta ja 1414 asiakasta. Tuloksissa korostuu asiakkaan näkökulman ymmärtämisen tärkeys ja tämän oman toimijuuden tukemisen merkitys terapiaprosessissa. Tässäkin näkyy relativistiseen kielikäsitykseen sitoutuneiden menetelmien harvinaisuus psykoterapiatutkimuksessa; yli sadasta tutkimuksesta vain kymmenkunta on sellaisia, joissa kyseisiä menetelmiä hyödynnettiin.
Suomessa narratiivista ja diskurssianalyyttista otetta terapia-asiakkaiden tulkintojen tutkimisessa ovat käyttäneet muun muassa Valkonen (2007) ja Hakala (2008).
Kun tarkennetaan laadullisesta psykoterapiatutkimuksesta nimenomaan laadulliseen paritera- piatutkimukseen, tutkimusta on tehty vieläkin vähemmän. Tseliou (2013) kokoaa yhteen 28 dis- kurssianalyyttista ja keskusteluanalyyttista perheterapiatutkimusta koskevaa artikkelia, joita hän arvioi metodologiselta kannalta. Hän tuo esiin menetelmien potentiaalin juuri tämäntapaisten aineistojen tutkimisessa mutta kritisoi tutkimuksia metodologisista epätarkkuuksista. Kyseisissä tutkimuksissa aineistona ovat pääasiassa terapianauhoitteet; tutkimus, jossa asiakkaita haasta- teltaisiin terapiaprosessin jälkeen, on lähestulkoon olematonta. Suomalaisesta sosiaaliseen kon- struktionismiin nojaavasta pari- ja perheterapiatutkimuksesta on syytä mainita ainakin Kurrin ja Wahlströmin moraalia, vastuuta ja lähisuhdeväkivaltaa käsittelevät tutkimukset (2001, 2003, 2005) sekä perheterapiaa dialogisista lähtökohdista tarkastelleet Seikkula, Laitila ja Rober (2012).
2.2 Narratiivis-diskursiivinen tutkimusote
Tutkimukseni asettuu sosiaalisen konstruktionismin kattokäsitteen alle. Sosiaalinen konstruktio- nismi on monitieteinen suuntaus, jonka perusajatuksen mukaan todellisuus rakentuu sosiaali- sessa ja kielellisessä vuorovaikutuksessa. Yhteistä eri tieteenalojen piirissä esiintyville lähesty- mistavoille – narratiivisille, retorisille, diskursiivisille ja keskusteluanalyyttisille – on se, että niissä kaikissa kielenkäyttö ymmärretään aktiiviseksi, yhteistä ja henkilökohtaista todellisuutta rakenta- vaksi toiminnaksi (Nikander, 1997). Tältä pohjalta nousevaa kielikäsitystä kutsutaan relativis- tiseksi.
Narratiivisen tutkimuksen juuret ovat kirjallisuustieteessä. Labovin ja Waletskyn (1967) tutkimus tavallisten ihmisten omasta elämästään suullisesti kertomista tarinoista avasi tietä näkökulmalle sosiaalitieteiden parissa. Suuntaus kehittyi voimakkaasti psykologian piirissä 1980-luvulla. Narra- tiivinen tutkimus on jakautunut moneen haaraan, mutta yhteistä niille on merkitysten analyysi.
Kertomusta tutkittaessa ei tehdä oletuksia sen tuottaneesta mielensisäisestä prosessista, vaan
huomio on sosiaalisessa kerrontatilanteessa tai tekstuaalisessa traditiossa. (Hänninen, 1999.) Narratiivisen tutkimusotteen ytimessä on ajatus, että ihmiset jäsentävät kokemaansa ja välittävät sitä muille kertomusten muodossa (McLeod, 2001). Vaikka kertomus on narratiivisen tutkimuk- sen perinteinen analyysiyksikkö, kertomuksen analyysi ei tarkoita tiettyä vakiintunutta, sovittujen vaiheiden kautta etenevää metodia. Sitä ei voida myöskään kaventaa vain jonkin tunnetun mallin soveltamiseen, vaan tutkija joutuu aina soveltamaan erilaisia analyyttisia välineitä käsillä olevaan aineistoon tavalla, joka perustuu tutkimuskysymyksiin. (Hyvärinen, 2010.) Kertomuksen käsite on saanut myös kritiikkiä siitä, että se ymmärretään nykyään liian laveasti, jolloin se on vaarassa menettää erittelevän voimansa (Tammi, 2009). Aaltonen ja Leimumäki (2010) vastaavat kritiikkiin argumentoimalla, ettei prototyyppisen kertomuksen hegemonia ole horjutettavissa sillä, että tut- kitaan kerronnallisuutta laajemmin ymmärrettynä. Prototyyppinen kertomus on joka tapauk- sessa ideaali, joka tunnistetaan ja jota kuulijat arjessa odottavat, vaikka se saavutetaan puheessa vaihtelevasti: ”Suullinen kertomus harhailee, poikkeaa ja jää sulkeutumatta” (s. 148).
Kerronnallisuus on suhteellinen ominaisuus, joka voi vaihdella heikosta vahvaan. Heikosti ker- ronnallinen aineisto saattaa vaatia enemmän tulkintaa ja analyyttista tarkkuutta kuin vahvaa ker- ronnallisuutta ilmentävä aineisto. Poikkeavien tapausten tai tekstityyppien ottaminen tutkimuk- sen piiriin mahdollistaa myös heikkojen tai outojen tarinallisten rakenteiden tarkastelun narratii- visesta näkökulmasta. (Aaltonen & Leimumäki, 2010.) Hyvä esimerkki tästä on Aaltosen (2002) tutkimus afaattisten puhujien tuottamista kertomuksista, joissa puhe keskeytyy ja hajoaa. Sa- moin Mutanen ja Siivonen (2016) ovat työpajanuorten kokemuksia tutkiessaan todenneet, ettei haastattelupuheen analyysi kontekstista irrotettuina kertomuksina tekisi oikeutta haastatelta- ville, koska näiden kertomukset epäjohdonmukaisena, katkeilevana puheena voitaisiin nähdä ta- rinattomuutena. Myöskään omassa tutkimuksessani tarkastelun kohteena eivät ole jonkin vakiin- tuneen menetelmän mukaan tekstistä poimitut kertomukset, vaikka se asettuu narratiivisen tut- kimuksen kentälle. Tutkimukseni on narratiivinen etenkin siinä mielessä, että siinä tarkastellaan henkilökohtaista merkityksenantoa kerronnassa, vaikka aineiston kerronnallisuus sinänsä on ohutta.
Leiman (1996) huomauttaa, ettei narratiivinen tutkimusote psykoterapian piirissä ole yhtenäinen suuntaus, vaan sen sisään mahtuu suuri metodinen kirjo. Kutsunkin tutkimustani narratiivis-dis- kursiiviseksi, koska siinä on viitteitä molemmista lähestymistavoista. McLeod (2001) kuvaa narra- tiivista analyysia siten, että siinä diskursiivinen korostus merkitysten rakentumisesta puheessa yhdistyy humanistiseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan yksilö pyrkii näkemään elämänsä mer- kityksellisenä ja saavuttamaan hallinnan tunteen. Diskurssianalyysissa sen sijaan ollaan enem- män kiinnostuneita sosiaalisesta kontekstista ja sosiaalisista säännöistä kuin yksilön toimijuu- desta. Hänen mukaansa diskursiivinen lähestymistapa, johon omaksutaan narratiivisen tutki- musperinteen mukainen ajatus yksilön toimijuudesta, sopiikin paremmin yhteen useimpien psy- koterapiasuuntausten maailmankuvan kanssa kuin jos psykoterapiatutkimusta tekisi puhtaasti diskurssianalyyttisista lähtökohdista. Näiden kahden toisiaan lähellä olevan näkökulman yhdis- telmä kuvaa hyvin tämän työn kokonaisuutta. Tutkimuksessani on viitteitä myös dialogisesta nä- kökulmasta, jossa kerronta mielletään kontekstisidonnaiseksi performanssiksi: kertomus on ole- massa vain sitä kautta, että on joku, joka kuulee sen (Borcsa & Rober, 2016).
2.2.1 Positiointi ja minäpositiot
Kartesiolaisen dualismin mukaan minä ja toinen ovat toisiinsa nähden erillisiä. Tässä ajatteluta- vassa minä sijaitsee kehon rajojen sisäpuolella ja toinen ulkomaailmassa selkeästi erillisenä mi- nästä, joten itseään ymmärtääkseen on katsottava ennen kaikkea sisäänpäin. (Hermans, 2003.) Positioituminen on yksi uudemmista näkökulmista, jotka haastavat käsityksen pysyvästä, yhte- näisestä identiteetistä ihmisen sisäisenä ominaisuutena. Tämän katsantokannan taustalla on aja- tus, jonka mukaan minuus syntyy, rakentuu ja uusiutuu sosiaalisessa ympäristössä ja puheessa.
(Deppermann, 2015.)
Psykoterapiatutkimuksessa positioitumista on käytetty eri taustateorioihin sitoutuneena käsit- teenä (ks. esim. Mäenpää, Pohja, Saastamoinen & Wahlström, 1996; Toivonen, Wahlström &
Kurri, 2020; Cunha, Figueiredo & Salgado, 2021). Positioinnin käsite mahdollistaisi koko joukon lähestymistapoja, joista olen päätynyt tämän tutkimuksen kohdalla tukeutumaan etenkin
Daviesin ja Harrén (1990) näkemykseen, joka nousee diskursiivisesta psykologiasta. He muovaili- vat positiointiteoriansa (myös asemointiteoria) kritiikkinä roolin käsitteelle, jota he pitivät liian staattisena. Heidän mukaansa ihminen tulkitsee paikkaansa maailmassa nelivaiheisen prosessin kautta, johon kuuluu ensiksi ihmisiä eri ryhmiin jakavien kategorioiden oppiminen (esim. mies–
nainen), toiseksi diskursiivisiin käytänteisiin osallistuminen ja sitä kautta kategorioihin liitettyjen merkitysten omaksuminen, kolmanneksi itsen asemointi tiettyihin kategorioihin sekä neljänneksi itsen asemointi tiettyihin alakategorioihin. Subjektipositioilla tai minäpositioilla viitataan vuoro- vaikutuksessa syntyviin, kulloisenkin tilanteen mahdollistamiin näkökulmiin, jotka puhuja ottaa.
Positiot eivät ole pysyviä eivätkä ne suoraan viittaa vuorovaikutustilanteen ulkopuolelle, vaan nii- den ottaminen on kerronnallinen teko, jolla on tilannesidonnaisia tavoitteita. Puhuja voi tukeu- tua minäpositioita ottaessaan omiin aikaisempiin kokemuksiinsa ja kulttuurisiin stereotypioihin, joista tosin on muistettava, että niiden merkitykset eivät ole kaikille samoja. Positioiminen voi olla yhtä hyvin tarkoituksellista kuin tahatonta. Vuorovaikutuksessa asemoidaan itsen lisäksi toi- sia ihmisiä. Positioista myös neuvotellaan, ja keskustelutilanteessa toisen tarjoaman position voi hyväksyä tai torjua. (Davies & Harré, 1990.)
Minän moniäänisyyttä korostavissa teorioissa minuuden ajatellaan koostuvan subjektipositioi- den lisäksi sisäisistä toisista, joilla tarkoitetaan sekä keskustelutilanteessa mainittuja todellisia tai kuviteltuja ihmisiä, jotka eivät ole paikalla, että niin sanottuja yleistettyjä toisia. Aveling, Gillespie ja Cornish (2015), joiden analyysimenetelmää hyödynnän tutkimuksessani, käyttävät yleistetystä toisesta nimitystä kaiku, mutta käytän sen sijaan tässä Meadin (1934) tutuksi tekemää, vakiintu- neempaa käsitettä. Mead kuvailee yleistettyä toista koko yhteisön asenteeksi, jonka yksilö on si- säistänyt. On kuitenkin huomioitava, että yleistetyssä toisessa on aina mukana myös oletuksia ja kuvitelmia siitä, mitä toinen mahdollisesti ajattelee (Martin & Sokol, 2011).
Yllä mainittuihin kulttuurisiin stereotypioihin liittyen työssäni keskeiseksi kiinnostuksenkohteeksi nousevat sukupuoleen liittyvät odotukset ja tulkinnat. Konstruktionistisessa ajattelussa sosiaali- nen sukupuoli nähdään rakenteena, jota ihmiset tuottavat ja toisintavat vuorovaikutuksessa. Su- kupuoleen rakenteena liittyy kulttuurisia odotuksia, joita jokainen kohtaa ja joihin reagoi sekä tietoisesti että tiedostamattaan. (Risman, 2004.) Sukupuoleen liittyvillä stereotypioilla puolestaan
tarkoitetaan jumiutuneita tai yksinkertaistettuja käsityksiä eri sukupuoliryhmien edustajista ja heidän ominaisuuksistaan, esimerkiksi miehiä pidetään vähemmän tunteellisina kuin naisia (Sut- herland, LaMarre, Rice, Hardt & Le Couteur, 2017). Yhteiskunnassa vallalla olevat asenteet ja ihanteet liittyen heteronormatiiviseen maskuliinisuuteen välittyvät kielessä, eikä niitä ole helppo kyseenalaistaa. Monia heteroseksuaalisia parisuhteita leimaa esimerkiksi ajatus miehestä domi- noivana ja seksuaalisesti aktiivisempana osapuolena. (Brown, 2015.) Maskuliinisiksi mielletyt omin neuvoin pärjäämisen ja tunteiden kontrolloinnin ihanteet ovat yhteydessä miehen halutto- muuteen hakeutua pariterapiaan (Parnell & Hammer, 2018). Terapiaan saattaa myös liittyä stig- maa, jos mies näkee avun hakemisen merkkinä siitä, että ei osaa ratkaista ongelmiaan itse ja on siksi kelvoton kumppani (Spiker, Hammer & Parnell, 2019).
Position ottaminen tapahtuu paitsi suhteessa itseen ja toisiin vuorovaikutuksessa, myös suh- teessa kulttuurisiin mallitarinoihin. Olen tässä työssä kiinnostunut etenkin maskuliinisuuteen ja psykoterapiaan liittyvistä mallitarinoista, jotka osaltaan ovat miesten tulkinnan resursseina hei- dän jäsentäessään pariterapiakokemuksiaan, parisuhdettaan ja itseään. Kulttuurisilla mallitari- noilla tarkoitetaan jaettuja tapoja ymmärtää, miten tietyssä asemassa tai tietyissä tilanteissa ole- vien ihmisten oletetaan käyttäytyvän. Mallitarinat pitävät yllä käsitystä siitä, mikä on tavoitelta- vaa. (Jokinen, Huttunen & Kulmala, 2004.) Hänninen (1999) puhuu kulttuurisesta tarinavaran- nosta ja ”tarinatavaratalosta”, jossa on eri osastot eri ihmisryhmille; esimerkiksi länsimaisissa ta- rinoissa sankarien roolit menevät yleensä miehille, kun taas naisille tarjotaan malleja, joissa nai- sen merkitys muodostuu suhteessa mieheen. Mallitarinoiden tunnistaminen edellyttää tutkijalta kulttuurin tuntemusta. Niiden olemassaolo ei kuitenkaan edellytä yhtenäiskulttuuria, vaan niitä syntyy moniäänisessä yhteiskunnassa. Mallitarinoita kerrotaan eri asemista käsin ja eri tavoin, ja ne voivat olla myös keskenään ristiriitaisia. (Raitakari, 2004.) Lähellä mallitarinan käsitettä on mo- raalinen järjestys, joka viittaa kulttuuriseen tietoisuuteen siitä, miten eri ympäristöissä tulee toi- mia ja käyttäytyä. Moraalinen järjestys toteutuu rutiineissa ja tulee näkyväksi silloin, kun rutii- neista poiketaan, eli joku tai jokin toimii odotustenvastaisella tavalla. Kun moraalinen järjestys rikkoutuu, siitä ei voi selviytyä ilman seurauksia, vaan on annettava selonteko. Selonteko anne- taan sen perustelemiseksi, miksi moraalinen järjestys rikkoutui; selonteon kautta moraalinen jär- jestys tulee näkyväksi ja vahvistuu entisestään. (Juhila 2012.) Tässä tutkimuksessa höydynnän
mallitarinan lisäksi selonteon käsitettä tarkastellessani, miten miehet reagoivat puheellaan tilan- teissa, joissa he tulkitsevat toimivansa tai toimineensa jonkin kulttuurisen mallitarinan vastai- sesti.
3 Tutkimuskysymykset
Etsin työssäni vastauksia kahteen tutkimuskysymykseen:
1. Millaisia minäpositioita haastateltavat ottavat jäsentäessään terapiakokemuksiaan ja parisuh- dettaan?
2. Millaisia tulkintoja terapian merkityksestä ja annista itselleen ja parisuhteelleen he näissä posi- tioissa tekevät?
4 Aineisto ja menetelmät
Aineistoni koostuu kahden keski-ikäisen miehen haastatteluista, jotka on tehty vajaan vuoden kestäneen paripsykoterapiaprosessin loppuvaiheessa vuoden 2019 alussa. Kaikki tutkielmassa esiintyvät nimet ovat pseudonyymeja; Timo on tullut terapiaan vaimonsa Tiinan toiveesta, ja myös Markon ja hänen puolisonsa Minnan tapauksessa aloite on ollut vaimon. Molemmat kerto- vat terapian aloittamiseen liittyneen ennakkoluuloja ja kielteisiä mielikuvia, joiden taustalla on ollut vähemmän onnistuneita kokemuksia keskusteluapua tarjoavan ammattiauttajan vastaan- otolla käymisestä. He kertovat pitäneensä terapiaa lähtökohtaisesti melko turhana mutta suos- tuneensa siihen lopulta puolisonsa vuoksi. Suuntauksena molemmissa terapiaprosesseissa on ollut tunnekeskeinen pariterapia.
Timo viittaa haastattelussa terapiaan tulon taustalla olleeseen haastavaan perhetilanteeseen, mutta tulon syyksi todetaan nimenomaan vaimon tyytymättömyys parisuhteeseen. Markon pu- heesta ei käy ilmi erityistä syytä sille, miksi terapiaan hakeuduttiin, ja hän tuo esiin, ettei kriisiä
tai ongelmia ollut. Kumpikin kuitenkin sanoittaa hyötyneensä terapiasta ja olevansa siihen tyyty- väinen. Timo esimerkiksi tulkitsee vaikutuksia siten, että pariskunnan elämänlaatu on parantu- nut.
Haastattelut teki sama psykoterapeutti, jonka asiakkaina miehet olivat olleet koko terapiaproses- sin ajan. Tässä vaiheessa onkin hyvä korostaa, ettei kyseessä ole aivan perinteinen tutkimus- haastatteluasetelma. Haastattelija ei ollut neutraali ulkopuolinen, vaan hän oli työskennellyt miesten kanssa jo useita kuukausia, ja heidän välilleen oli muodostunut yhteistyösuhde. Selkey- den vuoksi käytän kuitenkin tässä psykoterapeutista sanaa haastattelija ja tilanteesta sanaa haastattelu, vaikka käytännössä tilanne oli jatkoa terapiaistunnoille eikä siis ole täysin erotetta- vissa niistä. Palaan pohdintaluvussa siihen, millaisia vaikutuksia tuttuudella ja jo muodostuneella terapeuttisella allianssilla on saattanut olla lopputulokseen.
Kumpaakin miestä haastateltiin kerran, ja molemmat haastattelut kestivät hieman alle tunnin.
Olin laatinut etukäteen kysymykset (liite 1), joita haastateltavilta kysyttäisiin, mutta sovimme haastattelijan kanssa, ettei niitä tarvitse kysyä mekaanisesti tietyssä järjestyksessä tai siten kuin ne on paperille kirjoitettu, vaan tilanteessa voi edetä sen mukaan, mikä tuntuu luonnolliselta.
Niinpä osaan kysymyksistä tuli vastaus, kun taas jotkin jäivät kysymättä tai tulivat käsitellyiksi muulla tavalla kuin suoran kysymyksen kautta. Voisi siis määritellä, että kyse oli puolistruktu- roiduista teemahaastatteluista.
Haastattelija oli jo aiemmin tallentanut molempien pariskuntien psykoterapiaprosessia videolle omia tutkimustarkoituksiaan varten. Alun perin minunkin oli tarkoitus käyttää opinnäytetyöni aineistona näitä samaisia tallenteita, mutta suuri osa materiaalista oli teknisistä syistä käyttökel- votonta. Niinpä päädyimme ratkaisuun, jossa miehiä haastateltiin erikseen jälkikäteen. Myös haastattelut toteutettiin videoimalla, tosin niin, että kuvassa näkyy vain haastateltava. Rajasin ku- vamateriaalin analyysini ulkopuolelle, koska tavoitteenani oli tutkia nimenomaan puheessa teh- tävää merkityksenantoa, eikä tarjolla muutenkaan olisi ollut sellaista materiaalia, jonka pohjalta olisi voinut tarkastella molemminpuolista vuorovaikutusta tasapuolisesti. Litteroin ja ano- nymisoin haastattelut, jolloin materiaalia kertyi 29 liuskaa. Kaikki tässä tutkimuksessa esiintyvät
nimet ovat pseudonyymeja, eikä haastateltavista kerrota tietoja, joiden perusteella heidät voisi tunnistaa. Haastateltavat ovat antaneet suostumuksensa aineiston käyttöön opinnäytetyössä.
Aineistoon tutustuminen alkoi sen litteroinnilla, jolloin sain jo jotain tuntumaa siihen, mitä se piti sisällään. Seuraavaksi tein jäsentelyä siitä, mistä teemoista miehet puhuvat ja millaista puhetta he niihin liittyen tuottavat. Olin aiempien opintojen kautta mieltynyt narratiivisiin menetelmiin ja ajatellut, että voisin tunnistaa haastattelumateriaalista kertomuksia. Ounastelin kuitenkin jo en- nen materiaaliin tutustumista, että kertomuksen valitseminen analyysiyksiköksi voisi johtaa on- gelmiin. Oli nimittäin tiedossa, että haastatteluihin osallistuneet miehet kokivat tai ainakin olivat kokeneet tunneilmaisun vaikeaksi ja kuvailleet itseään vähäpuheisiksi. Arvelin, ettei tällainen henkilö välttämättä ilmaise itseään kovin runsassanaisesti eikä puheesta ehkä olisi tunnistetta- vissa sellaisia kertomuksia, joita voisi jäsennellä esimerkiksi Labovin ja Waletzkyn (1967) mallin avulla. Toisaalta oli sekin mahdollisuus, että terapiaprosessin aikana tapahtunut tunneilmaisun vapautuminen voisi lisätä kertomusten tuottamista, joten etukäteen ei tällaista valintaa tieten- kään voinut tehdä. Kävi niin kuin olin arvellut, eikä aineistosta juuri ollut tunnistettavissa kerto- muksia ainakaan niiden klassisimmissa määritelmissä. Analyysiyksiköksi valikoituikin lausuma (utterance), jolla tarkoitetaan merkityskokonaisuutta, johon keskustelukumppanin on mahdol- lista vastata. Termin kehitti kirjallisuudentutkija Bahtin (1981) etsiessään vuorovaikutuksen tutki- miseen sanaa ja lausetta laajempaa analyysiyksikköä. Lausuman rajat määrittyvät kohtaan, jossa puhuja luontaisesti vaihtuu. Valitsemalla lausuman analyysiyksiköksi pystyin sisällyttämään ana- lyysiini myös esimerkiksi argumentatiivisen puheen, eikä muoto ohjannut liikaa sitä, mitkä osat aineistosta valikoituivat mukaan. Kun haastatteluaineistoa ei ollut kovin runsaasti, tuntui mielek- käältä ottaa mukaan kaikki tutkimuskysymysten kannalta kiinnostava aines.
Haastattelua lähestytään nykyään vuorovaikutustilanteena, jossa haastattelija ja haastateltavat yhdessä tuottavat aineiston (Ruusuvuori & Tiittula, 2005). Alasuutari (2011) tähdentää, että myös haastattelijan kysymykset ovat osa analysoitavaa aineistoa. Potter ja Hepburn (2012) puolestaan kritisoivat haastattelututkimuksia siitä, että vaikka haastattelu nykyään laajalti ymmärretäänkin vuorovaikutustilanteeksi, jossa molemmat osapuolet muovaavat lopputulosta, valtaosa tutki- joista päätyy häivyttämään haastattelijan osuuden taustalle. Tämä näkyy muun muassa siinä,
että tutkimukseen valituista näytteistä on yleensä poistettu haastattelijan osuudet, jolloin jää epäselväksi, miten tapa esittää kysymyksiä tai kommentoida on saattanut vaikuttaa siihen, mil- laista materiaalia tilanteessa syntyy. Olenkin omassa tutkimuksessani tunnistanut haastattelijan aktiivisen roolin ja halunnut tuoda sen näkyväksi siten, että hänen kommenttinsa ovat mukana niissä lainauksissa, joissa aiheen käsittely jatkuu haastateltavan ensimmäisen vastauksen jälkeen vuoropuheluna. Lisäksi huomioin haastattelijan kysymysten vaikutuksen tulkinnoissa, joita teen vastauksista. Tekstinäytteissä puheenvuorojen aikana toisen osapuolen sanomat kommentit ovat hakasulkeissa. Puheen lomaan asettuvat tauot olen merkinnut kahdella pisteellä (..).
Varsinaiseksi analyysimenetelmäksi valikoitunut Avelingin ja kumppaneiden (2015) kuvaama mo- niäänisyyden analyysi koostuu kolmesta vaiheesta. Ensimmäiseksi aineistosta tunnistetaan minäpositioita, toiseksi sisäisten toisten ääniä ja lopuksi kaikkien edellisten välistä vuorovaiku- tusta. Aluksi aineistosta pannaan merkille kaikki ensimmäiseen persoonaan viittaavat pronomi- nit ja kaikki sanat, joilla minä ilmaisee johonkin sosiaaliseen ryhmään kuulumista. Menetelmän kehittäjät kehottavat liittämään mukaan myös ensimmäisen persoonan omistusmuodot. Suo- men kielessä minää tai omistajuutta ilmaisevat sanat eivät aina ole suoraan näkyvissä erillisinä sanoina samalla tavalla kuin englannissa, jolla Aveling ja kumppanit työskentelevät. Meillä pos- sessiivipronominien sijaan käytetään possessiivisuffikseja, eikä tekijää tarvitse mainita erikseen verbin yhteydessä. Merkitsinkin litteraatiooni kaikki kohdat, joissa haastateltavat puhuvat itses- tään eli tekevät minää koskevia tulkintoja silloinkin, kun minä sulautuu verbiin (tulin, puhuin, tun- nistin jne.) tai haastateltava käyttää passiivimuotoa puhuessaan itsestään (esim. ”ei oo tavallaan oppinu avautumaan”).
Minään viittaavien kohtien tunnistamisen jälkeen niiden ympäriltä etsitään lausumia. Lausuman raja tulee kohtaan, jossa minäpositio vaihtuu, joten tarkoitus olisi, että yksi lausuma ilmentäisi yhtä minäpositiota. Aveling kumppaneineen huomauttaa, että rajat eivät aina ole selkeitä ja jos- kus osan lausumasta joutuu merkitsemään useampaan kuin yhteen minäpositioon. Kun kaikki tiettyyn minäpositioon viittaavat lausumat on koodattu, niistä voi tunnistaa position ilmentämän äänen.
Analyysin toisessa vaiheessa etsitään aineistosta sisäisiä toisia merkitsemällä haastateltavan pu- heesta kaikki kolmanteen persoonaan ja ryhmiin viittaavat ilmaisut sekä erisnimet. Tässä vai- heessa huomioidaan myös suorat lainaukset (esim. ”varmaan niinkun tossa Tiinakin sano että luulit sä istuvas viis kuus kertaa täällä tuppisuuna”) ja epäsuorat lainaukset (”ei se niinkun kotona oo puhunu sitä että miten paha sil on olla”). Lainauksia hieman vaikeammin hahmottuva asia on niin sanottujen kaikujen tunnistaminen. Niillä tarkoitetaan ääniä, joilla ei ole selkeästi määriteltyä puhujaa, vaan alkuperä on laajemmin kulttuurissa. Aveling ja kumppanit käyttävät termiä kaiku (echo), mutta käytän tässä synonyymina termiä yleistetty toinen (Mead, 1934). Esimerkiksi Timon terapian aloittamiseen liittyviä tuntemuksia tulkitsemaan pyrkivän kommentin ”nyt mennään sinne epämukavuusalueelle” taustalta voisi löytää sisäistetyn toisen, koska ajatus epämukavuus- alueesta on ikään kuin poimittu kulttuurisesta mallitarinoiden varannosta. Voi myös tarkastella sitä, kenelle lausuma on osoitettu, jos se vaikuttaisi olevan suunnattu myös jollekulle muulle kuin konkreettiselle keskustelukumppanille. Kuten ensimmäisessä vaiheessa, tässäkin lausumat ryh- mitellään kunkin tunnistetun äänen perusteella.
Kolmannessa vaiheessa tarkennetaan katse siihen, miten äänet ovat suhteessa toisiinsa. Minän äänet voivat käydä keskustelua keskenään tai muiden sisäisten äänten kanssa, ja myös sisäiset äänet voivat reagoida toisiinsa. Ne saattavat toimia toisiaan tukevina tai kyseenalaistavina. Huo- mioin analyysissani myös vaiheet kaksi ja kolme, mutta pääpaino on vaiheessa yksi, eli minäposi- tioiden tunnistamisessa.
5 Tulokset
5.1 Timo
Timo tarkastelee terapiakokemustaan ja parisuhdettaan pääosin kahdesta näkökulmasta, puoli- son ja terapia-asiakkaan. Puolison näkökulmasta terapiaa ja parisuhdetta tarkastellessaan Timo ottaa kaksi minäpositiota, puhumattoman puolison ja avoimen puolison positiot, jotka ovat
suhteessa toisiinsa ajallisella jatkumolla: edellisen position Timo ottaa puhuessaan itsestään en- nen terapiaa tai sen alkuvaiheessa, ja avoimen puolison positiosta hän tekee tulkintoja terapian jälkeisestä ajasta. Terapia-asiakkaan näkökulmasta Timo puolestaan ottaa usein joko pettyneen asiakkaan tai tyytyväisen asiakkaan position. Hän asemoi itsensä pettyneeksi asiakkaaksi puhu- essaan menneistä terapiakokemuksistaan ja tyytyväiseksi viitatessaan parhaillaan puheena ole- vaan terapiaprosessiin. Kolmanneksi aineistosta voi erottaa tyypillisen miehen position, jonka Timo ottaa tilanteissa, joissa hän vertaa itseään miehiin yleistettynä toisena. Tyypillisen miehen positiossa hän tekee tulkintoja siitä, miten miehet yleensä suhtautuvat psykoterapiaan.
Alla olevassa taulukossa on kuvattu Timon kerronnassaan ottamat minäpositiot tiivistetysti. Jat- kan niiden tarkastelua lähemmin seuraavissa alaluvuissa.
Minäpositio Minään liittyvät määreet Esimerkki
Puhumaton puoliso Tyytyväinen parisuhteeseensa, ei tunnista vaimon hätää, ei puhu tunteistaan eikä ilmaise niitä, ennakkoluuloinen tera- piaa kohtaan, huolissaan pär- jäämisestään terapiatilanteissa.
”itellä oli semmonen tunne että no eihän tässä (parisuh- teessa) mikään oo pielessä kaikki on ihan ookoo Tiinan tuntemus oli tietysti ihan toi- sentyyppinen”
”se suurin tavallaan se puhu- mattomuus niin kyllähän se niinku mulla on ollu”
”olin vähän niinku pihalla ta- vallaan että mikä hiton juttu tää (terapia) nyt oikein on”
”ollu etukäteen sellanen tunne että nyt mennään sinne epä- mukavuusalueelle”
Avoin puoliso Herkistynyt vaimon kokemuk- selle, puhuu avoimesti ja näyt- tää tunteitaan, hyvinvoiva.
”kun Tiina avautu siitä miten vaikeeta ja hankalaa sillä on ollu niin se vähän niinkun ta- vallaan .. niinkun ei oo oikeen ite tiedostanutkaan että miten semmonen niinku paha olo on välillä ollu”
”Tiinallekin tullu tavallaan sel- väks toiseen suuntaan että minä rakastan Tiinaa”
”on helppo on rento olla”
Pettynyt asiakas Käynyt ammattiauttajien luona, ei ole kokenut hyötyneensä, on keskeyttänyt hoitosuhteet sen sijaan, että olisi keskustellut ongelmista.
”jotenkin mulle tuli sellanen tunne et ei tää nyt kyllä ole oi- kein hyödyllistä mulle anna mittään”
”mä sitten kylmän viileesti pe- ruin ajan”
Tyytyväinen asiakas Saanut hyvän ensivaikutelman, tulee paikalle vapaaehtoisesti, terapeutin tyyli sopii itselle, op- pinut terapian kautta ymmärtä- mään itseään ja puolisoaan pa- remmin.
”kai se kertoo siitä tilanteesta että se on jotenkin ollu alusta asti helppo tulla”
”on niinkun oottanu sitä (tera- piakäyntiä)”
”semmonen kuunteleva rau- hallinen ote siihen (tera- peutilla)”
”kun on käyty läpi näitä miltä niinku toisesta tuntuu ja mikä tuntuu ja miten tuntuu ni on se avannu niitäkin tietysti pal- jon”
Tyypillinen mies Huoli alakynteen jäämisestä miehenä pariterapiassa, en- nakkoluuloisuus terapiaa koh- taan miehiin liitettynä ominai- suutena.
”sit siellä (pariterapiassa) on niinkun kaks yhtä vastaan”
”monella miehellä on se en- nakkoluulo vähän tulla”
5.1.1 Puhumaton vs. avoin puoliso
Timo ottaa haastattelussa puhumattoman puolison position silloin, kun hän puhuu itsestään aviomiehenä menneessä aikamuodossa ja reflektoi omaa toimintaansa ja ajatuksiaan ennen pa- riterapiaan hakeutumista tai sen alkuvaiheessa. Puhumattomuus mieltyy jälkikäteen arvioituna kielteiseksi mutta Timon taustoihin nähden ymmärrettäväksi. Tässä positiossa puheesta välittyy myös huoli epäonnistumisesta pariterapiassa, jos ei kykene täyttämään tilanteen vaatimia odo- tuksia: ”ossaako siellä tavallaan puhua mittään”. Sisäisenä toisena näissä katkelmissa esiintyy usein vaimo Tiina, jonka sanoja Timo lainaa ja jonka kokemusta hän kuvailee.
Timo kertoo olleensa ennen terapiaan hakeutumista parisuhteeseensa tyytyväinen, eikä hän ko- kenut tarvetta terapiaan, toisin kuin Tiina. Hän oli jopa kieltäytynyt Tiinan lahjaksi ostamista pari- terapiakäynneistä. Hän kertoo kuitenkin havahtuneensa terapian aikana ajattelemaan asiaa toi- selta kannalta: ”nyt sitten täällä kun on näistä asioista tarinoitu niin on vähän niinku itekin huo- mannut että ehkä meillä ei kaikki ollu ihan kunnossa sitten”. Avoimen puolison positiosta hän va- lidoi Tiinan kokemaa tyytymättömyyttä parisuhteessa ja kuvaa nykyistä, molempien kannalta pa- rantunutta tilannetta. Alla olevassa katkelmassa Timo vastaa haastattelijan pyyntöön kuvailla pa- risuhdettaan terapiaan hakeutumisen lähtötilanteessa.
T: Niin kyllähän se oli se tosiaan oli sitä puhumattomuuttahan meillä oli niinkun, oli oli sitä vähän semmosta niinkun .. no varmaan tai ei varmaan vaan enempi niinku minun puolelta, minun puo- lelta semmosta vähän niinkun tosiaan että sitä saatto olla pitkiäkin pätkiä että ei paljon hirveesti tarinoitu keskenään ja silti kuitenkin itellä oli semmonen tunne että no eihän tässä mikään oo
pielessä kaikki on ihan ookoo. Tiinan tuntemus oli tietysti ihan toisentyyppinen että [joo] onko nyt kaikki kunnossa että kun minä ja .. en nyt sanos että meiän parisuhde että en nyt sitä voi hir- veen huonoks sitä sanoo mutta tota, niinku sanoin kun täällä on asioita läpi käyty niin eihän se varmaan ihan hyväkään ollu. [joo] Jossain täällä huonon ja hyvän välimaastossa. Kyllähän tää on parantanu huomattavasti tämä täällä käynti sitä.
H: Joo. Niin mitä sä ajattelet että niinkun .. millä tavalla se on parantunu. Mikä nyt on eri tavalla.
T: No nythän myö puhutaan paljon enempi kun aikasemmin ja tosiaan semmonen niinku hel- pompi olla, tavallaan rennompi olla, meillä molemmilla on varmaan samat fiilikset ja sitten kui- tenkin on, on niinkun se mulla nyt tuo on aina ollut kuitenkin se tunne että kyllä se Tiina rakastaa mutta se on niinku tässä nyt sitten niinku Tiinallekin tullu tavallaan selväks toiseen suuntaan että minä rakastan Tiinaa.
Timo aloittaa vastaamisen puhumattoman miehen positiosta. Hän käyttää monikkoa kertoes- saan puhumattomuudesta yhteisenä ongelmana mutta päätyy tarkentamaan, että puhumatto- muus oli enemmän hänestä kuin vaimosta kiinni. Hän tuo esiin ristiriidan oman kokemuksensa ja Tiinan kokemuksen välillä; puhumatonta puolisoa voisi luonnehtia tyytyväiseksi vastoin pa- rempaa tietoaan, kun ei osaa kuvitella, millä tavoin asiat voisivat olla paremmin. Katkelman kes- kivaiheilla hän ottaa tyytyväisen asiakkaan position: ”kyllähän tää on parantanu huomattavasti tämä täällä käynti sitä (parisuhdetta)”. Hän siirtyy haastattelijan tarkentavan kysymyksen myötä avoimen puolison positioon kuvatessaan sitä, miten parisuhteessa nykyään kommunikoidaan ja miten olo on helpompi ja rennompi. Näytteessä Timon puhumattomuus määrittyy parisuhteen ongelmaksi ja puhumaan oppiminen on merkki parisuhteen kohentumisesta. Tässä voi nähdä heijastumaa kulttuurisesta mallitarinasta, jonka mukaan hyvässä parisuhteessa kommunikoi- daan avoimesti ja ilmaistaan tunteita vapautuneesti.
Vaikka olen nimennyt position puhumattomaksi puolisoksi, Timo sanoittaa puhumattomuuttaan siten, että se mieltyy tavallaan hänestä irralliseksi ilmiöksi: hän ei ollut puhumaton vaan hänellä
”oli puhumattomuutta”. Myös muualla haastattelussa hän käyttää asiasta kertoessaan samankal- taisia ilmaisuja. Puhumattomuus ei kuvaudu tällä tavoin sanoitettuna hänen henkilökohtaiseksi ominaisuudekseen vaan toimintatavaksi, josta voi oppia pois. Tosin yhdessä lausumassa hän
viittaa puhumattomuuteen luonteenpiirteenä (”minäkin oon luonteeltani ollu sellanen että ei oo tavallaan oppinu avautumaan”), mutta myös tässä on mukana oppimisen näkökulma. Pääosin hän kuvaa puhumattomuutta siten, että se näyttäytyy ennen kaikkea vuorovaikutukseen liitty- vänä ilmiönä ja kahden ihmisen välissä olevana esteenä.
Pariterapian aikana tapahtuneesta muutoksesta keskusteltaessa haastattelija tarjoaa Timolle po- sitiota, jonka vaimo on aiemmin nimennyt ”pehmoksi”.
H: Joo. Tiina tos sanotti äskön sitä ikään kuin niinkun et sust on tullu pehmo [mmm] niin et tota sen puhumisen lisäksi niinkun jotain muuta. Mitä sä ajattelet mitä se tarkottaa sillä pehmolla.
T: No mun mielestä niin tota .. mun mielestä kun ei ei silleen oo niinku ei mun mielestä muuta muutosta oo tullu kun se puhuminen. Semmosta minkä niinku ite tavallaan tunnistas itessään.
H: Joo. Paitsi sä sanoit tossa aikasemmin siitä et ikään kuin jotenkin se tunteiden–
T: Joo, se, niin puhuminen tunteiden näyttäminen on niinku helpompaa. Et ne asiat on semmo- sia. Kai se sitten sitä on.
H: Niin. Niin. Onks se sit ikään kuin se mitä Tiina sanottaa pehmoks niin sitä tunteidenkin–
T: Varmasti on.
H: Joo. Sä sanoit että se näkyy myös just esimerkkinä käytit sitä että et tota tanssahtelet–
T: Mmm niin tehtiin kyllä.
Alkuun Timo vaikuttaisi torjuvan ”pehmon” position viittaamalla siihen, ettei muuta muutosta ole tapahtunut kuin puhumisen lisääntyminen. Neuvottelun jatkuessa hän myöntyy haastattelijan luonnehdintaan tunteiden näyttämisen helpottumisesta. Lainauksen jälkeen hän jatkaa pohdin- taa tulkitsemalla ja korostamalla, että tunteiden näyttäminen käy häneltä spontaanisti: ”sitä ei tee millään tavalla niinkun tietosesti tai niinku ajattele että nyt käyttäydyn tällä tavalla vaan tulee niinku luonnostaan”. Vaikka Timo siis positioi itsensä avoimeksi puolisoksi ja huomioi terapiassa osin tapahtuneen muutosta, hän ei puhu itsestään perin pohjin muuttuneena miehenä. Hän sa- noittaa muutosta ikää kuin jonkin hänessä jo olleen paljastumiseksi tai vapautumiseksi sen si- jaan, että hänestä olisi tullut kokonaan toisenlainen.
5.1.2 Pettynyt vs. tyytyväinen asiakas
Timo kertoo, että hänellä on paripsykoterapian aloittamista edeltävältä ajalta kaksi terapiakokei- lua, jotka tyssäsivät jo alkuvaiheessa. Niihin viitatessaan hän ottaa pettyneen asiakkaan position.
Ensimmäinen kokemus on pariskunnalle suunnatusta keskusteluavusta yli kymmenen vuoden takaa ja toinen melko hiljattain työterveydestä. On epäselvää, oliko kummassakaan tapauksessa kyse varsinaisesta psykoterapiasta, mutta yksinkertaisuuden vuoksi käytän tässä kaikista ammat- tilaisen tarjoamaan keskusteluapuun viittaavista hoidoista sanaa terapia.
T: No varmaan se eka missä käytiin kahelle niin siinä varmaan oli se et se oli henkilö oli liian tuttu. [joo] Et se ei ehkä sillä tavalla vastannu tarkotusta ja sitten taas tämä työterveyden kautta missä kävin niin sitten taas oli vähän semmonen et niinkun niinkun tavallaan et ois vaan niinkun monologia pitänyt se ei niinkun hirveesti, hirveesti niinkun antanu itelle että sen nyt jotenkin koki vähän niinkun turhaks. Sit se hyyty sitten siihen.
Yllä olevassa lainauksessa Timo luonnehtii ensimmäistä terapeuttia liian tutuksi, minkä hän ko- kee olleen ongelmallista. Toista kokemusta hän kuvaa vuorovaikutuksen osalta epätasapai- noiseksi. Vaikkei hänen sanoistaan käy suoraan ilmi, viittaako hän omaan vai terapeutin monolo- giin, yhtä kaikki kohtaaminen kuvautuu epäonnistuneena. Timo paikantaa aiempien terapioiden epäonnistumisten syyt itsensä ulkopuolisiin tekijöihin. Pettyneen asiakkaan positiossa Timon sa- noittama pettymys näyttäytyy sisäänpäin kääntyneenä vakuuttumisena siitä, ettei käynneistä ole hyötyä: suhteet eivät kriisiydy näkyvästi vaan ne hyytyvät. Pettymys ilmenee siinä, että käynnit todetaan turhiksi ja hoito keskeytetään, kuten Timo kuvaa käyneen työterveyspsykologin kanssa kahden tapaamisen jälkeen: ”mä sitten kylmän viileesti peruin ajan”. Pettyneen asiakkaan ääni ei siis ole aggressiivinen vaan pikemminkin toteava: tällaista tämä nyt on.
Toisaalla haastattelija viittaa Timon ja hänen vaimonsa tilanteeseen sairaiden lasten vanhempina ja sitä kautta useista ammattiauttajista kokemusta saaneina. Hän kysyy Timolta, miten tämä ko- kee sen, ettei nykyisessä pariterapiassa ole juuri käsitelty lasten sairautta, joka kuitenkin on iso osa heidän arkeaan. Timo kertoo olevansa tyytyväinen siihen, että lapsista saattoi puhua mutta
pääpaino oli parisuhteessa. Hän tuo esiin, että aina puhuminen ei ole mahdollista edes ammatti- laisten kanssa.
T: Sitä on monessa tilanteessa– meiän kohalla nyt ei oo sattunu mutta niin mitä nyt on sanonu niinkun nää, tavallaan jotka tähän, työntekijät jotka tähän kans siihen saattaa alan asiantuntijat niin kun ne kuulee tämmösestä sairaudesta ne menee ihan niinkun lukkoon ne on ihan niinkun ..
H: Joo.
T: Et ne kokee sen sillä tavalla–
H: Et ne ahdistuu.
T: Ne ahdistuu niin paljon et se hyytyy kaikki se niitten.
Timo kuvaa tilanteen, joka ei ole tapahtunut hänelle ja Tiinalle mutta olisi voinut tapahtua, koska se on tapahtunut toisille sairaiden lasten vanhemmille. Ammattiauttajien ahdistuminen näyttäy- tyy uhkakuvana, jonka toteutuminen on tässä terapiasuhteessa vältetty, joten sen esiin nostami- sen voi nähdä tunnustuksen antamisena terapeutille. Timon tulkinnassa on tärkeää, että terapi- assa voi omasta elämästään puhuessa luottaa terapeutin sietokykyyn.
Timo positioi itsensä tyytyväiseksi asiakkaaksi, kun puheenaiheena on nykyinen terapiasuhde.
Tässä positiossa hän tulkitsee, että myönteisen ensivaikutelman jälkeen terapiaan on ollut helppo tulla, siellä on oppinut uusia asioita itsestä ja puolisosta ja kokemuksesta on jäänyt kä- teen tunne siitä, että elämä muuttui paremmaksi: ”Periaatteessa vois sanoo niinkun tavallaan jos jos pitäs lyhyesti ja ytimekkäästi sanoo niin kyllä mä sanosin että jos meiän parisuhteesta puhu- taan kyllä meidän elämänlaatu on parantunu.” Terapiasuhde saa hänen puheessaan positiivisia merkityksiä, ja hän kertoo kokeneensa epävarmuutta vain tilanteessa, jossa on pitänyt sanoittaa tunteitaan vaimolle: ”piti niistä tunteistaan kertoo niin se oli vähän semmonen et mitenkähän tää nyt menee mut ei tullu sellasta ahistavaa tunnetta että pakotettais johonkin”. Monesti Timo sa- noittaakin kokemustaan sitä kautta, millaista olisi ollut, jos oma asenne olisi ollut toisenlainen tai olisi tullut tunne painostuksesta: ”et varmaan jos on ´voi vee en varmaan mee sinne´, sitten pakko ois tulla niin se, se etenis sit homma ihan eri lailla”. Joissakin kohdissa vaihtoehtoisten ske- naarioiden pohdinta on oma-aloitteista, kun taas toisissa tilanteissa kyse on Timon reaktiosta
haastattelijan kysymykseen vaikkapa siitä, miten hän olisi reagoinut, jos Tiina olisi vain ilmoitta- nut, että nyt mennään terapiaan.
Parisuhteessa koettua muutosta pohtiessaan Timo antaa tunnustusta terapialle ja kuvaa asiaa suorasanaisten arvioiden lisäksi metaforalla ”täällä se tavallaan on se siemen kylvetty sitten mistä se on niinkun lähteny kasvamaan”. Timo rakentaa tässä sellaista käsitystä, että onnistunut terapia on vasta alku pitkälle prosessille, jossa puolisot työstävät suhdettaan terapiassa saadun alkusysäyksen ja välineiden avulla. Hänen tulkinnassaan kuuluu kaikuja kulttuurisesta mallitari- nasta, jonka mukaan parisuhteen eteen pitää tehdä työtä. Hän tuo esiin myös sen, että tera- peutin merkitys on ”hurjan suuri”, koska ensivaikutelma vaikuttaa siihen, tuleeko terapiaa jatket- tua. Alla hän vastaa haastattelijan kysymykseen siitä, minkä hän tämän toiminnassa tai työta- vassa koki hyväksi.
T: No minä nyt näkisin tosiaan sen jotenkin niinkun tossa sanoin yhessä vaiheessa niin tavallaan lähtötilanteen ymmärtäminen ja sitten se semmonen mmm tavallaan kuunteleminen, kuuntele- minen ja sitten tuota kyllä yks yks kans mikä mun mielestä vaikuttaa on se hirveen niinkun sulla on semmonen rauhallinen tyyli tavallaan. Et et ne kaikki niinkun kaikki niinkun semmonen kuun- televa rauhallinen ote siihen ja kyl ne kaikki mun mielestä vaikuttaa, vaikuttaa siihen. Jotenkin semmonen luonteva tapa niinkun tavallaan. [joo] Niil on kyllä iso merkitys.
Timon puheessa korostuu monessa kohdassa luontevuuden tärkeys, ja samoin hän sanoittaa parisuhteessa kokemaansa muutosta luonnostaan tapahtuneeksi. Terapiassa tapahtuva oppimi- nen ei siis näyttäydy väkinäisenä tai ulkoapäin pakotettuna ponnisteluna. Vaikka muutos mieltyy luonnostaan tapahtuneeksi, Timo rakentaa itsestään kuvaa terapiassa aktiivisena toimijana. Hän ei puhu itsestään tyytyväisen asiakkaan positiossa passiivisena hoidon vastaanottajana, kuten käy ilmi alla olevasta lainauksesta, jossa hän pohtii, mitkä muut kuin aiemmin puheena olleet te- rapeuttiin liittyvät tekijät rakentavat turvallisuuden kokemusta.
T: Kyllä se siis varmaan tuo niinku tavallaan se niinku se kokonaistilanne sillä tavalla että tota ..
tavallaan sitten kun on se niinkun, öö se asen– sitä niinkun asennoituu tässäkin vähän eri tavalla
kun toinen puhhuu niin sitä niinkun kuuntelee sen tarinan niin varmaan se niinkun tää tavallaan tää ympäristö tekee sen että kun sen tietää että se toinen oikeesti sitten kuuntelee mitä niinkun sanotaan niin se on varmaan kans yks semmonen asia mikä sen tekkee sitten.
Timo tuo esiin, että terapiaistunto on tilanteena erityinen: siinä on itse asennoitunut kuuntele- maan ja tietää, että toinenkin kuuntelee. Timon tulkinnassa ympäristö näyttäytyy mahdollista- jana sille, että parisuhteen osapuolet kuuntelevat toisiaan. Hän määrittelee itsensä tyytyväisen asiakkaan positiossa omalta osaltaan vastuulliseksi kokemuksen onnistumisesta, mikä tulee esiin myös toisaalla hänen sanoessaan, että on tärkeää tulla terapiaan ”avoimin mielin”. Tyytyväisen asiakkaan position ilmentämä ääni ei siis ole vaativan kuluttajan ääni, vaan kyseisessä positiossa Timo antaa tunnustusta onnistumisista niin terapeutille kuin itselleen ja vaimolleen. Hän tulkit- see terapiaa enemmän oppimiskokemuksena kuin tilanteena, jossa hän vastaanottaa palveluita ammattilaiselta.
5.1.3 Tyypillinen mies
Tyypillisen miehen positiossa Timo vertaa itseään käsityksiin siitä, millaisiksi miehet yleensä miel- letään, ja selittää sitä kautta kokemaansa vaikeutta hakeutua ja sitoutua terapiaan. Alla olevassa lainauksessa Timo tuo keskusteluun miesnäkökulman.
T: .. Kielteisiä ennakkokäsityksiä ehkä niinkun jotain .. varmaan niinkun tossa Tiinakin sano että luulit sä istuvas viis kuus kertaa täällä tuppisuuna puhumatta mitään (naurahdus). Tavallaan niin- kun sellanen että ossaako siellä tavallaan puhua mittään [joo] ja jotenkin se nyt sitten kuitenkin on on omasta mielestä kohtuullisen luontevasti lähteny tässä aukeneen nää asiat ja uskaltanu puhua [joo] ja sillee mut se on varmaan ja ehkä sekin mitä sinä sanot sillon että tota monel on se ennakkoluulo että siinä sitten on niinku että sit siellä on niinkun kaks yhtä vastaan. (naurahdus) Et tavallaan on siinä niinkun vähän niinkun haastettuna siinä tunnustamassa ihte, se on varmaan ehkä semmonen ..
H: Pelko.
T: Pelko ja sit tavallaan nyt tämmösen määrän tätä terapiaa läpikäyneenä se on ihan niinku väärä pelko. [mmm] Aivan siis väärä pelko.
Timo sanoittaa terapiaan liittyviä ennakkokäsityksiään puhumattoman puolison positiosta (”os- saako siellä tavallaan puhua mittään”) ja hakee taustatukea kokemukselleen haastattelijan aiem- min haastattelun ulkopuolella esittämästä ajatuksesta, että moni pelkää olevansa pariterapiassa yksin kahta vastaan. Asiayhteydestä päätellen kyseessä on nimenomaan heteropariskunnan miesosapuoleen yhdistetty kuvaus, jolloin haastajina nähdään vaimo ja psykoterapeutti. Katkel- massa Timo ottaa tyypillisen miehen position. Kun hän kuvaa aiemmin kokemaansa vaikeutta avautua ja puhua tunteistaan muiden kuullen, hän asemoi itsensä tyypilliseksi sukupuolensa edustajaksi, eikä puhumattomuus tällöin näyttäydy vain hänen henkilökohtaisena ominaisuute- naan.
Timo ottaa tyypillisen miehen position myös silloin, kun puheena on psykoterapeutin tapa laittaa puolisoita sanoittamaan tunteitaan toisilleen terapiaistunnon aikana.
H: Mä en tiedä huomasiksä mähän laitoin ensin vaan Tiinaa. Mä ikään kun kunnioitin sitä kun sä olit niinkun hyvin-
T: Joo.
H: Ja sitte kun mä niinkun ensimmäisen kerran pyysin niin sitten se kuitenkin tuli niinkun luonte- vasti. Mut jos mä oisin laittanut sut sillä ekalla kerralla, niin se voi olla et se olis ollu vähän liikaa.
T: Niin kyllä. Et kyllä se varmaan niinkun totta on jos miettii tosiaan tätä niinkun miesten ja nais- ten keskinäinen niin kyllä se varmaan se se tosiaan kun varmaan se monella miehellä on se en- nakkoluulo vähän tulla ja pikkusen miettii niin varmaan se eka kerta siellä kyllä ehkä niinkun jat- kon kannalta aika paljon ratkasee mikä se on se ensimmäinen kokemus kun eihän sen ensim- mäisen sen tavallaan sen ensimmäisen vaikutuksen pystyy tekemään vaan kerran. [kyllä] Toisella kerralla sitä ei enää oo se on jo eri juttu. Niin se että mikä on se ensimmäisen jälkeinen fiilis niin se kyllä hyvin pitkälti ratkasee [joo] et lähetäänkö vai eikö lähetä.
Timo tekee tulkintoja eroista, joita miesten ja naisten suhtautumisessa psykoterapiaan voi olla;
kulttuurisessa mallitarinassa tunteista ja ihmissuhteista keskusteleminen on enemmän naisten aluetta. Ottaessaan tyypillisen miehen position Timo selittää omaa ajattelutapaansa ennen tera- pian alkua ja normalisoi sitä rinnastamalla itsensä miehiin yleistettynä toisena. Pariterapiaan ha- keutumisen voi mieltää rikkovan maskuliinisuuteen liittyvää mallitarinaa yksin pärjäämisestä, kun otetaan huomioon, että suomalaiseen kulttuuriin ja etenkin miehen rooliin liittyy vahva ole- tus mahdollisten ongelmien ratkaisemisesta omin neuvoin. Haastattelutilanteessa Timo kuiten- kin käsittelee ennakkoluuloja juuri sen terapeutin kanssa, jonka vastaanotolle tulemista ne ovat koskeneet, mistä voi seurata tarve antaa selonteko siitä, miksi hän on kokenut näin. Yleistäes- sään ennakkoluulot koko miessukupuolta koskeviksi hän laajentaa ilmiön koskemaan psykotera- piaa ylipäätään, eikä pohdinta välity ensisijaisesti Timon ennakkoluuloisuutena haastattelijaa tai hänen tarjoamaansa palvelua kohtaan.
5.2 Marko
Tunnistin Markon haastattelusta neljä minäpositiota, joista hän jäsentelee parisuhdettaan ja te- rapiakokemustaan. Hyvän aviomiehen positiossa hän tarkastelee omaa toimintaansa puolisona, kun taas laatutietoisena asiakkaana hän arvioi psykoterapeuteilta ja muilta ammattilaisilta saa- maansa palvelua. Kömpelön puhujan position Marko ottaa silloin, kun hän tulkitsee vaikeuksiaan ilmaista itseään ja avautua. Toisinaan hän asemoi itsensä myös kuormittuneeksi minäksi maini- tessaan aiemman kokemuksensa väsymyksestä ja nykyiset muistamisvaikeudet. Analyysissa tun- nistetut positiot, positioihin liittyvät määreet sekä näitä havainnollistavat aineistoesimerkit on kuvattu alla olevaan taulukkoon.
Minäpositio Minään liittyvät määreet Esimerkki
Hyvä aviomies Antaa puolisolle tilaa ja kunni- oittaa tätä, välttää konflikteja, viihtyy kotona ja huolehtii
”mä luotan siihen (vaimoon) koska sen tavallaan se kun ajattelee toisen parasta niin
kodista, hyvät välit appivan- hempiin.
jos toinen tykkää (lähteä mat- kalle jonkun muun kanssa) ja nauttii siitä niin ei muuta kun sinne”
”on oppinu silleen säätele- mään tavallaan kun näen että, hän on ehkä enemmän päälle- käyvä sit kun tulee se tilanne ja mä oon vetäytyny”
”mä pistän paikat kuntoon ja oon itestään kotona”
”mullahan on just sellaset ap- pivanhemmat että ne ei vois enää paremmat olla”
Kömpelö puhuja Vaikeaa olla äänessä isossa po- rukassa, vaikeaa puhua tun- teista, kokemus itsestä kömpe- lönä itsensä ilmaisijana.
”jos on enemmän porukkaa, porukkaa silleen koolla ja sitte tarvis ruveta puhumaan heti niin se käy sit vähän vaikeem- maks”
”ei niinku et tämmösiä puhu- taan avoimesti ja varsinkaan sitten vielä kun on kumpikin ja vieraan ihmisen kanssa (pari- terapiassa)”
”mä oon hirveen huono täm- mösiä asioita keskustelemaan muutenkin että on tosiaan sil- lee vähän jumissa että jään niinkun miettimään että tota mä oon aika helposti lukossa”
Kuormittunut minä Kärsii muistamisen ongelmista, taustalla aiempi kokemus väsy- misestä ja terapiakäynneistä.
”mul on tällä hetkellä tosi vielä sellanen tilanne että, et tota mä unohtelen aika paljon asi- oita”
”kaks puol vuotta sitten tuntu että ei niinku oikeen oo pauk- kuja ja muuta ja sitten mä kä- vin, kävin tota nii yhel tera- peutilla pari kertaa”
Laatutietoinen asiakas Valmis maksamaan hyvästä palvelusta, kokeilee ennakko- luulottomasti palveluja mutta sitoutuu lopulta niihin, jotka on arvioinut laadukkaiksi.
”mullahan on tietty hammas- lääkäri, tietty parturi, ja on sil- lee että ei oo kyllä ihan halvim- masta päästä”
”ihan niinkun samallai ku aku- punktio tai kuppaus tai kaikki niin mä oon tykänny kokeilla”
”vanhemmiten on enempi ru- vennu arvostaan tavallaan sitte sit semmosia niinku asia- kassuhteita ja suhteita muu- tenkin että niinku joista saa hyvän mielen”
5.2.1 Hyvä aviomies
Hyvän aviomiehen positiossa Marko puhuu parisuhteestaan ja etenkin itsestään puolisona myönteisin sanankääntein. Sisäisiä toisia näissä katkelmissa ovat Minna-puolison lisäksi appivan- hemmat sekä muut miehet yleistettynä toisena. Marko asemoi itsensä vastuuntuntoiseksi kump- paniksi, joka pystyy antamaan tilaa toiselle. Alla olevassa lainauksessa keskustelu on lähtenyt
liikkeelle kysymyksestä, miten Marko näkee parisuhteensa tulevaisuuden. Hän vastaa, että ”tus- kin se meillä nyt ainakaan huonompaan suuntaan silleen on menossa” ja kertoo luottavansa pa- risuhteen pysyvyyteen. Kun haastattelija kysyy, mitkä asiat vaikuttavat luottamukseen, hän jatkaa pohdintaa.
M: No kyllä meillä semmonen, mun mielestä aika hyvä kunnioitus on niinku kummallakin toista kohtaan. [mmm] .. Ja sitten kuitenkin meillä tavallaan kumpikin antaa toisistaan vapaata sillee että .. siinä mielessä, siinä mielessä ollaan suht järkeviä kumminkin. Että että, käytännössä kum- pikin saa toimia sillee kun ite haluaa että. [mmm] Just niinku vaikka tossa reissaamisessakin että että se on ihan ookoo jos sitä haluaa jonkun muun kans vaikka lähtee reissuun että– [mmm sä luotat siihen] Mä luotan siihen koska sen tavallaan se kun ajattelee toisen parasta niin jos toinen tykkää ja nauttii siitä niin ei muuta kun sinne.
H: Nii. Nii. Mut tietyl tavalla sitä niinkun teiän parisuhteessa niin on lupa niille omillekin asioille [joo] niinkun ja ja sit on kuitenkin se niinkun luottamus ja [niin niin] semmonen joku, niin. Sä et sit mitä niinku puhuitte tossa et on siitä niinku että, et sitten yhteinen arki on niinku hyvää.
M: Niin kyllä. Ja sitten kyllä mää jos vastausta pohdin niin tota monenhan kohalla on sillee et sit ku emäntä lähtee reissuun niin sitten se äijäkin äkkiä johonkin ja muuta niin, kyllä mä nykyään oon niin paljon kotona ollu taas että, mä pistän paikat kuntoon ja oon itestään kotona. [joo] Että tarvii aika hyvä tarjous tulla kaverilta että lähen.
Markon tulkinnassa korostuu vapaus toteuttaa omia pyrkimyksiä ja se, että puolisot ovat toi- siinsa sitoutuneinakin erillisiä ja itsenäisiä persoonia. Tässä voi nähdä pohjoismaiseen tasa-ar- von ihanteeseen pohjautuvan parisuhteen mallitarinan. Muuallakin Marko jäsentää itseään ja puolisoaan itsenäisinä toimijoina puhuessaan avioliitostaan; hän kertoo puolisoiden yhteisistä tekemisistä oikeastaan vain mainitessaan, että terapiassa käsiteltyjä asioita on käyty yhdessä läpi saunassa. Hän ei tartu haastattelijan mainintaan yhteisestä arjesta vaan jatkaa oman toimin- tansa tulkitsemista aloittamastaan teemasta. Puolisoiden itsenäisyys näyttäytyy Markon pu- heessa positiivisena ja parisuhdetyytyväisyyden kannalta olennaisena asiana.
