Luonnon ongelma näkymä

YRJÖ HAILA

LUONNON ONGELMA

Luonto on nykykulttuurille ongelma.

Tämä ilmaistaan usein sanonnalla "kult- tuuri on tullut kykeneväksi tuhoamaan luonnon". Mutta luontoa ei tietenkään voi varsinaisesti tuhota. Inhimilliset toimet ei- vät myöskään voi "hävittää maapallolta elämää"; elämä on selvinnyt maapallon, geologisen historian aikana paljon suu- rempien mullistusten yli kuin mitä ihmis- toimet voivat saada aikaan. Sen sijaan kulttuuri näyttää tulleen kykeneväksi muuttamaan maapallon ekologisia olo- suhteita niin paljon, että sen oman ole- massaolon ehdot tuhoutuvat.

Ongelma on määritellä täsmällisesti kulttuurin luonnonehdot. Ympäristöongel- mien koko summa, nykykulttuurin luon- tosuhteen ilmiasu, ei anna ongelmaan sel- vää vastausta vaan pikemminkin häm- mentää sitä. Tämä tuli ilmeiseksi jo 20 vuotta sitten Rooman Klubin julkaistua ra- porttinsa kasvun rajoista: "raja" voidaan määritellä vain tekemällä vahvoja oletuk- sia jostakin, mikä uhkaa johtaa sen murtu- miseen. "Ekologinen kriisi" on käyttökel- poinen metafora, mutta sitä täsmällisesti määriteltäessä joudutaan vetoamaan tule- vaan katastrofiin, joka on (Pasi Falkin sa- noin,

tiede & edistys

vielä-tapahtunut eli ei-tapahtuma". "Eko- katastrofin" hahmotelmat ovat yhteiskun- nallisia projektioita, niillä ei ole puhdasta luonnollista sisältöä.

Kulttuurin luonnonehtojen täsmentä- mistä hämmentää myös se, että monet

"ekologisiksi katastrofeiksi" nimitetyt ta- pahtumat eivät itse asiassa juurikaan vai- kuta ekologisiin prosesseihin. Tshernoby- lista purkautunut säteily on aiheuttanut vakavia inhimillisiä ja sosiaalisia ongel- mia, mutta sen vaikutus ekologisiin sys- teemeihin on mitätön. Voimaperäiset mut- ta paikallisesti rajoittuneet ympäristötuhot ovat suuremmassa ekologisessa mittakaa- vassa merkityksettömiä.

Kulttuurin yleisiä luonnonehtoja on käsittääkseni mahdotonta määritellä kah- desta syystä: ensiksi, luonnonehdot ovat sidoksissa

paikkaan,

toimintaan,

historiaan,

Toiseksi, luonnonehdot voivat mää-

räytyä joko ihmisten elinympäristön tai ekologisten prosessien välityksellä, ja nämä ovat osittain riippumattomia toisis- taan. Ihmisiin voi ympäristön välityksellä kohdistua tuhoisia vaikutuksia vaikka ekologiset prosessit eivät muuttuisi lain- kaan. Inhimillisen toimeentulon ja hyvin- voinnin ehtoja ei voi lukea luonnosta "ul- kopuolisina" rajoitteina, koska ihmiselo ja

"luonto" eivät ole ulkoisessa suhteessa toisiinsa vaan lävistävät toisensa; "luonto"

on inhimillisen olemassaolon sisäinen ehto ja edellytys. Se "luonto", jota radio- aktiivinen säteily lähinnä vaarantaa, on ihmiskehon sisäpuolella.

Globaalit ongelmat, esimerkiksi kasvi- huoneilmiö, sisältyvät näiden määrittely- ongelmien piiriin. Ilmastonmuutos ei uh- kaa "luontoa" tai "maapallon elämää", se uhkaa tiettyjen, paikkaan sidottujen so- siaalisten järjestelmien perustaa sekä tiet- tyjen, paikkaan sidottujen ekologisten jär- jestelmien säilymistä. Sen aiheuttamat on- gelmat ovat erilaisia eri osissa maailmaa ja eri ihmisille. Vaikka ongelmat kärjistyvät, maapallo ei välttämättä yhtenäisty koko ihmiskunnan yhteisenä elinympäristönä.

Yhteiskuntahistoriat kietoutuvat yhteen ongelmien kanssa, kuten Ari Siiriäinen to- teaa Afrikan ekokriisistä toisaalla tässä numerossa. Ilmastonmuutoksen "luonto"

ei ole kaikkialla sama.

* * *

"Luonto" on siis kovin epämääräinen kä- site pyrittäessä täsmentämään kulttuurin olemassaolon ehtoja.

"Luonto" on länsimaisessa traditiossa tavattu määritellä inhimillisen kulttuurin ulkopuoliseksi. Luontosuhteen aatehisto- ria on kohtuullisen hyvin selvillä, joskin se esitetään usein liian kaavamaisesti silk- kana luonnon alistamisen pitkänä linjana.

Luonnon "ulkoistuminen" ei kuitenkaan sinänsä määrää luontosuhteen sisältöä:

"ulkoistettu" luonto voi olla — ja on eri aikakausina ollut — joko vaalinnan tai val- loittamisen kohde, joko hyvän elämän määrittelevien normien perusta tai elämän mahdollisuuksia rajoittava armoton pakko.

Luonnon "ulkoistaminen" kiteytyy modernin luonnontieteen tavoitteessa ke- hittää yleispätevät, objektiiviset metodit, joiden avulla luontoon suuntautuva sub- jekti voi selvittää ulkopuolellaan olevassa maailmassa vallitsevat lait. Tätä "neutraa- lia" tehtävää suorittava tiede on ollut va- listuksen jälkeen osa järjen legitimaatio- perustaa sen raivatessa tilaa itsenäisyydel- leen hallitsemattomien voimien, mm.

luonnon, kustannuksella (kuten Zygmunt Bauman pelkistää, Intimations of Postmo- dernity, Routledge, 1992). Länsimaiden moderni kausi on epäilemättä uusi vaihe kulttuurin luontosuhteen historiassa.

Luonnon "ulkoistaminen" on vakiin- nuttanut näkemyksen, että kulttuuri ja luonto muodostavat vastakohtaparin. Tä- hän kytkeytyy läheisesti joukko muita dualismeja, esimerkiksi subjekti/objekti, sisäinen/ulkoinen, järki/tunne, kaupun- ki/maaseutu, mies/nainen.

Ekologinen kriisi korostaa kulttuu- ri/luonto -dualismiin liittyviä ylipääsemät- tömiä vaikeuksia. Ekologinen kriisi pa- kottaa tunnustamaan, että ihminen on luonnon tuote ja osa. Mutta tästä seuraa, että ihminen on myös luonnollinen toimi- ja, eikä inhimillisten toimien ja "luonnol- listen" tapahtumien välillä siis voi olla eh- dotonta rajaa. Missä mielessä luonto on inhimillisten toimien "ulkopuolella"?

"Ulkopuolen" ja "sisäpuolen" ehdoton erottaminen toisistaan on ylimalkaan mie- livaltaista. Tämä koskee erityisesti elolli- sen luonnon yksiköitä. Elollisten yksiköi- den olemassaolo perustuu jatkuviin pro- Sesseihin, jotka tapahtuvat rajapintojen läpi ulkoa sisään ja sisältä ulos. Jos "ulko- puoli" eliminoidaan, prosessit lakkaavat.

Tämä voidaan sanoa vielä painokkaam-_ min: elollisten yksiköiden elintoimintojen tärkeimmät '=ulkoiset" ehdot on "sisäistet- ty" (ks. Yrjö Halla & Richard Levins, Eko- logian ulottuvuudet, Vastapaino 1992).

Ulkopuolen/sisäpuolen eroon ja vas- takkaisuuteen kiinnittynyt tarkkailu ei ha- vaitse tätä yhteenkietoutumista. Sama vai- keus kohdataan pyrittäessä määrittele- mään kulttuurille normeja "ulkopuolises-

ta" luonnosta: kulttuurin tärkeimmät luonnonehdot eivät ehkä ole "ulkopuo- lella" vaan yhteiskunnallisiin käytäntöihin sisäistettyinä.

Kulttuuri/luonto -dualismi on puretta- va. Tätä ei kuitenkaan voi toteuttaa luo- malla uusi dualismi, jonka kohtioina ovat

"dualismi yleensä" ja sen vaihtoehto. Täl- lainen piirre sisältyy esimerkiksi Arne Naessin perustamaan syväekologiseen ajatteluun (deep ecology), joka pyrkii ylit- tämään kulttuuri/luonto -vastakkaisuu- den luonnon omista periaatteista käsin.

Tämä ei ole mahdollista, koska "luonnon omat periaatteet" ovat kulttuurisia konst- ruktioita. Tuloksena on dualismi uudella tasolla, "ekologinen ajattelu" vastaan "pe- rinteinen ajattelu".

Kysymys kuuluu, miten siirtyä dualis- mien tuolle puolen?

* * *

Yhdysvaltalainen aatehistorioitsija ja kult- tuurikriitikko Donna Haraway on tuotan- nossaan etsinyt vaihtoehtoa kulttuuri/luon- to -vastakkainasettelulle. Hänen tärkeim- mät kirjoituksensa on koottu kahteen äs- kettäin ilmestyneeseen esseekokoelmaan:

Primate Visions. Gender, Race, and Na- ture in the World of Modern Science, Routledge, 1989, sekä Simians, Cyborgs, and Women. The Reinvention of Nature, Routledge, 1991.

Kädellistutkimus on Harawayn nimen- omainen tarkastelukohde. Hän peruste- lee tämän toteamalla, että apina sijaitsee kulttuurin ja luonnon välimaastossa. Suh- tautuminen suuriin kädellisiin, "ihmis- apinoihin", noudattelee ja heijastaa muu- toksia luonnon kulttuurisessa kuvassa.

Kuva apinasta on ihmiskuvan kääntöpuo- li. Apina oli ongelma jo Jean-Jacques Rousseaulle.

Kirjaan Primate Visions sisältyy sarja esseitä, joissa Haraway käy yksityiskoh- taisesti läpi kädellistutkimusta 1900-luvun aikana hallinneet näkemykset. Näennäi- sen neutraali luonnontieteellinen tutki- mus on objektivoinut tutkimuskohteensa kulttuuristen mallien ehdoilla. Vuosisa-

dan vaihteessa apinat asetettiin täytettyi- nä luonnonhistorialliseen museoon ilmen- tämään eksoottisen ja villin mutta samalla pelottavan luonnon kesyttämistä. 20-lu- vulla apinat pantiin laboratorioon mielen manipuloinnin simulaattoriksi. Juuri en- nen toista maailmansotaa apinat siirrettiin takaisin luontoon esimerkiksi Puerto Ri- con ulkopuolella sijaitsevalle Cayo San- tiagon pikkusaarelle "luonnollisiin yhdys- kuntiin", joita käytettiin kyberneettisten säätelymallien havainnollistajina. Toisen maailmansodan jälkeen on aloitettu alku- peräisillä asuinsijoillaan elävien apinoiden pitkäaikaistarkkailu. Siihen osallistuneet feministitutkijat ovat 60-luvulta lähtien kyseenalaistaneet aiemmin itsestäänsel- vyyksinä otettuja objektivointeja. Apina- laumat ovat muuttuneet komplekseiksi, yksilöiden välisiin suhteisiin ja kognitiivi- suin prosesseihin perustuviksi yhteisöiksi.

Apinaa on mahdotonta tutkia tekemät- tä ennakko-oletuksia apinan "luonnosta"

sekä "ihmisluonnosta" sen taustaksi. Tut- kimustulokset ja niiden taustaolettamuk- set sekä tulkintayhteydet kehittyvät yh- dessä. Haraway käyttää tästä kokonaisuu- desta nimitystä 'narratiivinen kenttä'.

Aiempien ratkaisujen luomilla instituuti- oilla on keskeinen osa narratiivisten kent- tien kiinnittymisessä: luonnontieteellinen museo, laboratoriohäkki, luontoon sijoi- tettu apinatarha tai havainnoinnin meto- dologiset sitoumukset rajoittavat tutki- muksen ja tulkinnan mahdollisia maail- moja sekä uusintavat taustana olevia olet- tamuksia ja ennakkoluuloja.

Harawayn johtopäätökset muistutta- vat esimerkiksi Bruno Latourin ajatuksia tieteen sosiaalisesta konstruoitumisesta.

Haraway pitää kuitenkin konstruktivis- mia puolinaisena ratkaisuna. Joskin tutki- muskäytäntöjä harjoitetaan sosiaalisesti luoduissa tilanteissa, ne ovat siitä huoli- matta käytäntöjä. Tiedon sidonnaisuuk- sien paljastuminen saattaa tiedon univer- saalisuuden epäilyksenalaiseksi. Mutta tärkeätä onkin ymmärtää spesifejä maail- moja, irrottautua tieteellisen universaali- maailman pakkomielteestä.

Spesifien maailmojen taustana ei ole yleispätevää perustaa vaan vaihtoehtoisia perustoja, eri lähtökohtiin kiinnittyviä 'narratiivisia kenttiä'. Mikään niistä ei ole sen "todempi" kuin toinen. Niitä voidaan kuitenkin verrata keskenään kriteereillä, jotka ovat läheisempiä ja helpompia kuin

"todenmukaisuus". Voidaan esimerkiksi hyväksyä apina yhdeksi kädellistutki- muksen osapuoleksi ja kysyä: mikä vaih- toehdoista on apinan kannalta paras?

"Apinan paras" ei ole yksikäsitteisesti määrittyvä, mutta tämä juuri on tärkeä johtopäätös. Sekä tieto että sen arvioinnin kriteerit ovat tilannesidonnaisia. Sen tun- nustaminen parantaa mahdollisuuksia ymmärtää tiedon niveltyminen nimettyjen yhteiskunnallisten käytäntöjen ja ristiriito-

jen osaksi ja perustaksi.

Kaiken lävistävät dualismit ovat jään- nettä uskosta, että tieto on universaalia.

Siksi dualismeja ei voi voittaa etsimällä olotilaa niiden ulkopuolelta. Harawayn ehdotus dualismien purkamisen tavaksi on provokaatio, häväistys. Sen tavoittee- na ei ole kehittää puhdasta tietoa vääristy- neen tilalle ja vastapainoksi vaan osoittaa puhtaan ja vääristyneen suhteellisuus, kaikkien 'narratiivisten kenttien' kiinnit- tyneisyys.

Harawayn tärkein provokaatio on ky- borgi, jonka hän esittelee esseessään "A cyborg manifesto: science, technology, and socialist-feminism in the late twen- tieth century" (kokoelmassa Simians, Cy- borgs, and Women• ilmestynyt alunperin 1985). Kyborgit ovat teknistyneen maail- man puoleksi luonnollisia ja puoleksi kulttuurisia olioita, jotka olemassaolol- laan häivyttävät luonnon ja kulttuurin ra- jan. Kaikissa artefakteissa on läsnä sekä luonto että kulttuuri. Kyborgi on tällä ve- teen piirretyllä rajalla liikkuva, täsmälliset määritykset väistävä olio.

Kyborgi sijoittuu ristiriitaisten 'narratii- visten kenttien' leikkauskohtaan ja hä- märtää siten itse kentät. Hedelmällinen provokaatio syntyy siitä, että maailmaa jä- sentäviä periaatteita loukataan tietoisesti, kiinnitetään uuden 'narratiivisen kentän'

kiintopisteet vanhojen kenttien väliselle kielletylle alueelle. Provokaatio purkaa vanhaa ja luo uutta. Se tarvitsee kiinne- kohdan, position, mutta ei voi jähmettyä paikoilleen. Harawayn provokatiivisuu- den sankari on ilveilijä, temppuilija, ko- jootti, joka vaihtelee omia positioitaan kiinnittymättä koskaan ulkoa annettuihin koordinaatteihin. Kojootti puikkelehtii maailmaa jäsentävien kenttien lomassa, ilveilee ja esittää kiusallisia kysymyksiä, ei odota vastauksia.

* * *

Apinat liittyvät kulttuuri/luonto -dualis- miin paitsi inhimillisesti ladattuina tutki- muobjekteina myös siksi, että ne ovat "ih- mistyneet" meiksi. Ongelma tässä on seu- raava: jos "apinan ihmistyminen" mielle- tään siirtymiseksi eläinkunnasta kulttuu- riin, niin "luonnon" ja "kulttuurin" väliin

joudutaan olettamaan johonkin kohtaan katkos. "Kulttuuri" on jotakin muuta kuin

"luonto".

Eläintieteilijä E. 0. Wilsonin perusta- man sosiobiologian eräs motivaatio on eettinen vakaumus, että katkos voidaan välttää johtamalla ihmisen ja apinan piir- teet ja käyttäytyminen samoista peruspe- riaatteista. Tämän ajatuksen mukaan

"luonto" ja "kulttuuri" ovat yhtä, koska ne ovat saman mekanismin alaisia.

Mutta sosiobiologian mekaniikalle on vaihtoehto, joka tunnustaa kulttuurin oma- laatuisuuden postuloimatta kuitenkaan rajaa luonnon ja kulttuurin väliin, nimit- täin purkaa kulttuurin ja luonnon historiat osiin ja hahmotella yhden kehityslinjan sijasta eriytyviä historioita. Biologista evo- luutiota koskevien käsitysten monipuolis- tuminen luo tälle osaltaan perustaa. Evo- luutiota ei enää pidetä yksilinjaisena edis- tyksenä alemmasta korkeampaan, mikä tuottaa aste- ja laatueroja askelmien välil- le, vaan uudenlaisten yhdistelmien satun- naisena syntymisenä käsillä olevista ai- neksista uusissa tilanteissa. Ranskalainen Nobel-molekyylibiologi Francois Jacob otti tämän luonnehtimiseksi käyttöön ter- min 'nikkarointi', erotukseksi tarkoituk-

senmukaisen evoluution mallista.

Onko kulttuuri syntynyt evolutiivisen 'nikkaroinnin' sivutuotteena? Ajatusta tu- kee se, että inhimillisen kulttuurin biolo- ginen perusta voidaan ymmärtää oletta- matta ihmiselle mitään erityisominaisuuk- sia: inhimillisen kulttuurin tekee mahdol- liseksi muillakin eläimillä esiintyvien piir- teiden uudenlainen yhdistelmä. Kulttuuri- sen ihmisen evoluution kulku ('hahmo', kuten Björn Kurten luonnehti t&e:n nu- merossa 1/81) on ollut polveileva. Inhi- millisen kulttuurin taustalla on toki kes- keisiä murroksia, mutta eräät biologisen evoluution varhaisemmat murrokset, esi- merkiksi tumallisen solun tai monisolui- sen organismin synty, ovat paljon näitä draniaattisempia ja siis vaikeammin selit- tyviä.

Luonnon ja kulttuurin historiallisen keskinäissuhteen vyyhteä avattaessa on hedelmällistä erottaa toisistaan käsitteet ensimmäinen luonto ja toinen luonto.

Edellinen viittaa fyysisen ympäristön piir- teisiin, jotka ovat inhimillisen toiminnan annettuja rajoitteita. Jälkimmäinen viittaa aiemman inhimillisen toiminnan tuotta- mien rakenteisiin, jotka ovat yhtä lailla myöhemmän inhimillisen toiminnan ra- joitteita. 'Ensimmäinen luonto' ja 'toinen luonto' sekoittuvat, kun määrätyissä tilan- teissa täsmennetään määrättyjen inhimil- listen toimintojen ehtoja, Sekä joki että rautatie ovat valmiita kulkuväyliä anne- tuilla sijoillaan. Rautatie on ihmistyön tuote, mutta se joutuu seurailemaan kui- van maan harjanteita ja kiertämään vesis- töjä. Joki on luonnon luomus, mutta sen väylää on voitu muuttaa, koskia perata, vedenkorkeutta säännöstellä. Missä on ratkaiseva ero?

Käsiteparin avulla on mahdollista pilk- koa "luonto" ja "kulttuuri" osiin: eri kult- tuuriset käytännöt kehittyvät omilla luon- toperustoillaan, jotka ovat 'ensimmäisen luonnon' ja 'toisen luonnon' yhteen- kietoutumia. Luonto niveltyy historiaan, eri tilanteissa eri tavoin. Syntyy erilaisia yhdistelmiä, siis aitoa historiallista uutuut- ta.

'Ensimmäisen luonnon' ja 'toisen luonnon' käsiteparia käyttäen luonto voi- daan myös liittää historialliseen selittämi- seen, mutta ei yleisenä kaavana vaan em- piirisesti selvitettävinä, eriytyvinä proses- seina. Ympäristöhistoria voidaan tunnis- taa kiinnostavaksi tutkimusalaksi, joka selvittää määrättyjen inhimillisten toimin- tojen luonnonehtojen muotoutumista.

Laajan mittakaavan ympäristöhistoriaa edustaa esimerkiksi Fernand Braudelin stimuloima vertaileva sivilisaatiohistoria.

Sen sijaan koko ihmiskunnan ja maapal- lon kattavat yhtenäishistoriat ovat lujasti ankkuroituja kulttuuri/luonto -vastakkai- suuden määrittämään 'narratiiviseen kenttään', olipa niiden juonteena "luon- non" valloittaminen ja hallitseminen tai ryöstäminen ja tuhoaminen.

* * *

On siis useita perusteita väittää, että

"luonto" on hedelmällistä spesifioida ja jakaa osiin. Luonto nivoutuu ihmiseloon nimettyjen toimintojen paikkaan ja histo- riaan sidottuina perustoina. Tästä seuraa, että luontosuhteen eettiset ongelmat ko- rostuvat. On tehtävä täsmällisiä valintoja sen sijaan että voitaisiin vedota yleispäte- viin sääntöihin.

Luonto on pyritty määrittelemään mo- raalisesti merkityksellisenä entiteettinä useasta eri lähtökohdasta, joita Markku Oksanen esittelee toisaalla tässä nume-

rossa. Nähdäkseni luontosuhteeseen liit- tyy myös toinen ongelma, jonka voi il- maista seuraavasti:

Luonnon hyväksikäyttö on ihmiselle välttämätöntä, koska ihminen on luon- nosta riippuvainen luonnon olio. Luonto muuttuu väistämättä, kun sitä käytetään.

Miten voidaan määritellä ihmiselle salli- tun vaikutuksen raja? Milloin ihminen

"elää liikaa"?

Käsittääkseni tämäkin ongelma eriy- tyy, jälleen paikan, toiminnan ja historian vaihtelun mukaan. On selvästi mielekästä käyttää luontoa hyväksi mahdollisimman tehokkaasti aina, kun sitä käytetään. Tätä varten on mielekästä "ulkoistaa" hyödyn-

tämisen kohteena olevat luonnon ainek- set. Utilitarismiin perustuva taloudellinen laskelmointi ja kustannus—hyöty-analyysi on tähän käyttökelpoinen väline. Mark- kinat voivat antaa käyttökelpoisen perus- tan verrata keskenään eri luonnonaines- ten arvoja.

Mutta tämä ei ole kelvollinen koko luontosuhteen perustaksi. Objektivoivan kustannus—hyöty-laskelmoinnin pätevyys- alue on rajoitettu. Kaikkia käytännöllisiä, luontoa muuttavia toimintoja ei voi alistaa kaavamaiselle utilitaristiselle kalkyylille.

Tämä johtuu ensiksikin siitä, että hyö- dyt ja haitat voivat määräytyä eri aikamit- takaavoissa: hyödyt ovat usein välittömiä, haitat puolestaan kertyvät pitkien aikojen kuluessa. Hyödyt ja haitat voivat myös kohdistua eri ihmisiin: hyödyn saaja on usein täsmällisesti määritelty, haitat taas kohdistuvat epämääräisesti rajautuviin ih- misjoukkoihin. Lisäksi "hyödyt" ja "haitat"

voivat olla hyvin erilaisia: kaikkien ihmis- ten kaikki luontoon liittyvät arvot eivät ole yhteismitallisia. Ne ovat kuitenkin ih- miselämää aidosti konstituoivia arvoja. Ei ole mahdollista ulkoa päin määritellä jot- kut, esimerkiksi taloudelliset arvostukset

"rationaalisiksi" ja jotkut muut "irrationaa- lisiksi". Charles Taylorin utilitarismia kriti- koiva sanonta "the diversity of goods"

(Philosophical Papers 2,

Ehkä tärkein kustannus—hyöty-lasken- nan pätevyysalueen rajoite on, että vaka- vimmat haitat eivät ole hyvin määriteltyjä vaan liittyvät luonteeltaan epämääräisiin uhkiin. Tämä juuri on "ekologisen kriisin"

ydin. Uhkien vakavuus vaihtelee oleelli- sesti sen mukaan, millaisen historian kul- loinkin muutoksen kohteena oleva luon- to on kokenut ja millaiset historialliset eh- dot määräävät siihen kohdistuvia ihmis- toimia. Ympäristöfundamentalismin pe- rusta on olettamus, että luonnon muutta- miseen liittyvät uhkat ovat ehdottomia.

Tämä on harha. Uhkat

ovat

kaavassa harmittomia.

Uhkien ,tilannesidonnaisuus ja kumu- latiivisuus tekee mahdottomaksi luokitel- la ihmistoimet yksikäsitteisesti kielletyiksi ja sallituiksi. Ongelmaa voidaan lähestyä systemaattisesti täsmentämällä uhkien ar- viointiin liittyvää 'todistamistaakkaa' (Ul- rich Beck käsittelee tätä laajemmin:

Ris- kiyhteiskunnan vastamyrkyt,

Peruuttamattomien muutosten uhates- sa todistamistaakka tulisi kääntää, eli sal- lia uhkaa mahdollisesti kärjistävät toimin- nat vasta kun ne on osoitettu haitattomik- si. Todistamistaakan ehdoton kääntämi- nen on kuitenkin mahdotonta, koska ym- päristöuhkia aiheuttaviin toimintoihin pä- tee 'hajakuormituksen paradoksi'. Uhkat syntyvät kumulatiivisena tuloksena toi- menpiteistä, jotka ovat yksittäin merkityk- settömiä.

Asetelma sivuaa luontosuhteen perus- ongelmaa: inhimillinen toiminta muuttaa väistämättä ympäristöä, ja mikä tahansa inhimillinen toiminta voi muuttua tu- hoisaksi rajana laajetessaan, mutta mitä tahansa toimintaa ei voida kieltää. Hiili- dioksidin vapautuminen ilmakehään pa- hentaa kasvihuoneilmiötä, mutta hengit- tämistä ei silti voida kieltää.

Keskustelu todistamistaakan täsmen- tämisestä on kuitenkin hedelmällistä, koska se saattaa ympäristön muuttamises- ta seuraavat uhkat rationaalisen arvioin-

nin piiriin. Ongelma on tunnistaa uhkia kärjistävät vahingolliset toiminnat jo en- nen kuin vahingot tulevat näkyviin. Tämä edellyttää paikan ja historian spesifioimis- ta. Spesifioiduissa tilanteissa on mahdol- lista asettaa ehdottomia kriteerejä, mutta tärkein vaatimus yhteiskunnallisia toimin- toja suuremmassa mittakaavassa suunni- teltaessa on

varautua epävarmuuteen.

Kuten Ulrich Beck on korostanut, ympä- ristöuhkiin ei voi varautua modernin yh- teiskunnan vakiintuneena menetelmällä, ottamalla vakuutus. Varautuminen epä- varmuuteen voi käsittää ainakin kahden- laatuisia toimenpiteitä: epäedullisten, muutosten ennakointi ja 'puskuroitumi- nen' niiden varalta, sekä yhteiskunnallis- ten käytäntöjen joustavuuden ja muuntu- miskyvyn parantaminen.

Uhkien arvioimiseksi tarvitaan ilmisel- västi luonnontieteellistä ja teknistä asian- tuntemusta. Joskin sukupuutto voidaan todentaa vasta jälkikäteen, niin sukupuut- touhkan vakavuutta voidaan arvioida etu- käteen. Globaaleja ongelmia ei voitaisi edes tunnistaa ilman globaalia havain- nointiverkostoa. Uhkia arvioivan 'tekni- sen rationaliteetin on väistämättä abstra- hoiduttava eroon yksittäisistä ilmiöistä.

Paikallisten toimintojen yhteys globaalei- hin seurauksiin on näkymätön, siis teo- reettisesti konstituoitu.

Teknisen rationaliteetin korostaminen tuntuisi olevan ristiriidassa sen päätelmän kanssa, että luonnon ja kulttuurin yhteen- kietoutuminen on paikka- ja historiasidon- naista. Käsittääkseni ristiriita on todelli- nen. Se voidaan kuitenkin tilannekohtai- sesti ja tilapäisesti ylittää, sillä abstrahoiva rationaliteetti ja paikallistuntemus puhu- vat eri asioista. Luonto/kulttuuri -komp- leksin eri mittakaavoja ei voi johtaa toisis- taan. Siksi tarvitaan monia näkökulmia samanaikaisesti, ei eldektisenä sekasot- kuna vaan tietoisesti omaksuttuihin ja vaihtuvan 'positioihin' kiinnittyneinä.

Tarvitaan myös provokaatioita, jotka se- koittavat vakiintuneisiin tulkintoihin kiin- nittyneitä 'narratiivisia kenttiä'. Paikalliset aloitteet ja 'maallikon näkökulma' kriti-

koivat teknisen rationaliteetin suoravii- vaista sokeutta; tekninen järki kritikoi paikallisten näyttämöiden nurkkakuntai- suutta ja sisäistettyjä valtarakenteita.

Myös ympäristökeskusteluun kaivataan Donna Harawayn kujeilevia kojootteja.

* * *

Useimmat ympäristökeskustelussa vakiin- tuneet ajatustavat perustuvat olettamuk- seen, että luonto on yhtenäinen, kulttuu- rin "ulkopuolinen" kokonaisuus ja yhte- näisen inhimillisen vaikutuksen kohtee- na. "Ekokatastrofi" on luonnon vähittäi- sen mutta vääjäämättä etenevän tuhoutu- misen lopullinen tulos.

Uudenlaiset kuvat ovat tarpeen.

Hau- raus (fragility)

'Hauraalla' ekologisella systeemillä on useita vaihtoehtoisia tiloja. Järvi voi olla kirkasvetinen tai rehevöitynyt, maaperä tuottava tai happamoitunut, rinnemaa nii- tyn peittämä tai eroosion kovertama.

Nämä kaikki ovat yhtä "ekologisia".

"Luonnolle" on yhdentekevää, missä tilas- sa tietty ekologinen systeemi on. Ihmisille tämä ei yleensä ole yhdentekevää.

On myös luotava uusia kuvia ongel- mien luonteesta sekä hämmennettävä vanhoja. Ongelmien määrittely sisältää ainå ajatuksen ongelmien ratkaisemisen tavoista, ja uudet määrittelyt voivat siis osoittaa uusia ratkaisuja. Olisi typerää ku- vitella, että ympäristöongelmien ratkaise- misen tavat ovat jo tiedossa. Ongelmille ei ylimalkaan ole yhtä, rationaalisesti joh- dettavaa ratkaisua, koska ei ole olemassa yhtä, rationaalisesti jäsentynyttä maail- maakaan.

Entä ympäristöpolitiikka?

011essamme viime vuonna viettämäs- sä joulua Lontoossa Teemu piirsi jatku- vasti matkapäiväkirjaan pommi- ja dyna-

miittikuvia. Tämä alkoi, kun jouduimme pommiuhkauksen vuoksi tiedemuseosta kadulle. Isäntämme ktytti Lontoon henki- sestä ilmapiiristä sanontaa "civil war".

Taustana on Pohjois-Irlannin konflikti, joka vaikutti parikymmentä vuotta sitten periaatteessa yksinkertaiselta joskin traa- giselta Englannin siirtomaavallan seu- rausilmiöltä. Nyt Pohjois-Irlanti näyttää kietoutuneen pysyvään painajaismaisen väkivallan kierteeseen — Jugoslavia Länsi- Euroopan sydämessä.

Kokemuksen kauhistuttavuus oli sii- nä, miten helppoa pommiuhkat oli miel- tää tavanomaiseksi arkipäivän harmiksi.

Kuitenkin taustalla on tragedia, jonka rin- nalla puhuminen luonnosta vaikuttaa melkein rikolliselta.

Ympäristöongelmat kietoutuvat yti- miään myöten yhteiskunnallisiin ongel- miin ja ristiriitoihin, koska "luonto" on kaikissa yhteiskunnallisissa prosesseissa sisäistettynä läsnä. Ympäristöpolitiikan uskottavuuden suurin ongelma on luoda tai kuvitella luotavaksi olosuhteet, joissa uskottava puhuminen ympäristön suoje- lemisesta on ylimalkaan mahdollista.

Mutta ehkä luonnosta voidaan sitten- kin puhua myös yhteiskunnallisen kaaok-

sen keskellä, mikäli kyetään luomaan joustavia yhteyksiä abstrahoivan mutta rajoistaan tietoisen teknisen rationalitee- tin sekä demokraattisten, tilannesidon- naisten, ihmisten tarpeita ja traditioita kunnioittavien aloitteiden välille. Funda- mentalisti ympäristönsuojelun teknisten vaatimusten suhteen on hedelmätön myös siksi, että ihmisiltä ei voi edellyttää sellaista mikä on heille mahdotonta. Eriy- tyneiden yhteiskunnallisten tilanteiden kunnioittaminen edellyttää aitoa solidaa- risuutta, jota esimerkiksi Richard Rorty (Contingency, Irony, Solidarity, Cambrid- ge University Press, 1988) ja Zygmunt Bauman (Intimations of Postmodernity) peräävät. Etäisyyttä ottavan harkinnan ja solidaarisuuden yhdistämiseksi ei ole yleispätevää kaavaa. Mikäli se ylimalkaan toteutuu, se toteutuu tilanteiden erityis- laatua kunnioittavien vähittäisten proses- sien tuloksena.

Totaalisen tuhon profetiat ovat itsensä toteuttavia. Luonnon, kulttuurin ja kult- tuuri—luonto-suhteen hajottaminen osiin on sen sijaan toivoa herättävä toimi: jos kaik- kea ei ole tarpeen ratkaista kerralla, niin tulee mahdolliseksi löytää täsmennettyi- hin ongelmiin täsmennettyjä ratkaisuja.