Freiren utopia ja sorrettujen pedagogiikka näkymä

76 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2019 KIRJALLISUUS

herättämisen tapaa ei pidä mani- pulatiivisesti hyödyntää ”uutena menetelmänä tai välineenä” toi- vottomuuden torjunnassa (83). Fi- losofi on tässäkin rajalla – järjen ja toivon rajalla.

Toivon käsite olisi ollut ehkä eksplisiittisemmin kytkettävissä teoksen uskonnonfilosofiseenkin osuuteen, jossa Haaparanta pohtii muun muassa uskonnollisen koke- muksen käsitteellistämisen mah- dollisuutta (ja ”luvallisuutta”, vrt.

s. 207). Osin Wittgenstein-hen- kisesti hän problematisoi uskon- nollisen kokemuksen, esimerkik- si Jumalan rakkauden kohteena olemisen kokemuksen, ilmaista- vuuden kielessä (222, 234–235).

Uskonnonfilosofiassakaan hän ei suoraan kiinnity mihinkään val- miiseen oppiin (myöskään witt- gensteinilaisuuteen), vaan tote- aa yhtäältä Jumalan olemassaolon uskonnollisen kielen mielekkyy- den välttämättömäksi ehdoksi toi- saalta muistuttaen, että tämän eh- don propositionaalinen muotoilu on yritys astua mielekkään kielen rajojen ulkopuolelle (248).

Yliopistopolitiikka ja akateemi- sen tutkimuksen luonne eivät ole Haaparannan kirjan pääteemoja, mutta alkupuolen järkeä ja valis- tusta käsittelevässä luvussa esi- tetään tuoreita huomioita tästä- kin aihepiiristä. Haaparanta puhuu yllättäen nykyisestä sivistyskäsi- tyksestä ”stoalaishenkisenä”: pyr- kimyksenä on sopeutua aikaan reagoimalla politiikan ja talouden haasteisiin. Klassiselle stoalaiselle filosofialle vieras on kuitenkin sel- lainen ”näennäisesti aktiivinen” ja

”muutosagentiksi” itsensä kuvit- televa yliopistolaitos, johon tämä ajatus on johtanut (34). Jokaisen yliopistolaisen soisi kontemploi- van Haaparannan sanoja: ”Kriitti- sesti asennoituvan [tehtävä] olisi nimenomaan ottaa etäisyyttä ar- jesta, jotta voisi nähdä arjen toi- sin. On ongelmallista, jos kriittises- ti asennoituvan pitäisi itse tuottaa nopeita ratkaisuja ’arjen haastei- siin’. Silloin hän olisi vain mukana ylläpitämässä ja tuottamassa sa- moja käytäntöjä ja toimintatapoja,

joita hänen sivistystehtävänsä mu- kaisesti pitäisi arvioida ja kyseen- alaistaa.” (35)

Vähintään yhtä huomionarvoi- nen on hänen johtopäätöslausu- mansa filosofian luonteesta:

Filosofin tehtävä on paradoksaalinen: hän yrittää ratkaista sellaisia ongelmia, joita hän ei usko olevan mahdollista ratkaista ja jotka hänen, ollakseen filosofi, on myös uskottava ratkeamattomiksi. […] Suhde ratkeamattomaan, rajaan, synnyttää asen- teen, jota kutsuisin eettiseksi, koska se opettaa antamaan tilan sille, mitä ei itse ole, mutta mitä voi ehkä oppia kuuntele- maan. (266)

On kirjoja, joista voidaan sa- noa, että ne ovat ”tekijänsä näköi- siä”. Tämä lienee niitä kirjoja. Ku- ten kirjoittajansa, Rajan taju on tyyni ja kohtelias. Teos ottaa huo- mioon filosofisten äänten moninai- suuden – jopa siinä määrin, että ajatusten ja teemojen lievä haja- naisuus muodostuu sen ilmeiseksi ongelmaksi. Samalla kirjoittaja lau- suu eri näkemyksiä kunnioittavan kriittisen etäisyyden päästä omia harkittuja kantojaan ja tulkitsee omaäänisesti sekä filosofian his- toriaa että nykykeskusteluja. Hän ei hehkuta intohimoista suhtautu- mista filosofisiin ongelmiin mutta pureutuu niihin syvälle tekemät- tä siitä ”suurta numeroa”. Näin toi- mii aidosti kriittinen intellektuelli, ja niinpä Haaparannan työ itse il- mentää juuri sitä järjen ja tuntei- den itsekriittistä hallintaa, jota hän filosofisesti käsittelee.

SAMI PIHLSTRÖM

Kirjoittaja on uskonnonfilosofian profes- sori Helsingin yliopistossa ja Suomen Fi- losofisen Yhdistyksen puheenjohtaja.

Freiren utopia ja

sorrettujen pedagogiikka

Paulo Freiren (1921–97) utopia oli maailman muuttaminen kasvatuk- sen avulla. Juha Suoranta pereh- tyy kirjassaan Freiren henkilöön ja kysyy, miten Freirestä tuli Freire ja miten sorrettujen pedagogiik- ka sai alkunsa. Tarkoituksena on purkaa historiattomana tuotettua, kesytettyä Freireä ja nostaa esille kumouksellinen Freire.

Kirja on mukava muistutus kas- vatuksen yhteiskunnallisesta ja poliittisesta luonteesta, oikeuden- mukaisuudesta, kasvatuksen mah- dollisuudesta muuttaa maailmaa sekä utopioiden tarpeellisuudesta.

Kirja on myös virkistävä puheen- vuoro kasvatuksen ja koulutuksen historiattomassa, erilaisten digi- loikkien, ilmiöiden, hokkuspok- kusten ja psykologisointien maa- ilmassa.

Leppoisan näköisestä harmaa- partaisesta miehestä lähdetään liikkeelle ja paikoin tekstiä kuvite- taan mukavasti. Pääteostaan kir- joittavan Freiren yöt venyvät pik- kutunneille, lukija kuulee lintujen aamuisen laulun ja tuntee tutkija- kirjoittajan väsymyksen. Välillä Freire muistelee, toisaalla vaimo Elza tarjoaa päivälliseksi paahdet- tua kanaa. En olisi pistänyt pahak- seni, vaikka tällaisia kaunokirjalli- sia keinoja olisi käytetty tekstissä enemmänkin.

Kirja seuraa Freiren elämää ja ajattelua ensin hänen kotimaas-

TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2019 77 KIRJALLISUUS

saan Brasiliassa (vuodet 1945–

64), sitten maanpaossa Chilessä (vuodet 1964–69). Freiren myö- hemmät vaiheet, vuosi Yhdys- valloissa ja kymmenen Sveitsis- sä sekä paluu takaisin Brasiliaan (vuoteen 1997 saakka) jäävät kir- jan rajauksen ulkopuolelle. Koko- naisuus rakentuu johdannosta, kahdesta pääluvusta (Lukutaidon opettaja ja Vallankumouksellinen) ja lopuksi esitellään lyhyesti Frei- ren perintöä. Rakenne on selkeä, mutta tuottaa paikoin toistoa.

Lukutaidon opettaminen kutsumuksena

Freire varttui katolisen perheen kuopuksena 1920- ja 1930-luvun Brasiliassa. Köyhyydestä huolimat- ta hän pääsi opintielle, myöhem- min opiskelemaan lakitiedettä ja valmistui juristiksi, mutta löysi kut- sumuksensa aikuisten luku- ja kir- joitustaidon opetuksesta.

Luku- ja kirjoitustaito ymmär- rettiin perusasiaksi modernin yh- teiskunnan kehittämisessä ja sil- lä oli erityistä poliittista merkitystä, sillä se oli Brasiliassa äänestys- oikeuden ehto. Freiren tavoittee- na oli suunnitella koulutusta, joka aktivoisi ihmiset huolehtimaan it- sestään ja kehittäisi heissä yhteis- kunnallisen osallistumisen intoa, muuttaisi luku- ja kirjoitustaito- kampanjoissa hankitut taidot yh- teiskuntaa muuttaviksi teoiksi.

Freire toimi sosiaali- ja terveyden- huollosta sekä koulutuksesta vas- taavan järjestön (Serviço Social da Indústria) palveluksessa kymme- nen vuotta (1946–57) ja seuraavat seitsemän vuotta Kansankulttuu- rin liikkeessä (Movimiento de Cul- tura Popular).

Yhteiskunnallisen eriarvoisuu- den aakkoset Freire oppi seura- tessaan köyhän maaseutuväestön kurjia oloja. Se pisti miettimään ta- sa-arvoisen kasvatuksen mahdol- lisuuksia. Byrokraattista holhousta kasvatuksen ei kuitenkaan pitänyt olla, sillä köyhät ja lukutaidottomat eivät sopineet holhottavan muot- tiin. Freire rohkaisi ihmisiä itsenäi- seen toimintaan ja järjesti työläis- ten keskustelupiirejä.

Freire korosti dialogista koh- taamista. Omat sanat ja kieli, jota ihmiset käyttävät ja ymmärtävät, otettiin opetuksen lähtökohdak- si. Sanoilla oli poliittinen merkitys ja työläisten elämään oli tutustut- tava elämällä heidän parissaan.

Omilla sanoilla jäsennettiin osal- listujien kokemusta ja syvennettiin heidän ajattelutapojaan. Lähdet- tiin liikkeelle jostakin osallistujien esiin nostamasta asiasta ja tehtiin siitä uusi ”ongelma”, jota yhdes- sä purettiin. Tästä tuli myöhemmin problematisoivan kasvatuksen idea, joka esitellään Freiren pää- teoksessa Sorrettujen pedagogiik- ka (Vastapaino 2016).

Keskustelu liikkui niissä koke- musmaailmoissa, jotka olivat osal- listujille tuttuja. Tämä oli kriittisen yhteiskunnallisen tiedostamisen edellytys. On kuitenkin huomatta- va, että naiset olivat usein tämän toiminnan ulkopuolella. Miehet ei- vät halunneet heidän osallistuvan tai ilmaisevan ajatuksiaan julkises- ti. Tämä sukupuolen, muiden ero- jen ja vivahteiden unohtaminen on asia, josta sukupuolentutkijat ovat myöhemmin kritisoineet Freireä.

Dialogiseen lähestymistapaan Freire sai ensikosketuksen seu- rakuntansa perusyhteisöissä. Ra- jut luokkaerot olivat saaneet myös osan katolisen kirkon papistosta toimiin köyhien auttamiseksi. Täs- tä syntyi vapautuksen teologia.

Papit pitivät köyhiä opettajinaan ja ajattelivat Raamatun opetusten to- teutuvan köyhissä. Vapautuksen teologian radikaali tämänpuolei- suus puhutteli Freireä.

Demokraattinen katolisuus ajoi Freireä kirjoittamaan myös väitöskirjaa, jossa hän pohti, mi- ten koulutuksella voitaisiin edis- tää demokraattista kehitystä teol- listuvassa Brasiliassa. Hän ajatteli, että aikuisten luku- ja kirjoitustai- don parantaminen sekä tämän yh- distäminen demokraattisten ajat- telutapojen kehittymiseen olivat avain yhteiskunnan muutokseen.

Katolisuus, sosiologia ja eksisten- tialismi olivat ne keskeiset ajatuk- selliset ja teoreettiset perinteet, joista väitöskirja inspiroitui.

Brasilian demokraattiseen muutokseen tähdännyt kansal- linen lukutaitokampanja jäi kui- tenkin lyhyeksi, kun sotilasjuntta kaappasi vallan huhtikuussa 1964.

Luku-ja kirjoitustaitokampanjat lakkautettiin ja Freire pidätettiin pariksi kuukaudeksi. Luku- ja kir- joitustaidosta oli tullut vaarallista.

Jeesus ja Marx rinta rinnan Brasilian sotilasvallankaappauk- sen jälkeen Freiret lähtivät maan- pakoon Chileen. Chilen poliittinen kumousinto ja Latinalaisen Ame- rikan vasemmistohenkisyys tart- tuivat Freireen. Kuuban sosialisti- nen vallankumous (1959) ravisteli myös ajattelua. Poliittinen liikah- dus vasemmalle sopi ajan hen- keen, mutta Freire piti itseään yleisvasemmistolaisena, ei hyväk- synyt ajatusta proletariaatin dikta- tuurista eikä sitoutunut puoluepo- liittisesti. Hänen tavoitteenaan oli ollut 1950-luvulta lähtien kehittää demokratiaa ja lisätä tavallisten ih- misten mahdollisuuksia osallistua kansanvaltaiseen päätöksente- koon. Freire korosti jokaisen mah- dollisuutta kehittää itseään ja osal- listua yhteiskunnallisesti. Hän ei osallistunut työläisten marsseil- le eikä kampusvaltauksiin, vaan pyrki vaikuttamaan yhteiskunnal- liseen muutokseen kasvatuksen keinoin.

Freiren mielestä luku- ja kirjoi- tustaitoa ei saanut alistaa ylhääl- tä päin tulevan sanelupolitiikan tai minkäänlaisen poliittisen fanatis- min palvelukseen. Hän sai tukea maltillisille pyrkimyksilleen kato- lisen kirkon piiristä. Vapautuksen teologien ohella ammattiyhdistyk- set, vasemmistopuolueet ja opis- kelijat olivat Freiren liittolaisia.

Chilessä Freire alkoi kirjoittaa Sorrettujen pedagogiikkaa (Peda- gogy of the Oppressed, Continuum 1970). Marxin ja Hegelin tekstit tu- livat tutuiksi ja hän ajatteli, että Hegelin ajattelu olisi käännettä- vä materialistisille jaloilleen. Tämä merkitsi peruskokemusten tarkis- tamista katolistaustaiselle Freirelle, kun enää henki ei määräisi ainetta.

Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden

78 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2019 KIRJALLISUUS

syyt olivat ihmisten yhteiskunnal- lisessa olemisessa ja siksi sorron syiden selvittämiseksi olisi analy- soitava ihmisten elämänoloja, yh- teiskunnan luokkarakennetta, val- litsevia valta- ja omistussuhteita ja resurssien jakautumista.

Vapauden teologien ja ranska- laisten eksistentialistien rinnalle tulivat nyt myös marxilaiset ajatte- lijat. Marx ja Jeesus kulkivat rin- ta rinnan Freiren ajattelussa. Sitä paitsi Marxin ja Jeesuksen pelas- tussuunnitelmissa oli paljon sa- maa: ensin oli kumottava vanha järjestys, jotta syntyisi uusi valta- kunta. Toisin kuin vapauden teo- logit, Freire ajatteli, että yhteis- kunnallisten eriarvoisuuksien kumoamisessa tarvittiin poliittis- ta ja kulttuurista yhteisrintamaa, johon osallistuisivat köyhät, am- mattiyhdistysaktiivit, intellektuellit, opiskelijat, papit ja poliitikot.

Brasilian sotilasvallankaap- pauk sen ja Chilen poliittisen ilma- piirin myötä Freiren ajattelussa tapahtui radikaali käänne ja hän alkoi ajatella, että ihmisten tietoi- suuden muutos ei enää pelkäs- tään auttaisi, vaan tarvittiin yhteis- kuntajärjestelmän muuttamista.

Hän ajatteli, että kasvatus on tär- keä osa yhteiskunnan muuttami- sen sosiaalihistoriallisessa proses- sissa, mutta se ei lopultakaan ole itsessään muutoksen avain. Vaik- ka Freiren ajattelu muuttui yh- teiskunnan poliittista muutosta korostavaksi, hän ei hylännyt kas- vattajien ratkaisevaa osuutta muu- toksen osallisina ja poliittisina liit- tolaisina. Freiren vallankumous oli luonteeltaan pedagogista.

Sorrettujen pedagogiikka Sorrettujen pedagogiikan tarkoi- tuksena oli esittää tulkinta luku- ja kirjoitustaidon yhteiskunnallisesta merkityksestä. Aineistona oli radi- kaalia kirjallisuutta sekä Brasilian ja Chilen kokemukset. Kansa- lais- ja ihmisoikeustaistelut ympä- ri maailmaa ja opiskelijaradikalis- min nousu toimivat myös ajattelun sytykkeinä.

Sorretuista tuli Freirelle yleis- nimi, jolla hän tarkoitti ihmisten

monikerroksista ja moniperustais- ta eriarvoisuutta. Brasilian koke- mukset olivat luoneet hänen filo- sofisten näkemystensä perustan.

Ihmiset, joita hän kohtasi, eivät osanneet lukea eikä kirjoittaa, oli- vat taloudellisesti ahtaalla, asuivat alkeellisissa oloissa ja tekivät töitä orjamaisissa olosuhteissa.

Sorrolla Freire tarkoitti yleises- ti niitä esteitä, jotka rajoittavat ih- misten yhteiskunnallista tasa-ar- voa, heidän kykyjään kehittää ja ilmaista tarpeitaan, ajatuksiaan ja tunteitaan. Freireä on kritisoitu siitä, että hän käsitteli sortoa ko- rostuneesti yhteiskuntaluokan ja luokkataistelun käsittein, vain työ- väenluokkaa koskevana ongelma- na. Siitä huolimatta, että jo Frei- ren aikaan erityisesti naisliikkeen ansiosta oli alettu tunnistaa erilai- sia sorron muotoja. Sittemmin sor- ron toisiaan leikkaavia ja risteäviä muotoja on teoretisoitu vivahteik- kaammin ja Freiren sortoteoriaa on täydennetty.

Luku- ja kirjoitustaito sekä yh- teiskunnallinen tiedostaminen oli- vat aseita taistelussa sortoa vas- taan. Se oli osa poliittista utopiaa, mahdotonta unelmaa. Ihmisten piti ottaa ohjat käsiinsä, oppia, olla liikkeellä ja pistää toimeksi. Var- sinkin eurooppalainen eksisten- tialismi ja sen vapauden filosofia olivat älyllisiä löytöretkiä Freirelle.

Jean-Paul Sartrelta tuli painotus, jonka mukaan ihminen on määri- teltävä toimintansa kautta, samoin vapauden yksilölliset ja yhteisölli- set edellytykset. Toisin kuin Sart- re, Freire korosti yhteisöllisyyden merkitystä.

Freiren tulkintana Hegelin aja- tus muuntui sorrettujen johtamak- si yhteiskunnalliseksi taisteluksi, mutta sorrettujen ei ihmisyytensä saavuttamiseksi pitänyt ryhtyä sor- tajiensa sortajaksi, vaan molempi- en ihmisyyden palauttajaksi. Kris- tillistä ajattelua seuraten Freire piti kiinni kaikkien ihmisten tasa-ar- vosta ja jokaisen ihmisen kutsu- muksesta tulla entistä täydem- mäksi ihmiseksi. Ja jälleen Jeesus kohtasi Marxin: sorrettujen suuri humanistinen ja historiallinen teh-

tävä on vapauttaa sekä itsensä että sortajansa.

Freire korosti kasvatuksen ja koulutuksen mahdollisuuksia kai- kessa toiminnassaan. Tarvittiin toimintaa, joka teki maailmasta paremman paikan, poliittisten ra- kenteiden muuttamista ja pitkäjän- teistä koulutustyötä. Sorrettujen pedagogiikassa hän yhdisti dia- logisen kasvatuksen mallinsa ja vallankumoustoiminnan teorian.

Marx oli tärkeä, mutta Freire ei ta- voitellut oikea-oppista Marx-tulkin- taa eikä muutakaan suljettua op- pijärjestelmää. Hän ei myöskään halunnut oppineeksi marxilaiseksi, vaan tavoitteli avointa, vertailevaa ja kriittistä asennetta. Vapauttava kasvatus ja kaikkien ihmisten hy- vinvoinnin lisääminen olivat kes- keisiä ajatuksia. Muun muassa kir- jailija bell hooks on myöhemmin teoretisoinut ja kehittänyt näitä va- pauttavan kasvatuksen ideoita.

Sorrettujen pedagogiikan kes- keisiä käsitteitä ovat dialogi, prak- sis ja toivo. Sorrettujen on opitta- va määrittämään ja nimeämään todellisuus uusilla tavoilla. Ih- minen on olemassa nimeämällä maailmaa, muuttamalla sitä. Dia- logisuus on ihmisen olemassa- ololle eksistentiaalinen välttä- mättömyys ja se yhdistää ihmisiä toisiinsa. Dialogisuuden käsittee- seen Freire liitti syvän uskon ihmi- siin ja heidän mahdollisuuksiinsa, toimintaa eteenpäin kuljettavan toivon ja rakkauden sekä yhtei- seen oppimiseen sisältyvän nöy- ryyden. Käytännössä dialogisuus on köyhien ja kasvattajien yhteistä osallistumista maailman muuttami- seen. Tässä tulee taas esille Frei- ren vallankumouksen pedagogi- nen luonne.

Praksis tarkoittaa tietoista maa- ilmaan suuntautumista, sitä muut- tavaa ajattelua ja toimintaa, jo- hon Freire sai vaikutteita Marxilta ja Engelsiltä. Toivo sisältää kasva- tuksen profeetallisen, tulevaisuu- teen tähtäävän ulottuvuuden. Kas- vatuksen toivo on käytännöllistä, tapahtuu ihmisten välisessä dialo- gissa ja toiminnassa. Toivo tekee sorrettujen kasvatuksesta utoop-

TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2019 79 KIRJALLISUUS

pista. Epäinhimillisen todellisuu- den kieltäminen ja inhimillisen todellisuuden tunnustaminen pro- sessoituvat parhaimmilllan toivon ilmapiiriksi. Jotkut ovat pitäneet toivon pedagogiikkaa Freiren kes- tävimpänä teoretisointina. Koska toivon pedagogiikka puhuttelee, opiskelijat näyttävät löytävän sen yhä uudelleen ja uudelleen.

Sorrettujen pedagogiikka osoittautui maailmanmenestyk- seksi, levisi maailmalla erikielisi- nä painoksina ja piraattiversioina, ja edelleenkin teos osoittaa ajan- kohtaisuutensa. Freiren perintö elää, hänen ajatuksiaan tutkitaan ja opetetaan eri yhteiskuntatietei- den aloilla. Mitään erityistä freire- läistä koulukuntaa ei kuitenkaan ole olemassa. Freirelle oli tärkeää ajatusten herättely ja toimintaan kannustaminen, ei oppirakennel- mien luominen. Hän painotti, ettei hänen ajatteluaan kannattanut jäl- jitellä, vaan herättää se eloon uu- sin muunnelmin ja keksiä sille uu- sia käyttötapoja. Suorannan teos on yksi osoitus tästä, muunnelma kumouksellisesta Freirestä.

Suoranta tuntee Freirensä. Hä- nen laajasta tutkimuskirjallisuu- destaan ja viiteapparaatistaan tutkijat, opinnäytetyön tekijät ja ai- heesta kiinnostunut laajempi ylei- sö voivat innostua. Suorannan Paulo Freire – Sorrettujen peda- gogi pitää minkä lupaa, nostaa esille kumouksellisen Freiren, kon- tekstualisoi, etsii aatteellisia yhte- yksiä ja herättelee. Pitää koulut- tautua, oppia, pistää toimeksi ja mennä muuttamaan maailma.

ULLA-MAIJA SALO

Kirjoittaja on dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Ensimmäinen suuri suomalainen matemaatikko kirjeittensä valossa

Turkulainen matemaatikko ja astronomi Anders Johan Lexell (1740–84) oli ensimmäinen kan- sainväliseen maineeseen kohon- nut suomalainen luonnontieteilijä.

Hän teki tärkeimmän elämän- työnsä Pietarin tiedeakatemias- sa Leonhard Eulerin (1707–83) as- sistenttina ja myös lyhytaikaisena seuraajana, minkä lisäksi hänellä oli jäsenyys Edinburghin, Pariisin, Torinon ja Tukholman tiedeakate- mioissa. Lexellin kuuluisin saavu- tus on hänen osuutensa Uranus- planeetan löytämisessä. Johan Carl Erik Stén kirjoitti hänestä mo- nografian A Comet of the Enligh- tenment. Anders Johan Lexell’s Life and Discoveries (Birkhäuser 2014), joka tarkastettiin myös Sté- nin toisena väitöskirjana Helsingin yliopistossa. Teos on arvioitu Tie- teessä tapahtuu -lehden nume- rossa 1/2015.

Nyt on ilmestynyt Sténin toimit- tama 722-sivuinen lähdejulkaisu, joka sisältää Lexellin Euroopan- laajuisen kirjeenvaihdon kollego- jensa kanssa. Stén on käyttänyt 12 vuotta jäljittääkseen Lexellin kaik- ki säilyneet kirjeet lähinnä Base- lin, Helsingin, Lontoon, Pietarin ja Tukholman arkistoista ja kommen- toidakseen ne perusteellisesti. Va- litettavasti kirjeenvaihto tunnetaan

enimmäkseen vain yksisuuntaise- na, koska Lexellin saamia kirjeitä on säilynyt vain muutama.

Tähtitieteen alalla Lexell näyt- tää kirjoittaneen ahkerimmin Ruot- sin kuninkaallisen tiedeakatemian sihteerille Pehr Wilhelm Wargenti- nille (111 säilynyttä kirjettä), Johann III Bernoullille Berliiniin (16 kirjettä) ja Anders Planmanille Turkuun (11 kirjettä). Euroopan tieteellisiin kes- kuksiin tekemältään grand touril- ta hän raportoi eritoten Leonhard Eulerin vanhimmalle pojalle Jo- hann Albrecht Eulerille (27 kirjet- tä). Carl von Linnén kanssa käy- ty kirjeenvaihto (Lexellin kirjeitä 7 kpl, Linnén kirjeitä 1 kpl) kos- ki Venäjän luonnonhistorian tutki- musta. Lukuisien maanmiesten li- säksi kirjeenvaihtotovereita ovat olleet myös muun muassa Mar- cuis de Condorcet, Nevil Maskely- ne ja Charles Messier. Kirjeet vie- vät lukijan keskelle 1700-luvun tieteellistä prosessia. Ne sisältävät suuret määrät numeerista dataa, jonka editoiminen himmenneistä ranskan-, ruotsin-, venäjän- tai la- tinankielisistä käsikirjoituksista on kysynyt kärsivällisyyttä.

Humanistista mielenkiintoa on Lexellin matkakuvauksilla Berlii- nistä, Potsdamista, Göttingenistä, Mannheimista, Strasbourgista, Pa- riisista, Lontoosta, Brysselistä, La Hayesta ja Hampurista. Lexell ku- vaa yleisiä olosuhteita, näkemiään taideteoksia, spektaakkeleita ja tieteellisiä laitoksia sekä tapaami- aan henkilöitä, joiden galleria on valtava. Arvioidessaan tuttavuuk- siaan Lexell sovelsi sveitsiläisen papin Johann Kaspar Lavaterin muodikasta fysiognomista teoriaa, jonka mukaan ihmisen ulkonäöstä on pääteltävissä hänen luonteen- sa. Teoria ei kuitenkaan osoittau- tunut kovin vakuuttavaksi, esi- merkiksi Jean le Rond d’Alembert ei ollenkaan näyttänyt sellai- selta nerolta, joka hän oli! Roh- kenipa Lexell arvioida Ranskan kuninkaallistenkin ulkomuotoa. Ul- komaalaisen ennakkoluulottomin silmin kirjoittama matkakuvaus Pariisista, eritoten sen tiedeaka- temiasta, on osoittautunut mer-