Ajan särmä. Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta 1949 - 2009

(1)

Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta 1949–2009

Tampereen yliopisto 2009

Toimittaneet:

Paula Järvenpää Mikko Lahtinen Kaarle Nordenstreng

(2)

Taitto: Aila Helin

Kansi: Sakari Viista Kannen kuvat:

Tampereen yliopiston arkisto:

Franzeninkatu, myös pohjakuva: Hede foto 1930 Muutto: Lehtikuva 5.9.1960

Kalevantie, päätalo: E. M. Staff, 1960-1965, toinen kuvaaja tuntematon, 1960-1965 Attila: Erkki Karen, 1993

Sakari Viista:

Kiilto, elokuu 2009 Lapintie, elokuu 2009 Vuolteenkatu, elokuu 2009 Linna, elokuu 2009

ISBN 978-951-44-7818-5 Verkkojulkaisu:

ISBN 978-951-44-7819-2 (pdf)

Tampereen yliopistopaino – Juvenes Print Oy Tampere 2009

(3)

Saatteeksi ...5

HISTORIA

Viljo Rasila

Oli kuljettava pitkä tie ...9 Mikko Korhonen

Kuusi vuosikymmentä lukuina ...21

TIEdEKuNTA

Olavi Borg

70-luvun tiedekunta ja suuri tutkinnonuudistus ...45 Osmo Apunen

Törnuddin testamentti ja muuta yhteiskuntatieteellistä kokemustietoa ...55 Matti Alestalo

Tohtorikoulutuksen tiennäyttäjä ...63

TIEdE

Antti Eskola

Sosiaalipsykologian alkusuunnat ...73 Raimo Väyrynen

Kansainvälisen politiikan tutkimus alkaa Tampereella ...79 Briitta Koskiaho-Cronström

Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön yhteistyö – vaivan paikka ...89 Jorma Sipilä

Yhteiskuntatiede tänään ...96

MuISTuMIA

Tatu Vanhanen

Ei-ylioppilaan opintie...103 Seppo Randell

Kolin assistentista dekaaniksi ...108 Markku Ojanen

Lukuvuoteni Yhdysvalloissa ...110

(4)

Raimo Blom

Yliopistososiaalisuus ennen ja nyt ...116

VAIKuTTAJAT

Jukka Gustafsson Tunnistan itsessäni yhteiskunta- ja kasvatus tieteilijän ...125

Jouko Jääskeläinen Kolme kovaa kysymystä ...129

Riitta Myller Älkää tehkö niin kuin minä teen...132

Hanna Rajalahti Otetaan yksi asia ...134

Jyrki Katainen Yhteiskuntatieteellisen koulutusalan keskiössä ...138

Oras Tynkkynen Parasta yliopistossa on kriittisyys...140

SuKuPOLVET

Antti Ronkainen Opiskelu yhteiskuntatieteellisessä 2000-luvulla ...145

Heikki Paloheimo Suurten ikäluokkien diktatuuri ...151

LIITTEET

Liite 1. Tutkimuslaitoksen johtajat ja professorit ...169

Liite 2. Tiedekunnan professuurit ja apulaisprofessuurit ...186

Liite 3. Tiedekunnan tutkinto-opiskelijat 1949–2008 ...187

Liite 4. Suoritetut ylemmät korkeakoulututkinnot vuoteen 2009 ...189

Liite 5. Suoritetut lisensiaatintutkinnot 1953–2009 ...191

Liite 6. Suoritetut tohtorintutkinnot 1955–2009 ...192

Liite 7. Tiedekunnassa väitelleet 1954–2009 ...193

Lähteet ...197

(5)

Tampereen yliopiston perustiedekunta, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta syntyi opetusministerin päätöksellä 9.6.1949, ja se aloitti toimintansa elo-syyskuussa 1949. Tämä kirja on koottu 60-vuotispäivän kunniaksi tuomaan esille tietoja ja muistumia kuluneilta vuosikymmeniltä tiedekunnan ja sen keskeisten tieteenalojen näkökulmasta.

Kirjoittajina on 22 entistä ja nykyistä tiedekunnan opettajaa ja/tai opiskelijaa, mukana yksi entinen puoluesihteeri ja nykyinen valtiovarainministeri. Kirjoituksissa on niin viileää asiaa kuin meheviä episodeja. Kokonaiskuvaan ei ole pyritty, vaan tekstit ja valitut kuvat tarjoavat niin sisällöltään kuin esitystavaltaan monitasoisen ja särmikkään sikermän.

Ajan särmä yhdistää kaksi asiaa: historian ja vaikuttamisen. Jokainen 60-vuo- tias haluaa kerrata omaa historiaansa ja nähdä siinä itsensä. Yhteis kunta tieteilijä kysyy lisäksi, mikä meitä oikeastaan on liikuttanut ja mihin oma toimintamme on vaikuttanut.

Nykyisin muodissa oleva mentaliteetti olisi ehdottanut juhlakirjan nimeksi Ajan tasalla tai Aikaansa edellä, mutta halusimme problematisoida tiedekunnan ja yhteis- kunnan välisen suhteen. Olemmehan olleet mukana sodanjälkeisen Suomen merkit- tävissä käännekohdissa – niiden liikutettavana ja kenties niiden tekijöinäkin.

Sanalla ’särmä’ on erityinen merkitys monille Tampereella 1960-luvun lopulla eläneille opiskelijoille ja opettajille. Täällä toimi tuonniminen keskustelupiiri, jossa Antti Eskola ja moni muu otti kantaa sen ajan kiihkeään menoon. Särmä ei ollut yliopiston järjestötoimintaa vaan spontaania kulttuuritoimintaa, mutta tiedekunnan ihmisillä oli siinä keskeinen osa. Tiedekunta oli silloin tiiviisti ajassa kiinni, kuten se on ollut myöhemminkin.

Tiedekunta merkitsi alussa erityisesti professoreja. Ensimmäisinä vuosina pro- fessoreista koostuva tiedekunta piti kokouksia Helsingin Franzeninkadulla yleensä pari-kolme kertaa kuukaudessa, ja tiedekunnassa käsiteltiin kaikki asiat tutkinto- vaatimuksista kynien hankintaan. Tampereelle siirryttyäänkin, vuodesta 1960 tiedekunta jatkoi yli 1970-luvun puoliväliin keskeisenä hallintoelimenä, joka kokoontui keskimäärin kahdesti kuukaudessa ja käsitteli kaikki laitostensa asiat.

Vuonna 1976 voimaan tullut kolmikantahallinto toi tiedekunnan rinnalle laitos- neuvostot ja esimerkiksi talousasiat siirtyivät laitoksille. Painopisteen siirtymistä kuvaa tiedekuntaneuvoston kokoustahti: tästä lähtien kokouksia pidettiin vain kerran kuussa. Tiedekunta kuitenkin päätti edelleen tärkeimmistä asioista, kuten tutkinto- vaatimuksista, opiskelijavalinnasta ja virkaesityksistä.

Tiedekuntaa edustava dekaani istui yhdessä muiden tiedekuntien dekaa nien kanssa myös yliopiston hallituksessa päättämässä koko taloa koskevista asioista.

(6)

vatustieteellinen tiedekunta. 2000-luvulla tuli lisää vielä informaatiotieteiden tiedekunta. Tänään yhteiskuntatieteellinen tiedekunta on yksi kuudesta, mutta sen edus- tama yhteis kuntaan kohdistuva tutkimus on keskeisesti mukana myös muiden tiedekuntien toiminnassa.

Tiedekunta ja sen syntysija Yhteiskunnallinen Korkeakoulu muistuttaa suoma- laisen korkeakoulupolitiikan suuresta linjasta – tasa-arvosta – ja siitä, miten se toteu tuu yhtäältä eri yhteiskuntaluokkien välillä ja toisaalta maan eri osien välillä.

YKK:n toiminta-ajatuksena oli tasoittaa ylioppilastutkinnon aiheuttamaa karsintaa yliopisto tielle pääsyssä ja samalla auttaa sisällissodan ristiriitojen purkamisessa.

YKK:n siirto Helsingistä Tampereelle vuonna 1960 merkitsi myös aluepoliittista linjan vetoa, joka johti useiden maakuntayliopistojen perustamiseen. YKK oli osa kansallista projektia, hyvin vointivaltion rakentamista. Tiedekunta syntyi ja kasvoi sen mukana.

Mutta tiedekunta ei ole merkinnyt vain kansallista rakennustyötä, maakunnalli- sesta nurkkakuntaisuudesta puhumattakaan. Sen oppiaineet ovat alusta saakka olleet tieteen ominaislaadun mukaisesti perimmältään kansainvälisiä. 1980-luvulta lähtien tiedekunta on ollut edelläkävijänä kehitysyhteistyössä ja kansainvälisessä tutkinto- koulutuksessa, jonka yhteistyöelimenä on International School of Social Sciences (ISSS).

Tiedekunta, kuten Tampereen yliopisto muutenkin on keskeisesti osallistunut ns. Bolognan prosessiin, jolla yliopistolliset perustutkinnot vakiinnutettiin kaksi- portaisiksi kandidaatti- ja maisteritutkinnoiksi. YKK:n jäljiltä Tampereen yliopistossa opetusjaosto- ja tiedekuntatutkinnot noudattivat tätä mallia alusta saakka, eikä tutkinnonuudistus siten merkinnyt suurtakaan periaatteellista muutosta. Mutkia mat- kassa kuitenkin oli, kuten saamme kirjasta lukea.

Kaiken kaikkiaan tiedekunnan läpi näkyvä ajan särmä kertoo värikkäästä ja vauhdikkaasta historiasta, joka jatkuu vahvoin panoksin uudelle vuosi kymme nelle.

Tiedekunnan 60-vuotisjuhlan suunnittelusta on lukuvuonna 2008–09 vastannut toimikunta, johon ovat kuuluneet hallintopäällikkö Paula Järvenpää ja professorit Päivi Korvajärvi, Mikko Lahtinen ja Kaarle Nordenstreng. Tilasto- ja muun historia- aineiston kokoajaksi palkattiin keväällä 2009 tutkija Mikko Korhonen. Juhlakirjan toimittamisesta on vastannut allekirjoittajien kolmikko.

Kiitämme kirjoittajia, taittajaa, kannen tekijää ja valokuvien jäljittäjiä osallistu- misesta tähän antoisaan projektiin.

Tampereella 25.8.2008

Paula Järvenpää Mikko Lahtinen Kaarle Nordenstreng

Hallintopäällikkö dosentti Emeritusprofessori

(7)

H ^istoria

(8)

(9)

Viljo Rasila

Oli kuljettava pitkä tie

Kolme suomalaista yliopistoa sai alkunsa ristiriitojen vuonna 1917. Silloin perustettiin kaksi yliopistosäätiötä, joiden toimesta nousi pian maan ainoan ja kaikille yhteisen kaksikielisen Helsingin yliopiston rinnalle kaksi yksityistä yliopistoa Turkuun.

Taustalla oli kielitaistelu ja toinen uusi yliopisto olikin ruotsinkielinen Åbo Akademi ja toinen puhtaasti suomenkielinen Turun Suomalainen Yliopisto.

Kumpikin uusi yliopisto sai kannattajiltaan runsaat lahjoitukset ja niiden toiminta oli alusta pitäen taloudellisesti turvattu. Ne saivat heti valmiit tiedekunnat ja täydet yliopiston oikeudet, jopa niin, että Åbo Akademissa saattoi väitellä myös tek- niikan tohtoriksi. Kumpikin sai heti myös vahvan professorikunnan, Åbo Akademi 7 ja Turun yliopisto 10 vakinaista professuuria. Ennen toista maailmansotaa kevääl- lä 1939 näissä kahdessa yliopistossa oli yhteensä 39 professoria ja kirjoilla olevia opiskelijoita 569. Helsingin yliopistossa oli silloin 94 vakinaista professoria ja 6 127 läsnä olevaa opiskelijaa.

Mutta sadussakin äidillä oli kaksi kaunista tytärtä ja sitten vielä se kolmas.

Alku hidas, tunnustus vielä hitaampi

Myös Tampereen yliopiston syntysanat lausuttiin syksyllä 1917, pari kuukautta ennen sisällissodan puhkeamista. Sekä Kansantaloudellisen että Sosiaali poliittisen yh- distyksen aktiivinen jäsen ja myöhempi kansantaloustieteen professori Leo Harmaja korosti silloin eräässä Helsingissä pitämässään esitelmässä yhteiskunnan rauhallis- ta kehittämistä ja hahmotteli oppilaitosta, jossa tarjottaisiin opetusta erityisesti yh- teiskunnallisissa luottamustehtävissä oleville henkilöille. Yhteiskunnallisen vallan käyttö edellytti yhteiskuntaa koskevaa tietoa, mutta lisäksi tällaista tietoa tarvittiin lieventämään kansalaisten keskinäisiä ristiriitoja, jotka liian usein perustuivat yli-

K

irjoittaja (s. 1926) opiskeli kansankorkeakoulun pohjalta YKK:ssa historiaa, valmistui yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi 1952 ja väitteli tohtoriksi 1961. Hän toimi Tampereen yliopistossa assistenttina 1965–69, apulaisprofessorina 1969–76 ja professorina 1976–89. Rasila on kirjoittanut mm. teoksen Yhteiskunnallinen Kor- keakoulu 1925–1966 (Tampereen yliopisto, 1973), johon tämä artik- keli perustuu. Lisäksi lähteinä on käytetty Suomen asetuskokoel maa ja YKK:n eri hallintoelinten pöytä kirjoja.

(10)

malkaisiin käsityksiin. Harmajan tavoitteena ei kuitenkaan ollut yliopisto, sillä opetusta oli tarjottava myös muille kuin ylioppilaille. Hanketta ryhdyttiinkin ajamaan

”kansalaiskorkeakoulun” nimellä.

Yhteiskunnallinen opetus oli juuri 1917 esillä muutenkin maan sisäisten luokka- ja kieliriitojen sekä myös kansainvälisten suhteiden takia. Åbo Akademi sai huma- nistisen ja luonnontieteellisen tiedekunnan rinnalle heti valtiotieteellisen tiedekunnan, jonka oppiaineisiin kuului mm. kansantaloustiede, yleinen valtio-oppi, hallinto- oikeus ja elinkeinolainsäädäntö. Samoin Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan suunniteltiin valtiotieteellisiä oppiaineita, joista kuitenkin aluksi toteutui vain taloustiede. Myös erillisen taloudellisen korkeakoulun perustamisesta keskusteltiin.

Heti sisällissodan päätyttyä kesäkuussa 1918 perustettiin Kansalaiskorkeakou- lun Kannatusosakeyhtiö, mutta itse korkeakoulu pääsi aloittamaan toimintansa vasta 1925 ja silloinkin niin pienin resurssein, että aluksi voitiin palkata vain yksi vakinainen työntekijä, rehtori ja valtio-opin opettaja Yrjö Ruutu.

Kansalaiskorkeakoulun tehtävänä oli kansalaiskasvatus sekä yhteiskunnan rau- halliseen rakentamiseen tarvittavien asioiden opettaminen ja tutkiminen. Käytännös- sä tämä tapahtui erilaisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin valmistavien tutkintojen avul- la. Korkeakoulun nimi muuttui jo muutama vuosi myöhemmin Yhteiskunnalliseksi Korkeakouluksi (YKK). Se toimi Helsingissä välillä vaikeissakin oloissa vuoteen 1960 ja siirrettiin sitten Tampereelle, missä siitä tuli Tampereen yliopisto.

Leo Harmajan ja muiden hankkeessa mukana olleiden ajatusten mukaan yhteis- kunnalliset tehtävät ja luottamustoimet eivät edellyttäneet ylioppilastutkintoa, vaan enemmänkin harrastusta ja käytännön kokemusta. Tämän takia korkeakoulun opis- kelijoilta ei vaadittu ylioppilastutkintoa. Ylioppilastutkinnon suoritti tuolloin alle kaksi prosenttia ikäluokasta, mutta kun Kansalaiskorkeakouluun pääsi kuka tahan- sa, joka selvisi pääsykokeista, siitä tuli yliopistoihin verrattuna ikään kuin rahvaan korkeakoulu. Ero Turun uusiin yliopistoihin ja yliopistoajatteluun yleensä oli täten valtava. Korkeakoulun hallituksen yhtenä jäsenenä oli vuodesta 1928 lähtien yksi Helsingin yliopiston nimeämä henkilö, mutta se ei muuttanut asiaa. Kun Yhteiskun- nalliseen Korkeakouluun pyrkiviltä ei myöhemminkään vaadittu ylioppilastutkintoa, korkeakoulu kuului vielä 1950-luvulla selvästi eri kastiin kuin yliopistot. Ero hälve- ni lopullisesti vasta 1960-luvulla, kun korkeakoulusta tuli yliopisto.

uusi korkeakoulu joutui etsimään omaa linjaansa. Sen ensimmäisiä oppiaineita olivat puhtaasti yhteiskuntatieteelliset valtio-oppi, kansantaloustiede, sosiaalipolitiikka sekä yksityis- ja talousoikeus. Ammatillisia aineita olivat mm. sanomalehtioppi ja sittemmin lopetettu osuustoimintaoppi. Humanistisia aineita edustivat kirjallisuudenhistoria sekä sinänsä tärkeänä pidetty historia, joka sisällytettiin valtio- oppiin poliittisena historiana.

Eräässä suhteessa varojen puute oli vain hyväksi. Korkeakoulu ei voinut palkata päätoimisia opettajia, vaan joutui käyttämään tuntiopetusta. Käytännössä tämä johti

(11)

siihen, että moniin oppiaineisiin saatiin opettajiksi henkilöitä, jotka opettivat samaa oppiainetta myös Helsingin yliopistossa. Ainoa vakinainen opettaja oli rehtori Yrjö Ruutu, joka oli 1925 nimitetty Helsingin yliopistoon valtio-opin dosen tiksi. Kansan- taloustieteen ensimmäinen opettaja, tohtori Leo Harmaja oli julkaissut useita tieteel- lisiä tutkimuksia ja toimi tilastollisen päätoimiston osastonjohtajana, mistä virasta siirtyi professoriksi Helsingin yliopistoon 1935. Myös sosiaalipolitiikan opettaja Eino Kuusi oli jo tunnettu tutkija, joka vuosina 1928–31 toimi professorina Tartossa ja sen jälkeen Helsingin yliopistossa. Valtiosääntö- ja hallinto-oikeuden opettajana toimi eduskunnan oikeusasiamies Y. W. Puhakka. Yksityis- ja talous oikeuden opettaja Elpiö Kaila oli vuodesta 1925 Helsingin yliopiston dosentti. Kirjallisuuden- historiassa opettajana toimi professori Viljo Tarkiainen ja suomen kielessä professori Lauri Kettunen.

YKK:n keskeinen ongelma oli siinä, että se ei yliopistojen tapaan voinut antaa selvää muodollista pätevyyttä mihinkään virkaan tai toimeen. Se antoi opetusta yleistä yhteiskunnallista toimintaa varten, samoin erinäisiä ammatteja kuten sanoma lehtityötä ja kunnallishallintoa varten. Varsinkin maalaiskunnissa arvostettiin YKK:n kunnallistutkintoa. Tästä huolimatta yksikään korkeakoulun tutkinto ei ollut minkään julkisen viran tai toimen ehto.

Korkeakoulun piirissä asia tiedostettiin ja monessa suhteessa ratkaiseva harp- paus tehtiin 1930, jolloin opetusohjelmaan otettiin kaksi akateemisen tason loppu- tutkintoa: yhteiskuntatieteen kandidaatin tutkinto ja lainopillinen diplomitutkinto.

Näistä edellinen vastasi vaatimustasoltaan Helsingin yliopiston maisteritasoista filosofian kandidaatin tutkintoa ja jälkimmäinen Helsingin yliopiston alempaa oikeus- tutkintoa. Vuonna 1933 vahvistetussa korkeakoulun uudessa perussäännössä mää- rättiin vielä erikseen, että tämä tutkintojen vastaavuus on säilytettävä.

Kandidaattitutkinnon perustaminen oli yltiöpäinen teko, sillä vaikka oppilaitos käyttikin korkeakoulun nimeä, sillä oli edelleen vain yksi vakinainen opettaja eikä yhtään professoria. Yliopiston professoritkin olivat korkeakoulussa opettaessaan vain tuntiopettajia. Kummankaan tutkinnon perustamista ei päätetty missään valtion elimessä, minkä vuoksi niiden tuottama pätevyys jäi alun alkaen määrittelemättä.

Tutkinnon nimi ei sinänsä taannut mitään.

Lainopillinen diplomitutkinto oli luonteeltaan täsmällinen, mutta korkeakoulun ulkopuolella sitä ei koskaan virallisesti rinnastettu yliopiston tutkintoihin. Kun sen suorittaneet eivät myöhemminkään saaneet mitään tunnustettua pätevyyttä, opiskelijat vähenivät ja Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan perustamisen jäl- keen tutkinto lopetettiin kokonaan.

Yhteiskuntatieteen kandidaatin tutkintovaatimukset olivat samaa tasoa kuin Helsingin yliopiston filosofian kandidaatin vaatimukset, mutta tutkinnolta puuttui selkeä tehtävä. Se oli aineyhdistelmästä riippuen erilaisiin yhteiskunnallisiin tehtä- viin valmistava tutkinto, mutta se ei sellaisenaan kelpuuttanut mihinkään tiettyyn

(12)

virkaan tai toimeen. Vaatimaton, mutta periaatteessa tärkeä avaus saatiin 1938, kun valtionapua nauttivia työväenopistoja koskevassa asetuksessa sanottiin, että opiston johtajan toimeen on kelpoinen myös yhteiskuntatieteen kandidaatti. Se oli samalla ensimmäinen kerta, jolloin YKK:n jonkin tutkinnon antama virkakelpoisuus määriteltiin.

Seuraavan kerran yhteiskuntatieteen – tai silloin jo yhteiskuntatieteiden – kandidaatin tutkinnon kelpoisuus määriteltiin vasta 1956, kun Yhteiskunnallisen Kor- keakoulun tutkinnoista säädettiin oma asetus ja siinä sanottiin erikseen, että yhteiskuntatieteiden kandidaatin ja lisensiaatin tutkinnot tuottavat valtion virkoihin ja toi- miin saman kelpoisuuden kuin Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan vastaavat tutkinnot.

Yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkinto tunnustettiin täten vasta 26 vuotta perustamisensa jälkeen todella akateemisen tason tutkinnoksi, Helsingin yliopiston erään uuden tutkinnon vertaiseksi. Tutkinnon suorittaneita oli silloin 185.

Yliopistoon valtiotieteellinen tiedekunta

Helsingin yliopistoon perustettu valtiotieteellinen tiedekunta aloitti toimintansa ke- väällä 1945. Sen oppiainevalikoima oli alusta lähtien pääosin sama kuin yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkinnon ja voidaankin kysyä, miksi tarvittiin uusi tutkinto.

Asia oli kuitenkin sikäli selvä, että yliopistosta katsoen Yhteiskunnallinen Korkea- koulu oli edelleen alemman tason oppilaitos, jossa ei voitu antaa riittävän korkeata- soista tieteellistä koulutusta.

Valtiotieteellisellä tiedekunnalla oli oma taustahistoriansa. Julkishallinnon palvelukseen pyrkivät suorittivat tavallisimmin oikeustieteellisen tutkinnon, mutta jo ennen ensimmäistä maailmansotaa oli virinnyt keskustelu erillisen valtio-opillisen virkatutkinnon perustamisesta. Asia jäi silloin vielä keskustelun asteelle, mutta yliopiston historiallis-kielitieteellisessä osastossa oli jo vuodesta 1906 alkaen ollut kansantaloustieteen ja käytännöllisen filosofian professuurit ja vuonna 1921 perustettiin finanssiopin sekä yleisen valtio-opin oppituolit.

Asia pysyi lämpimänä ja 1919 toimintansa aloittanut Åbo Akademi sai heti oman valtiotieteellisen tiedekunnan, ensimmäisen Pohjoismaissa. Senkin tavoitteena oli enemmän ruotsinkielinen virkamieskoulutus kuin tieteellinen tutkimus. Åbo Akademin filosofian kandidaatit rinnastettiin Helsingin yliopiston kandidaatteihin ja 14.10.1927 annettiin asetus, jonka mukaan myös Akademin valtiotieteiden kandi- daattitutkinto rinnastettiin valtion virkoja täytettäessä filosofian kandidaatin tutkintoon. Tiedekunnan opiskelijamäärä jäi kuitenkin pieneksi. Keväällä 1939 sen kirjoilla oli 28 opiskelijaa.

Julkishallinnon tehtävät ja virat lisääntyivät jatkuvasti. Ne vaativat myös muuta kuin oikeustieteellistä koulutusta ja 1937 asetettiin komitea pohtimaan hallinto- virkamiesten koulutusta. Tämä komitea totesi mietinnössään 1942, että Yhteiskun-

(13)

nallisen Korkeakoulun lainopillista diplomitutkintoa ei voida rinnastaa varsinai- siin korkeakoulututkintoihin. Virkamiesten koulutuksen tuli tapahtua yliopistossa, jolloin siihen voitiin liittää myös alan tieteellinen tutkimus. Helsingin yliopistoon perustettiinkin sitten 8.12.1944 annetulla lailla valtiotieteellinen tiedekunta, johon siirrettiin historiallis-kielitieteellisestä osastosta edellä mainitut neljä professuuria, minkä lisäksi sosiologia, tilastotiede, sosiaalipolitiikka ja poliittinen historia saivat pian omat oppituolinsa.

Tiedekunnassa voitiin keväällä 1945 annetun asetuksen mukaan suorittaa valtiotieteen kandidaatin tutkinto, joka virkakelpoisuuden ehtona rinnastettiin filosofian kandidaatin tutkintoon, sekä sitä alempi valtiotieteellinen virkatutkinto. Virkatutkin- toon sisältyi sekä käytännön harjoittelua että oikeustieteellisen tiedekunnan opettajille suoritettuja oikeustieteellisiä kursseja, joten se muistutti läheisesti Yhteiskun- nallisen Korkeakoulun lainopillista diplomitutkintoa. Suuri ero oli kuitenkin siinä, että vielä saman vuoden lopulla annettiin asetus, jossa lueteltiin kaikkiaan kolmi- senkymmentä sellaista valtion virkaa, johon valtiotieteellinen virkatutkinto antoi kelpoisuuden.

Valtiotieteellinen tiedekunta järjestäytyi ja valitsi dekaaninsa toukokuussa 1945.

Se sai heti runsaasti opiskelijoita ja sen ensimmäiset, muissa tiedekunnissa aiemmin aloittaneet ylioppilaat suorittivat kandidaatin tutkinnot jo seuraavana vuonna.

Missään tiedekuntaa koskevassa virallisessa yhteydessä ei viitattu Yhteiskunnallisen Korkeakoulun opetukseen tai tutkintoihin, mutta tietty rinnastus oli olemassa. Sen toi selvimmin esille korkeakoulusta yliopistoon siirtynyt Heikki Waris, joka virkaan- astujaisluennossaan syksyllä 1948 muistutti, että Yhteiskunnallisessa Korkeakou- lussa oli opetettu sosiaalipolitiikkaa jo vuodesta 1925 ja samalla saatu kokemusta teoreettisen koulutuksen ja käytännön kokemuksen vuorovaikutuksesta. Waris päätti luentonsa sanomalla, että yliopistossakin on “aina muistettava tieteen ja käytännön läheinen vuorovaikutus”.

Korkeakoulu saa professorit

Valtiotieteellisen tiedekunnan perustaminen näytti aiheuttavan sen, että Yhteiskun- nallinen Korkeakoulu jäisi lopullisesti alemman tason opistoksi ja että yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkinnolla ei tulevaisuudessa olisi mitään erityistä arvoa.

Toisin kuitenkin kävi, sillä juuri samaan aikaan yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan perustamisen kanssa keväällä 1945 YKK:n oma kehitys astui ratkaise- van askeleen kohti akateemista tasoa. Korkeakoulu sai oikeuden akateemisiin professorinvirkoihin.

Rehtori Yrjö Ruutu oli tieteellisen tutkimuksen tarpeeseen viitaten tehnyt aloit- teen professorinvirkojen perustamisesta jo ennen sotia, mutta se oli lähinnä kustan- nussyistä jäänyt hautumaan. Korkeakoululla ei silloin ollut varaa palkata vakinaista opettajakuntaa, varsinkaan kun sillä oli edelleen mahdollisuus käyttää Helsingin

(14)

yliopiston professoreita ja dosentteja tuntiopettajina. Vähitellen jouduttiin kuitenkin tärkeimpiin oppiaineisiin palkkaamaan vakinaisia opettajia ja keväällä 1944, jolloin vakinaisia opettajia oli jo kuusi, asia nousi uudelleen esille.

YKK oli yksityinen ja se saattoi päättää toiminnastaan varsin itsenäisesti, mutta joka vuosi erikseen anottava valtionapu edellytti, että korkeakoulu oli valtioval- lan valvonnan alainen. Valvonnan suoritti opetusministeriö, joka samalla hyväksyi myös korkeakoulun palkkamenot. Professorinvirkojen perustamisella ei sinänsä ollut valtiontalouteen vaikuttavaa merkitystä, koska korkeakoulun vakinaisille opettajille maksettiin jo tuolloin Helsingin yliopiston ylimääräisen professorin virkaa vas- taavaa palkkaa. Kustannusten kannalta olennaisempaa oli professorien lukumäärä, mutta sekään ei ollut ongelma, koska ainakin aluksi tietyt vakinaisen opettajan virat voitiin vain muuttaa samanpalkkaisiksi professorinviroiksi. Opetusministeriö vah- vistikin 12.4.1945 korkeakoulun uuden perussäännön, jonka mukaan niissä oppi- aineissa, joissa voitiin suorittaa laudatur-arvosana, oli oltava professorinvirka.

Päätös merkitsi virallisesti tunnustettua nousua akateemiselle tasolle, mutta se ei vaikuttanut millään tavalla korkeakoulun käytännön toimintaan. Yhteiskunta- tieteiden kandidaatin tutkintoon kuuluva ylin kurssi oli jo vastannut yliopiston saman oppiaineen laudaturia ja nyt muutettiin vain sen nimi. Näiden ylimpien kurs- sien opetuksesta olivat vastanneet yliopiston professorit tai dosentit tuntiopettajina taikka korkeakoulun omat vakinaiset opettajat, joilta vuoden 1933 perussäännön mukaan edellytettiin yliopiston professorin pätevyyttä, minkä perusteella heille maksettiinkin tuo mainittu yliopiston ylimääräisen professorin palkkaa vastaava palkka. Korkeakoulun käytännön kannalta muutos oli huomaamaton myös sikäli, että ensimmäiset professorit olivat talon vanhoja opettajia. Ratkaisevaa oli itse pro- fessorinimike, sillä se kuului vain akateemiseen opetukseen.

Asiasta ei juurikaan keskusteltu ja muutenkin muutos tapahtui kuin huomaa- matta. Opetusministerinä oli silloin uuno Takki, osuustoimintamies, joka oli jo useita vuosia ollut mukana korkeakoulun hallituksessa ja tunsi talon. Takki oli aiemmin toiminut kauppaministerinä ja kauppaministeriksi hänet nimitettiin seuraavaankin hallitukseen, mutta tässä ensimmäisessä sodan jälkeen nimitetyssä Paasikiven hallituksessa hän toimi opetusministerinä. Oma merkityksensä saattoi olla myös sillä, että päätös oli Takin viimeisiä töitä opetusministerinä, sillä kun hän allekirjoitti sen torstaina, hallitus oli jo jättänyt eronpyyntönsä ja tiistaina maahan nimitettiin uusi hallitus.

Koska tieteellisten aineiden vakinaisilta opettajilta oli jo edellytetty professorin pätevyys, oli luonnollista, että ensimmäiset professorit nimitettiin heidän joukos- taan, tavallaan siis kutsumismenettelyä noudattaen. Asia ratkaistiin niin, että avoinna olevat virat julistettiin professorinviroiksi, joiden hakijoilta edellytettiin professorin pätevyys, mutta vakinaisessa opettajanvirassa jo toimivat Yrjö Ruutu, Heikki Waris, urpo Harva ja Jussi Teljo määrättiin toimimaan vt. professoreina kunnes heidän pä-

(15)

tevyytensä olisi todettu. Ruutu ja Waris siirtyivät kuitenkin ennen nimitystään Hel- singin yliopistoon, joten suoraan nimitettäviksi jäivät vain Harva ja Teljo.

YKK:n tavoitteleman akateemisen tason kannalta oli tärkeätä selvittää ehdolla olevien henkilöiden muodollinen pätevyys, minkä vuoksi oli ensin saatava akateemisen käytännön mukaiset asiantuntijalausunnot heidän tieteellisestä pätevyydes- tään. Varsinaisen valinnan teki korkeakoulun hallitus, jonka jäsenistä vain Helsingin yliopistoa silloin edustaneella Brynolf Honka salolla oli professorin pätevyys. Sen vuoksi asetettiin ensin ”tiedejaostoksi” sanottu kolmen miehen toimikunta, jonka tehtävänä oli hallituksen puolesta todeta nimitettävien pätevyys. Toimikuntaan tuli- vat Honkasalon lisäksi rehtori Yrjö Ruutu, jolla oli yliopistossa todettu professorin pätevyys, sekä korkeakoulussa tuntiopettajana toimiva kirjallisuudenhistorian professori Viljo Tarkiainen.

urpo Harvan oppiaine oli kansansivistysoppi, jota hän oli vakinaisena opettajana opettanut vuodesta 1942. Hänen asiantuntijoinaan toimivat professorit J. A. Hollo ja J. E. Salomaa, jotka kumpikin katsoivat Harvan päteväksi. Tiedejaostossa Honka- salo piti Harvan tuotantoa liian niukkana, mutta lopullisessa vaalissa hänkään ei asettunut vastaan. Hallitus päätti 19.2.1946 esittää Harvan nimittämistä. Heti tämän päätöksen jälkeen puheenjohtaja luovutti puheenvuoron kokouksessa läsnä olleel- le kansleri Väinö Voionmaalle, joka ilmoitti omana päätöksenään, että hän katsoo Harvan päteväksi ja nimittää hänet kansansivistysopin professorin virkaan.

Rehtori Ruutu oli siirtynyt yliopistoon ja vararehtori Harva oli vt. rehtorin omi- naisuudessa mukana kyseisessä hallituksen kokouksessa. Hän poistui silloin, kun kansansivistysopin professorin nimitystä alettiin käsitellä. Kun päätös oli tehty ja kansleri oli tehnyt nimityksensä, hän sai palata. Harva oli täten jo nimitettynä professorina paikalla, kun Teljon nimitystä alettiin käsitellä.

Jussi Teljo oli hoitanut korkeakoulun valtio-opin vakinaisen opettajan virkaa vuodesta 1944 ja oli Helsingin yliopiston dosentti. Hänen asiantuntijoinaan toimivat valtio-opin professorit Matti Leppo ja Sven Lindman, jotka kumpikin katsoivat hä- net päteväksi. Korkeakoulun hallituksessa hänen nimityksensä meni läpi ilman kes- kustelua. Yhteiskunnallinen Korkeakoulu oli näin saanut ensimmäiset akateemisen käytännön mukaan valitut ja nimitetyt professorinsa.

Korkeakoulu saa tiedekunnan

YKK oli saanut ensimmäiset professorinsa, mutta oliko se vieläkään akateeminen oppilaitos? Korkeakoulussa oli kandidaatin tutkinto, mutta koska omia professoreita ei aikaisemmin ollut, silloisen perussäännön mukaan kandidaatin tutkintoa koskevat asiat käsiteltiin yhteiskuntatieteellisessä opetusjaostossa, joka vastasi myös kolmesta alemman tason tutkinnosta. Sen päätöksiin osallistuivat opettajat, jotka itsekin olivat suorittaneet vain kandidaattitutkinnon.

(16)

Kun sosiologi Antero Rinne oli nimitetty korkeakoulun kolmanneksi professoriksi 1.9.1947 alkaen, erillinen ja vain professorinvirkojen täyttöä käsittelevä tiede- jaosto voitiin lakkauttaa. Samalla avautui mahdollisuus perustaa korkeakouluun tiedekunta, johon yliopistojen tapaan kuuluisivat vain professorit ja joka käsittelisi professorivalintoihin sekä kandidaatin tutkintoon ja muihin akateemisen tason tutkintoihin liittyvät asiat.

YKK:lla oli taloudellisia vaikeuksia ja sen tulevaisuus näytti yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan perustamisen jälkeen hyvinkin epävarmalta, mutta us- koa mahdollisuuksiin oli edelleen. Koko tutkinto-ohjelma otettiin tarkistukseen.

Ruutu oli aiemmin puhunut lisensiaattitutkinnosta ja Teljo ehdotti heti professori- nimityksensä jälkeen yhteiskuntatieteiden tohtorin tutkinnon perustamista. Teljo laati yliopiston mallin mukaan yksityiskohtaisen ohjesäännön tohtorin tutkinnosta väitöksineen ja kaikkien opettajien yhdessä muodostama opettajaneuvosto hyväksyi sen keväällä 1946, mutta katsoi, että korkeakoulun silloisen tilanteen vuoksi asia olisi käsiteltävä koko tutkintojärjestelmän selvittämisen yhteydessä. Hallitus otti asian esille vasta Rinteen nimittämisen jälkeen syksyllä 1947 ja päätti silloin perustaa tohtorin tutkinnon.

Maaliskuussa 1948 koko tutkintojärjestelmän uudistamista pohtiva hallitus päätti perustaa yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan, johon kuuluisivat yhteiskuntatieteiden kandidaatin (maisterin) ja tohtorin tutkinnot. Pöytäkirjaan on erikseen mer- kitty, että päätös oli yksimielinen. Erikseen päätettiin myös, että dekaanin sijasta tiedekunnassa olisi esimies.

Kesäkuun alussa 1948 YKK pyysi opetusministeriötä vahvistamaan muutokset vuoden 1945 perussääntöön. Ehdotukseen sisältyi sekä uusi yhteiskuntatieteellinen tiedekunta että yhteiskuntatieteiden tohtorin tutkinto.

Tiedekuntaa koskeva kohta merkitsi sitä, että korkeakoulusta tuli kaksitasoinen.

Tiedekunta vastasi akateemisen tason opetuksesta ja tutkimuksesta, opetusjaostot ammatillisista tutkinnoista. Tohtorin tutkinto sisältyi ehdotukseen vain lyhyenä mai- nintana, jonka mukaan uusi tiedekunta voi hyväksytyn väitöskirjan perusteella antaa yhteiskuntatieteiden tohtorin arvon.

Opetusministeriö pyysi asiasta Helsingin yliopiston lausunnon. Yliopistossa asiaa käsiteltiin ensin valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja siellä kiinnitettiin huomio vain tohtorikysymykseen. Kyseessähän oli korkein akateeminen oppiarvo, jolle oli asetettava korkeat vaatimukset. Valtiotieteen professori ja yliopiston entinen rehtori K. R. Brotherus katsoi, että Yhteiskunnallista Korkeakoulua ei nimestään huolimatta voi enempää professorikunnan kuin oppilasaineksenkaan puolesta pitää akateemise- na korkeakouluna. Siksi sen antama tohtorinarvo johtaisi vain tämän arvon inflaa- tioon. Kolme muuta valtiotieteellisen tiedekunnan professoria yhtyi häneen, mutta kuusi professoria äänesti Heikki Wariksen johdolla asian puolesta. Kun yliopiston konsistori sitten käsitteli asiaa, se yhtyi Brotheruksen kielteiseen kantaan ja kans-

(17)

leri Antti Tulenheimo lisäsi vielä omasta puolestaan, että koska Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa saatua tohtorin arvoa tuskin pidettäisiin yliopistossa saadun veroi- sena, siitä koituisi vain vahinkoa sekä tohtoreille että korkeakoululle.

Korkeakoulu esitti lausuntoon oman huolella muotoillun vastineensa. Opetus- ministerinä oli jälleen mies, joka oli istunut ja istui parhaillaankin YKK:n hallituksessa: Reino Oittinen. Yliopiston selvästä kannasta huolimatta Oittinen vahvisti 9.6.1949 perussääntömuutoksen korkeakoulun esittämässä muodossa. Korkeakoulu sai tiedekunnan sekä oikeuden antaa tohtorinarvoja.

uusi yhteiskuntatieteellinen tiedekunta piti ensimmäisen kokouksensa 3.8.1949.

Paikalla olivat silloin professori Harva, pian Helsingin yliopiston professoriksi siir- tyvä Teljo sekä kansainvälisen politiikan professoriksi nimitetty ja korkeakouluun takaisin palannut Ruutu. Sihteerinä toimi sanomalehtiopin opettaja Eino Suova. Esi- mieheksi valittiin Ruutu ja varaesimieheksi Harva.

Tiedekunnan perustamisvaiheessa YKK:ssa voi suorittaa laudatur-arvosanan kymmenessä oppiaineessa ja määrä pysyi sittemmin samana 1960-luvun alkuun saakka. Kansansivistysoppi, valtio-oppi, sosiologia ja kansainvälinen politiikka olivat jo saaneet vakinaisiksi nimitetyt professorinsa (Harva, Teljo, Rinne ja Ruutu).

Kansantaloustieteen, kirjallisuudenhistorian ja sosiaalipolitiikan professorinvirat olivat olleet haettavina ja tiedekunnan ensimmäisiä tehtäviä oli etsiä asiantuntijat ar- vioimaan hakijoiden tieteellistä pätevyyttä. Historian, sanomalehtiopin ja kunnallispolitiikan virat julistettiin haettaviksi. Kun Teljo siirtyi jo samana syksynä yliopistoon, Rinne kuoli yllättäen seuraavana vuonna, Ruutu lähestyi eläkeikää ja muitakin vaihdoksía tapahtui, tiedekunta joutui alkuvuosinaan käsittelemään virantäyttöihin liittyviä kysymyksiä lähes joka kokouksessaan.

Toinen tärkeä tehtävä oli opiskelijavalinta. Maisteritasoisen yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkinnon arvo kyseenalaistettiin usein siitä syystä, että sen saivat suorittaa myös sellaiset korkeakoulun alemman tutkinnon suorittaneet, jotka eivät olleet ylioppilaita. Kandidaattitutkintoa lukemaan pyrkivien vaatimustaso oli määri- telty jo perussäännössä 1933 ja vuoden 1951 ohjesäännössä määrättiin täsmällisem- min, että tiedekunnan on jokaisen tiedekuntaan opiskelemaan pyrkivän, korkeakoulussa jo jonkin alemman tutkinnon suorittaneen ei-ylioppilaan kohdalla harkittava, onko pyrkijällä tiedekuntaopiskeluun riittävät edellytykset. Käytännössä tiedekunta teki näin alusta lähtien, ja ensimmäisen lukuvuoden aikana tällaisia hakijoita oli viisi, joista hyväksyttiin neljä. Jokainen tapaus punnittiin erikseen. Tiedekunta halusi varmistaa sen, että opetus pysyi asianmukaisella ja riittävän korkealla tasolla.

Tiedekunnan perustamisen jälkeen YKK oli selvästi kaksijakoinen. Siinä oli opistoaste ja korkeakouluaste, ja myös opiskelijat jakautuivat oppilaskuntaan ja yli- oppilaskuntaan. Tämä jako toki tuntui korkeakoulun sisällä, mutta käytännön työtä se ei haitannut, sillä alemman tason tutkinnoista vastasivat omat opetusjaostot omi- ne opettajineen ja tiedekunta puolestaan vastasi kandidaattitutkintoon sekä tohtorin-

(18)

väitöksiin samoin kuin myöhemmin perustettuun lisensiaattitutkintoon liittyvistä asioista. Itse opetusta ei eriytetty, vaan soveltuvilta osiltaan se pysyi entiseen tapaan eri tasojen yhteisenä.

Keväällä 1955 korkeakoulussa hyväksyttiin ensimmäinen tohtorinväitöskirja.

Maaliskuussa 1956 annettiin asetus, jonka mukaan yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkinto antoi valtion virkoihin saman kelpoisuuden kuin Helsingin yliopistossa suo- ritettu valtiotieteen kandidaatin tutkinto, ja saman vuoden toukokuussa järjestettiin promootio, joka antoi yhteiskuntatieteiden kandidaateille oikeuden käyttää maisterin titteliä. Yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta oli tullut kaikki akateemiset tun- nusmerkit täyttävä tiedekunta.

Tämän kirjoittaja aloitti yhteiskunnallisen tutkinnon opinnot silloisessa yhteis- kuntatieteellisessä opetusjaostossa syksyllä 1948. Tiedekunnan perustaminen ja siitä käyty keskustelu ei vaikuttanut opetukseen eikä muutenkaan nuoren opiskelijan elä- mään, mutta muutos näkyi pian. Korkeakoulun aulassa oli sisääntulon molemmin puolin vaatenaulakkotilat, joista vasemmalla puolella ollut muutettiin kesällä 1949 huonetilaksi. Tiedekunta piti siinä ensimmäiset istuntonsa ja syyslukukauden alkaessa huonetta nimitettiin ”tiedekunnan kokoushuoneeksi”. Se oli kuitenkin tarkoitettu opetuskäyttöön ja nimi muuttui jo syksyn kuluessa arkiseksi seminaarihuoneeksi.

Tiedekunnan perustamisen yhteydessä myös vuodesta 1939 käytössä ollut nimi yhteiskuntatieteellinen opetusjaosto lyheni yhteiskunnalliseksi opetusjaostoksi. Tie- teen käsite korostui näin uudella tavalla. Nuorelle opiskelijalle tuli selväksi, että tiede kunta edusti nimenomaan akateemisen tason opetusta ja tutkimusta. Se antoi uutta merkitystä myös omille opinnoille.

(19)

Yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan kokous vuonna 1958. Vasemmalta professorit Aarre Tuompo, Eino Suova, Aulis J. Alanen, unto Kupiainen, urpo Harva, dekaani Olavi Rytkölä, sihteeri Karl-Erik Henriksson, professorit Tuttu Tarkiainen, Armas Nieminen, Knut Pipping ja Gösta Mickwitz.

(Kuva: Finlandia Kuva)

Yhteiskuntatieteellisen opetusjaoston 25-vuotisjuhlakokous 23.11.1950. YKK:n opettajat vasemmalta lukien: FM Karl-Erik Henriksson, lehtori Kyllikki Hästesko, dosentti Erkki Valli, lehtori Aune Tuomi- koski, vt. professori Onni Wiherheimo, professori unto Kupiainen, professori urpo Harva, lehtori Eino Suova, sihteeri Sirkka Loimaranta, professori, rehtori Yrjö Ruutu, vt. professori Veikko Kerkkonen, vt. professori Lauri O. af Heurlin, lehtori Eino Leskinen, lehtori Helle Kannila ja FM H. Grönroos.

(Kuva: Finlandia Kuva)

(20)

YKK:n vihkiäiset Tampereella 25.3.1961. Opettajien kulkueen kärjessä vasemmalta lukien unto Kupiainen, Olavi Rytkölä, Tuttu Tarkiainen, Aulis J. Alanen, Auvo Kiiskinen ja Paavo Koli. Kul kueen edellä juhla saliin menivät Tasavallan Presidentti ja rouva urho Kekkonen rehtori Armas Niemisen kanssa (tästä on kuva teoksessa Murros ja mielikuva. Kaarninen 2000, s. 18). (Kuva: Jussi Kangas) Lukuvuoden avajaiset 29.9.1960. Puhumassa rehtori Armas Nieminen.

(Kuva: Tampereen Kirjapaino-osakeyhtiö)

(21)

Mikko Korhonen

Kuusi vuosikymmentä lukuina

Yhteiskunnallisen Korkeakoulun perintö opetusviroissa

Tiedekunnan perustaminen sinetöi Yhteiskunnallisen Korkeakoulun (YKK) kak- soisluonteen, jossa yhdistyivät akateeminen opetus ja ammatilliset opistotutkinnot.

Professorien hallinnoima tiedekunta vastasi tästedes korkeakouluasteesta sekä sen kandidaatintutkinnosta ja tieteellisestä jatkotutkinnosta. Opistoasteen muodostivat korkeakoulun opetusjaostot. Tiedekuntaan perustettujen professuurien lisäksi korkeakoulussa oli siten lukuisia oppiaineita, joissa opetusta antoi yliopettaja, lehtori tai tuntiopettaja. Yliopettajan virat perustettiin toisen maailmansodan jälkeen huol- tolainsäädännön ja kunnallislainsäädännön oppiaineisiin. Vuoden 1950 lopussa lehtoraatti oli 12 oppi aineessa: yksityis- ja talousoikeudessa, suomen kielessä, raha- toimiopissa, sanoma lehtiopissa, sanomalehtitekniikassa, englannin kielessä, saksan kielessä, ruotsissa, suljetussa huollossa, avohuollossa, kirjasto-opissa ja vankeinhoito-opissa. Näistä oppiaineista sanomalehtioppiin oli tuolloin perustettu myös professuuri.

Opetusta annettiin myös kirjanpidossa, pikakirjoituksessa, sosiaalialkoholo gias- sa, nuorisonkasvatusopissa, puhetaidossa, toimisto-opissa, järjestöopissa, venäjän kielessä, filosofiassa ja psykologiassa. Nuorisonkasvatusoppi sai lehtoraatin 1951 ja kirjanpito vuonna 1961. Vankeinhoito-opin lehtoraatti lakkautettiin, mutta oppiaineessa annettiin opetusta vielä vuoteen 1955. Samana vuonna psykologia yleni ilman lehtoraattia opetetusta aineesta suoraan professuuriksi.

K

irjoittaja (s. 1978) opiskeli Tampereen yliopistossa histo riaa ja valmistui filosofian maisteriksi 2006; vuosina 2000–03 hän opiskeli myös yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa tiedotusoppia.

Hän on toiminut tutkijana ja tutkimusapulaisena Tampereen yliopistossa. Tämä luku ja kirjan liitteet on laadittu Korhosen ollessa tutkijana keväällä 2009 rehtorin myöntämän määrärahan turvin.

(22)

Ennen 1960-lukua opetus käynnistyi tilastotieteessä ja matematiikassa. Tilasto- tiede sai apulaisprofessuurin, kun korkeakoulu siirtyi Tampereelle. Huoltotoimen kasvatusopin eli erityiskasvatusopin opetus alkoi, ja aineeseen perustettiin lehtoraatti vuonna 1960. Lisäksi 1950-luvun alkupuolella opetettiin työmarkkinaoppia ja vakuutus oppia, mutta opetus loppui ennen kuin Yhteiskunnallisen korkeakoulu siirtyi Tampereelle.

Vuodesta 1945 lähtien perustetuista professuureista pisin aineen opetushistoria oli valtio-opissa. Yrjö Ruutu opetti valtio-oppia tuntiopettajana jo vuodesta 1925, ja aineeseen perustettiin ensimmäinen vakinainen opettajanvirka vuonna 1928. Ensim- mäinen vakinainen valtio-opin professori oli Jussi Teljo vuosina 1946–1949. Muut vakinaiset professorit hänen jälkeensä olivat Tuttu Tarkiainen, Pertti Pesonen, Olavi Borg, Vilho Harle ja Heikki Paloheimo vuodesta 2004 alkaen. (Liite 1, kohta 2.)¹

Sosiaalipolitiikassa ja kansantaloustieteessä opetusta annettiin korkeakoulun perustamisesta lähtien, mutta aineet saivat vakinaisen opettajanviran hieman valtio-oppia myöhemmin: sosiaalihistorian ja sosiaalipolitiikan nimellä opetettu sosiaalipolitiikka vuonna 1931 ja kansantaloustiede 1935. Oppiaineiden professuurien vakinainen täyttö kesti silti kauan. Kansantaloustieteen ensimmäisenä vakinaisena professorina aloitti V. J. Sukselainen vuonna 1951 ja sosiaalipolitiikan professorina Armas Nieminen vuonna 1956. Armas Nieminen oli virassa vuoteen 1976, minkä jälkeen professorina toimi yli 20 vuotta Briitta Koskiaho. Nykyinen professori on Jouko Nätti. Taloudellis-hallinnollisen tiedekunnan perustamisen jälkeen silloinen kansantaloustieteen professori Auvo Kiiskinen siirtyi uuteen tiedekuntaan, mutta myös yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa säilyi kansantaloustieteen professuuri aina vuoteen 1997; tähän virkaan oli nimitetty 1971 Ilari Tyrni. (Liite 1, kohdat 5 ja 6.)

Kansansivistysopissa (liite 1, kohta 1), jonka nimi muuttui vuonna 1966 ai- kuiskasvatukseksi, opetusta annettiin vuodesta 1928. Professuurilla on Tampereen yliopiston hallinnossa vakanssinumero kaksi. Tuntiopettajana vuoteen 1937 toimi Zachris Castrén. urpo Harva tuli kansansivistysopin vakinaisen opettajanviran hoi- tajaksi syksyllä 1940. Vakinaisena opettajana Harva oli vuodesta 1942 ja professorina vuosina 1946–1973. urpo Harva ja valtio-opin professori Jussi Teljo olivat YKK:n ensimmäiset virkaan nimitetyt professorit. Aikuiskasvatus siirtyi kasvatus- tieteiden tiedekuntaan vuonna 1974.

Edelleen vuonna 1945 professuurin saivat kansainvälinen politiikka ja sosiologia, joka oli aluksi nimellä sosiologia ja sosiaalipsykologia. Sosiologiassa ei ollut

1 Oppiaineista ja viroista kertovan tekstin viittaukset liitteeseen 1 tarkoittavat professori- taulukkoa, jossa on selvitetty tiedekunnan professuurien perustaminen ja niiden vakinaiset viranhaltijat toimiaikoineen. Taulukossa mainitaan myös väliaikaisesti virassa toimineet viran ollessa avoinna, mutta ei kuitenkaan virkavapauksien aikoina virkaa hoitaneita.

(23)

ennen professuuria pitkäaikaista opetushistoriaa. Opetus alkoi vuonna 1944, jolloin vakinaiseksi opettajaksi tuli Antero Rinne. Vuosina 1945–1947 Rinne oli virkaa toimittavana professorina ja vuodesta 1947 muutaman vuoden vakinaisena. Samalla Rinne toimi korkeakoulun rehtorina. Rinteen kuoleman jälkeen kesti yli kuusi vuotta kunnes sosiologia sai uuden vakinaisen professorin. Knut Pipping oli virassa kuitenkin vain kaksi ja puoli vuotta. Paavo Koli nimitettiin virkaan vuonna 1961, ja hän toimi vuodesta 1962 kuolemaansa saakka myös rehtorina. Vuonna 1971 virkaan astui Seppo Randell, joka oli toiminut 1960-luvulla Kolin sijaisena, kun tämä oli rehtorina vapautettu opetusvelvollisuudesta. Matti Alestalo nimitettiin sosiologian professoriksi vuonna 1994. Randell oli tiedekunnan dekaanina 1970- ja 80-luvuilla, Alestalo 1996–2004. (Liite 1, kohta 3.)

Yrjö Ruutu opetti vakinaisena opettajana erikoisalaansa, kansainvälistä poli- tiikkaa, valtio-opin oppiaineessa vuosina 1928–1944. Kun Jussi Teljosta tuli vuonna 1944 valtio-opin opettaja, Ruutu jäi opettamaan kansainvälistä politiikka. Hän toimi oppiaineen virkaa toimittavana professorina 1945–1949 ja tämän jälkeen vakinaisena professorina. Ruutu jäi eläkkeelle täysinpalvelleena vuoden 1954 lopussa. Seu- raavana vuonna kansainvälisen politiikan professuuri muutettiin psykologian professuuriksi. (Liite 1, kohta 4.)

Vuonna 1947 perustettiin kirjallisuudenhistorian ja sanomalehtiopin professuurit. Sanomalehtiopissa oli pitkä opetushistoria. Opetusta annettiin vuodesta 1926 ja vakinaisen opettajan opetuksessa vuodesta 1938. Yrjö Soini toimi aluksi tuntiopettajana ja vakinaisena opettajana vuoteen 1943, minkä jälkeen opettajaksi tuli Eino Suova. Professuureiksi muuttuneista oppiaineista sanomalehtioppi oli ainoa, johon perustettiin lehtoraatti ennen professuurin perustamista. Suova oli sekä lehtorina että vt. professorina sanomalehtiopissa ja opetti myös sanomalehtitekniikkaa. Vaki- naiseksi sanomalehtiopin professoriksi Suova nimitettiin vuonna 1956. Hän toimi virassa kuolemaansa saakka vuoteen 1960. Viran nimi muutettiin 1962 lehdistö- ja tiedotusopiksi, 1979 tiedotusopiksi, ja vuodesta 2004 alkaen professuuri on ollut ni- mellä tiedotusoppi, alana journalistiikka. Vakinaiset viranhaltijat Suovan jälkeen olivat Raino Vehmas, Pertti Hemánus, Veikko Pietilä ja vuodesta 2005 lähtien Heikki Luostarinen. (Liite 1, kohta 8.)

Yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan alkuajan yhteiskunnallis-humanistista luonnetta korostavat kirjallisuudenhistorian ja historian professuurit. Estetiikan ja kirjallisuudenhistorian tuntiopettajana oli vuosina 1926–1947 Viljo Tarkiainen – valtio-opin professori Tuttu Tarkiaisen isä – joka toimi YKK:n kanslerina vuosina 1947–1951. Kirjallisuudenhistorian professoriksi nimitettiin unto Kupiainen vuonna 1950. Kupiainen ehti toimia professorina hetken myös Tampereella ennen kuolemaansa 1961. Historian oppiaine oli aluksi yhdistettynä valtio-oppiin. Itsenäisesti historiaa opetettiin tuntiopettajavoimin 1930-luvun lopulta lähtien. Historian ensim- mäiset vakinaiset professorit olivat Aimo Halila ja Aulis J. Alanen. Kirjallisuuden-

(24)

historian ja historian professuurit siirtyivät vuonna 1964 perustettuun humanistiseen tiedekuntaan ja vaihtoivat nimiä: historiasta tuli Suomen historia ja kirjallisuudenhistoria muuttui yleiseksi kirjallisuustieteeksi. (Liite 1, kohdat 7 ja 9.)

Tiedekuntaa vaihtoi myös kymmenentenä perustettu professuuri eli kunnallispolitiikka. Professuuri siirtyi vuonna 1965 taloudellis-hallinnolliseen tiedekuntaan.

Yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa oppiaineen professori oli Olavi Rytkölä, joka toimi samaan aikaan tiedekunnan dekaanina. (Liite 1, kohta 10.)

Psykologian professuuri syntyi vuonna 1955, kun kansainvälisen politiikan opi- tuoli muutettiin psykologian viraksi. Ensimmäinen vakinainen professori oli Aarre A. Tuompo. Kullervo Rainio siirtyi Helsingin yliopistoon toimittuaan virassa vain vajaat kaksi vuotta. Sen sijaan Tapio Nummenmaa teki 30-vuotisen uran Tampereel- la ja jäi eläkkeelle vasta vuonna 1996. Vuonna 2009 tässä virassa on Jari Hietanen.

(Liite 1, kohta 11.)

Professuurit Tampereen yliopistossa

YKK:n muutettua Tampereelle tilastotieteeseen perustettiin ensimmäinen apulaisprofessuuri. Kesti kuitenkin vuoteen 1978 ennen kuin Pentti Manninen nimitettiin virkaan vakinaiseksi apulaisprofessoriksi. Virka siirtyi taloudellis-hallinnolliseen tiedekuntaan vuonna 1997. Kunnallistalouden apulaisprofessuuri ehti olla yhteis- kuntatieteellisessä tiedekunnassa vain muutaman vuoden, minkä jälkeen se siirtyi taloudellis-hallinnolliseen tiedekuntaan. Suomen kieli sai professuurin vuonna 1962 ja se siirtyi humanistiseen tiedekuntaan vuonna 1964. (Liite 1, kohdat 12, 13 ja 14.)

60-luvun puolivälissä yhteiskuntatieteellinen tiedekunta sai sosiaalipsykologian professuurin ja psykologiaan sekä sosiaalipolitiikkaan perustettiin apulaisprofessuurit. Antti Eskola toimi sosiaalipsykologian professorina vuosina 1966–1997.

Psykologian apulaisprofessorina ja professorina oli Matti Syvänen 30 vuoden ajan.

Syväsen seuraaja on ulla Kinnunen. Sosiaalipolitiikan apulaisprofessoriksi nimitettiin Reino Salo, joka siirtyi vuonna 1970 sosiaalipolitiikan ja sosiaalihuollon professoriksi. Briitta Koskiaho oli vuosina 1972–1980 kyseisessä apulaisprofessuurissa, josta hän siirtyi Armas Niemisen seuraajaksi professorina. Heikki Lehtonen nimitettiin sosiaalipolitiikan apulaisprofessoriksi vuonna 1985. Muiden apulaisprofessuu- rien tavoin virka muuttui professoriksi vuonna 1998. Lehtonen jäi virasta eläkkeelle vuonna 2007. (Liite 1, kohdat 15, 16 ja 17.)

Kun Yhteiskunnallinen Korkeakoulu muuttui Tampereen Yliopistoksi (yksityinen yliopisto isolla Y:llä vuoteen 1973) keväällä 1966, yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa oli 8 professuuria ja 3 apulaisprofessuuria. Tampereen Yliopiston aikana ensimmäisenä uutena virkana tiedekuntaan perustettiin kansainvälisen politiikan professuuri. Siinä aloitti Klaus Törnudd, ja kun hän siirtyi muutamaa vuotta myö- hemmin ulkoasiainhallinnon palvelukseen, professoriksi nimitettiin Osmo Apunen.

(25)

Apunen oli virassa vuosina 1973–2003. Nykyinen oppituolin haltija on Vilho Harle.

(Liite 1, kohta 18.)

Tiedotusoppi sai toisen professuurin vuonna 1969. Kaarle Nordenstreng nimitettiin virkaan vuonna 1971. Kun Nordenstreng jäi kesällä 2009 eläkkeelle, hän tuli olleeksi professorinvirassa lähes 38 vuotta, mikä on tiedekunnan ennätys. Profes- suurin alaksi määriteltiin 1960-luvun lopulla radio ja televisio. Tiedotusopin viran kanssa samana päivänä perustettiin valtio-opin apulaisprofessuuri. Tatu Vanhanen toimi tässä virassa 1973–1992 ja Matti Wiberg vuosina 1994–2002. Wibergin aikana apulaisprofessuuri muuttui professuuriksi. Vuonna 2006 virassa aloitti Tapio Raunio. (Liite 1, kohdat 19 ja 20.)

Vuonna 1970 perustetun sosiaalipolitiikan ja sosiaalihuollon professuurin nimi muutettiin 1972 muotoon sosiaalipolitiikka, erityisesti sosiaalihuolto. Vuonna 1988 nimi muutettiin muotoon sosiaalipolitiikka, erityisesti sosiaalityö. Reino Salon jäl- keen virkaan nimitettiin vuonna 1982 Jorma Sipilä, joka on toiminut yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaanina, yliopiston vararehtorina, rehtorina ja kanslerina.

Sipilä jäi eläkkeelle kesällä 2009. (Liite 1, kohta 21.)

Sosiaalipolitiikan ohella uudet virat perustettiin kirjastotieteeseen ja informa- tiikkaan, sosiaalipsykologiaan, sosiologiaan ja tiedotustutkimukseen (vuodesta 1979 tiedotusoppi). Kirjastotieteen ja informatiikan professorin virantäyttö kesti pitkään.

Virkaan nimitettiin vuonna 1977 Marjatta Okko. Pertti Vakkari tuli virkaan vuonna 1994. Oppiaineen nimi muuttui informaatiotutkimukseksi, ja se siirtyi uuteen informaatiotieteiden tiedekuntaan vuonna 2001. Sosiaalipsykologian apulaisprofessorina toimivat Pertti Toukomaa ja Mirja Tolkki-Nikkonen ja viran muututtua professoriksi Anja Riitta Lahikainen vuodesta 1997 lähtien. Sosiologian apulaisprofessorina ja professorina oli pitkään Raimo Blom. Vuonna 2008 virkaan astui Harri Melin, joka on nykyisin yliopiston vararehtori. Psykologian apulaisprofessorina ja professorina toimi 30 vuotta Markku Ojanen. Veikko Pietilä nimitettiin tiedotusopin apulaisprofessoriksi, josta hän siirtyi 1990-luvun lopulla Pertti Hemánuksen seuraajaksi professorina. (Liite 1, kohdat 22, 23, 24, 25, 26 ja 27.)

(26)

1980-luvun alussa tiedekunnassa oli oppiaineittain seuraavat professuurit ja apulaisprofessuurit:

Taulukko 1. Yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan professuurit ja apulais professuurit vuonna 1980

Oppiaine Professori Apulaisprofessori

Valtio-oppi 1 1

Sosiologia 1 1

Kansantaloustiede 1 –

Sosiaalipolitiikka 2 1

Tiedotusoppi 2 1

Psykologia 1 2

Tilastotiede – 1

Sosiaalipsykologia 1 1

Kansainvälinen politiikka 1 –

Kirjastotiede ja informatiikka 1 –

Yhteensä 11 8

Kuten 1970-luvulla, 1980-luvulla tiedekuntaan perustettiin pääasiassa apulaisprofes- suureja ja ainoastaan yksi professuuri, joten 1990-luvun alkaessa professuurien mää- rä oli 12 ja apulaisprofessorien 16. Kansainväliseen politiikkaan perustettiin apulaisprofessuuri syksyllä 1981. Harto Hakovirta oli viran ensimmäinen vakinainen haltija. Hakovirran siirryttyä Turun yliopistoon vuonna 1994 virkaa ei hoidettu pitkään aikaan, koska tiedekunta sai Jean Monnet -professuurin. Kansainvälisen politiikan apulaisprofessuuri jätettiin sen ajaksi täyttämättä, lyhyitä virkaa toimitta vien jaksoja lukuun ottamatta. Vakinaiseksi professoriksi nimitettiin Tuomas Forsberg syksyllä 2008. (Liite 1, kohta 27.)

Sosiaalipolitiikkaan perustettiin 1980-luvulla apulaisprofessuurit työpolitiikan alalle ja sosiaalityöhön. Työpolitiikan virassa on ollut pitkään Pertti Koistinen ja so- siaalityön virassa Kyösti Raunio. Kirjastotieteen ja informatiikan oppiaine sai myös kaksi apulaisprofessuuria. Pertti Vakkari ja Kalervo Järvelin siirtyivät näistä viroista professoreiksi laitokselleen 1990-luvun puolivälissä, jolloin oppiaineen nimi muuttui informaatiotutkimukseksi. Reijo Savolainen nimitettiin professoriksi ennen oppiaineen siirtymistä informaatiotieteiden tiedekuntaan. (Liite 1, kohdat 28, 29, 30 ja 31.)

1980-luvulla perustettiin tiedotusopin ja sosiaaliantropologian apulaisprofessuurit. Pertti Suhonen tuli tiedotusopin apulaisprofessoriksi vuonna 1990 ja jäi eläk- keelle professorina 2007. Sosiaaliantropologian virkaan nimitettiin ulla Vuorela,

(27)

joka toimi myöhemmin Suomen Akatemian Minna Canth -professorina naistutkimuksen oppialalla. (Liite 1, kohdat 32 ja 33.) Syksyllä 1989 valtio-oppiin kuuluva järjestötutkimus sai apulaisprofessuurin. Jukka Paastela jäi professuuriksi muutetus- ta virasta eläkkeelle talvella 2009. (Liite 1, kohta 35.)

Ainoa 1980-luvulla perustettu uusi professuuri oli alaltaan vaihtuva professorin virka, joka perustettiin Yhteiskuntatieteelliseen Tutkimuslaitokseen kuuluvaan työ- elämän tutkimuskeskukseen. Antti Kasvio oli virassa toimikauden alanaan työelä- män tutkimus: työn sosiologia. Kasvion jälkeen Gerd Schienstock toimi työelämän yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen professorina. Vuonna 2005 virka muutettiin tiedekunnan professuuriksi, joka vastaa tiedekunnan yhteisestä jatkokoulutuksesta ja johtaa tiedekunnan englanninkielisten tutkinto-ohjelmien yksikköä International School of Social Sciences (ISSS). Virkaan nimitettiin sosiologian professori Pertti Alasuutari. Vuosina 2009–2013 Alasuutari oli nimitettynä Suomen Akatemian aka- temiaprofessoriksi. Täksi ajaksi tiedekunnan yhteiseksi professoriksi valittiin journalistiikan professori Risto Kunelius. (Liite 1, kohta 34.)

Sosiaalihallintoon perustettiin apulaisprofessuuri vuonna 1990, ja se muutettiin vuosikymmenen puolivälissä sosiaalityön viraksi. Professorina on vuodesta 1997 toiminut Tarja Pösö. Psykologia sai toisen professuurinsa mielenterveyden tutkimuksen alalle. Mikko Sams oli professorina vuosina 1994–1998, ja vuodesta 2001 virassa on ollut Raija-Leena Punamäki-Gitai. Tiedotusopin, erityisesti sähköisen viestinnän apulaisprofessorina aloitti vuonna 1996 Taisto Hujanen. Virka muuttui professuuriksi vuonna 1998. Informaatiotutkimus sai uuden professorinviran vuonna 1996, ja siihen nimitettiin Kalervo Järvelin. Järvelin on toiminut Suomen akatemian akatemiaprofessorina vuosina 2004–2009. (Liite 1, kohdat 36, 37, 38 ja 42.)

Vuonna 1965 taloudellis-hallinnolliseen tiedekuntaan perustettu sosiologian professuuri siirtyi yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1996. Professuuri oli tiedekunnassa väliaikaisesti jo vuosina 1992–1994, jolloin virassa oli Veronica Stolte-Heiskanen. Pertti Alasuutari nimitettiin sosiologian professoriksi 1997. Vuo- desta 2008 virassa on toiminut Risto Heiskala. (Liite 1, kohta 39.)

Muut tiedekunnan 1990-luvun apulaisprofessuurit ja professuurit ovat olleet joko määräaikaisia tai ne ovat siirtyneet opetusjaostojen lakkauttamisen jälkeen tiedekuntaan. Pekka Louhelainen ehti olla tiedekunnassa lyhyen ajan sosiaalitur- van apulaisprofessorina ennen kuin jäi eläkkeelle. Virka lakkautettiin vuonna 1997.

Esko Salminen toimi opetusjaostossa tiedotusopin apulaisprofessorina opetusala- naan journalistiikka. Virka siirrettiin 1990-luvun lopulla tiedekuntaan ja muutettiin professuuriksi. Määräaikaisia professuureja olivat Jean Monnet -professuuri ja Tam- pereen yliopiston ensimmäinen naistutkimuksen professorinvirka. Jyrki Käkönen toimi vuosina 1995–2002 Jean Monnet -professorina alanaan Euroopan integraatio ja alueellinen yhteistyö. Naistutkimuksen professorina oli Tuula Gordon. (Liite 1, kohdat 40, 41, 43 ja 44.) Määräaikainen virka oli myös Tampereen ja Hämeenlinnan

(28)

lahjoitusvaroin perustettu mediakulttuurin ja viestintäkasvatuksen professuuri, jossa Tapio Varis toimi 1990-luvun lopulta 2000-luvun alkupuolelle. (Liite 1, kohta 45.)

Ensimmäisenä 2000-luvulla perustettiin journalistiikan professuuri tiedotusopin laitokselle. Virka korvasi opetusjaostosta tiedekuntaan siirtyneen viran, joka lakkautettiin Esko Salmisen jäätyä eläkkeelle. Journalistiikan professorina on vuodesta 2001 toiminut Risto Kunelius. Naistutkimus sai vakinaisen professuurin vuoden 2001 alussa. Vuodesta 2002 professorina on ollut Päivi Korvajärvi. (Liite 1, kohdat 46 ja 47.)

Sosiaalityöhön on perustettu kaksi professuuria, joista toinen on osa-aikainen ja määräaikaisesti täytetty. Sosiaalityön kokoaikaiseen ja vakinaiseen virkaan nimitettiin Kirsi Juhila vuonna 2004. (Liite 1, kohdat 48 ja 53.) Porin kaupungin lahjoitusvirkana tiedekunta sai hyvinvointipalvelujen professuurin, joka sijoitettiin Tam- pereen yliopiston Porin yksikköön. Virassa toimi Ilmari Rostila. Sosiaalipolitiikan uuden viran professorina aloitti Anneli Anttonen vuonna 2003. Tiedotusopin laitos ja humanistiseen tiedekuntaan kuuluva taideaineiden laitos saivat yhteisen mediakulttuurin professuurin, jossa on toiminut Mikko Lehtonen. 2000-luvun alkupuolella tiedekunta sai vielä vakinaisen Jean Monnet -professuurin määräaikaisen professuurin jälkeen. Jyrki Käkönen jatkoi uudessa virassa. Pami Aalto nimitettiin Jean Monnet -professoriksi vuonna 2008. (Ks. liite 1, kohdat 49, 50, 51, 52.)

Yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan viimeisimmät professuurit on perustettu vuosina 2007–2008. Psykologia sai osa-aikaisen viran Psykonet-yliopistoverkos- toon, ja virka on täytetty määräajaksi. Viimeisin täysiaikainen ja vakinaisesti täy- tetty professuuri perustettiin tiedotusoppiin. Janne Seppänen aloitti syksyllä 2008 virassa, jonka alana on visuaalinen journalismi. Syksyllä 2007 perustettiin journalistiikan vierailuprofessuuri Helsingin Sanomain säätiön rahoituksella. Lahjoitusvirka kestää vuoteen 2012, ja sitä hoitamaan valitaan ansioitunut journalisti vuoden toimi- kaudeksi. Niin ikään tiedotusopin laitos sai C.V. Åkerlundin säätiön lahjoitusvaroin mediajohtamisen professuurin, joka on myös täytetty vuoteen 2012. (Liite 1, kohdat 54, 55, 56 ja 57.)

Keväällä 2009 yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa oli yhteensä 40 vakinaista tai lahjoituksena määräaikaiseksi perustettua professorinvirkaa. Laitoksittain virat jakaantuvat taulukossa 2 esitetyllä tavalla:

(29)

Taulukko 2. Yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan professuurit laitoksittain ja oppiaineittain 2009

Laitos ja oppiaine Professoreja

Tiedekunnan hallinto

Yhteinen professori/ISSS-yksikön johtaja 1 Politiikan tutkimuksen laitos

Kansainvälinen politiikka Valtio-oppi

3 3 Psykologian laitos

Psykologia

Psykologia, Psykonet-yliopistoverkosto

4 1 Sosiaalitutkimuksen laitos

Naistutkimus Sosiaaliantropologia Sosiaalipolitiikka Sosiaalipsykologia Sosiologia

1 1 4 2 3 Sosiaalityön tutkimuksen laitos

Sosiaalipolitiikka, erityisesti sosiaalityö Sosiaalityö

2 3 Tampereen yliopiston Porin yksikkö*

Hyvinvointipalvelut Sosiologia Sosiaalipolitiikka

1 1 1 Tiedotusopin laitos

Tiedotusoppi Journalistiikka Mediakulttuuri Mediajohtaminen

Journalistiikka, vierailuprofessori

5 1 1 1 1

Yhteensä 40

* Nämä professuurit ovat määräaikaisia virkasuhteita. Liitteessä 1 on mukana vain hyvinvointipalvelujen professuuri, joka oli Porin kaupungin lahjoitusvirkana 2001–2006.

Edellä käsiteltyjen ja liitteessä 1 lueteltujen virkojen lisäksi tiedekuntaa lähellä ovat olleet yhteiskuntatieteellisen tutkimuslaitoksen johtaja ja kaksi muuta tutkimuslaitoksen professorin virkaa. Niiden haltijoista on luettelo liitteessä 2.

Tiedekunnan dekaanit ja sihteerit

Tiedekunnan dekaanina on syksyyn 2009 mennessä toiminut yhteensä 21 professoria, joista kuusi on ollut tehtävässä useammin kuin kerran. Ensimmäisenä dekaaniksi valittu Yrjö Ruutu toimi tehtävässä esimiehen nimikkeellä.

(30)

Taulukossa 3 on lueteltu dekaanit toimiaikoineen, kyseisten professorien edus- tamat oppiaineet ja professoriksi nimittämisen vuosi. Mikäli henkilö on ollut dekaanina useamman kauden, suluissa mainitaan tehtävän tuolloinen järjestyskerta.

Taulukko 3. Yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaanit 1949–2009

Henkilö, elinaika/syntymävuosi Nimitys professuuriin Dekaanina (kerta) 1. Yrjö Ruutu (1887–1956) Kansainvälinen politiikka 1949 3.8.1949–1.7.1950 2. Unto Kupiainen (1909–1961) Kirjallisuudenhistoria 1950 1.7.1950–16.1.1953 3. Aimo Halila (1912–1998) Historia 1951 16.1.1953–1.7.1954 4. Tuttu Tarkiainen (1912–1969) Valtio-oppi 1952 1.7.1954–31.10.1954 (I) 5. Olavi Rytkölä (1914–2001) Kunnallispolitiikka 1953 3.11.1954–30.4.1963 6. Tuttu Tarkiainen (1912–1969) Valtio-oppi 1952 1.5.1963–31.7.1965 (II) 7. Raino Vehmas (1929–1979) Lehdistö- ja tiedotusoppi 1964 1.8.1965–31.12.1965 8. Tapio Nummenmaa (1931 –2000) Psykologia 1965 1.1.1966–31.5.1966 (I) 9. Pertti Pesonen (1930–2005) Valtio-oppi 1966 1.6.1966–30.5.1968 (I) 10. Tapio Nummenmaa (1931–2000) Psykologia 1965 1.6.1968–31.12.1968 (II) 11. Armas Nieminen (1913–1995) Sosiaalipolitiikka 1965 1.1.1969 –1.10.1969 12. Pertti Pesonen (1930–2005) Valtio-oppi 1996 2.10.1969–30.6.1970 (II) 13. Urpo Harva (1910–1994) Kansansivistysoppi 1946 1.7.1970–31.12.1971 14. Seppo Randell (s. 1934) Sosiologia 1971 1.1.1972–31.12.1974 (I) 15. Tapio Nummenmaa (1931–2000) Psykologia 1965 1.1.1975–11.5.1976 (III) 16. Olavi Borg (s. 1935) Valtio-oppi 1973 12.5.1976–31.12.1977 (I) 17. Osmo Apunen (s. 1938) Kansainvälinen politiikka 1973 1.1.1978–31.12.1980 (I) 18. Seppo Randell (s. 1934) Sosiologia 1971 1.1.1981–31.12.1981 (II) 19. Antti Eskola (s. 1934) Sosiaalipsykologia 1966 1.1.1982–31.8.1982 20. Osmo Apunen (s. 1938) Kansainvälinen politiikka 1973 1.9.1982–31.12.1988 (II-III) 21. Seppo Randell (s. 1934) Sosiologia 1971 1.1.1989–31.8.1990 (III) 22. Olavi Borg (s. 1935) Valtio-oppi 1973 1.9.1990–31.7.1993 (II) 23. Tapio Nummenmaa (1931–2000) Psykologia 1965 1.8.1993–31.12.1994 (IV) 24. Jorma Sipilä (s. 1945) Sosiaalipolitiikka 1982 1.1.1995–31.7.1996 25. Matti Alestalo (s. 1944) Sosiologia 1994 1.8.1996–31.7.2004 (I-III) 26. Pertti Suhonen (s. 1944) Tiedotusoppi 1990 1.8.2004–31.7.2005 27. Heikki Paloheimo (s. 1946) Valtio-oppi 2004 1.8.2005–31.7.2007 28. Pertti Alasuutari (s. 1956) Sosiologia 1997, ISSS-johtaja 2006 1.8.2007–31.12.2008

29. Harri Melin (s. 1954) Sosiologia 2008 1.1.2009–31.7.2009

30. Risto Kunelius (s. 1964) Journalistiikka 2001 1.9.2009–

(31)

Tiedekunnan sihteerinä toimi ensin puolentoista vuosikymmenen ajan useampi muun viran hoitaja, heistä pisimpään kunnallispolitiikan assistentti Erkki Pysty- nen. Varsinaisena tiedekuntasihteerinä oli vuodesta 1965 lähtien Aino Linkovaara, vuodesta 1972 lähtien Anja Savisaari ja 1980 lähtien Ritva Torniainen, jonka aikana viran nimike muuttui hallintopäälliköksi. Vuodesta 2007 hallintopäällikkönä on ollut Paula Järvenpää. Kaikki tiedekunnan sihteerinä toimineet henkilöt luetellaan taulukossa 4.

Taulukko 4. Tiedekunnan sihteerit ja hallintopäälliköt

Ajankohta Virka ja viranhaltija

1949 lehtori Eino Suova

1950–1952 korkeakoulun sihteeri Aino Linkovaara 1953–1958 kirjastonhoitaja Karl-Erik Henriksson 1958–1960 kunnallispolitiikan assistentti Markku Salonen 1960–1963 kunnallispolitiikan assistentti Erkki Pystynen 1963–1964 vero-oikeuden lehtori Antero Yli-Vakkuri 1964 kunnallistalouden lehtori Aatto Hosiaisluoma 1964 Tampereen kaupungin koulutuspäällikkö Antti Viinikka 1965 rehtorin tutkimusassistentti Matti Parjanen

1965–1972 tiedekuntasihteeri Aino Linkovaara 1972–1980 tiedekuntasihteeri Anja Savisaari 1980–2000 tiedekuntasihteeri Ritva Torniainen 2000–2007 hallintopäällikkö Ritva Torniainen 2007– hallintopäällikkö Paula Järvenpää

Opiskelijamäärät

Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkinnon pystyi suorittamaan jo ennen tiedekunnan perustamista vuodesta 1930 lähtien.

Kandidaatintutkinnon suorittanut sai maisterin arvon. Tutkintoa nimitetään myös perustutkinnoksi tai ylemmäksi akateemiseksi tutkinnoksi, ja sen nimi säilyi kan- didaattina aina vuoteen 1994, jolloin nimi muuttui valtakunnallisessa uudistuksessa yhteiskuntatieteiden maisterin tutkinnoksi. Jatkotutkintoina ovat olleet yhteiskunta- tieteiden lisensiaatti ja tohtori. 1980-luvulta alkaen psykologiassa on voinut suorittaa psykologian kandidaatin (maisterin) tutkinnon sekä jatkotutkintoina psykologian lisensiaatin ja tohtorin tutkinnon.

Ylempää korkeakoulututkintoa yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa opiske- levien määrä ylitti 200 vuoden 1958 syksyllä, jolloin koko YKK:ssa opiskeli 686 opiskelijaa. Tieteellistä jatkotutkintoa – yhteiskuntatieteiden lisensiaatin tutkin- toa – suoritti tuolloin viisi jatko-opiskelijaa. Kun korkeakoulu muutti Tampereelle