Vanhan Winterin puhuttelussa · DIGI

Vanhan Winterin puhuttelussa

K ootessani m ateriaalia vuosi sitten ilmestynyttä ”Kirkko kes­

kellä k y lä ä ’’ -kirjaa varten, m i­

nua puhuttelivat voim akkaasti monien aikaisemm in täällä toi­

mineiden virkaveljien pu heet ja saarnat. Erityisen koskettavaa oli lukea Saarijärvellä vuosina 1923-1948 kirkkoherrana toim i­

neen Hugo Winterin viim eistä tervehdystä seurakuntalaisille.

Olen palannut sen äärelle yhä uudelleen.

■s w 1 aikka maailma on tällä

■ / hetkellä hyvin toisenlai- :: / nen kuin Winterin aikana,

löydän hänen testamentistaan monia kosketuskohtia tähän aikaan ja omaan kutsumukseeni seurakunnan palvelijana. Uskon, että Winterin vii­

meisellä tervehdyksellä on sanottavaa meille kaikille.

Monilla saarijärveläisillä on hen­

kilökohtaisia muistikuvia kirkkoherra Winteristä. Näiden, usein humoristis­

ten muistojen värittämä kuva Hugo Winteristä jää kuitenkin helposti yksi­

puoliseksi. Totta on, että hän oli origi­

nelli, omalaatuinen persoonallisuus, joka edusti edellisen sukupolven pap- pistyyppiä. Mutta hän oli myös, ja en­

nen muuta, kutsumustietoinen, syvästi kilvoitteleva ja nöyrä sielunpaimen, joka kantoi jatkuvasti suurta huolta laumansa jäsenistä. Tämä ilmenee hy­

vin kirkkaasti hänen viimeisestä ter­

vehdyksestään seurakuntalaisille.

Ymmärtääksemme syvemmin Winterin viimeisen tervehdyksen sano­

man, on syytä ensin tehdä muutamia huomioita hänen virkakautensa alku­

vaiheista täällä.

U u d en k ir k k o h erra n a lk u v a ik u te lm a t

Hugo Winter aloitti työnsä Saarijärven kirkkoherrana vuonna 1923. Jo ensim­

mäisistä Saarijärven virkavuosistaan laatimissaan toimintakertomuksissa Winter kantoi suurta huolta seurakun- talaistensa sieluntilasta. Kirkossa käynti oli heikkoa. Herran Pyhällä Eh­

toollisella kävivät vain harvat. "Kehoi- tetaan, että seurakuntalaiset enemmin käyttäisivät Jumalan armonvälikappa- leita”, luki hänen raportissaan vuoden 1923 seurakuntaelämästä.

Uskonnonvapauslaki astui voi­

maan samana vuonna, jolloin Winteris- tä tuli Saarijärven kirkkoherra. Ylei­

sesti pelättiin, että monet eroaisivat kirkosta, kun se tuli lain myötä mah­

dolliseksi. Näin jossain määrin tapah­

tuikin. Tämä sai Winterin arvioimaan kirkkoon kuulumisen merkitystä.

"Myönnettävä on, ettei pelkkä ulkonai­

nen kirkkoon kuuluminen kellekään takaa autuutta. Kuitenkin on kirkkoon kuuluminen jonkinlainen velvoittava voima saattamaan välinpitämättömät armovälikappaleiden kautta kosketuk­

seen Jumalan kanssa. Sentähden halua­

vat vielä useimmat kuulua kirkkoon.

Haluavat saada lapsensa konfirmeera- tuiksi, avioliittonsa Jumalan sanalla siunatuksi ja hautaustilaisuuksissa kuulla Jumalan sanaa. Tätä kaikkea voidaan ilolla todeta. Jumalan sana ei ole turhaan takaisin palaava.”

Silloin tällöin pappi kutsuttiin kuolemaa tekevän seurakunnan jäse­

nen luo. "Muutamien vainajien luona on ollut ilahuttavaa käydä. He ovat us­

kossa kuolleet.” Mutta "suurempi osa on kuitenkin niitä, joiden luo ei ole kutsuttu heitä Jumalan sanalla neuvo­

maan ja lohduttamaan”, vasta virka- uransa täällä alkanut Winter kirjoitti.

Myönteistä kehitystä alkoi vähitel­

len tapahtua seurakunnan hengellises­

sä elämässä. Vuoden 1927 seurakunta-

Hugo W inter toimi Saarijärven k irkko­

h erran a vuosina 1923-48.

kertomuksen mukaan "näyttää hiukan siltä kuin kirkossa käynti olisi lisäänty­

nyt”. Myös ehtoollisvieraiden luku oli kasvanut. Tämä oli seurausta siitä, että

"sielujen pelastumista varten on ko­

etettu Jumalan sanaa julistaa eri osissa seurakuntaa”. Sairaidenkin luona oli käyty. Tulevaisuuteen sielunpaimen suhtautui toivorikkaasti kirjoittaen:

"Toivomme, että Herran Jeesuksen valtakunnan työ seurakunnassamme saisi kasvaa ja kehittyä.”

N eljä n n e sv u o sisa ta sa a r ijä r v e lä iste n p a p p in a

Winterin virkakauteen mahtui monen­

laisia vaiheita. Merkkipaaluja sen var­

rella olivat mm. kirkon suuri remontti vuonna 1930, sotavuodet 1939-45, joi­

den aikana Winter hoiti pitkiä aikoja yksin koko seurakuntaa, sekä sodan jälkeinen aika, jolloin Winter sai pal­

vella seurakuntaa yhdessä kahden nuo­

remman virkaveljen kanssa. Eero Leh­

tinen oli tullut kappalaiseksi vuonna 1939 ja Markku Hovikoski nuorisopa- piksi vuonna 1945.

Muistellessaan täällä viettämiään pappi s vuosia, Winter sanoi ajan olleen hänelle mieluisaa. "Uskon, että Jumala suuresta armostansa ja hyvyydestänsä on minut tänne johdattanut.” Hän muisteli kiitollisuudella seurakunnan keskellä kokemaansa suurta hyväntah­

toisuutta ja ystävällisyyttä.

Mutta ikävääkin muisteltavaa van­

halla sananpalvelijalla oli. "Olen saa­

nut vihamielisiä kirjeitä, sekä nimettö­

miä että nimellisiä.” Mutta hän otti 4

moitteetkin nöyränä vastaan. ”En tah­

do itseäni puolustaa. Moitteet on otet­

tava Jumalan määräyksestä ja nekin tarkoittavat vanhan ylpeän ihmisen nöyryyttämistä.”

Winter tuli kuuluisaksi kulttuuri- harrastuksistaan ja ulkomaanmatkois­

taan. Hänen henkilökuvaansa liittyi piirteitä, jotka erityisesti jäivät seura­

kuntalaisten mieleen. Winterin tunnus­

sana oli säntillisyys. Hän itse oli täs­

mällinen ja vaati sitä myös seurakunta­

laisilta ja ystäviltään. Monille seura­

kuntalaisille Winter jäi melko etäisek­

si. Syitä tähän selviteltiin Winterin 80- vuotispäivän johdosta tehdyssä paikal­

lislehden artikkelissa.

"Rovasti Winter on liikkuessaan seurakuntalaistensa keskuudessa ja eri­

koisesti heidän kodeissaan hienotun­

teinen ja varovainen. Hän koettaa va­

roa tarkoin tunkeutumasta sinne, mihin ei ehkä ole täysin sydämestä tervetul­

lut. Tämä hänen kultivoitu varovaisuu­

tensa ei ole ehkä aina tullut oikein ym­

märretyksi.”

T esta m en tti se u r a k u n n a lle

Winter jäi eläkkeelle 1.5.1947, mutta hoiti kuitenkin vielä eläkeläisenä vir­

kaansa huhtikuun loppuun 1948. Tä­

män jälkeenkin hän osallistui voimien­

sa mukaan seurakuntatyöhön. Vuoden 1949 alussa pitkälle edennyt syöpäsai­

raus esti häntä osallistumasta julkisiin tilaisuuksiin. Hän halusi kuitenkin vie­

lä kerran tervehtiä rakastamiaan seura­

kuntalaisia kirjeellä, joka luettiin hel­

mikuun 6. päivänä 1949 kirkkoon

”kynttelinpäivän” jumalanpalveluk­

seen kokoontuneelle seurakunnalle. Se oli viimeisiä kuukausiaan elävän van­

han sananpalvelijan testamentti seura- kuntalaisilleen. Viimeinen tervehdys paljastaa sen, mikä Hugo Winterille elämässä ja viranhoidossa oli kaikkein tärkeintä.

Tervehdys alkaa sanoilla "Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa”. Näin Winter oli terveh­

tinyt kirkkoon kokoontuneita sanan­

kuulijoita neljännesvuosisadan. Nyt oli tullut viimeisen tervehdyksen aika.

"Kun piakkoin odotan Herrani kutsua, niin haluan teille lähettää vii­

meisen jäähyväistervehdykseni." Voi vain kuvitella, miten nämä alkusanat vaikuttivat koolla olleisiin seurakunta­

laisiin. Viimeinen jäähyväistervehdys!

Nyt vanhalla rovastilla oli jotain hyvin tärkeää sanottavaa. Viimeisiin sanoihin

tiivistetään kaikki se, mikä on olennai­

sinta. Siinä sydän puhuu sydämelle.

M u isto je n h e lm in a u h a

Muistot kulkivat väsyneen seurakun­

nan palvelijan mielessä. "Lukuset, har­

tauskokoukset, vierailut kodeissa ovat olleet minulle juhlahetkiä, joita usein olen muistellut”. Kiitollisuus kaikesta koetusta vieraanvaraisuudesta ja ystä­

vällisyydestä täytti poislähtevän mie­

len. "Lausun teille sydämelliset kiitok­

seni.” Kiitos kuului myös seurakunnan johdolle ja toimihenkilöille, jotka oli­

vat osoittaneet "suurta hyväntahtoi­

suutta”. Lämmintä suhdetta seurakun­

nan muihin pappeihin kuvaa lause:

”Virkatoverini ovat olleet minulle rak­

kaat.”

Koko elämänkaari kulkee kuin ku­

vanauhana sairasvuoteella riutuvan vanhuksen silmien editse. ”Ajattelen Jumalan ihmeellistä johdatusta ja hy­

vyyttä kohdallani. Monissa vaaroissa pitkillä valtamerimatkoilla olen saanut kokea hänen varjelustansa.” Ajatus menee vielä kauemmaksi, oman pap- piskutsumuksen alkuun: ''Ihmeellisellä tavalla Jumala johti minut tähän papil­

liseen virkaan, vaikka itse tein lujaa vastarintaa." Winter koki kuitenkin saaneensa elää rikkaan elämän pappina ja ihmisenä. Kirkkaimpana helmenä tässä hänen elämänsä helminauhassa olivat Saarijärvellä vietetyt pappisvuo- det. "Jumalan hyvää johdatusta oli myös se, että tulin valituksi Saarijär­

velle ja sain kauniin Kolkanniemen pappilan kodikseni.”

Kolkanniemestä oli Winterille tul­

lut lähes taivaan esikartano. Kosketta- vasti hän kuvaa herkkiä hetkiään pap­

pilansa puutarhassa: "Monena kesäaa- muna olen noussut puutarhaan katsele­

maan auringonnousua ja ihailemaan suuremmoista, kaunista luontoa. Olen silloin tuntenut syvää kiitollisuutta sitä Jumalaa kohtaan, joka taivaassa on valmistanut meille sitä, mitä yksikään silmä ei ole nähnyt eikä korva kuul­

lut.”

S y n tin en , m u tta a r m a h d ettu

Winter tilittää testamentissaan tunto- jaan hyvin avoimesti ja henkilökohtai­

sesti. Sanoista kuvastuu aito, syvä nöy­

ryys ja usko. "Työssäni olette nähneet monia puutteita. Itse tunnen, että olen syntinen ja paha. Sananjulistajana olen ollut kelvoton palvelija.” Viimeiseen

lähtöön valmistuva pappi joutui teke­

mään tiliä työstään ja elämästään hy­

vin pienellä paikalla. "Usein olen aja­

tellut ylitsekäymis- ja laiminlyömis- syntejäni.” Oman huonouden tunto ja Jumalan armon ikävä olivat totisinta totta Kolkanniemen pappilan kamaris­

sa viimeisillään sairastavan vanhuksen mielessä.

Mutta toisille anteeksiantamusta ja armoa julistanut Herran palvelija oli ahdingossaan löytänyt itsekin armolli­

sen Jumalan. "Suurta surua tuntien ja kyynelten vuotaessa olen samalla saa­

nut kokea suurta iloa osakseni. Jeesus on ollut lähellä ja olen saanut vakuu­

tuksen syntieni anteeksi saamisesta.

Jeesus on minut kadotetun ja tuomitun ihmisen lunastanut pyhällä, kalliilla verellään.”

Itku ja ilo, synnin suru ja armon valtavuus olivat yhtä aikaa läsnä.

Kaikki ulkonainen alkoi menettää mer­

kitystään. Sairauden tuomien kipujen alla kamppaileva Winter pyysi itsel­

leen seurakuntalaisten esirukousta jat­

kaen: "Itse olen monasti pyytänyt, että Jumala suuresta armostansa lieventäisi tuskiani.” Lähtijän katse oli jo suun­

nattuna viimeisen rajan yli. "Tässä toi­

vossa odotan Herrani kutsua ja toivon, että hän jo pian on vapauttava minut tästä synnin ja kuoleman ruumiista.”

Edessä oleva ero elämästä ei pelottanut lähtijää, sillä häntä kantoi taivastoivo.

"Eroan monesta rakkaasta ystävästäni jälleennäkemisen toivossa.”

T ä r k e in v iim eisek si

Winter päätti testamenttinsa jättämällä jälkipolville muistolauseeksi "kaikille niin tunnetun, ilahduttavan ja rakkaan raamatunlauseen”. Siihen hän oli var­

maan hyvin usein saarnoissaan ja pu­

heissaan ennenkin viitannut. Mutta hän halusi sanoa sen vielä kerran, niin että se jäisi päällimmäiseksi mieleen niille, jotka häntä myöhemmin muistelevat.

Viimeinen tervehdys päättyy ns. pie- noisevankeliumiin: ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ai­

nokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”

Lopulta kaikki kristallisoitui tähän yhteen: Jumalan rakkauteen langen­

nutta ihmistä kohtaan. Kaikki muu ka­

toaa, mutta Jumalan rakkaus pysyy.

Tämän rakkauden varaan matkasau- vansa laskeva seurakunnan paimen ha­

lusi seurakuntalaisensa jättää.

5

Hugo Winter siirtyi toivomaansa vanhurskasten lepoon kotonaan Kol- kanniemen pappilassa 23.4.1949. Hä­

net siunattiin Saarijärven kirkossa 29.4.1949. Winter on haudattu Harto­

lan kirkkomaahan.

A ja tu k sia W in terin te sta m en tin ä ä re llä

Onko minulla tämän päivän sananpal- velijalla hätää ihmisten sieluista? Tätä joudun kysymään itseltäni lukiessani edeltäjäni raportteja työstään ja hänen testamenttiaan elämänsä viime metril­

lä. Vaikenenko Jumalan sanan totuu­

desta siksi, ettei minuun tai seurakun­

taan pahennuttaisi? Winter kutsui pa­

rannukseen kaikkia, erottelematta ih­

misiä. Hän oli vakuuttunut, että vain armovälineiden (Jumalan sanan ja sakramenttien) osallisuudessa ihminen löytää pelastavan uskon.

Onko minulla aitoa nöyryyttä?

Oma aikamme korostaa ihmisen omaa voimaa ja sisäistä sankaruutta. Suorit­

tamisen ja onnistumisen pakko riivaa meitä. Kritiikin haluamme kääntää pois itsestämme. Todellinen nöyryys on oman tilansa rehellistä tunnustamis­

ta Jumalan ja ihmisten edessä. Nöyrän ihmisen lähellä toistenkin on helppo olla - ja uskoa Jumalan armoon. Oikea Hengen voima kasvaa nöyryydestä.

Näenkö Jumalan johdatuksen elä­

mässäni? Winter katseli elämäänsä lo­

pusta käsin ja havaitsi sen kaikissa käänteissä "Jumalan hyvän johdatuk­

sen”. Tämä toi hänen elämänsä pohja- vireeksi kiitollisuuden. Aito kiitolli­

suus antaa voimaa kestää myös elämän kivut.

Onko minulla taivasikävää? Tuon­

puoleisen todellisuus oli läsnä Winte- rin julistuksessa koko ajan. Iankaikki­

sen elämän toivoa hän halusi välittää kuolemaan valmistuville seurakunta- laisilleen. Tämä sama toivo kantoi häntä itseään kuolinvuoteella. Hän odotti pääsyä sinne, ”mitä yksikään sil­

mä ei ole nähnyt eikä korva kuullut”.

Tuonpuoleisesta katsottuna tämän puo­

leinen saa uuden arvojärjestyksen. On hyvä muistaa, että näkyväiset ovat ka­

toavia, mutta näkymättömät iankaikki­

sia.

6