Keskusteluyhteyttä rakentamassa? näkymä

(1)

250 KESKUSTELUYHTEYTTÄ RAKENTAMASSA?

PEKKA KALLI ja ANITA MA- LINEN (toim.) (2005). Kon- struktivismi ja realismi. Ai- kuiskasvatuksen 45. vuosikirja.

Kansanvalistusseura ja Aikuis- kasvatuksen tutkimusseura.

P

aljosta puheesta huoli- matta monien tuntuu edelleen olevan hankalaa päästä perille siitä, mitä kaikkea konstruktivismi on tai ei ole. Ai- nakin osa oppimisteoreetikois- ta voi syyttää myös itseään. Ta- rinan voisi ehkä rekonstruoida viittaamalla siihen, miten vii- meistään postmodernismi-de- battien kautta yhteiskuntateo- riassa ja tieteen sosiologiassa yleistynyt sosiaalinen konst- ruktionismi ja tietoteoreettinen radikaali konstruktivismi nousi- vat pinnalle myös muilla ihmis- ja yhteiskuntatieteen kentillä.

Niinpä muutamat oppimisteo- reettiset konstruktivistit etenkin Yhdysvalloissa halusivat osoit- taa olevansa kunnon konstruk- tivisteja flirttailemalla myös näi- den muodikkaampien virtausten kanssa. Mikään valtavirta tämä ei ole ollut, toisin kuin esimerkiksi Tapio Puolimatka näyttää ajattelevan.

Eri tieteenaloilla on samojen vuosikymmenten kuluessa ryh- dytty käyttämään ’rakentami- sen’ tai ’rakentumisen’ metafo- raa monenmoisia ilmiötä kuvaa- massa. Kasvatustieteissä käsit- teellistä sotkua on hämmentä- nyt pikemmin kuin selventänyt oppimisteoreettiseen konstruktivismiin viime vuosina suun- nattu filosofisviritteinen kritiikki.

Suomalaisen debatin käyn- nistäneessä Opetuksen teoria -kirjassaan Puolimatka sitoo

konstruktivismin muodot toisiinsa hauskalla retorisella tek- niikalla. Hän toteaa itse, että useimmat [kirjassa] kuvatut konstruktivismin muunnelmat ovat loogisesti riippumattomia toisistaan, ”vaikka niitä usein käsitelläänkin ikään kuin ne vält- tämättä liittyisivät toisiinsa”

(Opetuksen teoria, 45). Mutta missä niitä näin käsitellään?

Puolimatka ei mainitse lähteitä väitteensä tueksi, vaikka niput- taa yhteen hengästyttävän määrän konstruktivismin ilmen- tymiä psykologiasta teologiaan.

Juuri hän itse ottaa kritiikkinsä lähtökohdaksi ’konstruktivismi’

-käsitteen lukuisien ja eri tieteis- tä periytyvien käyttöjen niput- tamisen.

Tämän jälkeen puhe kon- struktivismista ja realismista johdonmukaisina metakäsittei- nä on pesiytynyt suomalaiseen kasvatustieteeseen. Sellaisina niitä taulukoi myös Kalli kokoelman johdannossa. Yhteenve- toa kannattaa tehdä, mutta eri mieltä voi kuitenkin olla vaati- muksesta, jonka mukaan oppi- misen teoriassa ontologiset, tie- to- ja arvoteoreettiset sekä teo- logiset ulottuvuudet on otettava kokonaisuutena (13). Heti perään Kalli itsekin epämääräis- tää vaatimuksensa: ”On pyrit- tävä johdonmukaiseen realis- miin tai konstruktivismiin, tai yri- tettävä yhdistää eri näkökulmia toisiinsa.” (13) Kaikki mahdolli- suudet jätetään avoimiksi. Nii- hin voisi lisätä vielä sen, että on mahdollista kieltäytyä realismi–

konstruktivismi-kielipelistä ja pärjätä silti hyvin kasvatustie- teellisen tutkimuksen parissa.

Tutkimuksessa ja opetuk- sessa on totta kai tärkeää sel-

ventää tiedollisia ja moraalisia taustaoletuksiaan. Realismin ja konstruktivismin yleiskäsitteet ovat kuitenkin aivan liian kar- keita välineitä tällaiselle tausta- työlle yksittäisissä tapauksissa, tutkijan pohtiessa oman tutki- muskohteensa luonnetta ja läh- tökohtiaan. Toisekseen keskustelu on vaarassa synnyttää ku- vitelman, ettei empiiristä tutki- musta voi edes aloittaa, ellei ole ratkaissut kuluneen kahden ja puolentuhannen vuoden tär- keimpiä filosofisia kiistakysy- myksiä. Kannattaa siis miettiä, miksi ylipäätään moinen vastak- kainasettelu on haluttu luoda ja mikä sen motivoi. Käsittääkse- ni taustalla on ennen kaikkea moraalinen huoli, joten palaan siihen myöhemmin.

Artikkelit etenevät oppimisteo- rioista (Päivi Tynjälä, Hannu Heikkinen ja Rauno Huttunen), tieteenfilosofian (Tapio Puoli- matka), toiminnan teorian (Ka- tariina Holma ja Tiina Konti- nen), ohjaustyön (Jussi Onnis- maa) ja kasvatusetiikan (Mia Salo) kautta Max Schelerin arvo-objektivismin esittelyyn (Ulla Solasaari). Kirjan runko muodostuu Aikuiskasvatuksen tutkijatapaamisessa Jyväskyläs- sä 2003 pidetyistä esitelmistä, vaikkei tätä mainitakaan.

Useimmat artikkelit ovat mu- kiinmenevää luettavaa. En ryh- dy yksitellen kertaamaan niiden sisältöä. Sanottakoon, ettei yk- sikään niistä puolla vahvaa tie- toteoreettista konstruktivismia, mutta useimmat arvostavat konstruktivismia oppimisteoriana.

Itseäni kiinnostaa pääasiassa kriitikoiden panos, koska konstruktivismin muotoja sopii kri-

AIKUISKASV

ATUS 3/2005 KIRJA-AR

VIOITA

(2)

251

tikoida ja koska kriittinen ääni on ollut keskustelun primus motor.

KESKUSTELUA

PUOLIMATKAN KANSSA Vaikka kokoelman konstruktivismi-kriittiset tekstit eroavat muuten toisistaan suuresti, nii- tä yhdistää teistinen realismi:

kasvatuksen tulee perustua kris- tilliselle uskolle (Salo) ja trans- sendentille arvorealismille (So- lasaari), jotta sillä olisi moraalinen oikeutus, ja tieteessä vain supranaturalismi (ja tarkemmin ottaen monoteismi) voi pelastaa ihmistiedon ja todellisuuden yhteyden (Puolimatka).

Puolimatkan artikkeli alkaa suorilla väitelauseilla: ”Jokaisel- la ihmisellä on oma tutkimusoh- jelmansa sekä arkielämässä että tieteessä siinä mielessä, että jokainen meistä nojautuu joihin- kin tiedon lähteisiin ja pitää nii- tä luotettavina. Tällaisia tiedon lähteitä ovat havainto, muisti, järjellinen päättely, rationaalinen ja eettinen intuitio ja uskon- nollinen kokemus. Tällä hetkel- lä tieteessä vallitseva naturalis- tinen tutkimusohjelma hyväk- syy näistä tiedon lähteistä ha- vainnon, muistin ja järjellisen päättelyn ja katsoo tieteellisen menetelmän rakentuvan pelkäs- tään niiden varaan.” (49)

En tiedä, miksi lukijan pitäisi hyväksyä oletus ”tutkimusoh- jelmien” kaikenkattavuudesta, naturalismin hallitsevuudesta esimerkiksi kasvatustieteessä tai Puolimatkan tässä konstru- oima luettelo tiedon lähteistä.

Niitä ei pyritä perustelemaan, mutta niillä luodaan otollinen al- kuasetelma.

Tuskin kukaan moderni tieteenfilosofi perustaa tieteellis- tä tiedonhankintaa koskevaa näkemystään sinänsä filosofian

alkeisopinnoista muistuttavaan luetteloon ”tiedon lähteistä”.

Tieteellisen tutkimuksen piirtei- tä ja väitteiden oikeuttamisen tapoja pyritään sen sijaan rajaa- maan käytännöissä, joita eivät määritä yksilöiden ”tiedon läh- teet”, vaan tieteellisen toiminnan sosiaaliset säännöt. Tällais- ten luetteloita on monenlaisia, mutta tyypillisesti mainitaan esimerkiksi intersubjektiivisuus, kommunikoitavuus, tarkistetta- vuus tai toistettavuus, falsifioi- tavuus ja niin edelleen.

Uskonnolliset kokemukset eivät toteuta edellä lueteltuja tieteelliselle tutkimukselle ase- tettuja odotuksia – eikä niiden tarvitsekaan. Koko erottelun, ja tieteellisen tutkimuksen ja tie- donmuodon sosiaalisen luon- teen, Puolimatka hämärtää väit- täessään, että naturalistit ah- dasmielisesti sulkevat jo enna- kolta pois tieteen piiristä us- konnolliseksi kokemukseksi kutsutun ”tiedon lähteen”.

Lisäksi Puolimatkan teksteil- le on tässä kuten muuallakin tyypillistä raju yleistäminen, esimerkiksi puhe sekä tieteestä että todellisuudesta yksikkö- muodossa ja monoliittisina. Täl- löin jäävät erittelemättä luon- nontieteellisen ja yhteiskunta- tieteellisen tutkimuksen omi- naispiirteet sekä todellisuuden erilaiset ilmiötasot materiaalisis- ta esineistä kulttuurisiin merkit- yksiin. Tätä kannattaa verrata Onnismaan valaisevaan teks- tiin, jossa eritellään konstruktivismin merkitystä nimenomaan yhden ihmistieteellisen tutki- musalan ja käytännön (ohjaus- työn) näkökulmasta.

Kuten koko konstruktivismi- keskustelussa, ongelmien yhte- nä alkusyynä on se, ettei Puoli- matka muodosta kritiikkinsä

kohteista kuvaa näiden omien tekstien ja itsemäärittelyn kautta, vaan ottamalla annettuna toisen kriitikon kuvaukset niis- tä. Tässä tapauksessa suurin osa artikkelista pohjautuu Michael Rean teokseen. Artik- kelin pääkohteena on naturalis- tinen tieteenfilosofia, mutta tekstistä ei löydy nykyaikaisen filosofisen naturalismin edusta- jia, lukuun ottamatta lyhyttä lai- nausta Quinelta. Tämä muistut- taa siitä, miten vähän Opetuk- sen teoria -teoksesta löytyy sen paremmin realistien kuin kon- struktivistienkaan omaa ääntä.

Artikkelissaan Puolimatka jatkaa Opetuksen teoriassa aloi- tettua filosofista tarkastelua.

Hän toistaa Rean argumentaation, jonka mukaan realistinen ajattelu on mielekästä vain sup- ranaturalistisen (yliluonnollisen sisällyttävän) tutkimusohjel- man puitteissa.

Varioiden Quinen tunnetuksi tekemää väitettä, jonka mukaan jokainen teoria voidaan pelastaa lisäämällä siihen uusia poikkeuslausekkeita, voi sa- maan tapaan minkä tahansa argumentaation viedä läpi, kun- han rakentaa sille otolliset puitteet ja kuljettaa sen riittävän monen tukipremissin kautta.

Lukijan pitäisi hyväksyä koko joukko kirjoittajan asettamia ra- jauksia ja olettamuksia eli pela- ta peliä juuri Puolimatkan halua- malla tavalla, jotta argumentaa- tio tuntuisi toimivan. Kovin ele- ganttia se ei ole ja aukkojakin jää.

Argumentaatiojaksojen kes- kinäinen yhteys vahvistetaan tavallisesti retorisilla toteamuk- silla (”kuten havaitaan”, ”si- ten”), olipa niiden välillä seura- ussuhdetta tai ei. Esimerkiksi:

”Pragmaattisten totuusteorioi- den mukaan on olemassa vält-

AIKUISKASVATUS 3/2005 KIRJA-ARVIOITA

(3)

252

tämätön vastaavuus sen välil- lä, mikä on totta, ja sen, mitä täy- dellisen järkevä yhteisö uskoo sellaisissa olosuhteissa, joissa sillä on kaikki tieto käytettävis- sään. Tämä väite puolestaan johtaa hyvin teismin kaltaiseen väitteeseen, jonka mukaan en- sinnäkin on olemassa välttämät- tä olemassa oleva rationaalinen yhteisö ja toiseksi on välttämät- tä olemassa kaikkitietävä yhtei- sö.” (65) Virkkeiden välillä ei tie- tenkään ole loogista seuraan- toa, jossa toinen johtaisi toiseen.

Puolimatka saa argumentin pin- tatasolla näyttämään siltä käyt- tämällä välttämättömyyden mo- daalitermiä, mutta muuttaen sen paikkaa ja merkitystä.

Argumentaationsa Puoli- matka pukee monisanaiseen re- toriikkaan, joka monesti pikemmin vaikeuttaa kuin helpottaa punaisen langan seuraamista.

Argumentaation tueksi käyte- tään ad hoc -asetelmia, vastus- tajien näkemysten karrikointia, aiheesta käytyjen keskustelujen yksinkertaistamista ja hypoteet- tisten argumentaatioiden kautta etenemistä. Näiden monogra- fioistaankin tuttujen argumen- taatiotekniikoiden ongelmia Puolimatka ei ole voinut olla tiedostamatta, koska niistä on jo aikaa sitten huomautettu myös kansainvälisessä palaut- teessa.¹

SOLASAARI JA SCHELER Konstruktivismin kriitikoista Ulla Solasaaren teksti erottuu selkeydellään. Tunnustusta on annettava myös Suomessa vä- hän tunnetun filosofin ja filosofisen perinteen tunnetuksi teke- misestä. Hiukan toivomisen va- raa jättää se, että Solasaaren Max Scheler-tulkinnat edusta- vat klassikoiden hyväksyvään parafraasiin pysähtyvää filoso-

fian tutkimuksen tapaa. Tekstis- tä ei löydy kohtaa, jossa Sche- ler kontekstoitaisiin tekstikriit- tisesti tai asetettaisiin keskus- teluun kriitikoidensa kanssa.

Problematisoinnille löytyisi paljon tilaa. Olennainen nivel- kohta liittyy muun muassa siihen, miten Scheler kiinnittää toisiinsa fenomenologisen lähtö- kohtansa, jossa maailma on aina ihmisen tietoisuuden konstitu- oivan toiminnan tulosta, ja ob- jektivistisen moraaliteoriansa, jossa arvotodellisuuden on ol- tava yksilölliset konstituutiot ylittävästi kaikille yhteinen. So- lasaari katsoo, ettei ongelmaa ole, koska Schelerin mukaan “ihmisen tunteiden, intentioiden, järjen ja tahdon rakenne vastaa maailmassa olevien asioiden ja asiayhteyksien arvorakennet- ta” (161). Miksi näin on, sitä ei problematisoida, vaikka kysy- mys oli Schelerille itselleen hyvin vaikea ja johti lopulta jon- kinlaiseen etäisyydenottoon ai- emmista näkemyksistä. Mitä hankalimman ongelman ratkaisu tulee kuin kaupan hyllyltä, tai taivaasta, kuten Deus ex machi- na.

ILMOITUKSENOMAINEN ARVOTOTUUS

KASVATUSPERUSTANA?

Moraalirelativismin ja -realismin kiistan perkaaminen on aina an- siokasta työtä, joskin siihen kai- paisi enemmän nyanssien tajua, kuin tässä keskustelussa esiin- tyy. Kriitikoiden sanoma on matkan varrella muuttunut kär- jekkäämmäksi. Mia Salon teksti on tästä esimerkki. Siinä hän esittää, kuten väitöskirjassaan, että oikeanlaisen kasvatuksen avaimena on siirtyminen ihmisen itsetekemän moraalin kuvi- telmasta ja siitä seuraavasta väärästä syyllisyydestä per-

soonallisen Jumalan asettaman moraalijärjestyksen ja oikean syyllisyyden vastaanottajaksi.

Oikealla syyllisyydellä Salo tar- koittaa käsittääkseni teologias- sa tutummin perisynniksi kut- suttua asiaa. Kasvattajan on nöyrryttävä tunnistamaan ja tunnustamaan oma syntisyy- tensä, jotta hänestä olisi kasvat- tajaksi. Sekä moraalisen että tie- dollisen kasvatuksen perustak- si on otettava selkeä auktori- teettien hierarkia (Jumala – il- moitus – opettaja/vanhempi – oppilas/lapsi). Kuten Salon mukaan ihminen erehtyy ”kieltäes- sään” yllämainitun auktoriteet- tirakenteen totuuden, on Puoli- matkan mielestä ongelmana se, miten ihminen ”torjuu tietoisuuden Jumalasta välttääkseen kosmista auktoriteettia.” (78)

Ilmoituksenomainen arvototuus nähdään tässä tapauksessa myös kasvatustieteissä rele- vantiksi lähtökohdaksi. Ajatte- lutavan vahvistuminen on tie- tysti yksi tunnettu reaktio epä- varmuuden lisääntymiseen yh- teiskunnassa, kuten maailman tapahtumista voi huomata. En silti tiedä esimerkkiä kulttuuri- yhteisöstä, jossa moraaliseen objektivismiin tukeutuvan fun- damentalismin vahvistuminen olisi johtanut eettisen harkin- nan ja keskustelun kehittymi- seen. On hyviä syitä pikemmin- kin epäillä, että oikeassa olemisen moraaliseen varmuuteen perustuvilla kasvatusjärjestel- millä on saatu aikaan enemmän tuhoa kuin moraalisesta epävar- muudesta seuraavalla varovai- suudella tai jopa täydellä välin- pitämättömyydellä.

Kaipuu yhtenäisen moraali- järjestyksen perään on vahvaa, mutta voi etsiä onnen avaimia väärästä suunnasta. Saattaa näyttää siltä, että esimerkiksi

(4)

253

1. Katso esimerkiksi R. N. Cur- ren Democracy and the Foun- dations of Morality, Philosophy of Education Yearbook 1996; D.

C. Phillips, Two Essays of Tapio Puolimatka, Philosophy of Education Yearbook 1999. (Mo- lemmat osoitteessa http://

www.ed.uiuc.edu/EPS/PES- Yearbook/).

Tuukka Tomperi

suomalaista elämää jäsensi jaet- tu moraalihorisontti vielä neljä- kymmentä vuotta sitten, ja tällä oli suotuisa vaikutus kasvatuk- seenkin. Sopinee epäillä: oliko yhteiskunta sittenkään aivan homogeeninen, tulivatko kult- tuuristen ylärakenteiden moraa- likoodit osaksi ihmisten arkea, perustuivatko ohikiitävissä arjen hetkissä tehdyt kasvatusrat- kaisut sisäistettyihin periaattei- siin, tai oliko yhtenäinen julkis- moraali siunauksellista kasvatuksen kannalta?

MORAALIKONSTRUKTIVISMI JA MORAALIREALISMI Paljon on muuttunut, mutta en etsisi kasvatuksen kannalta tär- keimpiä muutoksia hengen sfää- reistä ja moraalin julkilausumis- ta. Kiinnostavampaa on arjen mikrorakenteiden muutos sosi- aalisissa verkostoissa, perhe- ja ihmissuhteissa, tavoissa, har- rastuksissa, työurissa, medias- sa, ajanvietteissä ja yksinkertai- sesti yhdessä olemisen käytän- nöissä. Voi väittää, että turvalli- suus, myötätunto, luottamus, toisten kunnioitus ja muut pie- nissä arjen askareissa ilmenevät mikromoraaliset piirteet ovat merkityksellisempiä kuin se, mil- laiseen moraalikoodistoon kul- loinkin on tietoisesti sitoudut- tu tai oltu sitoutumatta. Laajo- jen käsitteellisten maisemien tä- hystäminen on filosofien työsar- kaa, mutta tässä kohdin olisi mentävä sosiologien ja sosiaa- lipsykologien oppiin.

Moraalikasvatuksen kohdal- la kritiikissä on hyvää keskustelun herättely ja ylläpito. Hal- laa keskustelulle tekee käsitteis- tön hämmentäminen. Salo aset- taa moraalirealismin vastakoh- daksi moraalikonstruktivismin, jonka mukaan ”moraalinen to- dellisuus ymmärretään ihmisen

konstruoimaksi ja aktiivisesti rakentamaksi kokonaisuudeksi”

(130). Näyttää kuitenkin selväl- tä sosiaaliselta faktalta, että maailma on täynnä ihmisten eri- laisia tapoja rakentaa moraalinen järjestyksensä. Moraali- konstruktivismi ei täten ole mi- kään kiistakysymys vaan selviö, eikä sen sovittamisessa yhteen moraalirealismin kanssa (tie- teellisestä realismista puhumat- takaan) ole ylipääsemätöntä ris- tiriitaa, jos näin halutaan. Mo- raalirealismin varsinaisena vas- takohtana voi pitää moraalirela- tivismia, jonka mukaan toisistaan poikkeavien moraalikäsi- tysten (”konstruktioiden”) taustalla ei ole yhtä totuutta oikeas- ta moraalista.

On vaikea nähdä, miksi rela- tivismin kritiikki on pitänyt pu- kea konstruktivismikritiikin asuun. Ainakaan se ei selvennä asiaa. Huoli moraalirelativismis- ta leimaa joka tapauksessa kri- tiikkiä niin vahvasti, että lukijaa helpottaa, jos kriitikoita lukies- saan toisinaan vaihtaa sanan

’konstruktivismi’ tilalle sanan

’relativismi’. Itse asiassa myös Puolimatkan Opetuksen teorian muutamat käsittämättömimmät jaksot tulevat tämän lukutavan avulla lähes ymmärrettäviksi.

VASTAKKAINASETTELUN HEDELMÄLLISYYS?

Tuntuu siltä, ettei konstruktivismi–realismi -keskustelu ole juuri tarjonnut sitä kasvatusfiloso- fian laadullista kehittymistä, jota kasvatusalan arviointiraporteis- sa jo 80-luvun puolella toivot- tiin. Sen sijasta yleisen tieteenfilosofian puolella kirjoitetut perusteokset toimivat edelleen käypänä johdantona perusky- symyksiin myös kasvatuksen tutkimuksessa. Lähemmäs tut- kimuskäytäntöjä tullen saman

voi sanoa tutkimuskohteiden luonnetta ja menetelmien taus- taoletuksia avaavista teoksista, joita löytyy sekä menetelmäkir- jallisuudesta että kasvatuksen tieteenalan omien perusteiden historiallisista tai analyyttisistä esittelyistä. Niitä pitäisin konstruktivismi–realismi -köyden- vetoa varteenotettavampana kasvatustieteen tieteenfilosofi- ana.

Varustin pääotsikon kysy- mysmerkillä, koska on epäsel- vää, rakentuuko keskusteluyh- teyttä kantojen välille. Selvim- min sellainen on olemassa Ka- tariina Holman ja Tiina Konti- sen oivaltavassa artikkelissa, Kallin johdannossa, Päivi Tyn- jälän, Hannu L.T. Heikkisen ja Rauno Huttusen sekä Jussi Onnismaan teksteissä. Artikke- lien aiheet ja lähestymistavat ovat kuitenkin niin kaukana toisistaan, ettei todellista keskustelua synny. Ehkä se kertoo sii- tä, etteivät nämä puitteet ole yli- päätään keskustelun kannalta hedelmälliset.

VIITE