"Ellos Deatnu!" : saamelaisten käyttämät (de)legitimoinnin keinot Tenojoen kalastussopimuksen kiistassa

E

\*

MER GEF OR MAT 1

Susanna Shilman

”ELLOS DEATNU!”

Saamelaisten käyttämät (de)legitimoinnin keinot Tenojoen kalastussopimuksen kiistassa

Johtamisen ja talouden tiedekunta Kandidaatintutkielma Huhtikuu/2020

TIIVISTELMÄ

Susanna Shilman: ”Ellos Deatnu!” Saamelaisten käyttämät (de)legitimoinnin keinot Tenojoen kalastussopimuksen kiistassa

Kandidaatin tutkielma Tampereen yliopisto

Politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelma Huhtikuu 2020

Alkuperäiskansojen yhteiskunnat ja kulttuurit ovat kehittyneet niillä maantieteellisillä alueilla, joissa ne vielä tänä päivänäkin asuvat. Alkuperäiskansat ovat siis peräisin nykyisiä kansallisvaltioita huomattavasti vanhemmalta ajalta. Suhde kansallisvaltioihin nykypäivänä on erikoinen, sillä tyypillisesti alkuperäiskansat asuvat vähemmistönä yhden tai usamman valtion alueilla. Suomen pohjoisosissa elävillä saamelaisilla on Suomen perustuslaissa säädetty oikeus kieleen, kulttuuriin ja itsehallintoon. Kysymys luonnonvarojen hallinnasta, valtiosuvereniteetista ja alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeudesta on usein ristiriitoja herättävä aihe. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Tenojoen uuden kalastussopimuksen aiheuttamaa kiistaa ja millä diskursiivisen legitimoinnin keinoin saamelaiset vastustavat sopimusta. Tutkimusmenetelmäksi valikoitui kriittisen diskurssianalyysin alalle sijoittuva diskursiivisen legitimoinnin analyysi.

Työ jakautuu kahteen osaan. Teoreettinen osa esittelee alkuperäiskansojen ja saamelaisten määrittelyjen moninaisuuden, saamelaisten perinteisten elinkeinojen merkityksen, Saamenmaan alueen, Saamelaiskäräjät ja saamelaisten itsemääräämisoikeuteen läheisesti liittyvän ILO:n sopimuksen nro. 169. Empiirisessä osiossa analysoidaan kuutta Tenojoen kalastussopimuksesta julkaistua uutisartikkelia Theo van Leeuwenin määrittelemien diskursiivisen legitimoinnin strategioiden avulla. Strategioiden pääluokkia on neljä:

auktorisointi, moralisointi, rationalisointi ja narrativisointi.

Tutkimuksessa ilmeni, että kaikkia van Leeuwenin legitimointistrategioiden piirteitä oli havaittavissa saamelaisten argumentoinnissa. Eniten aineistossa vedottiin lakeihin, oikeuksiin ja säädöksiin, jotka voidaan määritellä auktorisoinnin strategian alle. Toisena merkittävänä legitimoinnin keinona ilmeni moralisointi, jonka avulla kiista kalastussopimuksesta linkitettiin moraaliarvodiskurssiin.

Analyysin tulosten pohjalta voidaan todeta, että keskeisintä kalastussopimuksen ympärillä pyörivässä diskurssissa oli keskustelu saamelaisten itsemääräämisoikeudesta ja oikeuksista alkuperäiskansana, eikä niinkään itse kalastussopimus. Nämä näkökulmat manifestoituivat keskustelussa lähinnä kalastussopimuksen vastustuksena, mutta saamelaisten perimmäisenä tarkoitusperänä vaikutti olevan nostaa esiin heidän kokemiaan epäkohtia valtioiden toiminnassa. Analyysin tulosten pohjalta voidaan arvioida, että tärkeintä saamelaisille poliittisessa päätöksenteossa on kuulluksi tulemisen tunne, tosiasiallinen mahdollisuus osallistua Saamenmaan aluetta koskevaan päätöksentekoon ja tunne siitä, etteivät valtiot yritä tukahduttaa saamelaista kulttuuria.

Avainsanat: saamelaiset, alkuperäiskansat, diskursiivinen legitimointi, kriittinen diskurssianalyysi Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla.

SISÄLLYSLUETTELO

JOHDANTO ... 1

TEOREETTINEN VIITEKEHYS ... 4

2.1. Arktiset alkuperäiskansat ... 4

2.2. Saamelaiset ... 6

2.2. Saamenmaa ... 7

2.3. Saamelaiskäräjät ... 8

2.4. ILO:n yleissopimus nro 169 ... 9

AINEISTO JA MENETELMÄ ... 11

3.1. Kiista Tenojoen kalastussopimuksesta ... 11

3.2. Aineisto ... 13

3.3. Menetelmä ... 14

3.3.1. Kriittinen diskurssianalyysi ... 14

3.3.2. Diskursiivinen legitimointi ... 15

3.3.3. Theo Van Leeuwenin legitimointistrategiat ... 16

ANALYYSI ... 21

4.1. Auktorisointi ... 21

4.2. Moralisointi ... 24

4.3. Rationalisointi ... 25

4.4. Narrativisointi ... 27

JOHTOPÄÄTÖKSET ... 29

AINEISTO JA LÄHTEET ... 31

JOHDANTO

Kesällä 2017 seurasin sosiaalisessa mediassa ystäväni päivityksiä erityisen tarkasti. Hän oli yhdessä muiden saamelaisten aktiivien kanssa leiriytyneenä Tenojoella sijaitsevaan Tiirasaaren moratorioon. Suomi ja Norja olivat aiemmin keväällä hyväksyneet Tenojoelle uuden kalastussopimuksen, joka rajoitti erityisen tiukasti juuri saamelaisten perinnepyyntiä.

Vastalauseena uudelle sopimukselle perustettu Ellos Deatnu! -liike teki kaikkensa vastustaakseen uutta kalastussopimusta: kesän aikana syntyi kaksi moratoriota, oli keskustelutilaisuuksia ja mielenosoituksia, lukemattomia blogikirjoituksia ja kannanottoja sosiaalisessa mediassa sekä Utsjoella liikkeen tueksi järjestetty tukikonsertti. Valtakunnallista huomiota uusi kalastussopimus ja sen ristiriitaisuus saamelaisten itsemääräämisoikeuden ja paikallishallinnon kanssa ei kuitenkaan juurikaan saanut.

Kenellä on ensisijainen oikeus hyödyntää luonnonvaroja? Kysymys on ajankohtainen ja mielestäni mielenkiintoinen. Varsinkin ilmastonmuutos, globalisaatio ja nopeasti muuttuva kulttuurinen ympäristömme luo erityisiä haasteita vastauksen löytämiseen. Alkuperäiskansojen asema luonnonvarakysymysten keskellä on erityisen vaikea. Saamelaisilla on Suomen perustuslakiin säädetty oikeus kieleensä ja kulttuurinsa. Olennainen, osa saamelaista identiteettiä on erityinen suhde luontoon sekä kulttuuriin kuuluvat ja sitä ylläpitävät perinteiset elinkeinot (Ranta & Kanninen 2019, 209). Ilman saamelaisille kuuluvia perinteisiä kotiseutualueita ja mahdollisuutta ylläpitää kulttuuriaan perinteisin elinkeinoin on saamelainen kultuuri vaarassa kadota.

Alkuperäiskansojen suhde kansallisvaltioihin on myös erityislaatuinen: tyypillisesti alkuperäiskansoilla ei ole omaa valtiota, vaan ne elävät vähemmistönä jonkin valtion alueella.

Saamenmaa, eli saamelaisten perinteisesti asuttama kotiseutualue, sijaitsee Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän valtioiden alueilla. (Anaya 2011, 4.) Mediasta on viime vuosina voitu lukea useista eri tapauksista, joissa alkuperäiskansat ympäri maailmaa ovat joutuneet vastakkain valtion hallinnon kanssa alkuperäiskansan perinteisillä mailla olevien luonnonvarojen hyödyntämistä koskevissa kysymyksissä.

Luonnonvarojen hallinta, itsemääräämisoikeus ja alkuperäiskansat on mielenkiintoinen, ristiriitainen ja usein voimakkaita tunteitakin herättävä aihe. On kiinnostavaa selvittää onko perinteinen, luontosuhteen nojaavan identiteetin ylläpitäminen kertakaikkiaan sovittamattomissa moderniin kulttuuriympäristöömme Suomessa. Miksi ja miten saamelaiset joutuvat uudestaan ja uudestaan perustelemaan oikeuttaan kulttuurinsa ylläpitämiseen? Tätä olen tutkielmassani lähtenyt selvittämään yhden esimerkkitapauksen, eli Tenojoen uuden kalastussopimuskiistan, kautta.

Kiinnostavaa tapauksessa on nimenomaan valtakamppailu valtion ja valtion alueella asuvan vähemmistön välillä. Kenellä on oikeus solmia alkuperäiskansan perinteisiin kotiseutualueisiin vaikuttavia sopimuksia? Saamelaiset kokevat, etteivät Saamenmaan alueet kuulu Suomen, Ruotsin, Norjan tai Venäjän valtioille, joten valta tulisi olla ensisijaisesti saamelaisilla ja heidän instituutioillaan. Tähän Suomen laki ei kuitenkaan taivu – saamelaisilla on perustuslaissakin määritelty itsemääräämisoikeus, mutta valtion alueella olevat maa-alueet kuuluvat Suomen lainsäädännön ja määräysvallan piiriin. Keskustelu alkuperäiskansan itsemääräämisoikeudesta liittyykin läheisesesti myös kysymykseen valtiosuvereniteetista.

Tässä kandidaatintutkielmassa analysoin Tenojoen uudesta kalastussopimuksesta syntynyttä kiistaa diskurssin kautta tapahtuvan legitimoinnin avulla. Analysoin kuutta aiheesta uutisoivaa artikkelia Theo van Leeuwenin määrittelemän neljän legitimaatiostrategian pohjalta. Kriittisen diskurssianalyysin tarkoituksena on tuottaa puheenvuoro suhteessa vallitsevaan sosiaaliseen järjestykseen, jossa on jo lähtöoletuksena käsitys olemassaolevista valta- ja alistussuhteista (Pynnönen 2013, 29). Siksi diskursiivisen legitimoinnin analysoiminen on tässä yhteydessä tarkoituksenmukainen tutkimusmenetelmä.

Legitimointia käytetään vastaamaan kysymykseen “miksi?” tai “miksi meidän täytyy tehdä tämä tällä tavalla?”. Saamelaisten aktiivien ja erityisesti Ellos Deatnu! -ryhmän mediassa näkyvää argumentointia seuratessani pistin merkille, että juuri tähän kysymykseen he argumentoinnissaan pyrkivät antamaan vastauksen. Vähemmistönä ja alisteisessa suhteessa kantaväestöön olevana alkuperäiskansana (de)legitimointi oli juuri se keino, millä saamelaiset yrittivät, ja yrittävät edelleen, saada äänensä kuuluviin. Legitimiteetin voi määritellä diskursiivisin keinoin rakennetuksi hyväksymisen tunteeksi, kun taas diskurssin avulla voidaan määritellä mitä yleisesti pidetään legitiimina tai illegitiiminä (Vaara ym. 2006, 789–794).

Tutkielmani tutkimuskysymyksenä on:

• Millä van Leeuwenin määrittelemien diskursiivisen legitimoinnin keinoin saamelaiset perustelevat uuden Tenojoen kalastussopimuksen vastustusta?

Tutkielmani rakenne on seuraavanlainen. Tutkielman aloittavan johdannon jälkeen esittelen tutkielman analyysia taustoittavan teoreettisen viitekehyksen. Lähestyn tutkielmani aihetta aluksi taustoittamalla alkuperäiskansojen määritelmää, kohtaamia haasteita ja suhdetta valtaväestöön. Seuraavaksi taustoitan saamelaisuutta, sen määrittelyn moninaisuutta ja perinteisten elinkeinojen merkitystä, Saamenmaan ja valtion rajojen ristiriitaa, Saamelaiskäräjiä sekä ILO-sopimus nro. 169:n merkitystä saamelaisten itsehallinnolle.

Teoreettisen viitekehyksen jälkeen seuraa tutkielman empiirinen osio. Taustoitan ensin Tenojoen uuden kalastussopimuksen aiheuttamaa kiistaa ja esittelen aineistonani käyttämät uutisartikkelit. Tämän jälkeen avaan käyttämääni tutkimusmenetelmää, eli kriittistä diskurssianalyysia, diskursiivista legitimointia ja Theo van Leeuwenin legitimointistrategioita.

Menetelmän jälkeen on vuorossa itse analyysi, jossa käyn aineistoani läpi van Leeuwenin legitimointistrategioiden pohjalta. Tutkielman päättää johtopäätökset, jossa pohdin ja kokoan analyysissani saamiani tuloksia. Lopussa löytyy lähdeluettelo, johon olen merkinnyt käyttämäni primääriaineiston, kirjallisuuden ja verkkolähteet.

TEOREETTINEN VIITEKEHYS

2.1. Arktiset alkuperäiskansat

Osa arktisilla alueilla asuvasta väestöstä on alkuperäiskansaa, jotka ovat asuttaneet polaarisia alueita yli tuhannen vuoden ajan. Toinen osa väestöstä taas on ei-alkuperäistä. Nämä kaksi etnisesti erilaista väestöä eroavat toisistaan väestötieteellisissä hahmotuksissa ja elämäntyyleissään merkittävästi. (Joona 2011, 145.) Kansainvälinen oikeus ei sisällä mitään oikeudellisesti sitovaa alkuperäiskansan määritelmää. Alkuperäiskansat ympäri maailmaa vetoavat siihen, että kansoilla itsellään ja niitä edustavilla instituutioilla on oikeus määritellä itsensä alkuperäiskansana sekä siitä, keitä kansaan kuuluu (Valtioneuvoston kanslia 2017, 86).

Joitain yhteisiä piirteitä alkuperäiskansoista voidaan kuitenkin löytää. Alkuperäiskansat ovat modernien valtioiden syntyessä marginalisoitu kansanosa, jotka tunnistavat itse itsensä alkuperäiskansoiksi ja ovat yhteyksissä tiettyihin maantieteellisiin alueisiin, joihin voivat jäljittää oman kansansa historiaa. (Joona 2011, 145–146.) Arktisen alueen inhimillisen kehityksen raportin (AHDR 2007, 48) mukaan alkuperäiskansoilla on havaittavissa yksi tai useampi seuraavista piirteistä:

• puhuvat eri kieltä kuin valtaväestö,

• syrjitään vallitsevassa poliittisessa järjestelmässä,

• syrjitään vallitsevassa oikeudellisessa järjestelmässä,

• kulttuurinsa eroavat valtaväestön kulttuurista,

• usein poikkeavat vallitsevasta yhteiskunnasta luonnonvarojen käytöllään olemalla metsästäjiä ja keräilijöitä, nomadeja, paimenia tai viljelijöitä,

• itse pitävät itseään ja heitä pidetään erilaisena kuin valtaosaa väestöstä.

YK:n erikoisraportoijan José Martinez Cobon niin sanottu työmääritelmä on käytössä kansainvälisesti useissa eri YK:n foorumeissa ja alkuperäiskansojen instituutioissa. Cobon määritelmän mukaan alkuperäiskansoilla on historiallinen jatkuvuus ennen kolonialismia vallinneisiin yhteiskuntiin ja jotka kehittyivät niillä maantieteellisillä alueilla, joissa ne vieläkin asuvat. Alkuperäiskansat ovat vähemmistöasemassa ja kokevat olevansa erilaisia kuin alueella nykyisin asuva valtaväestö. Alkuperäiskansoille on tyypillistä haluta suojella ja siirtää perinteiset alueensa, identiteettinsä ja kulttuurinsa seuraaville sukupolville kansan säilymisen

jatkuvuuden vuoksi. Alkuperäiskansan jäsenet tunnistavat itse itsensä osaksi alkuperäiskansaa ja samoin muu ryhmä hyväksyy jäsenet osaksi kansaa. Tyypillistä on siis itseidentifikaation ja ryhmähyväksynnän kriteerit. (Valtioneuvoston kanslia 2017, 86.) Juuri yhtä, kaikkiin alkuperäiskansoihin sopivaa määritelmää ei siis ole, mutta monia tyypillisiä ja yhteisiä piirteitä on mahdollista määrittää.

Arktisilla alueilla asuu noin neljä miljoonaa ihmistä, joista kuitenkin vain noin 10 prosenttia kuuluu alkuperäisväestöön. Toisaalta tarkkaa määrää alkuperäisväestöön kuuluvista ei voida sanoa, sillä kaikkialla ei pidetä tilastoa alkuperäiskansoista erillisenä ryhmänä, eikä yksiselitteistä määritelmää alkuperäiskansalle edes ole ole olemassa. Arktisella alueella asuvia alkuperäiskansoja ovat muun muassa Alaskassa aleutit, jupikit ja inuiitit (Iñupiat), Kanadassa inuiitit (Inuvialuit), Grönlannissa inuiitit (Kalaallit), Venäjällä nenetsit, hantit, evenkit ja tsuktsit sekä Euroopan pohjoisosissa elävät saamelaiset. (Joona 2011, 143–144.)

Vaikka globalisaatio on tuonut alkuperäiskansayhteisöille suuria taloudellisia ja kulttuurisia muutoksia, monet alkuperäiskansat, myös Suomenkin alueella asuvat saamelaiset, harjoittavat edelleen perinteisiä elinkeinojaan, kuten kalastusta, poronhoitoa ja metsästystä.

Alkuperäiskansoilla voidaan yleisesti katsoa olevan erityislaatuinen suhde niihin maa-alueisiin, joita kansa on perinteisesti asuttanut. Perinteisiä elinkeinoja harjoitetaan myös taloudellisen ja oman ravinnontarpeen lisäksi myös kulttuurillisista syistä, jotka koetaan laajemmaksi osaksi elämäntapaa ja kulttuurillista identiteettiä sekä keinoksi ylläpitää suvun perinteitä ja hankkia perheelle ravintoa, vaatteita, esineitä ja koruja. Usein alkuperäiskansan käsitteeseen kuuluukin yhteys luontoon ja riippuvaisuus alueen maista ja vesistä. Uhkana näiden kulttuurien ja elinkeinojen jatkuvuudelle ovat teollisuus, sosiaaliset muutokset ja varsinkin ilmastonmuutoksen aiheuttamat ympäristöongelmat. (Saamelaiskäräjät 2017, 27; Joona 2011, 145–147.)

Arktisten alkuperäiskansojen tulevaisuuden suurin uhka liittyy perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen ja siten koko elämänmuodon ja kulttuurin jatkuvuuteen. Erityisesti globalisaatio on tuonut suuria kulttuurisia ja taloudellisia muutoksia, kun esimerkiksi valtioiden näkökulmasta taloudellisesti hyvinkin merkittävillä maankäyttöhankkeilla voi olla erityisen negatiivisia seurauksia paikallisille alkuperäiskansoille. Kysymys valtiosuvereniteetista ja sen haastamisesta liittyy läheisesti alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeuteen liittyvään lainsäädäntöön ja keskusteluun alkuperäiskansojen oikeuksista. (Joona 201, 145.)

2.2. Saamelaiset

Yleistä, kaikille Pohjoismaille yhteistä määritelmää saamelaisuudelle ei ole olemassa.

Suomessa kiistan aiheena on jo 1990-luvulta asti ollut se, miten saamelainen määritellään ja kuka sen määrittää. Niin sanotun saamelaislain valmistelun yhteydessä 1990-luvulla tuli ajankohtaiseksi laajentaa saamelaismääritelmää aiemmasta kielivaatimuksesta. Saamelaisten vesi- ja maankäyttöoikeuksien katsottiin pohjautuvan ensisijaisesti verokirjoihin. Tämän myötä lapinveroa maksaneeksi merkityn, eli lappalaisen, jälkeläiset pystyivät “hakemaan saamelaisuutta”, eli hakemaan oikeutta päästä Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.

Saamelaiskäräjät on vastustanut nykyistä saamelaismääritelmää lain muutoksesta asti. (Lehtola 2015, 64–65.) Ensisijaisesti saamelaiskäräjälain mukaan saamelaisuus perustuu itseidentifikaatioon, eli siihen, tunteeko henkilö itse olevansa saamelainen (Seurujärvi-Kari 2014). Myös ryhmähyväksyntä on määrittelyssä olennainen osa: kansoilla on oikeus päättää itse ketkä kansaan kuuluvat. Saamelaiskäräjät voivat hylätä tai hyväksyä vaaliluettelohakemuksia tulkintansa mukaisesti. Päätöksestä voi valittaa korkeimpaan hallinto- oikeuteen, joka voi pyörtää Saamelaiskäräjien hylkäävän päätöksen. (Näkkäläjärvi, 7.2.2018.) Saamelaisten oikeuskäsityksen mukaan korkeimman hallinto-oikeuden päätökset ovat laittomia ja ryhmähyväksynnän periaatteen vastaisia (Suoninen 14.2.2018).

Itseidentifikaation ja ryhmähyväksynnän lisäksi monet saamelaiset kokevat kielen tärkeänä määrittelevänä elementtinä. Myös tiivis luontosuhde ja siihen liittyvät perinteiset elinkeinot ovat monien saamelaisten mukaan kiinteänä osana saamelaisuutta. (Ranta & Kanninen 2019, 209). Perinteisiä saamelaisten elinkeinoja ovat kalastus, metsästys, keräily ja ansapyynti.

Syvällinen perinteisten elinkeinojen ja pohjoisten alueiden tuntemus siirtyy tyypillisesti perintötietona sukupolvelta toiselle. (Anaya 2011, 4.)

Suomen perustuslaissa on säädetty saamelaisten asemasta alkuperäiskansana ja oikeudesta kulttuuri-itsehallintoon omalla kotiseutualueillaan. Kotiseutualueilla tarkoitetaan Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kuntia sekä Sodankylässä olevaa Lapin paliskunnan aluetta. Suurin osa saamelaisista kuitenkin asuu perinteisen kotiseutualueensa ulkopuolella. (Anaya 2011, 9.) Suomessa saamelaisten luonnon monimuotoisuuteen liittyvä perinteinen tieto on vahvasti sidoksissa perinteisiin elinkeinoihin. Perinteisen tiedon ja täten olennaisen osan saamelaisesta kulttuurista säilyminen on nykypäivänä uhattuna saamelaiselinkeinojen heikon kannattavuuden, muuttoliikkeen, elinkeinorakenteen muuttumisen ja saamen kielen suomen

kieleen vaihtumisen vuoksi. Muutettuaan pois perinteisiltä kotiseutualueiltaan saamelaiset menettävät lakiin säädetyn oikeutensa käyttää luontoa tietyillä alueilla, täten menettäen yhteyden perinteisiin sukualueisiinsa. Varsinkin poismuuton myötä perinteisen tiedon siirtyminen sukupolvelta toiselle voi katketa, sillä tyypillisesti tieto siirtyy suullisen kertomaperinteen lisäksi nimenomaan perinteisten elinkeinojen harjoittamisen yhteydessä.

(Ympäristöministeriö 2011, 12–13.)

Saamelaisten perinteisten kotiseutualueiden kalavesiä ja pyynti- ja keräilymaita käyttävät myös alueen muut asukkaat ja turistit. Saamelaisten perinteisiin elinkeinoihin lukeutuva luonnonkäyttö ja siihen liittyvä tapaoikeus on usein ristiriidassa alueen muiden asukkaiden ja turistien käsityksistä luonnonkäytön oikeuksista. Suomen valtion maankäyttöä ja elinkeinoja ohjaava lainsäädäntö taas ei tunnusta saamelaisten perinteistä luonnonkäyttöä ja tapaoikeutta.

Perinteistä tapaoikeutta noudatetaan nykyään vain saamelaisyhteisön sisäisessä kanssakäymisessä, ja perinteisen saamelaisen tapaoikeuden voidaan katsoa olevan katoamassa.

Saamelaisten perinteinen tieto, kulttuuri ja elinkeinot ovat ajan saatossa uhanalaistumassa toimintaympäristön muuttuessa. (Ympäristöministeriö 2011, 13–14.)

2.2. Saamenmaa

Saamelaiset asuvat Saamenmaan, eli Sápmin alueella. Saamenmaa käsittää Suomen, Norjan ja Ruotsin pohjoisosat sekä Kuolan niemimaan Venäjällä. Arviolta saamelaisia on yhteensä noin 70 000–100 000. Vaikka saamelaiset muodostavat monia eri kulttuuri- ja kieliryhmiä, on saamelainen identiteetti kaikilla ryhmillä yhteinen ja ryhmillä toisiinsa vahvat kulttuurilliset ja kielelliset siteet. Saamelaiskielet- ja kulttuurit ovat nykyisiä kansallisvaltioita huomattavasti vanhemmalta ajalta. (Anaya 2011, 4.) Nykypäivänä saamelaiset ovat Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä kielellinen ja etninen vähemmistö (Pietikäinen 2000, 18).

Saamelaisten asuinalueiden levinneisyys oli suurimmillaan ajanlaskun alusta 1000-luvun tienoille. Saamelaisia asui aina Laatokalta Jäämerelle ja Vienanmereltä Keski-Skandinaviaan.

Nykyisen Suomen kansallisvaltion alueelta lounas- ja etelärannikkoa lukuunottamatta koko Suomen alue oli saamelaisten asuinaluetta. Pohjoismaat alkoivat hallinoida Saamenmaata omina alueinaan yhteiskunnallisen haltuunoton avulla 1500-luvusta alkaen. Saamenmaata jakavat nykyisten Pohjoismaiden rajat vedettiin 100 vuoden aikana noin 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin. Saamelaisten yhteiskuntamuoto korvattiin pohjoismaisella hallintojärjestelmällä. Nykyaikaisten valtioiden rajojen syntyessä saamelaisten kielelliset ja

kulttuuriset yhteisöt jaettiin osiin. 1800-luvulta lähtien valtiot alkoivat tietoisen politiikan avulla sulauttaa saamelaisia osaksi valtaväestöä. Pakkosulauttaminen heikensi saamelaisten yhteyttä omaan kieleen ja kulttuuriin. (Saamelaiskäräjät a; Anayan 2011, 5.)

Nykypäivänä monet saamelaiset vetoavat etenkin luonnonvarojen hallintaan koskevissa kysymyksissä siihen, ettei esimerkiksi Suomen valtio omista alueita, jotka ovat maantieteellisesti perinteisen Saamenmaan alueella (Mäki 25.7.2017). Ristiriita kansallisvaltion ja sen alueella asuvan, mutta kansallisvaltion maaoikeuksia osittain tunnustamattoman, alkuperäiskansan välillä on syy siihen, miksi saamelaisten lisäksi monet muut alkuperäiskansat ympäri maailman joutuvat törmäyskurssille valtioiden hallintojen kanssa erityisesti luonnonvarojen hyödyntämiseen liittyvissä kysymyksissä.

2.3. Saamelaiskäräjät

YK:n erikoisraportoija José Martinez Cobon mukaan alkuperäiskansat kokevat itsensä erilliseksi kansaksi valtaväestöstä ja alkuperäiskansaksi maantieteellisesti tietyllä alueella.

Alkuperäiskansat eivät ole hallitsevassa asemassa yhteiskunnassa ja haluavat ylläpitää kulttuuriaan omien oikeusjärjestelmiensä ja instituutioidensa kautta. (teoksessa Joona 2011, 147.) Suomessa saamelaisyhteisöt kerääntyivät alunperin siidan, eli lapinkylän ympärille. Siida vastasi muun muassa luonnonvarojen oikeudenmukaisesta jakamisesta ja ratkoi jäsenten välisiä riitoja. (Hansen 2011, 184.) Saamelaiset kokoontuivat ensimmäisen kerran yleiseen saamelaiskokoukseen vuonna 1917 (Anaya 2011, 5). Järjestäytyminen jatkui edelleen 1950- luvulla ensimmäisellä yleisellä saamelaiskonferenssilla ja lopulta saamelaisneuvoston muodostamisella. Saamelaisneuvosto oli ensimmäinen yhteissaamelainen instituutio. Uuden perustuslain nojalla vuonna 1995 Suomessa perustettiin Saamelaiskäräjät, saamelaisten itsehallintoelin. (Saamelaiskäräjät b.)

Saamelaiskäräjät on itsenäinen toimija valtion viranomaisista, mutta toimii oikeusministeriön hallinonalalla. Joka neljäs vuosi toimeenpannaan vaalit, josta valitaan Saamelaiskäräjien 21 jäsentä ja neljä varajäsentä. Saamelaiskäräjät ilmaisevat saamelaisten virallisen kannan.

Saamelaiskäräjälain mukaan tehtävänä on myös edustaa saamelaisia tehtäviinsa kuuluvissa asioissa kansallisesti ja kansainvälisesti. Kuitenkin Saamelaiskäräjien tärkein tehtävä on toteuttaa sille perustuslaissa säädetyt tehtävät: toteuttaa saamelaisten kulttuurista itsehallintoa ja turvata saamelaisen alkuperäiskansakulttuurin säilyminen ja kehittyminen. Saamelainen kulttuuri-itsehallinto koskee saamelaisten perinteisiä kotiseutualueita. (Saamelaiskäräjät b.)

Saamelaiskäräjistä annetussa laissa Suomen viranomaisilla on velvollisuus neuvotella kaikista niistä merkittävistä toimenpiteistä, jotka liittyvät saamelaisten kotiseutualuetta koskevaan lainsäädäntöön tai voivat vaikuttaa saamelaisten asemaan alkuperäiskansanan merkittävästi.

(Joona 2011, 159.) Saamelaisille on siis mahdollistettava tosiasiallinen osallistumismahdollisuus heitä koskeviin julkisiin asioihin ja kysymyksiin. Tenojoen kalastussopimuksen kiistan tapauksessa Saamelaiskäräjät kanteli oikeuskanslerille neuvotteluvelvoitteen noudattamisen laiminlyönnistä (Wesslin 27.3.2017).

2.4. ILO:n yleissopimus nro 169

ILO:n sopimus nro 169 on Yhdistyneiden kansakuntien Kansainvälisen työjärjestön (ILO) laatima alkuperäis- ja heimokansoja koskeva yleissopimus. ILO:n tavoitteena on ollut yhteiskuntarauhan edistäminen sosiaalisella oikeudenmukaisuudella. (Soikkeli 2017, 18.) Sopimus on hyväksytty Genevessä pidetyssä ILO:n kokouksessa vuonna 1989, mutta Suomi ei ole koskaan ratifioinut sitä. Sopimuksen ratifioidessaan valtiot sitoutuvat sopimuksen sanamuotoihin, mutta Suomessa artiklaan numero 14 määritellyt maaoikeusvelvoitteet ovat nousseet ratifioinnin esteeksi. (Joona 2011, 159–160.) Suomen valtion paljon kyseenalaistettu omistusoikeus niin kutsuttuihin historiallisiin Lapinmaihin liittyy olennaisesti keskusteluun saamelaisten omistusoikeudesta perinteisiihn maihinsa. Perinteiset Lapinmaat käsittävät nykyisesta Suomen valtion pinta-alasta noin kolmasosan. (Joona 2006, 346–393.)

ILO:n yleissopimus nro 169 sisältää myös maaoikeusvelvoitteet, eli saamelaisten luonnonvara- , maa- ja vesioikeudet. Maiden omistus- ja hallintaoikeuden myöntäminen valtiolta alkuperäiskansoille voi johtaa ja onkin johtanut aluemenetyksiin. Suomessa lähtökohta on, että nykyinen voimassaoleva oikeusjärjestys ei riitä täyttämään ILO:n sopimuksessa olevia maaoikeusvelvoitteita. Sopimuksen ratifioinnin ehdoista on tehty Suomessa useita selvityksiä vuosien aikana, mutta ratkaisua ei ole vielä syntynyt. (Joona 2011, 154–155.) Sopimuksen ratifiointi on Saamelaiskäräjien vaalikauden kärkitavoite (Saamelaiskäräjät c).

Valtioneuvoston tilaamassa oikeusvertailevassa tutkimuksessa kuitenkin päinvastoin todetaan, että ILO:n yleissopimuksen nro. 169 ratifioinnille ei ole esteitä. Saamelaisten tehokas ja tosiasiallinen osallistuminen perinteisten kotiseutualueiden hallintaan on linjassa sopimuksen kanssa. (Valtioneuvoston kanslia 2017, 518–519.) Tutkimusryhmän mukaan maaoikeuksien

turvaamista kiinteistöoikeudellisessa merkityksessä ei edellytetä, sillä ILO:n yleissopimus nro.

169 pyrkii ensisijaisesti suojaamaan saamelaisten perinteisiä tapoja käyttää maitaan kulttuurinsa harjoittamiseksi ja ylläpitämiseksi. (Rasmus 18.12.2018.)

Saamelaisten asemaan Suomessa liittyy siis useita avoimia kysymyksiä. Perinteisiin elinkeinoihin liittyvien oikeuksien järjestämiseksi on pitkään haettu sopivaa lainsäädännöllistä ratkaisua. Tavoitteena on saavuttaa Suomea sitovien kansainvälisten velvotteiden mukainen tasapainoinen ratkaisu, jonka myötä saamelaiset ja muu paikallinen väestö pääsevät vaikuttamaan asuinalueidensa käytön järjestämiseen. Saamelaisille perniteiset elinkeinot eivät ole pelkkiä elinkeinoja, vaan myös kielen ja kulttuurin perusta. Näitä perinteisiä elinkeinoja voidaan suojella ILO:n sopimuksella nro 169. (Joona 2011, 159.) Sopimuksen ratifioinnin myötä keskeisessä lainsäädännössä, esimerkiksi kalastuslainsäädännössä, säädettäisiin saamelaiskulttuurin vaikutusten arvioinnista ja heikentämiskiellosta (Niskanen & Suoninen 25.1.2017).

Laissa säädetty saamelaisten itsemääräämisoikeus tarkoittaa ensisijaisesti kaikkea tosiasiallista mahdollisuutta määrätä tai hallita saamelaisten kulttuuriin liittyviä keskeisimpiä kysymyksiä.

Tähän liittyvät läheisesti juuri maankäyttökysymykset. Saamelaisten kulttuuri pitää sisällään perusoikeutena ja ihmisoikeutena oikeuden turvatusti harjoittaa perinteisiä elinkeinoja.

(Valtioneuvoston kanslia 2017, 509.)

AINEISTO JA MENETELMÄ

3.1. Kiista Tenojoen kalastussopimuksesta

Tenojoki on Pohjois-Lapissa Suomen ja Norjan rajalla virtaava joki, joka on Suomen merkittävin lohijoki ja yksi Atlantin lohen tärkeimmistä lisääntymisjoista. Koska Tenojoki virtaa sekä Suomen että Norjan puolella, vesistön kalastusta säädellään Suomen ja Norjan yhteisesti neuvottelemalla kalastussopimuksella. Norjan suurkäräjät ja Suomen eduskunta hyväksyivät maaliskuussa 2017 Tenojoen uuden kalastussopimuksen. Sopimus tuli voimaan 1.5.2017. Sopimuksen keskeisen tavoite on Tenon heikentyneiden lohikantojen suojelu ja elvyttäminen kestävämmälle tasolle. Tähän pyrittiin asettamalla sopimuksen tavoitteeksi lohien kuolleisuuden vähentäminen 30 prosentilla. Tämä toteutettiin lyhentämällä kalastuskautta ja rajoittamalla kalastuslupien määrää Tenolla. (Luonnonvarakeskus; Maa- ja metsätalousministeriö 2020, 11)

Vaikka Tenojoen kalakantojen elinvoimaisuuden turvaaminen on ollut kiistan jokaisen osapuolen yleisesti hyväksytty tavoite, uuden kalastussopimuksen rajoitteet kuitenkin nostattivat vastalauseita eri kalastajaryhmien välillä. Yhteisymmärrystä siitä kenen ryhmän pyyntiä pitäisi enten rajoittaa ei ole löytynyt. (Maa- ja metsätalousministeriö 2020, 11) Ennen uutta kalastussopimusta Suomessa matkailijoille oli varattu 35 000 kalastusvuorokauden kiintiö. Uuden sopimuksen myötä matkailijoille myytävien ranta- ja venekalastuksen lupien määrää leikattiin merkittävästi. Suomen ja Norjan välille jaettiin 11 000 kalastuslupavuorokauden kiintiö kummallekin. Sopimuksessa on kuitenkin eniten rajoitettu saamelaisten perinnepyyntiä, jota rajoitettiin noin 80 prosenttia entisestä tasosta. Maa- ja metsätalousministeriön mukaan juuri saamelaisten perinnepyyntiä tulikin rajoittaa merkittävästi, koska se on hyvin tehokas pyyntikeino. (Alajärvi 25.7.2017)

Uuden kalastussopimuksen myötä muualle muuttaneet saamelaiset ovat kotiseudulleen palatessaan matkailijan asemassa. Noin 65 prosenttia saamelaisista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Käytännössä uusi sopimus estää perinteisten pyyntimuotojen, kuten patokalastuksen ja kulkutuksen käytön muualla asuvilta saamelaisilta. Saamelaiset näkevät pois muuttaneiden saamelaisten heikentyneillä kalastusoikeuksilla olevan negatiivisia vaikutuksia saamelaiseen kalastuskulttuuriin. Kotiseuduilleen palaavat saamelaiset eivät voi

osallistua esimerkiksi Tenolla asuvien vanhempiensa avuksi patokalastukseen ilman asianmukaista matkailukalastuslupaa. (Maa- ja metsätalousministeriö 2020, 26.) Normaalisti sukupolvelta toiselle siirtyvän perinnetietämyksen kalastustavoista jatkuvuus vaikeutuu muualle muuttaneiden saamelaisten jouduttua turistien kalustuslupamenettelyn varaan. Tämän vuoksi saamelaiset kokevat muutoksen erityisen negatiiviseksi kulttuuristen oikeuksien ja perinnekalastuksen näkökulmasta.

Marraskuussa 2016 Saamelaiskäräjät kanti maa- ja metsätalousministeriön toiminnasta Tenojoen uutta kalastussopimusta koskevien neuvottelujen ja voimaansaattamislain valmistelun yhteydessä. Apulaisoikeuskansleri moitti maa- ja metsätalousministeriön sopimusmenettelyjä maalikuussa 2017. Kesällä 2017 syntyi Tenojoen kalastussopimusta vastustava Ellos Deatnu! [Eläköön Teno!] -liike, joka perusti Tenojoella sijaitsevaan Tiirasaareen ja Korkeasaareen kaksi moratoriota. Ellos Deatnu! -ryhmän mukaan perustetuilla moratorioilla tarkoitetaan, ettei saaria ympäröivillä vesialueilla noudateta uutta kalastussopimusta. Yleisesti moratoriolla tarkoitetaan jonkin lain toimeenpanon lykkäystä (Law 2018). Ryhmä järjesti myös mielenosoituksia ja keskustelutilaisuuksia. Utsjoella järjestettiin heinäkuussa 2017 Ellas Deatnu! -ryhmän tukemiseksi tukikonsertti, jossa esiintyi tunnettujen saamelaisten taiteilijoiden ohella myös tunnettu räppäri Paleface. (Alajärvi 22.6.2017; Alajärvi 25.7.2017.)

Kesällä 2017 viisi saamelaista kalasti tahallisesti ilman Metsähallituksen lupaa Tenon vesistöissä ja teki itsestään rikosilmoituksen. Tavoitteena oli saada korkeimman oikeuden ennakkopäätös asiasta, muuttaa uuden Tenon kalastussopimuksen saamelaisia koskevia säännöksiä ja täten palauttaa saamelaisille kalastusoikeudet entisen kalastussopimuksen tasolle.

Helmikuussa 2019 Lapin käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet, sillä oikeuden näkemyksen mukaan uusi kalastussopimus rajoitti saamelaisten perustuslain turvaamaa oikeutta harjoittaa omaa kulttuuriaan, johon myös kalastus luetaan. Syyskuussa 2019 korkein oikeus myönsi syyttäjälle valitusluvat Tenon kalastussopimusta koskevissa kiistoissa, sillä syytetyt puolsivat valitusoikeuden hakemista. Korkeimman oikeuden ennakkopäätös ei tätä kirjoittaessa vielä ole valmistunut. (Tynkkynen 14.2.2019; Leisti 6.3.2019; Tiihonen 27.9.2019.)

Joulukuussa 2019 Saamelaiskäräjät esitti Suomen valtiolle Tenon kalastussopimuksen irtisanomista ja uudelleen neuvottelemista. Saamelaiskäräjät näkevät sopimuksen uudelleen neuvottelemisen olevan välttämätöntä, koska vuonna 2017 solmittu kalastussopimus aiheuttaa

huomattavaa haittaa saamelaisten perinteiselle kalastukselle ja täten loukkaa saamelaisille alkuperäiskansanan turvattuja oikeuksia. (Saamelaiskäräjät 13.12.2019.)

3.2. Aineisto

Kandidaatintutkielmani empiirisessä osiossa analysoin kuutta uutista, jotka koskevat kiistaa uudesta Tenojoen kalastussopimuksesta. Uutisista neljä on Yleisradion (tästä lähtien Yle) ja kaksi Lapin Kansan julkaisemia. Uutisten objektiivisuuteen ja informatiivisuuteen pyrkivän tekstilajin ja artikkeleissa esiintyvien monipuolisen haastateltujen joukon vuoksi olen päätynyt analysoimaan nimenomaan uutisia. Kansalaisjournalismin analysointi olisi voinut olla toinen vaihtoehto, mutta suomen kielellä löytyviä mielipide- ja blogitekstejä löytyi merkittävän vähän.

Aineisto olisi jäänyt liian suppeaksi ja yksipuoliseksi.

Vaikka saamelaiset ovat Suomen alueella marginalisoitu kansanosa ja tutkimuskysymyksen tavoitteena on selvittää heidän käyttämiään (de)legitimoinnin keinoja vastustaessaan Suomen valtion solmimaa sopimusta, en näe Ylen ja Lapin Kansan uutisartikkeleiden käyttämisessa aineistona ristiriitaa objektiivisen tutkimuksen toteutumiselle. Ylen strategiassa todetaan, että tehtävänä on “tuottaa myös saamelaisten ja muiden vähemmistöjen ja erityisryhmien palveluita.

Laaja julkisen palvelun tehtävä luo edellytykset sille, että Yle voi tukea moniäänistä yhteiskuntaa ja eri väestöryhmien tasavertaista osallisuutta julkisuuteen ja yhteiseen keskusteluun” (Yle 24.10.2017). Suomessa saamenkielisestä mediatarjonnasta vastaa lähtökohtaisesti Yle Sápmi. Lapin Kansa taas on Lapin maantieteellisen alueen maakuntalehti, jonka tehtävänä on raportoida paikallisuutisia kuten minkä tahansa muunkin paikallislehden.

Kumpikaan media ei ole asemoinut itseään minkään kalastussopimuskiistan osapuolen

“puolelle”, vaan molempien on tarkoitus tuottaa objektiivista ja informatiivista journalismia.

Olen valitsemistani uutisartikkeleista poiminut sellaiset kohdat, joiden katsoin sopivan van Leeuwenin määrittelemien legitimaatiostrategioiden alle. Koska tutkielmassa analysoin nimenomaan saamelaisten käyttämiä (de)legitimoinnin keinoja, enkä mitä Yle tai Lapin Kansa asiasta kirjoittaa, olen ensisijaisesti ottanut huomioon haastateltavien antamia suoria sitaatteja.

Analyysissani kuitenkin tiedostan, että vastoin yleistä luuloa toimittajat muokkaavat myös sitaatteja esimerkiksi puheen selkeyttämiseksi ja tiivistämiseksi (Haapanen & Niskanen 8.3.2017). Kaikissa valitsemissani artikkeleissa on useissa kohdin sitaattien lisäksi myös lainauksia, kuten esimerkiksi “saamelaiset kokevat, että…” tai “paikallisten mielestä…”, jotka olen myös ottanut huomioon analyysissani.

3.3. Menetelmä

Tutkielmassani käyttämä tutkimusmenetelmä on kriittinen diskurssianalyysi. Analysoin valitsemassani aineistossa esiintyvää diskurssin keinoin tapahtuvaa legitimointia Theo van Leeuwenin määrittelemän neljän legitimaatiostrategian avulla. Tässä luvussa esittelen tutkielman analyysiosuudessa käyttämääni tutkimusmenetelmää tarkemmin.

Olen valinnu kriittisen diskurssianalyysin tutkimusmenetelmäksi tähän tutkielmaan, koska kriittisen

diskurssianalyysin keinoin on mahdollista analysoida diskursiivisten käytäntöjen syntymistä ja muokkautumista valtasuhteissa. Menetelmän avulla huomio kiinnittyy nimenomaan legitimoinnin prosessiin, ja siksi saamelaisten käyttämiä legitimoinnin keinoja Tenojoen kalastussopimuksen kiistassa on hedelmällistä tutkia juuri tämän tutkimusmetodin avulla.

3.3.1. Kriittinen diskurssianalyysi

Jokisen ym. (2016) mukaan diskurssianalyysin voi määritellä “kielenkäytön ja muun merkitysvälitteisen toiminnan tutkimukseksi, jossa analysoidaan yksityiskohtaisesti sitä, miten sosiaalista todellisuutta tuotetaan erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä”. Kielenkäyttömme konstruoi, eli merkityksellistää ja samalla uusintaa, rakentaa ja muuttaa sitä sosiaalista todellisuutta, jossa elämme. Kun puhumme tai käytämme kieltä muilla keinoin, merkityksellistämme, eli konstruoimme ne kohteet joista puhumme. Kuvaillessamme elämämme erilaisia asioita neutraaliltakin tuntuvat sanat lataavat oletuksia siitä, mikä kulttuurissamme on luonnollista. Diskurssianalyysiin kuuluukin juuri näiden konstruktioiden näkyväksi tekeminen ja niiden selittäminen. (Jokinen ym. 2016, 14, 22.)

Diskurssianalyysissa tarkastelun keskiössä on yksilön sijasta sosiaaliset käytännöt, ja diskurssianalyysi sopiikin käytettäväksi tutkimuksiin, joissa painotus on esimerkiksi valtasuhteiden analysoinnissa tai institutionaalisissa sosiaalisissa käytännöissä. Analyysissa erilaisia toimijaulottuvuuksia kuvataan subjektioposition, diskurssin ja identiteetin käsitteillä.

Identiteetti voi tarkoittaa niitä oikeuksia, velvollisuuksia ja ominaisuuksia, joita toimija olettaa itse itselleen, toisille toimijoille tai muut toimijat olettavat hänelle.

Diskurssianalyysin keinoin voidaan myöskin tarkastella sitä, miten valtasuhteet rakentuvat sosiaalisten käytäntöjen kautta, miten tieto muuttuu hyväksytyksi totuudeksi sekä millaisia sekä millaisia subjektipositioita diskursseissa ihmisille muodostuu. (Jokinen ym. 2016, 28–35, 63.)

Pynnösen (2013, 29) mukaan kriittisen diskurssianalyysin ero analyyttiseen orientaatioon löytyy tutkimustapojen tavoitteista: analyyttinen orientaatio pyrkii erittelemään sosiaalista todellisuutta ja sen ilmiöitä neutraalisti ja yksityiskohtaisesti. Kriittisen diskurssianalyysin lähtöoletuksena on jo käsitys olemassaolevista valta- ja alistussuhteista, jolloin sen tarkoitus on tuottaa puheenvuoro suhteessa tähän vallitsevaan sosiaaliseen järjestykseen. Kriittisen diskurssianalyysin tavoite on tarkastella niitä diskursiivisia tapoja, joilla näitä valtasuhteita oikeutetaan ja synnytetään. Vaara ym. (2006, 792) kuvailevat kriittisen diskurssianalyysin olevan diskurssi-analyyttinen metodi, joka tarkastelee kielen roolia valtasuhteiden rakentumisessa sekä valta-aseman vahvistamisessa.

Norman Fairclough kuvailee instituutioiden rakentuvan ideologisdiskursiivisista muodostelmista. Kukin muodostelma toimii omat ideologiset norminsa omaavana puheyhteisönä. Instituution hallitsevalle diskurssille on tyypillistä pyrkiä naturalisoimaan ajamaansa ideologiaa ja esittämällä sen eräänlaisena terveen järjen mukaisina valintoina saavuttamaan sille hyväksyntää. (Fairclough 2010, 30.) Kriittinen diskurssianalyysi pyrkii siis osoittamaan mitä nämä diskursiiviset tapahtumat ja käytännöt ovat, miten ne syntyvät ja miten ne muokkautuvat valtasuhteiden mukaisesti (Pynnönen 2013, 29.)

3.3.2. Diskursiivinen legitimointi

Tutkielmani toteutetaan kriittistä diskurssianalyysia tutkimusmetodina käyttäen, jolloin analysoin diskurssin keinoin tapahtuvaa legitimointia. Legitimiteetti ja legitimointi on keskeisessä asemassa ylipäätään missä tahansa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Legitimiteetti voidaan määritellä diskursiivisesti rakennetuksi hyväksymisen tunteeksi tietyissä diskursseissa.

Diskurssin ja sen piirteiden avulla taas voidaan määritellä, mitä yleisesti pidetään legitiiminä tai illegitiiminä. Legitimointi ei liity ainoastaan tiettyihin tapahtumiin, ilmiöihin tai tapoihin, vaan se liittyy läheisesti myös valtasuhteisiin. Esimerkiksi tietynlaiset poliittiset toimet voivat vahvistaa ja edesauttaa tietyn poliitikon johtajuutta. (Vaara ym. 2006, 789–794.)

Reyes taas määrittelee legitimoinnin prosessiksi, jonka avulla puhujat pyrkivät saamaan muut valtuuttamaan ja tunnustamaan tietynlaista sosiaalista käytöstä. Legitimointi on siis tietynlaisen toiminnan tai käytöksen oikeuttamista vaikuttavan argumentoinnin keinojen avulla. Yleisesti legitimointi liittyy jonkin tavoitteen saavuttamiseen, joka vaatii muidenkin keskusteluun osallistuvien hyväksynnän. Tarve hyväksynnän tavoittelemiseen voi juontua monista erilaisista syistä: vallan tavoittelusta tai ylläpitämisestä, sosiaalisen hyväksynnän saamisesta, yhteisön suhteiden parantamisesta tai esimerkiksi suosituksi tai maineikkaaksi tulemisesta. Oma ajettu asia tai ehdotus pyritään usein verhoamaan sopivaksi ja oikeaksi tavaksi toimia. On kuitenkin otettava huomioon, että se mitä pidämme sopivana tai oikeana tulee ymmärtää sosiokulttuurisena käsitteellistämisenä, eli se muotoutuu ideologioiden pohjalta ja määritellään tietyn sosiaalisen ryhmän näkökulmasta. (Reyes 2011, 782.)

Legitimointi vastaa kysymykseen “miksi?”: “miksi meidän pitäisi tehdä tämä asia?” tai “miksi meidän pitää tehdä tämä tällä tavalla?”. Joskus vastaus on hyvinkin selkeä, joskus taas epäsuorempi. Legitimaatio on aina tiettyjen institutionaalisten käytäntöjen legitimointia ja kieli on epäilemättä yksi tärkeimmistä keinoista, jolla eri auktoriteetit pyrkivät vakiinnuttamaan ja pitämään yllä uskoa omaan legitimiteettiinsä (van Leeuwen 2007, 91–93). Kriittisen diskurssianalyysin avulla huomio kiinnittyy jo vakiintuneen legitimaation sijaan itse legitimoinnin prosessiin, jota tarkastellaan diskursiivisten strategioiden ja käytäntöjen avulla (Vaara ym. 2006, 793).

Aion analysoida tutkielmani aineistoa Theo van Leeuwenin kehittämän eräänlaisen

“legitimaation kieliopin” pohjalta. Van Leeuwen on erottanut tutkimustensa pohjalta erityisiä legitimoinnin käytäntöjä, eli tapoja käyttää diskursseja legitimeetin perustelemiseksi. Nämä legitimaatiostrategiat ovat auktorisointi, rationalisointi, moralisointi ja narrativisointi. Niiden käyttäminen ei ole välttämättä tarkoituksellista tai tietoista. (Vaara ym. 2006, 794.) Seuraavassa luvussa esittelen strategiat tarkemmin.

3.3.3. Theo Van Leeuwenin legitimointistrategiat

Aion analysoida aineistoani Theo van Leeuwenin määrittelemien legitimointistrategioiden pohjalta. Van Leeuwen on esitellyt ne tarkemmin artikkelissaan Legitimation in discourse and communication (2007) ja edelleen teoksessaan Discourse and Practice: New Tools for Critical Discourse Analysis (2008). Strategiat ovat auktorisointi, moralisointi, rationalisointi ja narrativisointi. Niitä voi käyttää sekä legitimoimiseen että delegitimoimiseen, yksin tai yhdessä.

(van Leeuwen 2007, 92.) Aion seuraavaksi esitellä kunkin legitimoinnin strategian. Strategiat on esitelty van Leeuwenin teoksissa englanniksi, joten olen kääntänyt ne vapaasti itse suomeksi.

Esittelen suluissa aluksi alkuperäisen englanninkielisen termin, jonka jälkeen viittaan niihin vain suomeksi.

Auktorisointi (authorization)

Auktorisointi (authorization) on van Leeuwenin mukaan legitimoinnin keino, jossa vedotaan perinteisiin, lakiin, tapoihin tai henkilöihin, joilla on jonkinlainen institutionaalinen valta- asema. Auktorisoinnin voisi katsoa vastaavan kysymykseen “miksi meidän täytyy tehdä tämä juuri näin?” vastauksella “koska minä/hän/se sanoo niin”. Jos auktorisointi nojaa johonkin henkilöön, jolla on korkea status tietyssä instituutiossa, voidaan puhua henkilöauktoriteetista (personal authority). Korkean statuksen sijasta voidaan myös vedota asiantuntijuuteen, jolloin kyse on asiantuntija-auktoriteetista (expert authority). Asiantuntijuuteen saatetaan vedota eksplisiittisesti esimerkiksi mainitsemalla suoraan henkilön pätevyydestä, tittelistä tai taustasta, mutta henkilön asiantuntijuutta voidaan myös pitää itsestäänselvänä. Lähtökohtaisesti asiantuntija-auktoriteettiin vedotessa ei muita perusteluita tarvita, sillä tällaisessa legitimaatiostrategiassa on ajatus siinä, että asiantuntijan mielipide on itsessään niin sanotusti

“hyvä” tai “paras”. Asiantuntijuus on kuitenkin huomattavasti monimuotoisempaa kuin aiemmin, sillä digitalisaation myötä ihmisillä on pääsy sellaiseen tietoon, joka oli ennen vain asiantuntijoiden saavutettavissa. (van Leeuwen 2008, 105–107.)

Myös roolimalliauktoriteetit (role model authority) voidaan erottaa legitimaatiostrategioista.

Tällöin roolimalleja tai mielipidejohtajia käytetään legitimaation pohjana. Roolimallit voivat olla esimerkiksi julkisuuden henkilöitä tai toimijan kanssa saman vertaisryhmän jäseniä.

Tällöin pelkästään se, että roolimalli tai mielipidejohtaja on jotain mieltä, riittää heidän valintojensa ja käytöksensä legitimoimiseksi. Auktoriteetti voi myös olla persoonatonta (impersonal authority), jolloin viitataan esimerkiksi lakeihin, säädöksiin ja sääntöihin. (van Leeuwen 2008, 108.)

Vaikka perinteiden merkitys on monilla osa-alueilla nykyään vähentynyt, voi auktorisointi myös perustua perinteiden auktoriteettiin (authority of tradition). Tämän perustelun oletetaan riittävän jonkin näkemyksen legitimointiin. Auktorisointi voi myös perustua mukautumiseen (conformity), jolloin kysymykseen “miksi?” vastataan “koska kaikki muut tekevät niin” tai

“koska useimmat tekevät niin”. Van Leeuwen myös huomauttaa, että lainsäätäjät usein

nykypäivän pohjaavat päätöksensä mukautumiseen – jos suurin osa ihmisistä toimii tietyllä tavalla, ei se voi olla väärin ja tulisi olla laillista. (van Leeuwen 2008, 108–109.) Koska kalastaminen Tenojoella on osa saamelaisten kulttuuriperinteitä, oletan aineistostani löytyvän runsaasti esimerkkejä perinteisiin vetoavasta auktorisoinnista.

Moraalinen arviointi, moralisointi (moral evaluation)

Moraaliseen arviointiin, tai moralisointiin, perustuva legitimaatio pohjautuu arvoihin auktoriteetin sijasta. Joissain tapauksissa moraalinen arvo pohjautuu hankaliin ja monitulkintaisiin sanoihin kuten “hyvä” ja “paha” ja yhdistyy auktoriteettiin pohjaavaan legitimointiin. Esimerkkinä tästä on George W. Bushin tapa legitimoida Yhdysvaltojen aggressiivista politiikkaa Lähi-idässä vetoamalla “pahan akseliin”. Useimmiten moralisointi on kuitenkin yhteydessä tiettyihin moraaliarvodiskursseihin, jotka kuitenkaan eivät yleensä ole eksplisiittisiä. Niihin vihjataan eri adjektiivien avulla, kuten esimerkiksi “luonnollinen”,

“normaali”, “terveellinen” ja “hyödyllinen”. Nämä adjektiivit toimivat ikään kuin moraaliarvojen jäävuoren huippuna. Ne herättävät mielikuvia moraalisesta konseptista, mutta laajempi konteksti, josta arvot juontavat juurensa, ei kuitenkaan ole selvä. Nämä moraaliarvodiskurssit on lukijan tunnistettava itse oman kulttuuritietämyksensä avulla. Laajan yleisön uskollisuus legitimoijalle voidaan usein varmistaa juurikin muuttamalla tällaiset moraaliarvodiskurssit “yleisiksi motiiveiksi”. (van Leeuwen 2008, 110.)

Legitimointi moralisoinnin kautta tapahtuu van Leeuwenin mukaan useimmiten arvottavien adjektiivien avulla (evaluation). Esimerkkeinä van Leeuwen mainitsee mainoskielessä käytettäviä sanoja, kuten “cool” ja “kultainen” tai hänen omassa koulunkäyntiin liittyvässä aineistossaan vanhempien reaktioita legitimoivia sanoja kuten “normaali” ja “luonnollinen”.

Moraalinen arviointi on siis usein implisiittistä eikä kovinkaan ilmeistä. Tällaisessa tapauksessa voidaan myös puhua naturalisoinnista, joka pohjaa moraali- ja kulttuurijärjestyksen sijaan

“luonnolliseen järjestykseen”. Jotakin tapahtuu väistämättä, koska se on luonnollista. Moraali ja luonnollisuus ikään kuin kietoutuvat yhteen. (van Leeuwen 2008, 111.)

Moraalisena legitimointikeinona van Leeuwen näkee myös abstraktiot (abstraction). Tällöin viitataan käytäntöihin abstraktilla tavalla, joka “moralisoi” ne erottelemalla niistä ominaisuuksia, jotka linkittävät ne moraaliarvodiskurssiin. Esimerkiksi sen sijaan, että puhutaan “vanhempainiltaan osallistumisesta”, voidaan puhua “koulun kanssa vuorovaikutussuhteen rakentamisesta”. Tällöin käytäntöä legitimoidaan abstraktioilla, jotka

liittyvät toivottuihin ja positiivissävytteisiin tekoihin kuten vuorovaikuttamiseen, sitoutuneisuuteen ja yhteistyöhön. Van Leeuwen mainitsee myös analogiat (analogies) osana moraalisen arvioinnin legitimointikeinoja. Diskurssien vertailulla on nimittäin miltei aina legitimoivia tai delegitimoivia vaikutuksia. Tällöin vastaus kysymykseen “miksi?” voitaisiin katsoa olevan “koska se on kuin toinen toimintatapa, johon liittyy positiivisia mielikuvia” tai

“koska se on erilainen kuin toinen toimintatapa, johon liittyy negatiivisia mielikuvia”. (van Leeuwen 2008, 111–112.)

Rationalisointi (rationalization)

Kolmas legitimaatiostrategia van Leeuwenin mukaan on rationalisointi (rationalization). Tämä liittyy läheisesti myös moralisoinnin strategiaan, mutta rationalisoinnin tapauksessa moraali esiintyy epäsuoremmin ja verhotummin. Rationalisointi voidaan jakaa instrumentaaliseksi ja teoreettiseksi rationalisoinniksi. Instrumentaalinen rationalisointi vetoaa tavotteisiin, hyötyihin ja vaikutuksiin. Teoreettinen rationalisointi taas pohjaa asioiden luonnolliseen järjestykseen, mutta paljon eksplisiittisemmin kuin aiemmin moralisoinnin yhteydessä mainittu naturalisointi.

(van Leeuwen 2008, 112.)

Instrumentaalinen rationalisointi legitimoi toimintaa viittaamalla sen käyttötarkoitukseen, positiivisiin vaikutuksiin tai täyttämiin tarpeisiin. Tarkoitukseen sisältyy jokin moraalinen elementti, johon viitataan. Esimerkiksi ilmaisu “se on tehokasta” on legitimoiva, rationalisointia edustava lause. Sen voisi jäljittää utilitarismin ja pragmatismin perinteeseen, jossa esimerkiksi hyödyllisyys, tehokkuus ja tarkoituksenmukaisuus voivat olla toiminnan eettisyyden ja totuudellisuuden määritteleviä tekijöitä. Kun tekijän tiedostetut tai tiedostamattomat päämäärät, tarkoitusperät ja motiivit korostuvat, on toiminnassa havaittavissa päämääräorientoituneen (goal orientation) instrumentaalisen rationalisoinnin piirteitä.

Päämääräorientoitunutta rationalisointia voisi havainnollistaa lauseella “teen asian X tehdäkseni (tai ollakseni tai saadakseni) asian Y”. (van Leeuwen 2008, 114.)

Instrumentaalinen rationalisointi voi myös olla keino-orientoitunutta (means orientation).

Nimensä mukaisesti silloin argumentoinnissa korostuvat toiminnan keinot. Tehty toiminta esitetään välineenä tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Keino-orientoitunutta rationalisointia voisi havainnollistaa lauseella “Saavutan asian X tekemällä asian Y/asian Y avulla”. Toimijuus voi jäädä avoimeksi, jos toiminnan tekijään ei oteta kantaa ja käytetään ilmaisuja kuten “avulla”

tai “kautta”. Esimerkiksi lause “toiminta X auttaa saavuttamaan asian/tilan Y” kuvaa keino-

orientoitunutta instrumentaalista rationalisointia. Myös toiminnan lopputulos (effect) voi korostua. Tällöin toiminnan hyödyllisyyttä tai tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan ikään kuin loppupäästä takaperin, jälkiviisaana, ilman että toiminnan tulosta olisi voinut suunnitella etukäteen. Tyypillisiä ilmaisuja lopputulokseen viittaamiseen ovat esimerkiksi “jotta” tai

“siten”. (van Leeuwen 2008, 114–115.)

Teoreettinen rationalisointi pohjaa asioiden eräänlaiseen totuuteen tai siihen “miten asiat ovat”.

Se liittyy läheisesti moralisoinnin alle kategorisoituun naturalisointiin, mutta tarjoaa eksplisiittisemmin representaatioita siitä, miten asiat ovat. Teoreettinen rationalisointi voi ilmentyä määritelmänä (definition), jolloin tehty toiminta määritellään toisen toiminnan kautta esimerkiksi sanojen “merkitä”, “tarkoittaa” tai “symboloida” avulla. Selittäminen (explanation) taas vetoaa toimijoiden yleiseen tai tyypilliseen toimintaan. Viimeinen teoreettisen rationalisoinnin muoto on ennustus (prediction), joka voi muistuttaa hieman myös auktorisointia. Ennustus kuitenkin viittaa loppupeleissä kokemukseen eikä auktoriteettiin, ja sen voi kumota vastakkaisen kokemuksen avulla. Van Leeuwenin esittämä esimerkki tästä voisi olla lause “älä ole huolissasi jos lapsesi itkee. Se ei kestä kauaa”. (van Leeuwen 2008, 116.) Narrativisointi (mythopoesis)

Neljäs ja viimeinen van Leeuwenin määrittelemä legitimointistrategia on narrativisointi (mythopoesis). Legitimointiin liittyy siis myös tarinankerronta ja kuinka se tarjoaa perusteluita hyväksyttävästä, sopivasta tai suositeltavasta käytöksestä. Narrativisointi voi tapahtua opettavien tarinoiden (moral tale) tai varoittavien tarinoiden (cautionary tale) kautta.

Opettavissa tarinoissa tekijä palkitaan osallistumisesta legitiimiin sosiaaliseen kanssakäymiseen tai legitiimin järjestyksen palauttamisesta. Se on siis ikään kuin toiminnan idealisointiin liittyvä tarina, jonka juoni kulkee haasteen kautta onnelliseen loppuun. Varoittava tarina taas antaa esimerkin siitä mitä käy, jos sosiaalisia normeja ei noudateta. (van Leeuwen 2008, 116.)

Tarinoissa käytettävä symboliikka voi olla yleistettävissä koskemaan enemmän kuin vain yhtä institutionalisoitua sosiaalisen toiminnan alaa, eli tarinan avulla voidaan luoda kuvaa ihanteellisesta sosiaalisen toiminnan mallista joka on sovellettavissa eri konteksteihin (van Leeuwen 2008, 116). Koska omassa tutkielmassani keskityn analysoimaan pitkien tekstien sijasta lähinnä yksittäisiä virkkeitä, on luultavaa ettei pitkiä narratiiveja tai tarinoita aineistossani tule esiin. Lyhyitä tarinankerronnallisia piirteitä siitä kuitenkin voi löytyä.

ANALYYSI

Tässä luvussa analysoin aineistooni valitut uutisartikkelit van Leeuwenin legitimointistrategioiden pohjalta. Analyysissani olen keskittynyt poimimaan uutisartikkelista ensisijaisesti suoria sitaatteja, koska olen kiinnostunut nimenomaan siitä mitä saamelaiset kalastussopimuksesta sanovat. Olen myös ottanut huomioon toimittajien kirjoittamia epäsuoria lainauksia kuten esimerkiksi ”saamelaiset sanovat...” tai ”paikalliset kokevat...”. Käyn selkeyden vuoksi van Leeuwenin legitimaatiostrategiat läpi samassa järjestyksessä kuin luvussa 3.3.3 ja nostan kunkin strategian kohdalla esiin esimerkkejä legitimaation keinoista, joita olen uutisista löytänyt.

4.1. Auktorisointi

Aineistoista oli helposti löydettävissä runsaasti van Leeuwenin erittelemiä auktorisoinnin keinoja. Voisi jopa sanoa, että auktorisointi oli kaikista käytetyistä strategioista tyypillisin ja vaivattomimmin tekstissä nähtävissä. Ylivoimaisesti eniten aineistoissa saamelaiset vetosivat persoonattomaan auktoriteettiin. Seuraavaksi eniten teksteistä löytyi henkilöauktoriteettiin vetoavaa legitimointia. Asiantuntija-auktorisointia oli löydettävissä noin puolet vähemmän kuin persoonattomaan auktoriteettiin vetoavaa argumentointia. Vähiten esimerkkejä löysin perinteisiin vetoavasta legitimoinnista ja roolimalliauktoriteetista. Huomiona kuitenkin, että varsinkin henkilöauktoriteetin ja roolimalliauktoriteetin raja on hyvin häilyvä. Lukuisat kohdat sopivat myös monen auktorisoinnin keinon alle. Joitain rajanvetoja olen siis selkeyden vuoksi tehnyt ja kaikkein epäselvimmät tapaukset määritellyt sen auktorisoinnin keinon alle, jota se eniten muistuttaa. Joku toinen tutkija voisi siis tulla eri tulokseen.

Kaikkein eniten aineistosta löytyi persoonattomaan auktoriteettiin vetoamista, eli argumentoinnin pohjaamista esimerkiksi lakeihin ja säädöksiin. Kalastussopimusta vastustettiin sekä vetoamalla siihen, ettei Suomen valtiolla ole oikeudellista pohjaa sopimukselle että vahvistamalla moratorioiden oikeudellista pohjaa. Mielenkiintoisena huomiona on se, ettei yhdessäkään kohtaa aineistossa oltu tarkennettu mitä sopimuksia tai lain pykäliä tarkalleen tarkoitetaan. Tämä voi toki myös johtua toimittajien omasta valinnasta olla lisäämättä niitä lopulliseen juttuun tuleviin sitaatteihin. Kaksi selkeää esimerkkiä sekä

moratorion puolustamisesta että valtion solmiman sopimuksen delegitimoinnista persoonattomaan auktoriteettiin vedoten ovat seuraavat poiminnat:

– Tiirasaari on Saamenmaata. Saamelaisten oikeuksien tai etuisuuksien rikkominen tällä moratorio-alueella ei ole sallittua. Näihin oikeuksiin viittaavat mm. kansainvälisen oikeuden sopimukset, julistukset, kehotukset ja valtioiden perustuslait. Moratorion aikana alueen toiminta perustuu meidän perinteiseen oikeuskäsitykseemme ja pyyntitapoihimme alkuperäiskansana, jatkaa paikallinen lohenpyytäjä, Suomen saamelaiskäräjien jäsen Áslat Holmberg. (Alajärvi 23.6.2017.)

– Valtioilla ei ole oikeudellista pohjaa hallintavallalle Tenon vesistössä eikä sopimusta voida pitää lainmukaisena. Valtioiden on toimitettava selvitys siitä, millainen juridinen pohja heidän hallintavallallaan on Tenon vesistössä. Ellei selvitystä voida toimittaa, katsomme Tenon vesistön kuuluvan paikallisille, liike [Ellos Deatnu!] toteaa kirjelmässään. (Lakkala 21.7.2017.)

Henkilöauktoriteettiin vetoava legitimointi pohjautuu henkilön tai henkilöiden korkeaan statukseen tai rooliin tietyssä instituutiossa. Teoriassa tällaisessa tapauksessa henkilön oma auktoriteetti itsessään riittää perusteluksi jollekin toiminnalle. Käytännössä kuitenkin toki on yleistä, että tällaiset henkilöt tai ryhmät perustelevat kantaansa myös muilla keinoin. (van Leeuwen 2008, 106.) Aineistoista löytyi runsaasti esimerkkejä henkilöauktoriteetin käytöstä, joista esimerkkeinä seuraavat:

Ryhmä [Ellos Deatnu!] katsoo uuden sopimuksen rikkovan heidän oikeuksiaan saamelaisina ja alueen alkuperäiskansana. (Alajärvi 25.7.2017.)

Joka tapauksessa sekä paikalliset matkailuyrittäjät että kalastajat kokevat, että paikallisia kuultiin liian vähän ja liian myöhään Norjan ja Suomen välisissä sopimusneuvotteluissa. (Alajärvi 25.7.2017.)

Esimerkissä vedotaan Ellos Deatnu! -ryhmään ja paikallisiin matkailuyrittäjiin ja kalastajiin eräänlaisina henkilöauktoriteetteina. Kuten van Leeuwen toteaakin, on yleistä, että henkilöauktoriteetit vetoavat oman auktoriteettinsa suoman aseman lisäksi muihinkin perusteluihin, kuten Ellos Deatnu! esimerkissä tekee. Ellos Deatnu! -liikkeellä ei ole varsinaista asiantuntija-auktoriteettia, esimerkiksi oikeusoppineen tai muun vastaavan koulutustaustan tuomaa statusta, jonka turvin vetoaminen saamelaisten oikeuksiin alkuperäiskansana olisi uskottavaa. Ryhmällä on kuitenkin Tenojokilaakson asukkaiden ja saamelaisten keskuudessa vahva tuki ja korkea kannatus, ja ryhmän jäsenissä on useita saamelaisten eri edustuksellisissa instituutioissa olevia henkilöitä. Liike on myös ottanut paikkansa saamelaisten eräänlaisena

“äänitorvena” kalastussopimuksen kiistassa ja tämän aseman myös saamelaiset hyväksyneet.

On siis perusteltua todeta, että tässä kontekstissa sekä paikallisilla että Ellos Deatnu! -ryhmä voivat argumentoinnissaan vedota myös statuksensa suomaan auktoriteettiin.

Aineistosta löytyi jonkin verran asiantuntijaan vetoavaa legitimointia. Erityisesti Saamelaiskäräjät instituutiona tai sen yksittäiset jäsenet kommentoivat kalastussopimusta uutisartikkeleissa, mutta aineistoista löyty myös perustuslakivaliokunnan ja apulaisoikeuskanslerin argumentointia. Tammelan (29.3.2017) uutisartikkelissa Saamelaiskäräjien puheenjohtaja kertoo, kuinka “asiantuntijat ovat tarjonneet apua ihmisille”.

Ilmaisu on sinänsä erikoinen, sillä missään kohtaa koko uutisartikkelia ei tarkenneta ketä nämä asiantuntijat ovat. Ilmaisu ei itsessään ole välttämättä lainkaan uskottava, mutta koska sen on sanonut niin vaikutusvaltaisessa asemassa oleva henkilö, nojaa ilmaisun legitimiteetti oikeastaan vain sanojan uskottavuuteen itsekin asiantuntijana. Alla olevissa kahdessa esimerkissä väitteiden legitimiteetti pohjaa juurikin sanojien statukseen asiantuntijoina:

Sanila-Aikion [Tiina Sanila-Aikio, Saamelaiskäräjien puheenjohtaja] mukaan sopimus rikkoo saamelaisten ihmisoikeuksia ja asiaa on tarkasteltava vielä monin eri tavoin.

(Tammela 29.3.2017.)

Myös apulaisoikeuskansleri ja perustuslakivaliokunta olivat keväällä sitä mieltä, ettei saamelaisia kuultu tarpeeksi ajoissa. (Alajärvi 25.7.2017.)

Perinteisiin ja roolimalleihin perustuvaa auktorisointia oli aineistossa miltei saman verran.

Tulos oli sikäli yllättävä, koska olin alunperin odottanut perinteisiin nojaavaa auktorisointia esiintyvän enemmänkin. Saamelaisten kulttuuriin kuuluu olennaisesti perinteet kaikissa muodoissaan, ja Tenojoen kalastussopimus rajoittaa nimenomaan saamelaisten oikeutta perinnepyyntiin. Argumentointi pohjautui kuitenkin selkeästi eniten henkilöauktoriteetteihin ja persoonattomaan auktorisointiin. Perinteihin vetoamista toki kuitenkin löytyi, ja sen piirteitä oli suhteellisen yksinkertaista aineistosta löytää. Seuraava ilmaisu on esimerkki aineistosta löytyvästä perinteisiin nojaavasta legitimoinnista:

Paikalliset kalastajat pelkäävät liiallisen rajoittamisen uhkaavan koko jokisaamelaista kulttuuria Tenojokilaaksossa. (Alajärvi 25.7.2017.)

Roolimalleihin nojaava auktorisointi sulautui monelta osin myös henkilöauktorisointiin ja asiantuntija-auktorisointiin. Yksi henkilö saattoi olla osana montaa eri vertaisryhmää ja asiayhteydestä riippuen häneen saatettiin viitata eri titteleillä. Esimerkiksi Ellos Deatnu! - liikkeessä oli mukana myös Saamelaiskäräjien jäseniä, joihin saatettiin myös välillä viitata paikallisina kalastajina. Selkeimmät esimerkit roolimalleihin perustuvassa auktorisoinnissa

liittyi Ellos Deatnu! -ryhmän tueksi järjestettyyn tukikonserttiin. Siinä esiintyi lukuisia nimekkäitä saamelaisartisteja, mutta keskiöön uutisartikkeleissa nousi räppäri Paleface, joka omalla statuksellaan tunnettuna muusikkona otti kantaa kalastussopimuskiistaan.

– Mun mielestä se on ehkä osa tämmöstä johdonmukaisempaa linjaa, jossa saamelaisten asema heikkenee edelleen. Metsähallituslaki oli yksi esimerkki siitä, missä saamelaisten asioita ei kuultu. Sen takia tuntuukin kurjalta, että kun muu Suomi juhlii satavuotisjuhlaa, niin saamelaisilla ei ole niin paljon juhlimista, Paleface sanoo Yle Sapmin haastattelussa. (Alajärvi 25.7.2017.)

4.2. Moralisointi

Van Leeuwen totesi moralisoinnin olevan usein ikään kuin verhoutunut eikä kovinkaan ilmiselvää (van Leeuwen 2008, 111). Ensisilmäyksellä aineistoa tutkiessani totesin tämän olevan aivan totta – arvottavia ilmaisuja oli melko yksinkertaista diskurssista etsiä, mutta varsinkin abstraktioiden ja analogioiden löytäminen vaati aineiston äärelle rauhoittumista ja syvempää tutkiskelua. Kaikkia moralisoinnin keinoja oli kuitenkin aineistosta loppupeleissä löydettävissä. Aineistosta löytyi arvottavaa kielenkäyttöä näistä kolmesta moralisoinnin alalajista eniten. Hyvin selkeä esimerkki on seuraava ote:

– Nyt kun on käynyt selväksi kuinka valtiot vähä vähältä ryöstävät meiltä kaiken, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin pysäyttää tuo kehitys, jos me haluamme selviytyä kansana. Moratorio julistetaan Tenojoen vesistön uuden kalastussopimuksen suhteen, koska uudet rajoitukset uhkaavat Tenojokilaakson saamelaisten hyvinvointia, joka on lohestuksesta riippuvainen, [Ellos Deatnu! -ryhmä sanoo]. (Alajärvi 23.6.2017.)

Sanat kuten “ryöstää”, “selviytyä” ja “uhata hyvinvointia” ovat hyvin latautuneita ja voimakkaita ilmaisuja. Koska Ellos Deatnu! vertaa valtioiden toimintaa ylipäätään ryöstämiseen, joka uhkaa saamelaisen kansan olemassaoloa. Ryhmän käyttämät ilmaisut maalaavat kuvaa siitä, että jos uutta kalastussopimusta ei vastusteta, saamelaiset kansana katoavat. Kalastussopimuksen kerrotaan myös uhkaavan tenojokilaaksolaisten saamelaisten hyvinvointia. Tälläkin on erittäin negatiivinen kaiku. Sopimuksesta maalataan kuvaa ikään kuin kuolettavana asiana. Ryöstäminen ja uhkaaminen ovat toimintaa, jota voitaisiin monissa eri moraaliarvodiskursseissa kuvailla niin sanotusti “pahana” – ovathan ne myös esimerkiksi Suomen rikoslaissakin erikseen säädettyjä rikoksia. Näin voimakkailla ilmaisuilla argumentointi luo uuden sopimuksen vastustuksesta oikeutetun ja perusteltavissa olevan kuvan,

“hyvän” valinnan. Myös abstraktioiden käytöstä löytyi aineistosta esimerkkejä:

Liikkeen [Ellos Deatnu!] mielestä valtiot eivät voi antaa pois jotain, mikä ei niille kuulu – tässä tapauksessa paikallisten oikeuksia. (Lakkala 21.7.2017.)

Liike [Ellos Deatnu!] kertoo pitävänsä moratorioita yllä, kunnes valtiot myöntävät paikallisten oikeudet ja uusi, paikallisten johdolla neuvoteltu Tenon sopimus saadaan voimaan. (Lakkala 21.7.2017.)

Kuten luvussa 3.3.3 totesin, abstraktioiden avulla erotetaan käytännöistä sellaisia ominaisuuksia, jotka linkittävät ne johonkin moraaliarvodiskurssiin. Ensimmäisessä esimerkissä valtion toimintaa delegitimoidaan rinnastamalla uuden kalastussopimuksen solmiminen paikallisten oikeuksien pois antamiseen. Suomen ja Norjan valtioiden toimintaa siis tässä tapauksessa delegitimoidaan abstraktiolla, joka näin liittääkin sopimuksen solmimisen negatiivissävytteiseen tekoon. Vaatimus uuden sopimuksen neuvottelemisesta taas liitetään positiiviseen moraaliarvodiskurssiin, eli paikallisten oikeuksien myöntämiseen. Abstraktiot limittyvät aineistossa herkästi analogioihin, eli tilanteisiin, jossa tehtyä toimintaa verrataan toiseen toimintatapaan, johon liittyy positiivisia tai negatiivisia arvoja. Yksi selkeä analogia aineistosta kuitenkin löytyi:

Saamelaisten on vaikea luottaa siihen, että valtiot pystyisivät valvomaan Tenon kalastusta kestävällä tavalla. Suomen eteläisten lohijokien kohtaloa pidetään varoittavana esimerkkinä huonosta kalapolitiikasta. (Mäki 26.7.2017.)

Yllä olevassa esimerkissä saamelaiset uutisartikkelissa vetoavat eteläisten lohijokien huonoon tilanteeseen vastustaessaan uutta Tenon sopimusta. Sopimuksia siis verrataan keskenään – koska etelässä valtio on saamelaisten mukaan tehnyt epäonnistuneita ratkaisuja, täytyy Tenonkin kalastussopimuksen olla puutteellisesti toteutettu. Valtion kykyä järkevien ratkaisujen tekoon epäillään toisen esimerkin kautta, jolloin valtion toimintaa pyritän analogian avulla delegitimoimaan.

4.3. Rationalisointi

Van Leeuwen jakaa rationalisoinnin keinot instrumentaaliseen rationalisointiin ja teoreettiseen rationalisointiin. Instrumentaalisella rationalisoinnilla legitimoidaan toimintaa viittaamalla sen vaikutuksiin, käyttötätarkoitukseen tai täyttämiin tarpeisiin, kun teoreettisella rationalisoinnilla viitataan asioiden luonnolliseen järjestykseen. (van Leeuwen 2008, 114.) Aineistoista löytyi huomattavasti enemmän instrumentaalista rationalisointia kuin teoreettista. Esimerkkejä molemmista rationalisoinnin keinoista löytyi lähinnä delegitimoinnin muodossa, sillä