Kirjallisuutta – Litteratur
230 TERRA 133: 4 2021
Hyvinvointivaltion institutionaalisista rakenteista
SAARI, JUHO (2020) Samassa veneessä – Hyvin- vointivaltio eriarvoistuneessa yhteiskunnassa, 320 s.
Docendo, Jyväskylä.
Hyvinvointivaltio herättää tunteita. Säännöllisin vä- liajoin intellektuellit, poliitikot, tutkijat sekä muut yh- teiskunnalliset keskustelijat ja skribentit julkaisevat näkemyksiään suomalaisen hyvinvointivaltion tilasta, tarpeellisuudesta ja tulevaisuuksista. Ottamatta kantaa siihen, mitä hyvinvointivaltiolla kussakin yhteydessä on tarkoitettu ja mihin sillä on viitattu, leimaava piir- re ulostuloille on ollut jyrkkä jakautuminen joko sitä puoltaviin tai vastustaviin näkökulmiin. Tutkimusten mukaan hyvinvointivaltion idealla on suomalaisten keskuudessa edelleen laaja kannatus. Viimeisten vuo- sikymmenien aikana kovinta ääntä ovat kuitenkin pi- täneet oikeistolaiset ajatushautomot ja mielipidevai- kuttajat, jotka niukkuusretoriikan, globaalien talous- kriisien ja julkista velkaa koskevan lisääntyneen kes- kustelun rohkaisemina ovat esittäneet
kiihkeitä puheenvuoroja hyvinvointi- valtion tehottomuudesta sekä kansalai- sia passivoivista ja moraalikatoa levit- tävistä vaikutuksista.
Arvioitavana oleva professori Juho Saaren (2020) teos Samassa veneessä – Hyvinvointivaltio eriarvoistuneessa yh- teiskunnassa jatkaa suomalaista hyvin- vointivaltiota koskevan keskustelun pe- rinnettä: teos on selkeästi hyvinvointi- valtion olemassaoloa nyt ja tulevaisuu- dessa puoltava puheenvuoro. Poikkeuk- sen teos tekee siinä, että erotuksena useimmista nähdyistä poliittisista julis- tuksista Saaren puheenvuoro on moni- puolinen, kiihkoton ja asiantunteva – aivan kuten kolmekymmentä vuotta ai-
heen parissa työskenneeltä, asiansa perinpohjaisesti tuntevalta tieteentekijältä saattaa odottaakin.
Teoksen pääasiallisena tarkastelun kohteena on suo- malaisen hyvinvointivaltion muutos ja tulevaisuus. Tar- kemmin määriteltynä teoksessa tarkastellaan ”suoma- laisen sosiaali- ja terveyspolitiikan institutionaalisen ra- kenteen uudistamista eriarvoisuuden näkökulmasta”
(s. 14). Teoreettisesti tekijä määrittelee näkökulmansa nojaavan taloussosiologian ja institutionaalisen talous- tieteen muodostamaan monitieteelliseen innovatiiviseen yhdistelmään, joka erotuksena uusklassiseen taloustie- teeseen ”hyväksyy rationaalisuuden rajat” ja rakenne- ja kulttuurisosiologiaan verrattuna ”korostaa enemmän toimijuutta ja valintoja” (s. 34). Poliitikkojen ja viran- haltijoiden toimijuutta ja valintoja sekä niihin liittyvää irrationaalisuutta hyvinvointivaltion muodostamisessa ja muuttamisessa olisi suonut käsiteltävän enemmänkin.
Teos sivuaa lyhyesti tarinoiden merkitystä hyvinvointi- valtion politiikassa mutta kantavana teemana on kuiten- kin hyvinvointivaltion kehityksen institutionaalinen pol- kuriippuvuus sekä tekijän oma rationaalinen näkemys, jonka mukaan ”politiikan tulee […] perustua tarinoiden
sijaan institutionaalisen rakenteen ja eriarvoisuuden eri ulottuvuuksien hyvään hallintaan” (s. 130).
Teos jakautuu johdanto- ja yhteenvetoluvun ohella kuuteen päälukuun. Teos lähtee liikkeelle suomalaisen hyvinvointivaltion määrittelystä ja sosiaali- ja terveys- politiikan historiallisen kehityksen sekä nykytilan ku- vauksesta. Luvussa määritellään hyvinvointivaltio kym- menen toisiinsa kytköksissä olevan kriteerin kautta.
Saaren arvion mukaan Suomi saavutti hyvinvointival- tion minimiehdot 1980-luvulla. Vaikka kirja on tekijän sanojen mukaan kirjoitettu ”otsa rypyssä kevyellä kä- dellä […] lähteistämättä tekstiä yksityiskohtaisesti”
(s. 10) olisin erityisesti tässä luvussa kaivannut viittei- tä tutkimuskirjallisuuteen. Lähteiden dokumentointi oli- si mahdollistanut valittujen kriteerien arvioinnin kan- sainvälisessä kontekstissa.
Kolmannessa luvussa tekijä nostaa esiin suomalaisen yhteiskunnan eriarvoisuuden rakenteita ja pohtii eriar- voisuuden nousua politiikan asialistoille. Luvussa ava- taan mielenkiintoisella tavalla eriarvoi- suuden moniulotteista kenttää ja eriar- voistumiseen liittyviä rakenteellisia me- kanismeja. Tämä, kuten moni muukin luku, kaipaisi selkeää yhteenvetoa, jos- sa palataan luvun alussa esitettyihin ky- symyksiin ja tavoitteisiin. Kolmannen luvun alussa esitetään mielenkiintoi- nen väite hyvinvointivaltion mahdolli- sesti eriarvoistavista toimintaperiaatteis- ta. Ilman luvun päättävää yhteenvetoa kysymys siitä, millä tavoin hyvinvointi- valtio mahdollisesti uusintaa yhteiskun- nallisia rakenteellisia jakoja tai kulttuu- risia eroja, jää lukijan arvioitavaksi.
Neljännessä ja viidennessä luvussa ruoditaan hyvinvointivaltioon ja sen tu- levaisuuteen liittyvää julkista keskuste- lua. Ensin mainitussa luvussa tarkastellaan institutio- naalista asiantuntijapuhetta. Esiin nousevat muiden mu- assa sektorikohtaisiin näkökulmiin siiloutuneiden tut- kijoiden virhepäätelmät, sekä uhkakuvia kartoittava kriisipuhe ja ”huolitarinat” julkisen talouden kestävyy- destä, jotka leimaavat hyvinvointivaltiokeskustelua tä- näkin päivänä. Jälkimmäisessä luvussa tarkastelussa ovat kansalaisten näkemykset ja asenteet suhteessa hy- vinvointivaltioon. Luvun keskeinen viesti on, että hy- vinvointivaltiolla on vankka kannatus suomalaisten kes- kuudessa. Luvussa tuodaan kuitenkin esiin myös yhteis- kunnallisia jännitteitä, jotka vähentävät kokemusta ”sa- massa veneessä olemisesta”. Erityisen tärkeänä nousee esiin sosiaalisten etäisyyksien kasvu väestöryhmien vä- lillä, joka luo empatiakuiluja ja solidaarisuusvajeita.
Kuudes ja seitsemäs pääluku muodostavat teoksen laajimman yhtenäisen kokonaisuuden. Luvuissa teki- jä suuntaa katseen hyvinvointivaltion tulevaisuuden mahdollisuuksiin ja uudistamistarpeisiin. Teos päättyy yhteenvetoon, jossa tekijä tiivistää sosiaali- ja terveys- politiikan uudistamista koskevat ajatuksensa neljään pääkohtaan.
Kirjallisuutta – Litteratur 231 TERRA 133: 4 2021
Teos purkaa useita julkisessa hyvinvointivaltiota kos- kevassa keskustelussa esiintyviä myyttejä tai ainakin tuo analyyttisella otteellaan keskusteluun suhteellisuu- dentajua. Esimerkiksi yleisesti jaettu väite hyvinvointi- valtion aktiivisesta alasajosta ei saa tukea Saaren tilas- tollisesta tarkastelusta: hänen mukaansa sosiaali- ja ter- veyspolitiikkaan kohdennetaan tällä hetkellä ennätys- määrä voimavaroja. Tukea eivät myöskään saa argu- mentit hyvinvointivaltion yksinäisyyttä lisäävistä ja aut- tamishalua vähentävistä vaikutuksista. Kriisipuheet ja moraalipaniikki ovat tekijän mukaan vallankäytön vä- lineitä, joilla pyritään vaikuttamaan hyvinvointivaltion kehitykseen. Lukuisten kiinnostavien yksityiskohtien ohella kirjan pääviesti on, että suomalainen hyvinvoin- tivaltio on poliittisia muotivirtauksia suhteellisen hyvin kestävä institutionaalinen rakennelma, joka uudistuu vä- hittäin pienten muutosten kautta.
Teoksessa on paljon mielenkiintoista asiaa ja siitä huokuu tekijän vankka asiantuntemus. Hyvinvointival- tion institutionaalisten rakenteiden yksityiskohtia tun- temattomalle tämä aiheuttaa haasteen: teoksen punai- nen lanka ja päälukujen ydin hukkuvat lukuisten yksi- tyiskohtien alle. Seuraamista vaikeuttaa myös se, että pääluvuissa harhaudutaan ajoittain pohtimaan yksityis- kohtia, joiden yhteys ydinteemaan ei avaudu kovin hel- polla. Esimerkiksi luvussa neljä pohditaan väestöraken- teen muutosta yksityiskohtaisesti syntyvyyden valossa.
Väestörakenne on toki yksi hyvinvointivaltion suuntaa määrittävän kolmiyhteyden keskeisistä osista (julkisen talouden ja työllisyyden ohella) mutta yhteys luvun pää- teemaan, vakiintuneisiin tapoihin pohtia hyvinvointi- valtion tulevaisuutta, on hieman epäselvä. Rönsyilyn ohella lukuisat kirjoitus- ja taittovirheet lisäävät vaiku- telmaa, että teos on viimeistelty kiireellä.
Teoksen näkökulma hyvinvointivaltioon on kapea.
Monimutkainen poliittinen, hallinnollinen, kulttuurinen
ja sosiaalinen rakennelma redusoidaan teoksessa sosi- aali- ja terveyspolitiikan hallinnollisiksi rakenteiksi. Nä- kökulman rajaus on tietoinen valinta ja perusteltu teok- sen alkupuolella mutta laajempi valtiokäsitys olisi avan- nut kiinnostavia näkökulmia hyvinvointivaltioon poliit- tisena rakennelmana, jonka muodostuminen ei välttä- mättä ole kovinkaan tietoinen ja rationaalinen projekti vaan historiallisesti kontingentti kasauma erilaisia ideo- logisia virtauksia, poliittisia kompromisseja ja intresse- jä. Esimerkiksi strategis-relationaalinen valtioteoria oli- si avannut kiinnostavia näkökulmia hyvinvointivaltioon eri intressitahojen kamppailujen kohteena ja paikkana.
Tätä näkökulmaa seuraten myös hyvinvointivaltion mahdollinen rooli eriarvoistavia rakenteita ja kulttuuri- sia jakoja ylläpitävänä hallinnan teknologiana olisi tul- lut käsitellyksi laajemmin.
Esipuheessa tekijä toteaa kirjan suunnatun ”suurelle yleisölle”. Nähtäväksi jää, kuinka suuren yleisön teos ti- heydessään ja yksityiskohtaisuudessaan tavoittaa, mut- ta hyvinvointivaltiosta keskustelevien osapuolten soisi tutustavan siihen. Kapeasti rajatusta institutionaalisesta näkökulmastaan huolimatta teos tarjoilee myös valtios- ta kiinnostuneille maantieteilijöille pohdintoja herättä- viä ajatuksia. Esimerkiksi Saaren lyhyesti avaama huo- mio sosiaalimenojen keskittymisestä kasvukeskuksiin on tärkeä muistutus siitä, että kaupungistumisessa ei ole ky- se vain kaupunkien sisäisestä tai välisestä dynamiikasta vaan laajasta yhteiskuntapoliittisesta ilmiöstä, jonka vai- kutukset valtioon poliittisena yhteisönä ja muodostelma- na ovat kauaskantoisia.
JUHO LUUKKONEN Geotieteiden ja maantieteen osasto, Helsingin yliopisto
Antoisa naiskatse retkeilyyn – mutta ovatko miehetkään vain erämiehiä?
RÄINÄ, JENNI (2021) Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla, 250 s. Like Kustannus, Helsinki.
Jenni Räinän kirja Kulkijat on laajasti kiitetty teos, jon- ka tekijä on ennestään Tieto-Finlandialla palkittu tie- tokirjailija. Moni lukijoista on oletettavasti jo ennalta muodostanut kirjasta mielikuvan. Tämä tarkoittaa, et- tä kirja on onnistunut tärkeimmässä. Se on huomattu ja sitä on luettu. Siitä on myös pidetty ja sitä on ostettu, muuten se ei olisi myyntipisteissä näkyvästi esillä. Poh- joissuomalaiselle tietokirjailijalle kaikki tämä on hie- no saavutus.
Kirja vie lukijansa kulkijoiden mukana pohjoissuo- malaiseen luontoon, niin monien tuntemiin kansallis- maisemiin kuin paikkoihin, jotka ovat tuttuja lähinnä vain kulkijoille itselleen ja siten heille hyvin merkityk- sellisiä. Missään kohdassa ei ole tarkoitus houkutella lukijaa pakkaamaan reppuaan ja säntäämään juuri sa- moille jäljille, vaan pikemminkin kannustaa näkemään
ja kokemaan itse: luontoa löytää läheltäkin. Samalla kir- ja on voimakas puheenvuoro luontoarvojen, ehjän luon- tosuhteen ja talouskäytöltä säästetyn luonnon puolesta.
Kaikki kirjassa esiintyvät kulkijat ovat naisia. Juuri siinä on kirjan kantava ajatus. Kyse on naisista metsis- sä, soilla ja tuntureilla. Kirja lähtee liikkeelle 1930-lu- vun Haltin retkikunnasta, jatkaa Itäkairan prinsessana tunnetulla Sirkka Ikosella ja siirtyy siitä kirjailija Liisa Louhelaan. Mukaan mahtuvat myös kirjoittajan oma äiti – jota ei nimetä –, metsästäjä Salme Mustanoja, ka- lastaja Sanna Koljonen, luontokuvaaja Eeva Mäkinen, valokuvaaja Ritva Kovalainen ja eräopas Outi Autere.
Muitakin mainitaan. Naiset tekevät ja kokevat metsis- sä, soilla ja tuntureilla erilaisia asioita. Joku kulkee kul- kemisen ilosta, joku kokee poltetta marjamaille tai met- sästykseen, joku pohtii luonnon pyhyyttä.
Kyseessä on teos, joka jättää lukijaansa jäljen – jos- kin on mahdollista, että kirjan lukijakunta on jo jossain määrin valmiiksi valikoitunut tällaiselle aiheelle vas-
