Koripalloilijan polku ammattilaiseksi

(1)

Samuli Brofeldt

KORIPALLOILIJAN POLKU AMMATTILAISEKSI

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta

Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma

Huhtikuu 2020

(2)

Tiivistelmä

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO

Tiedekunta

Filosofinen tiedekunta

Osasto

Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto Tekijä

Samuli Brofeldt

Ohjaaja Antti Juvonen Työn nimi

Koripalloilijan polku ammattilaiseksi Pääaine

Kasvatustiede

Työn laji

Pro gradu -tutkielma

Päivämäärä

Huhtikuu 2020

Sivumäärä 90 + 5 liitettä Tiivistelmä

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä ammattikoripalloilijan polku lapsuudesta ai- kuisuuteen pitää sisällään. Tavoitteena on muodostaa kokonaiskuva koko ammattiurheilijaksi kasvamisen prosessista koripalloilijan näkökulmasta. Tutkielmassa hahmotellaan ammattikoripalloilijaksi kasvamisen prosessille tyypillisimpiä vaiheita ammattikoripalloilijoiden omien ko- kemuksien kautta. Lisäksi tavoitteena on saada koripalloilijoiden kokemusten kautta tietoa siitä, millaisia taustatekijöitä ja valintoja ammattikoripalloilijoiden polut pitävät sisällään.

Tutkielman teoreettinen viitekehys koostuu koripallon ja joukkueurheilun ominaispiirteistä sekä urheilijan polun muodostumisesta, joita esitellään alan asiantuntijoiden tekemän tutkimustyön kautta. Ammattikoripalloilijoiden polkua käsitellään tässä tutkimuksessa suhteessa yleiseen urheilijan polkuun, jonka pohjana toimivat asiantuntijoiden luomat mallit. Tutkimus on toteutettu laadullisena tutkimuksena ja sen kohdejoukkona on kuusi nykyistä ammattikoripalloilijaa. Tut- kimusaineisto on hankittu puolistrukturoidulla teemahaastattelulla ja aineisto on analysoitu ai- neistolähtöisellä, mutta teoreettiseen kehykseen tukeutuvalla sisällönanalyysilla.

Ammattikoripalloilijoiden polut olivat keskenään samantyyppisiä niiden edetessä kaikkien kohdalla lapsuus- ja valintavaiheen kautta aikuisuuden kilpailuvaiheeseen, joka johti ammattilais- kentille. Urheilijan polkuun vaikuttaneista tekijöistä esille nousivat tukiverkosto, harjoittelu, valmennus, lajin sisäiset asiat sekä haasteet ja vastoinkäymiset. Lisäksi koripallon valinta pää- lajiksi, päätös urheilijan elämäntyylistä sekä ammattilaiseksi siirtyminen olivat selkeiden tavoitteiden asettamisen kautta syntyneitä helppoja valintoja, jotka nousivat esille ammattikoripalloilijoiden kokemuksissa.

Avainsanat

ammattiurheilija, ammattikoripalloilija, urheilijan polku, koripallo, ammattikoripallo, joukkueurheilu

(3)

Abstract

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Faculty

Philosophical Faculty Department

School of Applied Educational Science and Teacher Education

Author

Samuli Brofeldt

Supervisor Antti Juvonen Title

Path to professional career in basketball Main subject

Educational Science

Level

Master’s thesis

Date April 2020

Number of pages 90 + 5 appendices Abstract

The purpose of this thesis is to study the steps included in the journey of becoming a professional basketball player, ranging from the early childhood until the adult life. The main goal is to construct a comprehensive overview of the whole growth process, by exploiting the unique experiences of professional basketball players. Thus, this thesis delineates the most typical steps included in the growth journey and furthermore, aims to identify any underlying factors and alternatives that may have impacted the process.

The theoretical framework used in this thesis combines the key characteristics of basketball and team sports, and the features associated with the growth path of the athlete. The framework is based on academic research of professional athletes. The growth journey of professional basketball players is studied in relation to that of athletes in general, on the basis of models by experts. This research is a qualitative study and its target group is six professional basketball players. The research material was obtained via semi-structured thematic interviews and fur- ther analysed using a material-oriented approach that syndicates the content with the theoretical framework.

The paths of professional basketball players followed a similar pattern throughout the childhood of the players until the competitive stage experienced in early adulthood, finally leading to professional playing fields. The most significant factors impacting the paths were the sup- port network, practice, coaching, sport-specific elements as well as the challenges and adver- sities. Moreover, the choice of basketball as the core game, decisions regarding the lifestyle of the athlete, and the transition towards a professional career were straightforward choices, all consequences of unambiguous target-setting.

Key words

professional athlete, basketball, career, growth, team sports, top athlete

(4)

Sisällys

1 JOHDANTO... 1

2 KORIPALLON ERITYISPIIRTEET ... 4

2.1 Koripalloilija urheilijana ... 4

2.2 Valmennus ... 6

2.2.1 Valmennusosaamisen malli ... 6

2.2.2 Vuorovaikutus valmennuksessa ... 10

2.2.3 Koripallovalmentajan polku Suomessa ... 12

2.3 Joukkueen toiminta ... 13

3 URHEILIJAN POLKU... 17

3.1 Lapsuusvaihe ... 17

3.1.1 Lajin aloitus ... 17

3.1.2 Lapsuusvaihe urheilijan polulla ... 20

3.1.3 Harjoittelun merkitys kilpaurheilijaksi kasvamisessa ... 24

3.2 Valintavaihe ... 27

4 KILPAILU JA AMMATTILAISUUS ... 30

5 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSKYSYMYKSET ... 36

6 MENETELMÄLLISET RATKAISUT JA AINEISTON HANKINTA ... 39

6.1 Tutkimusmenetelmä ja aineiston keruu ... 39

6.2 Tutkimuksen kohdejoukko ... 41

6.3 Aineiston analyysi ... 42

7 TULOKSET ... 46

7.1 Ammattikoripalloilijan polku ... 46

7.1.2 Lapsuusvaihe ... 47

7.1.3 Valintavaihe ja tavoitteellisuus ... 49

7.1.4 Kilpailu ja ammattilaisuus ... 51

7.2 Ammattikoripalloilijan polkuun vaikuttavat tekijät ... 54

(5)

7.2.1 Tukiverkosto ... 54

7.2.2 Lajiin liittyvät tekijät ... 57

7.2.3 Harjoittelu ja valmennus ... 61

7.2.4 Haasteet ja vastoinkäymiset ... 65

7.3 Valinnat ammattiurheilijan polulla ... 68

7.3.1 Lajivalinta ja tavoitteet... 68

7.3.2 Urheilijan elämä ja ammattilaisuus ... 70

8 POHDINTA ... 73

8.1 Tulosten tarkastelu ja johtopäätökset ... 73

8.2 Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys ... 82

8.3 Jatkotutkimusaiheita ... 84

Lähteet ... 86

(6)

1 JOHDANTO

We all can be masters at our craft, but you have to make a choice. What I mean by that is, inherit sacrifices that come along with that; family time, hanging out with your friends, being a great friend, being a great son, nephew whatever it takes maybe. There’re sacrifices that come along with making that decision.

– Kobe Bryant

Urheilu on ollut läsnä elämässäni lapsesta asti ja se on tarjonnut minulle paljon kokemuksia ja tunteita laidasta laitaan. Urheilijana olen saanut kokea iloa, surua, onnistumisen tunteita ja pettymyksiä koripallon parissa, minkä lisäksi laji on tuonut valtavan määrän ihmissuhteita osaksi elämääni. Omat vaiheeni koripalloilijana ovat herättäneet mielenkiintoni juuri ammattikoripalloilijaksi kasvamisen prosessiin; minkälaisia tekoja ja valintoja urheilijoilta urheilu-uransa kannalta vaaditaan ja onko tähän kasvamiseen olemassa tiettyä kaavaa. Urhei- lussa kilpailusuoritus näyttelee suurta roolia, jolloin taustalla ollut kova harjoittelu ja urheilijoiden uhraukset lajinsa eteen voivat jäädä suuremmalta yleisöltä huomioimatta. Tämän takia halusin lähteä tutkimaan, mitä koripalloilijat tarvitsevat ja mitä heiltä vaaditaan lajinsa huipulle noustakseen.

Suomalaista ammattiurheilua on tutkittu melko vähän, joten ammattikoripalloilijoiden pol- kujen tutkimiselle on rutkasti tilaa. Suomen ammattiurheilukulttuurin vankistamisen sekä koripallon ammattimaistumisen kannalta koen tärkeäksi, että ammattiurheilijoiden urakehi- tystä tutkitaan ja urheilijoiden omille kokemuksille annetaan painoarvoa. Tämä yhdistettynä omaan historiaani koripalloilijana olivat suurimmat tekijät tutkielmani aiheen valinnalle, jota

(7)

päätin lähteä tutkimaan juuri ammattikoripalloilijoiden omien kokemusten kautta. Tämä tutkimus rakentuu sekä kotimaisten että kansainvälisten asiantuntijoiden muodostamien urheilijan polkuun liittyvien mallien pohjalle, joita on esitelty teoreettisessa viitekehyksessä varsin laajasti. Perehdyin asiantuntijoiden muodostamiin malleihin jo kandidaatin tutkielmassani, jossa sivusin tämän tutkimuksen aihetta pyrkimällä koostamaan nuorten urheilijoiden kehitykseen vaikuttavia vaiheita ja tekijöitä alan kirjallisuuden avulla.

Olen rajannut oman tutkielmani käsittelemään ammattikoripalloa, johon vaikuttaa oman ko- ripallohistoriani lisäksi keskustelu suomalaisen koripallon kehityksen tilasta. Ammattilais- koripalloilijan käsite on tässä tutkimuksessa rajattu niin, että tutkimukseen on osallistunut koripalloilijoita, jotka saavat pääasiallisen elantonsa koripalloa pelaamalla. Ammattiurheili- jan määritelmälle suuntaa antaa myös Tapaturmavakuutuskeskuksen (2019) ylläpitämä re- kisteri, johon seurat ilmoittavat yli 11 190 euroa vuodessa tienaavat urheilijat. Urheilun am- mattimaistuminen nojaa Suomessa vahvasti jääkiekon harteilla, sillä vuonna 2018 yli puolet joukkuelajien ammattiurheilijoista olivat jääkiekkoilijoita koripalloilijoiden edustuksen ollessa tilastossa kolmanneksi suurin (TVK 2019). Koripallon ammattimaistumisen kannalta koen tärkeäksi, että pelaajat pääsevät kertomaan uraansa liittyviä kokemuksia, jotta lajin parissa voidaan mahdollisesti oppia jotain uutta.

Tämä tutkielma avaa kuuden suomalaisen, kotimaan kentillä pelaavan ammattikoripalloilijan kokemuksia heidän urapoluistaan lapsuudesta tähän päivään. Tutkimuksen tavoitteena on löytää aineistosta yhtäläisyyksiä, eroja, kehityksen kohteita ja ideoita niin tutkittavien urheilijoiden keskuudessa kuin aineiston ja teoreettisen viitekehyksenkin väliltä. Tämän pohjalta tutkimus pyrkii nostamaan esille suomalaisen ammattikoripalloilijan polulle tyypilliset vaiheet, polkuun vaikuttaneet yleisimmät taustatekijät sekä ne valinnat, joihin ammattiurheilija uransa huippua tavoitellessaan törmää. Tutkimuksen keskiössä on urheilijoiden oma ääni ja heidän kokemuksensa, minkä vuoksi aineistonkeruu suoritettiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla, joka jättää haastateltavalle avata kokemuksiaan melko vapaasti.

Koen ammattiurheilijoiden kokemusten avaamisesta olevan hyötyä lajin toimintaympäristön kehittämisen kannalta, sillä kaikessa urheilussa itse urheilija on keskiössä luomalla lajin ym- pärille kulttuuria, jonka varaan kaikki rakentuu. Urheilijat itse tietävät omista tarpeistaan sekä lajiin liittyvistä tekijöistä paremmin kuin kukaan muu, joten omaa uraansa heijastaen

(8)

he pystyvät myös tarttumaan epäkohtiin luomalla samalla mahdollisia kehitysideoita. Tutki- musta tehdessä tutkijan tulee pyrkiä tekemään omat tulkintansa nojaten vahvasti tutkittavien tekemiin tulkintoihin, jotta heidän sanomansa saadaan parhaiten näkyviin.

Pro gradu -tutkielmani teoreettinen viitekehys pyrkii avaamaan aiemmin tutkitun tiedon avulla urheilijan polkuun sisältyviä vaiheita ja tekijöitä mahdollisimman kattavasti, jotta lu- kijalla on tarpeellinen tarttumapinta myöhemmin esiteltyjen tutkimustulosten ja teorian vä- lille. Urheilijan polkua sekä lajiin liittyviä tekijöitä lähestytään niihin perehtyneiden asiantuntijoiden esittelemien taustateorioiden kautta. Teoreettinen viitekehys on jaettu koripal- loon ja joukkueurheiluun liittyviin erityispiirteisiin sekä urheilijan polun esittelemiseen kro- nologisessa järjestyksessä. Koripallon ja joukkueurheilun erityispiirteissä käsitellään koripalloa lajina sekä joukkueurheilulle merkittäviä tekijöitä, kuten vuorovaikutusta ja valmennusta. Urheilijan polkuun liittyvän tutkitun tiedon esitteleminen puolestaan pitää sisällään polun siirtymävaiheiden lisäksi urheilijan uraan liittyviä taustatekijöitä ja valintoja.

Luvussa viisi kuvataan tarkemmin tutkimuksen tarkoitusta ja tutkimuskysymyksiä, joihin tutkimustulokset pyrkivät vastaamaan. Menetelmällisiä ratkaisuja ja aineiston hankintaa avataan yksityiskohtaisesti luvussa kuusi, jonka jälkeen keskitytään tutkimustuloksiin ja niiden tarkasteluun. Tutkielman viimeisessä luvussa eli pohdinnassa omaa tutkimusta ja sen tuloksia suhteutetaan tutkimusalueenkenttään sekä pyritään nostamaan esille tulosten pohjalta ammattikoripalloiluun liitettäviä kehityskohtia. Lisäksi pohditaan myös tutkimuksen luotettavuutta, yleistettävyyttä sekä eettisiä kysymyksiä.

(9)

2 KORIPALLON ERITYISPIIRTEET

2.1 Koripalloilija urheilijana

Koripalloa pelataan Suomessa 28 metriä pitkällä ja 15 metriä leveällä kentällä peliajan ollessa 4 x 10 minuuttia. Ottelussa joukkue voi merkitä kokoonpanoon 12 pelaajaa, joista viisi on kerrallaan kentällä. Lisäksi ottelussa pelaajavaihtoja on rajoittamaton määrä (FIBA 2018, 7–12). Koripallossa pelaajaviisikko jakautuu kukin omalle pelipaikalleen ja kaikki pelaajat osallistuvat hyökkäykseen ja puolustukseen samalla tavalla. Rajoittamattomat pelaajavaih- dot, pelaajien määrä suhteessa kentän pieneen kokoon sekä 24 sekunnin hyökkäysaika (FIBA 2018, 32) tekevät koripallosta nopeatempoisen lajin, joka vaatii pelaajilta monipuolisia ominaisuuksia.

Koripallo vaatii pelaajalta hyvää kestävyyskuntoa, minkä lisäksi spurtit, suunnanmuutokset ja ponnistukset tuovat lajille omat fyysiset vaatimuksensa (McInnes, Carlson, Jones, &

McKenna, 1995). Fyysisten ominaisuuksien lisäksi koripalloilijan suorituskykyyn vaikuttavat myös psyykkiset ja sosiaaliset ominaisuudet sekä lajiin liittyvät tekniset taidot. Ilman palautumista, harjoittelua tai oikeanlaista ravintoa koripalloilija ei saavuta täyttä potentiaa- liaan. (Krause & Pim 2002, 117.) Laji vaatii pelaajilta hyviä teknisiä taitoja, sillä yksittäisten pelaajien liikkeet ja ratkaisut ovat avainasemassa joukkuepelin onnistumisen kannalta (McGee 2007, 2). Lisäksi koripallon säännöt rajaavat liikkumista ja kuljettamista melko paljon, jolloin pelaajien taitotaso korostuu entisestään.

(10)

Koripallo on helppo mieltää pitkien ihmisten lajiksi, mutta esimerkiksi kevään 2019 Koris- liigan mestarijoukkueessa Kauhajoen Karhu Basketissa yli kaksimetrisiä pelaajia oli vain kolme (Suomen koripalloliitto 2019). Lajille tyypillistä on se, että pelaajien koko vaihtelee pelipaikkojen mukaan. Takamiehet (point guard ja shooting guard) ovat usein kentän ly- hyimpiä pelaajia ja he vastaavat muun muassa pelinrakentamisesta ja kaukoheitoista. Tämä korostaa heidän teknisten ja taktisten taitojensa merkitystä. Toisesta ääripäästä löytyvät ko- rinaluspelaajat (center), joilta vaaditaan pituutta ja kokoa korien lähettyvillä taistellessaan.

Kokonsa puolesta tähän väliin asettuvat pienet ja isot laitahyökkääjät (small forward ja po- wer forward). (Ostojic, Mazic ja Dikic 2006 740; Bach 2007 46–47.) On kuitenkin hyvä muistaa, että koripallo on murroksessa, jossa pelipaikkojen välillä tapahtuu paljon liikettä ja heittotaidon rooli korostuu jatkuvasti. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että korinaluspelaa- jienkin tulee yhä enenevissä määrin pystyä heittämään kaukoheittoja, eikä pelkkä korin alta viimeisteleminen pian enää riitä.

Vaikka pituudesta on koripallossa myös hyötyä, voivat pelaajan suurempi pituus tai paino vaikuttaa negatiivisesti muun muassa vertikaaliseen ponnistusvoimaan sekä teoreettiseen maksimaaliseen hapenottokykyyn. Serbialaisia huippukoripalloilijoita tutkittaessa takamies- ten (guards) keskipituus oli 190,7 cm, laitureiden (forwards) 200,2 cm ja senttereiden 207,6 cm. (Ostojic ym. 2006, 741) Takamiehet ovat siis koripallokentällä yleensä lyhyempiä suhteessa muihin, mutta usein keskivertoväestöä pidempiä. Vaikka pelaajien fyysiset ominaisuudet ja antropometria profiloivat pelaajia tietyille pelipaikoille, eivät ne koripallon kaltai- sessa teknistaktisessa lajissa korreloi suoraan menestyksen kanssa (Ostojic ym. 2006, 740–

744).

Miesten koripallo-ottelussa yksi joukkue hyökkää keskimäärin 94 kertaa (Lehto, Häyrinen, Fay, Tammivaara & Dettmann 2010,7), joka tarkoittaa pelaajalle monia erilaisia, pitkälti taktisia puolustus- ja hyökkäystilanteita ottelun aikana. Pelaaja joutuu siis tekemään paljon yksittäisiä valintoja ottelun sisällä samalla joukkueen pelikonseptia noudattaen; hyökkäyk- sessä pelaajan tulee tulkita puolustajien reaktioita ja tehdä oikeita päätöksiä, kun taas puo- lustuksessa pelaajan tulee auttaa joukkuekavereitaan olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Menestyvän koripalloilijan tulee pyrkiä toteuttamaan pelisuunnitelmaa jokaisessa ken- tän tilanteessa oikealla tavalla, joka vaatii hyviä psyykkisiä ominaisuuksia. Tämä vaatii pe-

(11)

laajilta paljon harjoittelua, keskittymistä ja luottoa joukkueen toteuttamaan konseptiin. Li- säksi on hyvä muistaa, että oikeita valintoja tehdäkseen pelaajan teknisen taitotason tulee olla korkea. (McGee 2007, 14.)

Koripallojoukkue koostuu joukkueurheilulle tyypillisesti erilaisista yksilöistä, joilla kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Koripallojoukkue viettää paljon aikaa yhdessä etenkin kauden aikana, joten myös vuorovaikutustaidot näyttelevät suurta roolia joukkueen toimimisen kannalta. Koripalloilijoiden kommunikointi niin keskenään kuin valmennustiimin jä- senten kanssa on joukkueen menestymisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Pelaajien on pys- tyttävä kommunikoimaan pelillisistä asioista kentän laidalla, harjoituksissa sekä videopala- vereissa ollakseen samalla sivulla ottelutapahtuman aikana. Lisäksi pelaajien luonteenlaadut ja kurinalaisuus vaikuttavat sekä joukkueen, että ottelutapahtuman sisällä joukkueen menes- tykseen. Koripallo on fyysinen ja nopeatempoinen peli, joten maltin säilyttäminen sekä vastustajan ja tuomareiden kunnioitus ovat joukkueen menestyksen kannalta tärkeässä asemassa. (McGee 2007, 14.)

2.2 Valmennus

2.2.1 Valmennusosaamisen malli

Kun puhutaan urheilusta, nousee valmennus ja siihen liittyvät asiat nopeasti esiin. Valmen- nus ja valmentautuminen ovat merkittävä osa urheilua ja mitä korkeammalla tasolla urheillaan, sitä suurempaan rooliin ne nousevat. Ammattiurheilu vaatii urheilijalta itseltään paljon uhrauksia ja kovaa työtä, mutta ilman valmentajien tukea ja neuvoja urheilijan on vaikeaa saada itsestään kaikkea irti. Tämä korostuu joukkueurheilussa, sillä suuren urheilijaryhmän kehitys kohti yhteistä menestystä vaatii selkeitä suuntaviivoja ja johtajuutta, joita valmentajat voivat joukkueelle tarjota. Hyvältä valmentajalta vaaditaan monipuolisia taitoja, jotka on eritelty tarkemmin osana Suomen olympiakomitean (2012) luomaa valmennusosaamisen mallia. Malli koostuu kolmesta osasta, jotka ovat toimintaympäristö, valmentajan osaamis- tarpeet sekä mihin valmentaja voi vaikuttaa (Hämäläinen 2016, 7).

(12)

Toimintaympäristöllä tarkoitetaan kaikkia niitä asioita, joita valmennuksessa tulee ottaa huomioon. Urheilijan ikä, sukupuoli ja taso ovat lähtökohta valmentajan toimintaympäris- tölle, sillä lapsuus-, nuoruus- ja aikuisvaiheen urheilussa lähestymistavat ja käytänteet ovat luonnollisesti erilaisia. Sama pätee myös sukupuoleen; valmennettavien kehittämistä ja kohtaamista tulee ajatella naisten ja tyttöjen sekä miesten ja poikien kohdalla eri tavalla. Urhei- lijan taso puolestaan voidaan jakaa harraste-, kilpa- ja huippu-urheiluun, jolloin omistautu- minen ja vaatimustaso kasvavat kohti huippu-urheilua mentäessä. (Danskanen 2015, 47; Hä- mäläinen 2016, 8.)

Joukkueurheilussa harjoittelun organisointi on tärkeä osa valmentajan toimintaympäristöä, sillä joukkueen yhteisen toiminnan lisäksi myös yksilöt ja pienemmät ryhmät joukkueen si- sällä tarvitsevat yksilöllisempää ohjausta. Harjoitteluryhmien laatiminen onkin valmentajien kannalta tärkeä keino edistää joukkueen toimintaa kehittävästi. Valmentajan rooli on liitoksissa joukkueen sisäisiin yksilöihin ja ryhmiin. Päävalmentajan lisäksi joukkueella on parhaimmillaan myös henkilökohtaisia valmentajia tai ominaisuusvalmentajia, jotka keskitty- vät joukkueessa lajin tiettyyn painopisteeseen tai pelaajien ominaisuuksiin. (Hämäläinen 2016, 8; Vealey 2007, 287.) Pelaajien ominaisuudet vaihtelevat koripallossa pelipaikan mukaan, jolloin juuri ominaisuusvalmentajien kyvyt osana kokonaisuutta nousevat suureen arvoon. On tärkeää, että koko joukkue toimii yhtenä yksikkönä ja jokainen pelaaja pystyy täyt- tämään oman toimenkuvansa, jolloin valmentajien yhteinen päämäärä ja suunnitelmallisuus joukkueen yhteisen edun eteen ovat oleellisia. Kun pelaajien erityisosaamiset hiotaan toisi- aan tukevaksi, toimii joukkue kokonaisuutena paremmin.

Mitä korkeammalla tasolla urheillaan, sitä merkittävämmäksi osaksi valmennusta nousevat resurssit. Suomen olympiakomitean valmennusmallissa (2012) nostetaankin valmentajan toimintaympäristöön vaikuttavaksi tekijäksi olosuhteet, jotka osaltaan määrittävät valmennuksen laatua. Paikkakunnan koko, harjoittelu- ja kilpailutilat sekä seuran toiminta ovat asioita, jotka ovat sidoksissa valmennuksen mahdollisuuksiin. Muut toimijat, kuten vanhemmat ovat myös merkittävässä roolissa olosuhteita muodostettaessa. (Hämäläinen 2016, 8.) Tal- kootyö, kuljetukset ja tukeminen ovat asioita, joiden merkitys voi olla valmentajan toimin- taympäristöä rakennettaessa varsin suuri. Esimerkiksi useamman valmentajan toimiminen joukkueessa onnistuu vain, jos seuran toiminta ja taloustilanne tai vastaavasti talkoolaisten määrä sen mahdollistavat. Olosuhteiden lisäksi myös kulttuuri kaikissa muodoissaan vaikut-

(13)

taa valmentajan toimintaympäristöön. Etninen tausta, uskonto, urheilu- ja valmennuskult- tuuri sekä lajikulttuuri ovat liitoksissa näiden olosuhteiden muodostamiseen. (Hämäläinen 2016, 8.)

Toinen osa valmennusmallia koostuu valmentajan osaamistarpeista, joiden avulla valmentaja pystyy määrittelemään omaa osaamistaan sekä muodostamaan itselleen tavoitteita. Val- mennusosaamisen mallissa valmentajan osaamistarpeiksi on määritelty voimavarat, ihmissuhdetaidot, urheiluosaaminen sekä itsensä kehittämisen taidot. (Hämäläinen 2016, 7.) Val- mentajan tunnistaessa omat osaamistarpeensa hän pystyy valitsemaan itselleen tärkeimmät kehitys- ja koulutuspolut, mitkä auttavat valmentajaa kehittämään taitojaan ja jalostamaan niitä (Danskanen 2015, 47). Voimavarat ovat lähtökohta valmentajien osaamistarpeille, sillä niitä pidetään edellytyksenä valmentajan muulle kehittymiselle. Jotta valmentaja pystyy ke- hittymään, tulee hallita muihin osaamistarpeisiinsa liittyvät asiat hyvin. Urheiluosaamisella tarkoitetaan valmentajan yleistä urheiluosaamista sekä lajiosaamista, mutta siihen kuuluu myös pedagogiset taidot sekä terveyden edistämisen ymmärtäminen. Ihmissuhdeosaamista pidetään puolestaan keskeisimpänä valmentajan työkaluna, sillä se mahdollistaa urheiluasi- antuntemuksen hyödyntämisen valmennuksessa. (Forsman & Lampinen 2008, 21; Hämäläi- nen 2016, 8.)

Edellä mainitut asiat kiteytyvät valmentajan osaamistarpeiden viimeiseen kohtaan, joka on siis itsensä kehittämisen taidot. Itsensä kehittämisen taidot ovat kaiken kehittymisen avain, joten niiden tulee olla koko valmentajakoulutuksen ydin. (Hämäläinen 2016, 8.) Valmenta- misessa on tärkeää muistaa kuitenkin se, että sen keskiössä ovat urheilijat, joiden kehittymiseen valmentaminen perustuu. Forsman ja Lampinen (2008, 21) toteavatkin hyvän valmentajan osaavan kehittää tietojaan ja kokemustaan niin, että hän tunnistaa valmennuksen toi- mintatapojen hyödyt nimenomaan urheilijan kehittymisen kannalta.

Suomalaisen valmennusosaamisen mallin kolmas osa käsittelee sitä, mihin valmentaja voi vaikuttaa, eli kyse on valmentajan osaamistarpeiden hyödyntämisestä käytännössä. Joukku- eurheilussa lähtökohtana on joukkueen yhtenäisyys, mutta valmentajan vaikutus jokaiseen joukkueen jäseneen ja sitä kautta koko joukkueeseen lähtee rakentumaan ennen kaikkea yk- silötasolta. Valmentaminen kattaa paljon muitakin asioita kuin urheilullisen menestyksen tavoittelun ja valmentajien avaintavoitteena onkin kasvattaa valmennettavistaan ihmisiä,

(14)

jotka oppivat kantamaan vastuun kehittymisestään urheilussa ja elämässä. (Forsman & Lam- pinen 2008, 24). Valmennusosaamisen mallin mukaan valmentaja voi vaikuttaa juuri urhei- lijoidensa kasvuun ihmisenä; arvojen ja asenteiden oppiminen, vastuuseen kasvu, toisten ihmisten ja itsensä arvostus, ihmissuhdetaidot ja käytöstavat ovat urheilua ja sen ulkopuolista elämää yhdistäviä asioita. (Hämäläinen 2016, 8.) Joukkueurheilu antaa hyvän alustan näille ihmisenä kasvun osa-alueille, sillä joukkueurheilijat ovat lähes päivittäin tekemisissä tois- tensa kanssa, joukkueella on usein yhteiset säännöt, joita tulee noudattaa ja jokaisella joukkueen jäsenellä on yhteinen tavoite; joukkueurheilu valmistaa siis lapsia ja nuoria myöhem- min työelämässä kohdattaviin asioihin.

Ihmisenä kasvun lisäksi valmentaja voi vaikuttaa myös valmennettavan kehittymiseen urheilijana ja lajiosaamisen parissa. Urheilijana kehittymisen voidaankin ajatella olevan osa ihmisenä kasvua, sillä urheilullisen elämäntavan oppiminen on vahvasti liitoksissa myös ih- misenä kasvuun. Lajiosaamisella puolestaan tarkoitetaan kaikkia lajiin liittyviä aspekteja, joita ovat lajitaidot, taktiikka, välineosaaminen ja kilpailutaidot. (Hämäläinen 2016, 8.) Omalla lajituntemuksellaan valmentaja voi tuoda urheilijoille uusia haasteita ja näkökulmia kehittymiseen, mutta samalla valmistaa joukkuetta kilpailuun taktiikan ja valmistautumisen avulla. Kaski (2006, 118) toteaakin, että kilpailutilanne helpottuu sitä enemmän, mitä tutum- maksi urheilija olonsa siinä tuntee. Tämän pohjalla ovat hänen mukaansa juuri toimivat käy- tännöt, rutiinit ja tiedot, joita urheilijalla on.

Valmentaja voi vaikuttaa myös urheilijan itsensä kehittämisen taitoihin sekä kuulumisen tunteeseen, jotka ovat merkittäviä asioita esimerkiksi urheilijan henkisen kehityksen kannalta. Kuulumisen tunteella tarkoitetaan sitä, että urheilija kokee itsensä ennen kaikkea urheilijaksi, mutta eritoten oman lajinsa urheilijaksi. Kuulumisen tunteen avulla urheilija oppii rakastamaan lajiaan sekä tuntee kuuluvansa lajiin, seuraan, joukkueeseen tai ryhmään. (Hä- mäläinen 2016, 8.) Tämä voikin olla suuri voimavara niille lapsille ja nuorille, jotka eivät ole päässeet kokemaan kyseistä tunnetta aikaisemmin esimerkiksi kaveripiirissään. Valmen- tajalla on siis suuri merkitys myös valmennettavien itsetunnon kehittymisen kannalta (Bénézet & Hasler 2016, 40). Itsensä kehittämisen taidolla tarkoitetaan puolestaan kaikkia muita osa-alueita, joita kehittämällä urheilija voi kasvaa urallaan. Suurin vastuu itsensä ke- hittämisestä on urheilijalla itsellään, mutta valmentaja voi omalla esimerkillään ja pedago- gisilla taidoillaan vaikuttaa urheilijan itsensä kehittämisen keinoihin. Itsensä kehittämisen

(15)

taidot voivat auttaa urheilijaa nousemaan huipulle, mutta niiden tärkeys heijastuu myös erityisesti muuhun elämään. (Hämäläinen 2016, 8.)

2.2.2 Vuorovaikutus valmennuksessa

Kilpaurheilussa valmentaja ja valmennettava viettävät paljon aikaa yhdessä, joten vuorovai- kutuksen merkitys korostuu (Kaski 2006, 31; Forsman & Lampinen 2008, 24). Vuorovaiku- tuksella tarkoitetaan ihmisten välistä dialogia (Vasarainen & Hara 2005, 53), mutta Kasken (2006, 32) mukaan myös ihmisen sisäinen dialogi on osa vuorovaikutusta. Ihmisen sisäinen dialogi tapahtuu usein huomaamattomasti ja automaattisesti sisäisenä puheena. Siihen liittyy oleellisesti kokemuksen ja siihen liittyvän merkityksen välistä vuoropuhelua. Kilpailutilan- teessa tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että urheilija säikähtää vastustajan huippusuori- tusta ajattelemalla, etteivät hänen omat taitonsa riitä vastaamaan kilpailuun. Toisaalta urheilija voi sisäisen dialogin avulla ajatella viihtyvänsä haasteen edessä ja saada näin itsestään enemmän irti vastaavassa tilanteessa. Kahden ihmisen välinen vuorovaikutus puolestaan on keskustelua ja kohtaamista, jossa voidaan jakaa omia kokemuksia, ajatuksia ja tuntemuksia.

Vuorovaikutukseen liittyy sanojen lisäksi eleet ja ilmeet, mitkä voivat vaikuttaa vuorovaikutukseen merkittävästi. (Kaski 2006, 32.)

Mielestäni vuorovaikutus on parhaimmillaan sitä, että tuntee toisen niin hyvin, että näkee jo tämän ilmeistä ja eleistä, miltä hänestä tuntuu. Tämä on hyödyl- listä ennen kilpailusuoritusta, sen aikana ja sen jälkeen. Ennen suoritusta val- mentajan luottavainen ja määrätietoinen katse lisää itsevarmuutta juuri ennen jäälle astumista. Samoin joukkuetovereiden kanssa vaihdetut tutut, katseet, il- meet ja eleet lisäävät yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mitään parempaa kilpailu- suorituksen aikana ei voi nähdä kuin luistelusta nauttivat joukkuetoverin il- meen. Kilpailusuorituksen aikana tuntee oman joukkueensa niin hyvin, että osaa aistia sen, kun kaikki todella nauttivat jäällä olemisesta. Tietysti onnistu- neen suorituksen jälkeen tämä vuorovaikutus ja yhteenkuuluvuudentunne tun- tuvat vain vahvistuvan ja lisääntyvän.

Inna Saraneva, muodostelmaluistelija, HKT, Rockettes. (Kaski 2006, 32.) Etenkin joukkueurheilussa valmentajan vuorovaikutustaidot ja ihmistuntemus korostuvat, sillä valmennettavien määrä voi nousta lajista riippuen yli 20 urheilijaan. Suureen ryhmään ihmisiä mahtuu paljon erilaisia persoonia, joten valmentajan tulee tilanteen mukaan hallita erilaisia rooleja, kuten valmentajan, kasvattajan, opettajan ja ystävän roolit. (Vasarainen &

(16)

Hara 2005, 7; Nikander 2009, 362.) Roolien lisäksi Vasarainen ja Hara (2005, 53) painotta- vat vuorovaikutuksessa kuuntelun merkitystä. Kun valmennusote on keskusteleva ja kuun- televa, voi valmentajakin oppia paljon urheilijoistaan sekä heidän ajatuksistaan ja mielipi- teistään. Kuuntelu herättää myös urheilijoissa luottamuksen tunnetta, mikä on tärkeä asia valmentajan ja urheilijan välisessä vuorovaikutuksessa. (Vasarainen & Hara 2005, 55–56.) Valmentajalla tulisikin olla luottamusta herättäviä luonteenpiirteitä, joita urheilija arvostaa, sillä valmentajan asenteiden ja käytöksen on todettu olevan liitoksissa urheilijan mielialaan ja itsetuntoon. (Gould, Dieffenbauch & Moffett 2001; Vallerand ym. 1987, 411)

Ehdottomasti yleisin ja surkein piirre valmentajissa on mielestäni heikko kuun- telutaito. Kuuntelemisella tarkoitan todellista läsnäolevaa kuuntelemista. Val- mentaja on näennäisesti kuunnellut, mutta se ei ole näkynyt missään. Tunte- musten jakaminen ja todellinen vuorovaikutus esimerkiksi harjoitusohjelmien teossa on ollut tällöin heikkoa. Valmentaja voi esimerkiksi sanoa ’joo, joo’.

mutta kun urheilija tapaa seuraavan kerran valmentajaa tai saa harjoitusoh- jelman, tilanne on aivan sama.

Kirsi Valasti, kestävyysjuoksu. (Kaski 2006, 39.)

Työssäni ammattikoripalloilijaksi kasvamisen tutkimisen pohjana toimii 2010-luvulla Huippu-urheilun muutostyön kautta esiin noussut urheilijan polku –malli, jolla kuvataan urheilijan matkaa lapsuudesta kohti huippuvaihetta. Urheilijan polun avulla pyritään löytä- mään urheilijan kehittymisen kannalta tärkeitä tekijöitä ja toimijoita polun eri vaiheissa. Ur- heilijan polku –malli jaetaan lapsuusvaiheeseen, valintavaiheeseen ja huippuvaiheeseen.

Vaikka jokaisen urheilijan kehitys tapahtuu yksilöllisesti omaan harjoitustaustaan suhteutet- tuna, antaa urheilijan polku suuntaa urheilijan urapolulle. Tulee myös muistaa, että etenkin lapsuusvaiheessa liikkujan polku ei eroa juurikaan huippu-urheilijan urapolusta, joten polun tarjoamat eväät lasten ja nuorten laadukkaaseen liikuntaan auttaa myös niitä, jotka eivät ta- voittele lajinsa huipulle pääsemistä. (Suomen valmentajat 2015, 26–27.) Urheilijan polun huippuvaiheella tarkoitetaan kansainvälisellä huipulla urheilua (Paavolainen 2016, 10), joten kilpaurheilijaksi kasvamista tutkiessani tulen käyttämään pääsääntöisesti vain polun kahta ensimmäistä vaihetta tutkielmassani hyödyksi.

Urheilijan polulla valmennuksen merkitys on varsin suuri, joten peilaan työssäni Suomalai- sen valmennusosaamisen mallin roolia suhteessa kilpaurheilijaksi ja sitä kautta ammattiko- ripalloilijaksi kasvamiseen. Suomalaisen valmennusosaamisen malli julkaistiin ensimmäistä

(17)

kertaa vuonna 2012 Suomen olympiakomitean tuottamassa Valmennusosaamisen käsikir- jassa ja vuotta myöhemmin mallia avattiin suhteessa urheilijan polkuun. Valmennusosaami- sen mallin lähtökohtana ovat urheilija ja valmentaja sekä heidän osaamis- ja kehittymistar- peensa. Mallin tarkoituksena on toimia valmentajan työkaluna osaamistarpeiden tunnistami- sessa ja ohjata valmentajakoulutusta ja sen toimintatapoja. Valmennus on urheilijan kehittymisen kannalta tärkeää, joten tulen käsittelemään siihen liittyviä teemoja läpi tutkielmani.

Motivaatiolla tutkielmassani tarkoitetaan ”tekijöitä, jotka saavat ihmisen liikkeelle, kiinnos- tumaan tietystä aktiviteetista ja ylläpitämään mielenkiintoa kyseistä aktiviteettia kohtaan”.

Motivaatio on keskeinen asia ihmisen toimimisen kannalta ja sen merkitys korostuu tavoit- teelliseksi kilpaurheilijaksi tähdättäessä. Tavoitteellinen kilpaurheilu vaatii korkeaa moti- vaatiotasoa, jota voidaan ylläpitää harjoittelun tasolla ja laadulla sekä hyvällä valmennus- suhteella. (Sipari & Konttinen 2012, 24.)

2.2.3 Koripallovalmentajan polku Suomessa

Suomen koripalloliitto (2018) on laatinut valmentajakoulutukselle tavoitteet sekä tasokou- lutusjärjestelmän. Valmentajien koulutuksen perustehtävänä on ”laadukas uusien koripal- lovalmentajien- ja ohjaajien peruskouluttaminen sekä kokeneempien valmentajien jatkokou- luttaminen”. Pelitaitojen ja osaamisen kehittämisen lisäksi koulutus kiinnittää huomiota myös harrastajien kasvun ohjauksen tukemiseen. Pääpiirteissään valmentajakoulutus liikkuu viitekehyksessä, jossa kehitetään peli- ja ajattelutaitoja, taitoja ja tekniikkaa, henkisiä taitoja sekä ominaisuuksia. (Suomen koripalloliitto 2018.)

Suomessa koripallovalmentajan polkua tuetaan tasokoulutusjärjestelmällä, joka alkaa ohjaa- jan starttikoulutuksella, josta aloitteleva ohjaaja saa valmiuksia pitää toimivan ohjaustuokion itsenäisesti. Ensimmäisen tason eli valmentajan peruskoulutuksen puitteissa puolestaan lii- kutaan koripallon perusasioiden ympärillä ja se koostuu koripalloharjoittelusta ja urheilijana kehittymisestä, taidon oppimisesta ja opettamisesta, fyysismotorisen harjoittelun perusteista.

(Suomen koripalloliitto 2018.)

(18)

Toisen tason, eli niin sanotun juniorivalmentajatutkinnon käymistä vaaditaan nuorten SM- sarjajoukkueiden sekä naisten 1-divisioonan valmentajilta. Toisen tason koulutuskoko- naisuus on selvästi ensimmäistä tasoa kattavampi ja siinä käsitellään koripalloilijan fyysistä harjoittelua ja tukitoimia, puolustus- ja hyökkäyspelimalleja sekä pidetään oman valmennuksen näyttö. Kolmas taso eli huippukoripallovalmentajatutkinto on korkein mahdollinen Suomen koripalloliiton kouluttamista tasoista ja sinne valikoidutaan soveltuvuuskokeiden perusteella. HKTV-tutkinnon käyneet valmentajat ovat Suomessa oikeutettuja valmenta- maan miesten ja naisten pääsarjoja sekä miesten 1. divisioonaa. (Suomen koripalloliitto 2018.)

Kuvio 1. Koripallovalmentajan sudenpolku (Suomen koripalloliitto 2018)

2.3 Joukkueen toiminta Joukkueen muodostuminen

Ensimmäiset lajikokeilut sijoittuvat usein varhaiseen lapsuuteen, jolloin joukkueurheilussa valmentajan on tärkeää muistaa lasten olevan ensimmäistä kertaa mukana joukkueen toimin- nassa. Joukkue voikin olla lapselle ensimmäisiä ryhmiä hänen elämässään, eli valmentajalla on suuri vastuu opastaa ryhmässä toimimisen taitoja kädestä pitäen monelle lapselle samaan

(19)

aikaan. (Vasarainen ja Hara 2005, 92.) Urheilujoukkueessa on siis kyse ryhmästä, joka koostuu yksilöistä, jotka ovat kanssakäymisessä keskenään. Hietala ja Skyttä (2005, 21) kuvaavat ryhmän olevan ”erikoinen kokoelma ihmisiä, joilla on yhteinen tunnusmerkki, tunne yhtei- sestä päämäärästä, rakenteelliset yhteiskunnalliset yhdysvaikutuksen mallit, rakenteelliset kommunikaatiomenetelmät, henkilöiden väliset ja tehtävään liittyvät vuorovaikutukset ja jä- senten välinen kiintyvyyssuhde”. Yksilöiden muodostuminen ryhmäksi tapahtuu aina lähes samankaltaisen prosessin kautta ja sitä voidaan kuvata ryhmädynaamisilla kehitysvaiheilla, joita Kemppinen (1997) sekä Närhi ja Frantsi (1998) ovat kuvanneet seuraavanlaisesti:

1. Alkuvaihe eli muotoutumisvaihe, joka on juuri lapsen lajin aloituksen kannalta merkittävä vaihe. Tässä vaiheessa joukko yksilöitä etsii vielä paikkaansa ryhmässä, ollen vielä epävar- moja omasta roolistaan. Yhteiset toimintatavat eivät ole vielä muotoutuneet, mikä korostaa myös valmentajan roolia niiden rakentamiseksi.

2. Kuohuntavaiheessa ryhmän jäsenet uskaltavat jo tuoda omia mielipiteitään julki vastusta- malla ja kyseenalaistamalla toimintaa, joka näkyy usein muiden mielipiteiden kuuntelematta jättämisenä. Tässä vaiheessa ryhmälle on tyypillistä myös se, ettei ristiriitoja pystytä vielä rat- kaisemaan.

3. Sääntöjen ja ryhmäharmonian vaiheessa uuden lajin ja joukkueen aloitukselle tyypilli- sestä kuohunnasta on päästy jo eroon ja käyttäytyminen muuttuu kohteliaammaksi. Kuppikun- tien muodostuminen on tyypillistä, mutta joukkueeseen alkaa silti muodostua pelisääntöjen kautta me-henkeä.

4. Kypsän toiminnan vaiheessa voidaan puhua jo joukkueesta, jossa kaikilla on oma roolinsa.

Mielipiteitä uskalletaan tuoda hyvin ilmi, mutta myös kaikkien yhteinen vastuu päätöksistä korostuu. Yksilöiden välinen erilaisuus alkaa kääntyä positiiviseksi asiaksi, joka heijastuu eri- tyistaitojen hyödyntämisellä joukkueen yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Parhaimmassa ta- pauksessa joukkueen jäsenet osaavat tässä vaiheessa laittaa joukkueen edun omien etujensa edelle.

(Vasarainen & Hara 2005, 92.)

Kaski (2006, 153) lisää ryhmäytymisen vaiheisiin myös viidennen kohdan, joka on lopettamisvaihe. Lopettamisvaihe on hänen mukaansa yhteydessä lajille tyypillisen kauden päätty- miseen. Valmentajan onkin tärkeää jättää lopettamiselle myös aikaa, jotta joukkue pystyy aloittamaan valmistautumisen uuteen kauteen puhtaalta pöydältä. Ilman lopettamisvaihetta esimerkiksi voitokas kausi saattaa vaikuttaa seuraavan kauden harjoittelutasoon negatiivisesti, mikäli kautta ei selkeästi lopeteta. Kaski (2006, 153) korostaa myös, että jokainen joukkue kulkee ryhmän kehitysvaiheita eri tavalla, jolloin etenemisen lisäksi joukkue voi kokea ryhmäytymisessä taantumisen hetkiä.

(20)

Joukkueena toimiminen

Hyvä joukkue tekee töitä yhteisen päämäärän eteen. Tärkeintä on yksilöiden kyky sitoutua ja motivoitua. Kun joukkueella menee hyvin, on helppoa psyykata kaveria ja kannustaa. Huonot harjoitusjaksot kysyvät jaksamista kaikilta, mutta kun niiden keskellä pystytään tsemppaamaan ja parantamaan tekemistä, on kyseessä hyvin toimiva joukkue. Kokemus auttaa urheilijaa ja minua val- mentajana näkemään niin sanotusti nurkan taakse, eikä huonolla hetkellä jäädä märehtimään ongelmien kimppuun.”

Kaisa Nieminen, valmentaja, muodostelmaluistelu. (Kaski 2006, 182.) Jotta yksilöiden sitoutumiskyvystä saadaan mahdollisimman paljon irti joukkueen toimimisen hyväksi, tulee joukkueessa olla ryhmäkoheesiota eli ryhmän kiinteyttä. Rovion (2003) mukaan ryhmäkoheesiolla tarkoitetaan joukkueen pyrkimystä pysyä koossa sekä sen kykyä toimia yhtenäisesti tyydyttäen jäsentensä tunnetarpeita. Ryhmän kiinteyden voidaan katsoa vaikuttavan joukkueen suoritukseen, mutta suoritusta voidaan pitää myös kiinteyttä paran- tavana tekijänä, joten ne ovat riippuvaisia toisistaan. Ryhmän kiinteys ei ole aina samanlaista ja siihen vaikuttavat ympäriltä tulevien tekijöiden lisäksi joukkuelaisten persoonallisuuste- kijät sekä johtaminen. Erilaiset tekijät voivat vaikuttaa ryhmäkoheesioon joukkueen kannalta positiivisessa tai negatiivisessa valossa. (Vasarainen & Hara 2005, 93–94.)

Ryhmäkoheesion ja sitä kautta joukkueen toimimista edistävinä tekijöinä voidaan pitää esimerkiksi yksilöiden omistautumista ja kaikkensa antamista joukkueen yhteisen edun vuoksi.

(Vasarainen & Hara 2005, 94.) Johtaminen, eli valmentajan rooli joukkueessa on merkittävä ryhmän kiinteyden kannalta. Lisätäkseen osallisuuden kokemusta joukkueessa valmentaja voi antaa vastuuta joukkueelle pelaajien ikätaso huomioiden. Valmentajan on kuitenkin luo- tava kehys joukkueen toiminnalle, jolloin tehtäväjako on selkeä ja jokainen tietää roolinsa joukkueessa. (Kaski 2006, 172.) Ryhmäkoheesion merkitys on tärkeä jo lapsuusvaiheessa, jolloin lapsi kokee harjoittelun olevan mukavaa. Kasvaessaan nuoreksi urheilijaksi lapsi ym- märtää ryhmäkoheesion merkityksen sekä pystyy käsittelemään ryhmään liittyvät muutokset ja uudet ulottuvuudet. Tämä opettaa lasta ottamaan vastuuta joukkueestaan hänen oman roolinsa mukaisesti.

Ryhmän kiinteys joukkueurheilussa voi heijastua yksilöiden käytökseen myös negatiivisesti.

Etenkin menestyvässä joukkueessa urheilija voi piiloutua hyvän ryhmähengen taakse, jolloin hän ei ole välttämättä rehellinen omasta suoritustasostaan. Tämä itsetuntoa suojeleva käyt-

(21)

täytyminen saattaa vaikuttaa negatiivisesti joukkueen suoritustasoon, mikäli useampi joukkueen jäsenistä turvautuu siihen. Lisäksi niin juniori- kuin ammattilaisjoukkueessakin voi esiintyä sosiaalista laiskottelua, jolla tarkoitetaan työmäärän ja motivaation vähenemistä ryhmän kasvaessa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yksilöt eivät panosta joukkueen yhteisen hyvän eteen yhtä paljoa, kun huomaavat joukkueessa olevan muitakin saman työn tekijöitä. (Vasarainen & Hara 2005, 95.) Maailman huipulla tämä näkyy esimerkiksi siten, että joukkueessa on valtava määrä yksilötaitoa, mutta yhteispelin ja työnteon määrän kannalta kaikki pelaajat eivät panosta joukkueensa eteen tarpeeksi. Tämän takia materiaaliltaan ylivoimainen joukkue voi pelata varsin ailahtelevasti.

(22)

3 URHEILIJAN POLKU

3.1 Lapsuusvaihe

3.1.1 Lajin aloitus

Lapsen kokonaisvaltainen kehittyminen alkaa lapsuudessa ja vanhemmilla on siinä suuri rooli. Lapsen fyysis-motorinen, kognitiivinen, emotionaalinen ja sosiaalinen kehitys tarvitsevat virikkeitä, joita vanhemmat voivat kasvatuksessaan antaa. Vanhempien lisäksi kehitykseen vaikuttavat myös ympäristö, harrastukset, koulu sekä ystävät. Edellä mainitut tekijät ovat pohja myös lapsen mahdolliselle tulevaisuuden urheilu-uralle. Puolet ihmisen oppimis- kyvystä määräytyy ensimmäisen neljän elinvuoden aikana ja kolmasosa sitä seuraavan vuoden aikana, joten leikin ja pelien kautta saatavat taidot nousevat suureen arvoon jo varhai- sessa lapsuudessa. (Forsman & Lampinen 2008, 50.) Tutkimusten mukaan vanhemmilla on suuri vaikutus lastensa urheiluharrastukseen, joten lajien kokeilu ja aloittaminen saavat usein alkunsa vanhempien toimesta (Côte 1999, 396; McPherson, Curtis & Loy 1989, 40–42).

Seppänen (1985) on puhunut liikuntaan ja urheiluun sosiaalistamisen prosessista. Lähtökoh- tana prosessille pidetään sosialisaatiota, missä lapsi oppii yhteisönsä tavat, kielen, arvot, nor- mit, taidot, uskomukset sekä toimintamallit. Sosiaalistamisella Seppänen (1985, 104–106) puolestaan tarkoittaa yhteisön ja yhteiskunnan jäseneksi opettamista. Liikunta ja urheilu ovat osa sosiaalistamista yhteiskunnan jäseneksi ja se voi tapahtua joko järjestelmällisenä liikun- tana tai spontaanina toimintana. Vanhempien rooliin lapsensa urheiluharrastuksen aloittamisessa vaikuttaa se, miten heidät itsensä on aikanaan sosiaalistettu urheiluun. Mitä paremmin heidän omat vanhempansa ovat tässä onnistuneet, sitä todennäköisemmin he tekevät niin

(23)

myös omalle lapselleen. (Seppänen 1985, 104–111.) Vanhempien omat liikuntatottumukset ovat siis merkittäviä lapsen liikunnallisuuden ja lajikokeilujen kannalta (Côté 1999, 396).

Sen lisäksi että liikunnallisilla vanhemmilla on tutkimusten mukaan usein liikunnallisia lapsia, näkyy yhteys myös kilpaurheilun puolella. Kilpaurheilevien aikuisten lapset alkavat to- dennäköisemmin harrastamaan itsekin kilpaurheilua. Aarresolan (2012, 47) mukaan Laps Suomen –tutkimuksessa kävi ilmi, että kilpaurheilleiden vanhempien lapsista lähes kolman- nes harjoitteli 4–7 kertaa viikossa ja viidesosa osallistui kansallisiin tai kansainvälisiin kil- pailuihin. Vastaava luvut ei-kilpailleiden lapsista olivat 8 % ja 7 %. Vanhempien rooli saa- tata näkyä myös lapsen lajivalinnassa, sillä joka neljännellä vanhemmista oli mielessään laji, jota toivoivat lapsensa harrastavan. Tutkimuksessa ei kuitenkaan löytynyt yhteyttä vanhempien ja lasten kilpailulajien välillä. (Aarresola 2012, 47.) Tämä saattaa olla osoitus esimerkiksi siitä, että vanhemmat kunnioittavat omista toiveistaan huolimatta lapsen omia kiinnos- tuksenkohteita lajivalinnan suhteen.

Tutkimukset ovat osoittaneet myös perheen sosioekonomisen aseman olevan yhteydessä liikuntaharrastukseen ja sen aloittamiseen. Varakkaampien perheiden lapsilla on paremmat edellytykset erilaisiin harrastuksiin, mutta korkeimmissa sosioekonomisissa ryhmissä ter- veelliset elämäntavat ja urheiluharrastukset ovat myös sosiaalisesti arvostettuja. Tämän takia korkeasti koulutettujen hyvätuloisten vanhempien lapset harrastavatkin muita lapsia useam- min liikuntaa. Sosioekonomiseen asemaan liittyy vahvasti myös perhetyyppi, sillä esimerkiksi yksinhuoltajaperheiden lapset osallistuvat kahden vanhemman perheiden lapsia har- vemmin intensiiviseen urheilutoimintaan. Taloudellisten mahdollisuuksien lisäksi tähän vaikuttaa myös arjen pyörittäminen, sillä kahden vanhemman perheessä aikataulujen sovitta- minen lapsien harrastuksiin on helpompaa. (Aarresola 2012, 46.)

Vanhemmat voivat osallistua lastensa liikuntaharrastukseen monella eri tavalla. Yleisesti vanhempien tehtävää lasten harrastusten parissa on kuvattu fraasilla ”kuljeta, kustanna, kan- nusta”. Lapsen urheiluharrastus on vahvasti riippuvainen hänen vanhempiensa tuesta. Läh- tökohta sille, että lapsi pystyy kiinnostumaan tietystä lajista, tai lajeista on se, että vanhemmat mahdollistavat hänelle sen kokeilemisen ja harjoittelemisen. Harjoituksiin ja kilpailui- hin kuljettamisen sekä rahallisen tuen tarjoamisen lisäksi vanhemmat voivat tarjota lapselleen tukea esimerkiksi ylläpitämällä lapsen terveellistä elämäntapaa, huoltamalla välineitä,

(24)

osallistumalla seuran toimintaan sekä ennen kaikkea keskustelemalla urheilusta ja siitä he- räävistä tuntemuksista. (Aarresola 2012, 47; Côté 1999, 401–401.)

Myös vanhemmat sisarukset voivat vaikuttaa urheilun harrastamiseen niin myönteisesti kuin kielteisestikin. Lasten työmoraali harjoittelun suhteen voi saada tutkitusti vaikutteita vanhempien sisarusten roolimallista. Hyvän roolimallin vanhemmasta sisaruksesta saadessaan lapsi on todennäköisesti tunnollisempi harjoittelija, jonka lisäksi sisarukset voivat toimia myös opettajana liikuntataitojen ja harjoittelun osalta. (Côté 1999, 407.) Lisäksi on tutkittu, että huippu-urheilijoiden sisarukset olivat todennäköisemmin fyysisesti aktiivisempia sekä harrastaneet korkean tason urheilua kuin urheilua harrastamattomien ihmisten sisarukset (Hopwood, Farrow, MacMahon, Baker 2015). Perheen urheilutottumusten voidaan siis katsoa vaikuttavan lapsen urheiluharrastuksen aloittamiseen.

Lapsi viettää perheensä lisäksi paljon aikaa myös ystäviensä seurassa ja vuosien varrella vertaisryhmän tärkeys ja sen merkitys kasvaa lapsen ja nuoren elämässä. Vaikutus näkyy myös urheiluharrastuksen aloittamisessa, sillä monet lapset aloittavat harrastamaan lajia saa- dakseen uusia ystäviä tai vastaavasti harrastaakseen sitä jo entuudestaan tutun ystävän kanssa. Vertaisryhmä koetaan urheiluharrastuksessa itseluottamusta ja motivaatiota nosta- vana asiana, mikä auttaa lapsia uskaltautumaan myös uusien harrastusten pariin. Vertaisryh- män tuesta ja merkityksestä voikin harrastuksen edetessä kasvaa urheilijalle tärkeä asia, joka voi parhaimmillaan auttaa jaksamaan harrastuksen parissa myös vaikeina hetkinä. (Wein- berg & Gould 2003, 497–499.)

Koulu voi olla monelle lapselle paikka, jossa he saavat kipinän urheiluharrastuksen kokeile- miseen; koulussa tapahtuva liikunta tai koulukavereiden kertomukset omasta harrastukses- taan voivat herättää mielenkiinnon lajia kohtaan. Opetushallituksen (2014, 148–149) mukaan peruskoulun kahdella ensimmäisellä luokilla, joilla harrastuskokeilut usein alkavat, opetussuunnitelmassa liikunnanopetus rakennetaan pitkälti leikinomaisen toiminnan ympä- rille. Motoristen perustaitojen oppimista toteutetaan esimerkiksi kiipeilyn, juoksemisen ja hyppyjen avulla. Motorisen taidon lisäksi opetussuunnitelmassa painotetaan myös sosiaalista ja psyykkistä toimintakykyä, joista on hyötyä myös urheiluharrastuksen aloittamisen parissa. (Opetushallitus 2014, 148–149; Kalaja 2012, 56.) Kun koulu tarjoaa liikunnassa mahdollisuuden sääntöjen ja muiden huomioon ottamisen harjoitteluun, on lapsen helpompi

(25)

lähteä kokeilemaan liikuntaa myös harrastusten parissa. Myös koululiikunnan tarjoamat onnistumisen tunteet sekä kilpailuun ja siihen liittyviin tunteisiin tutustuminen auttavat lasta uuteen harrastukseen ja joukkueurheiluun tutustuessaan.

Fyysisen aktiivisuuden suosituksiin peilattuna koululiikunta tarjoaa melko vähän todellista liikkumisaikaa. Kalajan (2012, 56) mukaan koulun pakolliset liikuntatunnit tarjoavat keski- määrin 36 minuuttia aktiivista liikkumisaikaa viikkotasolla, kun esimerkiksi Lasten ja nuorten liikunnan asiantuntijaryhmä (2008, 6) on esittänyt, että jokaisen 7–18-vuotiaan tulisi liik- kua vähintään 1–2 tuntia päivässä. Koululiikunnasta puhuttaessa tulee toki muistaa myös se, että liikuntatuntien lisäksi se kattaa kaiken koulupäivän aikana tapahtuvan liikunnan (Kalaja 2012, 57). Etenkin pienemmillä peruskoululaisilla liikkumisen määrä muiden oppiaineiden sekä välitunnilla tapahtuvan leikkimisen ja pelaamisen ansioista on liikuntatuntien ulkopuolella suurempi. Tästäkin huolimatta liikuntaan liittyvän harrastuksen tai aktiivisen elämän- tavan merkitys lapsen kokonaisliikkumisen määrän kannalta on merkittävä. Parhaimmillaan koulu voi siis tarjota lapselle onnistumisen tunteita liikunnan parissa, mikä edesauttaa lasta kiinnostumaan urheilusta myös vapaa-ajallaan.

3.1.2 Lapsuusvaihe urheilijan polulla

Urheilijoiden polkuja on tutkittu kansainvälisesti jo vuosikymmenien ajan ja urheilijoiden urilla on havaittu olevan samanlaisia piirteitä harjoittelun, urheiluun suhtautumisen sekä so- siaalisen ympäristön osalta. Kilpaurheilijaksi kasvamisen prosessi alkaa jo varhain lapsuudessa, jolloin avaintavoite urheiluharrastuksessa on lapsen rakastuminen lajiin ja urheiluun (Suomen valmentajat 2015, 28, 34). Lapsuusvaiheen rajaaminen urheilijan polulla voi elää esimerkiksi lajista riippuen, joten sen määrittely ei ole täysin yksiselitteistä. Vuonna 2011 huippu-urheilun muutostyöryhmän pyytämä asiantuntijatyö urheilijan polun lapsuusvaiheen määrittelystä rajaa lapsuusvaiheen yläikärajaksi 13 ikävuotta (Finni & Pekkala 2012, 3).

Côté kutsuu tätä kyseistä vaihetta kokeiluvuosiksi (sampling years), jolla tarkoitetaan ikä- vuosia 6–13. Kokeiluvuosille tyypillistä on se, että urheilu nähdään hauskanpitona ja niiden aikana lajeja kokeillaan monipuolisesti ja leikinomaisesti. (Côté, Baker & Abernethy 2007, 197.) Forsmanin ja Lampisen (2008, 38) mukaan lapsuusvaihe kattaa puolestaan ajan synty- mästä 12–15-vuotiaisiin lapsiin. Heidän mukaansa laaja ikähaitari johtuu lajisidonnaisista

(26)

asioista, sillä niiden sisällä vaatimukset, lajikulttuuri sekä urheilijoiden erilainen fyysinen kehitys vaikuttavat prosessiin merkittävästi.

Ammattiurheilijan uraa silmällä pitäen lapsuus ja nuoruus näyttelevät suurta roolia, sillä sil- loin luodaan pohja menestyksekkäälle urheilu-uralle. Lapsuus ja nuoruus sisältävät tärkeitä vaiheita nuoren urheilijan kehityksen kannalta, joten on tärkeää, että niin urheilijat, valmentajat kuin vanhemmatkin tiedostavat tärkeimmät vaatimukset hyvän pohjan luomiselle. Ur- heilevan lapsen vastuu omasta urheiluharrastuksesta kasvaa iän myötä, joten lapsuusvaiheessa tärkeimmät aikuiset urheilevalle lapselle ovat vanhemmat ja valmentajat. (Forsman

& Lampinen 2008, 13–14, 38; Suomen valmentajat 2015, 26–36.)

Menestyksekkään urheilu-uran tärkeimpiä piirteitä on se, että lapsi itse on innostunut liikku- misesta ja tekee sitä monipuolisesti. Asiantuntijatyössä urheilijan polun lapsuusvaiheen määrittelemiseksi nostettiin esiin neljä tärkeintä laatutekijää, jotka yhdistävät erilaisia urheilu-uria juuri lapsuuden osalta ovat esillä kuviossa 2. Urheilusta innostumisen ja monipuo- listen liikuntataitojen lisäksi fyysinen harjoitettavuus ja urheilulliset elämäntavat nousivat asiantuntijatyössä esille. (Mononen, Aarresola, Sarkkinen, Finni, Kalaja, Härkönen & Pirt- timäki 2014, 8.) Lapsen omaehtoinen liikkuminen luo urheilijalle monipuoliset liikuntatai- dot sekä urheilulliset elämäntavat, jolloin myöhemmässä valintavaiheessa innostus urheilua ja lajia kohtaan syventyy intohimoksi. Lapsen innostus urheiluun ja siihen rakastumiseen syntyy monen eri tekijän summana. Lähtökohtana lajiin rakastumiselle voidaan pitää onnistumisen elämyksiä, joita lapsi saa urheiluharrastuksensa parissa, sillä ne ovat lähtökohta motivaation syntymiselle ja ylläpitämiselle. (Forsman & Lampinen 2008, 13–14, 38; Suomen valmentajat 2015, 26–36.)

(27)

Kuvio 2. Lasten liikunnan laatutekijät (Mononen ym. 2014, 8)

Lapsi saa mahdollisuuden näille onnistumisen kokemuksille parhaiten sillä, että hän pääsee harjoituksissa ja kilpailuissa suorittamaan itselleen oikeantasoisessa seurassa. Valmentajat ja vanhemmat näyttelevät tärkeää roolia juuri kilpailuun suhtautumisessa ja onkin olen- naista, että he kiinnittävät huomiota asioihin, joita lapsi tekee oikein suorituksen aikana tai sen päätyttyä. Etenkin kilpailutilanteissa tämä nousee ensiarvoisen tärkeään asemaan, jolloin lopputuloksesta huolimatta lapsen suorituksesta voidaan löytää hyviä asioita. (Forsman &

Lampinen 2008, 38.)

Onnistumisen elämyksien lisäksi myönteinen ilmapiiri sekä mielekäs harjoittelu ovat asioita, jotka vaikuttavat lapsen motivaatioon urheilun parissa suuresti. Positiivinen ja kannustava ilmapiiri tuovat lapselle luottavaisen olon ja lapsi kokee myös saavansa epäonnistua hyväk- sytysti. Etenkin lasten ensimmäisissä joukkuelajeissa taitotasot voivat fyysisen kehityksen ja fysiologisen kehityksen erojen johdosta olla suuria (Hakkarainen 2008, 53), joten valmentajan on tärkeää huomioida sopiva taitotaso tekemissään harjoitteissa. Pienten lasten kanssa tekemisissä olevan valmentajan on myös tärkeää olla välittävä, jolloin vuorovaikutus ja ra- kentavan palautteen suhde ilon ja tyytyväisyyden välillä on oltava tasapainossa. Esimerkiksi

(28)

lapsen tuntemuksia kyselemällä valmentaja voi lisätä vuorovaikutusta, mikä auttaa jo var- haisessa vaiheessa myös lasta analysoimaan omia suorituksiaan ja tuntemuksiaan. (Suomen valmentajat 2015, 38–39; Sipari ja Konttinen 2012, 26.)

Lapsuusvaiheen liikunnalle ja urheilulle on tyypillistä se, että lapsi ei useinkaan tiedä ole- vansa urheilijan polulla ennen tietoista valintaansa tähdätä urheilu-uralle. Lapsi itse ajattelee lähinnä urheilevansa, koska se on hänestä vain mukavaa ajanvietettä. Tämän takia liian ai- kainen ennustaminen lapsen tulevasta urheilu-urasta on turhaa. Etenkin lapsuudessa hyväksi urheilijaksi kasvamiseen on olemassa valtava määrä erilaisia polkuja, minkä takia on vaikea määritellä tiettyä oikeaa polkua, jota pitkin aloittelevan urheilijan tulisi kulkea. (Suomen valmentajat 2015, 27–28.) Aira tutkimusryhmineen (2012, 7) esittelivät asiaan liittyvää tutkimusta, jonka mukaan lapsuus- ja nuoruusajan harrastuksissa joukkueurheilijat olivat kul- keneet 62 erilaista polkua. Merkittävää on myös se, että tutkimuksen mukaan yksikään po- luista ei noussut selvästi muita suositummaksi.

Kuvio 3. Teoreettiset huippu-urheilijaksi kehittymisen polut, mukailtu Côtén, Bakerin ja Abernethyn (2007, 197) DMSP-mallin pohjalta (ks. myös Aarresola & Konttinen 2012) (Aira ym. 2012, 9)

(29)

Tutkimuksessa kyselylomakkeeseen oli vastannut yhteensä 2013 14–15-vuotiasta urheilijaa, josta poikien viisi yleisintä polkua kattoivat 55 % tyttöjen vastaavan luvun ollessa 44 %.

Yleisin polku molemmilla sukupuolilla oli varhaislapsuudessa harrastettujen pihaleikkien ja ohjatun liikunnan, alakouluiässä valitun päälajin ja samalla myös muiden lajien harrastami- sen sekä yläkouluvaiheessa päälajin harjoitteluun keskittymisen yhdistelmä (kuviossa 3 pol- kujen vaiheet 1, 2 ja 1). Toiseksi yleisin polku puolestaan erosi edeltävään vain siten, että päälajiin keskityttiin jo alakoulussa (kuviossa 3 polku 1,1 ja 1). Poikien osalta yleiseksi poluksi nousi myös varhaislapsuuden pihaleikit ja ohjattu liikunta, alakouluiässä usean lajin tasapuolista harrastamista sekä yläkoulussa tehty päälajin valinta (kuvio 3 vaiheet 1, 3 ja1).

Tyttöjen puolelta tutkimus nosti yleiseksi poluksi vielä alakoulussa tapahtunut monen lajin harrastaminen, joka näkyi vielä yläasteiässäkin (kuvio 3 vaiheet 1, 3 ja 2). (Aira ym. 2012, 9–10.)

Tutkimus osoitti etenkin varhaislapsuudessa tapahtuneen liikunnan olevan yhteydessä myö- hempään liikunnalliseen elämäntyyliin tai kohti kilpaurheilua etenevään uraan. Vaikka lapsella on tutkitusti valtava määrä erilaisia polkuvaihtoehtoja kohti kilpaurheilijaksi kasvamista, nousee usein esiin vertailu monilajisten harrastajien ja aikaisin yhteen lajiin keskitty- vien urheilijoiden välillä. Tutkimuksen tulokset vahvistivat varhaisen lajikiinnittymisen olevan tulevaa urheilu-uraa silmällä pitäen suotuisaa. Lajikiinnittymisellä tarkoitetaan sitä, että päälajin valinta on tehty jo ajoissa, mutta sen ohella harrastetaan myös muita lajeja. Tämä eroaa varhaisesta erikoistumisesta siten, että siinä kaikki harjoittelutunnit käytetään vain päälajiin keskittyen. (Aira ym. 2012, 12.)

3.1.3 Harjoittelun merkitys kilpaurheilijaksi kasvamisessa

Harjoitteleminen teki minusta huippupelaajan. Huipulle ei ole muuta tietä kuin harjoittelu. Minusta on sanottu, että olen ollut lahjakas, mutta se ei riitä. Lah- jakkuus loppuu jossain vaiheessa. Kukaan ei voi olla niin lahjakas, että vaan pärjää koko ajan. Jokaisen pitää harjoitella kovaa ja kehittyä koko ajan. Tär- keää on asettaa tavoitteita ja analysoida itseä sekä tehdä töitä tavoitteiden eteen.

Teemu Rannikko, koripalloilija. (Forsman & Lampinen 2008, 23.)

Urheiluun liittyvässä keskustelussa nousee usein esille lahjakkuuden termi, joka on vaikea määritellä tarkasti. Mielleyhtymä lahjakkuuden ja urheilun välillä voi helposti olla se, että

(30)

urheilija on syntyessään saanut erityisominaisuuden, joka tekee hänestä etenkin lapsuus- ja nuoruusvuosinaan paremman kuin keskivertokilpailijansa. Sanalla lahjakkuus (giftedness) tarkoitetaan yleisesti taipumuksia, joiden avulla toiminta tietyllä alalla on helppoa ja luonte- vaa spontaanisti, ilman suurempaa harjoittelua. Urheiluun liittyvää lahjakkuutta kuvataan termillä erityislahjakkuus (talent), joka kehittyy kovan harjoittelun ja toimintaympäristön kautta. (Hakkarainen 2009, 125; Gagné 2004, 119.) Urheilulahjakkuudesta puhuttaessa saattaa usein siis unohtua se, että urheilija on joutunut tekemään töitä taitojensa kehittymisen eteen. Hakkaraisen (2009, 126) mukaan urheilulahjakkuuden käsite kattaa sen, että lapsella on lajissaan poikkeuksellisen tekninen ja taitava tapa suoriutua. Harjoittelun kautta synty- vien taitojen lisäksi lahjakkaan urheilijan tulee omata lajiin vaadittavat fyysiset ja psyykkiset edellytykset, joihin vaikuttaa esimerkiksi perimä. Kehon koostumus, nopeus, voima, kestä- vyys ja liikkuvuus sekä korkea tahtotila harjoittelua kohtaan ovat esimerkkejä näistä omi- naisuuksista. Hakkarainen painottaa kuitenkin sitä, että lasten psyykkinen ja fyysinen kehi- tystaso voivat vaikuttaa erityisesti kyseisiin ominaisuuksiin, minkä takia urheilulahjakkuuden tarkka määritteleminen on vaikeaa.

Kova työ ja vuosia kestävä harjoittelu ovat menestyväksi kilpaurheilijaksi kasvamiselle eh- dottoman tärkeää. Ericssonin, Krampen ja Tesch-Romerin (1993) mukaan harjoittelun te- hokkuus ja kehittävyys nousevat, kun urheilija saa selkeitä tehtävänantoja, palautetta sekä mahdollisuuden toistaa tehtäväänsä. Harjoituksen kesto ei saa nousta yli 60 minuuttiin, ett- eivät keskittyminen ja suorituksen teho pääse laskemaan (Ericsson ym. 1993). Joukkueur- heilussa yksilöiden kehittämisen lisäksi harjoituksissa kehitetään myös joukkuetta kokonaisuutena, joten 60 minuutin rajan ylittäminen on normaalia. Tämä johtuu siitä, että yksilön taitojen hiominen yhdessä joukkueen yhteisen taktiikan ja pelikuvioiden läpikäymisen kanssa vaatii harjoituskerralta enemmän aikaa. Lasten ja nuorten keskuudessa harjoittelun määrä on yleisesti kuuma puheenaihe. Finnin (2012, 19) mukaan esimerkiksi kilpaurheilijaksi tähtäävän 8–11-vuotiaan urheilijan minimisuositus kokonaisliikunnan määrälle on 20 tuntia viikkoa kohden, mutta se täyttyy vain harvalla Nuori Suomen, Olympiakomitean ja Suomen valmentajien vuonna 2008 teettämän selvityksen mukaan.

Keskustelussa harjoittelun sopivasta määrästä lapsuus- ja nuoruusvuosina nousee urheilijan, hänen vanhempiensa sekä valmentajien yhteinen käsitys harjoittelun tavoitteellisuudesta tär- keään asemaan. Cóten (1999) mukaan tavoitteellista harjoittelua sekä leikinomaista harjoittelua yhdistämällä on saavutettu hyviä tuloksia. Leikinomaisella harjoittelulla Cóte (1999)

(31)

tarkoittaa sisäisesti motivoivaa, liikunnasta saatavan nautinnon maksimoimiseksi tarkoitet- tua harjoittelua. Sen on todettu olevan etenkin joukkueurheilulle tyypillisen luovuuden kehittymisen kannalta tärkeää, sillä leikillisessä harjoittelussa lapsi pääsee löysien rajojen ansioista toteuttamaan itseään paremmin. Tavoitteellisella harjoittelulla puolestaan tarkoitetaan Ericssonin ja hänen tutkimusryhmänsä (1993) mukaan tehokasta, urheilijan taitotasoon nähden sopivan haastavaa harjoittelua, jonka tavoite on kehittää urheilijaa paremmaksi.

(Ericsson ym. 1993) Urheilijan ikä on luonnollisesti olennainen tekijä leikillisen ja tavoitteellisen harjoittelun merkityksessä urheilu-uran kannalta. Kun urheileva lapsi kasvaa urhei- levaksi nuoreksi, on kilpaurheilijan uran kannalta tärkeää nostaa myös valmennuksen ja harjoittelun tavoitteellisuutta ja vaatimustasoa.

Tavoitteellisen harjoittelun on todettu olevan vähemmän iloa tuottavaa ja sisäisesti motivoivaa kuin leikinomaisen harjoittelun, jolloin tavoitteellisessa harjoittelussa valmentajan rooli sekä urheilijan sitoutuminen ovat merkittävässä asemassa. Ilman sitoutumista harjoitteluun urheileva nuori voi kokea tavoitteellisen harjoittelun nopeasti liian raskaaksi ja sitä kautta motivaatiota merkittävästi laskevaksi. Ericsson (2001) on todennut valmentajan ohjeiden ja palautteen olevan tärkeässä roolissa tavoitteelliselle harjoittelulle tyypillisiä monimutkaisia ja haastavia tehtäviä suoritettaessa. Valmentajan opastus kohti vaativaa ja tarkoituksenmu- kaista harjoittelua auttaa kasvattamaan suorituksen tekoa, mitä tarvitaan huippusuorituksien tekemiseen. (Ericsson ym. 1993.)

Hyvä valmennus mahdollistaa myös lapsen säännöllisen harjoittelun. Liikunnan ja urheilun harrastaminen vuoden ympäri on kilpaurheilijaksi kasvamisen kannalta tärkeää ja se edel- lyttää yhteistyötä vanhempien, valmentajien, seurojen, koulujen ja päiväkotien välillä. Val- mentajan tulee tukea urheilijaa liikkumaan myös valmentamansa lajin ulkopuolella, jolloin kokonaisliikuntamäärä kasvaa. Nuorelle urheilijalle ympärivuotisen harjoittelun kilpaurheilijaksi kehittymisen kannalta on oltava jo itsestäänselvyys. Harjoittelun säännöllisyyden li- säksi valmentajan tulee huolehtia siitä, että urheilija pääsee harjoittelemaan sopivan vaati- vissa olosuhteissa ja saa lajiharjoittelun ympärille mielekästä ja kehittävää oheisharjoittelua.

(Forsman & Lampinen 2008, 22–23.)

(32)

3.2 Valintavaihe

Valintavaihe tai sijoittuu urheilijan polulla lapsuusvaiheen ja huippuvaiheen väliin. (Mono- nen ym. 2014, 8–12) Côtén mallissa valintavaihetta vastaava ajanjakso on jaettu erikoistumisen vuosiin (specializing years) sekä panostamisen vuosiin (investment years) (Côté ym.

2007, 197). Lapsuuden innostus urheilua kohtaan kasvaa intohimoksi, hyvän fyysisen har- joitettavuuden pohja konkretisoituu järjestelmälliseksi harjoitteluksi, monipuoliset liikunta- taidot jalostuvat vahvoiksi lajitaidoiksi ja urheilullinen elämäntapa tuottaa terveen urheilijan.

Lapsuusvaiheen laatutekijöitä voi siis ajatella jatkumona, jotka muuttuvat valintavaiheessa huippuvaiheen menestystekijöiksi. Edellä mainittujen laatutekijöiden lisäksi urheilijan toi- mintaympäristö ja lukuisat muut tekijät näyttelevät valintavaiheessa merkittävää roolia. Ur- heilijan polun valintavaiheen asiantuntijatyössä valintavaiheeksi määriteltiin ikävuodet 13–

19, samalla tiedostaen yksilölliset erot sekä sen, ettei valintavaihe sijoitu kaikissa lajeissa juuri näihin ikävuosiin. Vaihetta tarkasteltiin enimmäkseen yksilön näkökulmasta käsin, sillä valintavaiheessa nuoren urheilijan omat valinnat ovat tärkeässä asemassa. (Mononen ym. 2014, 8–12; Suomen valmentajat 2015, 34–35.) Côtén mallissa erikoistumisen (speciali- zing years) ikävuodet olivat 13–15 ja tässä vaiheessa päälajin valinta alkoi selkiytymään harjoittelun muuttuessa tavoitteellisemmaksi. Panostamisen vuodet (investment years) alkoi- vat erikoistumisen jälkeen ja toivat mukanaan varsinaisen tavoitteellisen harjoittelun. (Côté ym. 2007, 195-197.)

Valintavaiheelle tyypilliset ikävuodet 13–19 ovat nuoren ihmisen elämässä suurten muutosten aikaa. Nuori urheilija kasvaa tuona aikana harrastajasta kilpaurheilijaksi, mutta myös murrosikäisestä nuoreksi aikuiseksi sekä koululaisesta opiskelijaksi. Elämässä tapahtuvien muutosten takia onkin tärkeää muistaa, että valintavaiheessa urheilijan elämään tulee mahtua muutakin kuin urheilemisen laatutekijät. Urheilua ajatellen valintavaihe nimensä mukaan edellyttää tyypillisesti valintaa urheilu-uraan panostamisesta, johon liittyy usein myös pää- lajin valinta. Urheilu-uraan panostaminen ja intohimon syttyminen edellyttävät innostumista ja halua, eli motivaatiota urheilua ja lajia kohtaan. Motivaatiota voidaan tukea auttamalla nuorta urheilijaa kokemaan pätevyydentunnetta, autonomiaa sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Motivaation ylläpitämiseksi ja kasvattamiseksi tehtävät eivät saa olla liian helppoja eikä vaikeita, urheilijan pitää pystyä vaikuttamaan itseään koskeviin asioihin, nuoren tulee

(33)

olla tärkeä osa urheiluyhteisöä sekä hänen tulee motivoitua myös kilpailemiseen ja voitta- miseen. Valintavaiheessa motivaatio voi eriytyä saamalla toisen urheilijan tavoittelemaan omaa absoluuttista huippuaan ja toisen harrastamaan liikuntaa kevyemmin keskittymällä enemmän johonkin toiseen elämän osa-alueeseen. (Mononen ym. 2014, 9; Suomen valmentajat 2015, 34.)

Taitoharjoittelun osalta lapsuusvaiheessa kypsynyt hyvä fyysinen harjoitettavuus auttaa urheilijaa siirtymään suurempiin harjoittelumääriin ilman loukkaantumisriskin kasvamista.

Valintavaiheessa urheilija siirtää mahdollisten sivulajiensa harjoittelutunnit päälajiinsa.

Vaikka päälajiin keskityttäessä lajinomainen taitoharjoittelu kasvaa ja monipuolistuu, rin- nakkaislajeista yleensä 12–15 ikävuoden aikana luopuessaan myös urheilijan muu fyysinen aktiivisuus vähenee (Finni 2014, 119.) Murrosikäisten harjoittelun kehittäminen ja määrän kasvattaminen ovat siis oleellisia asioita, mutta samalla on otettava huomioon urheilijan yk- silöllinen kasvu ja kehitys niin fyysisellä kuin psyykkiselläkin mittarilla. Levon merkitys on siksi tärkeä huomioonotettava asia. Liikunnallisesti aktiivisen elämäntavan ja levon lisäksi terveen urheilijan elämään vaikuttavat myös ravinto sekä nautintoaineiden käyttö. Elämän- tapojen vaikutus harjoitusvasteeseen ja palautumiseen on merkittävä, joten urheilijaa tulee ohjata myös terveysosaamisen kannalta; lyhyet yöunet tai päihteiden käyttö heikentää harjoittelun tehoa ja kehitystä. Urheilijalle ominaisen elämäntavan ylläpitäminen lähtee kuitenkin nuoren omasta motivaatiosta ja terävintä huippua tavoitellessaan hänen on tehtävä tiet- tyjä uhrauksia. (Mononen ym. 2014, 11–13; Suomen valmentajat 2015, 34–36.) Lajinsa hui- pun tavoittelemisen eteen tehdyistä uhrauksista hyvänä esimerkkinä voidaan pitää NHL-jää- kiekkoilija Patrik Lainetta. Valintavaiheessaan hän päätti panostaa kaikkensa urheilulle, eikä hän ole käyttänyt ikinä alkoholia. (HS 2017.)

Nuori urheilija tarvitsee myös toimintaympäristöltään edellytykset laatutekijöiden mahdol- listamiseksi. Valintavaiheessa urheilija itse on keskiössä, mutta perhe, valmentaja, urheilu- seura, koulu ja ystävät auttavat häntä kasvamaan sellaiseksi urheilijaksi, kuin hän itse haluaa.

Valintavaiheessa etenkin ystävien merkitys on suuri; kun harjoitusmäärät kasvavat, saa urheilija vertaisistaan tukea harjoitteluunsa. Joukkueurheilu mahdollistaa kilpaurheilussa näi- den vertaissuhteiden syntymisen ja urheilija voi sekä jakaa kokemuksiaan joukkuelaistensa kanssa, että kilpailla heitä vastaan samalla itseään kehittäen. Kuten lapsuusvaiheessa, perheen tuen merkitys on edelleen suuri. Henkinen tuki sekä taloudellinen ja ajallinen kannatus