DISSERTATIONS | HEIDI SIPILÄINEN | HOITOHENKILÖKUNNAN KÄSITYKSIÄ VANHUSTEN... | No 354
uef.fi
PUBLICATIONS OF
THE UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Dissertations in Health Sciences
ISBN 978-952-61-2131-4 ISSN 1798-5706
Dissertations in Health Sciences
THE UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
HEIDI SIPILÄINEN
HOITOHENKILÖKUNNAN KÄSITYKSIÄ VANHUSTEN KALTOINKOHTELUSTA YMPÄRIVUOROKAUTISEN
HOIDON YKSIKÖISSÄ
Tutkimuksessa kuvataan vanhusten kaltoin- kohtelun ilmenemistä ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä sekä kaltoinkohtelulle altis-
tavia tekijöitä, kaltoinkohtelun tunnistamista ja siihen puuttumista.
Yleisin vanhusten kaltoinkohtelun ilmenemis- muoto oli psyykkinen ja sosiaalinen kaltoin-
kohtelu. Myös hoidon laiminlyöntiä ja fyy- sistä kaltoinkohtelua ilmeni. Kaltoinkohtelun
ilmenemiseen olivat yhteydessä huono työil- mapiiri ja kaltoinkohteluun liittyvän ohjeistuk-
sen puuttuminen. Kaltoinkohtelulle altistavat tekijät liittyivät asukkaaseen, henkilökuntaan ja organisaatioon. Työpaikoilla oli harvoin
ohjeita kaltoinkohteluun puuttumiseen.
HEIDI SIPILÄINEN
Hoitohenkilökunnan käsityksiä vanhusten kaltoinkohtelusta ympärivuorokautisen
hoidon yksiköissä
HEIDI SIPILÄINEN
Hoitohenkikökunnan käsityksiä vanhusten kaltoinkohtelusta ympärivuorokautisen
hoidon yksiköissä
Esitetään Itä-Suomenyliopiston terveystieteiden tiedekunnan luvalla julkisesti tarkastettavaksi Medistudian auditoriossa MS300, Kuopiossa, perjantaina,17. Kesäkuuta 2016, klo 12.
Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Health Sciences
Numero 354
Hoitotieteen laitos, Terveystieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto
Kuopio 2016
Grano Oy Kuopio, 2016
Sarjan toimittajat:
Professori Tomi Laitinen, LKT
Lääketieteen laitos, Kliinisen lääketieteen yksikkö, Kliininen fysiologia ja isotooppilääketiede Terveystieteiden tiedekunta
Professori Hannele Turunen, TtT Hoitotieteen laitos Terveystieteiden tiedekunta
Professori Kai Kaarniranta, LKT
Kliinisen lääketieteen yksikkö, Silmätaudit Terveystieteiden tiedekunta
Apulaisprofessori Tarja Malm, FT A.I. Virtanen Instituutti, Neurobiologia
Terveystieteiden tiedekunta
Lehtori Veli-Pekka Ranta, FaT (farmasia) Farmasian laitos
Terveystieteiden tiedekunta
Jakelu:
Itä-Suomen yliopiston kirjasto /Julkaisujen myynti P.L. 1627, 70211 Kuopio
http://www.uef.fi/kirjasto
ISBN (print): 978-952-61-2131-4 ISBN (pdf): 978-952-61-2132-1
ISSN (print): 1798-5706 ISSN (pdf): 1798-5714
ISSN-L: 1798-5706
Tekijän osoite: Hoitotieteen laitos
Terveystieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto KUOPIO
Ohjaajat: Dosentti Päivi Kankkunen, TtT Hoitotieteen laitos
Terveystieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto KUOPIO
Dosentti Tarja Kvist, TtT Hoitotieteen laitos
Terveystieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto KUOPIO
Professori Sirpa Hartikainen, LT Farmasian laitos
Terveystieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto KUOPIO
Esitarkastajat: Professori, emerita, Arja Isola, THT
Hoitotieteen ja terveyshallintotieteen tutkimusyksikkö Oulun yliopisto
OULU
Dosentti Satu Elo, TtT
Hoitotieteen ja terveyshallintotieteen tutkimusyksikkö Oulun yliopisto
OULU
Vastaväittäjä: Dosentti Päivi Voutilainen, TtT Sosiaali- ja terveysministeriö HELSINKI
Sipiläinen, Heidi
The perceptions of elder abuse by care staff in round-the-clock care units.
University of Eastern Finland, Faculty of Health Sciences
Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Health Sciences Number 354. 115 p.
ISBN (print): 978-952-61-2131-4 ISBN (pdf): 978-952-61-2132-1 ISSN (print): 1798-5706 ISSN (pdf): 1798-5714 ISSN-L: 1798-5706
ABSTRACT
The purpose of this study was to describe the occurrence of elder abuse in round-the-clock care units as assessed by care staff and to explain why elder abuse occurs. In addition, the study described the predisposing factors for elder abuse, its identification and interventions, and the factors associated with them.
The data were collected in autumn 2011 by means of a survey of 50 round-the-clock care units. A total of 697 responses were received from people working in these care units (response rate 41 %). The data were statistically analysed ant the occurrence of elder abuse was modelled using logistic regression analysis. The answers to the survey’s open-ended questions were analysed by using inductive content analysis.
The most prevalent forms of elder abuse were psychological and social abuse and these manifested themselves by neglecting the elderly person’s wishes and requests. 85% of the respondents had witnessed psychological and social abuse in the past year. Oral and dental care was the most common form of treatment failure, 80% having witnessed such incidents during the year. Physical abuse was less common, however, as many as 63% felt it had occurred. The study found that financial and sexual abuse were not widespread; the most common manifestation was ridiculing the older person’s sexuality. The occurrence of elder abuse was associated with poor work atmosphere, large care units and the lack of guidance relating to prevention of elder abuse.
The predisposing factors for elder abuse were related to the residents, the care staff and the organization. Older people with cognitive impairment were most vulnerable to abuse, the predisposing factors linked to the care staff were issues relating to well-being in the work-place, lack of skills, and personal characteristics, such as inability to tolerate resident’s aggressive behaviour. The factors linked to organization were low staff levels, conflicts in the work place and various other factors that resulted in increased workload or which had an impact on the physical environment and the way care was delivered.
Guidance how to deal with abuse rarely existed in the work place. About half of the respondents were of the opinion that the abuse is easy to recognize. Obstacles to intervening to prevent abuse were identified as fear of consequences to self and that there would be no consequences to the perpetrator. Intervening to prevent abuse was easier if the work-place had a supportive work environment and guidance on elder abuse existed.
As a result of this study it can be concluded that elder abuse can be prevented by ensuring the well-being of the care staff and by paying attention to creating a positive work environment. In addition, the occurrence of elder abuse can also be prevented by ensuring that sufficient numbers of care staff possess the right skills and are equipped with instructions on how to deal with abuse situations.
National Library of Medicine Classification: WT30; WT27
Medical Subject Headings: Aged; Elder Abuse; Neglect; Nursing homes; Assisted Living Facilities; Hospitals, Nursing; Leadership
Sipiläinen, Heidi
Hoitohenkilökunnan käsityksiä vanhusten kaltoinkohtelusta ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä Itä-Suomen yliopisto, terveystieteiden tiedekunta
Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Health Sciences numero 354. 115 p.
ISBN (print):978-952-61-2131-4 ISBN (pdf): 978-952-61-2132-1 ISSN (print): 1798-5706 ISSN (pdf): 1798-5714 ISSN-L: 1798-5706
TIIVISTELMÄ
Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata vanhusten kaltoinkohtelun ilmenemistä ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä hoitohenkilökunnan arvioimana ja selittää kaltoinkohtelun ilmenemiseen yhteydessä olevia tekijöitä. Lisäksi kuvattiin kaltoinkohtelulle altistavia tekijöitä, kaltoinkohtelun tunnistamista ja siihen puuttumista ja niihin yhteydessä olevia tekijöitä.
Aineisto kerättiin syksyllä 2011 kyselytutkimuksella 50 vanhusten ympärivuorokautisen hoidon yksiköstä eri puolilta maata, kyselyyn vastasi 697 ympärivuorokautisessa hoidossa työskentelevää henkilöä (vastausprosentti 41). Aineisto analysoitiin tilastollisesti ja kaltoinkohtelun ilmenemistä mallinnettiin logistisen regressioanalyysin avulla. Vastaajien avovastaukset analysoitiin induktiivisen sisällönanalyysin avulla.
Yleisin kaltoinkohtelun ilmenemismuoto ympärivuorokautisessa hoidossa oli psyykkinen ja sosiaalinen kaltoinkohtelu ja sen muodoista vanhuksen toiveiden ja pyyntöjen huomioimatta jättäminen. 85 % vastaajista oli havainnut psyykkistä ja sosiaalista kaltoinkohtelua viimeisen vuoden aikana. Hoidon laiminlyönnistä yleisin oli suun ja hampaiden hoidon laiminlyönti, 80 % oli havainnut sitä vuoden aikana. Fyysinen kaltoinkohtelu oli harvinaisempaa, silti jopa 63 % mielestä sitä oli ilmennyt. Taloudellista ja seksuaalista hyväksikäyttöä ilmeni vain vähän, yleisintä oli vanhuksen seksuaalisuuden pilkkaaminen tai sille naureskelu. Kaltoinkohtelun ilmenemiseen olivat yhteydessä huono työilmapiiri, suuri ympärivuorokautinen yksikkö ja kaltoinkohteluun liittyvän ohjeistuksen puuttuminen.
Kaltoinkohtelulle altistavat tekijät liittyivät asukkaaseen, henkilökuntaan ja organisaatioon. Muistisairaat vanhukset olivat alttiimpia kaltoinkohtelulle. Hoitajien hyvinvoinnin ongelmat, puutteet osaamisessa ja henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten kyvyttömyys kestää asukkaan aggressiivista käytöstä, olivat henkilökuntaan liittyviä altistavia tekijöitä. Organisaatioon liitettiin altistavina tekijöinä alhainen henkilöstömitoitus, ristiriidat työyhteisössä sekä erilaiset työssä kuormittavat ja fyysiseen ympäristöön liittyvät tekijät.
Työpaikoilla oli harvoin kaltoinkohteluun liittyvää ohjeistusta. Noin puolet vastaajista oli sitä mieltä, että kaltoinkohtelu on helppo tunnistaa. Kaltoinkohteluun puuttumisen esteitä olivat pelko puuttumisen seurauksista itselle ja se, ettei puuttumisesta ole seurauksia kaltoinkohtelijalle. Kun työilmapiiriä pidettiin hyvänä ja työpaikalla oli kaltoinkohteluun liittyvää ohjeistusta, oli puuttuminen helpompaa.
Johtopäätöksenä voidaan todeta että kaltoinkohtelua voidaan ehkäistä huolehtimalla henkilökunnan työhyvinvoinnista ja työyhteisöjen ilmapiiristä. Kaltoinkohtelua voidaan ehkäistä lisäksi varmistamalla riittävä henkilöstömäärä ja henkilökunnan osaaminen ja antamalla ohjeet kaltoinkohtelutilanteiden varalle.
Luokitus: WT30; WT27
Yleinen Suomalainen asiasanasto: vanhukset; kaltoinkohtelu; laiminlyönti; vanhainkodit; palvelutalot;
vuodeosastot; hoitotyö; johtaminen
Kiitokset
Vanhusten kohtelu ympärivuorokautisessa hoidossa on ollut kiinnostukseni kohteena useiden vuosien ajan. Olen työskennellyt ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä ja työssäni kehittänyt vanhusten hoitoa ja kohtelua niissä. Jatko-opiskelijana Itä-Suomen yliopistossa sain mahdollisuuden tarkastella ilmiötä myös tutkimuksen näkökulmasta ja haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette olleet mukana tutkimusprosessin eri vaiheissa.
Ohjaajani TtT, dosentti Päivi Kankkunen, TtT, dosentti Tarja Kvist ja LT, professori Sirpa Harkikainen saavat sydämelliset kiitokseni toimimisesta oppainani tutkimuksen tekemisen maailmassa. Kiitos keskusteluista, kannustuksesta, haastamisesta ja siitä, että olette opettaneet minua perustelemaan tekemiäni päätöksiä.
Kiitän lämpimästi väitöskirjatyön esitarkastajia, THT, professori Arja Isolaa ja TtT, dosentti Satu Eloa rakentavista ja kannustavista huomioista, jotka veivät käsikirjoitusta vielä loppusuoralla eteenpäin.
Tilastotieteellisestä avusta kiitän tilastotieteen asiantuntija Marja-Leena Lamidia ja abstraktin työstämisestä MBA Daniel Jackia ja MSc Mikko Ovaskaista. TtT Maija Rantala saa kiitokseni lukuisista keskusteluista tutkijakoulun opintojaksojen aikana ja kongressimatkalla aina Australiaan saakka sekä arvokkaista neuvoista etenkin tutkimuksen tilastollisia analyysejä tehdessäni. Kiitos niille hoitajille, hoitotyön johtajille, asiantuntijoille ja tutkijoille, jotka osallistuivat asiantuntijapaneeleihin tutkimusprosessin aikana.
Kiitän niitä organisaatioita, jotka myönsivät tutkimukselle tutkimusluvat ja joilla oli rohkeutta lähteä mukaan selvittämään arkaa, vanhusten hoitotyöhön liittyvää aihetta.
Kiitän lämpimästi kaikkia niitä hoitajia eri puolilla Suomea, jotka vastasivat kyselyyn. Moni teistä kirjoitti, että vastasi, koska aihe oli tärkeä ja koska uskoi, että tutkimustulosten avulla voidaan kehittää vanhusten hoitotyötä. Toivon, että tutkimustuloksia hyödyntämällä voidaan vastata odotuksiinne.
Kiitän työkavereitani, esimiestäni, ystäviäni ja sukulaisiani kannustuksesta ja kiinnostuksesta tutkimustani kohtaan. Aviopuolisoni, DI Ilkka Sipiläinen saa kiitokseni väitöskirjan suomenkielen tarkastuksesta, tietoteknisestä avusta ja tilastollisiin menetelmiin paneutumisesta. Kiitos kun kannustit, tuit ja uskoit tutkimuksen valmistumiseen.
Tutkimustani ovat apurahoin tukeneet Kunnallisalan kehittämissäätiö, Olvi-säätiö, Helsingin kaupunki ja Itä-Suomen yliopiston Hoitotieteen laitos. Kiitän saamastani taloudellisesta tuesta, joka on mahdollistanut tämän tutkimuksen tekemisen.
Espoossa huhtikuussa 2016. Heidi Sipiläinen
Käsitteet
Hoitohenkilökunta: vanhusten ympärivuorokautisessa hoidossa työskentelevä henkilökunta, myös terapiahenkilökunta, hoidossa avustava henkilökunta ja hoitotyön johtajat.
Kaltoinkohtelulle altistavat tekijät: kaltoinkohtelun ilmenemiseen yhteydessä olevat tekijät.
Kaltoinkohtelun ilmeneminen: kaltoinkohtelun esiintyvyys.
Vanhusten ympärivuorokautinen hoito: tehostettu ja tavallinen palveluasuminen, vanhainkotihoito, terveyskeskusten pitkäaikainen vuodeosastohoito.
Sisällysluettelo
1 JOHDANTO ... 1
2 TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT... 4
2.1 Vanhusten ympärivuorokautista hoitoa ohjaava lainsäädäntö ja valvonta ... 4
2.2 Ympärivuorokautinen hoito ... 5
2.2.1 Vanhusten hoidon palvelujärjestelmä ... 5
2.2.2 Ympärivuorokautisen hoidon asiakkaat ... 8
2.2.3 Ympärivuorokautisessa hoidossa työskentelevä henkilökunta ... 8
2.3 Vanhusten kaltoinkohtelu ... 9
2.3.1 Kirjallisuuskatsauksen toteuttaminen ... 9
2.3.2 Kaltoinkohtelun määrittely ... 11
2.3.3 Kaltoinkohtelun ilmeneminen ... 12
2.3.4 Kaltoinkohtelulle altistavat tekijät ympärivuorokautisessa hoidossa ... 19
2.3.5 Kaltoinkohtelu asukkaan ja henkilökunnan kokemuksena ... 26
2.3.6 Kaltoinkohtelun tunnistaminen ja siihen puuttuminen ... 27
2.3.7 Kaltoinkohtelun ennaltaehkäisy ... 29
2.3.8 Aikaisemmassa kaltoinkohtelututkimuksessa käytetyt kyselylomakkeet... 31
2.3.9 Yhteenveto kirjallisuuskatsauksesta ... 33
3 TUTKIMUKSEN TARKOITUS, TAVOITE JA TUTKIMUSKYSYMYKSET ... 35
4 AINEISTO JA MENETELMÄT ... 36
4.1 Kyselylomakkeen kehittäminen ... 36
4.2 Aineiston käsittely ja analysointi ... 41
5 TUTKIMUSTULOKSET ... 45
5.1 Osallistujien taustatiedot ... 45
5.2 Henkilökunnan käsityksiä kaltoinkohtelun ilmenemisestä ... 48
5.3 Taustatekijöiden yhteys vastaajien käsityksiin kaltoinkohtelun ilmenemisestä ja kaltoinkohtelun ilmenemistä selittävät tekijät ... 56
5.4 Henkilökunnan käsityksiä kaltoinkohtelulle altistavista tekijöistä ... 68
5.5 Henkilökunnan käsityksiä kaltoinkohtelun tunnistamisesta ja puuttumisesta sekä niihin yhteydessä olevat tekijät ... 78
5.6 Yhteenveto tutkimustuloksista... 82
6 POHDINTA ... 84
6.1 Tutkimustulosten pohdinta ... 84
6.2 Tutkimuksen eettiset lähtökohdat ... 92
6.3 Tutkimuksen luotettavuus ... 93
7 PÄÄTELMÄT JA SUOSITUKSET ... 96
8 JATKOTUTKIMUSEHDOTUKSET ... 98
LÄHTEET ... 99
LIITTEET ... 116
Liitteet, kuviot ja taulukot
Liitetaulukko 1. Tutkimukset kaltoinkohtelusta.
Liitetaulukko 2. Mittarin väittämien taustalla olevat tutkimukset.
Liitetaulukko 3. Toisen asiantuntijapaneelin arviot mittarin väittämien selkeydestä ja tärkeydestä.
Liite 3. Informaatiokirje tutkimukseen osallistujille.
Liite 4. Kyselylomake.
Kuvio 1. Yhteenveto tutkimuksen lähtökohdista.
Kuvio 2. Vanhusten kaltoinkohteluun liittyvän mittarin kehittäminen.
Kuvio 3. Aineiston keruun toteuttaminen.
Kuvio 4. Henkilökunnan käsityksiä psyykkisestä ja sosiaalisesta kaltoinkohtelusta.
Kuvio 5. Henkilökunnan käsityksiä fyysisestä kaltoinkohtelusta.
Kuvio 6. Hoidon laiminlyönnin ilmeneneminen ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä.
Kuvio 7. Henkilökunnan käsityksiä asukkaaseen liittyvistä kaltoinkohtelulle altistavista tekijöistä.
Kuvio 8. Henkilökunnan käsityksiä hoitavaan henkilöön liittyvistä altistavista tekijöistä.
Kuvio 9. Henkilökunnan käsityksiä fyysiseen toimintaympäristöön liittyvistä altistavista tekijöistä.
Kuvio 10. Henkilökunnan käsityksiä yksikön henkilöstöön liittyvistä kaltoinkohtelulle altistavista tekijöistä.
Kuvio 11. Henkilökunnan käsityksiä johtamiseen liittyvistä kaltoinkohtelulle altistavista tekijöistä.
Kuvio 12. Henkilökunnan käsityksiä kaltoinkohtelulle altistavista ristiriidoista.
Kuvio 13. Henkilökunnan käsityksiä työssä kuormittavista, kaltoinkohtelulle altistavista tekijöistä.
Kuvio 14. Henkilökunnan käsityksiä kaltoinkohteluun puuttumisesta.
Kuvio 15. Yhteenveto tutkimustuloksista.
Taulukko 1. Ympärivuorokautista hoitoa ja sen henkilöstöä ohjaava lainsäädäntö.
Taulukko 2. Palvelujärjestelmä vanhusten hoidossa.
Taulukko 3. Tiedonhaku eri tietokannoista.
Taulukko 4. Yhteenveto kirjallisuuskatsauksessa mukana olleista tutkimuksista (n=127).
Taulukko 5. Tutkimuksia fyysisen kaltoinkohtelun ilmenemisestä.
Taulukko 6. Tutkimuksia psyykkisen ja sosiaalisen kaltoinkohtelun ilmenemisestä.
Taulukko 7. Tutkimuksia hoidon laiminlyönnin ilmenemisestä.
Taulukko 8. Tutkimuksia vanhusten oikeuksien loukkaamisesta.
Taulukko 9. Kaltoinkohtelulle altistavia asukkaaseen liittyviä tekijöitä.
Taulukko 10. Kaltoinkohtelulle altistavia henkilökuntaan liittyviä tekijöitä.
Taulukko 11. Kaltoinkohtelulle altistavia ulkoisia ja ympäristöön liittyviä tekijöitä.
Taulukko 12. Tutkimuksia kaltoinkohtelun tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta.
Taulukko 13. Tutkimuksia kaltoinkohtelun ennaltaehkäisystä.
Taulukko 14. Cronbachin alfa esitestauksen mittarille ja sen osioille.
Taulukko 15. Keskiarvosummamuuttujien jakauma; henkilökunnan käsityksiä kaltoinkohtelun ilmenemisestä.
Taulukko 16. Aineiston muokkaaminen.
Taulukko 17. Käytetyt tilastolliset analyysimenetelmät.
Taulukko 18. Vastaajien ikä ja työkokemus vuosina.
Taulukko 19. Vastaajien taustatietoja (%).
Taulukko 20. Vastaajien käsityksiä kaltoinkohteluun liittyvästä koulutuksesta ja ohjeistuksesta (%, n).
Taulukko 21. Vastaajien käsityksiä hoidon laadusta, työilmapiiristä ja työtyytyväisyydestä (%, n).
Taulukko 22. Henkilökunnan käsityksiä psyykkisen ja sosiaalisen kaltoinkohtelun ilmenemisestä (%).
Taulukko 23. Henkilökunnan käsityksiä fyysisen kaltoinkohtelun ilmenemisestä (%).
Taulukko 24. Henkilökunnan käsityksiä taloudellisen ja seksuaalisen hyväksikäytön ilmenemisestä (%).
Taulukko 25. Henkilökunnan käsityksiä hoidon laiminlyönnin ilmenemisestä (%).
Taulukko 26. Hoitopaikan tyypin yhteys kaltoinkohtelun ilmenemiseen vähintään kerran viimeisen vuoden aikana (%).
Taulukko 27. Hoitopaikan sijainnin yhteys kaltoinkohtelun ilmenemiseen vähintään kerran viimeisen vuoden aikana (%).
Taulukko 28. Hoitopaikan asiakasluvun yhteys kaltoinkohtelun ilmenemiseen vähintään kerran viimeisen vuoden aikana (%).
Taulukko 29. Vastaajan sukupuolen yhteys kaltoinkohtelun ilmenemiseen vähintään kerran viimeisen vuoden aikana (%).
Taulukko 30. Työilmapiirin yhteys kaltoinkohtelun ilmenemiseen vähintään kerran viimeisen vuoden aikana (%).
Taulukko 31. Hoidon laadun yhteys kaltoinkohtelun ilmenemiseen vähintään kerran viimeisen vuoden aikana (%).
Taulukko 32. Asukkaille annettujen ohjeiden yhteys kaltoinkohtelun ilmenemiseen (%).
Taulukko 33. Psyykkisen ja sosiaalisen kaltoinkohtelun ilmenemiseen yhteydessä olevat muuttujat regressioanalyysin mukaan (n=656).
Taulukko 34. Psyykkisen ja sosiaalisen kaltoinkohtelun ilmenemismuotoihin yhteydessä olevia tekijöitä.
Taulukko 35. Hengellisen ja sosiaalisen kaltoinkohtelun ilmenemiseen yhteydessä olevat tekijät regressioanalyysin mukaan.
Taulukko 36. Soittokellon käytön estämiseen, huoneeseen menemiseen koputtamatta ja intimiteetin loukkaamiseen yhteydessä olevat tekijät.
Taulukko 37. Fyysisen kaltoinkohtelun ilmenemiseen yhteydessä olevat muuttujat regressioanalyysin mukaan (n=654).
Taulukko 38. Fyysisen kaltoinkohtelun ilmenemismuotoihin yhteydessä olevat tekijät.
Taulukko 39. Hoidon laiminlyönnin ilmenemistä parhaiten selittävät muuttujat regressioanalyysin mukaan (n=652).
Taulukko 40. Hoidon laiminlyönnin ilmenemismuotoihin yhteydessä olevat tekijät Taulukko 41. Henkilökunnan käsityksiä kaltoinkohteluun puuttumisesta.
1 Johdanto
Vanhusten ympärivuorokautisella hoidolla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa tehostettua ja tavallista palveluasumista, vanhainkotihoitoa ja terveyskeskusten vuodeosastohoitoa. Hoito voi olla lyhytaikaista tai pysyvää. Suomalaisissa vanhainkodeissa, palvelutaloissa ja terveyskeskuksen vuodeosastoilla on hoidettavana ja asuu noin 84 000 vanhusta (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2012). Noin 10 % 75 vuotta täyttäneistä saa sosiaali- tai terveydenhuollon laitos- ja asumispalveluita. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2014.) Kuka tahansa ympärivuorokautisessa hoidossa olevista henkilöistä voi joutua hoitopaikassaan kaltoinkohdelluksi. Ympärivuorokautisessa hoidossa olevia vanhuksia hoitaa yli 50 000 henkilöä (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015), voisiko kuka tahansa heistä olla kaltoinkohtelija?
Vanhusten kaltoinkohtelu on luottamuksellisessa suhteessa tapahtuvaa toisen ihmisen epäasiallista kohtelua. Se voi olla kertaluonteista tai toistuvaa ja se aiheuttaa kaltoinkohtelun kohteena olevalle ihmiselle jonkinlaista haittaa, harmia, kärsimystä tai surua. (WHO 2011.) Kaltoinkohtelua voi tapahtua vanhuksen kodin lisäksi erilaisissa hoitopaikoissa;
palvelutaloissa, vanhainkodeissa, sairaaloissa ja päivätoimintayksiköissä (Penhale 2008).
Kaltoinkohtelu voi ilmetä psyykkisenä, sosiaalisena tai fyysisenä kaltoinkohteluna, taloudellisena tai seksuaalisena hyväksikäyttönä sekä hoidon laiminlyöntinä.
Ympärivuorokautisen hoidon yksikössä kaltoinkohtelija voi olla henkilökuntaan kuuluva, hoitopaikan toinen asukas tai siellä vieraileva henkilö. (WHO 2011.) Vanhuksiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta jää usein piiloon (Sosiaali- ja terveysministeriö 2008b). On arvioitu, että noin kuusi prosenttia vanhuksista joutuu kaltoinkohtelun uhriksi (Selwood & Cooper 2008).
Hoitolaitoksissa kaltoinkohtelua tapahtuu enemmän kuin kodeissa, henkilökunnasta jopa yli 90
% on havainnut sitä (Malmedal ym. 2009a, Selwood & Cooper 2009, Cooper ym. 2008).
Kaltoinkohtelu on noussut ensimmäisen kerran julkiseen keskusteluun 1970-luvulla Isossa- Britanniassa. Aikaisemmin sitä on pidetty lähinnä yksityisenä asiana tai tabuna, josta ei ole puhuttu julkisesti. Vanhusten kaltoinkohtelu on viimeisin tunnistettu henkilöiden välisen väkivallan muoto. (Penhale 2008, O’Connor & Rowe 2005.) Siitä, mitä vanhusten kaltoinkohtelu on, ei aina ole yhteistä käsitystä ja esimerkiksi Euroopan maista kahdessa kolmesta on määritelty, mitä tarkoitetaan vanhusten kaltoinkohtelulla (Podnieks ym. 2010). Väestön ikääntymisen myötä yhä useampi henkilö on vanhusten kaltoinkohtelun riskiryhmässä (WHO 2011). Vuoden 2013 lopussa Suomessa oli yli miljoona 65 vuotta täyttänyttä henkilöä (Tilastokeskus 2014), mahdollista vanhusten kaltoinkohtelun riskiryhmään kuuluvaa.
Sisäasiainministeriö (2011) on suositellut että viranomaisilla olisi lakiin kirjattu velvollisuus puuttua vanhusten kaltoinkohteluun. Sosiaali- ja terveysalan eettiset suositukset ohjaavat alalla työskenteleviä henkilöitä. Hoitotyö perustuu ihmisarvon ja ihmisen kunnioittamiseen ja käytännössä se näkyy esimerkiksi asiakkaan valintojen ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamisena. Toiminnan lähtökohtana on asiakkaan etu, hyvän tekeminen ja vahingon välttäminen. Sosiaali- ja terveysalan työntekijät toimivat yhteistyössä asiakkaiden ja omaisten kanssa arvostavassa ja inhimillisessä vuorovaikutussuhteessa. Palvelujen laadusta huolehtiminen on ammattihenkilöiden vastuulla ja taloudellisten voimavarojen kohdentamisella on varmistettava, että toimintaympäristössä on mahdollista toteuttaa laadukasta hoitoa ja palveluita. (ETENE 2011.) Vanhusten palvelujen laatusuosituksessa on
koottu yhteen palvelujen järjestämistä koskevia eettisiä periaatteita. Niissä nousee esiin itsemääräämisoikeuden toteuttaminen ja sen edistäminen. Muita eettisiä periaatteita ovat oikeudenmukaisuus, osallisuus, yksilöllisyys ja turvallisuus. Turvallisuuden periaate sisältää myös kaltoinkohtelun ennaltaehkäisyn. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2008a.)
Vanhainkodeissa, palvelutaloissa tai terveyskeskusten vuodeosastoilla on hoidettavana vanhoja ihmisiä. Nykysuomen sanakirjan (1978) mukaan vanhus-sana tarkoittaa hyvin vanhaa ihmistä. Monesti vanhus sanan rinnalla tai sen tilalla käytetään sanoja ikääntynyt, ikäihminen tai seniori. Vanhustutkimuksessa on käytetty vanhoista ihmisistä käsitteitä ikääntyvä tai ikääntynyt (Stolt ym. 2014, Elo ym. 2012, Äyräväinen ym. 2012, Räsänen ym. 2010), iäkäs tai ikäihminen (Vähäkangas ym. 2013, Kuusela ym. 2010, Liikanen 2010, Mäkelä ym. 2010) tai eläkeikäinen (Haarni 2010) ja myös vanha ihminen (Pirhonen 2013). Tässä tutkimuksessa käytettiin käsitettä vanhus, koska tutkimuksen mielenkiinnon kohteena ovat vanhat ihmiset, joilla on sairauksia ja toimintakyvyn vajeita ja jotka tarvitsevat hoivaa ja huolenpitoa ympäri vuorokauden.
Daly ja kumppanit (2011) selvittivät systemaattisen kirjallisuuskatsauksen avulla vanhusten kaltoinkohtelua. Kirjallisuuskatsauksessa löydettiin 590 aihetta käsittelevää tutkimusta.
Ensimmäiset tutkimukset oli julkaistu 1970-luvun puolen välin jälkeen. Tutkimuksista suurin osa (n=493) oli erilaisia kuvailevia tai selittäviä tutkimuksia, 14 oli kaksoissokkotutkimuksia ja 93 tapaustutkimuksia tai asiantuntijoiden lausumia. Valtaosa tutkimuksista (n=492) oli kvantitatiivisia tutkimuksia ja tutkimuksia oli julkaistu 32 eri maasta. Artikkeleita oli julkaistu 203 eri lehdessä. Tutkimukset käsittelivät esimerkiksi kaltoinkohtelun ilmenemismääriä, joita oli tutkittu suurissa epidemiologisissa tutkimuksissa ja kysymällä terveydenhuollon ammattilaisilta ja omaisilta sekä analysoimalla erilaisia rekistereitä. Vain vähän tutkimusta oli tehty kaltoinkohtelun ennaltaehkäisystä. (Daly ym. 2011.) Ympärivuorokautisessa hoidossa tapahtuvaa kaltoinkohtelua on tutkittu melko vähän (Burns ym. 2013), tutkimusta on tehty lähinnä vanhainkoti- tai sairaalaympäristössä, vähemmän palveluasumisen yksiköissä (Phillips ym. 2013). Maailman terveysjärjestön mukaan ei ole tutkittu riittävästi kaltoinkohtelulle altistavia ja siltä suojaavia tekijöitä. Etenkin ympärivuorokautisessa hoidossa olevia altistavia tekijöitä pitäisi tutkia enemmän. Tällaisen tutkimuksen avulla voidaan saada tietoa, jota hyödyntämällä voitaisiin ennaltaehkäistä kaltoinkohtelua. (WHO 2011.) Tutkimuksen avulla tulisi entistä enemmän parantaa vanhusten elämän ja hoivan laatua (Lääkärilehti 2009).
Vanhusten kaltoinkohtelu Suomessa on ollut vähän tutkittu aihe (Hiltunen 2015).
Gerontologista tutkimusta on tehty viime vuosina esimerkiksi muistisairaiden leikkauksen jälkeisestä kivun hoidosta (Rantala 2014), iäkkäiden jalkaterveydestä (Stolt 2012) ja Alzheimerin tautia sairastavien omaishoitajista (Välimäki 2012). Suomessa ympärivuorokautisessa hoidossa tapahtuvaa kaltoinkohtelua on tutkittu omaisten näkökulmasta (Soini ym. 2013, Perälä &
Räikkönen 2000, Isola ym. 1997), haastattelemalla hoitotyön johtajia (Sipiläinen ym. 2009, 2011) ja selvitettäessä organisaation hoitotyön laatua (Isola ym. 2005, Voutilainen ym. 2001). Yksi kaltoinkohtelun ilmenemismuoto on vanhuksen fyysinen rajoittaminen, josta on tehty joitakin tutkimuksia (Saarnio & Isola 2010, Nurminen ym. 2009, Saarnio 2009). Vanhusten kaltoinkohtelu on noussut esiin myös tutkimuksissa, joissa on tutkittu eettisiä ongelmatilanteita ympärivuorokautisessa hoidossa (Saarnio ym. 2012, Teeri ym. 2008, Teeri ym. 2006) sekä tutkittaessa muistisairaiden vanhusten hoitoa (Topo ym. 2007). Tämä tutkimus edustaa gerontologista hoitotieteellistä tutkimusta ja terveyspalvelututkimusta. Tutkimus toi tieteenalalle uutta tietoa hoitohenkilökunnan näkemyksistä vanhusten kaltoinkohtelusta ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata kaltoinkohtelun ilmenemistä ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä hoitohenkilökunnan arvioimana ja kuvata kaltoinkohtelun ilmenemiseen yhteydessä olevia tekijöitä. Tarkoituksena oli myös kuvata kaltoinkohtelun tunnistamista ja siihen puuttumista ja niihin yhteydessä olevia tekijöitä.
Tutkimuksen tavoitteena oli selittää kaltoinkohtelun ilmenemistä, tunnistamista ja siihen puuttumista. Lisäksi tavoitteena oli tuottaa tietoa, jota hyödyntämällä voidaan ehkäistä
vanhusten kaltoinkohtelua ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä. Tässä tutkimuksessa oltiin kiinnostuneita kaltoinkohtelusta, jossa kaltoinkohtelijana on hoitopaikassa työskentelevä henkilö.
2 Tutkimuksen lähtökohdat
2.1 VANHUSTEN YMPÄRIVUOROKAUTISTA HOITOA OHJAAVA LAINSÄÄDÄNTÖ JA VALVONTA
Tässä luvussa kuvataan, miten lainsäädännön avulla ohjataan vanhusten ympärivuorokautista hoitoa ja miten viranomaiset valvovat hoidon järjestämistä ja toteutumista. Useat lait ottavat kantaa vanhuksen asemaan ja oikeuksiin, sekä omassa kodissa että ympärivuorokautisen hoidon yksikössä (ks. taulukko 1). Suomen Perustuslaissa (1999) on määritelty jokaisen ihmisen oikeus koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Kenenkään ihmisarvoa ei saa loukata. Sekä laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (2000) että laki potilaan asemasta ja oikeuksista (1992) ottavat kantaa asiakkaan ja potilaan kohteluun ja itsemääräämisoikeuteen.
Asiakasta ja potilasta on hoidettava ja hoitoa suunniteltava yhteistyössä asiakkaan kanssa, hänen ihmisarvoaan, yksityisyyttään ja itsemääräämisoikeuttaan kunnioittaen.
Itsemääräämisoikeutta on pohdittu valtakunnallisella tasolla ja Sosiaali- ja terveysministeriön kokoama työryhmä on tehnyt ehdotuksen uudeksi itsemääräämislaiksi, jonka tavoitteena on vahvistaa sosiaalihuollon asiakkaan ja potilaan itsemääräämisoikeutta ja vähentää rajoitustoimenpiteiden käyttöä (Sosiaali- ja terveysministeriö 2014).
Lainsäädännössä on otettu kantaa palveluiden järjestämiseen (mm. Sosiaalihuoltolaki 1982, Kansanterveyslaki 1972), toimitiloihin ja henkilöstöön (mm. Laki yksityisistä sosiaalipalveluista 2011) ja asukkaalle annettaviin apuvälineisiin (Terveydenhuoltolaki 2010). Laki asuinhuoneiston vuokrauksesta (1995) on perustana vuokrasopimukselle palveluasumisessa, ja Kuluttajansuojalaki (1978) taas määrittää asiakkaan oikeuksia hänen ostaessaan yksityisiä palveluita. Mielenterveyslaissa (1990) säädetään tahdosta riippumattomasta hoidosta.
Lainsäädäntö ottaa kantaa myös ympärivuorokautisen hoidon henkilöstöön (Laki sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista 2005, Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä 1994). Taulukkoon 1 on koottu lakeja, jotka ohjaavat ympärivuorokautisesta hoidosta.
Taulukko 1. Ympärivuorokautista hoitoa ja sen henkilöstöä ohjaava lainsäädäntö Laki tai asetus
Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 980/2012 Laki yksityisistä sosiaalipalveluista 922/2011
Terveydenhuoltolaki 1326/2010
Laki sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista 272/2005 Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 812/2000
Suomen perustuslaki 731/1999
Laki asuinhuoneiston vuokrauksesta 481/1995 Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä 559/1994 Laki potilaan asemasta ja oikeuksista 785/1992
Laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista 734/1992 Mielenterveyslaki 1116/1990
Sosiaalihuoltolaki 710/1982 Kuluttajansuojalaki 38/1978 Kansanterveyslaki 66/1972
Kansainvälisen tutkimuksen mukaan vain harvassa maassa on ikäspesifiä lakia, jossa otettaisiin kantaa kaltoinkohteluun. Vanhusten kanssa työskentelevillä ammattihenkilöillä on myös huono tietämys näistä kaltoinkohteluun liittyvistä laeista. (Podnieks ym. 2010.) Suomessa tuli 1.7.2013 voimaan Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden
sosiaali- ja terveyspalveluista. Julkisuudessa käytetään usein laista nimitystä
”vanhuspalvelulaki”. Lain tavoitteena on tukea väestötasolla vanhuuseläkeikäisten hyvinvointia, terveyttä, toimintakykyä ja itsenäistä suoriutumista sekä parantaa heidän vaikutusmahdollisuuksiaan kunnan päätöksentekoon. Yksilötasolla tavoitteena on parantaa laadukkaiden, oikea-aikaisten, yksilöllisten palvelujen saantia ja vaikuttaa vanhuksen omien palveluiden toteuttamiseen. Laissa on määritelty kunnan yleiset velvollisuudet tavoitteiden toteutumisen varmistamiseksi, esimerkiksi velvollisuus arvioida palvelun laatua. Lain mukaan pitkäaikaishoitoa ohjaavia periaatteita ovat turvallisuus, merkityksellinen ja arvokas elämä sekä sosiaalinen vuorovaikutus ja hyvinvointia ylläpitävä toiminta. Lakia valmisteltaessa käytiin paljon keskustelua siitä, tulisiko siinä olla kirjattuna henkilöstön minimimitoitus ympärivuorokautisessa hoidossa (0,5 hoitajaa asukasta kohden). Mitoitusta ei kirjattu lakiin mutta hallitus arvioi mitoituksen toteutumista ja tarvittaessa antaa esityksen lain täsmentämisestä mitoituksen osalta. (Kuusisto 2013, Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 2012, Uotinen 2013).
Ympärivuorokautisen hoidon valvontaan osallistuu useita eri tahoja. Yksityisten palveluntarjoajien valvontaa säädellään lailla, ja palvelujen järjestämiseen tarvitaan aluehallintoviraston lupa. Aluehallintovirasto valvoo ympärivuorokautisen hoidon yksiköitä yhdessä kunnan kanssa. Valvira on ohjeistanut aluehallintovirastoja valvontatehtävässä taatakseen mahdollisimman yhdenmukaisen valvonnan eri puolilla maata. (Työ- ja elinkeinoministeriö 2010.) Vanhuspalvelulaki velvoittaa toimintayksiköt omavalvontaan (Aejmelaeus ym. 2014). Valviran (2014) määräyksen mukaan vuoden 2015 alusta kaikilla yksityisillä sosiaalipalvelujen tuottajilla ja julkisilla ikääntyneille sosiaalihuollon palveluja tuottavilla toimintayksiköillä tulee olla omavalvontasuunnitelma. Omavalvontasuunnitelma on oltava yksikössä asukkaille, omaisille tai muille asiasta kiinnostuneille nähtävänä.
Omavalvontasuunnitelmassa yksiköiden on kuvattava mm. ne toimintatavat, joilla varmistetaan asukkaiden asiallinen kohtelu ja menettelytavat, jos epäasiallista kohtelua ilmenee.
Eduskunnan oikeusasiamies pyysi vuonna 2009 lääninhallituksilta selvitystä vanhusten hoitoon ja kohteluun liittyvistä mahdollisista epäkohdista, joita on tullut tarkastuksissa ilmi, sekä havaintoja henkilöstömitoituksista. Lääninhallitusten vastaukset on koottu Ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten hoito ja sen valvonta –muistioon. (Paunio 2010.) Henkilöstömitoituksiin liittyen lääninhallitukset ilmoittivat, että vanhusten palvelujen laatusuosituksen mukainen henkilöstömitoitus toteutuu osassa paikoissa ja osassa taas mitoitukset ovat jääneet suositusta pienemmäksi. Ongelmana mitoituksen laskemisessa on ollut kuntien ja lääninhallitusten näkemyserot siitä, ketkä henkilökunnasta katsotaan kuuluvaksi mitoitukseen. Sijaisten käyttämättä jättäminen vuosilomissa ja muissa poissaolotilanteissa laskee henkilökuntamitoitusta. Hoidon laatuun liittyen lääninhallitukset olivat kiinnittäneet huomiota yöpaaston pituuteen, ulkoiluun ja puutteelliseen hygienian hoitoon. Vanhuksilla käytettiin paljon lääkkeitä, mutta lääninhallitukset eivät pystyneet arvioimaan, oliko kyse liikalääkityksestä. Lääninhallitusten selvitysten mukaan ympärivuorokautisessa hoidossa asuvien vanhusten liikkumista rajoitettiin esimerkiksi geriatrisin tuolein, ryhmäkotien lukituin ovin ja turvavöitä käyttämällä. Perusteena liikkumisen rajoitukselle oli usein asukkaan turvallisuus. (Paunio 2010.)
2.2 YMPÄRIVUOROKAUTINEN HOITO
2.2.1 Vanhusten hoidon palvelujärjestelmä
Vanhusten ympärivuorokautisen hoidon järjestämisestä vastaa yleensä kunta, ja se voi joko tuottaa palvelut itse omana toimintanaan tai yhdessä toisen kunnan kanssa tai ostamalla ne joltakin toiselta palveluntuottajalta (Sinervo ym. 2010, Työ- ja elinkeinoministeriö 2010). Sekä sosiaali- että terveystoimi järjestävät vanhuspalveluita. Terveydenhuoltopalveluita ovat
erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon vuodeosastohoito, päiväsairaalat, kotisairaanhoito sekä erikois- ja perussairaanhoidon avopalvelut. Sosiaalihuollon palveluita ovat pääasiassa pitkäaikainen vanhainkotihoito, palveluasuminen ja päivätoiminta.
Sosiaalihuollon avopalveluiden avulla tuetaan kotona asumista esimerkiksi kotipalvelun, omaishoidon tuen ja ateriapalvelun avulla. (Luoma 2007.) Vanhusten palveluita voidaan tarkastella kotihoitona ja laitoshoitona, jolloin tavallinen ja tehostettu palveluasuminen ovat kotihoitoa ja vanhainkotihoito sekä terveyskeskusten vuodeosastohoito ovat laitoshoitoa (Noro ym. 2014a).
Kun kunta ostaa palvelut yksityiseltä palveluntuottajalta, on kunnalla silti vastuu ostamiensa palveluiden laadusta (Aejmelaeus ym. 2014). Yksityisiä palveluntuottajia ovat yritykset ja järjestöt, ja esimerkiksi vuonna 2010 Suomessa oli yhteensä hieman yli 800 yksityistä palveluntuottajaa tuottamassa vanhusten asumispalveluita. Noin kaksi kolmasosaa on yritysten tuottamia palveluita ja yksi kolmannes järjestöjen. Yksityisten palveluntuottajien määrä on kasvanut 2000-luvun ajan ja kunnat ostavat suurimman osan palveluista. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2011.) Yksityinen sektori tuottaa etenkin tehostettua palveluasumista (Jussmäki & Mäkelä 2014). Vuonna 2011 yli 65 vuotta täyttäneiden perusterveydenhuollon pitkäaikaisen vuodeosastohoidon, vanhusten laitoshoidon ja palveluasumisen kustannukset olivat lähes 2,7 miljardia euroa (Rättö ym. 2014) Vanhuspalveluiden järjestämisen uudistamista tarkastellaan osana tulevaa sote-uudistusta (Sosiaali- ja terveysministeriö 2015).
Suomessa vanhustenhoito on pitkään painottunut laitoshoitoon, ja esimerkiksi muihin maihin verrattuna Suomessa on ollut paljon pitkäaikaista sairaalahoitoa vanhuksille terveyskeskusten vuodeosastoilla. 1990-luvun alussa lähdettiin palvelurakenneuudistuksella hakemaan muutosta laitospainotteiseen vanhustenhoitoon. (Kokko & Valtonen 2008.) Ympärivuorokautista hoitoa on viime vuosina kehitetty kohti yksiportaista järjestelmää, jossa laitoshoitoa vähennetään edelleen ja tehostetun palveluasumisen paikkoja lisätään.
Kehittämisen taustalla ovat muutokset toimintaympäristössä ja asiakkaiden tarpeissa sekä
”vanhan järjestelmän” pirstaleisuus, hoitoketjujen toimimattomuus, erilaiset ongelmat hoidon laadussa sekä epäyhtenäiset asiakasmaksut. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2010b.) Uudessa vanhuspalvelulaissa todetaan, että laitoshoidolle pitää olla erityiset perustelut, esimerkiksi lääketieteelliset syyt tai vanhuksen oma toivomus. Muussa tapauksessa ympärivuorokautinen hoito tulisi järjestää kodinomaisemmassa yksikössä, kuten palvelutalossa. (Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 2012, Uotinen 2013.) Myös vanhusten palvelujen laatusuosituksissa korostetaan kotihoidon ensisijaisuutta (Sosiaali- ja terveysministeriö ja Kuntaliitto 2013). 75 vuotta täyttäneiden vanhainkotihoito ja hoito terveyskeskuksen pitkäaikaishoidossa ovat vähentyneet, kun taas tehostetun palveluasumisen määrä on lisääntynyt (Noro ym. 2014a, Rättö ym. 2014).
Ympärivuorokautista hoitoa järjestetään vanhuksille vanhainkodeissa, terveyskeskusten vuodeosastoilla ja tehostetun palveluasumisen yksiköissä (Forma ym. 2012). Tehostetun palveluasumisen yksiköissä hoitohenkilökunta on paikalla ympäri vuorokauden, kun taas tavallisessa palveluasumisessa ei ole hoitohenkilökuntaa aina paikalla (Noro ym. 2014a).
Ympärivuorokautinen hoito voi olla joko lyhytaikaista tai pitkäaikaista. Lyhytaikaista hoitoa järjestetään esimerkiksi sellaisille vanhuksille, joilla on omaishoitaja, jolle halutaan järjestää mahdollisuus lepoon. Käytännössä vanhainkotihoito ja tehostetun palveluasumisen palvelu eroavat toisistaan lähinnä maksujärjestelmän kautta. Vanhainkotiasuminen on laitosasumista, jonka maksu sisältää kaiken hoitoon kuuluvan kuten lääkkeet. Palveluasumisessa hoitopaikan perimät maksut koostuvat mm. vuokrasta ja palveluista, mutta esimerkiksi lääkkeet asukas maksaa itse. (Forma ym. 2012.) Tehostetun palveluasumisen lisäksi palveluasumista järjestetään perinteisen palveluasumisen yksiköissä, joissa ei ole henkilökuntaa paikalla yöaikaan, mutta yöhoitopalvelut on mahdollista saada esimerkiksi kotihoidosta. (Työ- ja elinkeinoministeriö 2010). Viime vuosina tavallisessa palveluasumisessa ja vanhainkodeissa asuvien asukkaiden määrä on vähentynyt ja tehostetun palveluasumisen asiakkaiden määrä lisääntynyt. Vuoden 2011 lopussa sosiaalihuollon laitos- ja ympärivuorokautisissa asumispalveluissa (vanhainkodit,
tehostettu palveluasuminen) asui 60 429 henkilöä, terveydenhuollon pitkäaikaishoidossa 9 306 henkilöä ja tavallisen palveluasumisen hoidon yksiköissä 13 832 henkilöä. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2012.)
Ennen kuolemaansa vanhukset siirtyivät usein hoitopaikasta toiseen voinnin muuttuessa huonommaksi. Tehostetun palveluasumisen yksiköistä siirryttiin useammin muualle ennen kuolemaa kuin vanhainkodeista, samoin yksityisistä pitkäaikaishoidon yksiköistä siirryttiin useammin kuin kunnallisista. (Forma ym. 2012.)
Kunnallista ja yksityistä palveluasumista on verrattu asukasrakenteen, hoidon laadun, kustannusten ja henkilöstön hyvinvoinnin näkökulmista. Julkisissa palvelutaloissa asui eniten sellaisia asukkaita, jotka olivat toimintakyvyltään itsenäisiä tai he tarvitsivat ohjausta tai apua vain rajoitetusti. Kunnallisten palvelutalojen asukkaiden kognitiivinen suoriutuminen oli parempaa kuin järjestöjen tai yksityisten palvelutaloissa. Julkisen palveluasumisen asukkaat olivat siis muihin verrattuna parempikuntoisia. Henkilöstömitoitus julkisissa palveluasumisen yksiköissä oli alhaisempi kuin muissa yksiköissä, ja vaikka huomioitiin kevythoitoisemmat asukkaat, oli mitoitus silti pienempi kuin muualla. Edullisimmin palveluasumista tuotettiin kunnallisissa yksiköissä. Hoidon laadulla ei ollut suuria eroja eri palveluntuottajien välillä.
(Sinervo ym. 2010.) Kunnallisen sektorin yksiköt ovat asiakasmääriltään monesti suurempia kuin yksityisen sektorin (Jussmäki & Mäkelä 2014).
Palveluasuminen kuuluu avopalveluihin ja se voi olla asumista omassa erillisessä asuinhuoneistossa tai erilaista tuettua ryhmäasumista, kuten muistisairaiden ryhmäkodit.
Palveluasumisessa asukkaalla tulee olla esteetön, oma huone, jossa on oma wc ja pesutilat.
Myös ryhmäkodeissa asuvilla asukkailla on oltava yhteisistä tiloista selkeästi erotettu oma huone. Asuinhuoneen lisäksi palveluasuminen sisältää asukkaan tarvitseman hoidon ja palvelut, kuten avun päivittäisissä toimissa. (Työ- ja elinkeinoministeriö 2010.) Pitkäaikaishoivan yksiköiden tilojen turvallisuuteen, esteettömyyteen ja viihtyisyyteen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Turvallisuutta lisäämään voidaan käyttää mm. erilaista hoivateknologiaa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2008a.) Taulukossa 2 on kuvattu vanhusten palveluiden palvelujärjestelmä (Taulukko 2).
Taulukko 2. Palvelujärjestelmä vanhusten hoidossa Terveydenhuollon järjestämiä
palveluita erikoissairaanhoidon vuodeosastot perusterveydenhuollon vuodeosastot päiväsairaalat
kotisairaanhoito avopalvelut Sosiaalitoimen järjestämiä
palveluita vanhainkodit
palveluasuminen (tehostettu ja tavallinen) päivätoiminta
kotona asumista tukevat avopalvelut (kotipalvelu, omaishoidon tuki, erilaiset tukipalvelut)
Palveluntuottajat kunnalliset palveluntuottajat yksityiset palveluntuottajat järjestöt ja säätiöt seurakunnat
Tulevaisuudessa palveluasuminen tulee muuttumaan entistä monimuotoisemmaksi esimerkiksi erilaisten yhteisöasumisten muodossa. Palveluissa siirrytään yksiportaisen hoidon malliin entisen palvelutalo – vanhainkoti – sairaala jaottelun sijasta. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2010b.) Pääpaino on kotihoidossa ja sitä tukevissa palveluissa.
Ympärivuorokautista hoitoa järjestettäessä on pyrittävä kodinomaisiin yksiköihin. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2008a.)
2.2.2 Ympärivuorokautisen hoidon asiakkaat
Pitkäaikaiseen ympärivuorokautiseen hoitoon joutumisen riskiä lisäävät tietyt sairaudet kuten muistisairaudet, Parkinsonin tauti, masennus ja muut mielenterveyden ongelmat sekä lonkkamurtumat. Kotona asuvan vanhuksen ympäristöön liittyvistä tekijöistä huonosti varusteltu asunto tai vuokra-asunto lisää laitoshoitoon joutumisen riskiä kun taas omakotitalossa asuminen, auton omistaminen ja puolison kanssa asuminen vähentävät riskiä.
Sekä miehillä että naisilla riski joutua laitoshoitoon suurenee heti puolison kuoltua, mutta vähenee kun kuolemasta kuluu aikaa. (Einiö 2010.) Finne-Soverin (2012) selvityksessä yleisin pitkäaikaiseen hoitoon johtanut syy Helsingin vanhuspalveluissa oli muistisairaus ja muistisairaiden osuus asiakkaista oli kasvamassa. Iäkkäistä suuri osa asuu omassa kodissaan lähelle elämän loppuva, muistisairaat ja iäkkäimmät vanhukset viettävät elämänsä loppuvaiheessa pidemmän ajan pitkäaikaishoitopaikassa (Aaltonen 2015).
Valviran (2010, 2011) selvityksessä sosiaalihuollon ympärivuorokautisen hoidon palveluista 60 % asukkaista oli itsenäisesti liikkuvia ja 13 % vuoteeseen hoidettavia. Ruokailussa apua tarvitsi noin 40 % asukkaista ja 15 % oli syötettäviä. Muistisairaita asukkaita oli hieman yli 60 %.
Vastaavassa terveyskeskusten vuodeosastoille suunnatussa tutkimuksessa itsenäisesti liikkuvia yli 75 vuotiaita potilaita oli 35 % ja täysin vuoteeseen hoidettavia oli 40 %. Itsenäisesti ruokailevia oli saman verran kuin sosiaalihuollon yksiköissä.
2.2.3 Ympärivuorokautisessa hoidossa työskentelevä henkilökunta Henkilöstön määrä, rakenne ja osaaminen
Vanhusten laitoshoidossa ja palveluasumisen yksiköissä työskentelee noin 52 000 henkilöä (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015). Alalla työskentelevän henkilökunnan keski-ikä on terveyskeskusten vuodeosastoilla 46,6 vuotta, vanhainkodeissa 48,4 vuotta ja palvelutaloissa 46,1 vuotta. Työntekijöistä suurin osa on naisia (n. 97,5 %). (Laine ym. 2011.)
Henkilöstöltä vaaditaan riittävää koulutusta ja perehtyneisyyttä työskenneltäessä ympärivuorokautisen hoidon yksikössä (Laki sosiaalihuollon henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista 2005). Työnantajan velvollisuutena on varmistua työhönottotilanteessa palkattavan henkilön ammatillisesta osaamisesta. Aikaisemmilta työnantajilta voi pyytää arvioita työssä suoriutumisesta. Työnantajan vastuulla on uuden työntekijän perehdyttäminen työtehtäviin ja yksikön toimintatapoihin. (Paunio & Pelkonen 2012.) Isolan ja kumppaneiden (2008) tutkimuksessa hoitohenkilökunta piti pitkäaikaishoidossa olevan asukkaan fyysisiin tarpeisiin tarvittavaa osaamistaan hyvänä. Huonoimpana he pitivät osaamistaan asukkaan seksuaalisuuden ilmaisemisen auttamisessa ja kuoleman kohtaamisessa.
Valviran (2010) selvityksessä julkisten palveluntuottajien yksiköistä 68 % ja yksityisten 82 % oli sellaisia, joissa hoitoon osallistui henkilöitä, jotka eivät täyttäneet kelpoisuusehtoja.
Terveyskeskusten vuodeosastoista 12 %:lla hoitoon osallistui henkilöstöä, joilla ei ollut alan koulutusta (Valvira 2011).
Mitoituksella tarkoitetaan henkilöstön suhdetta asukkaiden määrään vuorokaudessa, ja se lasketaan jakamalla yksikön henkilökunnan määrä asukkaiden määrällä. Jos esimerkiksi yksikössä työskentelee 10 henkilöä ja asukkaita on 14, on yksikön henkilöstömitoitus 0,71.
Tarvittavan henkilökunnan määrään vaikuttaa mm. asukkaiden toimintakyky ja avun tarve päivittäisissä toiminnoissa, toimintaympäristö sekä henkilöstön koulutusrakenne (Kotisaari &
Kukkola 2012.). Henkilöstömitoitukseen lasketaan asukkaiden hoitoon osallistuva henkilökunta. Jos esimerkiksi yksikön hoitoapulainen siivoaa osan työajastaan ja osallistuu osan työajastaan hoitotyöhön, lasketaan mitoitukseen mukaan vain se osa, jonka hän tekee hoitotyötä. Suomessa ei ole sitovia mitoituksia ympärivuorokautisen hoidon yksiköille, mutta suositus henkilökunnan vähimmäismääräksi on 0,5-0,6 työntekijää asiakasta kohden. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2008a.) Valviran (2010) selvityksessä sosiaalihuollon julkisista palveluntuottajista 17 %:ssa ja yksityisistä kahdeksassa prosentissa oli henkilöstömitoitus alle 0,5. Terveyskeskusten vuodeosastoilla 22 %:lla oli henkilöstömitoitus alle 0,6 (Valvira 2011).
Käytännössä toteutunut henkilöstömitoitus jää usein suunniteltua alhaisemmaksi esimerkiksi äkillisten sairauspoissaolojen vuoksi. (Pekkarinen 2007.) Vuonna 2013 terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen tekemässä kyselyssä 1828 ympärivuorokautisen hoidon yksikölle 18 % yksiköissä oli toteutunut henkilökuntamitoitus alle 0,5, tyypillisimmin tehostetun palveluasumisen yksikössä ja kunnallisella sektorilla (Noro ym. 2014b).
Henkilöstömitoitus voi olla yhteydessä hoidon laatuun. Kun henkilöstömitoitus on alhainen, voi asukkailla olla enemmän kipu- (Noro ym. 2014c) aliravitsemus- ja kuivumisoireita (Shipman & Hooten 2007). Vaikka tutkimuksissa on osoitettu riittävän henkilökuntamäärän yhteys hyvään hoidon laatuun, on niissä ollut vaikea osoittaa, mikä on se minimihenkilökuntamäärä, jolla voidaan kuitenkin antaa laadukasta hoitoa (Zhang ym. 2006).
Henkilöstömitoitus ei vaikuta asukkaiden tyytyväisyyteen hoitoon (Räsänen 2011).
Hoitohenkilökunnan työaikaa kohdentuu asukkaiden hoitamiseen eli välittömään hoitotyöhön, mutta myös välilliseen hoitotyöhön kuten kirjaamisiin ja raportteihin. Aikaa kuluu esimerkiksi koulutuksiin ja kokouksiin. Hoitamiseen kohdentuvan työajan määrä on lisääntynyt, mutta silti henkilökunnan työajasta noin puolet kohdentuu johonkin muuhun (Laine 2005).
Työskentely ympärivuorokautisen hoidon yksikössä
Työ ympärivuorokautisen hoidon yksikössä on fyysisesti ja psyykkisesti raskasta (Laine ym.
2011, Sinervo 2000) ja suomalaiset hoitajat pitävät sitä raskaampana kuin hoitajat Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa (Kröger & Vuorensyrjä 2008). Suomalaiset hoitotyöntekijät ovat uupuneita. Erään tutkimuksen osallistujista yli puolet kärsi joko voimakkaasta tai keskimääräisestä työuupumuksesta. Työuupumus voi ilmetä emotionaalisena väsymyksenä, jolloin työntekijä koki tekevänsä liikaa töitä, ja oli psyykkisesti uupunut työpäivän jälkeen.
Lähes puolet vastaajista koki kärsivänsä emotionaalisesta väsymyksestä. Työstä etääntyminen on työuupumuksen osa-alue, jossa työntekijä kokee kohtelevansa asiakkaita persoonattomasti ja välinpitämättömästi. Tällaisesta työuupumuksesta koki kärsivänsä joka viides kyselyyn vastannut työntekijä. (Kanste 2005.)
Työn psyykkistä ja fyysistä raskautta selittävät esimerkiksi riittämättömyyden tunne ja työn pakkotahtisuus (Molander 2003), tunne arvostuksen puutteesta (Bolmsjö m. 2006), huono työergonomia (Kröger & Vuorensyrjä 2008, Sinervo 2000) ja hoidettavana olevien henkilöiden suuri avuntarve (Pekkarinen 2007, Sinervo 2000). Tutkimuksen mukaan työ suomalaisissa hoitolaitoksissa on raskaampaa kuin muissa Pohjoismaissa (Kröger & Vuorensyrjä 2008).
Suomalaiset hoitajat kokevat, ettei heillä ole riittävästi aikaa, jotta voisivat hoitaa hyvin vanhuksia (Saarnio ym. 2012). Vertailtaessa vanhustyötä Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa oli suomalaisilla hoitajilla pohjoismaisia kollegoitaan enemmän asiakkaita hoidettavana työvuoron aikana, ja he olivatkin useammin sitä mieltä, että asiakasmäärä on liian suuri (Kröger & Vuorensyrjä 2008). Suuri asiakasmäärä kuormittaa henkilöstöä etenkin terveyskeskusten vuodeosastoilla ja vanhainkodeissa (Laine ym. 2011). Henkilöstön työhyvinvointi näyttäytyi parempana yritysten ja järjestöjen palvelutaloissa. Syyksi kuntapuolen palvelutalojen henkilöstön suurempaan kuormitukseen epäiltiin pienempää henkilöstömitoitusta. (Sinervo ym. 2010.)
2.3 VANHUSTEN KALTOINKOHTELU
2.3.1 Kirjallisuuskatsauksen toteuttaminen
Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli selvittää, mitä vanhusten kaltoinkohtelusta ympärivuorokautisessa hoidossa tiedetään. Kirjallisuuskatsaus vanhusten kaltoinkohtelusta ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä toteutettiin vuonna 2010 ja sitä täydennettiin vuosien 2011–2015 aikana. Kirjallisuuskatsauksessa noudatettiin järjestelmällisen kirjallisuuskatsauksen
periaatteita, eli käytettiin tiettyjä hakusanoja, rajauksia ja mukaanottokriteereitä.
Kirjallisuuskatsaukseen mukaan valittujen tutkimusten laatua ei arvioitu minkään tietyn kriteeristön mukaisesti. (Pölkki ym. 2012.) Hakusanoina käytettiin seuraavia: elder abuse, elder mistreatment, neglect ja kaltoinkohtelu yhdistettynä hakusanoihin nursing homes, residential care, long-term care, institutional care, assisted living, vanhainkodit, pitkäaikaishoito tai palveluasuminen. Tiedonhakuja tehtiin sekä kotimaisista (Medic) että kansainvälisistä (Cinahl, Pubmed, Cochrane Library, PsycInfo, Scopus) tietokannoista. Aikarajauksena oli vuodet 1997- 2015 ja julkaisun kielenä suomi ja englanti. Mukaanottokriteereinä olivat: tutkimus sijoittui ympärivuorokautiseen hoitoon, tutkimuksen kohteena olivat vanhat ihmiset, heidän omaisensa tai heitä hoitavat henkilöt. Taulukossa 3 on kuvattu tiedonhaku tietokannoittain. Lisäksi tehtiin manuaalisia hakuja käymällä läpi vanhusten hoidon tutkimuksia julkaisevien lehtien (esim.
Journal of Elder Abuse and Neglect) sisällysluetteloita. Manuaalinen haku täydensi tietokannoista tehtyä hakua 14 tutkimuksella.
Taulukko 3. Tiedonhaku eri tietokannoista
Tietokanta Viitteet Kirjallisuuskatsaukseen
mukaan otetut tutkimukset
Cinahl 402 64
PubMed 498 64
PsycINFO 380 32
Medic 31 6
Scopus 27 13
Cochrane Library 14 1
Kun päällekkäiset viitteet poistettiin ja lisättiin manuaalisella haulla saadut viitteet, koostui kirjallisuuskatsaus 127 tutkimuksesta. Kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia tutkimuksia oli yhtä paljon. Kirjallisuuskatsauksia oli vajaa viidennes, osa niistä systemaattisia ja osassa ei ollut kuvattu kirjallisuuskatsauksen tekemistä niin tarkasti, että niitä olisi voitu pitää systemaattisina kirjallisuuskatsauksina. Yksittäisistä maista ylivoimaisesti eniten oli Yhdysvalloissa tehtyjä tutkimuksia, lähes kolmannes mukana olleista tutkimuksista. Eurooppalaista tutkimusta oli paljon ja Suomessa tehtyjä tutkimuksia 15. (Taulukko 4.) Liitetaulukkoon 1 on koottu kaikki kirjallisuuskatsauksessa mukana olevat tutkimukset.
Taulukko 4. Yhteenveto kirjallisuuskatsauksessa mukana olleista tutkimuksista (n=127) Tutkimukset lähestymistavan
mukaan Kvantitatiivisia tutkimuksia Kvalitatiivisia tutkimuksia Kirjallisuuskatsauksia
Useita metodeja yhdistäviä tutkimuksia 49 46 27 5
Tutkimukset alkuperämaan
mukaan Pohjois-Amerikka
Eurooppa Suomi
Muut pohjoismaat Aasia
Lähi-Itä
Australia ja Uusi-Seelanti Latinalainen Amerikka
41 46 15 10 5 5 4 1
2.3.2 Kaltoinkohtelun määrittely
Nykysuomen sanakirjan (1978) mukaan ”kaltoinkohtelu on toimintaa, jossa toista ihmistä kohtaan käyttäydytään pahoin tai väärin”. Kaltoinkohtelulla on aina jokin kohde ja sillä aiheutetaan toiselle ihmiselle kärsimystä. Kaltoinkohtelu voi olla joko tahallista tai tahatonta toisen ihmisen huonoa kohtelua ja sen määritelmä vaihtelee eri kulttuureissa. Kaltoinkohtelun määrittelyyn vaikuttaa se, kuinka usein sitä tapahtuu, kuinka kauan se kestää, kuinka vakavaa se on ja minkälaisia seurauksia siitä on uhrille. (Krug ym. 2005.) Monesti tutkimuksissa käytetään WHO:n määritelmää, jonka mukaan kaltoinkohtelu on luottamuksellisessa suhteessa tapahtuvaa toisen ihmisen epäasiallista kohtelua. Se voi olla kertaluonteista tai toistuvaa, ja se aiheuttaa vanhukselle jonkinlaista haittaa, harmia, kärsimystä tai surua. Ympärivuorokautisen hoidon yksikössä kaltoinkohtelija voi olla henkilökuntaan kuuluva, hoitopaikan toinen asukas tai siellä vieraileva henkilö. (Goergen & Beaulieu 2013, WHO 2011.) Luottamuksellinen suhde on monesti merkittävässä osassa ja siksi esimerkiksi varastelua, johon joku vanhukselle vieras ihminen on syyllistynyt, ei pidetä kaltoinkohteluna vaan rikoksena (Stevens ym. 2013).
Kaltoinkohtelun pääkäsitteet ovat kaltoinkohtelu ja hoidon laiminlyönti (O’Connor & Rowe 2005, Isola ym. 1995). Nykyisin kaltoinkohteluksi määritellään myös ihmisoikeuksien tai ihmisarvon loukkaaminen (Penhale 2008, Payne & Gray 2002). 53 eri maan edustajilta kysyttäessä noin 65 % eurooppalaisten teollisuusmaiden vastaajista ilmoitti että omassa maassa on sovittu määritelmä vanhusten kaltoinkohtelulle (Poedniks ym. 2010b).
Eri alojen asiantuntijat määrittelevät kaltoinkohtelun joksikin vääräksi asiaksi, jota ei pitäisi tapahtua. Heidän mukaansa se on mitä tahansa vanhan ihmisen loukkaamista. Kaltoinkohtelu voi olla seurausta tilanteesta, jossa henkilökunnalla on vain huonoja vaihtoehtoja ja heidän päätöksentekoaan ohjaavat eri suunnilta tulevat vaatimukset; omaiset, asukas ja organisaatio voivat kaikki vaatia eri asioita ja lopputuloksena voi olla asukkaan kaltoinkohtelu, vaikka henkilökunta pyrkisikin asukkaan hyvään. Näissä tilanteissa henkilökunta voi pitää kaltoinkohtelua hyväksyttävänä, kun sen tarkoituksena on asukkaan hyvä. (Erlingsson ym.
2006.)
Pitkäaikaishoidossa työskentelevät sairaanhoitajat pitävät tekoa kaltoinkohteluna silloin, kun se aiheuttaa asukkaalle joko henkistä tai fyysistä kipua. He myös määrittelevät kaltoinkohtelun jonkin asian tekemiseksi (esim. asukkaan huoneeseen meneminen koputtamatta) tai tekemättä jättämiseksi, kun esimerkiksi kiireen vuoksi asukkaita ei avusteta niin paljon kuin he tarvitsisivat. Kaltoinkohtelu on sairaanhoitajien mukaan joko tahallista (esim. haluttiin tuottaa kipua) tai tahatonta (esim. asukkaan siirtotilanteessa vahingossa aiheutetaan kipua). Ympäristö ja tilanne vaikuttavat siihen, pidetäänkö jotakin asiaa kaltoinkohteluna. Jos esimerkiksi omaiset vaativat fyysisten rajoitteiden käyttöä, ei se välttämättä ole sairaanhoitajien mielestä kaltoinkohtelua kun taas esimerkiksi asukkaan lyöminen on kaikissa tilanteissa ja ympäristöissä heidän mielestään kaltoinkohtelua. (Hirst 2002.)
Suomalaisissa vanhainkodeissa työskentelevät osastonhoitajat, johtajat ja ylihoitajat pitivät kaltoinkohtelu-sanaa jyrkkänä ja syyllistävänä, eikä heidän mielestään ollut selvää, mitä kaikkea se pitää sisällään. Käsite on hoitotyön johtajien mielestä laaja, moniulotteinen ja vaikeasti määriteltävä, se merkitsee eri asioita eri ihmisille. Fyysinen kaltoinkohtelu mielletään helpommin kaltoinkohteluksi kuin muut kaltoinkohtelun muodot. (Sipiläinen ym. 2011.) Tutkimuksissa kaltoinkohtelun määrittelijöinä ovat usein henkilökuntaan kuuluvat, harvemmin omaiset tai hoidossa olevat vanhukset (Harnett & Jönson 2010). Vanhuksia hoitavilla omaisilla ja ammattihenkilöstöllä on erilainen käsitys siitä, mikä on kaltoinkohtelua. Esimerkiksi omaisten mielestä lääkkeiden piilottaminen ruuan sekaan ei ollut yhtä usein kaltoinkohtelua kuin ammattilaisten mielestä. Ammattihenkilöt arvioivat omaisia useammin että hygienian hoidon laiminlyönti vanhuksen omasta toiveesta on kaltoinkohtelua. (Selwood ym. 2007.)
Ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten käsitys kaltoinkohtelusta perustui kanadalaisen tutkimuksen mukaan median esille tuomiin vakaviin esimerkkeihin ja vanhukset pitivät kaltoinkohteluna vain fyysistä kaltoinkohtelua. Vanhukset kuvasivat tilanteita, joissa
heidän oikeuksiaan loukattiin, mutta he eivät pitäneet niitä kaltoinkohteluna, vaan esimerkiksi henkilökunnan huonona käytöksenä. (Charpentier & Soulieres 2013.)
Kaltoinkohtelulle on lähes mahdotonta antaa yhtä selkeää määritelmää. Tilanteet, joissa kaltoinkohtelua ilmenee, ovat monimutkaisia ja eri ihmiset näkevät ne eri tavoin. Esimerkiksi vanhus voi kokea tulleensa kaltoinkohdelluksi vaikka työntekijä ei tarkoita mitään pahaa.
Työntekijä voi toimia tavalla, joka on omalla työpaikalla hyväksyttyä ja normaali toimintatapa, vaikka todellisuudessa toimintatapa ei mitenkään ole hyväksyttävä ja on muiden mielestä kaltoinkohtelua. Joskus hoitajan odotukset ja omat toiveet sille, miten haluaisi toimia voivat olla niin korkeita, että hän kokee itse kaltoinkohtelevansa asukasta, vaikka asukkaan ja yhteiskunnan mielestä näin ei ole. (Koch & Nay 2003).
Ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä kaltoinkohtelu on määritelty fyysiseksi ja henkiseksi kaltoinkohteluksi, taloudelliseksi ja seksuaaliseksi hyväksikäytöksi sekä hoidon laiminlyönniksi. Muita määritelmiä kaltoinkohtelulle ovat kemiallisten ja fyysisten rajoitteiden käyttäminen, sähköshokkien antaminen, liiallinen liikunta ja pelottelu. (Daly & Jogerst 2006.).
Tämän lisäksi ympärivuorokautisessa hoidossa on olemassa epämääräinen harmaa vyöhyke, jossa ei voida selvästi sanoa, onko kyseessä kaltoinkohtelu vai ei. Tälle harmaalle vyöhykkeelle asettuvat esimerkiksi sellaiset hoitopaikkojen rutiinit, joihin henkilökunta on tottunut, mutta jotka joskus herättävät epäilyn siitä, kohdellaanko vanhusta asianmukaisesti. (Mysyuk ym.
2013.)
Tässä tutkimuksessa vanhusten kaltoinkohtelulla ympärivuorokautisessa hoidossa tarkoitetaan fyysistä, psyykkistä, sosiaalista ja hengellistä epäasiallista kohtelua sekä taloudellista ja seksuaalista hyväksikäyttöä ja hoidon laiminlyöntiä.
2.3.3 Kaltoinkohtelun ilmeneminen
Ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä ilmenee vanhuksen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista kaltoinkohtelua, taloudellista ja seksuaalista hyväksikäyttöä, hoidon laiminlyöntiä sekä vanhuksen oikeuksien loukkaamista.
Vanhusten kaltoinkohtelun ilmenemisen yleisyys
Kaltoinkohtelun ilmenemisen määriä aliarvioidaan (Phillips ym. 2013, O’Connor & Rowe 2005).
Kansainvälisissä tutkimuksissa on arvioitu, että noin kuusi prosenttia vanhuksista joutuu kaltoinkohtelun uhriksi (Selwood & Cooper 2008). Yhdysvalloissa vuonna 2008 tehdyssä puhelinhaastattelussa 11 % 60 vuotta täyttäneistä kotona asuvista vastaajista oli joutunut viimeisen vuoden aikana kaltoinkohtelun uhriksi. Yleisintä oli psyykkinen kaltoinkohtelu.
(Acierno ym. 2010.) Britanniassa kotona asuville vanhuksille tehdyn kyselytutkimuksen mukaan yleisin kaltoinkohtelun muoto oli hoidon laiminlyönti ja se ilmeni esimerkiksi päivittäisissä toimissa ja lääkehoidossa avustamisen laiminlyöntinä (Biggs ym. 2009).
Hoitolaitoksissa tapahtuvan kaltoinkohtelun määrää on vaikea arvioida (Daly ym. 2011).
Tutkimusten mukaan hoitolaitoksissa kaltoinkohtelua ilmenee enemmän kuin kotona asuvien vanhusten parissa ja jopa 80 % henkilökunnasta on havainnut kaltoinkohtelua viimeisen vuoden aikana (Selwood & Cooper 2009, Cooper ym. 2008). Yhdysvalloissa ympärivuorokautisessa hoidossa raportoiduista kaltoinkohtelutapauksista yleisin on ollut fyysinen kaltoinkohtelu ja vähiten on ilmoitettu seksuaalisesta hyväksikäytöstä. (Jogerst ym.
2005). Tuoreemmassa yhdysvaltalaistutkimuksessa tutkittiin vanhainkodeissa asuvien henkilöiden omaisten näkemyksiä kaltoinkohtelun ilmenemisestä viimeisen vuoden aikana ja heidän mukaansa eniten ilmeni hoidon laiminlyöntiä (87 % vastaajista), sanallista kaltoinkohtelua (84 %) ja psyykkistä kaltoinkohtelua (80 %). (Griffore ym. 2009.) Kaltoinkohtelua palveluasumisen yksiköissä on tutkittu vähemmän ja sitä on raportoitu ilmenevän vähän. Syyksi vähäisiin kaltoinkohtelun ilmenemismääriin palveluasumisessa tutkijat ovat epäilleet sen tunnistamatta jäämistä. (Phillips ym. 2013.)
Suomessa vanhusten parissa työskentelevillä ei ole velvollisuutta ilmoittaa kaltoinkohtelutapauksista, joten ei ole tietoa siitä, minkä verran kaltoinkohtelua ilmenee
