314
Opinnäytteen ohjaukseen satsa- taan enemmän kuin koskaan.
Ohjausta ja tohtorikoulutusta kehitetään ympäri maata. Kan- sainvälisille markkinoille tulvii opiskelutaidon ja väitöskirjan te- kemisen oppaita. Suomenkielisil- läkin markkinoilla julkaistaan jat- kuvasti opinnäytteen ja tieteelli- sen kirjoittamisen oppaita sekä metodioppikirjoja. Tästä tarjon- nasta luin Juha T. Hakalan ”Uu- den graduoppaan”, Leena Viina- mäen ja Erkki Saaren ”Polkuja yh- teiskuntatieteelliseen tutkimuk- seen” sekä Jouni Tuomen ”Tut- ki ja lue”.
Suomenkielisten kirjamarkki- noiden tilanteesta kertoo, että Hakalan oppaan lopussa listat- aan kokonaista 31 kappaletta suomalaisia opinnäyteoppaita.
Käsillä olevien uutuuksien kir- joittajat eivät varsinaisesti käsit- tele kysymystä, miksi tarvittiin vielä yksi opas lisää. Sen sijaan he kertovat, että keskustelut opiskelijoiden kanssa ovat saa- neet tarttumaan kynään.
Olemmeko akateemisina yh- teisöinä edelleenkin osaamatto- mia tukemaan tieteellisen ajatte- lun kehittymistä? Gradu on pak- ko tehdä, jotta valmistuisi; pul- lonkaula on aina yhtä ahdas.
Ongelma tuo hyödynnettävän markkinaraon, mutta onko op- paista apua? Onko oppailla tai hyvällä ohjauksellakaan mahdol-
Tukea opinnäyteprosessiin – mitä oppaat antavat?
Hakala, Juha T. (2007). Uusi graduopas. Gaudeamus
Tuomi, Jouni (2007). Tutki ja lue. Johdatus tieteellisen tekstin ym- märtämiseen. Tammi.
Viitamäki, Leena & Saari; Erkki (toim.) (2007). Polkuja soveltavaan yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Tammi.
lisuuksia, jos opinnäytettä edel- tävä koulutus ei tue tieteellisen ajattelun kehittymistä tai tutki- vaa lukemista ja kirjoittamista?
Noviisin aakkoset tieteen kieleen
Jouni Tuomen opas ”Tutki ja lue”, ei itse asiassa olekaan gra- duopas vaan opas tieteelliseen tekstiin perehtymiseen. Se pyr- kii tukemaan juuri sitä opiskelun vaihetta, jossa opinnäytteen te- kemiseen tarvittavat lukemisen taidot tulisi omaksua. Paljastuu, että Tuomen kirja on kirjoitettu silmällä pitäen niitä, jotka joutu- vat lukemaan tutkimuksia pää- töksenteon pohjaksi erityisesti terveydenhoidon konteksteissa.
Kirjan esimerkit ovat lääke- ja hoitotieteen maailmasta, ja teks- ti peilaa tutkimusta ammattitie- don praktiseen maailmaan. Ase- telma tuottaa kirjaan ratkaisuja, jotka voivat olla yliopisto-ope- tuksen näkökulmasta vaikeasel- koisia. Esimerkiksi metodologisia suuntauksia havainnollistetaan erittelemällä näkemyksiä tervey- den edistämisestä, sairauksien etiologiasta ja hoidosta, sen si- jaan että esitettäisiin tutkimus- esimerkkejä.
Arkiajattelun ja tieteellisen ajattelun rajankäynti Tuomen oppaan alussa on puolestaan pedagogisesti toimiva idea.
Hyvä lähtökohta gradun teolle- kin olisi eritellä kriittisesti ensin omaa arkikäsitystä graduaiheeksi kaavaillusta ilmiöstä. Tuomen opas käsittelee selkein luokitte- luin ja taulukoin tieteenfilosofi- sia koulukuntia, positivismin saadessa huolellisimman esitte- lyn.
Pidän kirjan jäsentelykehik- koa toimivana. Käyttäisin itse kirjaa nimenomaan metodikoulu- tuksessa taikka opinnäytteen teossa opeteltaessa lukemaan ja arvioimaan tutkimustekstejä ja harjoiteltaessa opponointia. Esi- merkiksi luvun ”Miten erotat tut- kimuksen toisesta” jäsennys kysymyksineen on itsessään hyvä tukipuu erittelevän lukemi- sen harjoittelussa. Mielestäni tällaisten kirjojen anti on niiden vertailevassa ja jäsentelevässä perusrakenteessa. Se auttanee noviisia, joka opettelee esittä- mään tutkijan-kysymyksiä ensin omalle arkikokemukselleen, sit- ten tutkimuskirjallisuudelle ja tutkimusaineistolle sekä semi- naarikaverien teksteille.
Oman havaintoni mukaan ris- kinä näiden rautalankamallien käytössä kuitenkin on, että yleis- luontoisen oppaan sivuilta on helppo kopioida yksinkertaistuk- sia oman opinnäytteen metodi- osaan.
Vanhaa ja uuttakin metodeista
Leena Viinamäen ja Erkki Saaren toimittaman metodikirjan kaltai- sia suomenkielisiä metodikoos-
u NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u AIKUISKASVATUS u 4/2008
315 teita on paljon. Täysin uutta sa-
nottavaa ei varmasti ole helppo löytää, mutta teemavalinnat ker- tonevat jotain siitä, miten yhteis- kuntatieteiden sovellusten kent- tä kirjoittajien näkemyksen mu- kaan jäsentyy. Kirjoittajat ovat yhteiskuntatieteellisten aineiden ammatti- ja tiedekorkeakoulujen opettajia ja tutkijoita. Yhteiskun- tatieteet ymmärretään hyvin laa- jasti inhimillistä toimintaa tutki- viksi tieteiksi.
Soveltavaan tutkimukseen opastava teos aloitetaan Anneli Pohjolan tekstillä tutkimuksen eettisyydestä. Eettisyys ymmär- retään laajasti tutkimuksen tietoi- sena paikantumisena sekä tieteen kentälle että suhteessa ympäröi- vään yhteiskuntaan. Eettisyydel- lä tarkoitetaan myös perinteisem- min tutkimusta koskevien valin- tojen läpinäkyvyyttä. Tällaiset tekstit, joissa tutkimustoiminta avataan prosessina, ovat peda- gogisesti ehkä opastekstien kai- vatuinta materiaalia. Tieteen pro- sessiluonne, tutkijan valinnat sekä valinnoista seuraavat sitou- mukset ovat juuri sitä hiljaisen tiedon aluetta, jota opiskelijoi- den on vaikeinta tutkimuskirjal- lisuudesta seuloa esiin.
Erityisellä tavalla keskiöön eettiset kysymykset nousevat etnografisissa tutkimuksissa, joissa tarkastellaan ihmisten toi- mintaa arkisessa elinympäristös- sään ja tutkija käyttää omaa osal- listumistaan ja persoonaansa tutkimusvälineinä. Vesa Puuro- nen esittää etnografiaa esittele- vässä luvussaan, että etnogra- fia on lähestymistapa, ei pelkkä metodi. Mikä on silloin etnogra- fian tutkimuskohde tai suhde todellisuuteen? Mitä ilmiötä et- nografia teoretisoi? Voisiko opin- näytteen rakentaa ilman mitään muuta teoreettista viitekehystä kuin etnografian? Kirjoittajan
väittämä jää kesken, kun teksti joka seuraa, avaa lähinnä etno- grafian toimintatapoja ja tutkijan monia (sinänsä tärkeitä ja vaati- via) eettisiä valintoja.
Napakkaa metodiaakkosten esittelyä ovat lomaketutkimus- prosessia avaava Anja Aholan teksti sekä Leena Hietaniemen tilasto- ja rekisteritutkimuksen esittely. Selkiyttävä on myös Erkki Saaren toimintatutkimus- ta paaluttava luku. Tosin hieman puuduttavalta kirjoittamisen kei- nolta tuntuu suuren kokoavan taulukon ruutujen avaaminen yksi kerrallaan, aina samoihin lähteisiin viitaten.
Uudenlaisia tematisointeja teoksessa puolestaan edustaa esimerkiksi Leena Viinamäen triangulaation eli moninäkökul- maisuuden esittely. Triangulaa- tio on harvinainen valinta opin- näytteitä ajatellen, harvoinhan niissä lähdetään näin vaativiin asetelmiin. Lukiessani kuitenkin huomasin, että perinteisiä jaot- teluja rikkovat tematisoinnit voi- vat olla pedagogisesti toimivia.
Triangulaatiota on niin monen- laista, että käsitteitä avatessa kir- joittaja tulee selkiyttäneeksi tut- kimuksen peruselementtejä; mitä valintoja tutkija joka tapaukses- sa tekee kaikessa tutkimukses- sa.
Kirjasta löytyvät mainittujen lisäksi Jari Eskolan haastatte- lututkimusluku sekä Pirkko Var- tiaisen monitahoarvioinnin esit- tely.
Graduko kummajainen Juha T. Hakalan Uuden gradu- oppaan lukukokemus oli minulle ristiriitainen. Itse reagoin voi- makkaasti kirjan tyyliin, vaikka samalla arvaan, että tyyli saat- taa olla yksi teoksen suosion syistä. Jäin miettimään, onko
hyvin lähelle tuleva lukijan pu- huttelu ja ajatusten ennakointi (”mutta mutta, kivahdat nyt sinä”, ”minä jankutan koska olen virkamies”) pyrkimystä saada teksti dialogiseksi? Moniääni- syyden voisi kyllä luoda tekstiin muullakin tavoin. Tyylillä on il- meisesti tavoiteltu graduntekijää ymmärtävää lähestyttävyyttä.
Yliopisto-opettajana minua kuitenkin häiritsee vielä enem- män tapa implikoida lukija hen- kilöksi, jolle gradu on kummajai- nen ja joka on ja tulee jäämään- kin tiedeyhteisön ulkopuolelle.
Gradu (ja opettajat) tietenkin saattavat monillekin opiskelijoil- le näyttäytyä kummajaisina, mut- ta tarvitseeko outoutta pönkit- tää? Tutkimuksen tekeminen on yliopiston toinen perustehtävä.
Siksi sekä gradun kokeminen tri- viaalina että sen myytinomainen mahdottomuus ovat yliopistope- dagogiikan ja opetussuunnitel- man vakava ongelma.
Entä jos graduopas avaisikin tieteen outouden sijasta sen jär- kevyyttä? Tutkijat kertoisivat, miksi tieteen tekeminen on in- nostavaa ja hyödyllistä? Miksi on tärkeätä (vaikkakin vaikeata) osata kysyä oikeita kysymyksiä, olla kriittinen ja peräänantama- ton, lukea paljon? Opinnäytteen tekemisessä tarvittavat taidot ovat kuitenkin suurelta osin sa- moja, joita työelämässäkin tarvi- taan: projektinhallintaa, ongelmi- en löytämistä, muokkaamista ja ratkaisemista, erilaisten viestin- nän lajien hallintaa, palautteen antamista ja vastaanottamista, itsensä johtamista, joskus itsen- sä voittamista.
Opinnäyte on ongelmanratkaisua
Uskoakseni Hakalan oppaan menestyksen salaisuus kuiten-
4/2008 u AIKUISKASVATUS u NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u
316
Sanna Vehviläinen
kin on, että ydinasia on jäsen- netty hyvin. Opinnäytteen teke- minen jäsennetään valintoina ja ongelmanratkaisuna. Hakala tun- nistaa osuvasti opinnäytepro- sessin kaaren, kuljettaa lukijaa sen läpi ja tarjoaa realistista tukea. Viestinä on: käytä omia aivojasi, ajattele, lue, tee valin- toja – ja kerro sitten valinnoista- si muille. Tämän perusviestin tunnistan kahdesta muustakin lukemastani oppaasta. Niissähän tutkimukseen opastaminen aloitetaan eettisten ja metodolo- gisten sitoumusten tarkastelus- ta. Korostetaan että tutkimus on käytäntöjä, toimintaa ja valinto- ja, joista tulisi tulla tietoiseksi.
Mielestäni tämä on pedagogises- ti oikea suunta.
Hakalan teoksen eduksi on sanottava sekin, että se on to- della luettava läpi, sieltä ei siis kovin helposti napsita sitaatteja metodi- tai luotettavuuspohdin- toihin. Hakalan teoksessa jo si- sällysluettelo on havainnollinen ja voi itsessään auttaa sekä opis- kelijaa että opettajaa jäsentä-
mään opinnäyteprosessia. Opis- kelijan vinkkelistä tämä prosessi on syytä aloittaa varhaisella ai- kataulun suunnittelulla ja omal- la tiukalla päätöksellä saattaa gradu valmiiksi. Sitten valmistel- laan tutkimusaihe huolella, ope- tellaan lukemaan kirjallisuutta gradun tarpeisiin, aloitetaan kir- joittaminen mahdollisimman var- hain – prosessikirjoittamisen opit kudotaan näin ohjeisiin luontevasti mukaan.
Gradun toteutusta kuvaava osa on kaavamaisempaa tutki- muksen toteutuksen esittelyä, mutta metodiosuudessaan tällai- nen yleisopas voikin olla vain viitteellinen. Ansiokasta on opastaa opiskelijaa itsearvioin- tiin ja antaa siihen erilaisia väli- neitä. Kirja sisältää hyviä liittei- tä, joiden avulla opiskelija voi pohtia omaa prosessiaan ja käy- dä läpi omaa tekstiään kriittises- ti. Seminaarikaverit sen sijaan unohtuvat: ryhmässä työskente- lyä, palautteen antamista ja vas- taanottamisen taitoa ei juuri tuo- da esiin.
Oppaat tuovat hiljaista tietoa näkyväksi
Yliopisto-opettaja voi käyttää omassa ohjaustyössään tällaisia oppaita hyödyksi monella taval- la. Ensinnäkin parhaimmillaan oppaissa ollaan herkkiä sille, mikä on vaikeata noviisitutkijal- le ja millaisia kysymyksenaset- teluja ja ihmettelyn lähtökohtia tutkimuksen maailmaan tutustu- valla voi olla. Tätä kysymystä ohjaajankin tulisi miettiä: miten tukisin oivallusta ja ongelman- ratkaisuun suuntautuvaa ajatte- lua ja toimintaa?
Toiseksi oppaat auttavat hah- mottamaan ohjausprosessin kul- kua ja antavat runsain määrin ideoita siitä, miten opinnäytepro- sessia ja sen eri vaiheita voisi lähestyä, mallintaa ja sanallistaa tai pilkkoa erilaisiksi osatehtä- viksi. Opinnäytteen ohjaaminen on usein hiljaisen tiedon näky- väksi tekemistä. Siinä tavoittees- sa oppaat ovat tärkeänä tukena.
u NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u AIKUISKASVATUS u 4/2008
