Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi vankilassa
Asko Hänninen Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Huhtikuu 2016
2 TIIVISTELMÄ
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos, sosiaalityö
HÄNNINEN, ASKO: Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi vankilassa Pro gradu –tutkielma, 73 sivua, 1 liite
Ohjaajat: YTT Raija Väisänen, KM Sari Kosonen Huhtikuu 2016
Avainsanat: arviointimenetelmät, vanki, rikoksenuusiminen, elämänhallinta, rangaistusajan suunnitelma
Vankeuslain mukaan rangaistusajan suunnitelmaa on tarkasteltava vankilassa vähintään kolme kertaa vuodessa. Tämän sosiaalityön pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tutkia vangin käyttäytymisen muutosta rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arvioinnin avulla. Aineisto koostuu yhdeksän vangin rangaistusajan suunnitelman arvioinnista. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Mitä tekijöitä arvioinnissa otetaan huomioon? 2) Miten vangin käyttäytymisen muutosta havainnoidaan ja mitataan? Tutkimusaineisto on muodostettu rikosseuraamuslaitoksen luvalla vankitietojärjestelmästä ja aineiston analyysi on toteutettu laadullisena sisällönanalyysina.
Teoreettisesti tutkimus kiinnittyy tapauskohtaisen arvioinnin nimellä tunnettuun evaluointitutkimuksen suuntaukseen (esim. Rostila & Mäntysaari 1997, Kazi 2000), elämänhallinnan käsitteeseen sekä kriminogeenisiin riskitekijöihin liittyvään teoreettiseen keskusteluun.
Tutkimustuloksissa ilmenee, että vankilassa toteutettavassa rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arvioinnissa kiinnitetään huomiota erityisesti vangin päihteettömyyteen, yhteistyökykyyn ja muutosmotivaatioon. Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden seurannassa yhdistyvät objektiivinen mittaus (päihdetestaus) sekä arvioinnin subjektiivinen ulottuvuus.
Vankila-arvioinnin mahdollisuuksia ei hyödynnetä täysimääräisesti rikoksenuusimisen vähentämisessä. Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi on usein ylimalkaista, tavoitteiden toteutumiseen liittyvät kirjaukset ovat sekavia, eikä suunnitelmaa oteta tarkasteltavaksi riittävän usein vankeuslain edellyttämällä tavalla.
Arvioinnin kehittämisehdotukset liittyvät yhtäältä arviointitapahtuman fyysiseen järjestämiseen ja toisaalta arvioinnin kirjaamiseen. Hyvän hallinnon mukaisessa arvioinnissa vangin tulisi olla aina läsnä ja arviointiin tulisi kirjata, mihin aineistoon ja kenen näkemykseen arviointi perustuu.
3 ABSTRACT
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences
Social work
HÄNNINEN, ASKO: Evaluating objectives of the sentence plans in prison Master’s thesis, 73 pages, 1 appendix (2 pages)
Advisors: Doctor of Social Sciences, Raija Väisänen and Master of Arts (Education), Sari Kosonen April 2016
Keywords: evaluation methods, prisoner, recidivism, coping, sentence plan
According to the prison law the sentence plan should be evaluated 3 times per year. This master’s thesis is made for social work. The goal of the master’s thesis is to study the behavior change of a prisoner by examinating the evaluation of the sentence plans’s objectives. Research data includes sentence plans’ evaluations of nine prisoners. Research questions are: 1) Which factors are taken in consideration in evaluating the sentence plan’s objectives? 2) How the behavior change of prisoners is observed and measured? The research data is formed on a permission of Criminal Sanctions Agency from the prisoner data system. The analysis of the data is executed as qualitative content analysis.
Theoretically the study relates to the evaluation method named as single case evaluation, the concept of coping as well as the theoretical discussion about criminogenic risk factors.
The research results show that in evaluating the objectives of the sentence plan in prison, attention is drawn especially to substance free behavior, co-operation and motivation for change. Monitoring the objectives of the sentence plans combines objective measuring (substance testing) and the subjective scope of evaluation.
The possibilities of the evaluation in prison is not fully utilized in decreasing the recidivism. The evaluation of the sentence plan’s objectives is often indefinite, markings associated with execution of the objectives are mixed and the plan is not taken under consideration as often as prison law prescribe.
The suggestions for development of the evaluation are associated with organizing of the physical environment of the evaluation and on the other hand the recordings of the evaluation. In making the evaluation implemented by good governance, the prisoner should be present without exception and the evaluation should include the facts of which data and the whose vision the evaluation is based on.
4 Sisällys
1 JOHDANTO ... 6
2 RNR-TEORIA JA RANGAISTUSAJAN SUUNNITTELU ... 10
2.1 Rikoksenuusimistekijät ... 10
2.2 Riski- ja tarvearvion havaintoaineisto ... 15
2.3 Rangaistusajan suunnitelma ... 16
2.4 Rangaistusajan suunnitelman tavoitteet ... 17
2.5 Empiirinen uusimisrikollisuustutkimus ... 18
3 ELÄMÄNHALLINTA ... 20
3.1 Vankien elämänhallinta ... 21
3.2 Elämänhallinta kansainvälisissä vankitutkimuksissa ... 22
4 ARVIOINTITUTKIMUKSESTA ... 25
5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 28
5.1 Rikosseuraamuslaitoksen organisaatio ... 28
5.2 Tutkimusaineisto ... 30
5.3 Aineiston analyysi ... 33
5.4 Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys ... 36
6 RANGAISTUSAJAN SUUNNITELMAN TAVOITTEIDENARVIOINTI ... 38
6.1 Ransun tavoitteiden sisältö ... 38
6.2 Päihdetavoitteen arviointi ... 40
6.2.1 Objektiivisuus vs. subjektiivisuus ... 40
6.2.2 Päihteiden käytön toteaminen ... 42
6.3 Työllistymistä ja koulutusta edistävien tavoitteiden arviointi ... 44
6.4 Sosiaalisia suhteita koskevien tavoitteiden arviointi ... 46
6.5 Ajatteluun ja käyttäytymiseen liittyvien tavoitteiden arviointi... 47
6.5.1 Keskustelut vankilan asiantuntijan kanssa edistävät RanSu:n toteutumista ... 47
6.6 Suunnitelmallinen vapautuminen – arviointi koko vankeusajasta ... 50
6.7 Arvioinnin hierarkisuus ... 51
7 RANSUN TAVOITTEIDEN ARVIOINTI ELÄMÄNHALLINNAN JA RIKOKSEN UUSIMISEN ARVIOINTINA ... 54
7.1 Arvioinnin vaikeudet ... 54
7.2 Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi desistanssin näkökulmasta ... 57
8 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 61
5 8.1 Kehittämisehdotukset ... 63 LÄHTEET ... 65 LIITTEET
6
1 JOHDANTO
Vankeuden täytäntöönpanon tarkoituksena on estää rikosten tekeminen vankeuden aikana ja edistää samaan aikaan vangin rikoksettoman elämäntavan omaksumista. Ehdottoman vankeusrangaistuksen suorittaminen perustuu rikosseuraamuslaitoksen arviointikeskuksen laatimaan rangaistusajan suunnitelmaan, jonka täytäntöönpanosta ja tarkentamisesta vastaa sijoitusvankila. Vankeuslaki ja vankeusasetus eivät ainoastaan velvoita laatimaan jokaiselle vangille rangaistusajan suunnitelma, vaan ne myös edellyttävät suunnitelman seurantaa säännöllisesti, vähintään kolme kertaa vuodessa (Vankeuslaki 2005/767; Valtioneuvoston asetus vankeudesta 2006/509, 19§).
Nykymuotoisen ehdottoman vankeusrangaistuksen silmiinpistävänä piirteenä on täytäntöönpanon suunnitelmallisuus. Vankeusprosessiin liittyvien kolmen asiakirjan: arviointikeskuksen laatiman rangaistusajan suunnitelman, ennen ehdonalaiseen vapautumiseen siirtymistä vankilassa tehtävän vapauttamissuunnitelman sekä yhdyskuntaseuraamustoimiston laatiman ehdonalaisen vapauden valvontasuunnitelman pyrkimyksenä on vähentää vangin uusimisriskiä, joka perustuu empiirisen rikoksenuusimistutkimuksen pohjalta määriteltyihin kriminogeenisiin tekijöihin.1 Jotta vankeuslain asettamassa vaativassa tehtävässä voidaan onnistua, rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden tulee olla määritelty oikein. Tämä tarkoittaa sisällöllisen tarkkuuden lisäksi ainakin tavoitteiden realistisuutta, ymmärrettävyyttä, konkreettisuutta ja ehkä tärkeimpänä seikkana sitä, että tavoitteet ovat vangin itsensä asettamia ja hyväksymiä, jotta hän voi sitoutua niihin.
Henkilön autonomian rajoittaminen hankaloittaa elämänhallinnan tarkastelua vankilakontekstissa.
Vankeutta voidaan pitää äärimmäisenä interventiona, jolla puututaan henkilön autonomiaan radikaalilla tavalla. Vankilassa henkilön vapautta rajoitetaan monin eri tavoin. Rajoitukset kohdistuvat mm. liikkumiseen, yhteydenpitoon, sukupuolielämään, harrastuksiin, ruokailurytmiin ja hallussa pidettäviin esineisiin. Vankeus on yhteiskunnan järein väline puuttua yksilön autonomiaan (Neiramo 2002, 34).
1 1.5.2015 alkaen myös yhdyskuntaseuraamuksissa (yhdyskuntapalvelu, valvontarangaistus, ehdonalaisen valvonta, nuorisorangaistus) seuraamusta koskeva suunnitelma on nimeltään rangaistusajan suunnitelma (Laki
yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta).
7 Edelleen vankilaa voidaan tarkastella Benthamin tarkoittamana panoptisena tilana, jossa tietoisuus tarkkailtavana olemisesta vaikuttaa henkilön käyttäytymiseen (Foucault 1980). Edellä mainittujen vapausrajoitteiden sekä jatkuvan kontrollin alla elämisen vuoksi vangin elämänhallinnan kehittymistä ja sen arviointia onkin tarkasteltava vankilakontekstissa kriittisesti, vaikka lähempi analysointi osoittaisi sen loogisesti perustelluksi.
Elämänhallinta, joka on opinnäytteeni keskeinen käsite, on sisällöllisesti vaikeasti määriteltävissä oleva käsite, sillä se kattaa inhimillisen elämän kaikki osa-alueet. Kuinka hallita elämää, joka on tulkitsijan elämänkatsomuksesta riippuen joko sattumanvaraista, yllätyksellistä, salaperäistä, pyhää, jumalallista alkuperää tai sitten tiukasti determinoitua, luonnonlakien ohjaamaa. Elämänhallintaa voidaan tarkastella deskriptiivisestä näkökulmasta, jolloin huomio kohdistuu siihen, kuinka ihmiset käytännössä kontrolloivat toimintaansa haastavissa tilanteissa. Toisaalta elämänhallintaan voidaan liittää myös normatiivinen ulottuvuus, elämän hallitseminen määrätyllä tavalla on ikään kuin yhteisön normien ja arvojen ohjaama tavoite. Henkilö, joka ei kykene hallitsemaan elämäänsä
”oikein”, voidaan leimata syrjäytyneeksi, poikkeavaksi tai jollain tavalla jopa sairaaksi. (Vrt.
Svedberg 1994, 41.)
Rangaistusajan suunnitelman seuranta ei ole merkityksellistä pelkästään siihen velvoittavan lainsäädännön kannalta, vaan arvioinnin tärkeyttä voidaan painottaa muillakin näkökulmilla.
Ensinnäkin vangin oikeusturvan kannalta arviointia ei voida sivuuttaa. Esimerkiksi siirtyminen suljetusta laitoksesta avolaitokseen tapahtuu aina arvioinnin kautta. Avovankilasijoitus on vankien keskuudessa haluttua, koska avolaitosvangeilla on enemmän vapausasteita kuin suljettuun vankilaan sijoitetuilla. Käytännössä tämä tarkoittaa mahdollisuutta laitoksen ulkopuoliseen opiskeluun, siviilitöihin, parempia tapaamismahdollisuuksia ja väljempää yhteydenpitoa vankilan ulkopuolelle.
Toiseksi rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi on kiinnostavaa tutkimuksellisista intresseistä johtuen. Rangaistusajan suunnitelmiin suuntautuvaa tutkimusta on tehty jonkin verran opinnäytetöinä ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa. Tutkimukset ovat kohdistuneet etupäässä rangaistusajan suunnitelmien laatimiseen ja toteuttamiseen. (esim. Toivonen 2014; Pehkonen 2011;
Ahonen & Pajuluoma 2011; Huhtamaa 2011.) Lähinnä omaa kiinnostuksen kohdettani, rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointia, on käsitelty arviointitutkimuksen piiriin lukeutuvassa Sanna Riilan Yamk -opinnäytetyössä, jonka keskeisenä johtopäätöksenä todetaan rangaistusajan suunnitelmien seurannan/päivittämisen olevan puutteellista (Riila 2012).
8 Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos on esittänyt samansuuntaista laatukritiikkiä selvityksessään vankeuslain toteutumisesta (Liimatainen & Mäkipää & Rantala 2014).
Tämä käsillä oleva opinnäytetyö on jatkoa vuonna 2010 valmistuneelle sosiaalityön kandidaatintutkielmalleni, jossa analysoin vangin ns. avolaitoskelpoisuuden ja elämänhallinnan välistä suhdetta. Kiinnostukseni kohteena oli avolaitossijoituksen ympärille kietoutuva argumentaatio. Yritin selvittää: millä perustein henkilö sijoitetaan avolaitokseen, mistä tekijöistä avolaitoskelpoisuus muodostuu, miten elämänhallinnalliset tekijät otetaan sijoituspäätöksessä huomioon, mitä elämänhallinta vankilassa tarkoittaa? Tutkimustuloksissa kävi ilmi, että vankeinhoidosta piirtyy kuva – ainakin kielen tasolla – sisäsiittoisesta, itseensä viittaavasta järjestelmästä, joka on tottunut tarkastelemaan vankeutta järjestyksen ja kurinpidon näkökulmasta.
Tutkimustulokset eivät sinänsä itseäni yllättäneet, koska olin tuolloin jo työskennellyt vuosien ajan silloisen vankeinhoitolaitoksen palveluksessa. Kandidaatintutkielma mielessä ryhdyin suunnittelemaan pro gradua päättäen keskittyä edelleen elämänhallinnan käsitteeseen. Nyt tutkimuskohteena olisi rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi vankilassa. Olisiko rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi yhtä järjestelmäkeskeistä kuin avolaitoskelpoisuuden arviointi?
Tämän pro gradu -tutkielman kohteena on rikoksesta tuomitun käyttäytymisen muutoksen arviointi vankilassa. Erittelen rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arvioinnin kirjaamiskäytäntöjä vankitietojärjestelmässä ja erityisesti sitä havaintoaineistoa, johon arviointi perustuu.
Tutkimuskysymykseni on: miten rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden toteutumista arvioidaan vankilassa. Alakysymyksiksi pilkottuna: Mitä tekijöitä arvioinnissa otetaan huomioon? Miten vangin käyttäytymisen muutosta havainnoidaan ja mitataan vankilassa?
Teoreettisesti tutkimus kiinnittyy tapauskohtaisen arvioinnin nimellä tunnettuun evaluointitutkimuksen suuntaukseen (esim. Rostila & Mäntysaari 1997, Kazi 2000), elämänhallinnan käsitteeseen sekä kriminogeenisiin riskitekijöihin liittyvään teoreettiseen keskusteluun.
Tutkimusaineisto koostuu yhdeksän vangin rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arvioinnista.
Aineisto on muodostettu harkinnanvaraisena näytteenä vankitietojärjestelmästä rikosseuraamuslaitoksen luvalla.
9 Tutkielmani rakenne on seuraavanlainen. Johdantoluvun jälkeen esittelen tutkimukseni teoreettiset käsitteet, joista jokaiselle on kirjoitettu oma lukunsa. Ensimmäisessä pääluvussa tutustutan lukijat aluksi rangaistusajan suunnitelman laatimisprosessiin ja sen taustalla olevaan RNR-teoriaan, josta siirryn elämänhallinnan kirjallisuuskatsaukseen. Kolmantena teoreettisena viitekehyksenä sovellan arviointitutkimuksen käsitettä.
Viides luku käsittelee tutkimuksen toteutusta. Esittelen aineistoni, analyysin periaatteet sekä varaukset tutkimuksen luotettavuudelle, yleistettävyydelle ja eettisiin kysymyksiin. Luvut 6-7 on omistettu aineiston analyysille ja tutkimustuloksille. Viimeisessä luvussa esittelen tutkimuksen johtopäätökset ja suositukset uudelle tutkimukselle.
10
2 RNR-TEORIA JA RANGAISTUSAJAN SUUNNITTELU
Jokaiselle vangille yksilöllisesti laadittavan rangaistusajan suunnitelman (RanSu) ydintä ovat sen rikoksenuusimisriskiä vähentävät tavoitteet, jotka kattavat inhimillisen elämän koko kirjon.
RanSu:n laatimisesta vastaa rikosseuraamusalueen arviointikeskus. RanSu:n havaintoaineistona käytetään rikosseuraamuslaitoksen omia tietojärjestelmiä, vangin haastattelua sekä muiden viranomaisten luovuttamia tietoja vangin luvalla. RanSu:n tavoitteet huomioivat niin henkilön vahvuudet kuin heikkoudet ja tavoitteet pyritään muodostamaan yhteistyössä vangin kanssa.
RanSu:n pohjana voi olla myös edellä kuvattua perusteellisempi menettely strukturoituine haastatteluineen sisältäen eri rekisteritietojen yhdistämisen. Tällöin on kyse riski- ja tarvearvioon (RiTa) perustuvasta rangaistusajan suunnitelmasta.
2.1 Rikoksenuusimistekijät
Rikoksesta ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun vankeusprosessi perustuu kolmeen asiakirjaan: rangaistusajan suunnitelmaan, vapauttamissuunnitelmaan ja valvontasuunnitelmaan (Vankeuslaki 4:6). 2 Kyseisten suunnitelmien taustalla on henkilön uusimisriskitekijät eli kriminogeeniset tekijät, jotka määritetään strukturoidun riski- ja tarvearvion perusteella tai suppeampaan tiedonkeruuseen pohjautuen. Uusimisriskin arvioinnissa pyritään selvittämään rikoksen uusimisen todennäköisyyttä; mitkä tekijät ja miten ne lisäävät tai vähentävät rikoksenteon uusimista. Arviointitavat voidaan jakaa kolmeen luokkaan: subjektiiviseen riskiarviointiin, toisen tason riskiarviointiin ja kolmannen tason arviointimenetelmiin. Ensin mainittu perustuu intuitioon, hiljaiseen tietoon, joka subjektiivisen luonteensa vuoksi on vailla tieteellistä relevanssia. Toisen tason riskiarvioinnissa käsitellään staattisia historiatietoja, minkä perusteella lasketaan tilastollinen todennäköisyys henkilön rikoksen uusimiselle. Kolmannen tason arviointimenetelmissä arvioidaan staattisten riskitekijöiden lisäksi dynaamisia riskitekijöitä, suojaavia tekijöitä (vahvuudet) ja
2 Käsitteellisenä valintana vapauttamissuunnitelma ei liene paras mahdollinen. Se vahvistaa virheellisesti
vankilaviranomaisten asemaa, sen sijaan huomion tulisi kohdistua semanttisesti ja sisällöllisesti vapautuvan vangin toimijuuden vahvistamiseen.
11 vahingonaiheuttamisriskiä. Arvioinnissa pyritään, arvioinnin toteuttajasta riippumattomaan, toistettavaan, samoihin johtopäätöksiin johtavaan objektiiviseen menettelyyn. (Arola-Järvi 2012, 27-29.) Neljännen sukupolven arviointimenetelmissä yhdistyvät yksilötason riski- ja tarvetekijät, suojaavat tekijät ja rangaistusajan kokonaishallinta, sekä yksilöllisen tiedon hyödyntäminen yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja kehittämistoiminnassa (Tyni 2015, 76). Andrewsin ja Bontan mukaan kriminogeeniset tekijöiden määrittely perustuu empiiriseen uusimisrikollisuustutkimukseen, kokeneiden ammatinharjoittajien ammatilliseen arviointiin, ja rikollisen käyttäytymisen sosiaalisen oppimisen analyysiin (Andrews & Bonta 1995).
Riski- ja tarvearvioteoreettinen (Risk-Need-Responsivity-model) malli perustuu ihmisen yleisiin persoonallisuuspiirteisiin ja kognitiiviseen sosiaalisen oppimisen malliin. Teoria olettaa ihmisen käyttäytymisen pohjautuvan sosiaalistumisen kautta opittuun tapaan reagoida erilaisiin ärsykkeisiin, jonka seurauksena syntyvän toiminnan henkilö voi kokea joko palkitsevana tai kustannuksena.
Ihmisen käyttäytymiseen autonomiaa tarkasteltaessa siinä voidaan havaita henkilökohtaista hallintaa, interpersonaalista välittyneisyyttä sekä automaattista hallintaa. Sosiaalisen oppimisen teorian mukaan rikollisiksi ei synnytä, vaan rikollinen käyttäytyminen opitaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. (Andrews & Dowden 2007, 442-444; Motiuk 2007, 4.) RiTa-prosessissa tarkastelun keskiössä on kahdeksan keskeistä riski/tarvetekijää, joiden puuttuminen tai olemassaolo voi olla määritellystä riskistä riippuen samaan aikaan myös yksilöllinen vahvuustekijä.
Kriminogeeniset tekijät koostuvat staattisista ja dynaamisista tekijöistä. Staattiset tekijät ovat luonteeltaan pysyviä, kiistattomia faktoja, (esim. ikä, sukupuoli ja aiempi rikoshistoria), jotka toisaalta ennustavat rikollista käyttäytymistä, mutta joihin ei voi kuitenkaan vaikuttaa (Hypen 2004, 7). Dynaamiset tekijät eli varsinaiset kriminogeeniset tekijät sisältävät mm. seuraavia asioita: 1) rikollista käyttäytymistä tukevat arvot, asenteet, uskomukset, ajattelumallit 2) epäsosiaalinen ja rikosmyönteinen lähipiiri 3) eräät persoonallisuuden piirteet ja temperamentti (impulsiivisuus, riskihakuisuus, itsekeskeisyys, aggressiivinen energisyys) 4) monimuotoinen epäsosiaalinen käyttäytyminen 5) ongelmat perhe-elämässä, opinnoissa, työelämässä, vapaa-ajalla 6) hallitsematon päihteidenkäyttö. (Andrews & Bonta 1995; McGuire 2004.)
Antisosiaalisen käyttäytymisellä historialla viitataan varhain alkaneeseen, jatkuvaan ja monimuotoiseen antisosiaaliseen toimintaan erilaisissa toimintaympäristöissä. Rikoksentekijän uusimisriskiä vähentävänä tarpeena tämä tarkoittaa vaihtoehtoisten rikoksettomien toimintamallinen kehittämistä riskitilanteiden varalle. Henkilöllä, jolla tämä ulottuvuus ilmenee vahvuutena, ei ole
12 taustallaan antisosiaalista käyttäytymistä. Antisosiaalinen persoonallisuus puolestaan ilmenee seikkailunhaluna, mielihyvän etsimisenä, heikkona itsekontrollina, levottomana aggressiivisuutena, tunnekylmyytenä ja riidanhaluna. Kehittämistarve kohdistuu ongelmanratkaisutaitojen, vihan- ja suuttumuksen hallintataitojen sekä yleisten elämänhallintataitojen vahvistamiseen. Vahvuutena tämä ulottuvuus on niillä henkilöillä, jotka ovat sovinnonhaluisia ja joilla on hyvä itsehillintä.
Antisosiaalisen ajattelun luonteenomaisia piirteitä ovat: rikosmyönteiset uskomukset, arvot ja asenteet, oman rikollisen käyttäytymisen rationalisointi, vihan, kaunan ja uhmakkuuden tunne.
Rikoksenuusimiseen vaikuttavana tarpeena on vähentää rikollisen antisosiaalista ajattelua ja tunteita rikoskielteisempään suuntaan sekä rakentaa ei-rikollisen identiteettiä. Henkilö, jolle antisosiaalinen ajattelu ei ole riskitekijä, torjuu antisosiaaliset tunteet ja omaa ei-rikollisen identiteetin.
Antisosiaalinen tuttavapiiri viittaa läheiseen vuorovaikutukseen rikollisten kanssa ja rikolliseen elämäntapaan liittymättömien ihmissuhteiden puuttumiseen. Tarpeen kielellä ilmaistuna tavoitteena on vähentää vuorovaikutusta rikolliseen viiteryhmään ja lisätä sosiaalisia suhteita ei-rikollisten kanssa. Kääntäen tämä ulottuvuus ei ole riskitekijä henkilöillä, joiden vahvuutena ovat läheiset vuorovaikutussuhteet ei-rikollisiin henkilöihin. (Andrews & Dowden 2007, 446.)
Perhe-elämään kohdistuva riskitekijä viittaa puutteelliseen hoivaan ja huolenpitoon sekä lasten seurantaan ja valvontaan, mikä merkitsee ristiriitojen sijasta myönteisten ihmissuhteiden vahvistamista ja huomion kiinnittämistä lapsista välittämiseen (valvonta ja seuranta). Luonnollisesti tämä ulottuvuus ei ole riskitekijä henkilöllä, joka omaa vahvat välittämissuhteet niin hoivan kuin valvonnan merkityksessä. (Andrews & Dowden 2007, 446.)
Koulutus/työllisyys – ulottuvuudella tarkastellaan yhtäältä henkilön menestymistä työssä ja koulutuksessa sekä toisaalta tyytyväisyyttä omaan suoriutumiseensa em. ulottuvuuksilla.
Dynaaminen tarve kohdistuu siten koulutuksen ja työhön osallistumisen parantamiseen. Korkean työllisyys- ja koulutusasteen omaavalla henkilöllä tämä ulottuvuus on uusimisriskiltä suojaava tekijä. (Andrews & Dowden 2007, 446.)
Vapaa-aikaa riskitekijänä pidetään sellaisilla henkilöillä, joiden osallistumisaste antikriminaaliseen harrastustoimintaan on heikkoa ja samoin koettu tyydytys tällaisesta toiminnasta on alhaista.
Uusimisriskin vähentämiseksi em. henkilöiden tulisi lisätä antikriminaalista harrastuneisuutta.
Henkilöillä, jotka harrastavat paljon ja nauttivat osallistumisesta antikriminaaliseen toimintaan, vapaa-aika on vahvuustekijä. (Andrews & Dowden 2007, 446.)
13 Päihteidenkäyttö on uusimisriskitekijä, joka ilmenee ongelmallisena alkoholin ja/tai huumausaineiden käyttönä. Ilmeinen dynaaminen tarve kohdistuu siten yhtäältä päihteiden käytön vähentämiseen ja sellaisten tilanteiden välttämiseen, jossa henkilöllä on alttius käyttää päihteitä, sekä toisaalta vaihtoehtojen löytämiselle huumaavien aineiden käytölle. Päihteettömyys ja kontrolloitu päihteiden käyttö ovat suojaava tekijä. (Andrews & Dowden 2007, 446.) Vähemmän merkityksellisiä, mutta tieteellistä vahvistusta saaneita, riskitekijöitä ovat mm.: stressikokemus, mielenterveysongelmat, rangaistuksen pelko, alhainen älykkyysosamäärä, sosiaaliluokka ja tehdyn rikoksen vakavuus (Andrews & Dowden 2007, 446).
Dynaamiset riskitekijät voidaan jaotella vakaisiin dynaamisiin riskitekijöihin ja akuutteihin dynaamisiin riskitekijöihin. Jälkimmäisiä riskitekijöitä voidaan kutsua rikoksenteon laukaiseviksi tilannetekijöiksi, jollaisiksi voidaan lukea päihtymys, tietynlaiset ajatukset ja tunnetilat. (Harris &
Hanson 2003, 60.) Vakaat dynaamiset riskitekijät ovat luonteeltaan akuutteja riskitekijöitä vakaampia sisältäen mm. rikoksenteon sallivia arvoja, asenteita, ajattelua, rikoksiin myötämielisesti suhtautuvia ystäviä, epäsosiaalista käyttäytymistä ja monimuotoista elämänhallinnan problematiikkaa (Lindsay et al. 2004, 269). Kriminogeenisiin riskeihin voi liittyä sukupuolisensitiivisyys. Talous, asumisolosuhteet, työllisyys ja päihteidenkäyttö ovat samanlaisia riskitekijöitä sekä miehille että naisille. Mutta eräät elämäntapahtumat, kuten fyysinen ja seksuaalinen hyväksikäyttö sekä mielenterveysongelmat sisältävät naisille kriminogeenisiä piirteitä.
(Hollin & Palmer 2006, 191; kts. myös van der Knaap et al. 2012.)
Kriminogeeniset riskitekijät ovat tilastollisia todennäköisyyksiä siinä merkityksessä, että ne ennustavat rikoksenuusimista. Todennäköisyys rikoksenuusimiseen kasvaa, mikäli henkilöllä on useita riskitekijöitä. Eri riskitekijöiden kombinaatiot varioivat kuitenkin yksilöllisesti eri tavoin, samalla kun henkilön mahdolliset suojaavat tekijät alentavat riskitasoa. Oleellista on siten arvioida oikein henkilön staattisten ja dynaamisten riskitekijöiden muodostamaa ns. kokonaisriskiä. (Arola- Järvi 2012, 31.)
Vankilan rikoksenuusimisen vähentämiseen tähtäävä kuntouttava toiminta rakentuu ns. what works periaatteiden varaan. Nämä periaatteet perustuvat tieteelliseen tutkimustietoon (evidence based) siitä, millaiset hoito-ohjelmat vähentävät uusintarikollisuutta. Periaatteita on kolme: riskiperiaate (risk), tarve-/ kohdentamisperiaate (need) ja vastaavuusperiaate (responsivity). Riskiperiaatteella tarkoitetaan sitä, että mitä korkeampi uusimisriski henkilöllä arvioidaan olevan, sitä tiiviimpiä interventioita hänen tulee kohdistaa. Toisaalta vangin uusimisriskiä voidaan - vankilan
14 perustarkoituksen vastaisesti - vankilan toimesta lisätä, mikäli matalan uusimisriskin omaava henkilö on liian intensiivisten toimenpiteiden kohteena. Tarveperiaate viittaa vuorostaan henkilön dynaamisiin riskitekijöihin, kriminogeenisiin tarpeisiin. Toisin sanoen muutostyö tulisi kohdistaa tekijöihin, jotka ovat yhteydessä rikoksenuusimiseen. Vastaavuusperiaatteen mukaisesti työskentelytapa tulisi sovittaa yhteen vangin kykyjen, oppimistyylin ja toimintatapojen kanssa.
Tällöin huomioitavaksi tulevat mm. vangin sukupuoli, etnisyys, ikä, kielelliset taidot ja motivaatio.
(Andrews & Dowden 2007, 447.)
15
2.2 Riski- ja tarvearvion havaintoaineisto
Riski- ja tarvearviossa tarkastellaan vangin käyttäytymistä erilaisten aineistojen kautta, jotta hänestä piirtyisi mahdollisimman moniulotteinen ja tarkka kuva. Tätä asennoitumista voidaan verrata tieteellisessä tutkimuksessa sovellettavaan aineistotriangulaatioon, jossa tiettyä ilmiötä analysoidaan erityyppisten aineistojen avulla (kts. Tuomi & Sarajärvi 2002, 141). Vankiarvioinnin tietolähteinä hyödynnetään asiakirjoja, havainnointia, haastatteluaineistoa ja itsearviointia. Asiakirja-aineisto muodostuu rikosseuraamuslaitoksen (vankilat, yhdyskuntaseuraamustoimisto) ylläpitämistä rekistereistä, jotka sisältävät tietoa henkilön valvonnasta ja toiminnasta seuraamuksen aikana.
Tämän edellytyksenä luonnollisesti on, että henkilö omaa aiempaa rikostaustaa ts. hänellä on rikosrekisteri. Rikosrekisterin lisäksi arvioinnin pohjana käytetään täytäntöönpanossa olevan rangaistuksen oikeudenkäyntiasiakirjoja ja mahdollista mielentilalausuntoa. Muilta viranomaisilta tiedot saadaan joko lain perusteella tai tuomitun suostumuksella. Harvemmin hyödynnettävää materiaalia on tuomitun itse toimittamat selvitykset. Havainnoinnilla viitataan vangin käyttäytymiseen arviointivaiheen – ja tutkintavankeuden aikana; kiinnostuksen kohteena on se, miten vanki käyttäytyy asuinosastolla, toimintapaikalla ja vuorovaikutuksessa virkamiesten kanssa.
(Arola-Järvi 2012, 39 - 40.)
Haastattelua voidaan pitää tärkeimpänä tiedonkeruun menetelmänä. Vangin arvioinnista vastaava työntekijä haastattelee yksin tai yhdessä työparinsa kanssa vankia arviointiprosessin aikana.
Haastattelussa työntekijä ajantasaistaa asiakirjoihin perustuvaa kuvaa vangista, joka muutoin voisi jäädä liian historiapainotteiseksi. Haastattelussa on vankeuskontekstista huolimatta kyse vapaaehtoisuudesta. Vanki puhuu valitsemistaan asioista haluamallaan tavalla, ja siksi työntekijän tulisi saada vanki tuottamaan autenttista puhetta oikeista aiheista. (Arola-Järvi 2012, 42.)
Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksen painattamassa Suunnitelmallisen vankeusajan käsikirjassa itsearvioinnilla viitataan erilaisiin testeihin, joita riski- ja tarvearviota laativa työntekijä teettää vangilla. Testeillä voidaan mitata mm. kirjoitus-, luku- ja laskutaitoa. (Arola-Järvi 2012, 41.)
16
2.3 Rangaistusajan suunnitelma
Rangaistusajan suunnitelmaa voidaan pitää vankeuslain perusteella historiapainotteisena, todennäköisyyslaskennalla operoivana, yksilölliset tekijät ja turvallisuusseikat huomioivana asiakirjana. Rangaistusajan suunnitelma koostuu: 1) vankeusajan keskeisistä tavoitteista, 2) tietoja osallistumisvelvollisuuteen sisältyvän toiminnan laadusta, sisällöstä ja vaativuustasosta, 3) turvallisuusjärjestelyille asetettavat vaatimukset, 4) tiedon sijoitusvankilasta, 5) suunnitelman mahdollisen poistumisluvan ajankohdasta ja edellytyksistä, 6) suunnitelman mahdollisen valvotun koevapauden ajankohdasta ja edellytyksistä ja 7) vapauttamissuunnitelman ja valvontaan määrättävän osalta lisäksi valvontasuunnitelman. Suunnitelman laatimisessa huomioidaan mm.
vangin aiempi rikollisuus, sosiaaliset suhteet, yksilölliset tarpeet ja voimavarat sekä uusintarikollisuuteen vaikuttavat yksilölliset tekijät. (Valtioneuvoston asetus vankeudesta 4 luku, 18
§.) Rangaistusajan suunnitelma korostaa vankeuden prosessimaisuutta, jota rytmittävät rangaistusajan tavoitteet ja sen mahdolliset osatavoitteet (Hallittu vapauttaminen, RISE:n käsikirjoja).
Liisa Riittisen mukaan rangaistusajan suunnitelman tavoitteet ovat arviointiprosessin (tiedonkeruu, merkityksen anto, tulkinta, johtopäätökset) pohjalta nousevia perusteltuja ja valikoituja suosituksia vankilassa tehtävälle työlle (Riittinen, Haaste 1/2013). Rangaistusajan suunnitelman tavoitteet pyritään laatimaan yhteisymmärryksessä vangin kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että RanSu-prosessin päätteeksi suunnitelma vahvistetaan vangin allekirjoituksella. (Risen määräys 12/004/2012.) Omasta kokemuksestani tiedän, että käytännössä em. ei läheskään aina toteudu. Vanki voi kieltäytyä allekirjoittamasta suunnitelmaa, koska hän on eri mieltä asiakirjan sisällöstä.
Rangaistusajan suunnitelman toteutumisen arvioinnista vastaa vankilan rikosseuraamusesimies.
Arviointi perustuu vankitietojärjestelmän toteutumatietoihin sekä keskusteluihin vangin ja henkilökunnan kanssa. Arviointiasteikkona on: toteutunut, osittain toteutunut ja ei toteutunut.
(Hallittu vapauttaminen 2012, 33.) Vankeusasetuksen mukaan tavoitteiden toteutumista tulisi arvioida vankilassa vähintään kolme kertaa vuodessa (Valtioneuvoston asetus vankeudesta 4 luku,19§).
17
2.4 Rangaistusajan suunnitelman tavoitteet
Rangaistusajan suunnitelmien tavoitteiden sisällöstä ei ole tutkittua tietoa. Joitain päätelmiä voidaan kuitenkin tehdä vankien terveystutkimusten ja vankilaan tuomittujen rikosnimikkeiden perusteella.
Vankien sairastavuus on perusjoukkoon verrattuna moninkertaista, elinajanodote (< 50 v) vastaa kehitysmaiden tasoa (Wuolijoki 2011). Mielenterveyden häiriöt ovat hyvin yleisiä, päihderiippuvuus on tavalliseen väestöön verrattuna kymmenkertaista ollen noin 80–90 prosentin luokkaa (Joukamaa 2010). Kivivuori & Linderborg (2009, 176) puhuvat vankien kasaantuvasta huono-osaisuudesta, joka alkaa jo varhain henkilön elämänkulussa. Vangit tulevat normaaliväestöön verrattuna useammin hajonneista perheistä, heillä mm. on heikko koulumenestys, he ovat puutteellisesti kiinnittyneitä työelämään ja heillä on alhainen itsekontrolli.
Vuonna 2012 Suomen vankiloista vapautui 6073 vankia ja samana aikana rangaistuksensa aloitti 6 066 vankia. Vapautuneiden vankien joukko jakautui seuraavasti: vankeusvankeja 3728, sakkovankeja 1104 ja tutkintavankeja 1241. Vapautuneiden vankeusvankien vankilassaoloajan keskipituus oli 9,3 kk. Noin puolella vapautuneista vankilassaoloaika oli alle 3 kk.
(Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja 2012, 5.)
Vankirakennetta voidaan kuvailla tuomitun päärikoksen mukaan: 43 %:lla tuomituista on väkivaltarikos, omaisuusrikos viidenneksellä, huumausainerikos viidenneksellä, liikennejuopumus 9 %:lla ja siveellisyysrikos 4 %:lla. Omaisuusrikoksista tuomittujen määrä on laskenut kymmenessä vuodessa, väkivaltarikollisia sen sijaan on vuosituhannen alkuun verrattuna vankiloissa enemmän.
Liikennejuopumuksesta tai huumausainerikoksesta tuomittujen prosentuaalinen osuus ei ole paljon vaihdellut kymmenen vuoden aikana. Siveellisyysrikoksista tuomittujen määrä on puolestaan tuplaantunut kymmenessä vuodessa. (Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja 2012, 7.)
Rangaistusajan suunnitelmien toteuttamista on tutkittu ammattikorkeakouluihin, erityisesti Laurea- ammattikorkeakoulun rikosseuraamusalan koulutusohjelmassa, tehdyissä opinnäytetöissä.
Tavoitteiden tulkinnanvaraisuus on tuotu esille useassa selvityksessä (esim. Kuronen 2011;
Huhtamaa 2011). Tavoitteet voivat olla myös liian vaativia rangaistuksen pituuteen nähden (Ahonen & Pajuluoma 2011). RanSu:n tavoitteet todennäköisimmin toteutuvat tilanteissa, joissa
18 uusimisriskitekijöiden tarkka määrittely on onnistunut, vangilla on ollut mahdollisuus vaikuttaa toiminnan suunnitteluun ja vanki on muutosmotivoitunut (Riila 2012).
2.5 Empiirinen uusimisrikollisuustutkimus
Empiirinen RNR-teoriaa soveltava tutkimus on liittynyt mm. nuorisorikollisten kriminogeenisten riskien kartoittamiseen (Onifade & Nyandoro & Davidson & Campbell 2010; Bechtel &
Lowenkamp & Latessa 2007), rikosperusteiseen analyysiin kohdistuen esim. väkivaltarikollisuuteen (Polaschek 2010; Wong & Gordon 2013) ja seksuaalirikollisuuteen (Gentry & Dulmus & Theriot 2005; Slattery & Cherry & Swift & Tallon & Doyle 2012; Birgden 2004).
Rikoksentekijän etniseen taustaan liittyviä kriminogeenisiä tekijöitä on tutkittu vertailevalla asetelmalla, jossa etnisen ryhmän suurempi rikollisuus näyttäisi selittyvän köyhillä olosuhteilla, epävakailla perhesuhteilla, päihteidenkäytöllä ja negatiivisilla sosiaalisilla suhteilla (Yessine &
Bonta 2009). Arviointimenetelmien kielelliseen etnosentrisyyteen on kiinnitetty lisääntyvää huomiota (Montes & Guyton 2014). Brittiläisessä tutkimuksessa on myös ilmennyt, että oikeusjärjestelmä saattaa sisältää etnisiä vähemmistöryhmiä syrjiviä piirteitä. Vähemmistöryhmät saavat samoilla kriminogeenisillä riskipisteillä samantyyppisistä rikoksista systemaattisesti ankarampia rangaistuksia kuin valkoinen valtaväestö. (Raynor & Lewis 2011.)
Mielenterveysongelmien ja rikollisen käyttäytymisen välistä suhdetta tutkittaessa diagnostisoidun psyykkisen sairauden on todettu olevan kriminogeeninen tekijä, mutta riskitekijöiden yhteisvaikutuksesta johtuen sen painoarvoa on vaikea arvioida (Vogel 2014). Sen sijaan rikollisen älyllisellä heikkolahjaisuudella on usein selkeä yhteys muihin kriminogeenisiin riskeihin (Holland
& Persson 2011).
Tunnettujen uusimisriskitekijöiden tunnistamiseen liittyviä ja niiden yleisyyttä kartoittavia tutkimuksia on tehty vankipopulaatiossa paljon. Tutkimukset kohdistuvat pääosin joko vankien päihdeongelman tilastolliseen ja laadulliseen kuvailuun tai sitten vankien tyypillisten persoonallisuushäiriöiden tunnistamiseen. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan noin 70
19 prosentilla naisvangeista on riippuvuus vähintään yhteen päihteeseen yleisimpien päihteiden ollessa alkoholi ja kokaiini (Proctor 2012). Toisessa, amerikkalaisen vankilan vankikyselyyn perustuvassa tutkimuksessa havaittiin, että puolet vangeista oli käyttänyt huumausaineita päivää ennen kiinnijäämistään. Vain viidennes vangeista ei ilmoittanut huumausaineiden käytöstä. (Shutay &
Plebanski & McCafferty 2008.) Ongelmallisen päihteidenkäytön erilaisia diagnoosimenetelmiä on vertailtu alkoholisteilla (Kopak & Metze & Hoffmann 2014) sekä huumausaineriippuvaisilla vangeilla (Proctor & Hoffmann 2012).
Vankien mielenterveystutkimuksissa on kartoitettu psyykkisten ongelmien yleisyyttä.
Kanadalaiseen vankiaineistoon pohjautuvassa tutkimuksessa selvisi, että yli 40 prosentilla vangeista oli vähintään yksi mielenterveysongelman vakava oire (Brown & Hirde & Fries 2015). Sukupuolten välisiä eroja on myös selvitetty. Ahdistuneisuushäiriöt, rajatilapersoonallisuus ja post-traumaattiset stressihäiriöt ovat naisvangeilla miesvankeja yleisempiä. (Drapalsky & Youman & Stuewig &
Tangney 2009, 205.) Persoonallisuushäiriöitä on todettu olevan enemmän vankiväestössä kuin muussa väestössä. Tämä käsitys on kuitenkin haastettu belgialaisessa tutkimuksessa, jonka mukaan vangit eivät poikkea persoonallisuudeltaan merkittävästi perusjoukosta. (Thiry 2012.) Lisäksi vankien ADHD-häiriöt ovat osoittautuneet oletettua pienemmiksi, kun tätä on tutkittu perusteellisilla arviointimenetelmillä (Stokkeland & Fasmer & Waage & Hansen 2014; kts.
ADHD:n esiintyneisyyden sukupuolisista eroista Cahill & Coolidge & Segal & Marle & Overmann 2012).
Riskiteorioiden kaikkivoipaisuutta on kritisoitu Wardin & Marunan toimesta siitä, että rikollisen yhteiskuntaan uudelleen integroitumisessa tulee huomioida myös hänen vahvuutensa ja erityisesti se, mitä annettavaa hänellä voisi vielä olla yhteiskunnalle (Konttila & Tyni 2011, 6).
Rikollisuudesta irtautumista käsittelevät desistanssitutkimukset selittävät rikollisuudesta luopumisen liittyvän elämän ulkoisiin ja sisäisiin käännekohtiin kuten työpaikan saamiseen, avioliiton solmimiseen ja lapsen syntymään (Tyni & Blomster 2012, 623).
20
3 ELÄMÄNHALLINTA
Psykologiassa elämänhallinnalla viitataan tilanteeseen, jossa henkilö pyrkii muuttamaan sisäisiä tai ulkoisia olosuhteita, jotka hän kokee itselleen liian rasittaviksi tai voimavarat ylittäviksi.
(Keltikangas-Järvinen 2000, 41). Keltikangas-Järvisen mukaan elämänhallinnasta on erotettavissa ulkoinen ja sisäinen kontrolli. Ulkoisen kontrollin omaava henkilö kokee, että ulkoiset tapahtumat ja ihmiset ohjaavat hänen elämäänsä. Ihminen ei ikään kuin miellä itseään subjektiksi, jolloin ulkomaailma näyttäytyy hänelle täysin hallitsemattomana. Sisäisessä kontrollissa tilanne on päinvastainen. Ihminen kokee itsensä vastuulliseksi subjektiksi, joka kykenee asettamaan itselleen realistisia tavoitteita ja saavuttamaan niitä (Keltikangas-Järvinen 2000, 42–43). J.P Roos on myös jakanut elämänhallinnan ulkoiseen ja sisäiseen elämänhallintaan. Ensimmäisessä on kyse siitä, että henkilö kykenee ohjaamaan elämäänsä tavoitteidensa mukaisesti ilman, että sattumanvaraiset tekijät elämänkulkuun suuremmin vaikuttavat. Sisäinen elämänhallinta viittaa Roosin mukaan kykyyn suhtautua joustavasti elämän yllättäviin käänteisiin. (Roos 1987, 65–67.)
Raitasalon mukaan elämänhallinta on ymmärrettävä pyrkimyksenä lieventää stressitilanteista aiheutuvaa ahdistuneisuutta joko muuttamalla olosuhteita tai kokemuksellista tulkintaa niistä.
Selviytymiskeinot voivat olla joko positiivisia tai negatiivisia. Henkilö voi pyrkiä itse ongelman ratkaisuun tai hakea muiden tukea. Vastaavasti henkilö voi vetäytyä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, toivoa asiantilaan muutosta tekemättä itse mitään tai syyttää itseään. (Raitasalo 1995, 33; kts. myös Lazarus &Folkman 1984.)
Pauli Niemelä on hahmotellut elämänhallintakeinoja seurauksen ja käsittelytapastrategian perusteella. Niemelän mukaan henkilö operoi tajunnallis-tunnesuuntautuneesti tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla sekä toiminnallis-ongelmasuuntautuneesti aktiivisesti tai passiivisesti.
Lisäksi ihminen toimii rakentavasti tai tuhoavasti. (Raitasalo 1995, 19.) Tunnetun elämänhallintastrategioita koskevan luokittelun on esittänyt Tobin (1989), mikä sisältää ongelman ratkaisun, sosiaalisen tuen etsimisen, välttelyn, toiveajattelun, tilanteen kognitiivisen muokkauksen, itsekriittisyyden ja tunneilmaukset.
Elämänhallinnan taustalla vaikuttaa viime kädessä henkilön hallinta- ja pystyvyyskäsitykset omasta toiminnastaan. Tällä viitataan mm. sosiaalisen oppimisen teorian (Rotter) hallintaodotuksiin, eli
21 henkilön käsityksiin oman toimintansa vaikuttavuudesta. Voiko henkilö vaikuttaa oman elämänsä tapahtumiin vai ei. (Raitasalo 1996, 57.) Järvikosken & Härkäpään (2006, 124) mukaan hallintakäsitykset on jaettu kolmeen kategoriaan: henkilökohtainen hallinta, muiden hallinta ja sattuman hallinta.
Pystyvyyskäsitykset jakautuvat Banduran tarkoittamassa merkityksessä pystyvyysodotuksiin ja toiminnan tulosodotuksiin. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että henkilö on kykenevä tietyn toiminnon suorittamiseen ja jälkimmäinen viittaa niihin seurauksiin, joita tällä toiminnolla saadaan aikaan.
Aiemmat onnistumisen kokemukset vaikuttavat keskeisesti pystyvyyteen. Myös samassa tilanteessa olevien esimerkki onnistumisesta, sosiaalinen tuki, fysiologiset tilat ja tunnetilat vahvistavat pystyvyyskäsitystä. (Järvikoski & Härkäpää 2006, 124.)
3.1 Vankien elämänhallinta
Vankien elämänhallintaa koskeva tutkimus liittyy universaalien elämän tapahtumien kohtaamiseen sosiaalisesti, fyysisesti ja psyykkisesti rajoitetussa ympäristössä. Erityisesti pitkät määräaikaiset rangaistukset ja elinkautisrangaistus, joita tuomitaan törkeistä huumausainerikoksista, henkeen ja terveyteen liittyvistä rikoksista sekä murhasta, merkitsevät pitkää eristäytymistä muusta yhteiskunnasta. Elinkautisen rangaistuksen ollessa kyseessä vankilassaoloaikaa kertyy vähintään 12 vuotta, minä aikana ihmisen elämässä ehtii tapahtumaan paljon. Perhesuhteissa voi tapahtua suuria muutoksia: lapset kasvavat, pariskunnat eroavat, uusia parisuhteita syntyy, läheisten kuolemat.
Vangin oma fyysinen ja psyykkinen terveys voi myös rakoilla. Monet vangin emootioita liikuttavat ihmissuhteet ja muut elämään kuuluvat seikat tapahtuvat vankilan ulkopuolella, jotka hänen tulee tavalla tai toisella mielessään käsitellä. Toisaalta vankien elämänhallintaan kohdistuva tutkimus käsittelee vankila-arkea ja vankilan rutiineja, jokapäiväisestä elämästä selviämistä. Käsittelen aluksi suomalaista vankien elämänhallintaa koskevaa kirjallisuutta, jonka jälkeen luon katsauksen englannin kielellä julkaistuun tutkimukseen.
Liisa Riittinen on kuvannut vankien elämänhallintaa selviytymisstrategioista, kehityksen säätelystä ja resursseista koostuvana yhdistelmänä. Selviytymisen perusteella hän tyypitteli vangit
22 siviiliselviytyjiksi ja vankilaselviytyjiksi. (Riittinen 1998, 2.) Narratiivista haastattelua elämänhallinnan tutkimisessa on hyödyntänyt Anna Heinonen. Hän jäsenteli vankilan ja elämänhallinnan välistä suhdetta sosiaalisen hyväksynnän, hallussapidon rajoittamisen, sukupuolisuhteiden rajoittamisen, yksityisyyden rajoittamisen sekä turvattomuuden kokemisen kautta. (Heinonen 1998, 81.) Narratiivista otetta edustaa myös Helena Timosen väitöskirja (2009,1), joka käsitteli vankilassa toteutetun väkivaltarikollisen suunnatun OMA-toimintaohjelman vaikuttavuutta vangin muutosprosessiin ja hänen elämäntapaansa. Vangit kuvaavat elämäänsä selviytymistarinana rakentaen samalla muutosidentiteettiä vaikeuksien voittamisesta.
Turvattomuuden kokemusta ja elämän hallinnan/hallitsemattomuuden tunnetta vankien elämänhallinnassa on korostanut Kauppila (1999). Vapautumisvaiheen selviytymiskeinoja on tarkastellut Siekkinen (2008). Ulvisen (1996) mukaan vankilakulttuurin omaksuminen on selviytymisstrategia, jolla uudessa toimintaympäristössä voi pärjätä. Susanna Salin on painottanut perinteisten vankilaroolien roolien sijaan vangin aktiivista otetta itsensä kehittämiseen ja vankeusajan hyödyntämiseen (Salin 1996). 3Vankilassaolon selviytymisstrategioita ovat tutkineet myös monet muut (esim. Lehmikoski 1988; Kääriäinen 1994; Kyngäs 2000; Nyman 2001;
Salminen 2001; Pirttilahti 1999).
3.2 Elämänhallinta kansainvälisissä vankitutkimuksissa
Elämänhallinta-käsite erityisesti traumaattisista tapahtumisista selviämisenä (coping-merkitys) voidaan jakaa tilanneriippuvaiseen (situational coping) elämänhallintaan sekä henkilön persoonallisuuspiirteistä (dispositional coping) juontuvaan elämänhallintaan. Täydellistä konsensusta em. tekijöiden vuorovaikutusmekanismeista tutkijoilla ei ole. Vankeus voi olla kuitenkin niin ainutkertainen ja koetteleva kokemus, että situaatioon perustuva elämänhallinta on ensisijaista yksilöllisiä reagointitapoja korostaviin selityksiin nähden (Punamäki & Salo &
Komproe & Qouta & El-Masri & De Jong 2008, 339).
3 Vankilayhteisön dynamiikkaa erittelevien tutkimusten lähtökohtana on ajatus vankilalle tyypillisestä alakulttuurista, joka sisältää omat arvot ja normit sekä jopa oman kielen ( kts. Lipsonen 1997). Donald Clemmerin (1958) prisonaatiota koskeva tutkimus on alan klassinen teos. Fyysinen eristäytyminen ja elämänpiirin kapeutuminen ovat vankeuden looginen seuraus, mikä synnyttää väistämättä tietynlaista alakulttuuria. Prisonaatiolla tarkoitetaan sosiaalistumista rikollisuutta suosivaan elämäntapaan.
23 Nuorten miesvankien selviytymisstrategioita on tutkittu espanjalaisessa aineistossa. Tämän tutkimuksen mukaan vangit suhtautuivat vankilassa selviytymiseen pääosin kognitiivisesti.
Valittuun selviytymisstrategiaan vaikuttivat käsiteltävän ongelman laatu, rangaistuksen pituus ja aiemmat vankilakaudet (Mohino & Kirchner & Forns 2004, 48). Lapsivankien ja nuorten rikoksentekijöiden selviytymisstrategioiden ja mielenterveyden välistä suhdetta on myös tarkasteltu.
(Ireland & Boustead & Ireland 2005). Lyhyttuomioisten ja pitkätuomioisten vankien selviytymisstrategioita on analysoitu vertailevassa tutkimuksessa, jossa lyhyttuomioisten havaittiin valitsevan ongelmakeskeisen selviytymisstrategian useammin kuin pitkää rangaistusta suorittavat.
Pitkätuomioisilla tunnekeskeinen selviytymisstrategia oli vuorostaan lyhyttuomioisia yleisempää (Reed & Alenazi & Potterton 2008). Vankilaa on luonnehdittu väkivaltaiseksi tilaksi, jossa selviäminen edellyttää vangeilta aggressiivis-passiivista asennetta (Ricciardelly 2014).
Vankien sosiaalisten ongelmien ratkaisukykyä on tarkasteltu heidän psyykkisen hyvinvointinsa kannalta. Negatiivinen suhtautuminen ongelmiin (ongelmat uhkaavina, hermostuneisuutta ja pelkoa aiheuttavina), joka on yhtäältä vankilakulttuuriin kuuluvaa, synnyttää toisaalta ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta haitaten siten vankeudesta selviämistä ja kuntoutumista (McMurran &
Christopher 2009,102; kts. Hayward & McMurran & Sellen 2008).
Itsensä vahingoittamisen riskiä vankilakontekstissa on tutkittu suhteellisen paljon. Itsensä viiltely, jopa itsemurhayritykset, on nähty vangin stigmatisaation liittyvänä selviytymisstrategiana erityisesti naisilla (Kilty 2008). Itsensä vahingoittamisen riski on todettu todennäköisemmäksi ongelmanratkaisua välttelevän strategian omaksuneilla vangeilla kuin ongelmanratkaisuun pyrkivillä vangeilla (Kirchner & Forns & Mohino 2008; Haines & Williams 2003). Sukupuolten välisiä eroja on havaittu siinä, millaisia merkityksiä miehet ja naiset antavat itseään vahingoittavalle käytökselleen. Naisilla itseään vahingoittavaan käytökseen liittyy yritys rikollisesta elämäntavasta irtautumiseen, mutta miehillä tämä toiminta ilmentää pääosin maskuliinista vihaa ja eristäytymistä (Smith & Power 2014).
Uskonnon merkitystä on painotettu pitkästä vankeusrangaistuksesta selviämisessä. Uskonto ja hengellisyys auttavat kestämään eristyksestä aiheutuvaa stressiä, ne tuottavat altruistisia tunteita sekä pienentävät itsemurhariskiä (Mandhouj & Aubin & Amirouche & Perroudi & Huguelet 2014).
Uskonnollinen toiminta luo myös toivoa elinkautisvangeille, joilla ei ole tosiasiallista vapautumisen mahdollisuutta (Aday & Krabill & Deaton-Owens 2014).
24 Äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvät kysymykset ovat kohdistuneet mm. naisvankien jaksamiseen ja heidän selviytymisstrategioihin heidän ollessaan erillään lapsistaan (Celinska & Siegel 2010), raskauden kokemiseen vankilassa (Hutchinson & Moore & Propper & Mariaskin 2008), päihdeäitien vanhemmuuden taitojen kehittämiseen (Kissman & Torres 2004) sekä miesvankien isätaitojen harjaannuttamiseen (Harrison 1997). Tutkimusta on tehty myös siitä, miten vankeus vaikuttaa rangaistusta suorittavien miesten perhe-elämään ja vaimoihin siviilissä (Carlson &
Cervera 1991) sekä heidän lapsiinsa (Dawson & Jackson & Nyamathi 2012).
25
4 ARVIOINTITUTKIMUKSESTA
Arviointia voidaan tehdä eri tavoin. Keskeinen eroja tuottava tekijä liittyy arviointitiedon luonteeseen: onko arvioinnin kohteena toimijoiden subjektiivinen kokemus vai pyritäänkö arvioinnilla saamaan objektiivista, kvantifioitavaa tietoa kohteesta. Eräs tapa jäsentää arviointeja on luokitella niitä arvioinnissa käytettävän tiedon, menetelmien ja tarkastelun kohteiden perusteella seuraaviin suuntauksiin: empiristinen arviointi, realistinen arviointi, tulkinnalliset ja osallistavat arvioinnit, kriittinen arviointi ja pragmaattinen arviointi. (Kivipelto 2008, 15.)
Michael Scriven kuvaa evaluointia (arviointi) prosessina, missä määritellään jonkin asian arvo, ansio tai merkitys. Evaluoinnissa on neljä premissiä: grading (arvostelu), ranking (arvojärjestykeen asettaminen), scoring (pisteytys) ja apportioning (arvottaminen ansion mukaan). Siitä huolimatta, että evaluointia voidaan pitää itsenäisenä tieteenalana, se on myös transdisipliini tarjoten työkaluja varsinaisille erityistieteille. (Scriven 1998, 85.)
Pawson & Tilley (1997) luokittelevat arviointityypit kokeelliseen, pragmaattiseen, realistiseen ja konstruktivistiseen ryhmään. Kazi vuorostaan puhuu empiristisestä, pragmatistisesta, tulkinnallisesta ja postpositivistisesta arvioinnista (Kazi 2000, 756).
Empiristisessä arvioinnissa pääpaino on tulosten kvantitatiivisessa mittaamisessa, vähemmän kiinnitetään huomiota mekanismeihin, interventioihin, jotka ovat saaneet oletettavasti vaikutukset aikaan. Pragmaattisessa arvioinnissa yhdistyvät laadullinen ja määrällinen havainnointi (mittaaminen), missä pääperiaatteita ovat arvioinnin käytännöllisyys ja tehokkuus. Pragmaattinen arviointi on usein tilaustyötä, jolloin maksajan tarpeet korostuvat sosiaalityön kokonaisvaikutusten jäädessä huomioimatta. Tulkitsevat lähestymistavat sisältävät painotuksia kriittisestä teoriasta ja sosiaalisesta konstruktionismista. Arviointimetodiikka koostuu mm. empiristisistä ja hermeneuttisista välineistä. Laadullinen näkökulma korostuu, koska päämääränä on päästä osallistujien subjektiivisten arvojen, intentioiden ja tulkintojen tasolle. Myös tulkinnallista arviointia on kritisoitu evaluoinnin yksipuolisuudesta, joka selitty tilaajan tarpeilla.
Postpositivistisen eli tieteellisen realismin ihanteiden mukaisesti toteutetussa arvioinnissa on kolme huomioitava muuttujaa: konteksti (sosiaalinen tilanne), mekanismi (ideat, mahdollisuudet) ja tulos.
26 Tässä arvioinnissa selvitetään, millaisessa kontekstissa jokin prosessi tai mekanismi tuottaa tuloksen. Kyseessä on ns. CMO-analyysi (context, mechanism, outcome). (Sulavuori 2007, 20.)
Michael Quinn Patton korostaa arvioinnin käyttäjälähtöisyyttä. Arviointi jakautuu hänen mukaansa kolmeen pääluokkaan: päätösorientoitunut arviointi, kehittämisorientoitunut arviointi ja tieto- orientoitunut arviointi. Päätösorientoituneen arvioinnin tarkoituksena on tuottaa tiettyihin arviointikriteereihin perustuvaa informaatiota päätöksentekijöille. Kehittämiseen fokusoitunut arviointi pyrkii kehittämään tarkasteltavaa toimintoa. Tieto-orientoitunut arviointi tuottaa nimensä mukaisesti tietoa yleishyödyllisellä tavalla, arvioinnin tulokset ovat hyödynnettävissä lisääntyneen tiedon merkityksessä myöhempänä ajankohtana. (Patton 1997, 65–70.)
Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointiin voidaan soveltaa menetelmää, joka tunnetaan tapauskohtaisena arviointina. Joel Ficsherin kehittämä menetelmä on käytettävissä tietyn ilmiön evaluointiin, mikäli seuraavat kriteerit täyttyvät: 1) asiakkaan ongelma voidaan täsmentää 2) asiakkaan ongelma voidaan mitata 3) asiakkaan ongelman muuttumisen seuraaminen ajallisesti on mahdollista, sekä ennen että jälkeen intervention ennalta suunnitellun tutkimusasetelman mukaisesti 4) asiakassuhde mahdollistaa suunnitellun intervention. (Rostila & Mäntysaari 1997, 4.) Menetelmää Suomessa soveltaneet Rostila & Mäntysaari ovat luopuneet Fischerin ideoiden kategorisesta noudattamisesta. Menetelmää voidaan käyttää heidän mielestään asiakkaan tilanteen (ongelman) edistymisen arviointiin ilman, että tietyn intervention kausaalisuhde saadaan selvitetyksi. (Rostila & Mäntysaari 1997, 5.)
Tapauskohtaisessa arvioinnissa on ratkaistavana kaksi kysymystä: 1) evaluatiivinen kysymys; onko intervention kohteena oleva ongelma muuttunut 2) kokeellinen kysymys; onko interventio vaikuttanut muutokseen (Bloom & Fischer 1982, 235).
Tapauskohtaiset arviointimallit (single case design) vaihtelevat yksinkertaisista, evaluatiiviseen kysymykseen vastaavista selittävistä malleista interventioiden vaikuttavuudelle kausaalisia selityksiä hakeviin malleihin (Kazi & Wilson 1996, 701). Kazi & Wilson esittelevät erilaisista käytöshäiriöistä kärsiviä nuoria esimerkkeinä tapauskohtaisen arvioinnin soveltamisessa sosiaalityössä. Eräällä kouluikäisellä tytöllä on vaikeuksia hillitä aggressiivisuuttaan. Vanhemmat kirjaavat (mittaaminen) kiukunpuuskat ylös, samaan aikaan tyttö sekä vanhempansa saavat tukea ja neuvoa (interventio) sosiaalityöntekijältä. Käytösongelman muutosta arvioidaan uudella mittauksella, kun interventiota on toteutettu jonkin aikaa. Edellä mainitulla asetelmalla kyetään
27 vastaamaan evaluatiiviseen kysymykseen, mutta kokeelliseen kysymykseen vastaus jää saamatta.
Kohdeongelman numeraalinen mittaaminen voidaan suorittaa myös selvästi ennen intervention aloittamista, jolloin saadaan ainakin loogisesti katsottuna intervention vaikutuksesta puhdistettu mittaus. Intervention kausaalisuhdetta ongelman parantumiseen voidaan selvittää siten, että interventio on tietyn mittausvälin tauolla, jonka jälkeen interventio otetaan uudelleen käyttöön.
Mikäli mittaustuloksissa on havaittavissa systemaattista vaihtelua intervention käytöstä riippuen, hypoteesi intervention positiivisesta vaikutuksesta ongelman parantumiseen vahvistuu. (Emt. 702 – 708.) Tapauskohtaiseen arviointiin liittyy myös edellisen esimerkin kaltaisia eettisiä ongelmia. On ammattieettisesti paheksuttavaa ja käytännössä epätodennäköistä, että sosiaalityöntekijä pidättäytyisi antamasta apua asiakkaalleen, jotta hän voisi kokeellisesti selvittää onko tällä avulla vaikuttavuutta.
Tapauskohtaisessa realistisessa arvioinnissa kausaalisuus käsitetään generatiivisena. Generatiivisen kausaalisuuden premissinä on, että tapahtumien selittämisessä muutokselle ei voida tunnistaa yhtä ainoaa selittävää tekijää. Realismin mukaan todellisuus on kerroksellista, jonka vuoksi muutokseen vaikuttavien syymekanismien yksiselitteinen tunnistaminen on hankalaa. (Mark & Henry & Julnes 1998.)
28
5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS
5.1 Rikosseuraamuslaitoksen organisaatio
Rikosseuraamuslaitos jakautuu alueellisesti kolmeen rikosseuraamusalueeseen (Etelä-Suomi, Länsi- Suomi sekä Itä- ja Pohjois-Suomi), jotka ovat asiakasmääriltään hyvin samankokoisia, mutta maantieteellisesti erikokoisia. Ääripäissä ovat Itä- ja Pohjois-Suomen rikosseuraamusalue, joka ulottuu Utsjoelta Kotkaan sekä Etelä-Suomen rikosseuraamusalue, jossa vangit ja vankilat sijaitsevat saman työssäkäyntialueen sisällä. Vankeuslain mukainen vangin sijoittaminen vankilaan lähelle kotipaikkaa (Vankeuslaki 2005/767, 4 luku, 8§) ei siten aivan toteudu yhdenvertaisesti koko maassa.
Rikosseuraamusalueiden lisäksi organisaatioon kuuluvat keskushallinto ja edellä mainituista hieman erillään toimivat täytäntöönpanoyksikkö, terveydenhuoltoyksikkö ja rikosseuraamusalan koulutuskeskus. Täytäntöönpanoyksikkö huolehtii rangaistusten muodollisesta täytäntöönpanosta, mm. rangaistusaikojen laskemisesta tuomioistuinten päätösten mukaisesti. Rikosseuraamuslaitoksen terveydenhuoltoyksikkö toimii vielä toistaiseksi oikeusministeriön alaisuudessa, mutta vankien terveydenhuolto on siirtymässä Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen järjestämisvastuulle.
Rikosseuraamusalan koulutuskeskus toimii alan perustutkintokouluttajana, erityisesti vartijan koulutukset, sekä täydennyskouluttajana. Koko organisaatiota johtaa pääjohtaja.
Rikosseuraamusalueilla toimivat yksiköt (vankilat, yhdyskuntaseuraamustoimistot ja arviointikeskukset) muodostavat rikosseuraamuslaitoksen toiminnallisen ytimen. Vankilat vastaavat ehdottomien vankeusrangaistusten toimeenpanosta, yhdyskuntaseuraamustoimistot kantavat vastuun avoseuraamusten täytäntöönpanosta ja lyhyehköjen vankeusrangaistusten rangaistusajan suunnitelmien laatimisesta ja arviointikeskusten toimivallassa ovat rangaistusajan suunnitelmien laatiminen, niistä päättäminen ja vangin sijoittaminen vankilaan. Vankiloiden tehtävänä ei ole ainoastaan järjestää rangaistusajan suunnitelman mukaista toimintaa, vaan ne myös arvioivat
29 toiminnan toteutumista. Vaikka rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden seuranta/arviointi kohdistuu ennen kaikkea vangin yksilölliseen etenemiseen, arviointia voidaan tarkastella myös järjestelmän palvelukyvyn arviointina.
Rangaistusajan suunnitelman arvioinnilla on merkitystä. Huolellisesti rangaistusajan suunnitelmaa noudattavalla vangilla on mahdollista päästä poistumisluvalle, kun puolet vankilassa istuttavasta ajasta on suoritettu. Muutoin loma-aika aukeaa, kun kaksi kolmasosaa on suoritettu. (VL 14 luku, 3
§.) Samoin vangin siirtäminen vankilasta toiseen (suljetusta vankilasta avolaitokseen, suljetusta vankilasta suljettuun vankilaan, avovankilasta suljettuun laitokseen) perustuu pitkälti rangaistusajan suunnitelman toteutumiseen (VL 6 luku). Valvottu koevapaus, joka oli ennen arviointikeskuksen johtajan päätösvallassa ja joka on vuoden 2014 alusta lähtien ollut vankilan johtajan päätettävissä, pohjautuu myös vahvasti rangaistusajan suunnitelmaan (Laki valvotusta koevapaudesta 1 luku, 3 §).
Kuvio 1
Rikosseuraamuslaitoksen organisaatio
30 Rikosseuraamuslaitoksen organisaatio on muuttunut vankien terveydenhuollon osalta 1.1.2016 alkaen. Uusi vankiterveydenhuollon yksikkö toimii Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen alaisuudessa sosiaali- ja terveysministeriön rahoituksella. (Laki vankiterveydenhuollon yksiköstä.)
5.2 Tutkimusaineisto
Vuonna 2011 vankeusvangeista 44 %:lla päärikoksena oli väkivaltarikos (henkirikos 23 %, muu väkivaltarikos 21 %). Huumausainerikos oli päärikoksena 17 %:lla vangeista. Varkausrikoksista tuomittuja oli 10 prosenttia ja muista omaisuusrikoksista rangaistuja oli 6 %.
(Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja 2012, 38.)
Ylivoimaisesti suurin vankien ikäryhmä on 30-39 - vuotiaat, joita vuonna 2011 oli 33 % vankeusvangeista. Toiseksi suurinta ryhmää edustavat 40-49 –vuotiaat, joita oli samana vuonna 23
%. Viisikymppisiä ja sitä vanhempia vankeja oli 14 %, ja alle 25- vuotiaiden edustus vankiloissa oli noin 10 prosentin luokkaa tutkittavana vuonna. (Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja 2012, 39.)
Rikosseuraamuslaitoksen tilastojen mukaan 33 % vangeista oli ensikertalaisia vuonna 2011. Toista kerta vankilassa oli 13 prosenttia vangeista. Suurin ryhmä muodostuu vangeista, joiden vankilakertaisuus on 3 - 7. Heitä oli 35 %. Kahdeksatta tai useammatta kertaa vankilassa olevia vuonna 2011 oli 20 %. (Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja 2012, 40.)
Tässä opinnäytetyössä tarkastellaan vangin käyttäytymisen muutoksen arviointia vankilassa.
Tutkimusaineistona on rangaistusajan suunnitelmien tavoitteiden seurantaan liittyvät kirjaukset vankitietojärjestelmässä.4 Aineisto on muodostettu harkinnanvaraisena näytteenä perusjoukosta, jona voidaan pitää vankien päivittäistä keskimäärää. Vankiluku on vaihdellut 2000-luvulla noin 3900 – 2800 vangin välillä vakiintuen viime vuosina noin 3100 vankiin, mikä on noin 20 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2005, jolloin päivittäinen vankiluku oli 3888. (Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja 2014, 5.)
4 Rikosseuraamuslaitoksen keskushallintoyksikkö on myöntänyt tutkimusluvan vankitietojärjestelmän (VATI) käyttöön 12.6.2012. Tutkimuslupa on liitteenä.
31 Tutkimusaineisto koostuu 9 vangin rangaistusajan suunnitelmasta ja niiden tavoitteiden arvioinnista. Aineiston valintakriteerit olivat seuraavat: vangit ovat vapautuneet vuonna 2011, vangit edustavat eri rikosseuraamusalueita (Etelä-Suomi, Länsi-Suomi sekä Itä- ja Pohjois-Suomi), rangaistuksen pituus vähintään 2 v 6 kk, vapautuminen suljetusta vankilasta, avovankilasta ja valvotusta koevapaudesta. Aineisto on poimittu vuonna 2011 vapautuneiden vankien joukosta, joka oli aineiston poimintahetkeä v. 2012 edeltävä vuosi. Valitsin saman vapautumisvuoden yhdeksi aineiston valintakriteeriksi lähinnä teknisistä syistä johtuen; poiminta voitiin toteuttaa vaivattomimmin. Toisaalta tutkimusasetelma, jossa aineisto olisi poimittu eri vuosilta mahdollistaen arvioinnin vertailun, olisi tuonut mukanaan ajalliseen reliaabeliuteen liittyvät kysymykset (vrt. Kirk
& Miller 1986, 41-42).5 Rangaistuksen pituus on merkityksellinen tekijä, millä varmistetaan se, että vangin rangaistusajan suunnitelman etenemistä on vankilassa todellakin arvioitu. Lisäksi pyrin huomioimaan vangin päärikoksen nimikkeen, jotta perusjoukkoon suhteutettu edustavuus toteutuisi.
Erilaisten laitostyyppien ja alueellisen kattavuuden halusin näkyvän myös aineistossa, vaikka en olettanut niillä olevan merkitystä arvioinnissa. Vaikka pyrin aineiston valinnassa löytämään arvioinnin tyypillisiä tapauksia, aineistosta ei voida tehdä kvantitatiivisen tutkimuksen tavoin tilastollisia yleistyksiä.
Edellä mainituilla perusteilla valitsin kultakin rikosseuraamusalueelta 3 vankia, jotka ovat vapautuneet 1 hlö/suljettu laitos, 1hlö/avolaitos ja 1 hlö/valvottu koevapaus. Vapautuessaan aineiston vangit olivat kirjoilla kahdeksassa eri vankilassa. Vankeustuomioiden pituudet (sisältää ehdonalaisen rangaistuksen, ns. jäännösrangaistus) vaihtelivat 2 v 10 kk:sta 10 v 5 kk:n rangaistukseen. Lyhyin vankilassa suoritettu rangaistusaika oli 1 v 9 kk, pisin rangaistus ennen ehdonalaiseen siirtymistä oli 7 vuotta. Ensikertalaisia aineistossa oli 4. Loppuaineisto koostuu rikoksenuusijoista, joista kolme vankia oli toista kertaa vankilassa ja kaksi vankia kuudetta kertaa vankilassa. Ns. vankeinhoidollinen kertalaisuus määrittää vankilassa suoritettavan rangaistuksen pituuden; ensikertalainen suorittaa tuomioistuimen määräämästä rangaistuksesta puolet, rikoksenuusijalle tulee suoritettavaksi kaksi kolmasosaa ja alle 21-vuotiaat rikoksentekijät selviävät yhdellä kolmasosalla. (Rikoslaki 2 c, 5-7 §.)
5 Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointiin velvoittava vankeuslaki tuli voimaan 1.10.2006. Oletan rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arvioinnin muuttuneen lain voimassaoloaikana, mihin vaikuttaa tarkastelun historiallinen ajankohta, hallinnon ohjeet ja määräykset sekä laajempi yhteiskunnallinen ilmapiiri.
32 Suurin osa aineistosta, 6 vankia, kuuluu ikäryhmään 30-40 v. Lisäksi joukossa on kaksi viisikymppistä sekä yksi 25-vuotias vanki. Päärikoksena neljällä (4) vangilla on tappo, kolmella (3) törkeä huumausainerikos, yhdellä (1) rangaistus on luettu varkausrikoksista ja yhdellä (1) törkeistä petoksista.
Harkinnanvaraisen näytteen perusteella ei voida tehdä tilastollisia yleistyksiä suurempaan perusjoukkoon. Laadullisen tutkimuksen tavoitteena on tilastollisten yleistysten sijaan jonkin toiminnan tai tapahtuman kuvaaminen, ymmärtäminen tai teoreettinen tulkitseminen (Eskola &
Suoranta 1998, 61-62). Aineiston valikoitumiseen liittyvänä olettamuksena oli, että aineiston edustavuus (ikä, päärikos, vankilakertaisuus) suhteessa perusjoukkoon toteutuisi rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden sisällöissä. Toisin sanoen aineisto koostuisi tyypillisistä arviointitapauksista. Kääntäen: vankitietojärjestelmästä olisi toki voitu kaivaa hyvinkin poikkeuksellisia arviointitapauksia, mutta harvinaisuutensa vuoksi ne eivät olisi tuottanut yleisempää ymmärrystä rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arvioinnista. Laadullisessa tutkimuksessa puhutaan aineiston kyllääntymispisteestä eli saturaatiosta, kun uudet tapaukset eivät enää tuota olennaisesti uutta tietoa tutkimuskysymyksiin (Eskola & Suoranta 1998, 61-62).
Nähdäkseni saturaatiopiste ylittyy selkeästi tavoitteiden sisällön suhteen, mutta itse arvioinnin osalta en ole varma. Arvioinneista voidaan havaita yhteneväisiä piirteitä, jotka pätevät aineiston kaikkiin tapauksiin. Olisiko lisäaineisto tuottanut materiaalia, joka olisi edennyt abstrahoinnin tasolle? (vrt. Tuomi & Sarajärvi 2009, 110-111.)
Aineisto koottiin vankitietojärjestelmästä leikkaa/liimaa-tekniikalla MS word-asiakirjaksi.
Rivivälillä 1 aineistoa kertyi hieman yli 6 sivua, tarkasti ottaen 2314 sanaa. Aineisto sisältää rikosseuraamusalan lyhenteitä ja käsitteitä, jotka olen kääntänyt aineisto-otteissa ymmärrettävälle kielelle. Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi laaditaan aikajärjestyksessä etenevään muotoon. Tästä poikkeava arviointi aiheutuu ilmeisestä kirjausvirheestä, jotka olen korjannut kronologisen järjestykseen.
