TUU-10-007
TUU-10-009
TUU-10-008
TUU-10-010B
1565000
1565000
1566000
1566000
1567000
1567000
7049000 7049000
7050000 7050000
7051000 7051000
7052000 7052000
7053000 7053000
0 500 m
Karttatuloste © Geologian tutkimuskeskus
Pohjakartta © Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/10
Suojelualueet © Suomen Ympäristökeskus ARVOKKAAT TUULI- JA
RANTAKERROSTUMAT
Natura 2000 -alue Tuura -alue
TISSKÄRSSANDEN
Tietokantatunnus: TUU-10-007
Pinta-ala: 18,3
Korkeus: 3
Alueen suhteellinen korkeus: 3
Geologia
Inventoitu alue muodostuu kolmesta paraabelidyyniketjusta, jotka myötäilevät ympäröivien kalliomaiden väliin jäävän hiekkarannan muotoja. Jääkauden jälkeinen maan kohoaminen on vaikuttanut alueeseen niin, että näistä nuorin, eli lähimpänä rantaa oleva, on muodostunut 1970-luvulla ja keskimmäinen dyyniselännekin on ollut vielä 1940-luvulla rannassa. Vanhimman eli kauimpana rannasta oleva dyyniketju kaartuu loivassa, noin 4 asteen kulmassa kohti mannerta (Hellemaa 1998). Mannerjäätikön reunan peräydyttyä peitti aluetta aluksi Ancylusjärvi (Haavisto- Hyvärinen & Kutvonen 2007). Maankohoamisen edistyessä veden syvyys pieneni ja alueen noustua kokonaan merenpinnan yläpuolelle rantavyöhykkeessä aallokko lajitteli hiekkaa ja nosti sen rannalle tuulen vietäväksi, jolloin tuulen kuljettaman aineksen karkein, maata pitkin vierivä osa kerääntyi dyyneiksi (Okko 1949, Johansson et al. 2004).
Runsaamman virkistyskäytön puuttuminen rannalta on säästänyt erityisesti taaimmaiset, metsittyneet dyynit eroosiolta.
Biologia
Hiekkarannan edustalla on vedenalaisia ja pari vedenpäällistä kasvitonta hiekkasärkkää. Hiekkaranta rajautuu vesirajaan suhteellisen tasaisesti. Se on myös käytännössä kasviton, ja sillä kasvaa vain yksittäin suola-arhoa ja ukontatarta. Etelärajalla lajistollinen diversiteetti hieman nousee, missä viihtyvät myös luhtakastikka, merivihvilä, peltohatikka, rönsyrölli, suolavihvilä, syysmaitiainen ja vihnesara (NT). Samoin pohjoisrajalla on hieman enemmän rantakasveja kuten konnanvihvilää, merivihvilää ja ruokohelpeä. Alkiodyynivyöhyke on kehittynyt heikosti. Pieniä alkiodyynejä muodostavat lähinnä rantavehnä ja jonkin veran myös suola-arho. Osin rantavehnätuppaat saattavat olla jäänteitä myrskyn tasoittamasta rannasta. Alueella on ollut joskus lentopallokenttä, tolpat jäljellä.
Valkoisen dyynin etureuna on hieman epämääräinen, ehkä rantavoimat ovat sitä hieman muokanneet. Ensimmäinen valli on oikeastaan kummukkoa johtuen ehkä myrskyssä vyöryvistä aalloista. Toinen valli on pysynyt muodossaan ja se vaihettuu suojarinteellä harmaaseen dyyniin. Valkoisen dyynin ehdoton valtalaji on rantavehnä ja merenpuolella kasvaa vähän merinätkelmää, suola-arhoa, laajemmin sarjakeltanoa ja takarajalla vähän hietakastikkaa, joka runsastuu pohjoisosassa. Pohjoisosassa, lohkareiden kohdalla valkoinen dyyni muuttuu suoraan puustoiseksi dyyniksi. Dyynin lävitse on puhkaistu aukko. Dyyni on aivan pohjoisosasta vähän epämääräinen ja se lepikoituu pohjoisrajalla ja metsä sulkeutuu tästä noin 10–15 m päässä. Pohjoisrajalla dyynin lävitse on ajeltu ja edustan lepikko estää jo hieman dyynin kehitystä.
Harmaata dyyniä lohkareiden molemmin puolin vallitsee lähinnä metsälauha seuranaan rantavehnä, sarjakeltano, niukka maitohorsma, ja jonkin verran dyynillä on myös järviruokoa. Pohjakerros on aika hyvin sulkeutunut ja enimmäkseen sammaleinen. Jäkälät peittävät pohjakerroksesta noin neljäsosan. Niistä vallitsevin on lähinnä
valkoporonjäkälä. Hieman vähemmän on harmaaporonjäkälää ja torvijäkäliä. Sammalista runsainten on kulosammalta ja muita niukemmin mm. kangaskarhunsammalta, korallisammalta ja kynsisammalia. Dyynillä on myös muutamia mäntyjä, koivuja ja pajuja. Aivan eteläosassa korkeamman rantavallin suojassa on monilajisempi ja ruohoisempi harmaadyyni. Dyynillä on runsaasti heikosti tähkivää rantavehnää, merinätkelmää, sarjakeltanoa ja vähemmän metsälauhaa, syysmaitiaista, keltamaksaruohoa, suola-arhoa ja vielä niukemmin ahosuolaheinää, hevonhierakkaa, isomaksaruohoa, maitohorsmaa, peltokortetta, pietaryrttiä ja punanataa. Dyynin kaakkoiskulman lävitse on kaivettu väylä mökiltä rannalle. Lisäksi takamaastossa, osin tiehen rajoittuen on pienialainen, 15 x 30 m avoin harmaadyyni.
Dyyniä täplittää metsälauha, sarjakeltano, ja pohjakerros on poronjäkälävaltainen. Dyynillä on myös hieman pieniä kuusia ja pihlajan taimia.
Sijainti: Muodostuma sijaitsee Vexalan niemellä, Monäsistä pohjoiseen, Tisskärssundetin pohjukassa.
ha m
m mpy.
Muodostuma: Tuulikerrostuma
Arvoluokka: 3
Muodon suhteellinen korkeus: 1 m
Karttalehti:
Uusikaarlepyy
1343 08
tinajäkälät. Deflaatiokentän itäpuolella on varttunutta kuivahkon kankaan männikköä.
Maisema ja muut arvot
Rannasta avautuu luonnonkaunis ja luonnontilainen merimaisema. Taaemmat dyynitkin erottuvat selkeästi ympäristöstään, mutta niiltä ei enää juurikaan ole maisemia. Virkistyskäyttöä ei alueella juurikaan ole vaan se on varsin luonnontilainen.
Kirjallisuus:
Haavisto-Hyvärinen, M. & Kutvonen, H. 2007. Maaperäkartan käyttöopas. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. 61 s.
Hellemaa, P. 1998. The development of coastal dunes and their vegetation in Finland. Fennia 176 (1), 111-221.
Johansson, P., Rainio, H. & Kejonen, A. 2004. Mannerjäätikön reunalla - tuulikerrostumat ja pölymaat. Julkaisussa:
Jääkaudet. Helsinki: WSOY, 106-113 s.
Luonnonsuojelulain luontotyyppien inventointi -tietokanta (LULU). 2010. Suomen ympäristökeskus, Helsinki.
Okko, V. 1949. Kokkola. Maalajikartan selitys. Suomen Geologinen yleiskartta, lehti B4. Geologinen tutkimuslaitos.
108 s.
TISSKÄRSSANDEN
Databaskod: TUU-10-007
Areal: 18,3
Höjd: 3
Områdets relativa höjd: 3
Geologi
Det inventerade området består av tre kedjor av parabeldyner som följer formerna hos sandstranden som ligger mellan de omgivande bergen. Landhöjningen efter istiden har påverkat området så att den yngsta av dynkedjorna, det vill säga den som är närmast stranden, har bildats på 1970-talet, och även den mellersta dynryggen har ännu på 1940-talet varit på strandlinjen. Den äldsta dynkedjan, det vill säga den längst från stranden, är svagt böjd i cirka 4 graders vinkel mot inlandet (Hellemaa 1998). När inlandsisens rand hade stannat täcktes området först av Ancylussjön (Haavisto-Hyvärinen & Kutvonen 2007). När landhöjningen framskred blev vattnet grundare och när området i sin helhet låg över vattenytan fördelade vågorna sanden i littoralzonen och sköljde upp den på stranden där vinden förde den vidare, varvid det grövsta vindtransporterade materialet, det som rullade längs marken, avlagrades som dyner (Okko 1949, Johansson et al. 2004). Avsaknaden av flitigare fritidsbruk av stranden har besparat i synnerhet de bakre skogbevuxna dynerna från erosion.
Biologi
Framför sandstranden finns sandrev under vattnet och ett par vegetationsfria rev ovanför vattnet. Sandstranden gränsar relativt jämnt till strandlinjen. Den är också i praktiken vegetationsfri. Det växer endast enstaka exemplar av saltarv och pilört. Vid den södra gränsen ökar artdiversiteten något och där trivs också madrör, östersjötåg,
åkerspärgel, krypven, salttåg, höstfibbla och strandstarr (NT). På samma sätt finns vid den norra gränsen något flera strandväxter, till exempel vägtåg, östersjötåg och rörflen. Zonen av embryonala dyner är svagt utvecklad. Små embryonala dyner bildas främst av strandråg och i någon mån av saltarv. Till en del kan strandrågstuvorna vara rester av en stormplanad strand. I området har någon gång funnits en volleybollplan, stolparna finns kvar.
Den vita dynens främre rand är något diffus, eventuellt har strandkrafterna format den lite. Den första vallen är egentligen en grupp av höjder som möjligen uppkommit som ett resultat av påvräkande stormvågor. Den andra vallen har bibehållit sin form och den övergår på läsluttningen i grå dyn. Den vita dynens absolut dominerande art är strandråg och på havssidan växer lite strandvial, saltarv, på ett större område flockfibbla och vid den bakre gränsen lite bergrör som blir rikligare i den norra delen. I den norra delen vid stenblocken övergår den vita dynen direkt i trädbevuxen kustdyn. En öppning har grävts genom dynen. Alldeles i den norra delen är dynen något diffus och vid den norra gränsen börjar alarna öka och skogen sluter sig 10 - 15 m härifrån. Vid den norra gränsen har man kört genom dynen och albeståndet framför dynen förhindrar i någon mån dess utveckling.
Den gråa dynen på båda sidorna om stenblocken domineras främst av kruståtel, åtföljd av strandråg, flockfibbla, lite duntrav. På dynen finns också lite vass. Bottenskiktet är rätt väl slutet och består för det mesta av mossa. Cirka en fjärdedel av bottenskiktet täcks av lavar. Den mest dominerande av dem är främst gulvit renlav och det finns något mindre av grå renlav och bägarlavar. Brännmossa är den rikligaste mossan. Mindre rikliga mossor är bl.a.
enbjörnmossa, fransmossa och kvastmossor. På dynen finns också några tallar, björkar och videbuskar. Alldeles i den södra delen, skyddad av den högre strandvallen, finns en artrikare och mera gräs- och örtbevuxen grå dyn. På dynen finns rikligt med strandråg, strandvial, flockfibbla och mindre av kruståtel, höstfibbla, gul fetknopp, saltarv och ännu mindre av bergsyra, gårdssyra, käringkål, duntrav, åkerfräken, renfana och rödsvingel. Genom dynens sydöstra hörn har en förbindelse grävts från stugan till stranden. I den bakre terrängen finns dessutom en liten öppen grå dyn på 15 x 30 m som delvis gränsar till vägen. Dynen fläckas av kruståtel, flockfibbla och bottenskiktet domineras av renlav. På dynen finns också små granar och rönnplantor.
Läge: Formationen ligger på Växala udde, norr om Monäs, längst in i Tisskärssundet.
ha m
m ö.h.
Formation: Vindavlagring
Värderklass: 3
Formationens relativa höjd: 1 m
Kartblad:
Nykarleby
1343 08
sandraggmossa, kvastmossa och påskrislavar. Öster om deflationsfältet finns mogen tämligen torr talldominerad moskog.
Landskap och andra värden
Från stranden öppnar sig en havsutsikt som är naturskön och i naturtillstånd. Också de bakre dynerna skiljer sig tydligt från sin omgivning, men från dem har man knappast längre någon utsikt. Området används just inte alls för fritidsbruk, utan det är nästan i naturenligt tillstånd.
Litteratur:
Haavisto-Hyvärinen, M. & Kutvonen, H. 2007. Maaperäkartan käyttöopas. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. 61 s.
Hellemaa, P. 1998. The development of coastal dunes and their vegetation in Finland. Fennia 176 (1), 111-221.
Johansson, P., Rainio, H. & Kejonen, A. 2004. Mannerjäätikön reunalla - tuulikerrostumat ja pölymaat. Julkaisussa:
Jääkaudet. Helsinki: WSOY, 106-113 s.
Luonnonsuojelulain luontotyyppien inventointi -tietokanta (LULU). 2010. Suomen ympäristökeskus, Helsinki.
Okko, V. 1949. Kokkola. Maalajikartan selitys. Suomen Geologinen yleiskartta, lehti B4. Geologinen tutkimuslaitos.
108 s.
