AIKUISKASVATUS 3/97
227
K
ansikuvan yhteys teoksen sisältöön on usein etäinen, joskus väkinäinenkin. Työn muutos ja oppiminen -teokses- sa näin ei ole. Kansikuva suun- taa mielenkiinnon teoksen kon- tekstiin eli suomalaisen yhteis- kunnan muutokseen 1900-luvun kuluessa. Samalla se herättää pohtimaan teoksessa voimak- kaasti painottuvan muutosajat- telun yleistä mielekkyyttä. Pa- laan tähän problematiikkaan arviointini lopuksi.T
eos koostuu yhdeksästä ar- tikkelista. Ne on jaoteltu neljään pääjaksoon: (1) Oppimi- nen työelämän muutoksessa, (2) Organisaatioiden ja työn kehit- täminen, (3) Tiimit oppimis- yhteisöinä ja (4) Kehittäjän ja opettajan uudet roolit.Sisällöllinen rakenne on ylei- sestä rajautuneempaan tarkaste- luun etenevä. Rakenne on luki- jalle turvallinen, perusteltu ja tavanomainen ratkaisu. Niinpä oman lukukokemuksenikin ydin virittyi vastaavaksi. Arvokasta perustietoa, tasokkaasti ja asian- tuntevasti kirjoitettuja artikke- leita - ja kuitenkin niin moneen
kertaan lämmitettyjä. Teos sopii erityisesti aihealueeseen perehty- välle.
E
nsimmäisen pääjakso koos- tuu kahdesta artikkelista.Jukka Tuomisto pohtii työelä- män uusia oppimisvaatimuksia.
Hän on onnistunut hyvin artik- kelissaan. Ei ole aivan helppoa kirjoittaa kokonaisvaltaista, si- sällöllisesti koossa pysyvää kat- sausta muutoksen käsitteestä, oppimisen luonteesta, yritysten koulutusstrategioista sekä työ- elämän suhteista. Artikkelissa ilahdutti myös kriittisyys ja ky- selevyys. Tuomisto esimerkiksi toteaa: Muutoksesta ja oppimi- sesta on muodostunut mark- kinayhteiskunnan myytti... Nyt on syytä pohtia, onko kehittä- misestä tullut Suomessa ahdis- tava pakko, kansalaisuskonto
(s. 49 ja 51).
Kansalaisuskonnon käsite he- rättää lukijan pohtimaan sanoil- la toteuttavan tajunnan muok- kaamisen mahtia yleisemmin- kin. Ajauduin itse Tuomiston virittämänä miettimään erityi- sesti kahta asiaa.
(1) On käytetty työmark- kinakansalaisen käsitettä. Kan- salaisuus ja selviytymiskyky työmarkkinoilla ovat siis rinnak- kaisia ilmiöitä - onko kaikki siis kaupan?
(2) On toistakymmentä vuot- ta huudettu, että aikuinen on tie- toinen, tavoitteellinen, suunni- telmia tekevä, itseään reflektoiva olento, jonka valinnan vapaus
on suuri ja joka sitoutuu valitse- miinsa tehtäviin. Nämä ovat sa- malla hyvän palkkatyöläisen ominaisuuksia, joka kaiken li- säksi vastuullistaa itse itsensä omista epäonnistumistaan - tai kohtalostaan. Kenties tällainen ihmiskuva on markkinoille so- piva?
Sen ongelmana on vain, että psykodynaaminen sekä sosio- loginen tutkimus osoittavat sel- keästi, että yksilön valintojen valikot ovat ennalta deter- minoituja. Se mistä valitaan on ennalta määritelty. Se mikä vali- taan on vapaan harkinnan mää- rittämää. Problematiikka on lii- an laaja tässä käsiteltäväksi, mutta suosittelen aikuiskasva- tustieteen ihmiskuvan kritiikis- tä kiinnostuneelle luettavaksi Pierre Bourdieun, Anthony Gid- densin, Risto Rinteen ja Veikko Tähkän sekä Risto Vuorisen tutkimuksia.
A
nneli Leppänen käsittelee työn muutoksen ja stressin yhteyksiä. On kiintoisaa havai- ta, että kun aiemmin stressin voi- makas kokeminen liittyi erityi- sesti pakkotahtiseen työhön, nyt stressaantuneimpia ovat toimi- henkilöt. Haasteellinen ja vaati- va työ on palkitsevaa ja kehit- tävää, tiettyyn rajaan asti. Kun haasteellisuuteen ja vaativuuteen yhdistetään voimakas sitoutu- neisuus oman paikan täyttämi- seen, voidaan ajautua loppuun- palamiseen, jonka Tuomisto ai- emmin (s. 48) totesi biologisesti Työn muutos ja oppiminen.Aikuiskasvatuksen 38.
vuosikirja. Toim. Jukka Tuomisto ja Pekka Sallila.
Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutki- musseura. Kustantaja: BTJ Kirjastopalvelu Oy 1997.
Mistä kumpuavat puheet ajastamme muutoksen aikakautena?
KIRJA-ARVIOITA
228
AIKUISKASVATUS 3/97 mielekkääksi aivojen sulku- tilaksi.Leppänen käsittelee artikke- lissaan lisäksi oppivaa orga- nisaatiota. Pyöreää hymistelyä, niin kuin aihetta käsittelevä kirjallisuuskin tavanomaisesti on. Aikuiskasvatustieteeseen omaksuttua myyvää käsitettä (sehän lupaa kaikille valtaa, vas- tuuta, vaikutusmahdollisuuksia ja vapauttakin) käsitellään sen kummemmin käsitettä kritisoi- matta.
Kääntöpuoli on jäsentä- mättä. Leppänen toteaa (s. 64) oppivasta organisaatiosta:
Se ei enää olekaan noiden firma, vaan siitä tulee mei- dän firma.
Kun tämän kaltainen todelli- suus synnytetään, mitä tapahtuu ihmisille, jotka haluavat vain tehdä tehtävänsä hyvin sen kum- memmin sitoutumatta? Onko oppiva organisaatio perusole- mukseltaan solidaarisuutta vaa- tiva vankila, jossa kaikkien on rinta rottingilla huudettava sa- maa mantraa?
Kotimainen alueen tutkimus on pääsääntöisesti ollut Peter Sengen tutkimuksen innoitta- maa. Kannattaisi kuitenkin tu- tustua myös Human Relations - lehteen, jossa on 1990 -luvulla julkaistu useita, käsitteellisesti ja teoreettisesti monipuolisia artik- keleita oppivasta organisaatios- ta.
T
oisessa ja kolmannessa pää- jaksossa toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksikkö on hyvin esillä. Virk- kunen, Engeström, Helle, Pihla- ja ja Poikela esittelevät muutos- laboratoriota työn uudistamisen välineenä. Muutoslaboratorio on uusi kehittämistyön menetel-mä, jonka avulla työyhteisö voi toteuttaa sekä nopeita ja syväl- lisiä toimintakulttuurin muutok- sia että toiminnan jatkuvaa parantamista(s. 77). Määritel- män mukaan välineen soveltu- vuusalue on siis laaja.
Minua ilahdutti artikkelissa kiihkottomasti toteutettu erilais- ten oppimislaboratorioiden ver- tailu (s. 94), joista muutos- laboratorio on siis vain yksi.
Tällöin jää kuitenkin kysymään, miksi muutoslaboratorion nimi on muutoslaboratorio - eivätkö myös muut oppimislaboratoriot pyri muutokseen.
Muutoslaboratorio esitetään artikkelissa huolellisesti ja sen toimintaa kuvataan myös esi- merkin avulla. Laajaa hanketta on vaikeata kuvata kuuteen si- vuun. Ehkäpä sen vuoksi jäin lukijana miettimään, olisiko muutoslaboratorion tuottamat tulokset voitu tuottaa helpom- minkin, yksinkertaisemmin ja halvemmin.
M
iettinen, Isokangas ja Peisa tarkastelevat part- neriyrityksen käyttöä kaupalli- sen koulutuksen apuvälineenä.He toteavat (s.104):
Tarkastelumme kohteena on uudenlaisen ammatillisen opetuksen muodon synty ja kehitys... Sen sisältönä on yritystoiminnan, sen ehtojen ja toimintatapojen tutkimi- nen ja ymmärtäminen. Ope- tuskokonaisuuden rungon muodostaa hanke, jossa oppilasryhmät tekevät yh- dessä partneriyrityksen kanssa suunnitelman uudes- ta yrityksestä, joka toimii samalla alalla kuin partneri- yritys. Opetuskokonaisuu- den aikana käydään läpi kaikki yrityksen perustoi-
minnot ja pyritään muodos- tamaan kokonaisvaltainen käsitys yritystoiminnan pe- rusteista ja sen toimintojen kokonaisuudesta. Artikke- li jäsentää hyvin sen, miten yllä esitetty toteutetaan.
Joiltakin osin artikkelin tyyli on mielestäni liian yksinkertais- tavaa:
Koulussa tapahtuvalle op- pimiselle on ominaista, että oppimisen kohteena on kou- luteksti. Oppilas pyrkii sen omaksumiseen ja mieleen- painamiseen saadakseen hy- viä arvosanoja kokeista, me- nestyäkseen koulussa ja tur- vatakseen hyvät jatko-opin- tomahdollisuudet. Tätä toi- mintaa voidaan motiivinsa vuoksi kutsua koulunkäyn- titoiminnaksi. Omaksutta- vasta tekstistä ja tiedosta tu- lee kohde sinänsä, näennäis- kohde. Tieto ei toimi välinee- nä yhteiskunnassa ja oppilai- den omassa elämässä esiin tulevien ongelmien ratkaise- miseksi. (s. 105)
Käsittääkseni oheinen väite on tarkoitettu kuvaamaan koulua yleensä eikä suinkaan yksittäis- tä kauppaoppilaitosta. Ovatko asiat todella näin yksinkertaisia, selkeitä ja mustavalkoisia?
P
ohdittujen artikkeleiden li- säksi toisessa ja kolmannes- sa pääjaksossa Koivisto käsitte- li kehittämisyhteistyön koulu- tusta, Kärkkäinen tiimin oppi- mista ja Niemelä oppivan ryh- män asemaa tulevaisuuden tie- toyhteiskunnassa. Innovatiivi- sesti työhönsä suhtautuneen opettajan kannattaa paneutua niihin - virikkeitä, ideoita ja suo- situksia löytyy.AIKUISKASVATUS 3/97
229
N
eljännessä pääjaksossa Ta- pio Vaherva ja Tuija Val- keavaara katsastavat henki- löstön kehittäjän roolia oppivas- sa organisaatiossa. He toteavat (s. 197):Oppivan organisaation kä- site tarjoaa mielestämme so- pivan sateenvarjon, jonka alle voi sijoittaa monet viime vuosien organisaation ja henkilöstön kehittämisaja- tuksista. Käsite tullee lähi- vuosina mitä todennäköisim- min ohjaamaan henkilöstön kehittämisestä käytävää kes- kustelua ja vaikuttamaan itse kehittämistoimintaan.
T
eoksen eri artikkeleiden si- sältöä yhdistelemällä lukija saa monipuolisen kuvan oppi- vasta organisaatiosta, jossa kehittämisvastaavan toimenku- va poikkeaa selkeästi perintei- sestä koulutussuunnittelijan toi- menkuvasta. Tässä ei ole tarkoi- tuksenmukaista esittää listaa muutoksista - lukijan kannattaa tehdä se artikkelin avulla itse.Kuitenkin kokoavana vertaukse- na kirjoittajat mainitsevat roo- lin olevan toimimista ihmisten välissä ja asioiden rajoilla erään- laisena kulttuurinmurtajana (s.
209). Kokemukseni mukaan ver- taus on osuva.
Artikkeli pysyy hyvin koos- sa vaikka artikkelin sisältö rönsyilee moneen suuntaan (käsiteanalyysit, hallinnon muu- tos, kehittäjien järjestäytyminen, toimenkuvien muutosten vertai- lu jne). Argumentoiden etenevä artikkeli innostaa pohtimaan henkilöstön kehittämisen moni- tieteisyyttä. Kehittämistyön koh- de on omaleimainen, erinomai- sen haastava ja monitasoinen.
Konsernin ja/tai isohkon or- ganisaation kehitysvastaavan on
kyettävä hallitsemaan työurien muotoutumisen psykologinen problematiikka (ammatillinen sosialisaatio, hiljaisen ja ilmais- tavissa olevan tiedon suhde, tahtotilaan vaikuttaminen jne), erottamaan lyhyt ja pitkä aika- jänne toisistaan, nähtävä kehi- tysmenetelmien monipuolisuus ja -tasoisuus sekä havainnoi- maan henkilöstömassaa koko- naisuutena ja yksilöinä.
Toimenkuvan ydintä tuke- maan tarvitaan luonnollisesti taloudellis-hallinnollinen taito, vuorovaikutuksen osaaminen sekä (organisaatio)sosiologian tuntemusta. Olisiko siis tilaus olemassa erilliselle henkilöstön kehittämistieteelle?
T
eoksen lopuksi Pekka Kalli pohtii aikuisopettajan työn muutosta. Hän käyttää kirjoi- tuksessaan apunaan (opetus- menetelmänään) metaforia, joi- ta mielellään soisi kirjoituksissa ja erityisesti opetuksessa käytet- tävän enemmän, kuin nykyisin käytetään. Kallin viimeisen kap- paleen otsikko kuuluu Työ muuttuu - häviääkö ammatti?Kysymykseen myös vastataan.
T
eoksen kansikuva siis liitti mielestäni työn muutoksen suomalaisen yhteiskunnan 1900 -luvun muutoksen kontekstiin.Muutoksen käsittely ei ole teok- sessa hahmotonta, löysää fra- seologiaa, jossa mitä tahansa hanketta perustellaan nopean muutoksen avulla asiaa sen kummemmin konkretisoimatta.
Kuitenkin teoksen viesti on, että muutosvauhti kiihtyy ja muutos- ten ennustettavuus vaikeutuu.
Kilpailu lisääntyy ja Suomi kansainvälistyy. Nämä tekijät muuttavat töiden ja työmarkki- noiden luonnetta. Oppiminen,
kehittäminen ja koulutus ovat murroksessa olevan todellisuu- den haasteisiin vastaamisen välineitä. Eri tavoin organisoi- tua aikuiskoulutusta siis tarvi- taan yhä enemmän. Oppiminen näyttää näin olevan päämäärä, prosessi ja väline - tie, totuus ja elämä?
Yhteiskunnan tai yksilön ta- solta tarkasteltuna nykyinen aikakausi ei ole leimallisesti muutoksen aikakausi. Sääty- yhteiskunta hajosi vuosisadan alussa, vastakkainasettelut kärjistyivät sisällissodaksi, la- ma, sodat, rahatalouteen siirty- minen ja nopea yhteiskuntara- kenteen muutos maatalousval- tiosta teollisuusvaltioksi sekä 1960 -luvun sukupolvitaistelu olivat suuria muutoksia.
Yksilön kannalta ympäristö on muuttunut aina ja pääsään- töisesti yksilö on joutunut so- peutumaan ympäristömuutok- siin. Kuitenkin hyvän elämän, persoonallisen integraation ja elämän mielekkääksi kokemisen ehdot lienevät nykyisin samat kuin esimerkiksi vuosisatamme alussa. Persoonallisen merkityk- sen löytäminen on pysyvyyden istuttamista jatkuvasti soljuvaan elämänvirtaan - aika ajoin jou- dutaan pysyvyyksistä luopu- maan.
Mistä siis kumpuavat puheet ajastamme muutoksen aikakau- tena - halustamme kokea elä- vämme aikaa ainutkertaisina yksilöinä?
