Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden välisen suhteen kehitystrendit Suomessa 1966–2001

(1)

Pienituloisuuden ja

pienimenoisuuden välisen suhteen kehitystrendit Suomessa 1966–2001

Mikko Niemelä VTM, tutkija

Sosiaalipolitiikan laitos, Turun yliopisto

1. Johdanto

K

öyhyyden estäminen ja taloudellisen eriar- voisuuden tasoittaminen ovat hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan keskeisimpiä tavoitteita.

Tästä näkökulmasta yhteiskunnassa vallitseva köyhyys voidaan nähdä hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan tehokkuuden mittarina (Ringen 1987). Tämä ajatus on otettu voimakkaasti esil- le myös Euroopan Unionin politiikan tasolla, jonka seurauksena on syntynyt vaatimus kehit- tää yleiseurooppalaisittain vertailtavissa olevia kvantitatiivisia sosiaalisia indikaattoreita (ks.

Atkinson et al. 2002).

Hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan näkö- kulmasta tuloilla mitatun taloudellisen huono- osaisuuden mittaaminen on keskeistä. Ennen kaikkea kansainvälisiin vertailuihin keskittyvis- sä tutkimuksissa tuloihin perustuvien mittaa- mistapojen käyttökelpoisuus on osoitettu (At- kinson et al.1995). Toiseksi tuloja ei voi ohit- taa köyhyyden lähtökohdista puhuttaessa, sil-

lä köyhyys on määritelmällisesti resurssien puutteesta johtuvaa (Kangas & Ritakallio 1996). Kolmanneksi köyhyystutkimukseen ja köyhyyden mittaamiseen sisältyy aina poliitti- sen validiuden vaatimus: köyhyystutkimukseen sisältyy moraalinen imperatiivi siitä, että köy- hyydelle olisi tehtävä jotain (Orshansky1965;

Townsend1979). Tämän vuoksi tuloihin perustuvat menetelmät ovat keskeisiä, sillä hyvinvointivaltion tulonsiirtojärjestelmät ovat ensi- sijaisia puuttumistapoja köyhyysongelmiin (Mitchell1991).

Tulojen mittaamiseen perustuvaa köyhyys- tutkimusta on kuitenkin kritisoitu jo pitkään (Ringen 1985; 1988; Travers & Richardson 1993). On korostettu, että köyhyyden mittaaminen olisi suunnattava köyhyyden merkityk- seen – ihmisten vaihtoehtoihin ja olosuhteisiin.

Näin tavoitettaisiin paremmin köyhien todel- linen toimeentulo; tulojen riittämättömyys ja

(2)

toimeentulovaikeudet (Saunders1997). Talou- dellista huono-osaisuutta olisi tarkasteltava Amartya Senin(1979, s. 290) termiä käyttäen tuloja ”suoremmalla metodilla” tai vähintään Stein Ringenin (1985, s. 103) sanoin ”vähem- män epäsuoralla” mittarilla (myös Saunders 1997; Castles 1998). On esitetty, että yksilön taloudellista toimeentuloa tutkittaessa tuloja parempi mittari olisi kulutus, joka on tuloja suorempi taloudellisen hyvinvoinnin mitta (Slesnick1996; 2001). Kulutus nähdään heijas- tavan yksilön materiaalista hyvinvointia, kun taas tulot ovat resurssi, joka antaa kapasiteet- tia hankkia hyvinvointia. Yksilöstä lopulta riip- puu käyttääkö hän tulojaan hyvinvointiaan edistävästi (Travers & Richardson 1993).

Pienituloisuuden on todettu korreloivan heikosti muiden köyhyyttä ja huono-osaisuutta mittaavien indikaattoreiden kanssa (Halle- röd1991; Kangas & Ritakallio 1996). Tätä voidaan selittää köyhyyden moniulotteisella luon- teella tai sillä, että useat vaihtoehtoiset köy- hyysmitat sisältävät osittain tekijöitä, jotka liit- tyvät ihmisten preferensseihin (esim. Piachaud 1987). Taloudellisen huono-osaisuuden tilastoinnin ja laajemmin hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan kannalta keskeinen seikka on kuitenkin tulojen ja kulutusmenojen määrällinen suhde. Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden välinen suhde on aiemmissa tutkimuksissa todettu pieneksi (McGregor& Borooah1992; Ri- takallio 1994a; Goodman& Webb1995; Saun- ders 1997; Saunders et al.2002). Tämä on pul- mallista hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan kannalta. Jos käytettävissä olevat tulot eivät ole yhteydessä suorempien taloudellisen hyvinvoinnin mittojen kanssa, niin voidaan kysyä, millä keinoin hyvinvointivaltion sosiaalipoli- tiikka pystyy puuttumaan taloudelliseen huono-osaisuuteen?

Tässä tutkimuksessa pureudutaan juuri tulojen ja kulutusmenojen määrälliseen suhteeseen ja sen pitkän aikavälin kehitykseen pienituloisuuden ja pienimenoisuuden näkökulmasta. Tut- kimuksessa tarkastellaan pienituloisuuden ja pienimenoisuuden kehitystä ja päällekkäisyyt- tä sekä pienituloisuuden ja pienimenoisuuden väestöryhmittäisiä eroja ja niiden muutoksia 35 vuoden aikana. Aiemmissa aihepiiriin liittyvis- sä suomalaisissa tutkimuksissa on keskitytty lähinnä yhden tai kahden poikkileikkaushetken tuloksiin, jolloin ajallista kuvaa pienituloisuuden ja pienimenoisuuden suhteesta ei ole saa- tu näkyviin.

2. Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden suhde

Köyhyyden tilastoinnin kannalta on pohdittava, missä määrin pienet tulot ja vähäiset kulutusmenot ovat yhteydessä keskenään ja, miten pienituloisuuden ja pienimenoisuuden välinen suhde tulisi ottaa köyhyyttä mitattaessa huomioon. Käytettävissä olevien tulojen ja kulutusmenojen väliin tulevana tekijänä on luonnollisesti ihmisen kulutuskäyttäytyminen, jota kaikilta osin ei pystytä tilastoinnissa ottamaan huomioon. Kotitalouksien rahoitusmahdollisuuksiin sekä tuloja kulutusmenotietojen ke- ruuseen liittyviä seikkoja sen sijaan voidaan huomioida.

Yksilön kulutuskäyttäytymiselle on omi- naista joustavuus ja sopeutuminen vaihteleviin tilanteisiin. Sopeutumiskeinoina saattavat olla hankintojen lykkääminen, säästäminen, säästö- jen käyttö tai muut rahoitusmahdollisuudet (Saunders et al.2002). Tulojen ja kulutusmenojen suhteen näkökulmasta tämä on keskeis- tä, sillä kulutusta mitattaessa säästämiseen liit- tyvät lisäkulutusmahdollisuudet otetaan peri-

(3)

aatteessa huomioon (Bradbury& Jäntti1999).

Kotitalouksilla, joilla on varallisuutta, on mah- dollisuus käyttää säästöjään silloin, kun tulot ovat pienet. Pienituloisilla kotitalouksilla saattaa olla myös muita rahoitusmahdollisuuksia.

Esimerkiksi opiskelijat ovat yleisesti pienituloinen väestöryhmä, joiden käytettävissä olevat tulot ovat huonosti yhteydessä suorempien elinoloindikaattoreiden kanssa (Atkinson et al.

2002). Opintolainojen huomioon ottaminen muuttaa kuitenkin kuvaa. Ritakallion (1994a) mukaan niiden merkitys opiskelijoiden ja nuor- ten köyhyysriskiin oli 1980-luvulla keskeinen.

Opintolainojen mukaanotto pudotti opiskelijoiden köyhyysriskiä yhteen kuudesosaan alku- peräisestä pelkkiin käytettävissä oleviin tuloihin perustuvasta estimaatista.

Opiskelijoiden toimeentulo-ongelmat liitty- vät köyhyysriskin elinvaihesidonnaisuuteen.

Elinvaihe- ja elämäntilannetekijät vaikuttavat osaltaan pienituloisuuden ja pienimenoisuuden väliseen yhteyteen, sillä kulutustarpeet ovat yhteydessä erilaisiin elämäntilanteisiin. On esimerkiksi todettu, että ikääntyneet ihmiset kuluttavat yleisesti vähän, kun taas pienituloisuus paikantuu nuoriin (McGregor & Borooah 1992; Saunders et al. 2002).

Kyse on myös varallisuuden elinvaihesidon- naisuudesta. Tällöin pienituloisuuden ja pienimenoisuuden näkökulmasta asumiskustannuk- set nousevat keskeiseen asemaan. Omistusasu- minen näet tasaa asumiskustannuksia elinvai- heiden välillä. Korkeat asumismenot (asunnon hankinta) sijoittuvat elinvaiheeseen, jolloin tulot ovat korkeimmillaan kun taas matalat asumismenot (asunto maksettu) sijoittuvat elinvaiheeseen, jolloin tulot ovat jo pienentyneet eli vanhuuteen (Castles 1998; Ritakallio 2003).

Edellisen kaltainen ajatuskulku saattaa koskea myös muita investointihyödykkeitä, mutta asu-

miskustannukset ovat merkittävin yksittäinen osatekijä kotitalouksien kulutusmenoista ja kotitalouksien suurin varallisuuserä (Matala 2000).

Taloudellista hyvinvointia tutkittaessa on otettava huomioon myös se, että kulutusmenoi- hin pohjautuvissa menetelmissä kuluttamista mitataan hankintojen mukaan. Kuitenkaan hyödykkeiden ostaminen ei välttämättä merkit- se hyvinvoinnin kasvua. Jäntin (1994) mukaan pulma on siinä, ettei kulutushyödykkeistä saatavaa palvelusta voida ottaa huomioon: hyö- dykkeen osto suo vasta mahdollisuuden varsi- naiseen kulutukseen ja hyödykkeestä saatavaan palvelukseen. Lisäksi useat palvelut ovat sellai- senaan kulutusta (Ringen 1988). Näitä ovat esim. julkispalvelut, joiden huomioonottami- sesta on keskusteltu myös köyhyyttä mitattaessa (Saunders 1994). Hyvinvointipalveluiden merkitys on suuri juuri pienituloisille kotitalouksille. Lisäksi palvelut kohdentuvat eri väes- töryhmiin: Lapsiperheiden saama etuus on suurin koulutus- ja päivähoitopalveluiden osalta. Julkisten terveydenhuoltopalveluiden merkitys on taas vanhustalouksille keskeinen (Lindqvist 2001).

Lisäksi tuloja kulutusmenotietojen keruu- seen liittyvät seikat saattavat vaikuttaa tulojen ja kulutusmenojen suhteesta saatavaan kuvaan.

Nämä seikat liittyvät ennen kaikkea siihen, mil- lä tavoin tuloja kulutusmenotietoja kerätään.

Rekistereistä saatavia tulotietoja voidaan pitää ainakin veronalaisten tulojen osalta luotettavi- na (Atkinson et al.1995). Nordbergja Penttilä (2000) ovat kuitenkin osoittaneet, että pieni- tuloisimmassa desiilissä haastattelemalla kerä- tyt tulotiedot antoivat suuremmat tulot kuin rekistereistä löytyi. Voidaan olettaa, että koti- talouksissa, joissa haastattelemalla saadut tulotiedot ylittävät selkeästi rekisteritiedon, rekis-

(4)

teritiedot eivät anna todellista kuvaa kotitalouden taloudellisesta tilanteesta. Rekisteritietojen epäluotettavuus saattaa näkyä myös yrittäjien kohdalla. Tähän viittaavat tutkimukset, joissa on osoitettu, että yrittäjien pienituloisuusaste on selkeästi pienimenoisuutta korkeampaa (Ri- takallio 1994a; Sihvo 1997; Atkinson et al.

2002).

Lisäksi aikavälillä, jolta tuloja kulutusmenotiedot kerätään, on merkitystä. Tulojen kohdalla rekisteritiedot ovat pääasiassa vuositietoi- na. Taloudellista huono-osaisuutta tutkittaessa vuosituloihin perustuvat analyysit mittaavat pysyväisluonteista pienituloisuutta. Kulutusme- notietojen keruussa sen sijaan käytetään eripi- tuisia ajanjaksoja. Valtaosa tiedoista kerätään kahden viikon tilinpitojaksolla, mutta tietojen keruu vaihtelee myös kuukaudesta vuoden viiteaikoihin. Nämä tiedot korotetaan yleensä vuositasolle (Tennilä1994). Ajanjaksolla, jolta tuloja kulutusmenotiedot kerätään saattaa olla vaikutusta myös tulojen ja kulutusmenojen suhteesta saatavaan kuvaan. Kyse on lähinnä siitä, kuinka vertailukelpoisia eri viiteajoilla mitatut tuloja kulutusmenotiedot ovat keskenään.

Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden vä- lisiä pitkän aikavälin trendejä tutkittaessa on myös pohdittava yhteiskunnan muutoksen vaikutusta. Miten yhteiskunnan rakennemuutos, hyvinvointivaltion kehittyminen, 1990-luvun alun taloudellinen lama ja sen jälkeiset nopean taloudellisen kasvun vuodet ovat vaikuttaneet pienituloisuuteen ja pienimenoisuuteen sekä näiden väliseen suhteeseen? 1960-luvulla alkoi suomalaisen laajamittaisen hyvinvointivaltion rakennuskausi, joka päättyi 1990-luvulla sen uudelleenarviointiin. On oletettavaa, että nämä muutokset ovat vaikuttaneet ennen kaikkea pienituloisuuden ja pienimenoisuuden väestö- ryhmittäiseen paikantumiseen. Pienituloisuu-

den kohdalla on osoitettu, että pienituloisuusasteen yleisen laskun ohella eri väestöryhmien väliset erot tasaantuivat vuosien 1966 ja 1990 välisenä aikana (Ritakallio 1994b). Pienimenoi- suuden väestöryhmittäistä muutosta sen sijaan ei ole tutkittu.

Yhteiskunnan muutokseen liittyy keskeise- nä osana maantieteellisten alueiden välinen muuttoliike ja elinkustannuserot, jotka saattavat olla yhteydessä tulotasoon ja kulutuksen määrään (Loikkanen et al.1997; Riihelä & Sull- ström2001). Yhteiskunnan kehittyminen, ostovoiman paraneminen ja kulutushyödykkei- den paljous ovat mahdollistaneet myös yhteis- kuntakerrostumien välisten kulutuserojen syn- tymisen sotien jälkeisessä Suomessa (Toivonen 1998). Kulutuskäyttäytymisen erot eri sosioekonomisten ryhmien välillä näkyvät myös pienituloisuutta ja pienimenoisuutta 1980- ja 1990-luvuilla tarkastelleissa tutkimuksissa, joissa työntekijätalouksien pienimenoisuusasteen on todettu olevan selvästi pienituloisuutta korkeampaa (Ritakallio 1994a; Sihvo 1997). Kiin- toisa kysymys on se, ovatko sosioekonomisten ryhmien väliset erot pienituloisuudessa ja pienimenoisuudessa muuttuneet pidemmällä aika- välillä yhteiskunnan muutoksen myötä.

3. Tutkimusasetelma ja -tehtävät Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällek- käisyyttä ja sen kehitystä on tutkittu Suomessa vähän. Tutkimukset, joissa päällekkäisyyttä on tarkasteltu, ovat keskittyneet vain yhden poikkileikkaushetken tilanteeseen (Ritakallio 1994a, Tennilä 1994; Sihvo 1997). Tuloksien mukaan pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyys on erittäin pientä. Pidemmän aikavälin tarkasteluja pienituloisuuden ja pienimenoisuuden välisestä suhteesta ja päällek-

(5)

käisyydestä ei ole olemassa, eikä siitä, miten pienituloisuuden ja pienimenoisuuden väestö- ryhmittäinen paikantuminen on muuttunut yhteiskunnan muutoksen myötä. Tämä tutkimus vastaa näihin kysymyksiin tarkastelemalla ensinnäkin pienituloisuuden ja pienimenoisuuden kehitystä Suomessa 35 vuoden ajanjaksolla ja toiseksi pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyyttä ja sen muutosta. Pie- nituloisuuden ja pienimenoisuuden välistä suh- detta tarkastellaan Kuviossa 1 esitetyn neliken- tän pohjalta.

Nelikenttä pelkistää pienituloisuuden ja pienimenoisuuden välisen suhteen. Joissakin tapauksissa vähäiset tulot indikoivat vähäisiä kulutusmenoja, mutta kuten aiemmissa tutkimuksissa on tullut ilmi, tämä on sangen pien- tä. Keskeinen kysymys on ylipäänsä pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyydes- sä mahdollisesti tapahtuneet muutokset. Toi- nen kiintoisa tarkastelun kohde on se, ovatko nelikentän kombinaatiot ominaisia joillekin tietyille väestöryhmille ja onko väestöryhmittäisis- sä eroissa tapahtunut muutoksia tarkasteltava- na ajanjaksona?

4. Aineisto ja menetelmät

Tutkimuksen aineistona käytetään Tilastokes- kuksen kulutustutkimuksia (1966–2001). Ne ovat poikkileikkausaineistoja, joissa perusjou- kon muodostavat Suomessa asuvat yksityisko- titaloudet. Kotitalouden muodostavat kaikki ne henkilöt, jotka asuvat ja ruokailevat yhdes- sä tai jotka muuten käyttävät tulojaan yhdessä.

Laitostaloudet ja niihin kuuluvat henkilöt, kuten vanhainkodeissa, hoitolaitoksissa tai pitkä- aikaisesti vankilassa tai sairaalassa asuvat, eivät ole mukana tutkimuksessa.

Taulukko 1. Aineistot.

Vuosi Kotitaloutta

1966 3 260

1971 2 986

1976 3 348

1981 7 368

1985 8 200

1990 8 258

1995 → Yhdistetty aineisto 6 743 1994–1996

2001 5 495

Kuvio 1. Tutkimusasetelma.

(6)

Yleisesti hyvinvointia tutkittaessa ongelmallis- ta on se, että vaikka kiinnostus kohdistuu yk- silöiden hyvinvointiin, käytettävissä olevat tiedot ovat kotitalouksista. Kotitalouden käyttä- minen tutkimusyksikkönä onkin saanut osak- seen kritiikkiä (Gustafsson& Uusitalo 1990).

Tässä tutkimuksessa kotitaloustiedot on muu- tettu yksilötiedoiksi ja korotettu väestötasolle.

Kotitalousaineiston muuttaminen yksilöaineis- toksi tapahtuu siten, että jokainen kotitalous kerrotaan sen jäsenten lukumäärällä. Otostie- dot muunnetaan väestötasolle aineistoon sisäl- tyvien korotuskertoimien avulla. Pienituloisuu- den ja pienimenoisuuden laajuuden tarkastelussa tämä merkitsee sitä, että analyysien pohjalta voidaan suoraan tarkastella eri ryhmien todellista laajuutta yhteiskunnassa.

Kotitaloudet tehdään vertailukelpoisiksi ja- kamalla kotitalouden tulot ja menot kussakin tapauksessa kotitalouden kulutusyksikköker- toimella. Tässä tutkimuksessa käytetään OECD:n skaalaa, joka kuuluu luokkaan m = 1 + a(A–1) + bL,

jossa A on aikuisten lukumäärä ja L lasten lu- kumäärä kotitaloudessa. Tässä tutkimuksessa parametri a saa arvon 0.7 ja parametri b arvon 0.5, joten kotitalouden ensimmäinen aikuinen saa painon 1 ja seuraavat kotitalouden aikuis- jäsenet saavat painon 0.7 sekä alaikäiset (alle 18-vuotiaat) lapset arvon 0.5.

Tutkimusmenetelminä käytetään standardi- metodeja. Pienituloisuutta ja pienimenoisuutta mitataan köyhyystutkimuksissa käytetyillä suh- teellisella tuloja kulutusmetodilla (Ritakallio 1994a; Saunders et al.2002). Käytettävät tuloja kulutusmenokäsitteet ovat kotitalouden rahatulot ja -menot. Pienituloisiksi tutkimuksessa määrittyvät kotitaloudet, joiden ekvivalentit

rahatulot ovat alle 50 % väestön mediaanista.

Samaa menetelmää on käytetty myös kulutusmenojen kohdalla: pienimenoisiksi määrittyvät kotitaloudet, joiden ekvivalentit rahamenot ovat alle 50 % väestön mediaanista.

Rahatulojen käyttö tuloja mitattaessa poik- keaa valtavirran köyhyystutkimuksesta, jossa tulokäsitteenä on pääsääntöisesti kotitalouden käytettävissä olevat tulot. Rahatuloissa ei oteta huomioon käytettävissä oleviin tuloihin sisäl- tyviä laskennallisia eriä, joita ovat laskennalli- set asuntotulot, luontoisedut ja omaan käyt- töön tuotettujen maataloustuotteiden arvo. Sa- malla tavoin rahamenoissa ei oteta huomioon kokonaismenoihin sisältyviä laskennallisia eriä, joita ovat mm. oman asunnon asuntoetu, oman talon arvonvähennys ja omat ja saadut maata- lous- ym. tuotteet. Tulojen ja kulutuksen suh- detta tutkittaessa laskennallisten erien huo- miotta jättäminen on perusteltua. Esimerkiksi tulojen laskennallisissa erissä otetaan osittain huomioon myös kulutukseen viittaavia tekijöi- tä, jotka näin hämärtävät tulojen ja kulutuksen suhteesta saatavaa kuvaa. Näitä ovat mm. omat tuotteet ja laskennallinen asuntotulo. Lasken- nallisten erien vaikutus pienituloisuus- ja pie- nimenoisuusasteisiin on suurin vuosina 1966 ja 1971. Muutoin ero pienituloisuuden ja pienimenoisuuden kehityksestä saatavaan kuvaan on melko pieni (ks. Liite 1).

Analyyseissä edetään seuraavasti: aluksi tarkastellaan, miten keskimääräiset tulot ja kulutusmenot ovat kehittyneet vuosien 1966 ja 2001 välisenä aikana. Tämän jälkeen tarkastellaan pienituloisuuden ja pienimenoisuuden kehitystä tarkasteluajanjaksolla. Yleisten kehi- tyslinjojen jälkeen tarkastellaan pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyyttä ris- tiintaulukoinnin avulla tutkimusasetelman ne- likentän tapaan. Lopuksi tutkitaan pienituloi-

(7)

suuden ja pienimenoisuuden väestöryhmittäis- tä paikantumista ja sen muutosta.

5. Tulokset

5.1. Pienituloisuuden ja pieni- menoisuuden kehitys 1966–2001 Kuviossa 2 tarkastellaan keskimääräisten rahatulojen ja -menojen kehitystä vuodesta 1966 vuoteen 2001. Tulojen ja kulutusmenojen kehitys on ollut koko tarkasteluajanjaksolla sa- mansuuntaista. Tulojen ja kulutusmenojen ke- hityksessä on eroa vuosien 1985 ja 1990 välil- lä, jolloin kulutusmenojen kasvu oli tulojen kasvua maltillisempaa. Vasta 1990-luvun alun taloudellinen taantuma käänsi vuosien pituisen kasvavan trendin molempien kohdalla. 1990- luvun lopulla tulot ja kulutusmenot ovat jälleen kasvaneet.

Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden kehitys- tä tutkittaessa (kuvio 3) kiintoisaa on se, että kehitys ei kulje samalla tavoin käsi kädessä kuin keskimääräisten rahatulojen ja -menojen kohdalla. Kuten aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu, pienituloisten osuus väestöstä pieneni vuoteen 1990 mennessä roimasti (Uusitalo 1988; Ritakallio 1994b). 1990-luvun alkupuo- lella kehitys tasaantui, mutta 2000-luvulle tul- taessa pienituloisuus on kasvanut jo huomat- tavan paljon (Riihelä et al. 2002).

Pienimenoisuuden tarkastelu antaa tuloihin nähden täysin erilaisen kuvan. Ensinnäkin vä- hän kuluttavien osuus väestöstä on ollut sangen vakaa koko tarkasteluajanjakson ajan (Ten- nilä 1994). Toiseksi, pienimenoisuudessa tapahtuneet vähäiset muutokset eivät ole syste- maattisesti yhteydessä pienituloisuudessa ta- pahtuneiden muutosten kanssa. Huomioon otettavaa tässä tarkastelussa on se, että aiem-

Kuvio 2. Keskimääräisten ekvivalenttien rahatulojen ja keskimääräisten ekvivalenttien rahamenojen kehitys 1966–2001 (eu- roa, vuosi 2001 = 100).

LÄHDE: Tutkijan laskelmat Tilastokeskuksen kulutustutkimuksista.

(8)

missa lyhyen aikavälin tarkasteluissa (McGre- gor & Borooah 1992; Ritakallio 1994a) on havaittu, että pienimenoisuus on pienituloisuutta korkeampaa. Pitkän aikavälin tarkastelu kuitenkin osoittaa, ettei näin ole aina ollut, vaan tässäkin on tapahtunut muutoksia.

Hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan tehokkuuden näkökulmasta tulokset ovat kysymyk- siä herättäviä. Pienituloisuutta tarkastelleissa tulonsiirtojärjestelmien vaikuttavuutta arvioi- vissa tutkimuksissa (Ritakallio 1994a, b) on osoitettu, että hyvinvointivaltion tulonsiirtojär- jestelmillä on ollut selkeä vaikutus pienituloisuuden pienenemiseen. Tästä näkökulmasta vähän kuluttavien melko tasainen väestöosuus sopii heikosti edellä mainittuun kuvaan. Puut- tumatta tässä yhteydessä hyödykeryhmien ku- lutusosuuksissa mahdollisesti tapahtuneisiin muutoksiin, ainakin pienituloisuuden ja pienimenoisuuden yleisten kehitystrendien perusteella voidaan tukea Ringenin (1988) näkemys- tä, että pienituloisuutta ja vähäistä kulutusta ei

voida suoraan rinnastaa keskenään saman il- miön vaihtoehtoisiksi mittareiksi.

5.2. Pienituloisuuden ja pieni- menoisuuden päällekkäisyys

Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden erilai- sista kehityslinjoista saatava kuva ei vielä ker- ro, kuinka pitkälti pienet tulot ja pienet kulutusmenot menevät päällekkäin. Taulukossa 2 tarkastellaan tutkimusasetelmassa esitellyn ne- likentän mukaisesti kolmea ryhmää: 1) niitä, jotka ovat ainoastaan pienituloisia, 2) niitä, jotka ovat ainoastaan pienimenoisia eli kuluttavat vähän ja 3) niitä, jotka ovat samanaikaisesti sekä pienituloisia että vähän kuluttavia.

Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyys on ollut koko tarkasteluajanjakson hyvin pieni. Näin tulokset tukevat aiempia yhteen poikkileikkaushetkeen keskittyneitä tutkimustuloksia pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyydestä (Ritakallio

Kuvio 3. Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden kehitys 1966–2001 (%).

(9)

1994a; Goodman & Webb 1995; Sihvo 1997;

Saunders et al.2002). Kiintoisa tulos on se, että pienituloisuuden ja pienimenoisuuden välinen yhteys heikentyi 1960-luvun lopusta 1990-luvun alkuun asti. Kuitenkin 1990-luvun lopulla pienituloisuuden ja pienimenoisuuden välinen yhteys on kasvanut, tosin edelleen päällekkäi- syys on hyvin pientä.

Koska pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyys on pientä koko tarkasteluajanjakson ajan, ”ainoastaan pienituloisten” ja

”ainoastaan vähän kuluttavien” tarkastelu osoittaa Kuviossa 3 esitetyn tuloksen. Pienitu- loisten osuus väestöstä putosi vuodesta 1966 vuoteen 1990 voimakkaasti, kun taas 1990-luvun lopulla pienituloisuus on ollut kasvussa.

Pienimenoisuuden kohdalla samankaltaista kehitystä ei ole havaittavissa. Ainoastaan vähän kuluttavien osuus väestöstä nousi hienoksel- taan 1960-luvulta 1980-luvun puoleen väliin.

1990-luvun taitteessa pienimenoisuus oli las- kussa, mutta nousi jälleen vuosikymmenen lopulla. Pienituloisuuden kehityksestä poiketen vähän kuluttavien väestöosuuden kehitys on kuitenkin ollut koko tarkasteluajanjakson sangen vakaa ja maltillinen.

Taulukossa 2 on tarkasteltu myös pienituloisten ja vähän kuluttavien profiilin muutosta (sulkeissa olevat luvut), jossa kiinnostus kohdistuu siihen, miten pienituloisuus- ja pienime- noisuusrajojen alapuolella olevat ovat jakautu- neet ”ainoastaan pienituloisiin”, ”ainoastaan vähän kuluttaviin” ja ”sekä pienituloisiin että vähän kuluttaviin”. Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden määrällinen taitekohta on 1970- luvun puolessa välissä, jonka jälkeen vähän kuluttavia on ollut enemmän kuin pienituloisia. Kiintoisaa onkin, että pienituloisten ja vä- hän kuluttavien osuuksien kehitys on päinvas- taista. Vuodesta 1966 vuoteen 1990 pienituloisten määrä laski suhteessa vähän kuluttaviin, mutta 1990-luvulla kehitys kääntyi päinvastai- seksi. Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyyttä tarkasteltaessa näkyy selkeäs- ti päällekkäisyyden pieneneminen, jossa tosin tässäkin 1990-luvun lopulla on tapahtunut voi- makas suunnanmuutos.

5.3. Pienituloiset ja vähän kuluttavat väestöryhmittäin

Edellä esitettyjen tuloksien pohjalta on kiintoi- Taulukko 2. Pienituloisten ja vähän kuluttavien osuus väestöstä (%) ja profiili (sulkeissa) vuosina 1966–2001.

Vuosi Ainoastaan Ainoastaan Sekä

pienituloinen vähän kuluttava pienituloinen että

vähän kuluttava

1966 12.5 (66.9) 2.7 (14.3) 3.5 (18.7) (100)

1971 17.3 (50.4) 4.3 (29.8) 2.8 (19.7) (100)

1976 13.6 (34.5) 5.1 (47.8) 1.9 (17.8) (100)

1981 14.0 (32.9) 6.1 (50.9) 2.0 (16.2) (100)

1985 12.7 (24.0) 7.3 (65.7) 1.2 (10.3) (100)

1990 11.8 (19.1) 6.9 (72.1) 0.8 1(8.8) (100)

1995 12.2 (26.5) 5.6 (66.7) 0.6 1(6.8) (100)

2001 13.3 (30.4) 6.1 (55.3) 1.6 (14.3) (100)

(10)

saa tarkastella, miten edellä tarkastellut kolme ryhmää paikantuvat eri väestöryhmissä. Väes- töryhmittäinen tarkastelu antaa lisäinformaa-

tiota siitä, mistä pienituloisuuden ja pienimenoisuuden välinen heikko yhteys johtuu. Onko kenties niin, että pienituloisuus ja pienimenoi- Taulukko 3. Pienituloisten ja vähän kuluttavien osuus koko väestöstä (%) väestöryhmittäin vuosina 1966, 1985 ja 2001.

Ainoastaan Ainoastaan Sekä pienituloinen

pienituloinen vähän kuluttava että vähän kuluttava

1966 1985 2001 1966 1985 2001 1966 1985 2001

Koko väestö 12.5 2.7 3.3 2.7 7.3 6.1 3.5 1.2 1.6

Kotitaloustyyppi

Yksinhuoltajatalous 10.6 2.7 4.4 5.5 2.6 2.7 10.6 0.8 1.9

Kahden huolt. 11.0 2.5 2.7 1.8 3.4 3.6 3.8 1.1 1.4

lapsiperhe

Vanhustalous 2.9 2.3 1.7 14.6 24.3 22.5 1.7 1.8 2.1

Lapseton pari 6.6 1.6 3.3 3.5 5.6 1.8 2.5 0.5 0.4

Yksin asuva 3.4 6.7 8.5 1.6 5.7 2.7 3.1 2.4 2.3

Muu talous 16.3 2.2 1.7 2.5 8.9 9.6 3.2 0.9 2.8

Lasten lukumäärä

Ei lapsia 7.1 2.7 3.6 4.3 10.4 7.9 2.1 1.2 1.4

Yksi 9.6 1.5 3.0 1.6 3.5 2.0 1.2 0.5 1.0

Kaksi 9.5 2.3 2.8 1.6 3.6 3.2 1.2 0.5 0.6

Kolme 13.4 3.8 3.8 1.6 6.1 4.8 4.4 2.4 2.4

Neljä tai useampia 25.9 10.2 2.8 3.6 12.2 12.7 9.7 7.3 8.3

Ikäalle 25-vuotiaat 2.9 9.8 15.9 0 3.3 1.7 3.3 3.9 4.4

25–34-vuotiaat 8.0 2.4 3.5 2.3 4.0 1.8 3.7 0.7 1.2

35–44-vuotiaat 11.1 2.1 2.4 2.0 3.3 4.5 3.6 0.8 1.7

45–54-vuotiaat 16.1 2.0 2.6 2.3 5.6 3.4 2.0 1.1 1.3

55–64-vuotiaat 14.4 3.3 3.3 1.8 11.0 4.6 4.6 1.2 1.2

65 v. vanhemmat 13.8 2.5 1.8 10.6 23.7 20.9 5.1 1.9 1.8

Sosioekon. asema

Maatalousyrittäjä 31.0 7.3 7.1 4.4 15.8 13.4 7.4 3.7 7.7

Muu yrittäjä 18.2 9.5 5.5 2.6 4.1 4.2 1.3 1.3 1.1

Toimihenkilö 1.2 0.3 1.0 0.4 1.3 0.9 0.1 0.1 0.3

Työntekijä 6.1 1.0 1.7 1.6 4.9 4.3 2.7 0.7 0.5

Ammatissa toimimaton 10.3 5.5 6.8 7.9 19.1 14.2 5.7 2.6 3.6

Suuralue

Pääkaupunkiseutu 0.7 0.7 3.1 2.0 2.8 3.1 0 0.1 0.8

Muu Etelä-Suomi 9.1 2.5 2.8 2.9 7.5 5.2 2.5 0.9 1.1

Väli-Suomi 18.7 3.8 4.1 2.7 9.4 8.5 6.0 2.0 2.6

Pohjois-Suomi 20.3 3.4 3.9 2.7 8.0 8.3 4.6 1.6 2.3

(11)

suus ovat tyypillisiä tietyille väestöryhmille, ja onko väestöryhmittäinen kuva pienituloisuudesta ja pienimenoisuudesta muuttunut 35 vuoden aikana? Taulukossa 3 ”ainoastaan pienituloisia”, ”ainoastaan vähän kuluttavia” ja

”samanaikaisesti sekä pienituloisia että vähän kuluttavia” on tarkasteltu eri väestöryhmissä vuosina 1966, 1985 ja 2001.

Kotitaloustyyppien mukaisessa tarkastelussa pienituloisuuden osalta voidaan havaita kaikkien muiden väestöryhmien paitsi yksi asuvien pienituloisuusasteen aleneminen. Yksin asuvien pienituloisuusaste on sen sijaan nous- sut selkeästi tarkasteluajanjakson aikana.

Vuonna 2001 ainoastaan pienituloisia ovat ennen kaikkea yksin asuvat ja yksinhuoltajata- loudet (Kosunen1999; Raijas 2000). Kulutus- menojen osalta pienimenoisuus painottuu ai- kaisempien tutkimustulosten (Kosunen 1999;

Saunders et al.2002) tapaan selvästi vanhustalouksiin, kun taas heidän pienituloisuutensa on vähäistä. Muiden ryhmien osalta pienimenoisuudessa tapahtuneet muutossuunnat ovat sel- västi vähäisempiä kuin pienituloisuuden kohdalla. Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyyden osalta 1960-luvun lopulla lapsiperheiden asema oli heikoin. Heidän aseman- sa on kuitenkin parantunut huomattavasti.

Nykyisin pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyys paikantuukin yksin asuviin ja vanhustalouksiin (myös Saunders et al.2002).

Kahden huoltajan lapsiperheiden pienituloisuus- ja pienimenoisuusasteet ovat olleet koko tarkasteluajanjakson hieman alhaisempia kuin väestössä keskimäärin. Lisäksi pienituloisuus sekä pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyys on pienentynyt. Lapsiper- heiden asemaa voidaan tarkastella myös lasten lukumäärää tutkimalla. 1960-luvun lopulla pienituloisuus kasvoi lineaarisesti lasten lukumää-

rän kasvaessa. Tämän seikan osalta on kuitenkin tapahtunut muutoksia: 2000-luvun alussa lasten lukumäärällä ei ole enää samanlaista yh- teyttä pienituloisuuteen (vrt. Ritakallio 1994b).

Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden eri- laisista kehityslinjoista kertoo se, että vaikka pienituloisuus ei enää 1990-luvun puolessa vä- lissä ole yhteydessä lasten lukumäärään, pienet kulutusmenot sen sijaan ovat – ennen kaikkea monilapsisissa perheissä. Kiintoisaa on se, että monilapsisten perheiden kohdalla pienituloisuus on pienentynyt, mutta pienimenoisuus on sen sijaan kulkenut juuri päinvastaiseen suun- taan. Myös pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyys näyttää paikantuvan moni- lapsisiin perheisiin. Tämä kehityslinja on pysy- nyt melko muuttumattomana.

Ikäryhmittäisessä tarkastelussa pienituloisuudessa on tapahtunut siirtymä vanhemmista ikäluokista kaikkein nuorimpiin. Nuoremmat ikäluokat eivät kuitenkaan ole kulutusmenoilla mitattuna heikoilla. Kuten jo kotitaloustyyppien mukaisessa tarkastelussa havaittiin, pienimenoisuus kohdentuu koko tarkasteluajanjaksolla ennen kaikkea ikääntyvään väestöön (vrt.

McGregor & Borooah 1992; Saunders et al.

2002). Vanhimmat ja nuorimmat ikäryhmät nousevat esiin myös pienituloisuuden ja pienimenoisuuden kohdalla. Itse asiassa päällekkäi- syydessä on samankaltainen siirtymä kuin pienituloisuuden kohdalla. Vanhimpien ikäluok- kien samanaikainen pienituloisuus ja pienimenoisuus on keskimääräistä korkeampaa 1960- luvun lopulla, mutta päällekkäisyys pienenee koko tarkasteluajanjakson ajan, kun taas nuo- rilla kehityslinja kulkee päinvastaiseen suun- taan.

Sosioekonomista asemaa tarkasteltaessa pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällek- käisyys paikantuu ennen kaikkea ammatissa

(12)

toimimattomiin ja maatalousyrittäjiin. Pienitu- loisuus paikantuu yrittäjiin ja ammatissa toimimattomiin. Yrittäjien osalta ennen kaikkea maatalousyrittäjien pienituloisuusaste on pienentynyt voimakkaasti. Muiden yrittäjien pienituloisuuden ja pienimenoisuuden tarkastelu on kiintoisa, sillä yrittäjät ovat pienituloisia, mutta kulutusmenoilla mitattuna heidän tilan- teensa näyttää aivan toiselta (vrt. Ritakallio 1994a; Sihvo 1997). Pienimenoisuus paikantuukin nyt selkeimmin maatalousyrittäjiin ja ammatissa toimimattomiin.

Vähäinen kulutus näkyy myös työntekijöi- den kohdalla. Ennen kaikkea vuosien 1985 ja 2001 kohdalla voidaan havaita aikaisemmissa tutkimuksissa (Sihvo 1997) havaittu seikka, että työntekijät kuluttavat selkeästi vähemmän kuin pienituloisuuden tarkastelun perusteella voisi olettaa. Tämänkaltaista seikkaa ei kuitenkaan ole havaittavissa 1960-luvun puolessa vä- lissä, jolloin tilanne oli päinvastainen. Yksi mahdollinen selitys tälle saattaa olla se, että mahdollisuudet sosioekonomisten kulutuserojen syntymiseen myös pienituloisuuden ja pienimenoisuuden näkökulmasta syntyivät vasta yhteiskunnan kehittymisen ja ostovoiman pa- ranemisen myötä (Toivonen 1998).

Alueelliset erot ja niiden mahdolliset muutokset ovat myös keskeisiä tekijöitä pohdittaessa yhteiskunnan muutosta tarkasteluajanjaksolla. Yleisesti voidaan sanoa, että pienituloisuuden sekä pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyyden osalta alueelliset erot ovat kaventuneet. 1960-luvun puolessa välissä Pohjois- ja Väli-Suomessa pienituloisuus sekä pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällek- käisyys oli huomattavasti suurempaa kuin Ete- lä-Suomessa. Lisäksi pääkaupunkiseudun pienituloisuus sekä pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyys olivat selvästi vähäi-

sempää kuin muualla Etelä-Suomessa. Nämä eroavuudet ovat kuitenkin selkeästi tasaisem- mat 2000-luvun alussa (vrt. Riihelä & Sullström 2001.) Pienimenoisuuden alueelliset erot ovat sen sijaan kasvaneet. 1960-luvun puolessa vä- lissä alueiden välillä ei ollut juuri lainkaan eroja. Ajan myötä erot ovat kuitenkin kasvaneet siten, että Pohjois- ja Väli-Suomen pienimenoisuusasteet ovat selvästi suurempia kuin Etelä- Suomessa. Lisäksi pääkaupunkiseudulla pienimenoisuus on selvästi vähäisempää kuin muualla Etelä-Suomessa.

6. Johtopäätökset

Tulojen ja kulutusmenojen välinen suhde lin- kittyy suoraan köyhyyden tilastoinnista käytyyn keskusteluun. Tätä kautta pienituloisuuden ja pienimenoisuuden välinen yhteys on myös yh- teiskuntapoliittisesti relevantti kysymys. Tulos- ten mukaan pienituloisuuden ja pienimenoisuuden välinen yhteys on sangen pieni. Lisäk- si pienituloisuus ja pienimenoisuus kohdentuvat pitkälti eri väestöryhmiin. Tältä osin tulokset tukevat aiemmissa tutkimuksissa saatuja tuloksia (McGregor & Borooah 1992; Ritakal- lio 1994a; Goodman & Webb 1995; Saunders et al.2002). Kuitenkin tässä tutkimuksessa tarkasteltu pitkän aikavälin kehitys osoitti sen, että pienituloisuuden ja pienimenoisuuden vä- linen yhteys ei ole muuttumaton. Pienituloi- suuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyys on pienentynyt vuosien 1966 ja 2001 välisenä aikana. Myös väestöryhmittäisessä tarkastelussa pienituloisuuden ja pienimenoisuuden paikantuminen on yhteiskunnan muutoksen myötä muuttunut. Joissakin tapauksissa vähän kulut- tavista ja pienituloisista saatava kuva on ajan myötä kehittynyt jopa ristiin.

Kiintoisa seikka pienituloisuuden ja pieni-

(13)

menoisuuden suhteen kehityksessä ja siinä ta- pahtuneissa muutoksissa on 1990-luvulla tapahtunut käänne. Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden välinen yhteys pieneni 1960-luvun lopusta vuoteen 1990. 1990-luvulla tapahtui kuitenkin käänne, jolloin kuva pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyydestä muuttui voimakkaasti lyhyessä ajassa. Vuoden 2001 luvut pienituloisuudesta ja pienimenoisuudesta sekä näiden päällekkäisyydestä muis- tuttavat nyt pitkälti 1970-luvun lopun tai 1980- luvun alun lukuja. 1990-luvun kehitys tukee myös aiemmissa tutkimuksissa esitettyä tulos- ta, että 1990-luvun alun taloudellisen laman vaikutukset eivät näkyneet välittömästi pienituloisuuden kasvussa, vaan pienituloisuus on lisääntynyt vasta 1990-luvun lopulla (Riihelä et al. 2002).

Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden suhteesta saadun kuvan perusteella voidaan pohtia, miten tässä tutkimuksessa esiinnousseet seikat voidaan ottaa huomioon taloudellista toimeentuloa mitattaessa. Toisaalta kyse on sii- tä, mitä taloudellista toimeentuloa tutkittaessa halutaan mitata (Jäntti 1994; Atkinson 1998).

Tämä määrittelee pitkälti sen, mitä taloudellista toimeentuloa mitattaessa tulisi ottaa huomioon. Ihmisten kulutuskäyttäytyminen on luonnollisesti yksi tulojen ja kulutusmenojen väliin tuleva tekijä, jota kaikilta osin ei tilastoinnissa voida ottaa huomioon. On korostettava, että kotitalouksien rahan käyttöä ei tarvitse- kaan kaikilta osin ottaa huomioon, sillä yksi- löllä on oikeus käyttää rahansa parhaaksi kat- somallaan tavalla.

Kulutustarpeet ovat kuitenkin yhteydessä erilaisiin elinvaihe- ja elämäntilannetekijöihin, jotka ovat keskeisiä pohdittaessa taloudellista toimeentuloa. Osittain elinvaihe- ja elämänti- lannetekijöitä voidaan huomioida ekvivalens-

siskaaloilla, mutta nämä tekijät linkittyvät myös kotitalouksien rahoitusmahdollisuuksiin ja va- rallisuuteen. Onkin pohdittava, tulisiko kotitalouden varallisuus ja rahoitusmahdollisuudet ottaa huomioon taloudellista toimeentuloa mitattaessa. Kulutusmenoja mitattaessa rahoitusmahdollisuuksiin ja varallisuuden käyttöön liit- tyvät seikat periaatteessa otetaan huomioon.

Opiskelijat ovat esimerkki väestöryhmästä, joka identifioituu pienituloiseksi, mutta kulutusmenoilla mitattuna kuva on toinen. Lainan- oton ja kulutusluottojen merkitystä onkin syy- tä pohtia laajemmin myös taloudellista toimeentuloa mitattaessa. Kuitenkin esim. kotitalouksien välisiä tulonsiirtoja on selvästi vai- keampi luotettavasti ottaa huomioon.

Toisaalta kyse on erilaisten tekijöiden huomioon ottamisen lisäksi myös aineistojen laa- dusta ja siitä, miten luotettavasti ja kattavasti tietojen keruu voidaan tehdä (Hagenaars et al.

1994). Yrittäjien kohdalla epätasapaino pienituloisuuden ja pienimenoisuuden välillä johtu- nee suurimmaksi osaksi tulotietojen epäluotet- tavuudesta (Nordberg & Penttilä 2000). Lisäk- si aikavälillä, jolta tulo- tai kulutusmenotiedot kerätään, on merkitystä, sillä esim. vuositulo- jen tarkasteleminen peittää allensa vuoden aikana mahdollisesti tapahtuneet tulotason vaih- telut. Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden päällekkäisyyttä tarkasteltaessa on lisäksi otettava huomioon, että tuloja kulutusmenotietoja ei ole mitattu täsmälleen samalta ajanjak- solta.

Kaiken kaikkiaan taloudellista huono-osaisuutta tarkasteltaessa on myös muistettava, että kyse on suhteellisesta ilmiöstä. Tässä tutkimuksessa tarkasteltu pidemmän aikavälin trendi pienituloisuuden ja pienimenoisuuden välises- tä suhteesta osoittaa monien asioiden olevan ajassa muuttuvia. Lisäksi, kuten 1990-luvun

(14)

kehitys on osoittanut, muutokset saattavat ta- pahtua yllättävänkin nopeassa ajassa. Yhteis- kunnallisten muutosten vaikutukset yksilön toimeentulon mekanismeihin ovat haaste ennen kaikkea hyvinvointivaltion sosiaalipolitii- kalle, mutta tätä kautta myös köyhyyden tilas- toinnille.

Kirjallisuus

Atkinson, A. B., Rainwater, L. ja Smeeding, T. M.

(1995): Income Distribution in OECD Countries.

Evidence from the Luxembourg Income Study.

OECD, Paris.

Atkinson, A. B. (1998): Poverty in Europe. Black- well Publishers Ltd, Oxford.

Atkinson, T., Cantillon, B. ja Marlier, E. ja Nolan, B. (2002): Social Indicators. The EU and Social Inclusion. Oxford University Press, Oxford.

Bradbury, B. ja Jäntti, M. (1999): Child Poverty across Industrialized Nations. Innocenti Occa- sional Papers. Economic and Social Policy Se- ries no. 71.

Castles, F. G. (1998): Comparative Public Policy.

Patterns of Post-war Transformation. Edward El- gar, Cheltenham.

Goodman, A. ja Webb, S. (1995): ”The Distribu- tion of UK Household Expenditure, 1979–92”, Fiscal Studies, vol. 16, No. 3, s. 55–80.

Gustafsson, B. & Uusitalo, H. (1990): ”Income Dis- tribution and Redistribution during Two Dec- ades: Experiences from Finland and Sweden”.

Teoksessa Persson, I. (toim.): Generating Equal- ity in the Welfare State. The Swedish Experience.

Norwegian University Press, Stavanger, s. 73–95.

Hagenaars, A., de Vos, K. ja Zaidi, A. (1994): Pov- erty Statistics in the Late 1980s. Eurostat, Lux- emburg.

Halleröd, B. (1991): Den svenska fattigdomen. En studie av fattigdom och socialbidragstagande. Ar- kiv, Lund.

Jäntti, M. (1994): ”Miten mitata köyhyyttä mahdol-

lisimman monella tavalla?”, Hyvinvointikatsaus, No. 1, s. 49–51.

Kangas, O. ja Ritakallio, V-M. (1996): ”Eri mene- telmät – eri tulokset? Köyhyyden monimuotoi- suus”. Teoksessa Kangas, O. & Ritakallio V-M.

(toim.): Kuka on köyhä? Köyhyys 1990-luvun puolivälin Suomessa. Stakes, tutkimuksia 65, s. 11–67.

Kosunen, V. (1999): Paljonko on riittävästi? Vähim- mäisetuuksien riittävyyden arviointia kulutuksen näkökulmasta. Stakes, Raportteja 232, Gumme- rus, Saarijärvi.

Lindqvist, M. (2001): ”Hyvinvointipalvelut ja niiden merkitys kotitalouksille”, Hyvinvointikatsaus, No. 1, s. 63–67.

Loikkanen, H.A., Riihelä, M. ja Sullström, R.

(1999): Kaupunkien, taajamien ja maaseudun vä- liset ja sisäiset tuloja kulutuserot. Keskustelu- aloitteita 213. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Helsinki.

Matala, T. (2000): ”Nuoret luopumassa asunnon omistusprojektista?”, Hyvinvointikatsaus, No. 4, s. 17–23.

McGregor, P. P. L. ja Borooah, V. K. (1992): ”Is Low Spending or Low Income a Better Indica- tor of Whether or Not a Household is Poor:

Some Results From the 1985 Family Expendi- ture Survey”, Journal of Social Policy,vol. 21, No.

1, s. 53–69.

Mitchell, D. (1991): Income Transfers in Ten Wel- fare States. Avebury, Aldershot.

Nordberg, L. ja Penttilä, I. (2000): ” Kuinka paljon tuloja minulla ja perheelläni olikaan…?”, Hyvin- vointikatsaus, Spesiaali 2000, s. 29–34.

Orshansky, M. (1965): ”Counting the Poor: Anoth- er Look for the Poverty Profile”, Social Security Bulletin, vol. 28, No. 1, s. 3–29.

Piachaud, D. (1987): ”Problems in the Definition and Measurement of Poverty”, Journal of Social Policy, vol. 16, No. 2, s. 147–164.

Raijas, A. (2000): ”Erilaisten kotitalouksien kulutus- muutokset 1990-luvulla kulutustutkimuksen va- lossa”. Teoksessa Hyvönen K. ja Juntto A. ja

(15)

Laaksonen, P. ja Timonen P. (toim.): Hyvää elä- mää. 90 vuotta suomalaista kuluttajatutkimusta.

Helsinki, s. 48–56.

Riihelä, M. ja Sullström, R. (2001): Tuloerot ja eri- arvoisuus suuralueilla pitkällä aikavälillä 1971–

1998 ja erityisesti 1990-luvulla. VATT-tutkimuk- sia 80. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Helsinki.

Riihelä, M., Sullström, R. ja Tuomala, M. (2002): On Economic Poverty in Finland in the 1990’s.

VATT-Discussion Papers 264. Government In- stitute for Economic Research, Helsinki.

Ringen, S. (1985): ”Toward a Third Stage in the Measurement of Poverty” Acta Sociologica, vol.

28, No. 2, s. 99–113.

Ringen, S. (1987): The Possibility of Politics. A Study in the Political Economy of the Welfare State.

Clarendon Press, Oxford.

Ringen, S. (1988): ”Direct and Indirect Measures of Poverty”, Journal of Social Policyvol. 17, No. 3, s. 351–365.

Ritakallio, V-M. (1994a): Köyhyys Suomessa 1981–

1990. Tutkimus tulonsiirtojen vaikutuksista. Sta- kes, Tutkimuksia 39. Gummerus, Jyväskylä.

Ritakallio, V-M. (1994b): ”Köyhyyden muuttunut kuva Suomessa 1966–90”. Teoksessa Heikkilä, M. & Vähätalo, K. (toim.): Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion muutos. Gaudeamus, Tampe- re, s. 169–190.

Ritakallio, V-M. (2003): ”The Importance of Hous- ing Cost in Cross-National Comparisons of Wel- fare (State) Outcomes” International Social Se- curity Review vol. 56, No. 2, s. 81–101.

Saunders, P. (1994): Welfare and Inequality. Nation- al and International Perspectives on the Austral- ian Welfare State. Cambridge University Press, Cambridge.

Saunders, P. (1997): ”Living Standards, Choice and Poverty”, Australian Journal of Labor Econom- ics vol. 1, No. 1, s. 49–70.

Saunders, P., Bradshaw, J. ja Hirst, M. (2002): ”Us- ing Household Expenditure to Develop an In- come Poverty Line”, Social Policy & Administra- tion vol. 36 No. 3, s. 217–234.

Sen, A. (1979): ”Issues in the Measurement of Pov- erty”, Scandinavian Journal of Economicsvol. 81, s. 285–307.

Sihvo, T. (1997): ”Pienituloisten kulutus 1990–

1994”. Teoksessa Heikkilä, M. ja Uusitalo, H.

(toim.): Leikkausten hinta. Tutkimuksia sosiaa- liturvan leikkauksista ja niiden vaikutuksista 1990-luvun Suomessa. Stakes, Raportteja 208.

Gummerus, Saarijärvi, s. 165–179.

Slesnick, D. T. (1998): ”Empirical Approaches to the Measurement of Welfare”, Journal of Eco- nomic Literature vol. 36, No. 4, s. 2108–2165.

Slesnick, D. T. (2001): Consumption and Social Wel- fare: Living Standards and Their Distribution in the United States. Cambridge University Press, Cambridge.

Tennilä, L. (1994): ”Kulutusmenot köyhyysmittari- na” Hyvinvointikatsaus No. 2, s. 46–48.

Toivonen, T. (1998): ”Elämäntapa ja kulutus”.

Teoksessa Koskinen, K. (toim.): Sosiologisia kart- talehtiä. Matkaopas yhteiskunnan tutkimiseen.

Vastapaino, Tampere, s. 163–179.

Townsend, P. (1979): Poverty in the United King- dom. A Survey of Household Resources and Stan- dadrs of Living. Penguin Books, Harmonds- worth, London.

Travers, P. ja Richardson, S. (1993): Living Decent- ly. Material Well-being in Australia. Oxford Uni- versity Press, Melbourne.

Uusitalo, H. (1988): ”Köyhyys hyvinvointivaltion koetinkivenä. Hyvinvointivaltio ja köyhyys Suo- messa 1966–1985”. Teoksessa Siren, P. (toim.):

Pitkänsillan pohjoispuolelta. Periaatteista eri aat- teisiin. Sosiaalihallitus 20 v. juhlakirja. Painokaa- ri, Helsinki, s. 37–46.

(16)

LIITE 1. Pienituloisuuden ja pienimenoisuuden kehitys eri tuloja kulutusmenokäsitteillä 1966–2001 (%).