72 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 4 – 5 / 2 0 1 1
Kirjailija idän ja lännen kriitikkona – ja puolestapuhujana
Ilkka Lindstedt
Amin Maalouf: Maailma järkkyy.
Kun kulttuurimme uupuvat.
Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2011.
Arabimaailmassa kuohuu. Kansa on kaatanut kuluvan vuoden aikana jo kaksi yksivaltaista hallitsijaa, ja mui- denkin arabihallitsijoiden housut tutisevat. Kaikki alkoi 17.12.2010 syrjäisessä tunisialaisessa pikku- kaupungissa, jossa vihanneskaup- pias Mohamed Bouazizi ryhtyi elä- mänsä näköalattomuuden vuoksi äärimmäisiin toimiin poliisin nöy- ryytettyä häntä. Hän valeli itsen- sä tinnerillä ja teki polttoitsemur- han paikallisen hallintorakennuk- sen edessä. Tästä alkoivat valtavat mielenosoitukset, joissa ilmeni var- sinkin nuorten tunisialaisten tyyty- mättömyys ja toivottomuus. Mie- lenosoitusten aalto levisi Tunisiasta Egyptiin, missä hallinto kaatui yhtä lailla. Todellinen vallankumous on tietysti vielä tekemättä, ja se onkin suuri urakka: luoda tyhjästä demo- kratian ja vapaan yhteiskunnan vaa- timat instituutiot.
Tätä kirjoittaessani maaliskuun lopussa 2011 kaksi hallitsijaa on jo kaadettu, ja ainakin Libyan, Bah- rainin, Jemenin ja Syyrian johtojen tulevaisuus näyttää epävarmalta.
Mihin mielenosoitukset ja kumo- ukset etenevät seuraavaksi? Jumala tietää parhaiten, kuten arabiaksi ta- vataan sanoa. Kansan mielenosoi- tuksissa on näkynyt turhautunei- suus korruptoituneisiin diktaatto- reihin, pelon ilmapiiriin ja köyhyy- teen. Se on tietysti ymmärrettävää,
arabimaailmassa ei ole ollut demo- kratioita itsenäisten valtioi den syn- nyttyä 1900-luvulla, ehkä Libano- nia lukuun ottamatta. Kansa on köyhää ja sorrettua, hallitsijat ja eliitti vihattuja.
Amin Maaloufin perin pateet- tisesti nimetty teos on kirjoitettu ennen näitä tapahtumia. Se ilmes- tyi ranskaksi vuonna 2009. Kirja auttaa kuitenkin hahmottamaan nykyisten mullistusten taustaa ja syitä, jos kohta sen tähtäimessä ei ole pelkkä arabimaailma. Maalouf ruotii näet miltei kaikkia kylmän sodan jälkeisen maailman ongel- mia ja tapahtumia. Tämä on pa- risataasivuisessa kirjassa hieman suuruudenhullu yritys, joka johtaa liialliseen yleistämiseen ja näkö- kulman pirstoutumiseen. Kaiken kaikkiaan teos on kuitenkin tärkeä puheenvuoro.
Maalouf, vuonna 1949 Libano- nissa syntynyt ja vuonna 1975 Pa- riisiin muuttanut kirjailija, näkee tarkasti Euroopan ja arabimaail- man kipupisteitä, joiden käsittely onkin kirjan tärkeintä antia.
Ensimmäisessä luvussa Maa- louf listaa huolenaiheitaan: lännen ja islamilaisen maailman eriytymi- nen, George W. Bushin ajan Yhdys- valtojen politiikan perintö, arabi- maailman näköalattomuus, ilmas- tonmuutos ja niin edelleen. Hänen mukaansa maailma on kylmän so- dan päättymisen jälkeen siirty- nyt tuhoisasti ”ideologioista iden- titeettilähtöiseen ajatteluun” (s.
19). Enää eri ideologioista ei käy- dä avointa väittelyä, kun länsimaa- laista markkinataloutta ja demo- kratiaa pidetään ainoana oikeana vaihtoehtona. Maalouf katsoo, et- tä länsimaalainen yhteiskuntamal- li on todella paras, mutta ongelmal- lista on, ettei sen tarvitse enää ar-
vioida itseään jatkuvasti uudelleen.
Kaikista suurin vahinko identiteet- tilähtöiseen ajatteluun siirtymises- tä on Maaloufin mukaan ollut kui- tenkin islamilaisessa maailmas- sa, missä islamista (ja islamismis- ta) on tullut monessa maassa ainoa maailmankatsomus, jolla on kan- san suosio.
Maalouf pystyy kahden maail- man kansalaisena seuraamaan se- kä arabialaista että länsimaalaista diskurssia. Hän toteaa niiden eriy- tyneen äärimmäiseen kauas toisis- taan, ehkä peruuttamattomasti. Ta- vallaan tämä eriytyminen on aiem- paa perua, mutta WTC-tornien ter- rori-iskujen ja terrorismin vastaisen sodan aikakausi on kiihdyttänyt si- tä entisestään. Tietty jääräpäisyys, taipumattomuus ja kompromissien vieroksuminen on määritellyt län- nen diskurssia islamilaisesta maail- masta ja kääntäen. Maalouf sanoo:
Joko me kykenemme tällä vuosisadal- la luomaan yhteisen kulttuurin, jonka jokainen voi kokea omakseen, joka perustuu samoihin universaaleihin arvoihin […] tai muussa tapauksessa me vajoamme yhdessä yhteiseen bar- bariaan (s. 24).
Suvaitsemattomuuden lisäänty- minen näkyy paitsi ”kulttuu rien”
välillä myös niiden sisällä. Maalouf toteaa, että hänen nuoruudessaan Lähi-idän eri uskontokuntien ja lah- kojen suhteet olivat, ”jos nyt eivät ta- sa-arvoisia ja veljellisiä, niin ainakin kohteliaita ja hyväntahtoisia” (s. 25).
Kuitenkin 1900-luvun jälkimmäi- sellä puoliskolla esimerkiksi juu- talaisten ikiaikainen yhteisö kato- si arabimaailmasta kokonaan (suu- ri osa heistä on muuttanut Israeliin, joka perustettiin 1948), ja Libano- nissa eri uskontokunnat ajautuivat useisiin pitkiin sisällissotiin. Sad- damin jälkeisessä Irakissa väkival- ta on ollut usein šiiojen ja sunnien
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 4 – 5 / 2 0 1 1 73 välistä. Tuntuu siltä, että keskiajan
arabialais-islamilainen maail ma oli kulttuurinkin saralla suvaitsevampi kuin nykyinen. Keskiajan arabiru- noilijat esimerkiksi kirjoittivat hy- vin uskaliaita säkeitä, joita luettiin ja siteerattiin, vaikka uskonoppi- neet niitä paheksuivatkin. Ny kyään nämä keskiajalla suvaitut runosä- keet usein ”siivotaan” arabimaissa julkaistavista runokokoelmien edi- tioista.
Kirjan toinen luku on ongelmal- linen. Se käsittelee arabimaailmas- sa vallitsevaa legitimiteettityhjiötä ennen kaikkea Egyptin hallitsijan Nasserin uran kautta. Maaloufin ydinajatuksen voi tiivistää kahteen virkkeeseen: Nasserin jälkeen ara- bimaailmassa ei ole ollut ketään hallitsijaa, jolla olisi ollut kansan vankkumaton tuki. Nasser olisi voinut ryhtyä suuriin harp pauksiin kohti modernia avointa yhteiskun- taa, mitä hän ei tehnyt, kuten tie- detään. (Tulevaisuus näyttää, ku- ka on Egyptin seuraava hallitsija ja onko hänellä kansan silmissä riit- tävästi legitimiteettiä tarvittaviin uudistuksiin.) On jokseenkin kä- sittämätöntä, että Maalouf käyttää Nasserin käsittelyyn viitisenkym- mentä sivua, varsinkin kun Nasser on 1900-luvun Lähi-idän historian tunnetuimpia ja tutkituimpia hah- moja ja Maaloufkin tyytyy tutun tiedon kierrättämiseen.
Teoksen tärkeintä antia on sen kolmas luku, jossa Maalouf esittää ratkaisuja ongelmiin, joista hän ja varmasti moni muu on huolissaan.
Maaloufin huomio, että siinä mis- sä ns. kovat tieteet ovat kehittyneet huikein loikkauksin, ihmiskun- nan eettinen ajattelu ei ole pysty- nyt kehittymään samassa vauhdis- sa, on oivaltava. Ihminen on onnis- tunut luomaan aseita, joilla pystyy
tuhoamaan koko maailman, mutta ei vieläkään ajattelua, joka pyrkisi estämään sotien syntyä tai ainakin määrittämään voimankäytön eh- dot konfliktitilanteissa.
Maalouf peräänkuuluttaa glo- baalia ajattelua, joka painottaa jo- kaisen ihmisen yksilöllisyyttä mo- noliittisten kulttuureiden sijaan.
Hänen mukaansa on välttämätön- tä, että maailma siirtyy kohti yhtei- siä, kaikkien hyväksymiä arvoja. Tä- mä ei kuitenkaan tarkoita, että kult- tuureiden pitää menettää ominais- piirteensä, päinvastoin. Maalouf pitää kulttuurien välisessä vuoro- puhelussa tärkeänä hienovaraista ja syvällistä tutustumista muihin kult- tuureihin. Parhaiten tämä onnistuu hänen mukaansa taiteen, erityises- ti kirjallisuuden kautta. ”Kansan si- sin on sen kirjallisuudessa” (s. 129).
Eri kieliryhmien kirjallisuutta pitäi- si kääntää ja lukea laajasti, mikä joh- taisi Maaloufin mukaan kulttuu rien väliseen lähentymiseen ja arvostuk- seen. Kulttuuri tarkoittaa hänelle ni- menomaan tieteitä ja taiteita, ei esi- merkiksi epätasa-arvoa, pakkoa- violiittoja, rasismia, nepotismia, korruptiota ja niin edelleen – näitä kulttuurin piirteitä Maaloufin mu- kaan ei pidä eikä saa suvaita. Voi- si kuitenkin väittää, että kulttuurien välisen erimielisyyden selvittäjänä kirjallisuus on liian yksinkertainen ratkaisu. Lisäksi on kyseenalais- ta, heijasteleeko kirjallisuus kansan syvien rivien tunteita, sillä kirjaili- jat ovat älymystön edustajana usein etäällä valtavirrasta. Tarkoitukseni ei ole tyrmätä Maaloufin ehdotus- ta – kaikessa yksinkertaisuudessa se on kannatettava.
Teoksessa on kuitenkin koh- tia, joita ei voi jättää kritisoimatta.
Mainittakoon tässä niistä muuta- ma. Teosta vaivaa yleistäminen. Ta-
vallaan se on varmasti tietoinen va- linta – on pakko yleistää, jotta mis- tään voitaisiin sanoa mitään. Kui- tenkin Maalouf menee asioiden yksinkertaistamisessa liiallisuuk- siin esimerkiksi niissä kohdissa, joissa ”länsi” tarkoittaa yhtä aikaa niin Yhdysvaltoja, EU:ta kuin ko- lonialismin ajan länsivaltoja. (Tä- mä pätee tietysti, mutatis mutan- dis, myös kohtiin, joissa Maalouf puhuu ”idästä” tai ”etelän maista”.)
Toisaalla esiintyy outo ajatus sii- tä, että Kiinan ja muiden ”kolman- nen maailman” valtioiden vaurastu- minen voisi aiheuttaa jonkinlaisen kuolemaniskun lännen vauraudelle.
En ymmärrä väitettä, sillä ei ole ha- vaittavissa perusteita sille, että esi- merkiksi Kiinan vaurastuminen va- hingoittaisi Euroopan taloutta – po- liittista painoarvoa se saattaa toki huojuttaa. Joka tapauksessa tuntuu, että teos olisi antoisampi ilman mo- nia sivupolkuja, joille Maalouf läh- tee suin päin. Rohkea kustannustoi- mittaja olisi ollut paikallaan.
Viimeaikaisia arabimaailman mullistuksia ja kumouksia ajatel- len on muuten kiinnostavaa, kuin- ka Maalouf korostaa internetin ja muiden viestinnän apuvälineiden merkitystä:
Ne ovat kaikkialla luoneet ihmisten välille suoria yhteyksiä, poistaneet etäisyydet ja reaktioviiveet, laajenta- neet tapahtumien vaikutuksia ja kiih- dyttäneet niitä siten entisestään. Tämä selittänee sen, että merkittävät mullis- tukset, joiden leviäminen olisi entisai- koina vienyt vuosikymmeniä, tapahtu- vat nykyään muutamassa vuodessa ja joskus jopa kuukaudessa (s. 59).
Lotta Toivasen käännös on suju- vaa suomea, jota on ilo lukea.
Kirjoittaja on projektitutkija Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien lai- toksella.
