46 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 2 / 2 0 0 8
tä vaatimattomampiakin. Tämä koskee nimenomaan 1900-lukua.
Elämäkerran kirjoittaminen ilman tutkimustietoa on hankalaa. Nimi- kirjanote, aikaisemmat matrikkeli- tiedot ja nekrologi eivät pitkälle rii- tä. Tyhjästä on paha nyhjäistä, eikä mahdollisuuksia perustutkimuk- seen ole ollut. Aina ei myöskään ole osattu tai haluttu turvautua parhaa- seen asiantuntemukseen.
Kokonaisuudessaan Suomen kansallisbiografia on tutkijalle erin- omainen apuväline, jota vielä täy- dennetään. Internetissä oleva kan- sallisbiografian verkkojulkaisu1 si- sältää lisää tietoja kohdehenkilöistä ja tietokantaa päivitetään jatkuvas- ti. Puutteita ja virheitä korjataan si- tä mukaa kuin niitä havaitaan.
Kirjoittaja on filosofian tohtori.
1 Kansallisbiografia Internetissä:
http://www.kansallisbiografia.fi/
Maailma käy luonnolle yhä ahtaammaksi
Anto Leikola
Ilkka Hanski: Kutistuva maailma.
Elinympäristöjen häviämisen populaatio ekologiset seuraukset.
Gaudeamus 2007.
Ilkka Hanski: Viestejä saarilta.
Miksi luonnon monimuotoisuus hupenee? Gaudeamus 2007.
Akatemiaprofessori Ilkka Hans- ki on Euroopan johtavia populaa- tioekologeja ja Suomen nykyisistä kenttäbiologeista ehkä maailmal- la kaikkein tunnetuin. Hän on ko- tonaan niin Oxfordissa kuin Hel- singissä, niin Ahvenanmaalla kuin Borneossa, niin Kanariansaarten La Gomeralla kuin Madagaskaril-
la ja useissa muissakin paikoissa, joista monet ovat isompia tai pie- nempiä saaria. Kaikesta kansainvä- lisyydestä, tekisi mieli sanoa globa- lisoitumisesta huolimatta Hanski ei ole jättänyt kotimaisen tietokirjal- lisuudenkaan sarkaa viljelemättä, vaan on tuottanut yhtenä vuote- na peräti kaksi kirjaa. Ne molem- mat ovat itse asiassa muunnelmia samasta teemasta, jota voisi tiivis- täen sanoa populaatioiden kohta- loksi ja elollisen luonnon köyhty- miseksi. Tätä kuvastavat molem- pien kirjojen alaotsikotkin, joissa leimallisesti näkyvät sanat ”häviä- minen” ja ”hupeneminen”.
Kutistuva maailma on alkuaan kirjoitettu ja julkaistu 2005 englan- niksi sarjassa Excellence in Ecology, kun taas Viestejä saarilta on laadit- tu varta vasten suomalaiselle ylei- sölle, ja sellaisena se sai Lauri Jän- tin säätiön kunniamaininnan 2008.
Edellinen on vastaavasti ”tieteelli- sempi”, sitä suositellaankin yliopis- tojen, ammattikorkeakoulujen ja lukioidenkin oppikirjaksi tai aina- kin oppikirjojen oheislukemistoksi.
Jälkimmäinen teos on hieman sup- peampi ja asiantuntemattomalle – jonkin toisen alan edustajalle – epäi- lemättä helppolukuisempi, myös sikäli henkilökohtaisempi, että varsinaisen asian lomassa Hans- ki avaa omaa tutkijanhistoriaan- sa, alkaen aina omista esi-isistään ja ensimmäisistä luontokokemuk- sistaan 1950-luvulla Kotkan Ha- minanluodossa. Henkilökohtais- ta otetta on toki myös Kutistuvas- sa maailmassa.
Tarkastellessaan omaleimai- sia mikrohabitaatteja, so. pienialai- sia elinympäristöjä, Hanski syven- tyy antaumuksella lantaan, raatoi- hin ja lahopuuhun: ”Aloitin tieteel- lisen urani tutkimalla raatokärpäsiä
ja lantakuoriaisia, mikä selittää luk- karinrakkauteni lantaan ja raatoi- hin mikrohabitaatteina.” Aihe saat- taa kuulostaa luotaantyöntävältä, joten lienee paikallaan todeta eräs- tä kuuluisaa kemistiä mukaillen, et- tä ”tiede ei tunne saastaa”. Lukijan valtaakin kunnioittava ihmettely hänen saadessaan tietää, että lauh- kealla ilmastovyöhykkeellä lannal- la ja raadoilla elävissä hyönteisyh- teisöissä esiintyy kummassakin yh- dellä paikalla noin 200 yleistä lajia, ja lisäksi satoja satunnaisia tai har- vinaisia lajeja. Ehkäpä vain se, joka on itse tonkinut lantakasoja ja mä- täneviä sieniä niiden kovakuoriaisia pyydystellen, voi täysin rinnoin yh- tyä Hanskin innostukseen.
Hanskin toinen innoituksen ai- he, jos sana sallitaan, on täpläverk- koperhonen, sinänsä taloudellisesti ja oikeastaan ekologisestikin mer- kityksetön päiväperhonen, jonka populaatioita Hanski ja hänen tut- kijaryhmänsä ovat seuranneet Ah- venanmaan kedoilla. Tärkeintä asi- assa eivät olekaan tutkimuksen koh- teet lajeina, vaan niiden muuttuvat ja vaihtelevasti menestyvät popu- laatiot, joiden avulla voidaan sel- vittää ekologian ja evolutiikan ylei- sempiä lakeja. Hanski antaa ajattele- misen aihetta niille tutkimustehok- kuuden ja tulosvastuun julistajille, joiden mielestä tutkimuskohteiden tulisi olla selvästi ja suoraviivaises- ti hyödyllisiä ja lisäarvoa tuottavia.
Hän osoittaa samalla, että oikea tut- kija ei valitse aiheitaan niiden näen- näisen merkittävyyden perusteella, vaan päinvastoin tekee merkittäviä sellaisistakin aiheista, jotka ulko- puolisista näyttävät joutavilta ja yh- dentekeviltä.
Ilkka Hanski ei kummassakaan kirjassaan tyydy vain hahmotta- maan ekologian ja evolutiikan ylei-
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 2 / 2 0 0 8 47 siä lakeja ja kuvaamaan niitä luon-
non muutoksia, joita ekologit voi- vat havaita sekä pienissä että isom- missa elinympäristöissä. Hänen kirjansa ovat myös varoituksia, joissa voi kuulla kaikuja noidan oppipojan tarinasta: ”Tapahtui mi- tä tahansa, elämä maapallolla jat- kuu, mutta käykö jälleen niin kuin kävi 65 miljoonaa vuotta sitten, et- tä vain pienikokoisimmat jäävät jäljelle? Vai käykö niin, että tule- vaisuuden geeniteknologian inno- vaatiot ovat niin huimia, että tästä syntyy aivan uudenlaisten olioiden nopea evoluutio, minkä jälkeen tu- levaisuus ei totisesti ole entisensä.
Tälle evoluutiolle ilmaston lämpe- neminen ei ole ongelma, ja uudet elinympäristötkin sopivat mainios- ti. Tähtien sotaa ei tule, mutta tu- leeko hirmuinen mittelö 3,5 miljar- dia vuotta vanhan elämän ja ihmi- sen luoman uuden elämän välillä?”
Viisaasti kyllä Hanski jättää arvioi- matta, onko tuossa tulevaisuudessa enää ihmisiä jäljellä – lukijan mie- leen hiipiikin kysymys, mihin niitä sitten enää tarvittaisiin.
Mutta kaikki tulevaisuus ei ole miljoonien eikä edes tuhansi- en vuosien päässä. Erityisen tu- hoisa elinympäristöille on meneil- lään oleva ilmastonmuutos, jon- ka takia arviolta 15 –37 prosenttia maapallon lajeista tulee uhanalai- siksi vuoteen 2050 mennessä. Il- mastonmuutoksen torjuminen ei kuitenkaan ole Hanskin ydinsa- noma; yhtä tärkeä vaikka toisen- lainen tehtävä on säilyttää Suo- men metsien monimuotoisuus, ei- kä sekään ole kovin yksinkertaista:
”Suomi on hyvinvointivaltio, vä- estö on hyvin koulutettua ja niin- pä pidetään itsestään selvänä, että poliittinen koneisto on sitoutunut suojelemaan ympäristöä. Suomes-
sa olisi ennenkuulumatonta, että jokin merkittävä eturyhmä hyväk- syisi luonnon monimuotoisuuden häviämisen. Suomessa on kuiten- kin vaikea saavuttaa yksimielisyyt- tä toimista, joilla todella parannet- taisiin metsien monimuotoisuu- den suojelua.” Tässä Hanski on eh- kä turhankin optimistinen, ellei hänen sanoihinsa sitten sisälly viil- tävää ironiaa, sillä todennäköisem- mältä tuntuu, että eri eturyhmät ja niitä edustavat poliittiset puolueet itse asiassa veisaavat viis metsien ja muunkin luonnon monimuo- toisuudesta, kunhan talouselämän pyörät pyörivät yhtä vinhasti kuin ennenkin.
”Mikä siis on ekologin osa?” ky- syy Hanski. ”Kerätä lisää tuloksia, laatia uusia malleja, tuottaa yhteis- kunnan päättäjille enemmän tie- toa? Kyllä, mutta se ei riitä. Pelkkä tiedon tuottaminen ei riitä, koska siitä kenties ei välitetä tai se tulki- taan tai esitetään väärässä valossa – mikä puolestaan johtaa päätöksiin, jotka pohjautuvat vajavaiseen tie- toon... Meitä ekologeja pitäisi en- nen muuta kiinnostaa se, että eko- logista tietoa ei tulkita virheellises- ti tai käytetä väärin.” Siihen liittyy Hanskin mukaan vaikea tehtävä, jonka hän itse on toteuttanut kii- tettävästi: tutkimustuloksia on esi- teltävä ymmärrettävästi sekä suu- relle yleisölle että päättäjille.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oppihistorian emeritusprofessori. Hän toimi kehitysbiologian dosenttina 1972–88.
Maailmanlopun käsikirjat
Markus Hotakainen Pasi Toiviainen: Ilmastonmuutos.Nyt. Muistiinpanoja maailman
lopusta. Otava 2007.
Esa Vilenius: Kaiken maailman loput. Auringon sammumisesta ötököiden hyökkäykseen. Tammi 2007.
Maailmanloppu tulee. Se on sa- taprosenttisen varma asia. Paljon epävarmempaa on, milloin se tu- lee ja miten. Aiheutammeko sen it- se, koittavatko lopun ajat maapal- lon itsensä ansiosta vai syöksyykö avaruudesta asteroidi, joka pistää kaikelle pisteen? Viimeistään ko- tiplaneettamme katoaa 7,6 miljar- din vuoden kuluttua, jolloin elä- mänsä ehtoopuolella paisuva Au- rinko tuoreimman laskelman mu- kaan nielaisee Maan.
Sekä Pasi Toiviaisen että Esa Vileniuksen kirjoissa käsitellään maailmanloppua, toisessa suoraan ja lukemattomina variaatioina, toi- sessa hieman välillisemmin ja ra- jatummin, mutta vähintään yhtä synkkäsävyisesti. Vilenius lähes- tyy aihetta mahdollisimman laa- jasta näkövinkkelistä: mikä tahan- sa maailmanlopun aiheuttaja kel- paa, kunhan maailmanloppu vain on jokseenkin totaalinen, vähin- tään ihmiskunnan, mutta ”mielel- lään” koko luomakunnan osalta.
Yllättävää ja samalla jossain mää- rin surkuhupaista oman itseriittoi- suutemme valossa on se, että yh- tä lailla kuin ihmiskunnan on hy- vin hankala estää maailmanloppua, jos se tulee meistä riippumattomis- ta syistä, meidän on – ainakin Vile- niuksen mukaan – lähes yhtä han- kala aiheuttaa sitä itse vaikka halu- aisimmekin. Ihmiskunnan elinkaa-
