74 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 0 9
esiintyy jossain määrin. He tarkas- televat ja arvioivat muun muassa Richard Dawkinsin teoriaa ”mee- meistä” kulttuurin välittäjinä se- kä Robert Boydin ja Peter Richer- sonin rinnakkaisevoluutioteoriaa, jossa kulttuuri ja ihmisen biologi- set ominaisuudet kehittyvät rin- nakkain.
Mielestäni mielenkiintoisin ja kysymyksiä herättävin on kuiten- kin David Hullin teoria tieteen evo- luutiosta, jossa hän soveltaa evoluu- tioteorian käsitteitä ja ajatusmalleja tieteen kehitykseen. Tiedeyhteisös- sä erilaiset teoriat kilpailevat ja pyr- kivät sopeutumaan luonnonlakei- hin, joita Hull pitää tieteen sopeu- tumisympäristönä. Hull rinnastaa tieteelliset teoriat geeneihin, jotka käyttävät eliöitä ja eliöiden itsek- käitä pyrkimyksiä välineinään taa- takseen menestymisensä kilpailus- sa. Samaan tapaan kuin eläinyksilöt pyrkivät levittämään omia jälkeläi- siään ympärilleen, tutkijat yrittä- vät saada ajatuksilleen mahdolli- simman laajan kannattajakunnan.
Luonnonvalinnan karsintatyötä vastaa teorioiden koetteleminen tieteellisillä debateilla ja testeillä, joiden välityksellä tiede kehittyy.
Ja niin edelleen.
Ylikoski ja Kokkonen arvoste- levat Hullin analogiaa esimerkiksi siitä, että tutkijoiden rinnastami- nen eliöihin ja teorioiden vertaa- minen niitä välineinään käyttäviin geeneihin ei toimi, koska teoriat ei- vät tuota kausaalisesti tutkijoiden käyttäytymistä: onhan tutkimustyö tietoista ja vapaata toimintaa. Mie- lestäni Hullin esimerkki ilmentää muitakin evoluutioteoriaan liitty- viä ongelmia. Evoluutioteoria tar- joaa viitekehyksen, jossa ankara kilpailu ja oman edun ajaminen näyttelevät tärkeää roolia. Evoluu-
tioteoria hahmottaa todellisuuden taloudellisesti ja kaikkea tarkas- tellaan hyötyjen ja kustannusten kannalta. Tunnettua on, että Dar- winiin vaikutti vahvasti taloustie- teilijä Thomas Malthus, jonka mu- kaan väestö kasvaa nopeammin kuin sen ylläpitämiseen tarvitta- vat resurssit. Siksi sodat, nälän- hädät ja muut liikaväestöä karsivat mullistukset ovat Malthausin mu- kaan välttämättömiä. Evoluutio- teoria suosiikin peliteoriaa ja mui- ta talous tieteessä käytettyjä malle- ja, mikä tulee esiin myös Ylikosken ja Kokkosen kirjassa.
Hullin teoria korostaakin, että tutkijat ajavat omaa etuaan ja vält- tävät esimerkiksi tutkimustulos- ten vääristelemistä ja plagioimis- ta vain siksi, että siitä ei ole heil- le hyötyä. Samoin tutkijat tekevät yhteistyötä vain, koska he eivät sel- viä yksin, mitä voisi verrata eläin- ten liittoutumiseen saalistuksessa.
Edes tieteen itsekorjaavuus ei pe- rustu tieteelliseen puolueettomuu- teen ja pyyteettömyyteen, vaan se on tulosta karsivasta kilpailusta ja uraintressien törmäämisestä. Hul- lin mukaan tutkijat pyrkivät innok- kaasti kumoamaan toistensa tutki- muksia, jotta menestyisivät itse pa- remmin kovassa kilpailussa.
Ihminen on evoluutioteoriassa olemukseltaan ja luonnoltaan en- nen kaikkea kilpaileva ja omaa etu- aan ajava homo economicus. Jos evo- luutioteoria saa ylivallan ihmistie- teissä ja sen käytännön sovelluksis- sa, se päätyy pönkittämään nykyistä kaiken arvioimista talouden kielellä ja ehdoilla sekä ylläpitämään tähän liittyvää eriarvoisuutta ja sortoa.
Kirjoittaja on vapaa kriitikko ja toi- mittaja.
Järjettömän politiikan esiinmarssi?
Paul-Erik Korvela Al Gore: The Assault on Reason.
Penguin Books 2007.
Presidentinvaalit George Bushil- le hävinnyt, ilmastoasioista Nobel- palkittu senaattori Al Gore esittää kirjassaan The Assault on Reason, että yhdysvaltalainen politiikka on muuttumassa tai jo muuttu- nut konkreettisesti järjettömäk- si. Kaikki demokratian peruspila- rit ovat uhattuina, kun politiikkaa hallitsevat järkevän kansalaiskes- kustelun sijaan imagot, raha, tele- visio ja propaganda.
Demokratia perustuu keskus- telun ideaaliin, jossa vastakkaisista näkemyksistä voidaan käydä mieli- piteenvaihtoa ja päättää toimenpi- teistä, joihin ryhdytään. Tämä de- liberatiivinen elementti on Goren mukaan sivuutettu Yhdysvallois- sa, missä hallinto (tässä tarkoite- taan vielä George W. Bushin hallin- toa) toimii tosiasioista välittämät- tä, vääristellen todistusaineistoa suuntaan jos toiseen – surullisim- pana esimerkkinä Irakin sota.
Sodan perusteluksi riittivät sau- di-arabialaisten suorittamien ter- rori-iskujen lisäksi utuiset kuvat hämäristä sylintereistä, joita Colin Powell esitteli YK:ssa. Vaikka kaik- ki tiedusteluelimet olivat yksimie- lisiä siitä, ettei Saddam Husseinil- la ollut mitään tekemistä syyskuun yhdennentoista päivän iskujen kanssa, presidentti ja puolustus- ministeri vaativat keksimään yh- teyden. Goren mukaan kaikki tie- to, mitä olisi tarvittu ”oikean” pää- töksen tekemiseen, oli kyllä saata- villa, mutta sitä ei haluttu käyttää.
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 0 9 75 Sota Saddamia vastaan itse asiassa
siirsi huomion täysin pois niistä ta- hoista, jotka todellisuudessa olivat iskujen takana. Sota ja sen peruste- lut on paraatiesimerkki siitä, mitä Goren mukaan Yhdysvalloissa on tapahtumassa.
Senaatissa oli Goren mukaan hiljaista, kun päätettiin Irakiin hyökkäämisestä. Siellä ei käyty mi- tään aitoa keskustelua sotaan läh- döstä. Järjenkäyttö politiikan kes- keisimpänä varantona on sivuutet- tu, vaikka edustuksellinen demo- kratia perustuu ajatukseen hyvin informoidusta ja järkevästä kansa- laisesta. Gore näkeekin Yhdysval- loissa suuren muutoksen verrat- tuna sen perustajien ideaaleihin.
Nämä yrittivät luoda monenlaisia järjestelmiä ja vastapainoja estääk- seen yhden uskonnollisen ryhmit- tymän tai poliittisen puolueen ty- rannian, rahan ylivallan ja kansan pelottelun.
Nykyisin tietyt Bushin kannat- tajaryhmät tekevät juuri sitä, mitä Yhdysvaltojen perustajat yrittivät estää. Vallan kolmijakoa hämär- retään tietoisesti. Kansalle syöte- tään uhkakuvia toisensa jälkeen, ei- kä moni osaa erottaa oikeita uhkia tuotetuista. Järjenkäytön on kor- vannut pelon politiikka ja Jumalan johdatus. Esimerkkinä toimii Go- ren mukaan se seikka, että useim- mat ihmiset ottavat mieluummin kalliimman matkavakuutuksen, jo- ka maksaa korvauksia terroristien aiheuttamasta kuolemantapauk- sesta kuin halvemman, joka mak- saa korvauksia minkä tahansa te- kijän aiheuttamasta kuolemanta- pauksesta (sisältäen siis terroris- minkin).
Tietyt iskusanat tuottavat tie- tynlaista käyttäytymistä. Lisäk- si terrorismin uhkaan liittyy to-
dennäköisyyden väheksyminen, eräänlainen käänteinen jättipotin logiikka. Jos saavutettava voitto on tarpeeksi suuri tai uhkaava vaa- ra riittävän suuri, ihmiset unohta- vat sen kuinka epätodennäköinen se on. Näitä uhkakuvia tuottavat ja käyttävät Goren mukaan hyväk- seen Yhdysvaltojen uskonnollinen oikeisto ja toisaalta ulkopoliittiset
”haukat”.
Goren kuvaus maailmasta on osittain romantisoiva. Televisio, jota amerikkalaiset katsovat keski- määrin 30 tuntia viikossa, on syr- jäyttänyt kirjan ja siten rationaa- lisen mielipiteenmuodostuksen.
Areena, jossa kuka tahansa on voi- nut esittää ideoitaan, on muuttunut kampanjoinniksi. Televisio on syr- jäyttänyt kirjan ideoiden tärkeim- pänä esittämisfoorumina, mutta sen seurauksena ainoastaan rik- kailla on mahdollisuus ostaa kal- lista televisionäkyvyyttä, jolla vies- ti saadaan perille. Tämä kuihdut- taa keskustelua, koska ainoastaan tietyllä ryhmällä on mahdollisuus tuoda ideoitaan yleiseen keskus- teluun. Samalla se lisää kampan- joiden rahoittajien vaikutusval- taa. Mikä ei näy televisiossa, sitä ei ”ole olemassa”, ja toisaalta televi- siossa näkyvä ”on olemassa” kat- sojille, vaikka se olisi tietoista ma- nipulointia tai harhautusta. Lisäk- si ero uutisten ja viihteen välillä on hämärtynyt.
Tätä voisi pitää romantisoivana tietysti siksi, että samanlaisia on- gelmia on aina liittynyt myös kirjoi- hin ja sanomalehtiin. Ei kirjojen- kaan kirjoittaminen ja julkaisemi- nen ole täysin ”vapaata” ja kaikille helppoa. Kirjoissa ja sanomaleh- dissä voi esittää monenlaista pro- pagandaa, joka ei pidä paikkaansa.
Samat ongelmat, jotka Gore näkee
liittyvän televisioon, liittyivät ra- dioon ja 1920-luvulla. Gore aset- taa kuitenkin toivonsa Internetiin vapaan kansalaiskeskustelun aree- nana, jossa vallitsee ideoiden meri- tokratia. Parhaat ideat saavat kan- natusta riippumatta siitä, kuka ne esittää.
Goren mukaan media luo uh- kakuvia ja tarpeita samaan tapaan kuin mainonta saa ihmiset osta- maan tuotteita, joita he eivät tar- vitse. Median rooli politiikassa on tärkeä myös Suomessa. Erityises- ti median rooli asialistojen ja tee- mojen asettajana (agenda-setting) on korostunut. Vaaliteemoja mää- räävätkin enemmän lehdet ja tele- visio kuin puolueiden varsinaiset vaaliohjelmat. Mutta onko suoma- lainenkin politiikka menossa ”jär- jettömään” suuntaan siinä merki- tyksessä, että järkevän keskustelun tuloksilla ei käytännössä ole mer- kitystä? Ovatko Goren huomiot yleistettävissä Yhdysvaltojen ulko- puolelle?
Valitettavasti tällaista voi tul- kita tapahtuneen. En tarkoita, että olisi tapahtunut jokin suuri siirty- mä tai muutos, sillä politiikkaa on käytännössä aina harjoitettu mie- likuvilla ja näyttäytymisellä mie- luummin kuin järjellä, niin meillä kuin muuallakin. Politiikka on pi- kemminkin retoriikan kuin logii- kan aluetta, eikä siinä pyritä totuu- teen. Kenties Suomessakin toteute- taan enenevässä määrin prosesseja ja projekteja, joiden järkevyyttä ei millään tavalla perustella. Korkein- taan viitataan johonkin kiistanalai- seen, kuten kansainväliseen kilpai- lukykyyn, josta kenelläkään ei oi- keasti ole minkäänlaista käsitystä.
Kilpailukyky ja tehokkuus riittävät perustelemaan mitä tahansa järjet- tömiä hankkeita, eikä koskaan ky-
76 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 0 9
sytä mihin kilpailukyvyn ja paran- tuneen tehokkuuden tuomia sääs- töjä ja voittoja käytetään. Jotkin hankkeet saatetaan ajaa läpi, vaik- ka suurin piirtein kaikki valistu- neet mielipiteet ovat niitä vastaan, eikä niiden puolesta ole pystytty esittämään oikeastaan yhtään jär- kevää argumenttia. Suomessa esi- merkiksi käy Aalto-yliopisto, jossa kolmesta keskinkertaisesta korkea- koulusta yritetään luoda yksi kan- sainvälinen huippuyliopisto kah- dessatoista vuodessa, kun kyseisen statuksen saavuttamiseen on men- nyt esimerkiksi Cambridgeltä ja Oxfordilta satoja vuosia.
Globalisaatio on myös hyvä jär- jettömien toimien perustelija. Ku- kaan ei oikein tiedä, mikä se on tai mitä se aiheuttaa, mutta se vain
”tulee” jostakin ja sen vuoksi ”mei- dän” on tehtävä raskaitakin muu- toksia. Vaikka globalisaation väi- tetään vähentävän muun muassa kansallisvaltion ja rajojen merki- tystä, esitetään siihen liittyvät toi- mintasuunnitelmat ja kysymykset usein paradoksaalisesti muodossa
”kuinka meidän käy koventunees- sa kansainvälisessä kilpailussa?”
vaikka juuri on todettu sen vähen- tävän ”me”-näkökulman merkitys- tä. Järkeä tai deliberaatiota ei tarvi- ta. Suomessa tosin ei liene havaitta- vissa siirtymää järjestä kohti uskoa, emotionaalista nationalismia tms.
Goren analyysin ongelma on siinä, että sama kritiikki politiik- kaa kohtaan on esitetty jo aiko- ja sitten – harvemmin tosin polii- tikkojen itsensä toimesta. Jo Platon kritisoi sofisteja ja heidän retoriik- kaansa siitä, että retoriikka on va- hingollista ja vaarallista, koska sen avulla pystytään puolustamaan tai vastustamaan jotakin väittämää riippumatta siitä, onko kyseinen
väittämä tosi vai epätosi. Epätosi saadaan näyttämään todelta ja tosi epätodelta. Goren esittämä kritiik- ki pohjaa tietysti enemmän tekno- logiaan. Televisio tekee propagan- dan ja epätoden retoriikan hyödyn- tämisen helpommaksi. Tämäkin ajatus on esitetty monta kertaa eri muodoissaan. Fasistien suosio pe- rustui osittain siihen aikaan uuden massatiedotusvälineen eli radion hyödyntämiseen. Fasismia ana- lysoineet (esimerkkinä Frankfur- tin koulukunnan perustajien tie- tyt kirjoitukset) totesivat jo hyvin varhaisessa vaiheessa saman kuin Gore nyt.
Uudet joukkotiedotusvälineet vähentävät järjen ja debatin merki- tystä politiikassa. Tässä mielessä on mielenkiintoista, että Gore asettaa toivonsa Internetiin vapaan kansa- laiskeskustelun tulevana areenana.
On myös tavallaan paradoksaalis- ta, että samalla kun hän toteaa, että kansa on propagandan seuraukse- na helposti väärien käsitysten val- lassa, hän asettaa kuitenkin toivon- sa käyttäjien tuottamaan tiedon- välitykseen. Jos erittäin suuri osa amerikkalaisista edelleen uskoo (kuten Gore väittää) että syyskuun yhdennentoista päivän iskujen te- kijät olivat irakilaisia, eikö heidän Internetiin tuottamansa informaa- tio sisällä samanlaisia virheitä?
Ehkä olisi syytä kiinnittää huo- miota myös siihen, missä mää- rin Goren peräänkuuluttamaa ”ai- toa kansalaiskeskustelua” on ol- lut ja missä määrin sen merkitys ulottuu esimerkiksi parlamentti- debatteihin. Goren näkemys liit- tyy ideaaliin, joka ei välttämättä ole koskaan toteutunutkaan. Jot- kin parlamentaariseen demokra- tiaan sisältyvät käytännöt mini- moivat debatin merkityksen, vaik-
ka se olisikin järjestelmään sisälty- vä periaate. Ei parlamenteissakaan kovin usein tapahdu aitoa mieli- piteenmuodostusta pidettyjen pu- heiden perusteella, vaan edustajat ovat jo päättäneet kantansa käsitel- tävistä asioista, useimmiten vieläpä puolueen tasolla.
Politiikan ja järjen suhde ei myöskään ole kovin selvä. Renes- sanssin humanistit saattoivat vielä kuvitella, että ratio ja oratio, järki ja puhe, olisivat kiinteässä yhtey- dessä toisiinsa ja hyvä puhuja tai valtiomies olisi myös moraalises- ti hyvä ihminen. Viimeistään Mac- hiavellista asti tämä yhteys on ase- tettu kyseenalaiseksi. Samoin kai- kenlainen pelottelu, vastustajien kuvaaminen barbaareina, oman asian esittäminen Jumalan tahto- na jne. lienee aina ollut osa ”poli- tiikkaa”. Gore puhuu paljon pelon vaikutuksista aivoihin, ja television katselijoiden ohjailtavuudesta tässä mielessä, mutta kenties relevantim- paa olisi ollut käsitellä yhteisön ta- solla tapahtuvaa ”turvallistamista”.
Yhteisöt ovat sitä aina jossakin määrin käyttäneet. Järki ei myös- kään ole niin monoliittinen ja yk- siselitteinen kuin Gore antaa ym- märtää. Monesti järkevän ratkaisun kriteerit on mahdollista huoma- ta vasta jälkikäteen, kun nähdään mihin omaksuttu linja johti. Lisäk- si, mikä on yhdeltä kannalta järke- vää, voi olla jonkun toisen mielestä järjetöntä. Goren analyysissä tun- tuu olevan taustavireenä ajatus, et- tä kaikissa tilanteissa olisi olemassa yksi paras vaihtoehto, joka voidaan löytää käymällä järkevää keskuste- lua. Toisinaan kuitenkin jo pelkkä tapahtumien nopeus estää asialli- sen debatin käymisen. Toisaalta osa käsiteltävistä asioista on syytä pitääkin vähemmän julkisina. Po-
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 0 9 77 litiikka on toimintaa, joka tapah-
tuu aina riittämättömän informaa- tion varassa. Politiikassa tehdään myös kompromisseja ristiriitais- ten intressien välillä, eikä toteutu- nut vaihtoehto välttämättä ole ke- nenkään mielestä paras vaihtoehto, koska kaikki ovat tinkineet kannas- taan. Politiikka on myös tulevai- suusorientoitunutta, jolloin pää- töksiin liittyvät epävarmuustekijät ovat suuria. Rationaalinen debatti voi auttaa vaihtoehtojen valinnas- sa, mutta politiikkaan liittyy myös emotionaalisia aspekteja. Vaikka jokin yhteinen hyvä voitaisiinkin määritellä, suuri osa ihmisistä pre- feroi mieluummin pientä hyötyä it- selle kuin suurta muille.
Goren kirja on ajankohtainen puheenvuoro, mutta erityisen vah- vasti sidoksissa Yhdysvaltojen kon- tekstiin. Sen kuvaamia tendensse- jä ei ole kovin helposti havaittavis- sa muissa maissa, ainakaan samas- sa mittakaavassa. Lukiessa syntyy ainakin politiikan tutkijalle sellai- nen kuva, että tässä kerrotaan nyt erittäin vanhaa tarinaa uudestaan.
Ehkä politiikan tietyt piirteet ovat todella räikeimmillään Bushin hal- linnon toimissa, mutta ei niissä mi- tään varsinaisesti uutta ole. Jo se, et- tä Gore siteeraa jatkuvasti Yhdys- valtojen perustajien aatteita kriti- koidakseen niillä Bushin hallintoa, kertoo siitä, että samantyyppisiä ongelmia oli myös tuolloin.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja toimii valtio-opin yliassis- tenttina Jyväskylän yliopistossa. Hän kuuluu Suomen Akatemian huipputut- kimusyksikköön ”Poliittinen ajattelu ja käsitemuutokset”.
Politiikaton demokratia Euroopassa
Hanna Kuusela
Hannu Nieminen, Kari Karppinen ja Tuomo Mörä (toim.): Onko Eurooppa olemassa? Näkökumia eurooppalaiseen julkisuuteen ja demokratiaan. Gaudeamus 2008.
Kumpi tulee ensin, julkinen kes- kustelu vai demokratia? Suunnil- leen tästä muna vai kana -kysymyk- sestä lähtee liikkeelle Onko Euroop- pa olemassa? -artikkelikokoelma.
Ja suunnilleen samaan kysymyk- seen kirja myös päättyy.
Hannu Niemisen, Kari Karppi- sen ja Tuomo Mörän toimittaman teoksen alaotsikkona on Näkökul- mia eurooppalaiseen julkisuuteen ja demokratiaan. Kokoelma lähtee siis käsittelemään Euroopan ja Eu- roopan unionin nykytilaa ja tule- vaisuutta kytkemällä yhteen julki- suuden ja demokratian käsitteet.
Tämä on sinällään ilahduttavaa, koska demokratia ei usein nouse Eurooppaa käsittelevän tutkimus- kirjallisuuden ytimeen, ainakaan Suomessa. Viestinnällisen näkö- kulman tarjoaminen unioniin pi- ristää selvästi keskustelua.
Useiden artikkelien lähtökohta on suomalaisessa EU-tutkimukses- sa harvemmin kuultu tai tunnustet- tu. EU:ssa vallitsee jonkinasteinen demokratiavaje, ja kuilu kansalais- ten sekä eliitin välillä on tämän de- mokratiaongelman ytimessä. Me- diajulkisuus ei ole onnistunut pie- nentämään tätä kuilua, vaan on päinvastoin usein osa ongelmaa.
Ongelman puiminen viestintätut- kimuksen näkökulmasta tuo siis keskusteluun jotain uutta, mut- ta toisaalta rajaus myös vaikeuttaa
teoksen toisen pääaiheen, demo- kratian, käsittelemistä. Kun demo- kratiaa tutkitaan vain – tai pääosin – julkisuuden näkökulmasta, de- mokratiavajetta analysoidaan jäl- leen kerran ikään kuin epäpoliitti- sena kysymyksenä.
EU tilille
Teoksen teoreettinen perusvire tu- lee Jürgen Habermasin julkisuus- ja demokratiateorioiden sekä nii- den kritiikin – kuten radikaalin demokratian – kautta. Viestinnän tutkimuksen ulkopuolelta tulevaa lukijaa yllättääkin juuri Haberma- sin ohittamaton rooli. Vaikka lähes kaikki teoksen kirjoittajat suhtau- tuvat ainakin jollain tavalla kriitti- sesti Habermasin deliberatiivisen demokratian ihanteisiin, lähes jo- kainen heistä kuitenkin asemoi it- sensä suhteessa Habermasiin. Tä- mä tarkoittaa myös sitä, että libe- raalin demokratiakäsityksen tuolle puolen ei teoksessa kurkisteta.
Valinta näyttää toisaalta ra- joittavan käsittelyä, mutta toisaal- ta myös johdattelevan olennaisim- pien eurooppalaista demokratiaa koskevien ongelmien äärelle. Ha- bermasin – ja hänen kritiikkinsä – kautta useammassa artikkelissa ni- mittäin päädytään koskettelemaan demokraattisen vastuullisuuden ja tilivelvollisuuden kysymyksiä EU:ssa. Juuri näiden voikin ajatel- la olevan EU:n demokratiavajeen ytimessä. Koska demokraattinen tilivelvollisuus on EU:ssa heikkoa, koko demokratian ajatus on unio- nin todellisuudessa usein koetuk- sella. Tämä heijastuu myös media- todellisuuteen ja sen rooliin vallan vahtikoirana. Kuten Tuomo Mörä artikkelissaan kirjoittaa: ”Komis- sion ja ministerineuvoston poliit- tinen vastuu äänestäjille on jour-
