Sota ja sen voimaannuttamat naiset näkymä

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 67 tä lähteessä oikeastaan sanotaan.

Tutkimuksen päättymisen aika- raja on Suomen liittäminen Venäjän valtakuntaan. Tämän jälkeen kou- luttautuminen Tukholmassa päät- tyi, mutta alkoi Turussa jo vuon- na 1816 uudelleen. Silloin oli jäl- leen sodassa menetetty paljon ih- mishenkiä, niinpä lapsivuode- ja imeväiskuolleisuuden vähentämi- nen otettiin jälleen väestöpolitiikan keinoksi.

Kirjoittaja on Suomen historian dosentti.

Sota ja sen

voimaannuttamat naiset

Kaija Heikkinen: Yksin vai yhdessä – Rintamanaisen monta sotaa.

Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura 2012.

”Minulta on kysytty miten minä, kokematon nuori tyttö kestin Kannak- sen kesäsodan vuonna 1944. Ihmette- len sitä itsekin. Luonto näköjään tulee apuun – Luulin selvinneeni sodasta ilman vaurioita, kunnes rupesin siitä kirjoittamaan. Nyt kun koetan tunkeu- tua tämän panssarin taakse se tuntuu ylivoimaiselta. Kävelen ympäri huo- neita kädet nyrkissä. On kuin tulisin helvetin esikartanoihin.”

Näin kuvailee eräs Kaija Heikki- sen teoksen Yksin vai yhdessä – Rintamanaisen monta sotaa muis- telijoista itse muistelutapahtumaa.

Teoksessaan Kaija Heikkinen pyr- kii tarkastelemaan paitsi rintama- naisten kokemuksia, erityisesti su- kupuolten välisiä suhteita ja nai- seuden tuottamista sodassa näiden kokemusten valossa. Hän mainit- see kiinnostuneensa aiheesta siksi,

että Marja Tuomisen tunnetuksi te- kemin sanoin ”kaikki me olemme sotilaan lapsia”, myös Heikkinen it- se on sellainen. Lisäksi hän on tut- kinut lähes koko aikuisikänsä Ve- näjää ja Venäjän Karjalaa.

Tutustuessaan rintamanaisten kirjoittamiin, inspiroiviin muistel- miin, häntä alkoi kiinnostaa nais- ten moniäänisyys, naisten keski- näiset jaot ja tiettyjen teemojen loistaminen poissaolollaan. Heik- kinen toteaa, että näistä kirjoituk- sista saattoi löytää sotaa sekä eri sukupuolten välillä että rintamalla toimineiden naisten välillä – juuri tämä tematiikka on hänen kirjan- sa keskiössä.

Kirja on pyritty kirjoittamaan siten, että eri teemoihin voi tu- tustua joko yhdessä tai yksitellen, mutta kuitenkin niin, että kaikis- sa luvuissa on yksi yhteinen teema.

Mitä sota on tehnyt suomalaisille naisille ja suomalaiselle sukupuo- lijärjestykselle ja mitkä sukupuo- lijärjestyksen piirteet ovat sodasta riippumattomia – vai onko sellai- sia edes olemassakaan? Heikkisen kirjan lukujen ensimmäisenä pää- teemana on rintaman ”kotoistami- nen” eli se, mikä merkitys naisilla oli miesten rintamalla viihtymisel- le sekä fyysisellä olemassaolollaan että konkreettisella hoivatyöllään.

Toisena pääteemana on rintamal- la olon mutkistuminen. Yksinker- taistaen se, millaisia vaikeuksia naisten ja miesten välisissä suhteis- sa oli, millaisia vaikeuksia naisilla oli olla osa miehistä elämänpiiriä eli sotaa ja kuinka näitä vaikeuksia yritettiin selättää. Kolmas päätee- ma on naisten oleminen vieraiden kansallisuuksien keskuudessa, Itä- Karjalan naisten kanssa, venäläis- ten vihollisten ja saksalaisten kes- kellä. Neljäs pääteema keskittyykin

sitten lottiin ja heidän vaikeuksiin- sa etenkin sodan jälkeen. Lopuksi Heikkinen pyrkii vastaamaan pää- kysymykseensä, uusiutuiko nai- seus sodassa vai ei.

Aihe on erittäin mielenkiintoi- nen ja vaikka asiaa on toki tutkit- tu aiemminkin, on Heikkisen tut- kimus laajuudessaan omaa luok- kaansa. Aineistotyötä on tehty kii- tettävällä ahkeruudella ja se näkyy otteen monipuolisuudessa. Vaik- ka asiassa on tuttuakin, jo useassa aiemmassa tutkimuksessa käytet- tyä materiaalia, mukana on myös paljon uutta materiaalia ja aiem- min vaiettuja aihepiirejä. Arkis- toaineistojen ohella Heikkinen on käyttänyt ensisijaisena lähdema- teriaalinaan laajaa naisten tuotta- maa muistelmakirjallisuutta, jo- ka on suuritöinen lähestymistapa, mutta antaa lukijalle paljon. Päi- väkirjat, kirjeet, kaunokirjallisuus, järjestöjen historiikit ja jopa erilai- set kotiseutujulkaisut ovat löytä- neet paikkansa lähdemateriaalin joukossa. Heikkinen käyttää lähtei- tään huolella ja sujuvasti, lähdekri- tiikkiä unohtamatta. Eikä hän tyy- dy analysoimaan vain naisten tuot- tamaa aineistoa, vaan mukana on myös miesten tuottamaa aineistoa ja jopa venäläisiltä koottua muisti- tietoa. Aikaisempi tutkimuskirjal- lisuus aiheesta on huolellisesti käy- ty läpi ja teos käy sen kanssa suju- vaa vuoropuhelua.

Heikkinen myös analysoi mate- riaaliaan huolellisesti ja ymmärret- tävästi, sortumatta liialliseen mu- ka-tieteellisyyteen. Hän kirjoittaa, kuten mielestäni hyvän tutkijan kuuluukin, suomeksi suomen kie- lellä – vain muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Itseäni häiritsi- vät muutamat sellaiset päälle liima- tun oloiset ilmaisut, kuten ”lottuu-

68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3

den performointi”, ” tai ”kansalli- suuden aktualisoituminen”, jotka olisi hyvin voinut selittää selko- kielisestikin. Heikkinen osaa käyt- tää aineistoaan loogisesti ja kirjoit- taa asiansa ulos lukijansa koukutta- valla tavalla. Tutkimuksen metodit ja teoreettinen viitekehys on esitet- ty teoksen alussa varsin suppeasti ja feminististä tutkimusperinnettä tuntemattomalle sen ymmärtämi- nen jää viitteelliseksi. Onneksi asia korjaantuu itse tekstin sisällä, kun tutkija kuljettaa teoreettista viite- kehystään sujuvasti mukana kaut- ta linjan ja selittää lukijalleen me- todia, jolla tekee analyysiään.

Heikkinen pyrkii lukemaan tekstejä kahdella tasolla – luke- maan niitä sekä ”myötä että vasta- karvaan”. Tällä hän tarkoittaa sitä, että hän koettaa analysoida lähteis- tä niissä läsnä olevia tendenssejä ja sitä, mikä niissä loistaa poissaolol- laan. Miksi esimerkiksi niin mo- nella rintamalla olleella naisel- la on tarve toistella vaikkapa suo- malaisten sotilaiden kunnollisuut- ta ja reiluutta naisia kohtaan tai sitä, miten kunnollisia lotat itse kokivat olleensa? Toisaalta hän pohtii si- tä, miksi muut ryhmät ovat tuot- taneet niin vähän aineistoa. Mik- si esimerkiksi apusisarten ja pesu- loiden naiset eivät ole kirjoittaneet muistelmia läheskään samalla ah- keruudella kuin lotat? Miksi sek- suaalisuus on piilossa naisten teks- teistä? Kuinka naisten keskinäinen eriarvoisuus näkyy teksteissä, pii- lotettuna, mutta kuitenkin selvästi nyansseissa luettavissa olevana to- siasiana?

Yksi Heikkisen päätavoitteista on tuoda näkyville myös ne sota- ajan naiset, jotka ovat usein unoh- tuneet tutkijoilta – sotilaskotisi- saret, apusisaret sekä pyykki-ja

huoltopuolen työvelvolliset nai- set. Aineisto vain on luonteeltaan sellaista, että lotat saavat väkisin- kin eniten huomiota, vaikka tut- kija kuinka yrittäisi kaivella tietoa muistakin naisryhmistä rintamal- la. Kirjan mielenkiintoisinta an- tia ovatkin juuri ne kohdat, jois- sa päästään koskettelemaan muita ryhmiä kuin lottia. Teoksen sisältö- luvut ovat antoisaa luettavaa kenel- le tahansa sodasta kiinnostuneelle.

Erityisesti luku kuoleman kohtaa- misesta rintamalla on kirjoitettu niin koskettavasti, että lukijan on vaikea pidättää kyyneleitään. Mut- ta herkän lukijan onneksi mukana on myös paljon rintamahuumoria, joka keventää lukukokemusta.

Itseäni epäilytti suuresti, mah- taako tutkija saada mitään uutta irti lottadiskurssista ja sen muut- tumisesta – niin sanotusta ”mai- neen tahraaamisesta” sotien jäl- keen. Onko tätä aihetta ylipäänsä tarvetta enää edes käsitellä, koska sitä ovat käsitelleet perusteellises- ti muun muassa tutkijat Tiina Kin- nunen ja Pia Olsson? Mutta Heikki- nen onnistuu tuomaan oman näke- myksensä aiheeseen ja näkee Väinö Linnan ja Paavo Rintalan lottaku- vauksen varsin ymmärtävässä va- lossa suhteuttaen heidän kiistellyt teoksensa heidän muuhun tuotan- toonsa. Hän ei pidä heidän ensisi- jaisena tavoitteenaan lottien mus- tamaalaamista vaan tulkitsee asiaa monipuolisemmin osana koko so- dan jälkeistä pasifistista keskuste- lua. Niinpä kirjan tämäkin osuus puolustaa paikkaansa, vaikka se jääkin mielestäni hieman irralli- seksi kokonaisuudessa.

Varsinaisessa johtopäätösluvus- sa tutkija tulee siihen tulokseen, että sota ”voimaannutti” naisia, opetti heitä toimimaan itsenäises-

ti vaativissa tehtävissä ja antoi us- koa omiin kykyihin toimia. Naiset kohtasivat miesten maailman ai- van eri tavalla kuin ennen sotia oli ollut tapana, ja sukupuolet tulivat toisilleen tutummiksi monellakin eri tasolla. Toisaalta sota-aika jäy- kisti sukupuolinormeja, koska nii- tä pyrittiin monin tavoin aktiivi- sesti kontrolloimaan. Sota-aikana yleisesti naisilla oli monin paikoin määräysvaltaa ”poikien” muoni- tuksesta tai sairaanhoidosta. Vah- van naisen ja heikon miehen tema- tiikka on läsnä yhtä aikaa miehisen soturi-ihanteen kanssa, jossa mie- hen rooli on turvata naisten ja las- ten elämä omalla hengellään.

Voimaantumisen rinnalla kul- ki myös ihailu erityisesti upseere- ja kohtaan ja tietynlainen nöyryys heidän käskyvaltaansa kohtaan.

Upseereille, jotka kuvittelivat itses- tään liikoja tai kohtelivat naisia räi- keän epätasa-arvoisesti, naureskel- tiin kuitenkin selän takana. Mikä- li nämä yrittivät käyttää valtaansa hyväksi loukaten naisten seksuaa- lista kunniaa, naiset kyllä uskalsivat nousta avoimeen vastarintaan.

Heikkinen pohtiikin, mahtoi- ko sota-aika olla jonkinlainen alku suomalaiselle tasa-arvoistumiske- hitykselle, sillä sodan jälkeen tämä asia problematisoitui ja nousi niin sanotusti kuumaksi perunaksi. So- ta-ajan kirjeissä tosin on huomatta- vissa hyvin vahvana piirteenä, kuin- ka miehet toivovat yleisesti tulevilta vaimoiltaan kotiin jäämistä ja hal- veksuvat naisia, jotka pyrkivät luo- maan omaa uraansa lasten kustan- nuksella. Sodalla oli siis naisia voi- maannuttava, mutta myös emansi- paatiota estäviä vaikutuksia. Sota ei tuonut suomalaiseen sukupuo- lijärjestelmään dramaattisesti uut- ta, toteaa Heikkinen loppupäätel-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 3 69 mässään.

Heikkisen teksti on kauttaal taan elävästi kirjoitettua ja aineistoesi- merkit ovat huolella valittuja. Tut- kijalla on kirjoittamiseen oman- näköinen otteensa, kieli on varsin maanläheistä ja analyysit on esitet- ty selväsanaisesti ja ymmärrettä- västi. Kirjoittaja antaa näin vaiku- telman, että tietää mistä puhuu ei- kä yritä piilottaa tiedollisia puuttei- taan jonkinlaisen ammattijargonin taakse. Heikkisen alussa lupaama kansainvälinen vertailu sota-ajan naisten asemasta ja kokemuksis- ta jää ikävä kyllä varsin vähäisek- si. Jäin kaipaamaan tätä varsin mie- lenkiintoista ja tutkimuksellisesti uutta näkökulmaa, joka olisi voi- nut antaa teokselle vielä paljon li- säarvoa. Siinä voisi olla jopa uuden tutkimuksen ja teoksen aihe?

Kirjoittaja on valinnut tutki- mukselleen rakenteen, jossa hän kirjoittaa omaa tekstiään naisten tekstien lomaan siten, että syntyy ikään kuin kolmas teksti. Tämä ra- kenne tuottaa mielestäni liikaa tois- toa ja tekee lukukokemuksesta tur- han raskaan. Koska samaa tekstin- pätkää toistetaan useaan otteeseen, ensin kirjoittamalla se ulos ja sen jälkeen pilkkomalla se palasiksi, tuntuu välillä siltä, että tekijä hie- man aliarvioi lukijaansa. Osan si- taateista olisi myös voinut sijoittaa lähdeviitteisiin.

Analyysissa itsessään on pai- koin paljon saman oivalluksen tois- toa. Poistoja olisikin voinut tehdä raskaammalla kädellä, jolloin jäl- jelle olisi jäänyt kirkas ydin, ja kir- jan pituudesta olisi saatu pois ai- nakin kolmasosa, jolloin kirja olisi ollut huomattavasti lukijaystävälli- sempi. Mielestäni arvokas teos tär- keästä aiheesta ansaitsisi tulla suu- remman yleisön luettavaksi. Voi-

sikin olla hyvä idea tehdä kirjasta tiivistetympi, populaarimpi ver- sio. Tällaisenaan kirja tuskin suu- ria lukijamassoja houkuttaa. Myös kirjan kuvitus ja taitto voisivat näyttää vähemmän kotikutoisel- ta, jolloin kirja saisi ansaitseman- sa huomion ja lukijakunnan. Mut- ta estetiikkahan on toki mielipide- kysymys ja sinänsä sivuseikka, kun sisältö itsessään on antoisa ja uusia näköaloja avartava.

Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka tekee väitöskirjatyötä Helsingin yli- opiston historian laitoksella jälleenra- kentajien mielenmaisemasta.

Tiedon valtakunta

Pekka Wahlstedt Riku Juti: Tiedon filosofia antiikista nykyaikaan.

Gaudeamus 2013.

Nyky-yhteiskunnassa melkein kaikki asiat ovat varustettu etuliit- tellä tieto – tietotekniikasta, tieto- taloudesta ja tietohallinnosta tie- toyhteiskuntaan asti. Tieto-sanan käytöllä on kuitenkin hyvin vä- hän tekemistä varsinaisen filosofi- sen ja tieteellisen tiedon käsitteen kanssa. Edellinen viittaa ja tarkoit- taa lähinnä asioiden hallitsemista ja hyödyntämistä tiedon avulla. Filo- sofiassa ja tieteessä tieto liittyy ih- misen ja maailman tutkimukseen ja ymmärtämiseen – päämääränä pikemminkin sivistys ja valistus kuin pelkkä materialististen tarpeiden tyydyttäminen.

Tähän tapaan kirjoittaa Riku Ju- ti Tiedon filosofia -teoksensa lopus- sa. Eikä hän kirjoita turhaan, sillä kirja on erittäin laaja ja porautuu

syvälle aiheeseensa. Juti myös esit- tää uusia tulkintoja joistain ajatteli- joista sekä muita avartavia ja oma- peräisiä huomioita tiedon filosofi- asta.

Kirjan filosofi- ja tutkijakaarti on niin laaja, että sitä ei kokonai- suudessaan saa mahdutettua kir- ja-arvosteluun. Mutta teoksessa pohtivat ja esittävät näkemyksensä tiedon ja tietämisen olemuksesta muun muassa Demokros, Platon, Aristoteles, Epikuros, skeptikot ja stoalaiset. Antiikista Juti siirtyy keskiajalle, jolloin tiedon olemusta pohtivat eritoten Augustinus, Tuo- mas Akvinolainen, Duns Scotus islamilaisia ajattelijoita, kuten Avi- cennaa ja Alhazenia, unohtamatta.

Uuden ajan ajattelijoista ovat uuden luonnontieteen pioneerit Galileo ja Newton vahvasti edus- tettuina, samoin rationalistit De- cartesista Leibniziin ja empiristit Lockesta Humeen. Kopernikaani- sen vallankumouksen tiedon filo- sofiassa tehnyt Kant esitellään huo- lellisesti.

Mielenkiintoista on, että Juti on ottanut mukaan myös jo historian- kirjoissa unohdukseen painuneita ajattelijoita, kuten terävän skepti- kon Montaignen ja aikanaan ylis- tetyn ”sankaritieteilijän” Boylen.

1800-luvulla alkaneen tieteen voittokulun ajan ajattelijoita – jois- ta suurin osa on myös luonnontie- teilijöitä – on mukana koko leegio Herzistä ja Helmholtzista Machiin ja Einsteiniin. Ja tärkeät tieteenfilo- sofiset suuntaukset ja koulukunnat tietoa toimintana pitävästä prag- matismista ja tiedon sopimuksiin palauttavasta konventionalismista loogiseen empirismiin ja analyyt- tiseen filosofiaan esitellään perin- pohjaisesti.

Mutta mitä tästä paljoudesta