Hulluuden turhan synkkä historia näkymä

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4

69

keen” valkoisten miesten näke- myksiä kunnollisesta työmiehestä keväällä 1918. Kaihovirta toteaa, että punaisista annetuissa lausun- noissa kunnollinen mies oli per- heellinen ja joutunut punakaartiin harhaanjohdettuna tai jopa pako- tettuna. Nuorten miesten kohdalla punakaartilaisuus saatettiin tulkita seikkailunhalusta tai uhkarohkeu- desta johtuneeksi. Vaaralliset mie- het olivat väkivaltaisia yllyttäjiä ja agitaattoreita, eikä heidän kohdal- laan perheellisyys noussut lieventä- väksi seikaksi.

Itsenäisyyden ajan alkuun si- joittuvat myös Anders Ahlbäckin ja Seija-Leena Nevala-Nurmen artik- kelit. Ahlbäckin artikkeli ”Taistelu mieheyden militarisoinnista itse- näisyyden alkuvuosina” käsittelee suomalaisen armeijan muodosta- miseen liittyviä poliittisia keskus- teluja. Näkemykset puolustusjär- jestelmän muodosta ja tarpeelli- suudesta sekä suomalaisen miehen luonteesta ja ominaisuuksista ero- sivat vahvasti toisistaan poliittisen vasemmiston, keskustan ja oikeis- ton puheenvuoroissa. Asevelvol- lisuusarmeija kuitenkin perustet- tiin, vaikka sotilaskoulutusta pi- dettiin raaistavana ja moraalises- ti rappeuttavana. Kasarmielämän katsottiin myös opettavan maa- seudun nuorille miehille kaupun- kilaisten paheita. Toisaalta esitet- tiin kuitenkin oikeanlaisen kurin- alaisen koulutuksen kasvattavan ja kehittävän nuoria miehiä sekä ruu- miillisesti että henkisesti.

Nevala-Nurmi tarkastelee artik- kelissaan ”Suojeluskuntien soturit, isät ja pojat” suojeluskuntien mies- kuvaa ja -ihannetta. Porvarillisella suojeluskuntajärjestöllä oli 1930-lu- vulle tultaessa paikallisosasto jokai-

sella paikkakunnalla ja sen piiris- sä toimi satojatuhansia suomalai- sia. Miesten suojeluskuntaosastojen avuksi perustettiin naisjärjestö Lot- ta Svärd, jotta suojeluskuntamiesten ei tarvinnut tehdä naisten töitä, ku- ten vellinkeittoa, tiskaamista ja sii- voamista.

Miehillä ja naisilla oli järjestöissä selkeästi omat roolinsa ja tehtävän- sä. Erityisesti suojeluskuntalaitok- sen alkuaikoina toimintaa innosti soturi-ihanne, suojeluskuntalainen mies oli voimakas ja voittoisa isän- maan vartija. Myöhemmin suoje- luskunnan mies ihanne muuttui so- turista isäksi, joka toisaalta opet- ti omaa poikaansa ja suojeli omaa perhettään, toisaalta oli valmis puolustamaan omiaan myös kansa- kunnan tasolla. Vastuuntuntoisia ja osaavia mieskansalaisia kasvatettiin suojeluskun tien poikatyössä, jossa poikia koulutettiin urheilun, leik- kien, historian ja uskonnon avulla.

1930-luvun lopulla suuri osa suoje- luskuntapoikien harjoituksista liit- tyi sotilaskoulutukseen, myös am- pumaharjoitukset kuuluivat suoje- luskuntapoikien toimintaan.

Kiinnostava kokonaisuus

Edellä mainittujen artikkelien lisäk- si kirjoittajina ovat Marko Lamberg, Anu Lahtinen, Kustaa H. J. Vilkuna, Ann-Carin Östman, Ville Kivimä- ki ja Hanna Lindberg, joiden teks- tit ovat myös ansiokkaita. Näky- mätön sukupuoli -teoksessa miehiä ja miesihanteita tarkastellaan kato- liselta ajalta itsenäisen Suomen ai- kaan. Yksittäisiä miehiä ja miesryh- miä tarkastellaan oman aikakauten- sa kontekstissa. Vaikka teoksen ar- tikkelit ovat hiukan epätasaisia, kaikki kuitenkin puolustavat paik- kaansa erilaisten mieheyksien esit- telijöinä.

Kirjan lopussa on ensin jokaisen artikkelin loppuviitteistö ja viittei- den jälkeen artikke lien lähdeluet- telot. Tämä on kätevää silloin, kun lukemista ei halua katkaista, mut- ta varsin hankalaa, jos haluaisi esi- merkiksi nähdä artikkelissa esite- tyn väitteen lähteen, koska ensin on selattava artikke lien viiteluette- loita, sitten etsittävä kyseisen artik- kelin lähdeluettelo ja sieltä käytet- ty teos. Kirjan loppuun on koot- tu myös hyvät asia- ja henkilöha- kemistot. Pikku miinuksena voi todeta, että henkilöhakemistos- sa on aakkostusvirheitä. Toisaalta kirjan kansi on aivan mainio.

Toisinaan artikkelikokoelmiin pyritään ottamaan mukaan mah- dollisimman erilaisia tieteenalo- ja saman teeman puitteissa. Näky- mätön sukupuoli -teoksen artikke- leita yhdistää mieheyden käsitteen lisäksi historiallinen näkökulma.

Teos on monipuolinen ja mielen- kiintoinen kokonaisuus, joka sopii kenelle tahansa historiasta kiinnos- tuneelle.

Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, tie- tokirjailija ja kriitikko.

Hulluuden turhan synkkä historia

Niko Seppälä

Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia. Gaudeamus 2013.

Oulun Yliopiston kulttuurihisto- rian aate- ja oppihistorian profes- sori Petteri Pietikäisen Hulluuden historia on Suomen Psykiatriyhdis- tyksen Toivo ja Häpeä -satavuotis- historiikin (ks. Tieteessä tapahtuu

70

3/2014, 64–65) ohella toinen viime aikoina merkittävä mielentervey- den häiriöiden historiaa käsittele- vä suomenkielinen teos. Kun Toivo ja Häpeä painottui enemmän suo- malaisen psykiatrian historiaan, on Pietikäinen ottanut teoksessaan ajallisesti pidemmän ja kansainvä- lisemmän näkökulman.

Kirja jakautuu johdantolukuun sekä neljään osaan. Johdantoluvus- sa problematisoidaan – osin aihees- takin – poikkeavan käyttäytymisen määrittelyä sekä psykiatrian ja psy- kiatrisen diagnostiikan ongelmal- lista asemaa tieteen ja lääketieteen kentässä etenkin aiemmin. Neuro- tieteissä on saavutettu kuitenkin viime aikoina edistystä ja kirja an- taa problematiikasta ehkä todellis- ta pessimistisemmän kuvan – pie- ni katsaus aivan nykypäivään olisi ehkä ollut psykiatriaa tuntematto- malle tervetullut.

Ensimmäinen osa ”Poikkea- va käytös antiikista valistuksen ai- kaan” luo katsauksen poikkeavas- ta käyttäytymisestä ja siihen suh- tautumisesta alkaen varhaisista arkeologisista löydöistä ja antii- kin maailmankuvasta. Osassa kä- sitellään myös keskiajan näkemyk- siä hulluudesta: islamilaisen kult- tuurin valistunutta ja humaanista suhtautumista mielisairauteen se- kä kristillisen kulttuuriin suhtautu- mista, jossa osa mielisairaista näh- tiin paholaisen tai pahojen henkien riivaamina ja jotkut niin sanottui- na jumalaisina hulluina. Kirjoit- taja kuvaa myös monia keskiajan suggestiivisia ilmiötä, kuten tans- simaniaa ja noitavainoja, sekä va- listuksen ajan vähittäistä kehitys- tä hulluuden määrittelyn siir tyessä lopullisesti papeilta lääkäreille.

Hulluuden historian toinen osa

”Suuri murros: hulluuden medika-

lisoituminen 1800-luvulla” käsitte- lee ajanjaksoa 1700- ja 1800-luvun vaihteesta 1900-luvulle. 1800-lu- vun alkupuolelle oli ominaista ke- hitysoptimismi. Psykiatrian alka- essa muotoutua omaksi erikois- alakseen myös mielisairaalalaitos ja diagnostiikka kehittyvät. Vuo- sisata on voimakasta lääketieteen kehityksen aikaa – tartuntatautien syyt alkavat selvitä ja kirurgiset leikkaustekniikat kehittyvät. Kui- tenkin ratkaisevat tieteelliset läpi- murrot mielisairauksien syiden sel- vittämiseksi ja voittamiseksi jäävät edelleen saavuttamatta. Pessimis- mi alkaa vallata alaa vuosisadan loppuun mennessä, kun samaan aikaan yhteiskunnalliset asenteet poikkeavuutta kohtaan kovenevat.

Vammaiset ja vaivaiset nähdään enenevässä määrin kansakunnan hyvinvointia uhkaavana painolas- tina. Tässä osassa luodaan myös laaja ja yksityiskohtainen katsa- us tuolloiseen psykiatriseen diag- nostiikkaan ja sen historiaan sekä käydään läpi laajalti myös länsimai- sen mielisairaalalaitoksen historiaa keskiajalta viime vuosisadalle.

Kirjan kolmas osa ”Hulluuden hoito ja hallinta 1900-luvulla: Pu- heterapiaa, psykokirurgiaa ja pie- niä pillereitä”. Osassa luodaan kat- saus psykiatristen hoitomuotojen historiaan ja kehitykseen. Viime vuosisadalla monet edellisellä vuo- sisadalla syntyneet käsitteet, kuten skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, täsmentyvät ja uu- sia diagnooseja, kuten psykopatia, syntyy. Osassa käsitellään monia dramaattisia ja kiinnostavia tapah- tumia ja ilmiöitä, kuten lobotomi- aa, sokkihoitojen historiaa, talido- midikatastrofia, LSD:n keksimis- tä ja kokeiluja sekä rauhoittavien lääkkeiden laajamittaista käyttöä

ja siihen liittyviä ilmiöitä 1960- ja 1970-luvulla. Muutama Suomeen liittyvä historiallisesti merkittävä tapahtuma kirjasta kuitenkin jää puuttumaan – juuri käyttöön otet- tuun psykoosilääke klotsapiiniin liittyvät kuolemantapaukset sekä lääkkeen yhtäkkinen kieltäminen kesällä 1975. Myös laaja-alainen sodanaikainen huumausaineiden käyttö ainakin Saksan ja Suomen armeijoissa sekä amfetamiinijoh- dannaisten lääkinnällinen käyt- tö sodan jälkeen olisivat ehkä an- sainneet huomiota siinä missä ko- tirouvien rauhoittavien lääkkei- den käyttö Yhdysvalloissa 1960- ja 1970-luvulla.

Hulluuden Historian viimeinen neljäs osa käsittelee toisaalta psy- kiat rian historian synkkiä puolia ja toisaalta vähittäistä myönteistä ke- hitystä länsimaisen edistysuskon ja vaurastumisen myötä. Alkuosa kä- sittelee rotuhygienian ja eugeniikan syntyä sekä nousua maailmanso tien välisenä aikana sekä näiden ilmiöi- den synkimpiä puolia – Suomes- sakin toteutettuja pakkosteriloin- teja sekä ääriesimerkkeinä natsi- Saksassa toteutettua vajaamielisten, mielisairaitten sekä kehitysvam- maisten surmaamista – niin sanot- tua eutanasiaohjelmaa. Osassa käsi- tellään myös sosiaalisten sekä rodul- listen tekijöiden merkitystä ja eriar- voisuutta psykiatrisessa hoidossa ja diagnostiikassa sekä psykiatrian väärinkäyttöä toisinajattelijoita vas- taan. Kirjassa esitellään myös har- voja säilyneitä psykiatristen potilai- den kokemuksia sairaaloiden tuol- loisesta alistavasta kulttuurista niin Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa kuin Suomessakin.

Lopussa kuvataan myös psykiat- riaan liittyviä myönteisiä suun- tauksia – humanistista filosofiaa,

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4

71

le erottaa ihmisestä ja hänen ko- kemuksestaan, sekä pyrkimykses- tä nähdä ihminen myös sairauden takana. Jo 1900-luvun alkupuolella laitoskokemukset antoivat sysäyk- sen mentaalihygieeniselle liikkeel- le, jonka tarkoituksen oli potilaiden hoidon ja kohtelun parantaminen sekä mielisairauksien ehkäisy. Va- litettavasti sotien välisenä aikana mielenterveyden häiriöiden en- naltaehkäisy genetiikan ja eugenii- kan keinoin nousi valta-asemaan.

1900-luvun alussa psykiatria al- koi ottaa ensiaskeleitaan myös Suo- messa. Vuosisadan vaihteessa pe- rustettiin ensimmäiset psykiatristen potilaiden asiaan ja ennaltaehkäise- vään mielenterveystyöhön keskitty- vät järjestöt. Vuosisadan alkupuo- liskolla alkoi psykiatrinen avohoi- totoiminta ja toisen maailmanso- dan jälkeen suomalainen psykiatria kansainvälistyi, psykiatrinen tut- kimus laajeni sekä psykoanalyytti- set ja psykoterapeuttiset suuntauk- set rantautuivat Suomeen. 1900-lu- vun loppupuoliskolla alettiin myös pohtia vaihtoehtoja suurimittaiselle laitoshoidolle ja aloitettiin psykiat- risen sairaalalaitoksen asteittainen purkaminen.

Viimeisessä osassa käsitellään myös sotien vaikutusta mielenter- veyteen ja psykiatristen potilaiden hoitoon sekä 1960-luvun antipsy- kiatrista liikettä, joka kritisoi mieli- sairauden käsitettä joko kieltämäl- lä käsitteen olemassaolon tai näke- mällä mielisairauden vastareaktio- na yhteiskunnan mielettömyyteen.

Antipsykiatrisen liikkeen kritiikil- lä oli myös paikkansa – lääkärei- den havaintoja ohjasi valmius näh- dä terve ihminen sairaana – potilai- den kohtelu oli yhä huonoa ja diag- nostiikka epämääräistä.

Loppuosassa sivutaan kysy- mystä mielenterveyden häiriöiden määrän kasvusta. Onko kyse yhä useam pien ongelmien määrittelys- tä mielenterveyden häiriöiksi vai häiriöiden määrän tosiasiallisesta kasvusta?

Hulluuden historia on hyvin kir- joitettu, esitystavaltaan selkeä ja va- rustettu huolellisesti lähdeviittein.

Hyvin valitut kuvat elävöittävät lu- kukokemusta. Muutamassa koh- dassa vieraskielisten lähteiden ter- mit ovat ilmeisesti kääntyneet vää- rin – on esimerkiksi käytetty käsi- tettä puheterapia silloin, kun pitäisi puhua keskusteluhoidosta. Virheet ovat kuitenkin vähäisiä muutoin kiinnostavaan, muttei välttämät- tä aivan kevyeen lukukokemuk- seen nähden. Pienenä vaarana näen myös painottumisen psykiatriaan liittyviin kielteisiin ilmiöihin, jotka voivat antaa psykiatriaa tuntematto- malle lukijalle nykyisestä psykiatri- sesta liian kielteisen kuvan – myös tekijä varoittaa lukijaa arvottamas- ta menneitä ratkaisuja ja toimintaa nykyajan moraalin ja tiedon näkö- kulmasta.

Kirjoittaja on psykiatrian erikoislääkä- ri, joka toimii ylilääkärinä Satakunnan sairaanhoitopiirissä.

Hajanainen keskiaikakirja

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

Kirsi Kanervan ja Marko Lambergin toimittama teos kokoaa yhteen tut- kimusta Suomen Akatemian rahoit-

tamasta tutkimushankkeesta ”Hy- vinvoinnin tilat keskiajalla: henki- nen hyvinvointi eurooppalaisessa kulttuurissa n. 1100–1450”. Hyvin- vointi on ajankohtainen, jopa muo- dikas aihepiiri, ja kuten kirjoittajat toteavat, ”myös tutkijat ovat oman aikansa ilmiöiden vaikutuspiiris- sä” (s. 242). Hyvä elämä keskiajalla lähteekin vähintään implisiittisesti olettamuksesta, että tutkimalla kes- kiajan ihmisten ymmärrystä omas- ta hyvinvoinnistaan voimme oppia jotain inhimillisestä hyvinvoinnista yleensä. Tämä ei ole mahdoton aja- tus. Hyvän elämän ainesten – ihan- teiden ja elämisen mallien – etsimi- sellä historiasta on kirjoitetun histo- rian mittaiset perinteet.

Viime vuosina historiallisen kulttuuri-ihmisen hyvä elämä on kenties jäänyt ihmiselle ”luonnol- lisen” tai ”lajityypillisen” hyvän elämän tarkastelun varjoon. Vaik- kapa kasvatuksen tai ravitsemuk- sen oikeista käytännöistä käytä- vä jatkuva ja vilkas keskustelu kie- toutuu paljolti kysymykseen luon- nollisuudesta. Tällaiset pohdinnat voivat olla rikastuttavia, mutta niil- lä on omat rajoituksensa; esimerk- kejä molemmista tarjoaa vaikkapa Jared Diamondin tuore Maailma eiliseen asti (Terra Cognita 2013).

Tietyn historiallisen aikakauden ihmisten tarkastelu ylihistorialli- sen ”luonnollisen ihmisen” sijaan voisi tarjota kiinnostavan vaihto- ehtoisen ikkunan hyvään elämään.

Näkökulmat, joita Hyvä elämä keskiajalla avaa yhtäältä keskiajan hyvinvointiin ja hyvinvointikäsi- tyksiin sekä toisaalta omaan hy- vään elämäämme, jäävät kuitenkin suhteelliseen kapeiksi. Tämä on paljolti seurausta kirjan luontees- ta. Se on artikkelikokoelma, jos- sa kukin tutkija kirjoittaa itselleen