SAARITUNTURIEN PORONHOITOMAISEMAT
Maisema-alueen aikaisempi nimi ja arvoluokka: -
Ehdotettu arvoluokka: Valtakunnallisesti arvokas maisema-alue Kunta: Sodankylä
Pinta-ala: 10 300,4 ha
Maisemaseutu: Metsä-Lapin tunturiseutu (Mietintö 66/1992)
Maisemakuva
Alue sijaitsee Sodankylän kunnan pohjoisosassa, Lapin paliskuntaan kuuluvan Saariselän
tunturialueen ytimessä, Urho Kekkosen kansallispuistossa. Pikku-Luirojärven ja Luirojärven alue jää ympäröivien tunturilakien sisälle tasankona. Aluetta luonnehtivat korkeat rakkaiset tunturilaet, kirkasvetiset purot, joet ja järvet. Tasangoilla vesistöjä reunustavat rehevät kuusikkokorvet.
Luonnon ominaispiirteet
Raututuntureiden–Saariselän laajan yhtenäisen tunturialueen tyypillisiä piirteitä ovat kurut, tunturikankaat ja rakkakivikot. Aluetta halkovat jokilaaksot. Alueen kallioperä on Lapin
granuliittia, joka on syntynyt noin 1,9 miljardia vuotta sitten. Nykyiset tunturit ovat kohonneet 30–
50 miljoonaa vuotta sitten niin sanottuina lohkoliikuntoina. Lohkojen murroslinjat näkyvät jokilaaksoina. Mannerjäätikkö vetäytyi alueelta noin 9 500 vuotta sitten. Vetäytyessään se jätti maanpintaa peittäviä moreeneja, soraharjuja, lieveuomia sekä tunturikuruja. Luirojärvi on ollut aikoinaan jääjärvi.
Alue kuuluu vedenjakajaseutuun, eli joet laskevat joko pohjoiseen Jäämereen tai etelään
Pohjanlahteen. Luirojärvi kuuluu Kemijoen vesistöalueen itäiseen Luiron latvavesistöön. Luiro-, Kopsus- ja Repojoki laskevat nykyään Lokan tekoaltaaseen. Luirojärvi on tunturialueen suurin järvi. Vesistöt ovat kirkasvetisiä. Uhanalaista jokihelmisimpukkaa eli raakkua on joissakin alueen vesistöissä.
Sokosti on Saariselän tunturiseudun korkein laki (718 m mpy) ollen samalla myös Itä-Lapin korkein tunturi. Sokostista pohjoiseen on Ukselmapää (698 m mpy) ja luoteessa Lupukkapää (619,8 m mpy). Saariselän tunturiseutu on pohjoista havumetsävyöhykettä ja muistuttaa ilmastoltaan
(lämpötilat, terminen kasvukausi) enemmän Inarin aluetta kuin muuta Sodankylää. Tunturiseutu on ympäristöään sateisempaa, ja siellä myös lumensyvyys on suurin. Heti tunturialueen
pohjoispuolella on vastaavasti hyvin vähälumista aluetta.
Alueella on kuusimetsän raja. Kasvunsa äärirajoilla siperiankuusi kasvaa kapealatvaisena kynttiläkuusena. Männiköt ja paksusammaliset kynttiläkuusikot vaihtuvat tunturialueilla tunturikoivikoiksi ja edelleen puuttomiksi paljakka-alueiksi. Lyhyen kasvukauden ja maaperän karuuden takia kasvillisuus on niukkaa ja varpuvaltaista. Vesien varsilla kasvaa paikoin pienialaisia, rehevämpiä lehtoja.
Maisema-alueeseen sisältyvät suojelualueet:
Urho Kekkosen kansallispuisto, Laki 228,1983, 565/1991, ja 851/1988 Sompion–Kemihaaran Natura 2000-kohde
Kulttuuriset ominaispiirteet
Alueen esihistoriasta kertovat Luirojärven eteläpäässä sijaitsevat pyyntikuopat, jotka ulottuvat
Luirojoen suun pohjoispuolisella hiekkaharjulla noin 300 metriä alavirtaan. Muita merkkejä muinaisen ihmisen toiminnasta ovat esihistorialliset asuinpaikkajäljet Luirojärven eteläosan hiekkakankaalla.
Alueen on halkaissut vanha talvikeino, jota on kuljettu Sompion kylistä Luirojärven kautta pohjoiseen, aina Jäämerelle asti. Pikku-Luirojärven pohjoispuolella se kulkee etelä-
pohjoissuunnassa tunturialueen halkaisevaa kurua pitkin, joka tunnetaan nimellä Maantiekuru.
Reittiä kuljetaan edelleen, sitä kautta kulkee myös retkeilijöiden suosima kulkuväylä Suomun ja Luirojärven välillä. Paikoitellen järvien ja Luirojoen rannalla puissa on yhä nähtävillä vanhan polun varrella kaiverruksia tai pilkkoja.
Lapin paliskunnan alueella ovat sijanneet vanhat Sompion ja Sodankylän lapinkylät. Lapinkylien kausi loppui 1700-luvulla. Alueen porosaamelaisen asutuksen synty liittyy mm. rajasulkuihin, jotka lopettivat porosaamelaisten jutamisen Jäämeren rannikon ja Suomen pohjoisen metsäalueen välillä.
Laidunten pienentyminen johti poronhoidon kriisiin ja aiheutti laajamittaisia muutoksia poronhoitoon ja asutukseen. Seudulle muutti Koutokeinon–Enontekiön alueelta kymmenkunta perhettä vuosina 1870–90. 1960-luvun lopulla rakennettiin Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat, jotka hävittivät 11 % alueen porolaitumista sekä kyliä ja yksittäistaloja.
Luirojärven nimellä tunnettu vanha vasanmerkitysalue sijaitsee Pikku-Luirojärven ja sen
itäpuolisten tunturilakien välisellä tasangolla. Alueella on useita eri-ikäisiä vasanmerkityskaarteita.
Aitojen paikkoja on muutettu tietyin välein, koska maanpinta on kulunut rikki ja maa on alkanut pölistä. Pöly on vaarallista erityisesti pikkuvasoille. Vanhimmat kaarteet ovat ns. risukaarteita, eli aitarakenne on tehty puiden oksista, maapuista jne. Uusin kaarrekokonaisuus, jota on mahdollista vieläkin hyödyntää vasanmerkinnän ja myös talvi-ajan ettotöiden yhteydessä, sijaitsee Luirojärveen laskevan Pälkkimäojan laidassa.
Aitojen lähistöllä on jäänteitä kota-asutuksesta. Mm. Pikku-Luirojärvestä lähtevän heteojan varrella on edelleen nähtävissä turvekotien jäännökset. Nykyisin alue on Lapin paliskunnan
talvilaidunaluetta, sillä tekoaltaiden rakentaminen on vaikuttanut laidunjärjestelyihin. Poronhoidon ja siihen liittyvän asumisen jatkumona alueella on nyt Lapin paliskunnan porotilalain perusteella vuonna 1982 perustettu noin yhden hehtaarin suuruinen paimentopaikka. Paliskunnan yksittäiset poromiehet ovat rakentaneet sinne kämppiään. Alue on edelleen elävää poronhoidon maisemaa niin porojen laitumina kuin myös poronhoitajien tukikohtana.
Paikka on ollut kesäisen poronhoidon kannalta suotuisa. Lisäksi kalaiset vesistöt, kuten Luirojärvi ja sen pohjoispuoliset muut järvet ja niiden väliset vesistöt ovat olleet merkittäviä kesäajan
asumisen ja elannon kannalta. Kesämerkinnän aikana poromiehet ovat kalastaneet. Poromiesten kalastukseen liittyy mm. vanha verkkoulkujen paikka piilotettuna kauemmas järvestä. Sompion kylistä kuten Muteniasta ja Korvasesta on myös käyty kalassa Luirojärvellä.
Alueeseen liittyy myös metsätalous. Alueelle oli laajamittaiset savottasuunnitelmat, jotka talvisodan syttyminen peruutti. Luirojärven eteläpuolelta lähtevän Luiron luusuaan ehdittiin tehdä tammi eli pato, jonka avulla oli tarkoitus padota järven vesi kevään uittoon. Tammen jäänteet ovat vielä nähtävissä.
Luirojärven alue kuuluu Urho Kekkosen kansallispuiston erämaaosaan, ja sen kautta risteävät vaellusreitit useisiin eri suuntiin. Alue onkin suosittua vaellusaluetta. Järven eteläpuolella on vaeltajille kolme tupaa ja sauna (Kuuselan kämppä, Rajan kämppä, Luirojärvi) sekä
Metsähallituksen huoltotupa rakennuksineen. Raappanan kammi sijaitsee hieman kauempana järven itäpuolella.
Sokostin huipun masto huoltorakennuksineen kertoo omaa tarinaansa kaukaistenkin erämaiden muuttumisesta paikoiksi, jossa puhelinyhteydet pelaavat.
Maisema-alueeseen sisältyvät arvotetut kohteet:
Muinaisjäännökset: Luirojärvi. Lisäksi Luirojärven eteläpuolelta on löydetty kivikautisia
asuinpaikkoja ja muutamia yksittäisiä pyyntikuoppia, jotka löytyvät Metsähallituksen tietokannasta.
Ma 5958: Luirojärvi–Pikku-Luirojärvet
Perinnebiotoopit: Mutenia (Lapin perinnebiotooppien hoito-ohje 2008) Perustelut
Korkeat tunturit, erilaiset kirkasvetiset vesistöt ja alankojen rehevät kuusikkokorvet vuorottelevat ja edustavat luonnon ominaispiirteiltään Metsä-Lapin tunturiseutua tyypillisimmillään ja
parhaimmillaan. Sokosti on Itä-Lapin korkein tunturi, muodoltaan tunnistettava alueen maamerkki ja tunnus. Alueeseen liittyy useita historiallisia kerroksia eränkäynnistä, poronhoidosta ja
metsätaloudesta nykyaikaiseen matkailuun saakka.
Rajaus
Maisema-alueen keskiössä ovat Luirojärvi ja Pikku-Luirojärvi. Niitä ympäröivät näkymät ja maisemat on sisällytetty maisemarajaukseen. Idässä rajaus kulkee Lumipään ja Suppi-Kotavaaran lakia pitkin etelään kattaen kokonaan Sokostin ja Kärppäpäät sekä Kärppäjärvet. Etelässä alue rajautuu Karhunokan, Ruotmuttipään ja Luusuanvaaran lakiin ja lännessä Vasanlyömäpään lakeen ja Lupukkapäähän. Pohjoisessa rajaukseen kuuluu Seisomakivenselkä ja Vaulopään lakialue.
Paikalliset ovat esittäneet aluetta valtakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi.
0 5 km
© Maanmittauslaitos, lupa nro 7/MML/14, Karttakeskus, lupa L4659
6DDULWXQWXULHQSRURQKRLGRQPDLVHPD /XLURMlUYHW±6RNRVWL
