eväällä 2002 ilmestyi uusi suomen kielen alkeisoppikirja, Satu Heikkilän ja Pirkko Majakankaan Hyvin menee! Suo- mea aikuisille. Kirjan on kustantanut Ota- va, joka aikoinaan julkaisi Maija-Hellikki Aaltion laajalti käytetyn Finnish for for- eigners -oppikirjasarjan. Tekijöiden mu- kaan Hyvin menee -oppimateriaali on tar- koitettu »aikuisille ja nuorille maahanmuut- tajille sekä Suomen ulkopuolella asuville suomen kielen opiskelusta kiinnostuneille».
Oppikirjaan kuuluu äänite, jossa on kappa- leiden tekstit ja puheenymmärtämishar- joitukset. Erillinen opettajanopas sisältää puheenymmärtämisharjoitukset teksteinä, harjoitusten mallivastauksia sekä lisätehtä- viä. Kirjaan liittyy myös kaksi erillistä sa- nastoa (suomi–englanti–suomi ja suomi–
venäjä–suomi).
FUNKTIOITA, RAKENTEITA JA SANASTOA
Jo esipuheesta saa kuvan, että Hyvin menee asettuu funktionaalisesti orientoituneiden suomen kielen oppikirjojen harvalukuiseen joukkoon. Tekijöiden lähtökohtana on ollut se, että »kieli on kommunikaation väline».
Oppimisen tavoitteeksi mainitaan toimin- nallinen kielitaito. Funktionaalisuus ei jää vain esipuheeseen. Jokaisen lukukappaleen
alussa kerrotaan erillisessä tietolaatikossa, mitä kyseisessä kappaleessa opiskellaan:
mitä funktioita, mitä rakenteita, mitä sanas- toa. Suomen kielen oppikirjaksi Heikkilän ja Majakankaan kirja on siis poikkeuksel- lisen ilmifunktionaalinen. Erityyppiset ta- voitteet näkyvät myös sisällysluettelosta, ja ne on eroteltu siinä omiksi sarakkeikseen.
Tällainen käyttäjäystävällinen tapa on tut- tu muiden kielten oppimateriaaleista, mut- ta sitä on harvemmin nähty suomen kielen oppikirjoissa.
Useista oppikirjavertailuista on käynyt ilmi, että kirjoissa esitellään pitkälti samat rakenteet, vaikka rakenteiden opettamisjär- jestys ja painotukset vaihtelevatkin (ks. tar- kemmin Forsman Svensson 1999; Koske- la ja Suni 2000; Martin 1999). Melko suuri yksimielisyys tuntuu vallitsevan myös sii- tä, mitkä rakenteista ovat muita perifeeri- sempiä ja siten myöhempään oppimisen vaiheeseen joutavia; rakennekeskeiset kir- jat pystyvät tietysti mahduttamaan jo alkeis- vaiheeseen useampia rakenteita kuin mui- den periaatteiden mukaan laaditut kirjat.
Heikkilän ja Majakankaan kirja poik- keaa ruodusta muutamassa kohtaa. Koska oppijoilla on jo varhain tarve kertoa men- neistä tapahtumista, olla-verbin imperfek- ti esitellään niinkin aikaisin kuin kappalees- sa 3. Muu imperfektin muodostus käydään Satu Heikkilä & Pirkko Majakangas Hyvin menee! Suomea aikuisille. Helsinki: Otava 2002.
192 s. ISBN 951-1-17117-8.
VAIHDETAAN AJATUKSIA, EI RAKENTEITA
K
kirjallisuutta
läpi vasta kappaleessa 22; teksteissä esiin- tyy imperfektimuotoja kuitenkin jo sitä ennen. Myös passiivi esitellään varhain.
Dialogeissa se esiintyy useita kertoja ennen varsinaista muodon opettelua kappaleessa 19. Moniin muihin oppikirjoihin verrattu- na esimerkiksi t-monikko opiskellaan myö- hään. Astevaihtelu ja taivutusvartalot saa- vat vain vähän huomiota. Monien muiden kirjojen tapaan (ks. Forsman Svensson 1999) Heikkilän ja Majakankaan kirjan ul- kopuolelle jäävät muun muassa i-monikko, komparaatio ja järjestysluvut. Useista al- keisoppikirjoista puuttuva konditionaali sen sijaan vilahtelee teksteissä kohteliaisuuden osoittimena jo kappaleesta 2 lähtien: Ha- luaisin nenäliinoja. Kuinka paljon yksi pa- ketti maksaa? Muotoa ei kuitenkaan analy- soida eksplisiittisesti.
Kuten esipuheessa todetaan, muotoja esitellään ensin fraasinomaisesti ja niitä analysoidaan vasta sen jälkeen. Menetelmä ei ole yhtä vahvasti induktiivinen kuin esi- merkiksi Elämän suolaa -kirjassa (Lauran- to 1996). Rakenteisiin liittyvät harjoitukset vaativat asioiden ymmärtämista ja sovelta- mista; drillejä ei kirjassa ole. Kielioppiasiat esitellään kokonaisuuksina: esimerkiksi verbityypit 1–6 käydään läpi samalla ker- taa. Tavallista yksityiskohtaisemman esit- telyn saa myös partitiivi. Laatikoista pitä- vä oppija ihastunee selkeisiin kielioppiau- keamiin, joissa poikkeukset on merkitty eri värein.
Alkeisoppikirjoissa sanastoa koskevat valinnat on tehty eri periaattein: rakenne- keskeisissä kirjoissa rakenteet säätelevät mukaan tulevia aihepiirejä ja sanastoa. Kie- lenkäytön tarkoituksista lähtevässä Hyvin menee -kirjassa sanasto on osin melko tyy- pillistä (numerot, viikonpäivät, ilmansuun- nat, ammatit ym.), osin erikoisempaa (on- nettomuus, työkalut). Tekstien aihepiirejä lienevät pitkälti ohjanneet sisällysluettelos- sa mainitut kielenkäytön funktiot: terveh-
timinen, kiittäminen, kysyminen, pyytämi- nen, ehdottaminen, kieltäminen, tunteiden ilmaiseminen ynnä muu. Esipuheessa mai- nitusta sanastopainotuksesta huolimatta sa- nojen johtamiseen ei kirjassa puututa lain- kaan; johdoksista esitellään vain -sti. Joh- tamisen harjoittelu olisi kuitenkin oleellis- ta jo siksi, että sanoja on hyvä oppia luo- maan itsekin alusta lähtien. Sinänsä oppi- kirjan sanastoharjoitukset ovat hyviä: sano- ja pyydetään ryhmittelemään, niitä pitää yhdistää ja ryhmistä tulee erottaa joukkoon kuulumattomat. Lisää olisi voinut olla esi- merkiksi sellaisia tehtäviä, joissa pyritään kuvaamaan käsitteitä kiertoilmauksin.
YMMÄRTÄMISTÄ JA TUOTTAMISTA
Viime vuosina on korostettu toistuvasti, kuinka keskeistä olisi harjoittaa erityisesti ymmärtämistaitoja jo kielenopiskelun alku- taipaleella. Heikkilän ja Majakankaan op- pikirjassa on runsaasti harjoituksia, jotka tähtäävät siihen, että suomenoppijat har- jaantuvat hahmottamaan teksteistä ja kes- kusteluista olennaisen. Erityisesti puheen ymmärtämisen harjoittaminen on oivalta- vaa. Esimerkiksi kappaleessa 2 kuunnellaan muotinäytöksen selostusta, ja oppijan teh- tävänä on yhdistää kuulemansa perusteella värit ja vaatteet. Seuraavassa kappaleessa kuunnellaan dialogeja, joissa sovitaan ta- paamisista. Harjoituksessa on valmiina kellonajat, ja puheesta pitää poimia viikon- päivät. Kappaleessa 9 on harjoitus, jossa paikallisradion toimittaja haastattelee mar- kettiin ostoksille tulevia, ja haastatteluista poimitaan, mitä haastateltavat aikovat os- taa. Tämäntapaisia harjoituksia opettajat voisivat itsekin tehdä lisää.
Myös tekstinymmärtämisen taitoa har- joitellaan. Esimerkiksi kappaleessa 4 pure- taan teksti sellaisten tehtävien avulla, jot- ka ohjaavat etsimään siitä keskeiset asumi-
seen ja perheeseen liittyvät sanat. Toisinaan kappaleiden teksteihin liittyy väittämiä, joista pitää valita oikea vaihtoehto, ja toi- sinaan niitä puretaan perinteisesti sisältö- kysymysten avulla. Yllättävää kyllä vasta kirjan viimeisessä kappaleessa tarkastellaan autenttisia lehtitekstejä.
Tuottamista harjoitellaan monin tavoin, sekä suullisesti että kirjallisesti. Tavallisesti parin kanssa keskustellaan jostakin aiheesta tai tehdään tiettyä puhetilannetta simuloi- va dialogi. Suurin osa tehtävistä vaikuttaa todelliselta tiedonvälittämiseltä, mutta jot- kin harjoitustyypeistä eivät tue kirjan muu- ten niin kommunikatiivisia pyrkimyksiä:
parin kanssa ei liene kovin mielekästä muo- dostaa esimerkkilauseita kappaleessa esiin- tyneistä uusista verbeistä (s. 58). Kaikesta funktionaalisuudesta huolimatta tässäkin kirjassa pudotaan siis välillä strukturalismin loukkuun. Viestinnällinen tavoite uupuu toisinaan muutenkin. Esimerkiksi kappa- leessa 12 pyydetään kysymään parilta, mis- sä luokkahuoneen tavarat ja huonekalut ovat. Kappaleessa 22 pyydetään tekemään parin kanssa kysymyksiä Marietten loma- viikosta kirjassa olevien kalenterimerkintö- jen pohjalta. Näidenkin tehtävien toteutus on tietysti viime kädessä opettajasta kiin- ni: kaikkia tehtävänantojahan voi kehittää tavoitteellisen toiminnan suuntaan.
On tärkeää, että kirjoittamista harjoitel- laan alusta lähtien. Heikkilän ja Majakan- kaan kirjassa on tavanomaisia täydennys- tehtäviä ja lauseidenmuodostamistehtäviä, joiden avulla opiskeltavat asiat otetaan käyttöön myös kirjallisesti. Lähes jokaises- sa kappaleessa on viimeisenä erityinen omaa tuottamista vaativa kirjoittamistehtä- vä. Perinteisten, usein kontekstittomien oman päivän kuvausten ja kirjeiden ase- mesta kirjantekijät ovat selvästikin pyrki- neet kontekstualisoimaan (ks. esim. Shrum ja Glisan 1994) tehtäviä »tosielämän» kir- joittamistehtäviksi. Esimerkiksi kappaleen
20 kirjoittamistehtävän ohje kuuluu seuraa- vasti (s. 148): »Kaupungin keskustan yrit- täjät tekevät tutkimusta siitä, mitä ihmiset yleensä tekevät keskustassa. Kirjoitat tut- kimukseen omasta päivästäsi kaupungin keskustassa. Kirjoita, mitä menet sinne te- kemään ja missä käyt. Voit käyttää apunasi oheista kuviota.»
SUOMALAISTA ARKEA
— JA ARKISUOMEA?
Verrattuna joihinkin muihin oppikirjoihin Hyvin menee -kirjassa on niukasti tietoutta Suomen historiasta ja kulttuurista. Kirjan vahvuutena onkin arkipäivän elämän ku- vaaminen; sitä kautta välittyy olennaisia asioita suomalaisesta kulttuuristakin. Käy- tyään kirjan läpi suomenoppijalla on paljon tietoa siitä, miten tavanomaisissa asioimis- keskusteluissa toimitaan. Suomalaisen ar- jen esittelyssä kirja on onnistunut myös sii- nä, että se ei ole rajoittunut esimerkiksi työ- voimapoliittisten kurssien aihepiireihin.
Kirjaa voikin mielestäni käyttää hyvin mo- nentyyppisten ryhmien kanssa.
Suomalaisen arjen esittely ei kuitenkaan ulotu kielelliseen arkeen. Puhekielen ole- massaolo myönnetään tosin jo ensimmäi- sessä kappaleessa, mutta sinne tänne ripo- teltuja harmaita tietolaatikoita pidemmälle eivät tekijät ole halunneet mennä kielelli- sen variaation esittelyssä. Dialogit ovat yleensä oppikirjojen — erityisesti niihin liittyvien äänitteiden — koetinkivi: käyte- täänkö niissä kirjoitetun kielen mukaisia muotoja vai pyritäänkö ottamaan mukaan sellaisia puhekielisyyksiä, joita suuri osa suomalaisista käyttää arkipuheessaan? Te- kijät ovat valinneet niihinkin yleiskielisen linjan; vasta loppupuolen dialogeissa esiin- tyy jokin yksittäinen mä tai me voidaan.
Tämä ratkaisu saattaakin tyydyttää useita oppijoita ja heidän opettajiaan eri puolilla Suomea ja Suomen ulkopuolella (ks. Kyyk-
kä 2001). Kaikki dialogit eivät kuitenkaan kuulosta luontevilta. Persoonapronomine- ja kuljetetaan teksteissä ja harjoituksissa mukana yllättävän pitkään, vielä kauan sen jälkeen, kun on todettu, että persoonapääte ilmaisee samaa asiaa. Erityisen hankalaa on tasapainottelu passiivin ja monikon ensim- mäisen persoonamuodon välillä. Esimer- kiksi kappaleen 15 kuvassa (s. 113) henki- löt sanovat:
– Nähdäänkö lauantaina kolmelta?
– Joo. Nähdään vaan. Me voimme käy- dä kahvilla ja sitten elokuvissa.
– Selvä. Sovittu.
Onkin yllättävää, että kielen käyttöä painottava oppikirja sitoutuu niin vahvasti perinteiseen, standardikieleen keskittyvään opetukseen. Pienet myönnytykset puhekie- leen päin olisivat tuoneet dialogeihin lisää tekijöiden itsensä peräänkuuluttamaa au- tenttisuuttakin. Olisi ollut tärkeää, että paitsi dialogeihin erityisesti juuri puheenymmär- tämistehtäviin olisi sisältynyt puhekielisiä variantteja, sillä muuten kirjan tietoiskut puhekielestä voivat jäädä — erityisesti ul- komailla opetettaessa — irrallisiksi.
Millaisia kielenkäytön malleja kirjaan liittyvästä äänitteestä sitten saa? Uuden kie- len perusteita opiskeltaessa keskeinen asia on kielen prosodiaan ja äänteiden kvali- teettieroihin tutustuminen. Tätä osa-aluet- ta ei — kuten ei muissakaan suomen kie- len oppikirjoissa — oikeastaan käsitellä, lukuun ottamatta listaa vokaaleista ja kon- sonanteista (s. 7). Opettajan tehtävänä on- kin antaa ääntämisen opiskelulle sen ansait- sema asema (ks. esim. Kjellin 2002). Kir- jan monipuolinen tekstiaines on tarjonnut hyvät mahdollisuudet tuottaa äänite, joka tuo esiin suomen kielen prosodisia piirtei- tä monia muita kirjoja paremmin. Luenta on pääosin luontevaa ja ilmeikästä, vain pai- koin teennäistä tai liioitellun selvää. Erityi- sesti tunteiden ilmaisuun keskittyvässä kap-
paleessa 10 (»Mattia ja Jannea jännittää») lukijat näyttävät, miltä emootiot kuulosta- vat suomeksi ilmaistuina. Äänitteen puhu- jat ovat eri-ikäisiä, sekä naisia että miehiä.
Puhenopeus vaikuttaa autenttiselta. Vaikkei puhekieltä olekaan tarjolla, variaatio on ää- nitteessä marginaalisesti läsnä: eräällä pu- hujalla on avartuneita diftongeja, toiselta puuttuu varieteetistaan loppukahdennus.
Äänitteen äänimaailma (esim. taustaäänet) on monipuolisempi kuin monissa muissa suomen kielen oppikirjoissa.
LOPUKSI
Ulkoasultaan kirja poikkeaa tavanomaises- ta S2-oppikirjojen harmaasta massasta:
kustantaja ei ole säästellyt värien käytössä eikä kuvissa. Kaikkia ei kuvien ja värien yltäkylläisyys tietenkään miellytä, mutta varsinkaan ulkomailla opetettaessa kurssi- kirjan visuaalisesta runsaudesta ei liene haittaa. Yksikieliseen oppikirjaan valoku- vat ja värit tuovat tarpeellista havainnolli- suutta.
Suuri osa suomen kielen oppikirjoista on melko kielioppikeskeisiä (ks. Aalto 1997; Martin 1999). Hyvin menee -kirja on pitkälti tekijöidensä kuvaamien lähtökoh- tien näköinen: kieltä opiskellaan kielen- käyttöfunktioiden vuoksi, ei kielisysteemin vuoksi. Suurin osa harjoituksista lähtee oppijan ilmaisutarpeista: tavoitteena on vaihtaa ajatuksia, ei rakenteita. Pidän tätä hyvin tärkeänä tavoitteena erityisesti maa- hanmuuttajien suomen kielen opetuksessa, sillä liian monet nykyisistä oppikirjoista keskittyvät rakenteen opettamiseen, vaikka väittävätkin tekevänsä muuta. Alkeisoppi- kirjoja on vaivannut näihin asti myös hy- vien tekstien puute. Heikkilän ja Majakan- kaan kirjassa vastataan erinomaisesti tähän- kin tarpeeseen. Siinä on myös pyritty har- joittamaan kaikkia kielitaidon osa-alueita tasapainoisen tuntuisesti ensimmäisestä
kappaleesta lähtien. Erityisen onnistunee- na pidän järjestelmällistä puheenymmärtä- misen harjoittelua: puheenymmärtämisen opettaminen ja opetteluhan on keskeistä ja erittäin haastavaa uuden kielen alkeiden ollessa kyseessä. Tehtävät tukevat kappa- leissa opittuja asioita, ja ne ovat tehtävän- annoiltaan sellaisia, että ne palvelevat tä- män tason ymmärtämisharjoituksia erin- omaisesti. Myös sisällöiltään monet niistä ovat alkuvaiheen oppijan »henkiinjäämi- sen» kannalta relevantteja.
Hyvin menee -kirjan tarjoamien tekstien vaikeustaso ylittää monien alkeisoppikirjo- jen tekstien tason. Useissa muissa kirjois- sa on lähdetty siitä, että tekstit palvelevat ensisijaisesti jonkin kielioppiasian opetta- mista, jolloin ne ovat väistämättä aika rii- suttuja. Yksinkertainen kieliasu merkitsee kuitenkin pakostakin myös yksinkertaista sisältöä. Heikkilän ja Majakankaan oppikir- jan tekstien vaikeustaso ja kiinnostavuus antavat mahdollisuuden käyttää kirjaa myös esimerkiksi niin sanottujien valealka- jien kanssa, joilla on kenties ollut hanka- luuksia päästä sisälle suomen kieleen jon- kin toisen kirjan tarjoaman vahvan kieli- oppipainotuksen vuoksi. Hyvin menee -kir- jan lähestymistapa ja elämänmakuiset teks- tit auttanevat motivoimaan entistä useam- pia opiskelijoita. Ehkäpä valealkajien mää- rä saadaan vähenemään tämän kirjan avul- la?
SIRKKU LATOMAA
Sähköposti: sirkku.latomaa@uta.fi LÄHTEET
AALTIO, MAIJA-HELLIKKI 1985: Finnish for foreigners 1. Helsinki: Otava.
AALTO, EIJA 1997: Oppimateriaalien muut- tuvat oppimiskäsitykset. – Anna- Maija Raanamo & Paula Tuomikos- ki (toim.), Kielisillan rakentajat.
Katsaus ulkomaanlehtori- ja kieli- kurssitoimintaan ja toiminnan ar- viointi s. 46–51. Opetusministeriö.
Helsinki: Edita.
FORSMAN SVENSSON, PIRKKO 1999: Lähtö- kohtana oppijan ilmaisutarpeet. – Vi- rittäjä 103 s. 490–496.
KJELLIN, OLLE 2002: Uttalet, språket och hjärnan. Teori och metodik för språk- undervisningen. Uppsala: Hallgren &
Fallgren.
KOSKELA, ANNE – SUNI, TIINA 2000: Opet- tamisjärjestys suomen kielen oppikir- joissa. – Sanna Martin & Helena Sul- kala (toim.), Tutkielmia oppijankie- lestä s. 129–158. Suomen ja saamen kielen ja logopedian laitoksen julkai- suja 17. Oulu: Oulun yliopisto.
KYYKKÄ, TANJA 2001: Puhekielen eri muo- dot suomi toisena kielenä -opetukses- sa. Opettajien ja opiskelijoiden näke- myksiä kielen variaatiosta ja opetuk- sesta. Pro gradu -tutkielma. Tampe- reen yliopiston suomen kielen ja ylei- sen kielitieteen laitos.
LAURANTO, YRJÖ 1996: Elämän suolaa. Suo- men kielen alkeita. Opettajan opas.
Kielikeskusmateriaalia n:o 112. Jy- väskylä: Jyväskylän yliopisto, Sovel- tavan kielentutkimuksen keskus.
MARTIN, MAISA 1999: Mikä on keskeisintä suomen kielessä? – Seppo Pekkola (toim.), Sadanmiehet. Aarni Penttilän ja Ahti Rytkösen juhlakirja s. 155–
181. Suomen kielen laitoksen julkai- suja 41. Jyväskylä: Jyväskylän yli- opisto.
SHRUM, JUDITH – GLISAN, EILEEN W. 1994:
Teacher’s handbook: Contextualized language instruction. Boston: Heinle
& Heinle.
