Erilainen samanlainen
Mielikuvia ja kokemuksia perifeerisyydestä
Tampereen yliopisto Yhdyskuntatieteiden laitos Aluetieteen Pro Gradu -tutkielma Kevät 2008
Kaarina von Bell
Sisällysluettelo
Tutkimuksen esittely ... 1
Johdanto ... 1
Empiirinen aineisto ... 3
Aineiston analysointi... 7
Tilan määrittelijöitä ja muodostajia ... 11
Periferia arkiymmärryksessä ja teoreettisessa keskustelussa ... 11
Perifeerisyys muutakin kuin sijainti ... 13
Ymmärrys tilasta ja ihmisten paikoista ... 16
Periferia esityksenä ... 19
Spatialisaation ja sosio-spatiaalisen tietoisuuden merkityksellisyys ... 23
Vallan käyttäjät ja käytännöt... 27
Keskus- periferia -suhde ... 27
Keskuksen vallan ulottuvuuksia... 29
Valta kielellä ... 32
Mielikuvat perifeerisyyttä rakentamassa ... 36
Alueelliset mielikuvat ... 38
Kieli käytännössä ... 40
Retoriikka ... 40
Vaihtoehdottomuusdiskurssi ... 44
Periferia kategoriana ... 46
Kieli sosiaalisen alueella ... 51
Todellistuvat mielikuvat ... 54
Erilaisuuden ja samanlaisuuden tekeminen ... 57
Erojen esitykset ... 57
Eron ja yhdentymisen kielet ... 58
Erojen kautta Toiset periferiassa, Toiset keskuksessa ... 61
Rajojen ylittämiset ... 65
Elämää periferiassa ... 69
Periferiassa pelätään ja toivotaan ... 69
Toinen vallan syrjässä, Toinen syrjässä vallasta ... 71
Mille perifeerisyys tuntuu? ... 73
Oma apu paras apu ... 78
Merkityksettömät merkitysten antajat ... 79
Periferia mykkänä heijastuspintana ... 81
Hiljaisuuden seurauksia ... 84
Perifeeriseen ja sentraaliseen olennaisesti liitettyä ... 86
Periferian puutteellisuus ... 86
Etäinen, erilainen periferia ... 94
Perifeerisen stereotyyppisyys ... 98
Syrjässä ja ulkopuolella ... 102
Periferia passiivisena menneisyyden paikkana ... 106
Periferian ambivalenttius: idealisoitu ja demonisoitu periferia ... 112
Harmaan alueen hämäryys ja hohto ... 116
Mielikuvat ja käsitykset keskuksesta ... 119
Yhteistä ja erilaista haastatelluilla ... 123
Yhteenvetoa ja päätelmiä ... 128
Mielikuvat periferiasta ja keskuksesta ... 128
Eletty perifeerisyys ... 131
Oma ja Toisten alue ... 133
Perifeerisyyden suhteellisuus, subjektiivisuus ja diskursiivisuus ... 135
Lähteet ... 138
Kirjallisuus: ... 138
Verkkolähteet: ... 150
Liitteet ... 151
Liite 1: Haastattelurunko Kainuussa ... 151
Liite 2: Haastattelurunko pääkaupunkiseudulla ... 153
Liite 3: Haastateltujen taustatietoja ... 155
Liite 4: Yhteistä haastatteluissa ja kirkkopäivien esityksissä ... 156
Liite 5: Reijo Kelan tilataideteos Kainuun hiljainen kansa... 157
Tampereen yliopisto Yhdyskuntatieteiden laitos
VON BELL, KAARINA: Erilainen samanlainen. Mielikuvia ja kokemuksia perifeerisyydestä.
Aluetieteen pro gradu -tutkielma, 150 sivua, 7 liitesivua Toukokuu 2008
_______________________________________________________________________________
Tutkielmassa tarkastellaan perifeerisyyttä: sen muodostumista, olennaisia piirteitä sekä mielikuvia ja kokemuksia siitä. Näitä peilataan näkemyksiin ja kokemuksiin keskuksesta. Päätutkimuskysy- mykset ovat: mitä perifeerisyys ja sentraalisuus ovat sisä- ja ulkopuolelta koettuina sekä nähtyinä ja kuinka yhteneviä tai erilaisia käsitykset ovat?
Perifeerisyyden piirteitä suomalaisessa kulttuurisessa ymmärryksessä tarkastellaan etenkin Kainuu- pääkaupunkiseutu -asetelman kautta. Vastauksia etsitään noilla alueilla tehdyistä haastatteluista sekä teoreettisesta kirjallisuudesta, jossa perehdytään perifeerisyydestä, kielestä, mielikuvista ja vallasta esitettyihin näkemyksiin. Kainuussa haastatteluja on tehty 11 ja pääkaupunkiseudulla kah- deksan. Niitä on analysoitu laadullisen tutkimuksen keinoin. Taustaymmärrystä aiheeseen on haettu Kuhmon ja Helsingin kirkkopäivien ohjelmanumeroista sekä median esityksistä.
Haastateltujen mielikuvissa perifeeriseen erityisesti yhdistyviä piirteitä ovat etäisyys, vieraus, luon- non runsas määrä, vanhakantaisuus, vähämerkityksellisyys ja sosiaalisten suhteiden aktiivisuus mutta elämäntahdin hitaus. Samoin siihen liitetään puutteellisuus toimintojen, toiminnan, palvelui- den, kehityksen ja väestön (määrän ja sivistyksen) suhteen. Perifeerinen myös esitetään sekä toise- utta että ylemmyyttä rakentavasti erilaisena. Erojen tuottaminen on keskuksen haastatteluissa koros- tuneempaa ja esityksissä periferiasta painottuvat ihmisten usein ”ei-järjen alueeseen” liittyvät omi- naisuudet, kuten juoruilu ja toisten huomioiminen. Periferiassa erojen rinnalla tuotetaan vahvasti samuutta keskukseen.
Periferiassa perifeerisyyden esitetään vaikeuttavan arkielämää mutta mahdollistavan henkistä hy- vinvointia. Siellä korostuvat alueen syrjäisyyden suhteellistaminen ja kritisoiminen, kokemus yh- teiskunnallisesta ulkopuolisuudesta sekä ulkopuolisen armoilla mutta oman avun varassa olemises- ta. Samalla argumentoidaan periferian hyvyyden ja ”olemassaolon oikeuden” puolesta sekä toiseu- tetaan keskusta. Näin torjutaan omaa perifeerisyyttä. Keskus-periferia -pari merkityksellistyy kes- kuksen haastatelluille paljolti kulttuuri-luonto -vastakkaisuudeksi, periferian haastatelluille etenkin arvojen kautta materia-immateria -kontrastiksi. Positiivisessa mielessä periferia on keskuksen asuk- kaille virkistystä tarjoava lomaympäristö ja periferian haastatelluille henkisiä sekä luonnon rikkauk- sia tarjoava ympäristö.
Periferiassa mielikuvat keskuksesta ovat pääosin negatiivisia, kuten ruuhka ja eristäytyneet ihmiset.
Hyviksi puoliksi nähdään etenkin työpaikat ja palvelut. Keskuksen haastatellut yhdistävät keskuk- seen erityisesti vapauden harrastaa ja toteuttaa itseään mutta myös toisistaan vieraantuneet ihmiset.
Haastateltujen mielikuvat perifeerisestä ja sentraalisesta ovat muodostuneet pitkälti taideteosten, median sekä virallisempien määritelmien esityksistä. Käsityksissä on sellaisia yhtäläisyyksiä, joiden voi nähdä muodostuneen kulttuuriseksi ymmärrykseksi ja tarjottuja representaatioita näin sisäiste- tyn. Oman alueen ulkoisesta identiteetistä ollaan paljolti tietoisia, mutta sen oikeellisuutta kritisoi- daan. Tämä korostuu periferiassa. Yhteisistä piirteistä huolimatta perifeerisyys ja sentraalisuus näh-
dään sisä- ja ulkopuolelta monelta osin varsin eri tavoin.
Tutkimuksen esittely Johdanto
Väestöltään voimakkaasti keskittyneessä Suomessa maan eri osa-alueet on kerta toisensa jälkeen jaettu keskuksiin ja periferioihin ja niistä on totuttu puhumaan nimenomaan alueellisesta näkökul- masta. Vuosikymmeniä käynnissä olleet keskustelut niin kehitys- ja keskusalueista, syrjäseuduista ja kasvukeskuksista kuin Euroopan Unionin tukialueistakin ovat arkipäiväistäneet spatiaalisten ja- kojen tekemistä.
Tyypillisesti muutamien väestökeskittymien kasvaessa on toisten alueiden nähty kurjistuvan ja syr- jäytyvän. Keskus-periferia -asetelmassa tämä on merkinnyt sitä, että keskusten kasvaessa myös pe- riferia on kasvanut – ensimmäinen lähinnä ”laadullisesti” ja jälkimmäinen ”määrällisesti”. Suhtau- tuminen alueellisiin kehityskulkuihin on vaihdellut vuosikymmenien kuluessa syrjäseutujen tuke- misesta kilpailukykyisimpien vahvistamiseen. Samoin julkisuudessa on esitetty sekä huolestuneita että hyväksyviä kannanottoja elinympäristöjen erilaistumisesta.
Alueita koskevat luokitukset, toimet ja näkemykset ovat samalla olleet rakentamassa sekä asukkai- den konkreettisia elämän puitteita että niistä vallitsevia käsityksiä. Tietoa ja tulkintoja maan eri osi- en elinolosuhteista ja väestöistä on tarjottu lukuisin eri tavoin ja yhdessä muiden kulttuuristen, sosi- aalisten, poliittisten ja taloudellisten prosessien kanssa ne ovat muovanneet alueellisia mielikuvia sekä spatiaalista ymmärrystä. Periferia ja keskus-termit tiivistävätkin sisäänsä paitsi tiedollista ai- nesta myös mielikuvia, oletuksia ja merkityksiä kyseisistä alueista ja niiden asukkaista. Samoin perifeerisyyden vaikutukset ihmisten elämään ovat väestörakennetta tai fyysistä sijaintia monitahoi- sempia. Kuitenkaan sitä, mitä tapahtunut kehitys on merkinnyt paikallisten asukkaiden kokemuksil- le ja näkemyksille perifeerisyydestä sekä sentraalisuudesta1 ja mitä ulkopuolisten mielikuville peri- feriasta ja keskuksesta, ei juurikaan ole tarkasteltu.
Tutkielmassa halutaan selvittää, millaiseksi kokemukset ja näkemykset perifeerisyydestä sekä sent- raalisuudesta ovat muodostuneet tyypillisesti periferiaksi ja keskukseksi mielletyillä alueilla asuvien mielissä. Tällä toivotaan tavoitettavan suomalaista kulttuurista ymmärrystä perifeerisyydestä ja jos-
1 Termillä tarkoitetaan keskipisteessä olemista ja keskeisyyttä (Nurmi, Rekiaro & Rekiaro 1996, 626).
sain määrin sentraalisuudesta. Samoin mielenkiinto kohdistuu yleisemmin siihen, miten oma alue sekä sille vastakkainen seutu tyypillisesti periferiaksi ja keskukseksi mielletyillä alueilla nähdään.
Erityisen kiinnostuksen kohteena työssä ovat mielikuvat periferiasta ja perifeerisestä sekä vähäi- semmässä määrin keskuksesta ja sentraalisesta. Nämä termit nähdään mielikuvasidonnaisiksi, suh- teellisiksi, monitahoisesti vaikuttuviksi ja vaikuttaviksi ilmiöiksi, minkä perustalta ilmiöitä lähesty- tään. Työn päätutkimuskysymykset ovat: mitä perifeerisyys ja vähäisemmässä määrin sentraalisuus ovat sisä- ja ulkopuolelta koettuina ja nähtyinä sekä kuinka yhteneviä tai erilaisia käsitykset perife- riasta, keskuksesta ja niiden väestöistä ovat noilla alueilla? Tutkimuskysymysten myötä keskeisen huomion kohteena ovat alue- ja väestökuvien rakentuminen, sisältö ja merkityksellisyys. Vastauksia kysymyksiin etsitään kirjallisuudesta sekä empiirisestä aineistosta, jonka kautta aihetta lähestytään Kainuu-pääkaupunkiseutu -kontekstissa.2
Aluksi työssä esitellään empiirinen aineisto ja sen analysoinnin tavat. Teoreettisessa viitekehykses- sä tutustutaan tilan määrityksiin, rakentumiseen ja merkityksellisyyteen kartoittamalla periferiasta ja perifeerisyydestä tarjottuja määritelmiä. Seuraavaksi käsitellään yleisemmin tilan, elinympäristön ja alueen merkitysten muodostumista sekä vaikutuksia. Lisäksi kartoitetaan ihmisten spatiaalisen tie- toisuuden ja aluekuvien syntymistä. Tämän jälkeen siirrytään vallan alueelle tarkastelemalla ensin keskus-periferia -suhdetta, sitten kieltä ja lopuksi mielikuvia.
Kielen ja vallan tarkastelun myötä kappaleessa Kieli käytännössä siirrytään empiirisestä aineistosta saatuihin tuloksiin. Tällöin huomioidaan haastateltujen perifeerisestä ja sentraalisesta käyttämän retoriikan tapoja. Koska kokemukset ja näkemykset perifeerisyydestä ovat erityisen mielenkiinnon kohteena, niitä esitellään kahden seuraavan pääluvun verran. Ensin painopiste on perifeerisyyden kokemusten esittelyssä ja tämän jälkeen siitä olevien mielikuvien tarkastelussa. Samassa yhteydessä kartoitetaan vertailumielessä myös keskuksesta ja sentraalisesta tarjottuja esityksiä. Näiden jälkeen vielä yhdessä omassa kappaleessaan käsitellään haastateltujen näkemyksiä keskuksesta. Viimeises- sä empiirisen aineiston tuloksia esittelevässä kappaleessa kootaan yhteen keskeisiä samankaltai- suuksia ja eroavuuksia periferian sekä keskuksen haastateltujen esityksistä. Tutkielman lopuksi ker- rataan teoreettiseen viitekehykseen nojautuen keskeisimmät haastatteluista saadut tulokset.
2 Esimerkiksi syrjäytymisen tarkastelu on Helnen (2002, 36) mukaan yhdistettävä sen yhteiskunnan tarkasteluun, jossa ilmiö syntyy tai synnytetään.
Kuten Juhila (2002, 14) toteaa, on kaikenlainen Toisia ja marginaaleja koskeva puhe aina väistä- mättä osa kuvaamaansa ilmiötä. Näin ollen tutkielma osallistuu valittujen tarkastelukulmien ja ky- symysten takia paitsi periferian ja perifeerisyyden määrittelyyn myös niiden tuottamiseen. Laadulli- sen tutkimusotteen mukaisesti työssä nähdään, että tekijä on osallisena tutkimuskohteen tuottami- sessa ja hänen ymmärryksensä vaikuttaa tutkimusprosessin eri vaiheissa.
Empiirinen aineisto
Tutkielman empiirisessä aineistossa periferiaa edustavaksi paikaksi on valittu Kainuu ja keskusalu- een näkökulmaa edustaa pääkaupunkiseutu. Ne määrittyvät tällaisiksi tyypillisesti niin virallisissa luokituksissa kuin yleisemmissä käsityksissä. Esimerkiksi Euroopan Unionin määritelmissä Kainuu on perifeerinen syrjäinen alue ja keskuksen haastatellut yhtä lukuun ottamatta nimeävät Pohjois- ja Itä-Suomen periferiaksi ja pääkaupunkiseudun keskukseksi.
Myös teoreettiset määritelmät sekä alueellisia mielikuvia kartoittavat tutkimukset tukevat aluevalin- toja. Esimerkiksi Eskelinen (1996, 47–48) määrittää Suomen toimintajärjestelmässä Itä-Suomen periferiaksi ja Malaskan (1989, 3) mukaan yleisesti ottaen Pohjois- ja Itä-Suomi nähdään Suomessa perifeerisiksi alueiksi, joiden vastapoolina maan keskuksena Etelä-Suomi esittäytyy. Vastaavasti Jukaraisen ja Tuhkusen (2004, 99) mukaan Pohjois- ja Itä-Suomeen liitetyt mielikuvat esittävät seudut takapajuisiksi ja epäsuotuisiksi, kun taas Etelä- ja Länsi-Suomi mielletään kehittyneiksi ja tavoiteltaviksi asuinpaikoiksi (ks. myös emt., 97–98; Jukarainen 2000 ja Soininen 2002).
Samoin monenlaiset periferia- ja keskusalueille leimallisiksi mielletyt piirteet todentuvat Kainuun ja pääkaupunkiseudun kohdalla. Tällaisia ovat esimerkiksi ikärakenne, työllisyys- ja verotustilanne3. Kainuussa työttömyys on maan korkeinta, ikärakenne yhä vanheneva ja muuttotappio jatkunut jo pitkän aikaa. Myös taloudellisten indikaattoreiden kautta alue edustaa maan köyhää periferiaa (ks.
esim. Tulo- ja varallisuustilasto 2003). Pohjois- ja Itä-Suomi määritelläänkin laskennallisilla indi- kaattoreilla kehitysalueiksi (Jukarainen & Tuhkunen 2004, 97). Myös teollistuminen ja kaupungis- tuminen saavuttivat Kainuun vähäisessä määrin ja myöhään (Karjalainen 1991, 85).
3 Kainuussa on jokaista työllistä kohden kaksi ei-työllistä (Paju 2004, 6). Väestöennusteen mukaan siellä on vuonna 2030 saman verran yli 65-vuotiaita kuin työssäkäyviä ja yksi työllinen noin kahta ei-työssä käyvää kohden (emt., 6–7).
Verotus on maakuntakeskuksista alhaisin Helsingissä mutta yksi korkeimmista Kajaanissa (Veronmaksajain keskusliitto 2006).
Pääkaupunkiseutu puolestaan on monin tavoin, erityisesti tilastollisissa vertailuissa, Kainuun vasta- kohta (ks. esim. Tulo- ja varallisuustilasto 2003). Koska taloudellinen imago on osa alueiden omi- naisleimasta, on yhteiskunnalliseen tajuntaan myös tältä perustalta rakentunut Suomessa ”kehittynyt etelä vastaan kehitysalueet” -asetelma (Paasi 1986a, 122). Näin alueista vallitsevissa mielikuvissa Pohjois- ja Itä-Suomi mielletään yleisesti perifeerisiksi ja Etelä- ja Länsi-Suomi puolestaan kehit- tyneemmäksi ydinalueeksi (ks. mm. Jukarainen 2000; Soininen 2002). Samoin monet kielikuvat, kuten ”susiraja” ja ”napapaikka”, sekä alueisiin liitetyt ominaispiirteet ovat tarjonneet Kainuulle perifeeristä ja pääkaupunkiseudulle sentraalista kuvaa.
Tutkimuskysymysten ja -asetelman syntymiseen on osaltaan vaikuttanut se, että tutkielman tekijä on kotoisin Kainuusta. Uusitalon (1995, 52) mukaan henkilökohtaiset havainnot ja kokemukset voi- vatkin olla ongelmanvalinnan perusteina. Samoin arkitieto ja käytännöntieto ovat tärkeitä ideoiden lähteitä (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2004, 68). Omakohtaiset kokemukset saattavat näin olla voimavara, mutta asettavat myös paineita aineiston käsittelyn ja tulkinnan tasapuolisuudelle (ks.
esim. emt., 74). Koska tutkielmassa kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti ihmisten mielikuvat ja kokemukset periferiasta ja perifeerisyydestä, niihin etsitään vastauksia laadullisen tutkimuksen kei- noin. Laadullinen tutkimusote on valittu myös siksi, että tällöin ei tarvitse pyrkiä irtisanoutumaan arvolähtökohdista ja objektiivisuuteen vaan ”tietäjä ja tiedettävä” kietoutuvat toisiinsa (emt., 152).
Näin tekijän syntyperä ei lähtökohtaisesti ole työn kannalta ongelmallinen.
Samoin tekijän tausta on suunnannut empiirisen aineiston valinnassa. Tutkimusaiheen valintahetkel- lä vuonna 2001 järjestettiin Kuhmossa kirkkopäivät teemanaan ”Jumalan selän takana” ja vuonna 2003 Helsingissä otsikolla ”Isä meidän joka olet kaupungissa”. Kirkkopäivien välillä oli teemalli- nen yhteys ja ohjelmat olivat kiinnostavia työn tutkimuskysymysten kannalta. Kuhmon kirkkopäi- vät rakentuivat neljästä teemakokonaisuudesta: syrjäytymisen maailmasta, hengellisyydestä ja kult- tuurista, rajasta sekä luonnosta. Helsingin kirkkopäivien teemat puolestaan oli nimetty seuraavasti:
kohtaamisia keskustassa, urbaani usko, stadissa sekä virren veisuuta.
Kirkkopäivien tilaisuuksista kerättiin tutkielmaan empiiristä tausta-aineistoa taltioimalla perifeeri- syydestä ja sentraalisuudesta esitettyjä kokemuksia, puheenvuoroja ja ohjelmanumeroita. Aika- resurssien takia tätä materiaalia käytetään vain tausta-aineistona tutkimusaiheeseen tutustumiseksi ja ymmärryksen kartuttamiseksi. Näin toissijainen empiirinen aineisto koostuu aihealueiltaan tutki- muskysymyksiin liittyvistä kirkkopäivien tilaisuuksista.
Kirkkopäivillä oli tutkimuskysymysten kannalta enemmän mielenkiintoisia tilaisuuksia kuin yhden ihmisen oli mahdollista osallistua. Kuhmon kirkkopäivillä kiinnostava teema oli erityisesti ”syrjäy- tymisen maailma” ja Helsingissä puolestaan ”kohtaamisia keskustassa”. Ohjelmissa keskusteltiin muun muassa siitä, mitä ja millaista syrjäseudulla ja keskuksessa eläminen ovat sekä mahdollisesti tulevat olemaan. Samalla noiden erilaisten elinympäristöjen välillä pyrittiin käymään vuoropuhelua.
Paikallisten asukkaiden näkemyksiä ja kokemuksia elämästään, asuinseudustaan, vastakkaisen alu- een väestöstä ja yhteiskunnasta esitettiin useissa tilaisuuksissa.
Tutkimuskysymysten ja laadullisen tutkimusotteen perusteella pääasiallinen empiirinen aineisto on kerätty teemahaastatteluja tekemällä (haastattelurungot liitteinä 1 ja 2). Haastatteluiden avulla pyri- tään saamaan ymmärrystä siihen, miten periferiassa asuvat kokevat oman alueensa, asemansa ja perifeerisyyden, ja toisaalta, miten ulkopuolelta keskuksesta päin katsottuna periferia ja sen asuk- kaat sekä oma elinympäristö nähdään. Haastattelut on tehty Kainuussa ja pääkaupunkiseudulla, suu- rimmaksi osaksi kirkkopäiväalueilla liikkuneille. Ne kestivät reilusta puolesta tunnista kolmeen tuntiin, useimmat noin puolitoista tuntia. Kirkkopäivien ajateltiin tarjoavan sopivan julkiset, mutta arkikiireistä irrotetut puitteet tavoittaa ja haastatella ihmisiä. Kohderyhmäksi haluttiin pitkään alu- eella asuneita naisia ja miehiä suurin piirtein samassa suhteessa. Haastateltujen haluttiin olevan myös aiheen kannalta mahdollisimman ”puolueettomia” eli henkilöitä, jotka eivät esimerkiksi työn- sä puolesta olisi sidottuja tiettyjen näkemysten esittämiseen.
Haastateltaviksi valittiin suurin piirtein saman ikäpolven edustajia, sillä elämänvaiheen on oletettu vaikuttavan näkemyksiin. Esimerkiksi identiteettisidosten painoarvot vaihtelevat elämän eri vai- heissa ja tilanteissa (Jukarainen & Tuhkunen 2004, 95) ja aktiivielämästä väistyvien ikäpolvien ko- kemus niin väestöstä kuin yhteiskunnastakin on erilainen kuin kasvavien sukupolvien (Paju 2004, 12). Ikäryhmän yhtenäisyyteen pyrittiin myös siksi, että haastateltujen eri informaatiolähteistä kuten kouluopetuksesta, mediasta ja kulttuurituotteista sekä yhteiskunnassa vallinneista diskursseista saama aines olisi yhteneväisempää. Eri aikoina suhtautuminen maailmaan ja omaan itseen on vaih- dellut ja näin erilaiset käsitykset ovat sedimentoituneet eri sukupolvien kollektiiviseen muistiin eri tavoin (Paasi 1998, 243).
Haastateltavien ikäryhmäksi valittiin eläkeikäiset tai vähintään keski-ikään päässeet. Näin siksi, että he ovat ennättäneet asua alueella jo pitemmän aikaa. He myös edustivat valintahetkellä yhteiskun- nassa perifeeristä joukkoa: tuolloin korostettiin nuoruuden ja tuottavuuden ihanteita ja eläkeläiset esitettiin usein yhteiskunnan ”kustannuseränä” eikä vallitsevien arvostusten mukaisina. Suuret ikä-
luokat eivät vielä olleet jääneet eläkkeelle, joten kyse oli myös määrällisesti perifeerisestä joukosta.
Samoin tulotasoltaan ryhmä oli pääosin ”perifeeristä”, vähävaraista. Vastaavasti perifeerisiksi miel- letyillä alueilla väestö on tyypillisesti ikärakenteeltaan vanhaa, joten haastateltujen ikäryhmä kuvas- taa tässäkin mielessä periferiaa.
Haastatteluiden lukumäärää ei päätetty etukäteen, vaan niitä tehtiin, kunnes aineisto oli kyllääntynyt eli uudet tapaukset eivät tuoneet uusia piirteitä (Uusitalo 1995, 81; Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2004, 171). Aineiston rajat voivatkin muuttua tutkimuksen mukana, koska sen kerääminen, käsittely ja analyysi lomittuvat toisiinsa (Uusitalo emt., 80). Haastatteluja tehtiin Kainuussa 11, joista yhdek- sän vastasi alkuperäistä ajatusta haastateltavista. Näin siksi, että yksi haastatelluista oli virkansa puolesta sitoutunut alueeseen siinä määrin, että hänen haastatteluaan on käsitelty erityistapauksena, vastauksia joiltakin osin karsien. Lisäksi yksi haastatelluista oli asunut alueella toisiin haastateltui- hin nähden lyhyemmän ajan, noin kymmenen vuotta, ja tämä on huomioitu analyysivaiheessa.
Kainuussa haastatelluista viisi on miehiä ja kuusi naisia. Heistä kahdeksan on syntyperäisiä kainuu- laisia, ja neljä heistä on asunut koko elämänsä alueella, neljä välillä myös muualla. Kolme haasta- teltua on kotoisin Kainuun ulkopuolelta, mutta kaksi heistä on asunut alueella jo suurimman osan elämästään: toinen miltei neljäkymmentä, toinen yli viisikymmentä vuotta. Työelämässä haastatel- luista on seitsemän, mutta yksi heistä juuri jäämässä eläkkeelle. Kolme haastatelluista on jo eläk- keellä ja yksi niin sanotussa eläkeputkessa. Ylioppilastutkinto tai korkeampi koulutus on viidellä.
Paluumuuttajat ovat aikoinaan lähteneet opiskelemaan tai töihin ja tulleet takaisin joko valmistuttu- aan tai töiden loputtua.
Pääkaupunkiseudulla on haastateltu yhteensä kahdeksaa ihmistä, joista neljä on miehiä ja neljä nai- sia. Haastatelluista viisi on syntyisin pääkaupunkiseudulta. Neljä heistä on asunut pääkaupunkiseu- dulla koko elämänsä ajan ja yksi kymmenkunta vuotta muualla, mutta palannut Helsinkiin. Kolme haastatelluista on muuttanut pääkaupunkiseudulle muualta, mutta asunut siellä jo yli 50 vuotta. Työ- ikäisiä keskuksen haastatelluista on neljä, mutta kaksi heistä työttömänä. Loput neljä haastateltua on eläkkeellä. Ylioppilastutkinto tai korkeampi koulutus haastatelluista on viidellä.
Konkreettisesti haastateltavien valinta tapahtui joko niin, että kirkkopäiväalueella olleelta valittuun ikäryhmään kuuluvalta kysyttiin, kauanko hän alueella on asunut. Jos valitut kriteerit täyttyivät, pyydettiin lupaa haastatteluun. Joillekin se sopi välittömästi, joidenkin kanssa sovittiin myöhempi ajankohta. Tällaisia kirkkopäivillä sovittuja haastatteluja tehtiin Kainuussa neljä ja pääkaupunki-
seudulla viisi. Loput haastateltavat löytyivät kysymällä paikallisilta asukkailta henkilöitä, jotka oli- sivat alueen syntyperäistä tai pitkäaikaista väestöä ja mieluiten haastattelijalle tuntemattomia.
Tutkielman empiirisessä aineistossa puhutaan Kainuusta ja pääkaupunkiseudusta johdonmukaisuu- den vuoksi periferiana ja keskuksena, koska valinnat on tehty tällaisen asetelma-oletuksen pohjalta.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että alueet välttämättä nähtäisiin sellaisina. Samoin niitä tarkoitetaan ilmaisuilla vastakkainen seutu tai alue. Kainuussa haastatelluista käytetään nimitystä periferian asukkaat ja pääkaupunkiseudun haastatelluista keskuksen asukkaat. Jotta empiirisestä aineistosta tehtyä päättelyä olisi mahdollista tarkastella, tutkielmassa esitettyjen sitaattien loppuun on merkitty suluissa koodilla, ”millaisesta” haastatellusta on kyse. Periferian haastatellut on nimetty p- kirjaimella sekä numeroilla 1-11 ja keskuksen haastatellut vastaavasti k-kirjaimella sekä numeroilla 1-8. Työn liiteosassa (ks. liite 3) on taulukko, jossa ilmoitetaan muutama taustatieto kustakin haas- tatellusta, mutta niin, ettei anonymiteetti vaarannu.
Aineiston analysointi
Haastatteluissa on käytetty sekä periferia- että syrjäseutu -termejä riippuen niiden tuttuudesta haas- tateltavalle.4 Koska termit eivät ole toistensa synonyymejä, saattaa se jonkin verran vääristää tut- kielman päätelmiä perifeerisyydestä. Tämä on pyritty huomioimaan analysoimisessa. Tutkielmassa käytetään kuitenkin pääasiassa periferia-termiä käytännöllisistä ja tutkimusintressisyistä.
Haastattelut on litteroitu sanatarkasti ja vastauksia tutkimuskysymyksiin etsitty käymällä haastatte- luja toistuvasti läpi ja vertailemalla niitä keskenään. Analysointi on tehty pitkälti diskurssianalyyt- tisten ajatusten mukaisesti mutta ei kuitenkaan tiukasti kriittisen diskurssianalyysin keinoin, vaan sen näkemykset kielestä ja sosiaalisen todellisuuden luonteesta ovat olleet tarkastelun lähtökohtina.
Tämä on nähty soveliaaksi lähestymistavaksi, koska diskurssianalyysissä ollaan kiinnostuneita eri- tyisesti kulttuurisista merkityksistä eli yhteisen sosiaalisen todellisuuden rakentumisesta (Jokinen &
Juhila 1999, 54) aivan kuten tutkielmassakin.
Diskurssianalyyttinen lähestymistapa ei tarkoita vain puheen tarkastelemista, vaan sekä puheiden että tekojen katsotaan olevan toimintaa, joka ylläpitää ja muuntaa sosiaalista todellisuutta (Suoninen 1999, 19). Kielellisten ja materiaalisten aspektien nähdään yhdistyvän saman prosessin aineksiksi
4 Jos periferia-sana ei ole ollut tuttu, haastatteluissa on välillä käytetty sanaa syrjäseutu.
sosiaalisissa käytännöissä (emt., 20). Tutkimuskohteena haastatteluissa ovat näin myös tavat, joilla toimijat kuvaavat ilmiöitä ja nimeävät niille syitä (emt., 18). Tässä kontekstissa myös tutkija on yksi toimijoista. Valituilla analysoinnin tavoilla on etsitty vastauksia tutkimuskysymyksiin.
Koska tutkielman empiirinen aineisto koostuu Kainuussa ja pääkaupunkiseudulla tehdyistä haastat- teluista, on analysoinnissa ja päätelmien tekemisessä pyritty huomioimaan alueiden yksilöllisen historian vaikutus haastateltujen näkemyksiin ja kokemuksiin: perifeerisyyteen ja sentraalisuuteen liittyviksi tulkittuihin asioihin sekoittunevat ja vaikuttanevat alueiden erityispiirteet. Tulokset ja päätelmät periferian ja keskuksen suhteen ovat ensisijaisesti Kainuun ja pääkaupunkiseudun asuk- kaiden ymmärrystä perifeerisyydestä sekä sentraalisuudesta.
Kvalitatiivisen tutkimuksen luonteen mukaisesti analyysin tulokset eivät ole yleistettävissä, vaan tavoitteena on ilmiöiden ja niiden yhteyksien ymmärtäminen (Pietikäinen 2000, 212). Aineistosta on kuitenkin hahmoteltu myös olennaisia perifeerisyyden ja jossain määrin sentraalisuuden piirteitä.
Analyysissä on ajatuksena, että yksityisessä toistuu yleinen ja siksi yksittäisiä tapauksia huolellises- ti tutkimalla on mahdollista saada näkyviin sellaista, mikä ilmiössä on merkittävää ja usein toistu- vaa (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2004, 171). Samalla periferian, keskuksen ja niiden asukkaiden erojen olemuksellistamista on pyritty välttämään, jotta ne eivät muodostuisi liian homogeenisiksi (ks. esim. Lehtonen & Löytty 2003, 12).
Diskurssianalyysin tavoin haastatteluiden analysoinnissa on lähtökohtana todellisuuden tulkinnalli- sen luonteen korostaminen (Jokinen 1999, 127) ja analyysin painopiste on ollut periferiaan ja kes- kukseen liittyvissä merkityksissä. Haastatteluista on etsitty erityisesti, millaiseksi perifeerinen ja sentraalinen mielletään, miten niitä ja niiden väestöä kuvataan sekä millaisia eroja ja suhteita niille tarjotaan. Samalla on kartoitettu, millaisia yhtäläisyyksiä ja eroja periferian ja keskuksen asukkai- den vastauksista löytyy.
Analysoinnissa on kiinnitetty huomiota siihen, mitä asioita ja millä tavalla omasta ja toisten alueesta tuodaan esille ja pohdittu, mitä se voi viestittää. Samoin haastatteluista on tarkasteltu, millaisia ra- janvetoja meidän ja muiden välille tehdään ja millaisia kategorisointeja sekä luokituksia esitetään.
Huomiota on kiinnitetty lisäksi vastaajien arvo-orientaatioihin: mikä esitetään hyväksi ja halutuksi, mikä huonoksi ja epätoivottavaksi. Myös haastateltujen argumentoinnin tapoja on tarkasteltu: poik- keavatko ne periferian ja keskuksen asukkaiden välillä toisistaan.
Perifeerisyyteen ja sentraalisuuteen liittyviä mielikuvia ja kokemuksia on etsitty haastatteluista eri- tyisesti siksi, että haastateltujen vastausten on oletettu kertovan henkilökohtaisten kokemusten ja käsitysten lisäksi yleisemmin yhteiskunnassa vallitsevista näkemyksistä. Koska käyttökonteksti rajoittaa sanavalintojen tekemistä, voi kielenkäyttöön nähdä sisältyvän yksilön valintojen lisäksi ympäröivän kulttuurin ja yhteiskunnan arvoja ja normeja sekä kielenkäyttäjän valintoihin kirjautu- van omien käsitysten lisäksi käyttökontekstin instituutioiden ja yhteiskunnan näkemyksiä puheena olevasta ilmiöstä (Pietikäinen 2002, 248). Näin esimerkiksi sen, millaisia keskuksen haastatellut ajattelevat periferian asukkaiden olevan, voinee Knuuttilan ja Paasin (1995, 38) ajatuksia soveltaen nähdä ilmaisevan enemmän keskuksen väestön mentaliteetista ja siihen sisältyvistä sosiaalisen luo- kittelun käytännöistä kuin periferian ”keskivertoasukkaasta”.
Samoin haastatteluissa tarjottuja merkityksiä on pyritty tarkastelemaan osana käyttöyhteyttään, val- litsevia diskursseja sekä kulttuurista ymmärrystä siksi, että merkityksellistämisen tavat ovat aina sidoksissa kunkin aikakauden diskursiiviseen ilmastoon ja laajempiin kulttuurisiin merkityksiin, merkityksellistämisen tapoihin sekä kielellisiin käytäntöihin (Jokinen & Juhila 1999, 56; ks. myös Ronkainen 1999, 32). Niiden vaikutuksen suhteen tietoisen ja tiedostamattoman erottaminen haasta- teltujen näkemyksissä ei ole olennaista, sillä kulttuurin kieliopin soveltaminen on Summan (1989, 99) mukaan aina osin tietoista, osin tiedostamatonta, osittain harkinnanvaraista ja osittain pa- konomaista. Samoin Jukarainen (2000, 20–21) esittää, että sosiaalisesti muodostuneista diskursseis- ta on mahdotonta tietää, missä kohden yksilöllinen luovuus alkaa ja mihin sosiaalisesti opittu lop- puu.
Analysoinnin taustalla onkin ollut näkemys, ettei haastateltujen vastauksia voi ymmärtää ilman ai- neiston rajat ylittävää tietoa yhteiskunnasta ja siinä vaikuttavista diskursseista (Törrönen 2000, 250). Tämän vuoksi kirkkopäivillä esitettyjä kannanottoja ja näkemyksiä sekä median esityksiä yleisemmin on käytetty taustaymmärryksen lähteenä. Tutkielman empiiristä aineistoa on siis pyritty tarkastelemaan sekä haastateltujen yksilöllisten näkemysten, kokemusten ja erilaisten elinympäris- töjen että laajempien yhteiskunnallisten prosessien näkökulmista.
Tutkielman validiuden suurin haaste lienevät haastattelukysymykset: saadaanko niillä esiin tutki- muskysymysten kannalta olennaiset asiat. Samoin haastateltujen mahdolliset erilaiset tavat ymmär- tää kysymykset ja niin sanotun onnellisuusmuurin ohitse pääseminen on otettu analysoinnissa huo- mioon. Haastatteluissa on myös pyritty välttämään johdattelevuutta ja analysoinnissa tiedostettu, että kysymyksissä käytetyt sanavalinnat ovat mahdollisesti vaikuttaneet vastauksiin. Tätä on toisaal-
ta tavoiteltu, jotta saavutettaisiin ymmärrystä juuri perifeerisyyteen ja sentraalisuuteen liittyvistä mielikuvista ja kokemuksista; haastateltujen on siis toivottu tarkastelevan asioita perifeerisyyden ja sentraalisuuden perspektiiveistä.
Analysoinnissa on ollut haastavaa erottaa, onko haastateltu puhunut nimenomaan periferiasta vai esimerkiksi Pohjois-Suomesta, vaikka kyseessä olisi sijainniltaan sama alue. Lisäksi on pyritty ymmärtämään, onko haastateltu mieltänyt asuinseutunsa esimerkiksi hallinnollisen alueen vai peri- feria- tai keskus-kontekstin kautta. Haastateltujen sanavalintoihin on kiinnitetty huomiota myös siksi, että kuten Leiwo ja Pietikäinen (1996, 104) esittävät, asenteet ja arvot näkyvät sanaston valin- nassa ja siinä, nimetäänkö tarkoitteet neutraalisti tai tunneperäisesti. Kielelliset valinnat kuvaavat viestijän käsityksiä asioista. Esimerkiksi verbien valintaan voi nähdä liittyvän toiminnan luokitte- leminen suotavaksi tai paheksuttavaksi samoin kuin osapuolten roolien määrittely (emt.). Kenen tahansa kielenkäyttö synnyttää aina mielikuvia siitä, millainen hän moraalisena toimijana on: mitä pitää itsestään selvänä, arvostaa erityisesti ja pitää outona (Suoninen 1999, 19).
Haastattelujen analysoinnissa on pyritty huomioimaan myös se, mitä haastateltu on olettanut tai tiennyt haastattelijasta ja hänen asenteistaan: onko esimerkiksi ollut tiedossa, että haastattelija on kotoisin Kainuusta tai asui tuolloin Etelä-Suomessa. Näin siksi, että puhujan intentioiden ja kuulijan oletettujen reaktioiden voidaan katsoa olevan sisäänrakennettuina jokaiseen argumenttiin. Tällä tavoin ymmärrettynä argumentatiivisessa kielenkäytössä puhujan ja kuulijan välinen suhde on olen- nainen osa ja argumentit ovat ymmärrettäviä juuri esittämiskontekstinsa kautta. (Summa 1989, 94.)5 Lisäksi analysoinnissa on huomioitu se, onko haastateltu asunut joskus periferian tai keskuksen ulkopuolella. Analysoinnin tulosten suhteen on tiedostettu myös se, että haastattelutilanne on voinut motivoida esittämään tiettyjä näkemyksiä.
Aikaresurssien takia toissijaista empiiristä aineistoa ei olla analysoitu teemahaastattelujen tapaan vaan vähäisessä määrin yleisiä ja erityisesti korostuvia teemoja hahmotellen. Periferian ja keskuk- sen edustajien kirkkopäivillä esittämiä näkemyksiä on käsitelty kahtena kokonaisuutena, joista on etsitty yleisiä piirteitä ja verrattu sitten haastateltujen näkemyksiin. Myös Hirsjärven, Remeksen ja
5 Retoristen keinojen analysointi on yksi keino tarkastella sitä, miten eri tavoin kielenkäyttö aktuaalisena toimintana on rakentamassa sosiaalista todellisuutta, miten faktoja konstruoidaan, miten subjektipositioita tai identiteettejä tuotetaan tai miten erilaisia kategorisointeja rakennetaan, vahvistetaan tai kyseenalaistetaan. Samoin se mahdollistaa sen tarkaste- lemisen, kuinka erilaisia asioita ja tapahtumia normalisoidaan ja oikeutetaan tai kuinka joistakin asioista tai teoista ra- kennetaan epänormaaleja tai epäsuotavia. (Jokinen 1999, 156–157.) Juuri näin perifeerisyyden ja sentraalisuuden suh- teen voi nähdä tehtävän. Retoriikan analysointi voidaan kytkeä myös osaksi valtasuhteiden analysoimista (Jokinen &
Juhila 1993, 76).
Sajavaaran (2004, 157) mukaan laadullisen aineiston analyysissä aineistosta etsitään malleja ja säännönmukaisuuksia ja pyritään löytämään elementtejä sekä tunnistamaan niiden välisiä suhteita.
Laadullinen tutkimusote mahdollistaa tällaisten aineistonkäsittelyä koskevien valintojen tekemisen, koska siinä analyysin tavat ovat vähemmän sääntöihin ja enemmän aineistoon sidoksissa (Uusitalo 1995, 81). Tutkielman rajausten mukaan toissijaisen empiirisen aineiston tuloksia esitellään lyhyesti liiteosassa (ks. liite 4).
Tilan määrittelijöitä ja muodostajia
Periferia arkiymmärryksessä ja teoreettisessa keskustelussa
Suomen kielen sanakirjassa perifeerisyyden määritellään tarkoittavan ympärykseen tai reunaan kuu- luvaa, syrjäistä, merkityksetöntä sekä toissijaista. Periferia puolestaan tarkoittaa sen mukaan reunaa, äärialuetta, syrjäseutua sekä sivuseikkoja. (Nurmi, Rekiaro & Rekiaro 1996.) Suomen kielen sana- kirjan antamat määritelmät eivät poikkea juurikaan periferia-sanan alkuperäisistä merkityksistä, sillä termi on syntyjään kreikankielisestä ympärystä, reunaa, reuna- tai syrjäosia ja sivuseikkaa tar- koittavasta sanasta (Aikio 1994, 3). Arkisessa kielenkäytössä periferialla tarkoitetaan tyypillisesti syrjäisyyttä, äärialueita, eristyneisyyttä sekä lähes saavuttamattomuutta ja periferiaksi katsotaan etäiset, yleensä varsin harvaan asutut alueet (Numminen 1989, 22). Malaska (1989, 3) määrittelee periferialla ymmärrettävän todennäköisesti jotakin kaukaista ja tietyssä mielessä ulkopuolista sekä vähämerkityksellistä keskuksen menestymisen kannalta.
Tieteen piirissä perifeerisyydelle ja etenkin sen syntymiselle annetut määritykset jakaantuvat ylei- sesti ottaen kahteen ryhmään: malleihin, jotka keskittyvät periferian ja keskuksen välillä vallitseviin valta- ja riippuvuussuhteisiin sekä taloudellisten selitysten malleihin (Copus 1998, 1–2). Kuuluisia periferia- ja keskusalueita määrittäviä teorioita ovat muun muassa Friedmannin (1966) neliosainen aluekehitysmalli, Hirschmanin teoria kasvukeskusten syntymisestä (Kiljunen 1979, 27–28) sekä Myrdalin (1957, 11–32) kumulatiivinen kausaatiomalli. Näitä klassisia malleja on myöhemmin täy- dennetty ja uudistettu (ks. Copus emt., 8–12). Sosio-ekonomisten mallien sijaan tutkielmassa kiin- nostuksen kohteena ovat kuitenkin perifeerisyyden kulttuuriset ulottuvuudet, koska perifeerisyyden oletetaan rakentuvan ja vaikuttavan merkittävässä määrin kulttuurisissa prosesseissa, eikä sosio- ekonomisiin malleihin perehdytä mainintaa syvällisemmin.
Periferia-alueisiin yleisesti liitettyjä piirteitä ovat perusinfrastruktuurin puute, teollisuuden alhainen tuottavuus, korkea työttömyysaste, harva väestörakenne, väestön alhainen koulutus- ja tulotaso (Jussila 1994, 62), nuorten ja kouluttautuvien ihmisten poismuutto, epäsuotuisammat ilmastolliset olot sekä keskusten houkuttelevuus teollisuuden sijoittumisessa (Ilbery 1986, 10). Toimintojen näh- dään olevan periferiassa työvoimavaltaisia, teknisen taidon puutteellista sekä sieltä vietävän arvol- taan vähäisiä tuotteita ja sinne tuotavan kalliita, vietävän työvoimaa ja tuotavan pääomaa, sivistystä sekä matkailijoita (Sipponen 1989, 6). Samoin alueen talous nähdään heikosti kehittyneeksi (Rok- kan & Urwin 1983, 2).
Myös periferian kulttuurin nähdään olevan marginaalinen, jollaisena se ei ole täysin integroitunut vallitsevaan tiedonvälitysjärjestelmään eikä poliittisesti määritellyllä alueella hallitsevaan identiteet- tiin (emt.). Näin periferia mielletään sivistyksellisesti epäitsenäisenä, muualta tuotetun kulttuurin varassa elävänä ja olevan ilman muista erottuvia omia instituutioita. Samoin siltä ajatellaan puuttu- van omia voimavaroja ja mahdollisuus itse valvoa niiden käyttöä. Myös periferian sisäisten kytken- töjen ja informaatioverkoston nähdään olevan puutteellisia sekä alueen olevan hajanainen ja ahdas- mielinen. (Sipponen 1989, 6.)
Keskuksille puolestaan nähdään tunnusomaisiksi korkea teknologia, ammattitaitoinen työvoima ja suuret investoinnit. Sivistyksen hallinnan ja poliittisen vallan ajatellaan sijaitsevan niissä ja ne näh- dään palveluiden ja informaation käsittelyn keskuspaikoiksi sekä elinkeinotoiminnan ohjaajiksi.
Keskus nähdään useilla mittareilla tarkasteltuna periferiaa edullisemmaksi paikaksi. (Emt.)
Niin sanotut viralliset totuudet ja määritykset vaikuttavat suuressa määrin ihmisten käsityksiin, osuivatpa ne oikeaan tai eivät. Esimerkiksi maantieteilijöiden politiikan tarpeisiin laatimat yleistyk- set Suomen rakenteesta ovat siirtyneet tehtyjen ratkaisujen mukana julkisuuteen ja kansankäyttöön.
Tätä kautta ne muokkaavat mielikuvia muun muassa maan jakautumisesta menestyviin ja kurjistu- viin alueisiin. (Viitala 1999, 86.) Tutkijat määrittelevätkin talous- ja elinkeinoelämän ohella alueel- lisia imagoja ja muokkaavat alueellisia kehityskulkuja (Paasi 1998, 217).
Perifeerisyyden suhteen merkityksellinen sosiaalisten representaatioiden tuottamisen ja ylläpitämi- sen mekanismi on esimerkiksi kouluopetus (Knuuttila & Paasi 1995, 74; ks. myös Paasi 1986a, 101;
Paasi 1998, 218). Suomessa sen kautta on tarjottu hyvin stereotyyppisiä toiseuden esityksiä jo 1800- luvun loppupuolelta alkaen ja ne ovat olleet muokkaamassa useiden sukupolvien mielikuvia Toises- ta (Knuuttila & Paasi emt., 46). Vaikka ainekset maailmankuvalle saadaan lukuisten eri kanavien
kautta, välittyy oppikirjojen kautta usein virallinen kuva meistä ja muista, rajoista sekä kulttuurien sisällöistä (Paasi 1998, 243). Esimerkiksi historian oppiaineessa esitetyt kertomukset tuottavat sosi- aaliselle ryhmälle yhteistä muistia menneisyyden ja myyttien kautta (emt., 217).
Yhteiskunnassa vallitsevat mentaaliset mallit ilmenevät olennaisesti vallitsevissa diskursseissa6, sillä niissä on kyse puheiden, kirjoitusten ja kasvatuksen avulla tuotetusta ja ylläpidetystä henkises- tä rakenteesta, joka määrää, mitkä lausumat esimerkiksi periferiasta ovat uskottavia ja mitkä eivät.
Mentaalinen malli kehittyy historiallisesti ja ohjaa sekä rajoittaa sitä, miten ihmiset kokevat ulkoiset (luonto) ja sisäiset (mieli) voimat mielekkääksi, omaa itseään ja kulttuuriaan ylläpitäväksi katso- mukseksi, tärkeysjärjestykseksi sekä toimintatavaksi. (Ehrnrooth 1996, 40.)
Diskursiivisten käytänteiden merkitys onkin suuri ja teksteillä luodaan todellisuutta vähintään yhtä paljon kuin sitä kuvataan (Paasi 1998, 226). Tätä ilmentää osaltaan se, että eri kulttuurit merkityk- sellistävät maailmaa omista lähtökohdistaan (Aikio-Puoskari 2002, 92) ja jokaisella kielellä on oma tapansa jäsentää maailmaa käsitteisiin tai kategorioihin (Lehtonen 1996, 60; Karvonen 1999, 308). 7 Tämän takia tutkielmassa tarkastellaan perifeerisyyttä nimenomaan suomalaisessa ymmärryksessä.
Perifeerisyys muutakin kuin sijainti
Luokiteltaessa alueita ja väestöjä perifeerisiksi tai sentraalisiksi on käytössä ollut hyvin erilaisia kriteereitä ja esitetyt sijajärjestykset keskus-periferia -jatkumolla ovat aiheuttaneet erimielisyyttä (Rokkan & Urwin 1983, 1). Keskus-periferia -mallia on tulkittu, kritisoitu ja käytetty lukuisilla eri tavoilla (Mény & Wright 1985, 1). Useista malleista ja teorioista huolimatta yksiselitteisyyttä, saati
6 Käytän diskurssi-sanaa yhteiskuntatieteille tyypillisessä laajassa, tiettyyn kokemuspiiriin liittyvän keskustelun tai tiedon rakentumisen kuvaamisen merkityksessä. Diskurssi voidaan määritellä lausetta suurempien kielenkäytön yksi- köiden tarkastelemiseksi sosiaalisessa kontekstissa. (Leiwo & Pietikäinen 1996, 102–103.) Se merkitsee tapaa rakentaa merkityksiä, jotka suuntaavat ja järjestävät ihmisten toimintaa ja käsityksiä itsestä (Hall 1999, 47).
7 Periferia-käsityksen kulttuurisidonnaisuudesta tarjoaa esimerkin vertailu eri kielten sanakirjamääritelmien välillä.
Ruotsin kielessä määritellään perifer (perifeerinen) ääreis-, ulko-, pinta- ja toisarvoiseksi ja periferi (periferia) reuna-, äärialueeksi; syrjäseuduksi (Cantell ym. 2004, 767) sekä (ympyrän) kehäksi (Köykkä, Saanila ym. 1992). Ranskan sanakirjan (Lattunen & Viljanen 2000) mukaan la périphérie (periferia) on laita-alue, ympäristö, kehä ja périphérique (perifeerinen) laita-, kehä-, (atk) oheis-, kehätie sekä ohikulkutie. New English Dictionary and Thesaurus`ksen (1995) mukaan periphery (periferia) on ulkoreuna sekä kaikkein uloin pinta ja peripheral (perifeerinen) pinnallinen ja satunnai- nen tai ohimennen sanottu. Englannin sanakirjassa (Rekiaro & Robinson 1992) peripheral (perifeerinen) määritellään sivu-, reuna-, ääri-, pinnalliseksi, epäolennaiseksi, ja periferia raja-alueeksi, (kaupungin) laitamaksi, (yhteiskunnan) varjopuoleksi ja (kuvainnollisesti) pinnaksi. Kun suomen, ruotsin ja ranskan sanakirjamäärittelyissä korostuu horison- taalisesti reunaan kuuluminen, painottuu englannin kielen määritelmissä kolmiulotteisemmin pintaan kuuluminen. Mää- ritelmät eivät kuitenkaan poikkea toisistaan suuresti, mikä johtunee siitä, että periferia-termi pohjautuu niissä samaan kantasanaan. Yhteiseksi määritelmille voi nähdä esimerkiksi sen, että periferia ja perifeerisyys tarkoittavat niissä tavalla tai toisella merkityksetöntä tai etäistä asiaa ja tilaa ja periferia määritellään sekä paikkana että kuvana paikasta.
yksimielisyyttä periferian ja perifeerisyyden määrityksille ei kuitenkaan ole syntynyt. Myöskään käsitteellistä edistystä ei perifeerisyyttä ilmentävien asioiden suhteen ole viime vuosikymmenien aikana juuri saavutettu vaan päinvastoin kuilu perifeerisyyden aikaansaamien vaikutusten ja perifee- risyyden mittaamisen kyvyn välillä vaikuttaa kasvaneen (Copus 1998, 13–14).
Perifeerisyyden operationalisoimisen ja perifeerisyyttä ilmentävien tekijöiden haltuun ottamisen vaikeus kertovat siitä, että perifeerisyydessä on kyse myös paljon muusta kuin esimerkiksi keskuk- seen vallitsevasta etäisyydestä, epäedullisista taloudellisista vuorovaikutus- ja olosuhteista tai vähe- nevästä väestöstä. Kuten Rokkan ja Urwin (1983, 1) huomauttavat, periferia-käsitteen käyttö on ongelmallista, sillä kyse ei ole tarkasta teknisestä termistä, aivan kuten ei ole termin keskuskaan kohdalla. Periferiaa ja perifeerisyyttä tarkasteltaessa ollaan tekemisissä abstraktien käsitteiden kans- sa. Tästä huolimatta niiden on ajateltu olevan reaalisia, maailmassa todennettavasti, jopa luokitelta- vasti vaikuttavia olosuhteita. Keskus-periferia -paradigmaa on kritisoitu juuri mallin liian yksinker- taistetun luonteen ja heikon selitysarvon takia; onhan niin, että keskuksia ja periferioita on kaikkial- la, riippuen valitusta tarkastelukohdasta (Mény & Wright 1985, 1).
Ményn ja Wrightin (emt.) mukaan suurin osa esitetystä kritiikistä perustuu pitkälti melko maantie- teelliseen tai spatiaaliseen käsitykseen keskus-periferia -suhteista ja jättää huomioimatta muut käsi- tykset. Myös Sipponen (1989, 6) esittää, että periferiaa tarkastellaan usein vain taloudelliselta kan- nalta, vaikka kysymys on kokonaisvaltaisesta kaikki merkittävimmät toimialat sisältävästä suhtees- ta. Copus`n (1998, 4) mukaan vaikeudet perifeerisyyttä ilmentävien tekijöiden määrittelemisessä johtunevatkin paljolti siitä, että empiirinen todistusaineisto perifeerisyyden synnyttämistä vaikutuk- sista on moniselitteistä ja epämääräistä.
Suomen kielen sanakirjan tarjoamat määritelmät kertovat periferialle ominaisiksi esitettyjen piirtei- den rinnalla siitä, ettei kysymys ole olennaisesti maantieteellisestä sijainnista vaan mitä suurimmas- sa määrin ”spatiaalisesta arkkityypistä”, kuten Rokkan ja Urwin (1983, 3) periferiaa kutsuvat. Peri- feerisyyttä voi näin esiintyä eri yhteiskuntaelämän aloilla, niin politiikassa, taloudessa kuin kulttuu- rissa (mm. Rokkan & Urwin emt., 2; Salovaara 1989, 82). Maantieteellisesti syrjäisen paikan lisäksi periferia voi esimerkiksi olla kulttuurisesti reuna-alue, kuten nuorisokulttuuri (Arktinen tietotuutti 2/89, 68). Samoin Korhola (1994, 17) näkee periferian olevan muodostumassa sijainnillista käsitettä laajemmaksi käsitteeksi.
Ilmentäessään myös vähempiarvoista tai jollakin tavoin marginaalissa sijaitsemista voinee termien periferia ja perifeerinen tulkita merkitsevän toiseutta. Perinteisesti toiseus-käsitettä on käytetty ranskalaisessa filosofiassa feminiinisen alisteisesta asemasta puhuttaessa.8 Perifeerisyydellä ja toi- seudella voi nähdä yhtymäkohdan jo terminologisella tasolla, sillä ranskan kielessä periferia, la périphérie, on feminiininen sana, kun taas keskustaa, keskipistettä ja keskiötä tarkoittava sana, le centre, on suvultaan maskuliininen. Yleisesti määriteltynä toiseudella tarkoitetaan yksilön tai ryh- män oppositiota, sopeutumattomuutta (itse määrittelisin sopimattomuutta) vallitseviin sosiaalisiin normeihin, valtioon tai muihin instituutioihin, jotka vakiintuneella vallallaan voivat sulkea poik- keamat, toiset, ulkopuolelleen. Tässä merkityksessä toiseus tarkoittaa lähinnä marginaaliin joutu- mista. (Kuhalampi 1994, 62.)
Myös Helne (2002, 20) yhdistää Toisen ja spatiaalisen, sillä toiseus voidaan hänen mukaansa ym- märtää spatiaaliseksi ulkopuolisuudeksi, jolloin on mahdollista puhua toiseuden tiloista. Samoin Paasi (1996, 13) näkee toiseuden ajatukseen sisältyvän usein spatiaalisen ulottuvuuden, sillä Toinen asuu yleensä jossakin muualla, siellä. Toisaalta, vaikka Toinen asuisikin ”täällä” – kuten Kainuu Toisena Suomen mittakaavassa – on Toinen siitä esitetyissä kertomuksissa aina erilainen (emt.).
Alueellinen ja spatiaalinen ulottuvuus ovat tärkeitä toiseuden rakentamisen välineitä. Alueen on kulttuurimaantieteessä nähty sisältävän erottelun meidän ja toisten välillä (Knuuttila & Paasi 1995, 29) ja spatiaalisuus tai alueet ovat olennainen osa luokittelujen syntyä sekä sisältöä. Näin spatiaali- suudella ja tilallisuudella on keskeinen rooli sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia yhteyksiä ja eroja sekä niihin liittyviä merkityksiä konstituoitaessa. (Paasi 1998, 222–223.)
Spatiaalisessa yhteen kokoamisessa esimerkiksi syrjäytyneistä voidaan tehdä Toisia ja näin syntyy käsityksiä siitä, keitä ja millaisia he ovat (Helne 2002, 28). Samoin voi olettaa olevan perifeeriseksi miellettyjen kohdalla, sillä ajatukset periferian asukkaista ovat tyypillisesti stereotyyppisiä ja ho- mogenisoivia. Alueellisten yhteisöjen kohdalla käsitys toisesta perustuukin merkittävässä määrin representaatioiden kollektiiviseen ulottuvuuteen. Tällaisissa esityksissä sosiaalisen yhteisön kollek- tiiviseen muistiin kumuloituneet käsitykset yhdistyvät käytännön kanssa ja muovaavat samalla uutta traditiota. (Paasi 1998, 222–223.)
8 Esimerkiksi Simone de Beauvoir (1980) esittää naisen ja feminiinisen olevan aina Toisia mieheen ja maskuliinisuu- teen verrattuna, jotka taas ovat varsinaisia ja ensimmäisiä.
Samalla toiseuden sisällöt ja representaatiot rakentunevat paljolti niiden taustalla olevien ideologi- oiden ja aatevirtausten kautta. Euroopassa toiseuden representaatioihin voi nähdä vaikuttaneen muun muassa evolutionismin sekä kansallisvaltioiden rakentamisen, joka Käkösen (1989, 57) mu- kaan on ollut keskeinen periferioita tuottanut voima. Suomalaisessa kulttuurisessa ymmärryksessä torjuttuja Toisia ovat olleet erityisesti itäeurooppalaiset sekä Euroopan ulkopuoliset väestöt ja alu- eet. Valkoinen länsieurooppalainen puolestaan on ollut arvostettu ja hyväksytty Toinen ja siihen liitetyt representaatiot yleisesti positiivisia (Paasi 1998, 229).
Perifeerisyyden monisyisen muodostumisen lisäksi sen vaikutukset ihmisten ja alueiden olosuhtei- siin ja elämään ovat varsin monitahoisia. Esimerkiksi maantieteellinen periferia jää helposti myös ajatuksissa toiminnallisesti periferiaksi ja sivuasiaksi (Sipponen 1989, 7) ja käsitykset keskuksesta sekä periferiasta sisältävät maantieteellisten ja spatiaalisten elementtien ohella paljon muutakin (ks.
esim. Mény & Wright 1985, 1). Jos siis perifeerisyyttä tarkastellaan ilman sen kulttuurisia syitä ja vaikutuksia, jäänee usea olennainen asia huomioimatta. Myös Rokkan ja Urwin (1983, 66) huo- mauttavat, ettei periferia voi olla ainoastaan taloudellisesti erityinen vaan perifeerisyys edellyttää myös kulttuurista erilaisuutta. Mielikuvayhteiskunnaksi luonnehditussa nyky-ympäristössä periferia ja keskus-termien kaltaisten spatiaalisten esitysten ja kulttuurisen ymmärryksen merkitys ja vaiku- tukset vain korostunevat.
Ymmärrys tilasta ja ihmisten paikoista
Perifeerisyyteen erilaisissa teorioissa liitetyt tekijät ovat suorassa yhteydessä siihen, miten esimer- kiksi tila, spatiaaliset skaalat ja kulttuuri kulloinkin mielletään. Keskus-periferia -suhdetta tarkastel- taessa tila on tyypillisesti ymmärretty rakenteelliseksi ja näin tilayksiköiden, kuten periferian ja keskuksen, spatiaaliset vaikutukset on nähty niiden suhteen välisenä seurauksena kiinteiksi ja pysy- viksi. Tällaiset käsitykset tilasta ovat olleet tyypillisiä esimerkiksi spatiaalista analyysiä ja alue- maantietoa sisältävälle akateemiselle maantieteelle, alueantropologialle, taloushistorialle ja uus- marxilaiselle sosiologialle. Näkemysten välillä on ollut merkittäviä eroja siinä, millaisissa skaalois- sa keskus-periferia -rakenteiden on ajateltu toimivan. (Agnew 1993, 252.)
Yhdistävää näkemyksille on kuitenkin ollut se, että kulttuuri on ymmärretty dominoivan spatio- rakenteellisen suhteen tuotteeksi eikä muuttuvana käytäntöjen ja ajatusten matriisina, joka aktiivi- sesti välittää skaalasuhteita sosiaalisten prosessien tuotannossa. Näin tilan ja yhteiskunnan on ajatel-
tu kuuluvan vain ulkoisesti yhteen ja skaaloja on käsitelty kiinteinä tai jotakin tasoa ilmentävänä valta-asemana. Tällöin spatiaaliset vaikutukset on mielletty skaalan tuotteeksi sen sijaan, että niiden olisi nähty olevan toisiinsa yhteydessä. (Emt., 252–253.) Samoin kulttuurimaantieteellisen näke- myksen mukaan alueeseen on yleisesti liitetty tietty jäykkyys, pitkäkestoisuus ja kollektiivinen tai sosiaalinen (ei välttämättä kausaalinen) voima yksilön kannalta (Knuuttila & Paasi 1995, 29).
Spatiaalisten tekijöiden vaikutukset ihmisten elämään ovat huomattavia, tiedostettiinpa ne miten hyvänsä. Näin muun muassa siksi, että kaikki sosiaaliset ja kulttuuriset prosessit konstituoituvat tilassa ja ajassa sekä vastaavasti aika ja tila saavat merkityksensä näiden prosessien kautta (emt.).
Arkiymmärrykseen kuuluvasta huomiosta, että kaikelle on joku aika ja paikka, seuraa joukko mää- räyksiä, jotka toistavat sosiaalista järjestystä jakamalla sosiaalisia merkityksiä tiloille ja ajoille (Harvey 1989, 214).
Tilaa koskevista diskursseista (discourses on space) tulee usein tilan diskursseja (discourses of spa- ce), sillä ihmiset käyttävät kieltä luovasti (Shields 1991, 46–47). Ne muodostuvat paikkojen ja alu- eiden havainnoista, maailmasta tilana ja ihmisten suhteesta näiden havaintojen kanssa (emt., 7, 48).
Periferiaksi tai keskukseksi määrittyminen onkin merkityksellistä muun muassa siksi, että tilan ja ajan symboliset järjestykset tarjoavat puitteet kokemuksille, joiden kautta me opimme, keitä ja mitä me yhteiskunnassa olemme (Harvey 1989, 214) ja näin tilan diskurssit ovat ratkaisevia käsityksille itsestä ja todellisuudesta (Shields 1991, 7, 48).
Voidaan nähdä, että periferia ja keskus eivät ole olennaisesti tiettyyn tilaan sidottuja entiteettejä vaan niiden kohdalla on kiinteän aluehahmon sijaan olennaisemmin kysymys mentaalisista, merki- tykseltään muuttuvista konstruktioista. Kun periferiaa ja keskusta tarkastellaan tilasta irrallaan on etuna se, että ne eivät näyttäydy yhtä helposti staattisina ja rajattuina entiteetteinä kuin territorioon, alueeseen tai muunlaiseen tilaan paikannettuina (Lehtonen & Löytty 2003, 9).9 Ne myös määrittyvät aktiivisen toiminnan seurauksena ja esimerkiksi perifeerisyydestä puhuminen tuottaa tai uusintaa tiettyjä tapoja kiinnittää maailmaan huomiota ja jäsentää sitä. Samoin koko yhteiskunnan voi nähdä olevan olemassa jatkuvassa tekemisessä ja tuottamisessa (Karvonen 1999, 95).
Kun periferia ja keskus mielletään vaihtelevamerkityksisiksi spatiaalisiksi organisaatioiksi, näh- dään, että erilaiset alueen spatiaalista rakennetta, kuten kulttuuria, taloutta, luontoa tai muuta vas-
9 Muun muassa populaarikulttuuri tarjoaa esimerkkejä siitä, miten marginaalista voi nopeastikin tulla valtavirtaa (ks.
esim. Pantzar 1989a, 10; Järvinen & Jahnukainen 2001, 143).
taavaa kuvaavat ainekset toimivat alueen ”ideana” (Paasi 1986a, 31). Myös Harle ja Moisio (2000, 44) esittävät, että alueet ovat ensin ideoita, sitten julkisessa ja konfliktuaalisessa keskustelussa ylei- sesti hyväksyttäväksi tarjottuja väitteitä ja lopulta konkreettisia fyysisiä alueita, tilallisia käytäntöjä.
Näin fyysiset tai kuvitellut alueet saavat ihmisten mielissä tärkeän aseman.
Periferian ja keskuksen voi nähdä kuten Rosenqvist (2003, 3) esittää kaupungin ja maaseudun suh- teen, että ne ovat tilasta suhteellisen irrallaan olevia henkisiä, symbolisia tai vertauskuvallisia ra- kennelmia. Rosenqvistin (emt.) ajatusta mukaillen periferia saattaa olla vaikka valtavirrasta poik- keava elämäntapa, epäurbaani käytös tai syrjäseudusta vallitseva stereotyyppinen mielikuva. Usein tällaiset henkiset, symboliset tai vertauskuvalliset sosiaaliset konstruktiot esiintyvät myös tilassa, mutta eivät välttämättä ole spatiaalisia, jolloin ne eivät myöskään järjesty alueiksi tai territorioiksi (emt.). Samoin perifeerisyyden voi nähdä olevan sosiaalinen konstruktio ja symbolinen kategoria (mm. Helne 2000, 186 syrjäytymisestä). Näin esimerkiksi keskus-periferia -suhde on mahdollista ymmärtää ihmisen henkiseksi tilaksi (Salovaara 1989, 82) ja periferia vaikka vihoviimeiseksi kiro- ukseksi, innovaatioiden synnyn kehdoksi, ajattelulliseksi harhaksi tai likaisten ääri-ilmiöiden kuvaa- jaksi (Ilmavirta 1989, 80).
Perifeerisyys ja sentraalisuus on mahdollista ymmärtää myös alueellisiksi maineiksi. Karvonen (1999, 47) määrittelee mainetta olevan sen, mitä jostakin ”mainitaan”, sanotaan, kerrotaan tai esite- tään.10 Periferia-termin kohdalla tämä lienee pitkälti negatiivista ja toiminee huonon maineen ta- voin. Keskukselle puolestaan voi nähdä muodostuneen suotuisan toimintaympäristön. Hyvä maine aikaansaakin toimijoille otollista toimintaympäristöä ja huono maine puolestaan epäsuotuisia olo- suhteita (emt., 18–20).
Maineessa on kyse kulttuurisesta tai sosiaalisesta todellisuudesta, joka saattaa vaikutuksiltaan olla yhtä tyrmäävä kuin fyysinen todellisuus. Näin se on sosiaalinen tosiasia. (Emt., 18, 20.) Maine on olemassa paitsi yksilöiden mielissä, myös yhteisöissä ihmisten keskuudessa (emt., 47), aivan kuten alueelliset ja erilaisia väestöryhmiä koskevat mielikuvat. Shields (1991, 14) puhuukin paikan tai alueen sosiaalisesti ylläpidetystä maineesta. Tällä tavoin perifeerisyydessä ja sentraalisuudessa voi nähdä olevan kyseen tilaulottuvuuden läpäisemien mielikuvien sosiaalisesta rakentumisesta (Knuut- tila & Paasi 1995, 55).
10 Karvosen (1999, 18) mukaan maine on monessa suhteessa imago ja mielikuva -termejä käyttökelpoisempi sana ja liittyy kulttuuriseen ympäristöön sekä viestintään.
Mainetta tuotetaan ja uusinnetaan puhumalla tai muunlaisissa esityksissä (Karvonen 1999, 47). Vas- taavasti perifeeristä mainetta synnyttävät esimerkiksi taideteokset, media ja hallitsevat arvot. Koska ihmiset tulkitsevat esitykset omista lähtökohdistaan, muodostavat niistä käsityksensä ja mahdolli- sesti muotoilevat esitykseksi toisille (emt.), voi perifeerinen maine muuntua, vahvistua tai heiketä siitä esitetyissä näkemyksissä ja vallitsevissa mielikuvissa (emt., 20).
Periferiaksi määrittyminen on paljolti myös erilaisin symbolein ja tunnuksin merkitsemisen tulos.
Symbolit voi nähdä eräänlaisina avainsanoina kertomuksessa alueellisesta yhteisöstä (Paasi 1996, 34). Liittyessään aluetasoihin ne ovat merkityksellisiä perifeerisyyden rakentumisen ja kokemisen kannalta muun muassa siksi, että niiden avulla voidaan tehdä merkitykselliseksi ja legitimoida välit- tömän kokemuksen ja jokapäiväisen ympäristön ulkopuolinen todellisuus territoriaalisessa yh- teydessään ja näin sekä kuvata että oikeuttaa ”meidän” alueemme rajautuminen muihin alueisiin nähden (Paasi 1984, 74–86).
Erityisen tärkeä symboli on alueen nimi, sillä se kokoaa historiallisen kehityksen, tärkeät tapahtu- mat, ajanjaksot ja muistot ja liittää asukkaiden henkilökohtaiset historiat tähän kollektiiviseen perin- töön (Paasi 1996, 35). Kainuuta periferiaksi merkitseviä symboleita lienevät esimerkiksi Nälkämaa- nimi ja alueesta annetut luokitukset, kuten kehitysalue. Vastaavasti pääkaupunkiseutu-termi symbo- lisoi alueen asemaa keskuksena. Koska kulutus on nykyään yhä enemmän merkkien ja symbolien kuluttamista (Karvonen 1999, 28), korostunee myös alueita merkitsevien symbolien rooli yhteis- kunnallisessa tajunnassa. Kiinnikkeenä alueellisen ja yhteiskunnallisen tietoisuuden välillä toimii juuri territoriaalinen symbolismi (Paasi 1986a, 26).
Periferia esityksenä
Perifeerisyydessä voi nähdä olevan kyseen myös representaatiosta, siis symbolisesta kuvaamisesta, havainnon käsitteellistämisestä ja käsitteellistetyn havainnon esittämisestä (Vehkavaara 1994, 173).
Tämä sopii myös näkemykseen perifeerisyydestä maineena, sillä Karvonen (1999, 49) määrittelee maineen jotakin kohdetta koskevien käsitysten ja esitysten tuottamisen sekä uusintamisen proses- siksi. Kulttuurintutkimuksen näkökulman mukaan kielen symbolit eivät esitäkään kohteita sellaise- naan, vaan etuliitteen ”re” mukaisesti ne tulevat aina edustetuiksi kielessä. Tällöin ne esitetään uu- delleen ja toisin eikä kohteena usein ole ”itse todellisuus” vaan sitä koskevat representaatiot. (Leh- tonen 1996, 45–46.)
Representaatioita tuotetaan ja kierrätetään yhteiskunnassa ja niissä on aina kyse jostakin näkökul- masta tuotetusta rakennelmasta, joka olisi voitu rakentaa myös toisin (Karvonen 1999, 47). Keski- näisessä kanssakäymisessään ihmiset siis ”paketoivat” todellisuutta erilaisiin todellisuuden versioi- hin tai selontekoihin, joita he kaupittelevat toisilleen (Jokinen 1999, 130). Näin alueita ja rajoja ku- vaavat kollektiiviset representaatiot ovat luomuksia, jotka ihmiset ovat synnyttäneet heijastamaan menneitä ja nykyisiä sosio-kulttuurisia suhteita (Paasi 1996, 38).
Samalla alueita ja rajoja kuvaavat kollektiiviset representaatiot osoittavat moninaisia ideologioiden muotoja, niillä merkityksellistetään ja legitimoidaan eron tekemisiä (Paasi 1996, 38) sekä tuotetaan sosiaalista integraatiota (Paasi 1998, 223). Muodostetut esitykset rakentavat maailmaa ympäröivän maailman symbolisen rakentamisen sekä jatkuvan valikoinnin kautta (Pietikäinen 2002, 241). Näin jokainen esitetty typologia tai jako perifeerisiin ja sentraalisiin alueisiin on valinta (Alasuutari 1998, 163) ja tekstiin valikoituneet vaihtoehdot kuuluvat suurempaan mahdollisuuksien joukkoon (Fair- clough 1997, 30).
Valinnanmahdollisuus korostaa ihmisten mielissä olevien käsitysten merkitystä (Karvonen 1999, 23). Samoin se mahdollistaa politiikan läsnäolon ja tätä kautta politiikan voi nähdä olevan mukana myös määritelmissä perifeerisyydestä. Esityksiä rakennettaessa tehdyt valinnat ovat representaation politiikkaa (Karvonen 1999, 314) ja siinä valitaan, miltä puolelta asiat olisi nähtävä, missä suhteessa ne merkityksellistetään (emt., 67). Kriittisessä diskurssianalyysissä nähdään, että termien merkitys on sosiaalisesti motivoitunut ja tiettyjen merkkien ja merkitysten yhdistämiselle on olemassa sosiaa- lisia ja poliittisia syitä (Pietikäinen 2000, 210).
Muodolliset valinnat, kuten sana periferia sanan matkailumaakunta sijasta, määräävät paitsi merki- tyksen myös sen, mitä identiteettejä tuodaan esiin, kuinka tiettyä tapahtumaa tai asiantilaa represen- toidaan tai millä tavoin teksti osoitetaan jollekulle (Jokinen 1999, 130). Määrittelijän ja vallan as- pektit ovat näin läsnä representaatio-näkökulmassa, sillä käytännöillä merkitykset kiinnitetään asi- oihin jollakin tietyllä tavalla, jolloin ne pyrkivät asettamaan jonkin monista mahdollisista merkityk- sistä muiden edelle (Hall 1999, 143).
Alasuutarin (1998, 163) mukaan tehdyt jaot ja esitykset suorittavat ”henkisen johtajuuden” tehtävää sikäli, että ne ovat omalta osaltaan tuottamassa subjektipositioita ja kutsumassa esiin kollektiivisia toimijoita. Tällöin toimijat muokkaavat representaatioillaan periferiasta vallitsevaa jaettua kuvaa
(emt.). Koska representaatiot ovat jälleen-esitettyjä, ne eivät ole puhtaasti yksilöiden itsensä ajatte- lemia vaan symbolisia aineksia käytetään omassa käsitysten ja esitysten tuotannossa kierrättämällä ja uusiokäyttämällä niitä (Karvonen 1999, 312).
Representaatiossa periferia siis tehdään läsnä olevaksi turvautuen käytössä oleviin esittämistapoihin sekä niiden sisältämiin normeihin ja konventioihin (Lehtonen 1996, 46). Periferiaa määrittelevä puheavaruus ei kuitenkaan ole vain vanhan toistoa vaan myös ”siirto kielipelissä” (Alasuutari 1998, 162). Kollektiivisissa representaatioissa sosiaalisen yhteisön kollektiiviseen muistiin kumuloituneet käsitykset yhdistyvät käytännön kanssa ja muovaavat samalla uutta traditiota (Paasi 1998, 223).
Perifeerisyydestä vallitsevien mielikuvien tarkastelemista tukee näkemys, jonka mukaan spatiaali- nen representaatio on aina myös sosiaalinen representaatio (Paasi 1984, 16). Alueiden hahmottami- sen tarpeeseen sisältyy joka kerta sosiaalista alkuperää, sosiaalisesti välittyneiden tilallisuuden ka- tegorioitten tulkintaa. Myös silloin, kun tilallisuuden kategoriaa ei liitetä mihinkään konkreettiseen terrestrisen tilan ilmentymään, ovat ajattelun ainekset peräisin sosiaalisesti sisäistetystä tilallisuu- desta. (Emt.) Sosiaalinen ja tilallinen ulottuvuus ovat siis dialektisessa suhteessa keskenään (Juka- rainen & Kuusisto-Arponen 2003, 48).
Periferiasta ja perifeerisyydestä vallitsevien käsitysten sekä mielikuvien voikin nähdä muodostuvan ihmismieliin sosiaalisen ja kielellisen vuorovaikutuksen kautta sosiaalisina representaatioina11. Paa- sin (1996, 11) mukaan maantieteilijöiden keskuudessa vallitsee yhteisymmärrystä siitä, että paikka tulee olevaksi sen asukkaiden diskurssissa ja erityisesti sen tuottamassa retoriikassa. Näin todelli- suudessa voi nähdä olevan kyseen objektin ja subjektin kohtaamisesta sekä toisiinsa suhteutumises- ta, ei niiden ominaisuuksista (Karvonen 1999, 95). Merkitykset rakentuvat, pysyvät yllä ja muuntu- vat vain ihmisten keskinäisessä toiminnassa, kuten puheissa, keskusteluissa, kirjoituksissa ja sym- bolisessa toiminnassa (Jokinen & Juhila 1999, 54).
Alueet, erityisesti omat elinympäristöt, eivät ole ihmisille vain fyysistä rakennetta vaan suuressa määrin jatkuvien sosiaalisten prosessien todentumaa (ks. esim. Paasi 1986a, 27). Kuten Jukarainen ja Tuhkunen (2004, 101) määrittelevät, asuinalueet ovat sosiaalisesti rakentuneita, mutta yksilölli-
11 Sosiaalisella representaatiolla tarkoitetaan tutkielmassa kollektiivista, ihmisten jakamaa ideaa, ajatusta, kuvaa tai tulkintaa jostakin asiasta (Rosenqvist 2003a, 15), laajasti ja populaaristi omaksuttua tietämystä, jolloin asiasta on muo- dostunut tavallaan ”kansankäsitys” (Karvonen 1999, 312). Sosiaaliset representaatiot siis edustavat yhteisöllistä muistia ja jonkin asian kulttuurista olemassaoloa sekä ihmisten ajattelussa että keskinäisessä kommunikaatiossa. Näin ne ovat osa luonnollistunutta symboliympäristöä. (Emt.)
sesti elettyjä ja koettuja ympäristöjä. Onkin mahdollista puhua sosiaalisesta spatiaalisuudesta: yh- teiskunta on järjestynyt tilallisesti, mutta tilat ovat sosiaalisesti rakentuneita (Jukarainen & Kuusis- to-Arponen 2003, 47–48). Territoriaaliset yksiköt saavat rajansa sekä identifioituvat spatiaalisen rakenteen erityisinä yksiköinä ja alueelliset muutokset tapahtuvat juuri sosiaalisten käytäntöjen kautta (Paasi 1996, 34).
Koska perifeerisyys ja yleisemmin alueellisuus nousevat erisuuntaisista sosiaalisista sekä materiaa- lisista käytännöistä ja intresseistä, on niiden rakentumisessa olennaisesti kyse mentaalisten rep- resentaatioiden tuottamisesta ja uusintamisesta (Paasi emt., 37). Alue on mentaalinen luokitteluväli- ne ja osa prosessia, jossa yhteiskunnan institutionaalisesti välittyvät rakenteet, kuten poliittiset, kult- tuuriset, taloudelliset ja hallinnolliset prosessit, uusintuvat jatkuvasti yksittäisten toimijoiden kautta (Paasi 1986a, 29).
Keskus-periferia -suhteisiin, samoin kuin muuhun sosiaalisen ja materiaalisen maailman alueelli- seen jäsentymiseen ja merkitysten muodostumiseen liitetyllä tilan käsitteellä ei itsessään ole kausaa- lista voimaa sosiaalisen toiminnan jäsentymiseen. Sen sijaan konstruktiivisessa mielessä sosiaalisen ja spatiaalisen voi nähdä olevan toistensa konstituentteja. (Knuuttila & Paasi 1995, 33.) Näin tila on sosiaalisesti ja kulttuurisesti konstituoituva ilmiö, joka samaan aikaan myös konstituoi sosiaalista ja kulttuurista todellisuutta (emt., 54; Paasi 1998, 222–223). Tämä merkitsee sitä, että vaikka alueet tai tilallisuus eivät tuota sosiaalisia ja kulttuurisia luokitteluja, ne ovat olennainen osa esimerkiksi peri- feerisyys-luokituksen syntymisessä ja sen representaation sosiaalisessa käytännössä. (Knuuttila &
Paasi 1995, 54; ks. myös Paasi 1998, 222–223.)
Myös alueellisten ja sosiaalisten ryhmien luokittelut ovat sosiaalisen prosessin tuotteita, jotka on luotava (Paasi 1986a, 74). Alueellisten yhteisöjen kohdalla luokittelujen merkitys korostuu, koska lähtökohdaksi tulee itsessään sosiaalinen luomus, alue, eikä yhteisö itse. Samoin yhteisötietoisuu- den syntyminen edellyttää, että joku tekee nuo luokittelut, luo yhteisölle symbolijärjestelmät sekä tuo ne ihmisten tietoisuuteen. (Emt., 40.) Kielellä on tässä sosiaalisen elämän rakentamisessa esittä- vä tehtävä (Jabri 1996, 128). Tyypillisiä esimerkkejä sosiaalisesti luoduista alueellisista luokitteluis- ta ovat maakunnalliset yhteisöt ja suomalaiset ”heimot” (esim. Knuuttila & Paasi 1995, 56; Paasi 1986a, 74, 215). Tällaisia ryhmiä määrittäviä identiteettejä luotaessa sen jäsenet tyypillisesti deper- sonifioidaan olettamalla heille stereotyyppisiä kollektiivisia piirteitä (Paasi 1984, 59).
