Ensiapua tiedekirjoittajalle näkymä

määritelmä viittaa tieteen (edisty- viin ja muuttuviin) teorioihin, se ei sido paranormaalien ilmiöiden aitoutta tai epäaitoutta arkikoke- muksen ontologiaan. Tällöin voi- daan jättää ainakin monien para- normaalien ilmiöiden totuusarvo avoimeksi: tulevaisuuden tieteelli- set teoriat voivat osoittaa tietyn pa- ranormaalin ilmiön aidoksi, eli ky- seistä ilmiötä koskevat uskomukset ovatkin tosia.

KIRJALLISUUS

Braude, Stephen E. (1979). ESP and Psychokinesis: A Philosophi- cal Examination. Philadelphia:

Temple University Press.

Kirjoittaja on uskonnonfilosofian dosentti Helsingin yliopistossa.

58

säänsä erittäin heterogeenisen jou- kon. Vaihtelua on niin aiheissa, si- sällössä, laadussa kuin resursseis- sakin. Usea tieteentekijä varmasti haaveilee voivansa julkaista joskus väri- ja kuvakylläisen, kalliille pape- rille painetun teoksen ammatillisen intohimonsa kohteesta. Useim pien totuus jää kuitenkin pehmeiden kansien sisään, mustavalkopainon jäljeksi. Kustannusalan realitee- tit ovat ymmärrettävät. Parinsadan kollegan keskuuteen leviävään kir- jaan on turha satsata omaisuuksia.

Kallis ei kuitenkaan tarkoita au- tomaattisesti hyvää, eikä halvan tar- vitse olla synonyymi huonolle. Jos Työterveyslaitoksella kustannus- toimittajana työskentelevää Virve Mertasta on uskominen, onnistu- nut tietokirjoittaminen on ennen kaikkea perehtyneen suunnittelun, tarkan harkinnan ja virman luo- vuuden summa. Tuoreessa teokses- saan hän tarjoaa tukun perustietoa tulevalle tietokirjailijalle. Opas käy kirjoitus- ja kustannusprosessin läpi alkeista lähtien, tiiviissä muo- dossa. Ensimmäistä kirjaansa hah- mottelevalle tutkijalle teos tuntuu lähes välttämättömältä, mutta aja- tuksia ja vinkkejä riittää myös ko- keneemmalle kirjoittajalle.

Oikeaoppisen tietokirjoittamisen vaikeus

Ohjeet jäävät helposti sanoiksi jos vastaanottaja ei tiedä, mitä nii- den avulla tulisi tavoitella. Niin- pä Mertanen ujuttaa tekstinsä lo- maan pohdintaa siitä, millainen hyvän tietokirjan tulisi olla. Yksi- selitteisen määritelmän luominen on tietenkin mahdotonta. Kirjojen taustamotiivit vaihtelevat ja yleisöt ovat erilaisia. Myös aihepiirit niihin liittyvine esitystapoineen ohjaavat kirjan luonnetta. Joitakin yleisiä

ensiapua

tietokirjoittajalle

Virve Mertanen: Tietokirjoittajan käsikirja. Vastapaino 2007.

Kansalliskirjaston vapaakappale- osaston mukaan Suomessa julkais- tiin vuonna 2005 lähes 9 000 tieto- kirjaa. Tiedekirjallisuuden verkko- kauppa Granumin myyntilistoil- ta löytyy hieman yli 1 200 viime vuonna julkaistua nimikettä. Lu- vut ovat hämmästyttävän suuria.

Vaikka seuraan tiedekirjamarkki- noita suhteellisen aktiivisesti, kulki silmieni läpi viime vuonna viitisen- kymmentä tietokirjaa. Syvällisen tuttavuuden muodostin noin kol- meenkymmeneen. Sekin ylittänee tietokirjallisuuden kulutuksen yk- silökohtaisen keskiarvon.

Markkinoiden suuruuteen näh- den suomalainen tietokirjatehtailu on ilahduttavan ahkeraa. Komeat julkaisuluvut kätkevät kuitenkin si-

luonnehdintoja voi kuitenkin esit- tää – tietäähän lukija jo muutaman sivun jälkeen, onko käsillä oleva kirja temmannut mukaansa.

Jokainen osaa varmasti antaa jonkinlaisia määritelmiä onnistu- neelle kirjalle. Silti, paradoksaalis- ta kyllä, vain muutamat osaavat kir- joittaa sellaisen. Hyvän tietokirjan pitäisi pystyä esittämään asiansa nasevasti, mutta riittävän kattavas- ti ja syvällisesti. Kielen pitäisi olla sujuvaa, varmaa, värikästäkin. Ku- vien pitäisi tukea tekstiä ja syventää tunnelmaan. Kirjoittajan otteen tu- lisi olla asiantunteva, mutta ilman turhaa kaitsemista tai ylenkatset- ta. Vaatimukset ovat kovat ja täyt- tyvät vain toisinaan. Toisinaan syy on lepsussa toimittamisessa, mutta useimmiten ongelman juuret ulot- tuvat kirjoittajaan asti. Tämän tästä käteen osuu kirja, josta välittyy kir- joittajan epätieto siitä, miksi tai ke- nelle hän on ylipäänsä kirjoittanut kirjan. Kun perusta on tällainen, on kurssia vaikea korjata, vaikka tek- niset ja rahalliset puitteet olisivat- kin kunnossa.

Kirjaa kirjoitetaan lukijalle. To- teamus on banaali, mutta ylittämät-

T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 0 8

59

lähtee liikkeelle. Hän nimittää lu- kijan kirjoittajan asiakkaaksi ja kir- joittajan lukijan palvelijaksi. Mitä paremmin kirjoittaja tuntee koh- teensa ja sen tarpeet, sitä täsmäl- lisemmin hän pystyy räätälöimään palveluksensa. Vaikka kustantajat tahtovat harvoin rajata kirjojen lu- kijakuntaa liian tarkasti, vain harva kirja kykenee tarjoamaan kaikille kaikkea, ainakaan sisällön latistu- matta tai pintapuolistumatta. Siksi Mertasen lähtökohtainen vaatimus kohdeyleisön selkeästä hahmotte- lemisesta on helppo allekirjoittaa.

Keskustelu on helpompaa, kun toi- sena osapuolena on tuttu yleisö.

Nykyinen informaatiotulva on asettanut tietokirjan kiinnostavaan asemaan. Yhtäältä hyvälle tietokir- jalle on yhä suurempi tilaus, sillä kasvava tiedon määrä tuntuu vain kasvattavan ihmisten tiedonjanoa.

Tietämisen merkitys korostuu sik- sikin, että saatavilla olevan valtava tietomäärä pitää osata suhteuttaa johonkin. Toisaalta ihmisten huo- miosta kilpailee yhä useampi me- dia. Internet toimii jo monen pää- asiallisena tiedonlähteenä. Sano- ma- ja aikakauslehdet julkaisevat kiinnostavia tiedeartikkeleita ja tietolaatikoita päivittäin. Nopean – ja yllättävän usein riittävältä tun- tuvan – perustietämyksen voi saa- da aiheesta kuin aiheesta avaamat- ta ensimmäistäkään kirjaa. Siitä huolimatta tietokirja tuntuu edel- leen ajankohtaiselta formaatilta, jo- ta paitsi tuotetaan myös kulutetaan ahkerasti. Loppuluvussaan Merta- nen nimeää kirjan hyväksi, helpok- si ja demokraattiseksi tavaksi jakaa tieto niille, jotka tahtovat ottaa sitä vastaan. Kirja on hänen mukaan- sa verraton käyttöliittymä; vaikka ajan hammas kalvaa paperiakin,

tuntuu konkreettinen kirja tur- vallisemmalta tavalta säilöä tietoa, kuin elektroninen muoto. Tarvit- taessa kirja on aina saatavilla. Sen kulutus ei ole paikkaan ja tiettyihin ohjelmiin sidottua. Siihen voi pala- ta vielä vuosien päästä. Tietokirjan ajallista kaarta pohtiessaan Merta- nen siteeraa osuvasti konkarikir- joittaja Anto Leikolaa:

”Tietokirjojen ikä on yleensä lyhyt, koska tieto vanhenee nopeasti. Hyvin kirjoitettuja tietokirjoja luetaan sadan- kin vuoden kuluttua, mutta ei niiden esittämän – taatusti jo vanhentuneen – tiedon vuoksi vaan siksi, että ne on hyvin kirjoitettu.” (s. 27)

Kustantajaa tällainen potenti- aali tuskin lohduttaa. Se, samoin kuin kirjoittaja, haluaa teokselle lu- kijan tässä ja nyt. Vuorovaikutteiset ja luonteeltaan kirjaa dynaamisem- mat mediat haastetaan yhä useam- min niiden omin keinoin. Monesti tuloksena on kuitenkin vain silmän- kääntötemppu; pinnallisesti tai jopa sensaatiohakuisesti kirjoitettu kirja, jossa runsas kuvitus tai kärjistetty sanoma peittää vain vaivoin alleen sisällöllisen hataruuden. Aivan kuin suurten massojen tavoittelun pitäisi automaattisesti merkitä riman las- kemista alle aloituskorkeu den. Toi- sinaan haasteeseen vastataan kui- tenkin mielekkäällä tavalla; visuaa- lisesti kiinnostavalla kokonaisuu- della, joka haastaa lukijan sopivan älylliseen kanssakäymiseen. Mer- tanen toteaakin, että tietolaatikoi- den, hyperlinkkien ja yksityiskoh- tien kirjoma Internet ei pysty vä- littämään draaman kaarta samalla lailla kuin kirja, jonka vahvimpiin puoliin kuuluu kyky rakentaa tari- na kokonaisuudeksi.

Kokonaisuus välittyy kuitenkin vain sille, joka jaksaa seurata juon- ta alusta loppuun. Tuskin yksikään kirja onnistuu vangitsemaan ylei-

sönsä pelkän aihepiirin perusteel- la. Sen sijaan raskassoutuinen sisäl- tö pudottaa sinnikkäänkin lukijan, vaikka aihe itsessään olisi kiinnos- tava. Niinpä esimerkiksi kielenkäy- tön tulisi vastata lukijan osaamista.

Varsinkin niillä aloilla, joilla eng- lanti on johtava työkieli, vaarana on selkeän ja sujuvan käsitteistön puu- te tai sen laiska käyttö. ”Sanatanke- rot” ja koukeroinen kieli saattavat mieltyä joillekin osaksi ammatti- identiteettiä, mutta viestinnän vä- lineinä ne ovat poikkeuksetta keh- noja. Yleistajuisen sanaston lisäksi Mertanen kehottaa tekstin lajien – kuvauksen, kerronnan ja dialogin – luovaan ja monipuoliseen käyt- töön. Hän toteaa tyylin kirjoittajan tavaksi puhua. Tietokirja on viime kädessä sen keskustelun muoto, jossa tiedemaailma kommunikoi ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Siksi sen tulisi välttää ymmärryk- sen ohittavaa monologia viimei- seen asti.

Kirjoittamisen lähtökohdat kuntoon

Onko Tietokirjoittajan käsikirja sitten hyvä tietokirja? Ainakin se on selkeästi teemoitettu teos, jossa yleiset totuudet vuorottelevat risti- riidattomasti kirjoittajan omien nä- kemysten kanssa. Mertanen ilmoit- taa suunnanneensa teoksen ennen kaikkea ensikertalaiselle, mutta to- teaa ajatelleensa myös kokeneem- paa kirjoittajaa, jolta puuttuu yleis- tajuisen tekstin tuottamisen rutii- ni. Ensin mainituille avainkappa- leita ovat kirjoitus-, toimitus- ja kustannusprosesseja perusteelli- sesti esittävät luvut, jälkimmäisiä auttaa Mertasen pohdinta hyvän tekstin tunnusmerkeistä sekä osu- vasta kuvien käytöstä. Teoksen lo- pussa on laaja mutta perusteltu lii-

60

teosio, jossa työn tueksi tarjotaan niin oikeinkirjoitusohjeita, kor- jauslukumerkkejä kuin kustannus- sopimuksen mallikin.

Teosta ymmärtääkseen ei tar- vitse juuri tuntea kustannusalaa, tosin hatarakin pohjatuntemus hel- pottaa alan totunnaisuuksien ym- märtämistä. Mertanen sortuu kii- tettävän harvoin ammattisanaston turhaan käyttöön ja silloinkin teok- sen lopusta löytyvä sanasto auttaa karikon yli. Monelle lukijalle useat teoksen esittämistä julkaisuproses- sin vaiheista ovat varmasti tuttuja, mutta johdonmukaisen otsikoin- nin myötä lukijan on helppo suun- nistaa juuri niille alueille, joista hän kaipaa lisätietoa.

Rakenteeltaan teos myötäilee löyhästi toimitusprosessin kaar- ta, painottuen kuitenkin sen alku- päähän. Mertanen korostaa suun- nittelun ja esityön merkitystä; tek- niseen muotoiluun, kustantajan rooliin ja tekijänoikeudellisiin ky- symyksiin päästään vasta reilus- ti puolivälin jälkeen. Suurimman painoarvon saa tekstin sisällön, ra- kenteen sekä ulkoasun suunnitte- lu. Ratkaisu on kohdeyleisö ja tieto- kirjojen yleisimmät synnit huomi- oon ottaen täysin perusteltu. Mo- nessa kohdassa aistii, että teoksen on laatinut kustannustoimittaja, jo- ka haluaa helpottaa omaa työtään karsimalla lastentaudit jo synny- tysvaiheessa.

Vaikka Tietokirjoittajan käsikir- jaan on hyvä perehtyä jo ennen kir- joitusprosessin alkua, tukee teok- sen rakenne myös jatkuvaa käyt- töä. Ydinasiat on ryhmitelty varsi- naisen tekstin oheen tehokkaisiin laatikoihin, joihin on helppo pa- lata tämän tästä. Monet laatikois- ta on jäsennelty muistilistan omai- siksi. Vaikka jotkut tietoiskut – esi-

merkiksi torsoksi jäävä Raymond Queneaun tyyliharjoituksia esitte- levä lajitelma sivulla 35 – tuntuvat rikkovan tekstiä enemmän kuin tu- kevan sitä, vastaa laatikoiden run- sas käyttö teoksen luonnetta mal- likelpoisesti. Muistilistojen lisäk- si Mertanen on ujuttanut laatikoi- hin esimerkiksi Internet-linkkejä ja kustantajien sekä tekijänoikeuk- sia vaalivien instanssien yhteystie- toja. Tämän kaltaisella informaa- tiolla on tapana vanhentua huike- aa vauhtia, mutta ajankohtaisina pysyessään nämä lisukkeet tuovat teoksen miellyttävän lähelle tieto- kirjoittamisen käytäntöä.

Selkeitä puutteita on vaikea osoittaa. Hyvän tietokirjan omi- naisuuksista voisi toki esittää lo- puttomiin mielipiteitä ja aforisme- ja, mutta sellainen ei kuulu opas- kirjan tehtäviin. Mertasta voi pi- kemminkin kiittää siitä, että hän tuo äänensä ja mielipiteensä kuu- luville ilman että tekstiin tarttui- si jankuttamisen tai saarnaamisen makua, tai että varsinainen pää- asia hautautuisi agendan alle. Te- osta lukiessa jää kaipaamaan oike- astaan vain kahta asiaa. Ensinnäkin Tietokirjoittajan käsikirja on suun- nattu turhan selvästi monografian tekijöille. Vaikka monet neuvoista ovat laajennettavissa hyviä toimi- tustapoja koskeviksi, olisi kirjoitta- ja voinut esitellä toimittajan roolia hieman laajemmin. Tällöin teos oli- si palvellut myös toimitettujen eril- listeosten tai tiedelehtien tekijöitä.

Toinen, vähäpätöisempi huomau- tus koskee ulkoasua käsittelevää kappaletta, jossa Mertanen selittää varsin tarkasti, millaisia ovat hyvät kuvat, taulukot tai diagrammit. Tä- hän listaan olisi sopinut myös ly- hyt katsaus hyvän kartan ominai- suuksista – sen verran usein sijain-

titiedon esittäminen ja kartografi- an perusteet tuntuvat unohtuvan kotimaisista tietokirjoista.

Toisinaan silmä tarttuu myös kirjoittajan tyyliin. Taloudellisen asiatekstin lomassa esitetyt esimer- kit ovat pääsääntöisesti onnistunei- ta ja kerrontaa elävöittäviä, mutta tämän tästä mukaan tarttuu myös hieman irrallisempia tai jopa näsä- viisaita huomautuksia. Myös luki- jan satunnainen sinuttelu luo aa- vistuksen holhoavaa tunnelmaa.

Näitä pieniä rikkoja ei kuitenkaan välttämättä edes noteeraisi, mikäli Mertanen ei olisi teoksensa alussa valpastuttanut lukijan aisteja tyyli- keinojen tarkkailuun.

Kokonaisuutena Tietokirjoitta- jan käsikirja on tiivis ja pätevä opas, josta välittyy kirjoittajan innostus aihettaan kohtaan. Mertanen esit- tää monivaiheisen ja -syisen jul- kaisuprosessin ihailtavan loogise- na kokonaisuutena ja onnistuu tuo- maan käytännön ja ideaalin niin lä- helle toisiaan kuin se on tällaisessa aihepiirissä mahdollista. Teoksen lukeminen ei ole tietenkään avain täydellisen kirjan luomiseen, mut- ta se kiinnittää huomioita asioihin, joista jokainen kirjoittaja voi saa- da jotakin irti. Tärkeimmän sa- nomansa Mertanen levittää rivien väliin koko teoksen mitalle. Hän osoittaa tietokirjan laatimisen her- käksi tapahtumaksi, joka voi men- nä monilla tavoin pieleen kirjoitta- jasta huolimatta. Sitä varmempaa kuitenkin on, että hyvä kirja ei voi syntyä ilman kirjoittajan onnistu- nutta panosta.

Kirjoittaja on kulttuurimaantieteen jatko­opiskelija Helsingin yliopistossa sekä Terra­lehden toimitussihteeri.