T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
62
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
nen eli Maan pieneliöiden pääsy planeetalle ei nouse esille.
Hyvin pitkällä aikajänteellä Mars saattai- si olla muutettavissa ympäristöltään suotuis- ammaksi eli maankaltaistettavissa. Tuollaisessa hankkeessa olisi kyse kenties tuhansien vuo- sien aikajänteistä ja resurssivaatimuksiltaan mammuttimaisesta projektista. Olisiko moinen edes mahdollista? Ja kuten Hotakainenkin tote- aa, moiseen ihmiskunnalla ei ehkä ole moraa- lista oikeutta – kun olemme omaakin planeet- taamme muokanneet hyvin laajassa mittakaa- vassa kovin hallitsemattomasti.
Kaksi viimeistä lukua keskittyvät Marsiin ja modernimpaan kulttuuriin eli (lähinnä tieteis- kirjallisuuden ja muun populaarikulttuurin) marsilaisten muuttumiseen tietämyksen kas- vun myötä. Kirjan loppu luo läpileikkauksen moderneihin myytteihin (mm. Marsin kasvot), musiikista postimerkkeihin, mainoksista lelui-
hin ja toki aina salaliittoteorioihin saakka.
Liitteet ja kattavat täydentävän lukemisen luettelot nostavat sen pisteen i:n päälle.
Hotakaisen ansiokas ja kattava yleisesitys Marsista on kirja, joka antaa suurelle yleisölle paljon uutta ja laajan näkemyksen. Teos ei ra- jaudu vain luonnontieteisiin, mikä entisestään lisää sen potentiaalista mielenkiintoa. Ja vuosi- kausia sodanjumalan planeettaa työkseen tutki- neellekin teos antoi uusia tiedonmurusia ja oi- valluksia!
Kirjoittaja on työskennellyt 1980-luvun lopulta Il- matieteen laitoksessa Marsin kaasukehän sääilmi- öiden tutkijana. Helmikuun alusta hän on työsken- nellyt Euroopan Avaruusjärjestön palveluksessa SOHO-satelliitin Science Operations -koordinaatto- rina NASA:n Goddard Space Flight Center Green- beltissa Marylandissa.
Olivia Judson: Tohtori Tatjanan seksineuvo- ja koko luomakunnalle. Suom. Iiris Kalliola.
Tammi 2005, 279 sivua.
Alkusyksystä 2005 Helsingin Sanomien kulttuu- risivuilla käytiin vilkas keskustelu tietokirjalli- suuden kustantamisesta Suomessa. Toiveet ja kysymykset olivat samoja kuin jo reilut kym- menen vuotta sitten: miksi ”isot” ovat luopu- neet tieteellisestä kirjallisuudesta? Omakoh- taisesti koin tämän, kun esittelin kustantajille Rakkauden evoluutio -kirjani luonnoksia. Toises- ta isosta kustannusyhtiöstä kysyttiin, voisinko kirjoittaa enemmän kuin 7 päivää -lehdessä. Toi- sessa taas toivottiin Robin Bakerin kaltaista tyy- liä. Tällä kenties tarkoitettiin sitä kepeyttä ja/tai sensaatiohakuisuutta, jota esim. Bakerin Sperm Wars -kirja edustaa.
Onneksi tilanne ei ole niin mustavalkoinen kuin julkinen keskustelu tai edellä mainitut ko- kemukseni antavat ymmärtää. Esimerkkinä poikkeuksesta toimii vaikkapa Tammen kus- tantama eläinten seksistä kertova teos Tohtori Tatjanan seksineuvoja koko luomakunnalle. ”Tatja-
nassa” on kattavat hakemistot (jopa lajien lati- nankieliset nimet löytyvät helposti) ja peräti 34 sivun kirjallisuusluettelo. Teos on myös onnis- tunut sekä suomennoksen että ulkoasun suh- teen. Vaikka aiheena on seksi, sillä ei mitenkään mässäillä – ainakaan samalla tavoin kuin omis- tamassani englanninkielisessä laitoksessa, jon- ka kansipapereissa on viisi paria parittelevia eläimiä sekä kuva nuoresta ja kauniista kirjaili- jattaresta, Olivia Judsonista, viekoittelevan kut- suvassa asennossa.
Turhia piloja vai tietokirjallisuuden uusi lajityyppi?
Kuka siis on Olivia Judson ja mikä ihmeen toh- tori Tatjana? Judson on vuonna 2000 edesmen- neen akateemikkomme, William Hamiltonin, viimeisiä oppilaita. Biologisen tietämyksen voi siis olettaa olevan huippuluokkaa. Tatjana taas on pienessä työryhmässä syntynyt, ensimmäi- sen kerran The Economist -lehdessä esiintynyt seksipalstaa pitävä mielikuvitushahmo, jolle
Kuka pelkää tohtori Tatjanaa?
Osmo Tammisalo
I T T E E E S
SÄ
TA
PAHT UU
63
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
eri eläinlajit esittävät seksiin liittyviä ongelmi- aan. Kirja perustuu tällaisiin kuvitteellisiin ky- symyksiin ja niille annettuihin perusteellisiin vastauksiin.
Mehiläiskuningatar esimerkiksi utelee Tatja- nalta, miksi hänen rakastajansa kuolevat ja jät- tävät sukupuolielimensä hänen sisäänsä. Siira- koiras taas kyselee, ovatko kaikki hänen haa- reminsa naaraat sittenkään naaraita ja turkki- lokoiras ihmettelee, miksi hänen ennen niin ihanasta ”eukosta on tullut hirveä nalkutta- ja”. (Nalkuttaminen tässä yhteydessä tarkoit- taa, että turkkilonaaras yrittää estää koirastaan päästämästä ilmaan muita naaraita houkuttele- via feromoneja).
Teoksen nimi on suora suomennos alkupe- räisestä: Dr Tatjana’s Sex Advice to All Creation.
Yhdysvalloissa kritisoitiin nimessä olevaa ter- miä ”creation”, sillä ID-kreationismi on siellä monien tutkijoiden mielestä jo merkittävä uhka evoluutiobiologiselle tutkimukselle. Suomeen
”luomakunta” sopinee paremmin, sillä kreatio- nismi ei täällä ole saanut vastaavanlaista jalan- sijaa. (Haluaisin uskoa, että yksi syy tähän on siinä, että pappimme ovat akateemisesti kou- lutettuja.) Sen sijaan nimitys ”tohtori Tatjana”
sopinee näille pituusasteille huonommin, otta- en huomioon mielikuvat venäläisten osuudesta Suomen seksibisneksessä.
Suurempi ongelma kirjassa on se, että vaik- ka lähes kaikki ovat kiinnostuneet joko seksin harrastamisesta tai sen seuraamisesta kuka pa- rittelee kenenkin kanssa, harva on kuitenkaan kiinnostunut eläinten seksistä. Ja vielä harvem- pi lienee innostunut hyönteisseksistä, vaikka hyönteisillä seksuaalikäyttäytyminen ja -psy- kologia (jos sitä sanaa voi käyttää) onkin kaik- kein monimuotoisinta, anatomisista rakenteista puhumattakaan.
Judson näyttää tiedostaneen, että eläinsek- si sellaisenaan on monien mielestä yksinkertai- sesti tylsää. Tatjanan sinänsä erittäin asiapitoi- set ja perinpohjaiset vastaukset nimittäin pur- suavat lukijoita kosiskelevaa kujeilua ja keljui- lua. New Scientist -lehden arvioitsija jopa moit- tii Judsonia siitä, että hän on suoraan omaksu- nut entisen työpaikkansa, The Econimist -lehden pilkallisen tyylin. Olen asiasta kutakuinkin sa- maa mieltä: biologisten faktojen päälle liimattu ja paikoitellen jopa ylimielinen leikkimielisyys ei tee asiaa yhtään mielenkiintoisemmaksi.
Toisaalta on selvää, että mielipiteet jakau- tuvat juuri teoksen vitsien suhteen. Osa kirjan arvioijista selvästi ajattelee, että tietokirjailijan (ja tutkijan) on oltava surullisen hahmon ritari;
toisten mielestä tieteen popularisoijan taas pi- tää joskus revitellä. Onpa esitetty arvioita, että Judson on jopa luonut tietokirjallisuuden uu- den lajityypin.
Aktiiviset naaraat ja pariutuminen
Koska kirjassa on kiinnostavia esimerkkejä ja lajeja satamäärin, teoreettiset pohdinnat jää- vät väkisinkin hieman taka-alalle. Tällaises- sa tilanteessa on vaarana, että esiin nostetut ta- paukset eivät ole teorioiden kannalta tasapuo- lisia. Judsonin valinnat esimerkiksi korosta- vat eläinnaaraiden promiskuiteettisuuden ylei- syyttä, vaikkapa seuraavasti: ”Luonnonvalinta näyttää usein hymyilevän hutsuille. Sori, pojat”
[1]. Päätyessään tällä tavoin painottamaan naa- raiden taipumuksia useisiin sukupuolikump- paneihin Judson tulee laiminlyöneeksi joitakin hyödyllisiä teorioita.
On toki totta, että aiemmin naaraat on vir- heellisesti nähty yksiavioisuuteen pyrkivi- nä kainoina sievistelijöinä. Judsonin esimerkki koskee 1940-luvulla esitettyä ns. Batemanin pe- riaatetta, jonka mukaan koiraat (myös ihmisel- lä) ovat taipuvaisempia harrastamaan irtosuh- teita. Naaraat taas investoivat lisääntymiseen harvalukuisempia ja kalliimpia munasoluja, jo- ten niiden ”kannattaa” periaatteen mukaises- ti olla valikoivampia ja pidättyvämpiä. Judson väittää, että Batemanin periaate on kuitenkin yksinkertaisesti väärä: ”Useimpien lajien naa- raat ovat pikemmin lutkia kuin leidejä.”
Judson on oikeassa siinä, että monien laji- en naarailla on intressinsä moniin kumppanei- hin siinä missä koiraallakin. Parittelemalla use- an kumppanin kanssa naaras saattaa esimerkik- si pyrkiä hedelmöityksen varmistamiseen, ruo- an tai jälkeläishoivan hankkimiseen koirailta tai jälkeläisten geneettisen laadun ja/tai monimuo- toisuuden takaamiseen (Tammisalo 2005).
On kuitenkin huomattava, että käyttäyty- misen ymmärtämistä ja ennustamista ei palve- le se, että ryntäämme ääripäästä toiseen. Toisin kuin Judson antaa ymmärtää, sukupuolten vä- lillä on nimittäin monenlaisia seksuaaliseen va- likoivuuteen, pidättyvyyteen ja kilpailullisuu- teen liittyviä eroja. Se osapuoli, joka investoi jälkeläisiin enemmän (yleensä naaras), on pää- sääntöisesti pidättyväisempi ja valikoivampi.
Vähemmän investoiva (yleensä koiras) taas kil- pailee valikoivamman osapuolen suosiosta. Ro- bert Triversin (1974) esittämä teoria koiraiden ja naaraiden tekemien jälkeläisinvestointien eros-
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
64
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
ta siis edelleen ennustaa erittäin hyvin suku- puolten käyttäytymistä.
Edellä oleva kritiikki koskee toki vain pie- nenpieniä painotuseroja: myös Judson huomioi koiraiden välisen ankaran kilpailun, joka ilme- nee jopa kasvimaailmassa. Esimerkiksi erään orkideakasvin emikukat sulkevat ovensa heti pölytyksen jälkeen. Tämä on luonut valintapai- neen hedekukkien väliselle ”väkivaltaiselle”
kilpailulle:
”Kasveilla taistelut mies miestä vastaan eivät kuiten- kaan tule kysymykseen. Kasvi suuntaakin aggression- sa onnettomaan välittäjään: mehiläiseen. Hedekukat viskovat niiden sisään uskaltautuvan mehiläisen päälle tahmeita siitepölymöhkyjä. Erään lajin kukka paiskaa siitepölyn ällistyttävällä 323 senttimetrin se- kuntinopeudella.”
Mehiläiset eivät kuitenkaan pidä tällaisesta höykytyksestä. Niinpä saatuaan painavan siite- pölylastin ne Tatjanan mukaan välttävät kaik- kia hedekukkia ja käyvät enää vain lempeissä emikukissa.
Kuten todettua, eläinnaaraat eivät ole rau- haa rakastavia emikukkasia, vaan niilläkin on monia syitä käyttäytyä aggressiivisesti. Ensim- mäisenä syynä naaraiden kiivaudelle Judson/
Tatjana mainitsee koiraspulan. Sitä esiintyy etenkin lajeilla, joilla koiraat ottavat merkittä- vässä määrin osaa jälkeläisten hoivaan. (Koko- naan yksinhuoltajakoiraita löytyy eniten lajeil- la, joilla hedelmöitys on ulkoinen; tällöin koiras voi olla varma siitä, että se on jälkeläisten siittä- jä.) Toinen syy naaraiden taisteluhaluihin löy- tyy koiraiden välisistä laatueroista. Jos huippu- koiraiden kanssa parittelusta koituu merkittä- vää lisääntymisetua, niistä kannattaa taistella.
Kolmantena selityksenä mainitaan pitkäaikai- set parisuhteet. Judsonin mukaan parisuhteita muodostavien lajien naaraat puolustavat suh- teitaan ensinnäkin hyökkäämällä mahdollisia kilpailijoita vastaan. Lisäksi naaraat ”hämmen- tävät ja piinaavat hairahtunutta koirasta niin paljon kuin suinkin.”
Yksiavioisuudesta
Ihmisen lisääntymispsykologian kannalta kir- jan kiinnostavimmat osat liittyvät juuri pitkien parisuhteiden syihin. Niistä Judson/Tatjana sa- noo seuraavaa: ”yksiavioisuus kehittyy popu- laation kaikkien jäsenten toimintamalliksi vain, jos se on sekä koiraiden että naaraiden etujen mukaista, eli pysyvässä parisuhteessa elävät
saavat enemmän jälkeläisiä kuin vakiintumat- tomat.”
Tämä yleistys pitää paikkansa, vaikka se ei teekään oikeutta sille seikalle, että toinen suku- puoli ja sen vaatimukset ovat monesti se teki- jä, jonka takia yksiavioisuudesta tulee myös toi- sen sukupuolen etujen mukaista. Monien laji- en naaraat esimerkiksi yrittävät pitkittää aikaa, jona ne voivat arvioida koirasta ennen paritte- lua. Tällaisessa tilanteessa koiraan ei ehkä kan- nata jättää parittelun jälkeen naarasta: koiraal- lahan olisi sama pitkä odotusaika muiden naa- raiden kanssa. Niinpä saattaa olla koiraan li- sääntymisetujen mukaista, että se sitoutuu yh- teen naaraaseen ja tämän kanssa tehtyihin jälke- läisiin. Lisääntymisedut sellaisenaan eivät kui- tenkaan vielä kerro, mitä koiras mieluiten teki- si. Jos tarjolla olisi halukkaita naaraita, koiraan käytös saattaisi siis olla hyvin erilaista. Toisin sanoen, vaikka parisuhteessa elävät lisääntyisi- vät nopeammin kuin vakiintumattomat yksilöt, koiraan ja naaraan ”halut” ja ”toiveet” vaikka- pa kumppanimäärän suhteen voivat täysin yk- siavioisellakin lajilla olla erilaisia. (On huomat- tava, että kyse on pohjimmiltaan peliteoreetti- sesta ongelmasta: se kuinka suuri osa naarais- ta on pidättyviä, ratkaisee koiraan kannalta par- haan strategian, ja se kuinka suuri osa koirais- ta pysyy uskollisena, ratkaisee naaraan kannal- ta parhaan strategian [ks. Tammisalo 2005].)
Toinen syy siihen, että yksiavioisuus saattaa olla molempien sukupuolien etujen mukaista, löytynee usein saman sukupuolen sisällä käy- dystä kilpailusta. Nopeammin lisääntyvän koi- raan geenit epäilemättä hyötyisivät sitä enem- män, mitä enemmän sillä olisi puolisoita. Toi- set koiraat saattavat kuitenkin tehdä haaremin kokoamisen mahdottomaksi. Esimerkiksi län- simaista pariutumiskäytäntöä on tähän liitty- en kutsuttu termillä ”sosiaalisesti pakotettu yk- siavioisuus”. Alempiarvoiset ihmiskoiraat ovat tavallaan äänestäneet monivaimoisuuteen ky- kenevät dominanssikoiraat nurin. (Sosiaalises- ti pakotetulle yksiavioisuudelle sopiva lyhen- ne, ”spy”, kuvannee joitakin ilmiöön kuuluvia käyttäytymismuotoja.) Epäilemättä myös koi- raan mustasukkaisuus edistää monilla lajeilla yksiavioisuutta.
Sukulaisuudesta
Myös sukusiteet ovat olennainen osa monien la- jien lisääntymispsykologiaa [2]. Tatjanalta oppii mm. sen, että kun leijonanaaras synnyttää suu-
I T T E E SE
SÄ
TA
PAHT UU
65
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
ren poikueen, ”siinä on yleensä enemmän poi- ka- kuin tyttöpentuja.” Lisäksi, kun monta naa- rasta synnyttää samanaikaisesti, pentujen jou- kossa on selvästi enemmän koiraita. Mistä täl- laisessa koiraiden suosimisessa on kyse? Mitä ilmeisimmin leijonanaaraat parantavat näin geeniensä lisääntymismahdollisuuksia: koiras- leijonat nimittäin liittoutuvat veljiensä ja veli- puoliensa kanssa, ja mitä enemmän veljeksiä on (yleensä kuitenkin maksimissaan kolme), sitä paremmat mahdollisuudet niillä on vallata it- selleen oma haaremi.
Vastaavanlaisesta ilmiöstä on havaittu merk- kejä myös ihmisellä: pitkät ja kookkaat van- hemmat saavat enemmän poikalapsia (Kanaza- wa 2005). Selitys saattaa olla siinä, että ihmisen evoluutioympäristössä miesten/koiraiden väli- nen kilpailu naisista/naaraista on ainakin osit- tain perustunut fyysiseen kokoon. Tällaises- sa tilanteessa isojen vanhempien ”kannattaa”
tuottaa poikia, koska heidän lisääntymisme- nestyksensä kasvaa vanhemmilta perityn suu- ren koon ansiosta. Samoin on merkkejä, että in- sinöörit saavat enemmän poikia ja sairaanhoi- tajat tyttäriä (Kanazawa & Vandermassen 2005).
Tämä taas saattaa johtua siitä, että siinä määrin kuin miesten/koiraiden lisääntymismenestys on hyötynyt insinööritaitojen takana olevista perinnöllisistä ominaisuuksista (asioiden syste- mointi tms.) ja siinä määrin kuin naisten/naa- raiden lisääntymismenestys on hyötynyt sai- raanhoitotaitojen takana olevista perinnöllisis- tä ominaisuuksista (empatointi tms.) jälkeläis- ten sukupuolten on kannattanut noudattaa näi- tä taipumuksia [3]. Ilmiöiden laajuus sekä taka- na olevat mekanismit jäävät tulevien tutkimus- ten selvitettäväksi. Emme esimerkiksi tiedä, mi- ten naaraseläimet suorittavat mahdollisen alki- oiden seulonnan tai mitkä toimivat laukaisevi- na tekijöinä. Myös koiraiden mahdollinen rooli on kysymysmerkki.
*
Tieteellisissä pyrkimyksissä ensimmäinen vai- he on yleensä näytteiden keruu. Ilman sitä myöhemmät tutkimusvaiheet eivät ole mah- dollisia. Näytteenottajan prototyyppinä voi- daan pitää Charles Darwinia, joka vaivoja sääs- tämättä keräsi ja luetteloi suuren määrän mm.
kovakuoriaisia ja fossiileja. Vain riittävien näy- temäärien avulla päästiin toiseen vaiheeseen:
luokitteluun, analysointiin ja kokeelliseen tes- taamiseen. Myös teorianmuodostus, esimerkki- nä luonnonvalintateorian hahmottaminen, vaa- tii yleensä näytteitä.
Judsonin teos osoittaa vastaansanomatto- masti, että eläinten seksuaalisuutta tutkivat tie- teet ovat jo kauan olleet tässä toisessa vaihees- sa, empirian ohjaamissa teorioissa. Valitettavas- ti valtavirtaihmistutkimus on poikkeustapa- us. Ihmisen seksuaalitutkimus on suurelta osin vasta vaiheessa yksi, etenkin jos tarkastelun kohteena on ”epätavallinen” tai ”epänormaa- li” käyttäytyminen. Perversiot ja monet kult- tuurierotkin ovat toistaiseksi vain näytteitä il- man teoriaa.
Kirjoittaja on elintarviketieteiden maisteri, tietokir- jailija ja vapaa toimittaja.
VIITTEET
[1] Paikoin termiä promiskuiteetti käytetään kirjassa väärin. Promiskuiteetti ei nimittäin välttämättä ole satunnaista ja valikoimatonta seksiä; usein se tarkoittaa päinvastaista. Eli vaikka parittelukump- paneita olisi lukuisia, kosijat saattavat olla entistä tarkemman valikoinnin kohteena.
[2] Judson/Tatjana on hieman epätarkka myös suku- laisvalinnan ja ns. kokonaiskelpoisuuden suhteen.
Hän kirjoittaa, että sukulaisilla on ”tietty määrä samoja geenejä”. Oikeammin ilmaistuna sukulais- illa on jollakin tietyllä todennäköisyydellä yhteisen edeltäjän kautta tulevia samoja geenejä. Geenien ja evoluution kannalta ajateltuna yksilöt pystyvät lisääntymään myös sukulaistensa kautta.
[3] Simon Baron-Cohenin (2004) teos Olennainen ero on selkeä esitys sukupuolten välisistä empatointi- ja systemointieroista sekä syistä niiden takana. Kir- jan kyselyliitteiden avulla voi myös selvittää omia taipumuksiaan.
KIRJALLISUUTTA
Kanazawa, Satoshi (2005): ”Big and tall parents have more sons: Further generalizations of the Triv- ers–Willard hypothesis”. Journal of Theoretical Biol- ogy 235 (2005) 583-590.
Kanazawa, Satoshi & Vandermassen, Griet (2005):
”Engineers have more sons, nurses have more daughters: an evolutionary psychological exten- sion of Baron–Cohen’s extreme male brain theory of autism”. Journal of Theoretical Biology 233 (2005) 589-599.
Baron-Cohen, Simon (2004): Olennainen ero – Totuus miehen ja naisen aivoista. Suom. Kimmo Pietiläinen.
Terra Cognita. Helsinki. 2004.
Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.
Trivers, Robert (1972): ”Parental investment and sexual selection”. Teoksessa Campbell, Bernard, toim.
Sexual Selection and the Descent of Man 1871–1971.
Aldine Publishing Company. Chicago.
