Virittäjä 2/2006 316
itva Toropainen tarkastelee väitöskir- jatutkimuksessaan Oulun paikan- nimistöä kaupungin koko 400-vuotisen his- torian aikana, kaupungin perustamisesta 1900-luvun loppupuolelle saakka. Toropai- sen tutkimuksen valmistuminen osuu kau- punkinimitutkimuksen vahvaan nousukau- teen. Viiden viime vuoden aikana Kotimais- ten kielten tutkimuskeskuksen ja yliopisto- jen suomen kielen laitosten yhteisissä kau- punkinimistöhankkeissa on tutkittu ennen kaikkea kaupunkilaisten luomaa epäviral- lista kaupunkinimistöä ja nimenkäyttöä.
Hankkeissa on valmistunut viitisenkym- mentä opiskelijoiden pro gradu -tutkielmaa ja pienempää opintotyötä. Ritva Toropaisen tutkimus on meillä ensimmäinen kaupun- kinimistöstä tehty väitöskirja. Kaupunkien kadunnimiä on ainakin Euroopassa tutkit- tu runsaasti, mutta tutkimustuloksia ei ole julkaistu tieteellisinä monografioina vaan suurelle yleisölle tarkoitettuina sanakirja- maisina hakuteoksina. Esimerkiksi Pohjois- maissa on ilmestynyt useita laadukkaita
kaupunkinimikirjoja, mutta vain yksi väi- töskirja, vuonna 1970 valmistunut tanska- laisen Bent Jørgensenin tutkimus Dansk Gadenavneskik.
Toropaisen tutkimuksella on vahvat yhteydet aiempiin kaupunkinimitutkimuk- siin, mutta se myös poikkeaa niistä monin tavoin. Tutkimuksen kohteena ovat yleen- sä olleet vain kaupunkirakenteeseen kuulu- vien paikkojen, kulkuväylien ja alueiden, nimet. Toropainen on ottanut tutkittavak- seen koko kaupunkinimistön, johon kuulu- vat viranomaisten suunnittelemien kaava- nimien lisäksi vanhojen, nimenkäyttäjäyh- teisöissä spontaanisti syntyneiden luonnon- paikkojen nimet. Luontonimien mukaan- otto on onnistunut ratkaisu: niiden avulla Oulun paikannimistöstä syntyy kokonais- kuva, jossa on maiseman luoman kehyksen lisäksi myös ajallista syvyyttä.
Tutkimuksen tavoitteena on aineiston kaikkien paikannimien, niin luontonimien kuin kaavanimienkin, alkuperän selvittämi- nen. Toropaisen tutkimusaineisto, noin Ritva Toropainen Oulun paikannimet — mistä nimet tulevat. Oulu 2005. 350 s. ISBN 952- 91-9545-1.
OULUN KAUPUNKINIMISTÖ
R
du -työ. Joensuun yliopiston suomen kielen, kirjallisuuden ja kulttuurintut- kimuksen laitos.
Övriga namn. NORNA-rapporter 56.
Handlingar från NORNA:s nittonde
symposium i Göteborg 4–6 december 1991. Toim. Kristinn Jóhannesson, Hugo Karlsson ja Bo Ralph. Uppsa- la: NORNA-förlaget 1994.
317 4 000 paikannimeä, on epäilemättä varsin kattava ja edustava. Se on koottu monista ja monenlaisista lähteistä: vanhoista kar- toista ja asiakirjoista, paikannimikokoel- mista ja omista haastatteluista, historiateok- sista, muisteluksista ja murrekirjoitelmista.
Kun aineistoa on koottu monenlaisista, jos- kus ristiriitaisistakin lähteistä, lähdeaineis- tojen sisältöä ja luotettavuutta olisi ollut syytä arvioida mahdollisuuksien mukaan.
Tutkimuksen sisällysluettelo on seitse- män sivun pituinen. Dispositio ei näytä ta- sapainoiselta, mutta tarkoituksenmukainen se on. Kolme ensimmäistä lukua (»Tutki- muksen tehtävä», »Aikaisempi kaupunki- nimistön tutkimus» ja »Oulun paikan- nimien tausta») ovat johdannon luonteisia.
Kolmessa seuraavassa luvussa käsitellään kaavanimien tutkimusmenetelmän valintaa ja sen soveltamista aineistoon. Nämä kuu- si alkulukua ovat laajuudeltaan 65 sivua.
Tutkimuksen pääosan, kaksi kolmannesta sivumäärästä, kattaa seitsemäs luku, jossa esitellään kaikki aineiston nimet, niiden his- torialliset vaiheet ja alkuperän analyysi.
Toropaisen aineisto koostuu kahdesta erisyntyisestä nimiryhmästä: vanhoista luontonimistä ja suunnitelluista kaavani- mistä. Näin erilaisten nimiryhmien kuvaa- minen saman metodin avulla ei helposti onnistu; lisensiaatintyössään (1992) Toro- painen on jo todennut nimistöntutkimuk- sessa usein käytetyn syntaktis-semanttisen kuvausmallin sopimattomaksi kaavanimis- tössä tavallisten, jonkin aihepiirin mukaan luotujen ryhmänimien analysointiin. Tässä tutkimuksessa varsinkin paikkaan liittymät- tömien ryhmänimien ongelmallisuus koros- tuu, koska Toropainen on asettanut tavoit- teekseen osoittaa, miten kaavanimet liitty- vät nimettyyn paikkaan.
Toropainen on ratkaissut kuvausmene- telmän ongelman käyttämällä erilaisiin ai- neistoihin eri metodeja. Kaavanimien ku- vausmetodiksi Toropainen on löytänyt se-
miotiikan merkkitypologian kolmijaon iko- niin, indeksiin ja symboliin. Ikoninimiksi katsotaan nimet, joiden määriteosa on iko- nin tavoin kuvannut paikkaa (Kirkkokatu, Järvitie, Alatie). Indeksinimet on jaettu pri- maareihin ja sekundaareihin. Primaareiksi luokitellaan nimet, joiden määriteosa viit- taa paikkaan (Kajaanintie) tai välillisesti liittyy siihen (samamääritteiset nimet, ku- ten Pikkukiventie, Pikkukivenkuja). Sekun- daareihin indeksinimiin lasketaan jonkin ai- hepiirin sanastosta muodostetut nimet (Hiekkakiventie, Laavakiventie). Symboli- nimiksi on katsottu aihepiirinimet, jotka eivät liity paikkaan tai joiden sanastoa ni- menkäyttäjät eivät ymmärrä, jolloin »nimet jäävät käyttäjille jo alkuaan pelkiksi sym- boleiksi».
Nimiä tarkastellaan niiden syntytilan- teessa, »nimenantajan näkökulmasta».
Analyysi ei kuitenkaan aina pysy nimen- antoajassa vaan liukuu nimien nykykäytön puolelle. Nimen syntyaikaa myöhempään kehitykseen perustuu esimerkiksi primaa- rien indeksinimien ryhmä, jossa nimi »in- deksoidaan tarinalla paikkaansa», toisin sanoen tarinan avulla selitetään hämärän nimen sisältöä. Nimien nykykäyttö pyrkii spontaanisti esiin ehkä siksi, että semioot- tinen analyysi näyttäisi sopivan hyvin juu- ri nimenkäytön kuvaukseen. Kaavanimien syntytilanteen kuvauksessa se on ongelmal- lisempi. Kun nimiä suunniteltaessa on py- ritty luomaan uusia nimiä niin, että ne jol- lakin tavalla liittyvät alueeseen, semiootti- sen analyysin voi katsoa kuvaavan lähinnä nimistönsuunnittelijoiden työn laatua.
Koska semiotiikkaa ei ole aiemmin käy- tetty nimistöntutkimuksen metodina, olisi ollut tarpeen esitellä tarkemmin sekä me- todia että varsinkin sen sovellusta. Nyt ni- mien jakamista ryhmiin on esitelty vain muutaman esimerkin avulla ja analyysin tulokset on esitetty pelkästään ryhmiin kuu- luvien nimien lukumäärinä. Kun aineiston
318 analyysia ei ole dokumentoitu nimi nimel- tä, tutkimuksen tulos jää osin uskon varaan.
Tämä on vahinko, koska olisi ollut hyvä päästä arvioimaan semiotiikan käyttömah- dollisuuksia muidenkin tutkimusten meto- dina. Dokumentoinnin puuttuminen on toi- saalta ymmärrettävää: tuhansien nimien yksityiskohtainen analyysi ei mahtuisi kir- jaan, vaan se olisi esitettävä erillisenä.
Tutkimuksen pääluku »Oulun kau- punkinimet» (s. 66–301) on runsassisältöi- nen. Käsiteltävänä on koko nimistö, ja ta- voite on nimien alkuperän selvittäminen.
Oulun kokoisessa kaupungissa paikan- nimistön valtaosa on suunniteltuja kaava- nimiä. Niiden käsittely hajaantuu kolmeen osaan. Ensin esitetään nimien semiootti- nen luokittelu ja sen jälkeen määriteosiin sisältyvien sanojen leksikaalinen luokitte- lu. Erikseen on alueittainen aihepiiri- nimien esittely, joka on samalla koko ai- neiston esittely. Semioottisen luokittelun ja aihepiirijaon yhdistäminen olisi selkeyt- tänyt esitystä, mutta tutkimuksessa uudek- si metodiksi otettu semiotiikka on vaatinut oman erillisesityksensä. Määriteosien lek- sikaalinen luokittelu kummastuttaa: luo- kittelu kuuluu maaseudun perinteisten pai- kannimien syntaktis-semanttiseen analyy- siin, jonka Toropainen on aiemmin toden- nut sopimattomaksi kaavanimien kuvauk- seen.
Etymologialuvun lopussa Toropainen käsittelee luonnonpaikkojen nimiä, joista suurin osa on Oulujoen suupuolen vesis- töön ja saariin liittyvien paikkojen nimiä.
Tässä yhteydessä käsitellään myös keskus- tan vanhat kadunnimet, joiden synty on tuntematon mutta joista monet vaikuttavat pikemminkin spontaanisti syntyneiltä kuin suunnitelluilta. Tämä osuus on antoisa myös siksi, että siinä tulee esiin Oulun seu- dun kehitys vähäisestä alusta nykypäivään.
Siinä kaikki nimet Oulusta lähtien käsitel- lään erikseen sanakirjamaisin artikkelein,
joissa esitellään nimen vaiheet ensimmäi- sistä asiakirjamerkinnöistä nykypäivään.
Osa nimistä on niin läpinäkyviä, ettei var- sinaista etymologista selitystä kaivata. Al- kuperältään hämärtyneiden nimien, kuten Nallikarin, Intiön, Kiikelin ja Kitimen- virran, etymologisina selityksinä esitetään nimenselitystarinoita sekä nimikokoelmis- sa ja kirjallisissa lähteissä esitettyjä oletuk- sia. Nimien alkuperä ei kuitenkaan ole sil- lä selvitetty, vaan nimet olisi pitänyt etymo- logioida tavalliseen tapaan käyttäen apuna koko maan kattavia nimi- ja sanakokoelmia sekä nimistöntutkimuskirjallisuutta. Näin hankitulla uudella tiedolla olisi varmasti ky- syntää.
Nimiaineisto on niin suuri, ettei siitä pysty ottamaan esiin kaikkia mielenkiintoi- sia, mutta tutkimuksen pääjuonesta hiukan syrjemmällä olevia asioita. Yksi tällaisis- ta olisi ollut suomen- ja ruotsinkielisten ni- mien varhainen käyttö. Kadunnimien to- dellista käyttöä on vaikea selvittää, koska nimet on merkitty karttoihin ruotsinkieli- sinä niin kauan kuin maan virkakieli oli ruotsi, mutta luontonimet ovat toisessa asemassa. Toropaisen Oulun-aineistossa samassakin lähteessä nimiä on merkitty joko ruotsin- tai suomenkielisessä asussa, esimerkiksi »– – emellan Fårbuses strandh och Hachtiperä», »– – Landshöfdingens holme, Raattiholmen och Kuusisaari». Täl- laisten merkintöjen voisi ounastella kuvaa- van todellista nimenkäyttöä. Nimenkäyttö jää hämärämmäksi asiakirjamerkinöissä, joissa on samasisältöinen suomen- ja ruot- sinkielinen nimi, esimerkiksi »Hetasari eller Sandholmenn». Nimiartikkelien otsi- koissa erikieliset nimimuodot on rinnastet- tu, esimerkiksi »Hietasaari r. Sandhol- men», mikä luo vaikutelman Oulun nimis- tön aiemmasta elävästä kaksikielisyydes- tä.
Toropaisen tutkimus perustuu laajaan ja hyvin koottuun aineistoon, ja tekijän paikal-
319 listuntemus on ollut arvaamaton etu aineis- ton analysoinnissa. Ansioihin voi lukea myös semiotiikan metodikokeilun, vaikka- kin sen sovelluksen yksityiskohtia olisi voinut pohtia tarkemmin. Kaavanimien al- kuperät on esitetty tarkasti ja uskottavan tuntuisesti, kun taas luontonimien etymo- logiointi on jäänyt osin puolitiehen. Nimis- töntutkimukseen Toropaisen työ ei tuo mi- tään mullistavaa uutta, mutta se puolustaa hyvin paikkaansa kaupunkinimitutkimus- ten joukossa. Kotikaupunkinsa vaiheista kiinnostuneille oululaisille kirja on arvokas:
nimien kautta se avaa kiinnostavia näkymiä kaupungin kehitykseen neljän vuosisadan aikana.
RITVA LIISA PITKÄNEN
Sähköposti: ritvaliisa.pitkanen@helsinki.fi LÄHDE
TOROPAINEN, RITVA 1992: Oulun kaupungin keskustan paikannimet. Lisensiaatin- tutkimus. Oulun yliopiston suomen ja saamen kielen laitos.
KOTIKIELEN SEURAN SYKSYN KOKOUKSET
Kotikielen Seuran 130. toimintavuoden teemana on Kirjoitettu kieli – kirjakieli.
Torstaina 5. lokakuuta kello 18.15 Tieteiden talon salissa 505.
Fil. maist. Urpu Strellman: Näkökulma normiin: kirjakielen persoonapronominit.
Torstaina 30. marraskuuta kello 18.15 Tieteiden talon salissa 505.
Dosentit Ilona Herlin ja Tiina Onikki-Rantajääskö sekä filosofian tohtori Tapani Kelomäki: Näkökulmia 1900-luvun alun fennistiikkaan — muutoksia vai vakiintu- mista? Tieteenhistoria prosesseina ja vuorovaikutuksena -hanke esittäytyy.
Tieteiden talon osoite on Kirkkokatu 6, Helsinki.
TERVETULOA!
