MS-POTILAIDEN KESTÄVYYSKUNTO, KESKIVARTALON LIHASVOIMA JA TASAPAINO
Pirjo Urpilainen 251304 Pro gradu -tutkielma Liikuntalääketiede Itä-Suomen yliopisto Biolääketieteen laitos Toukokuu 2021
URPILAINEN PIRJO: MS-potilaiden kestävyyskunto, keskivartalon lihasvoima ja tasapaino
Opinnäytetutkielma, 53 sivua
Ohjaajat: TtM Kim Lesch, TtM Marko Luostarinen Toukokuu 2021
Avainsanat: MS-tauti, aerobinen suorituskyky, lihaskunto, tasapaino
MS-tauti eli multippeliskleroosi on keskushermoston tulehduksellinen sairaus, joka heikentää liikunta- ja toimintakykyä. Suomessa MS-tautia sairastaa noin 12 000 henkilöä.
Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, onko MS-potilaiden ja kontrolliryhmän välillä eroja kestävyyskunnossa, keskivartalon lihasvoimassa ja tasapainossa. Lisäksi tutkimuksessa tarkasteltiin kestävyyskunnon, keskivartalon lihasvoiman, tasapainon ja kävelynopeuden välisiä yhteyksiä.
Tutkimusjoukko (n=61) koostui Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkimusta varten kerätystä aineistosta. Tutkittavat olivat 18‒55-vuotiaita. MS-potilaat (n=41) sairastivat MS-taudin aaltomaista muotoa ja heidän toimintakyvyn vajaus oli lievä tai kohtalainen (EDSS-pisteet 0‒5,5). Kontrolliryhmä (n=20) muodostui perusterveistä henkilöistä.
Tutkittavien taustatietoina kysyttiin ikä ja sukupuoli sekä mitattiin pituus, paino ja vyötärönympärys. Tutkittavat suorittivat kuuden minuutin kävelytestin ja arvioivat siinä koettua kuormittuneisuutta sekä istumaannousutestin, Bergin tasapainotestin ja 7,62 metrin kävelytestin. Ryhmien välisiä eroja tarkasteltiin t-testillä, kovarianssianalyysilla ja Mann-Whitneyn U-testillä ja tutkittavien muuttujien välisiä yhteyksiä korrelaatiokertoimilla.
MS-potilaiden keskimääräinen painoindeksi ja vyötärönympärys olivat suurempia kuin kontrolliryhmässä. MS-potilaat saivat tilastollisesti merkitsevästi heikompia tuloksia kontrolliryhmään verrattuna kuuden minuutin kävelytestissä ja istumaannousutestissä, kun ikä ja painoindeksi oli vakioitu sekä Bergin tasapainotestissä. Molemmissa ryhmissä kuuden minuutin kävelytestin, istumaannousutestin ja 7,62 metrin kävelytestin tulokset korreloivat keskenään. Lisäksi MS-potilailla Bergin tasapainotestin tulokset olivat yhteydessä muihin tutkittuihin muuttujiin.
Tutkimuksessa todettiin MS-potilaiden kestävyyskunnon, keskivartalon lihasvoiman ja tasapainon heikentyneen kontrolliryhmään verrattuna ja nämä fyysisen kunnon osa-alueet olivat yhteydessä toisiinsa. Tulokset ovat samansuuntaisia aiemman tutkimustiedon kanssa, mutta aiempiin tutkimuksiin verrattuna tutkittavien tulokset kävelytesteissä ja MS-potilaiden tasapaino olivat keskimääräistä parempia. Tutkimuksen perusteella MS- potilaita tulisi kannustaa fyysiseen aktiivisuuteen.
URPILAINEN PIRJO: Aerobic fitness, core muscles strength and postural balance in people with multiple sclerosis
Master’s thesis, 53 pages
Tutors: MSc Kim Lesch, MSc Marko Luostarinen May 2021
Keywords: Multiple sclerosis, aerobic capacity, muscular endurance, postural balance Multiple sclerosis (MS) is an autoimmune disease of the central nervous system which causes disability. In Finland there are about 12 000 people with MS (PwMS). This study aimed to find out the differences in aerobic fitness, core muscles strength and postural balance between PwMS and healthy controls. Furthermore, it examined the associations between aerobic fitness, core muscles strength, postural balance and gait velocity.
The study sample (n=61) was from the doctoral thesis study of University of Eastern Finland. Participants were at the age of 18‒55. The PwMS (n=41) had the relapsing- remitting type of MS and their level of disability was mild or moderate (EDSS 0‒5,5).
The control group (n=20) were healthy people. Participants’ age, gender, height, body weight and waistline were recorded. Participants performed the 6 Minute Walking Test (6MWT) and estimated the rating of perceived exertion, the Sit up test, the Berg Balance Scale (BBS) and the Timed 25 Foot Walk Test (T25FW). Differences between the groups were observed with t-test, analysis of covariances adjusted by age and body mass index, and Mann-Whitney U-test. Associations between the variables were observed with correlations.
The PwMS differed from the controls by mean body mass index and waistline. There were differences between the groups in the 6MWT and the Sit up test, when the age and BMI were adjusted and in the BBS. In both groups the 6MWT, the Sit up test and T25FW correlated with each other. Among the PwMS also BBS correlated with the other variables.
In the study the PwMS had lower aerobic fitness, core muscles strength and postural balance compared with the healthy people and these components of physical fitness were also associated with each other. These findings are similar with the earlier studies, but the results in the walking tests of all examined and the postural balance of the PwMS were better than in the earlier studies. In the base of the study PwMS should encourage on physical activity.
1 JOHDANTO ... 3
2 KIRJALLISUUSKATSAUS ... 5
2.1 MS-tauti ... 5
2.1.1 MS-taudin oireet ... 7
2.1.2 MS-potilaiden fyysiseen kuntoon vaikuttavia tekijöitä... 8
2.2 Kestävyyskunto ... 10
2.3 MS-taudin vaikutukset kestävyyskuntoon ... 11
2.4 Keskivartalon lihasvoima ... 14
2.5 MS-taudin vaikutukset keskivartalon lihasvoimaan ... 15
2.6 Tasapaino ja asennon hallinta ... 16
2.7 MS-taudin vaikutukset tasapainoon ... 19
3 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET ... 20
4 AINEISTO JA MENETELMÄT ... 21
4.1 Tutkimuksen aineisto ... 21
4.2 Tutkimusmenetelmät ... 21
4.2.1 Tutkittavien taustatiedot ... 22
4.2.2 Kuuden minuutin kävelytesti ... 22
4.2.3 Istumaannousutesti ... 23
4.2.4 Bergin tasapainotesti ... 24
4.2.5 7,62 metrin kävelytesti ... 24
4.3 Eettisyys ja luotettavuus ... 25
4.4 Aineiston käsittely ja tilastolliset menetelmät ... 26
5 TULOKSET ... 28
5.1 Tutkittavien taustatiedot ... 28
5.2 MS-ryhmän ja kontrolliryhmän väliset erot tutkittavissa muuttujissa ... 28
5.3 Taustamuuttujien yhteys tutkittaviin muuttujiin ... 30
5.4 Tutkittavien muuttujien väliset yhteydet ... 31
5.5 Tutkittavien muuttujien vaikutus kuuden minuutin kävelytestin tuloksiin ... 32
6 POHDINTA ... 34
6.1 Tutkimustulosten pohdinta ... 34
6.2 Tutkimuksen vahvuudet ja heikkoudet ... 39
6.3 Tulosten hyödynnettävyys ja jatkotutkimusaiheet ... 40
7 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 42
8 LÄHTEET ... 43
1 JOHDANTO
MS-tauti eli multippeliskleroosi on keskushermoston tulehduksellinen sairaus, joka heikentää liikunta- ja toimintakykyä. MS-taudin aiheuttajaa ei tunneta, mutta sen arvellaan syntyvän perintö- ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutuksesta. MS-tautia pidetään autoimmuunisairautena, jossa elimistön puolustusjärjestelmä aiheuttaa tulehdusreaktioita keskushermoston valkeaan aineeseen. MS-taudin oireet ovat monimuotoisia ja ne vaihtelevat tulehduspesäkkeiden sijainnin ja koon mukaan (Tienari ja Ruutiainen 2015). MS-taudin aiheuttamat vauriot hidastavat tai estävät tiedon kulkua keskushermostossa (Joy ja Johnston 2001), mikä aiheuttaa häiriötä elimistön toimintaan fyysisen kuormituksen aikana (Wens ym. 2016).
Noin 12 000 suomalaisen arvioidaan sairastavan MS-tautia (Mediuutiset 2020, Neuroliitto 2021). MS-tauti on naisilla yleisempää kuin miehillä ja esiintyvyydessä on myös suuria alueellisia eroja (Laakso ym. 2019). MS-tautiin sairastutaan yleensä varhaisessa aikuisuudessa ja eikä siihen ole olemassa parantavaa hoitoa (Tienari ja Ruutiainen 2015). Yli puolet MS-potilaista joutuu sairauden seurauksena ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle ja MS-tauti aiheuttaa yhteiskunnalle suuria kuluja (Ruutiainen ym. 2016).
Tutkimuksessa tarkastellaan MS-potilaiden kestävyyskuntoa, keskivartalon lihasvoimaa ja tasapainoa. Kestävyyskunto kuvaa sydän- ja verenkiertoelimistön sekä hengityselimistön toimintaa sekä lihasten kykyä käyttää happea energian tuottamiseen fyysisen kuormituksen aikana (Booth ym. 2012, Myers ym. 2015). Keskivartalon lihaksilla on suuri merkitys liikkumisessa, sillä ne ylläpitävät vartalon asentoa liikkeiden aikana sekä välittävät liikeketjujen kautta voimia raajojen liikkeisiin (McArdle ym. 2010, Shinkle ym. 2012). Asennon hallinta on läsnä kaikessa tekemisessämme (Shumway- Cook ja Woollacott 2007). Tasapaino eli kyky hallita kehon massakeskipistettä liikkeiden aikana on asennon hallinnan perusta (Horak 2006).
Aiempien tutkimusten mukaan MS-potilaiden kestävyyskunto (Langeskov-Christensen ym. 2015, Valet ym. 2020), keskivartalon lihasvoima ja -kestävyys (Freund ym. 2016, Yoosefinejad ym. 2017) sekä tasapaino ja asennon hallinta (Comber ym. 2017, Suhaimy ym. 2020) ovat heikentyneet terveisiin henkilöihin verrattuna. Tutkimuksia suomalaisten
MS-potilaiden fyysisestä suorituskyvystä on löydettävissä vähän, mutta niiden tulokset tukevat kansainvälistä tutkimustietoa.
MS-potilaiden elimistön toiminnoissa esiintyvien häiriöiden lisäksi vähäinen fyysinen aktiivisuus saattaa heikentää fyysistä suorituskykyä (Wens ym. 2016), sillä MS-taudin oireet voivat vähentää potilaiden halukkuutta fyysiseen aktiivisuuteen. Fyysisellä aktiivisuudella ei pystytä vaikuttamaan MS-taudin ennusteeseen tai sen etenemiseen, mutta se ylläpitää potilaiden fyysistä kuntoa ja toimintakykyä sekä parantaa elämänlaatua (Mulcare 1997, Romberg 2005).
Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään, onko MS-potilaiden ja perusterveen kontrolliryhmän välillä eroja kestävyyskunnossa, keskivartalon lihasvoimassa ja tasapainossa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan kestävyyskunnon, keskivartalon lihasvoiman, tasapainon ja kävelynopeuden välisiä yhteyksiä. Tutkimus tuottaa tietoa MS-potilaiden fyysisestä kunnosta, jota voidaan hyödyntää hoidon ja kuntoutuksen suunnittelussa ja toteutuksessa.
2 KIRJALLISUUSKATSAUS
2.1 MS-tauti
MS-tauti eli multippeliskleroosi, suomeksi pesäkekovettumatauti, on keskushermoston krooninen tulehduksellinen sairaus. Se on yleisin nuorten aikuisten toimintakykyä heikentävä sairaus, sillä yli puolet MS-potilaista saa diagnoosin 20‒40-vuotiaana. MS- tauti vaikuttaa huomattavasti liikunta- ja toimintakykyyn, tosin yksilölliset erot ovat suuria (Noseworthy ym. 2000, Tienari ja Ruutiainen 2015).
MS-tauti alkaa yleensä yhdelle keskushermoston alueelle paikantuvana kliinisesti eriytyneenä oireyhtymänä (KEO), joka esiintyy tavallisimmin selkäytimen, näköhermon tai aivorungon alueella (Tienari ja Ruutiainen 2015). MS-diagnoosi on oireiden ja tutkimustulosten perusteella tehty kliininen johtopäätös, joka tehdään McDonaldin vuoden 2017 kriteerien perusteella. Tyypillisen KEO:n lisäksi diagnoosi perustuu aivojen ja selkäytimen magneettikuvauksessa tehtyihin löydöksiin. Diagnoosi voidaan vahvistaa selkäydinnestetutkimuksella (Nicholas ja Rashid 2013, Thompson ym. 2018).
MS-taudissa demyelinaatio eli myeliinikato aiheuttaa pesäkemäisiä vaurioita keskushermoston valkeassa aineessa ja aivokuorella. MS-taudin uskotaan olevan autoimmuunisairaus, jossa elimistön oma puolustusjärjestelmä aiheuttaa tulehdusreaktion. Tulehdus vaurioittaa ensin valkeaa ainetta eli myeliinia ja sen tuhouduttua hermojen viejähaarakkeita eli aksoneita (Tienari ja Ruutiainen 2015).
Myeliini on rasva-aine, joka muodostaa aksonin ympärille sitä suojaavan ja sen tiedonkulkua nopeuttavan myeliinitupen (Joy ja Johnston 2001). Myeliinivaurio voi korjautua, jolloin oireet häviävät. Aksonin vaurioita elimistö ei pysty korjaamaan ja liikehermoradan aksonivaurioilla näyttää olevan keskeinen vaikutus MS-taudin aiheuttaman neurologisen haitan etenemisessä (Tienari ja Ruutiainen 2015).
MS-taudin yleisin muoto (85‒90 % potilaista) on aaltomainen (relapsoiva-remittoiva), jossa esiintyy vähintään 24 tuntia kestäviä pahenemisjaksoja ja niitä pidempiä elpymisjaksoja (Noseworthy ym. 2000, Joy ja Johnston 2001). Pahenemisjaksot johtuvat tulehduksen aktivoitumisesta uudelleen aiemmin muodostuneissa tulehduspesäkkeissä tai uusien tulehduspesäkkeiden muodostumisesta. Elpymisjakson aikana tulehdus ja sen aiheuttamat oireet vähenevät tai voivat poistua kokonaan (Tienari 2018). Useimmiten
aaltomainen MS-tauti muuttuu ajan myötä toissijaisesti eteneväksi (sekundaarisesti progressiivinen), jolloin liikunta- ja toimintakyky heikkenevät tasaisesti ilman pahenemisvaiheita. Ensisijaisesti etenevää (primaaristi progressiivinen) MS-taudin muotoa esiintyy noin 10 %:lla potilaista. Siinä liikunta- ja toimintakyky heikkenevät tasaisesti sairastumisen alusta asti (Noseworthy ym. 2000, Joy ja Johnston 2001, Tienari ja Ruutiainen 2015).
MS-taudin tarkkaa aiheuttajaa ei tunneta, mutta sen arvellaan syntyvän perintö- ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutuksesta. MS-tauti ei ole perinnöllinen sairaus, mutta potilaiden ensimmäisen asteen sukulaisilla on 2‒4 % suurempi riski sairastumiseen (Kamm ym. 2014, Thompson ym. 2018). Myös skandinaavinen tai kelttinen etninen tausta lisää sairastumisen riskiä, sillä kaksostutkimusten mukaan perintötekijöiden osuus on vahvistunut näissä väestöissä (Tienari ja Ruutiainen 2015). MS-tautiin yhdistettyjä ympäristötekijöitä ovat lapsuusajan vähäinen auringonvalon saanti ja siihen liittyvä D- vitamiinin puute, tupakointi ja varhaisiän ylipaino. MS-taudin aiheuttajaksi on epäilty myös tiettyjen bakteerien tai virusten aiheuttamia infektioita. Vahvinta näyttöä on saatu Epstein-Barrin viruksesta, sillä nuoruusiässä sairastettu mononukleoosi eli suutelutauti nostaa sairastumisen riskiä (Tienari ja Ruutiainen 2015, Thompson ym. 2018).
Suomessa MS-taudin keskimääräinen esiintyvyys on korkea, yli 100/100 000 asukasta, mutta esiintyvyydessä on suuria alueellisia eroja (Tienari 2014). Vuonna 2018 kansallisessa MS-tautirekisterissä oli noin 9 000 MS-potilasta, joista yli 70 % oli naisia.
Esiintyvyys näyttäisi olevan Lounais- ja Länsi-Suomessa suurempaa kuin Itä-Suomessa ja MS-tautia esiintyy Suomessa naisilla 2,5 kertaa yleisemmin kuin miehillä (Sumelahti ym. 2003, Laakso ym. 2019). MS-taudin esiintyvyys ja ilmaantuvuus ovat nousseet viime vuosina ja Suomessa arvioidaan olevan noin 12 000 MS-potilasta (Mediuutiset 2020, Neuroliitto 2021). Yli 550 suomalaiselle MS-potilaalle tehdyn kyselytutkimuksen (Ruutiainen ym. 2016) mukaan yli puolet potilaista joutuu taudin seurauksena ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Yhden MS-potilaan kokonaiskustannusten arvioitiin olevan keskimäärin 47 000 euroa vuodessa.
MS-taudin luonnollinen kulku on ennakoimaton ja etenevä (Hämäläinen ja Rosti-Otajärvi 2015). Parantavaa hoitoa ei ole olemassa, mutta ennuste on parantunut viimeisten vuosikymmenten aikana diagnostisten kriteereiden muutosten ja lääkehoidon kehityksen
johdosta (Tienari 2018). Eri tutkimuksissa on saatu vaihtelevia arvioita MS-potilaiden odotettavissa olevasta elinajasta, mutta keskimäärin se on alle kymmenen vuotta lyhyempi kuin muulla väestöllä (Leray ym. 2015, Palmer ym. 2020). Suomalaisessa väestössä tehdyn 1 614 MS-potilaan kohorttitutkimuksen (Sumelahti ym. 2002) mukaan MS-potilaiden eloonjäämisaste oli 25 vuotta sairastumisesta 78 % ja 40 vuotta sairastumisesta 53 %.
2.1.1 MS-taudin oireet
MS-tauti aiheuttaa vaihtelevia ja monimuotoisia hermostollisia toimintahäiriöitä (Hämäläinen ja Rosti-Otajärvi 2015). Oireet vaihtelevat keskushermostossa olevien tulehduspesäkkeiden sijainnin ja koon mukaan (Tienari 2018). Yleisimpiä oireita ovat näköhermon tulehduksen aiheuttamat näkövaikeudet, tuntoaistin häiriöt kehon eri osissa, liikehermon toimintahäiriöistä johtuva voimattomuus sekä pikkuaivojen toimintahäiriöiden seurauksena ilmenevät kävelyvaikeudet ja koordinaatiohäiriöt (Joy ja Johnston 2001).
Näköhermon tulehdus aiheuttaa väliaikaista näönmenetystä, silmän kipua ja liikearkuutta sekä jälkioireena näön hämärtymistä rasituksen tai saunomisen yhteydessä. MS-taudin alkuvaiheessa erilaiset tuntoelämykset kuten pistely, nipistely, palelu ja kuumotus ovat tavallisia. Tuntoaistiin liittyvät häiriöt aiheuttavat myös värinä- ja asentotunnon heikkenemistä. Lihasten heikkous on yleinen ensioire ja se on hyvin tavallista sairauden edettyä pidemmälle. Ylemmän liikehermon toimintahäiriöt aiheuttavat lihasheikkouden lisäksi lihasten kouristuksia ja jäykkyyttä. Useilla MS-potilailla esiintyy tahdonalaisten liikkeiden koordinaatiohäiriöitä, jotka aiheuttavat huomattavaa toiminnallista haittaa (Tienari ja Ruutiainen 2015).
Fatiikkia eli poikkeavaa uupumusta esiintyy noin 80 %:lla MS-potilaista ja se aiheuttaa suurimmalle osalle eniten ongelmia (Giovannoni 2006). Fatiikki aiheuttaa kognitiivisen ja/tai fyysisen suorituskyvyn alenemista ja heikentää siten työ- ja toimintakykyä (Ryytty ym. 2021). Fatiikin syntymekanismia ei tunneta, mutta sen arvellaan johtuvan aivoperäisten tekijöiden lisäksi autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston toimintahäiriöistä ja lihasten virheellisestä energiankäytöstä (Tienari ja Ruutiainen 2015).
MS-taudissa harvemmin esiintyviä oireita ovat virtsarakon, suoliston ja seksuaalisissa toiminnoissa esiintyvät häiriöt, kognitiiviset ongelmat ja kipu (Joy ja Johnston 2001).
Tyypillisesti kognitiivisia häiriöitä ilmenee muistia, toiminnan ohjausta, nopeaa tiedonkäsittelyä ja tarkkaavaisuutta vaativissa suorituksissa. Kipua esiintyy MS-potilailla yhtä usein kuin muulla väestöllä, mutta kipu on voimakkaampaa. Noin puolella MS- potilaista esiintyy tuki- ja liikuntaelimistön kuormittumisesta aiheutuvaa kroonista kipua.
Harvinaisia MS-taudin oireita ovat kohtauksittain esiintyvät kivuliaat, lyhytkestoiset lihaskouristukset sekä äkillisesti alkavat, lyhytkestoiset koordinaation ja puheentuoton häiriöt. MS-potilaiden riski sairastua masennukseen tai kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön on suurempi kuin muussa väestössä ja muissa vastaavaa invaliditeettia aiheuttavissa sairauksissa (Tienari ja Ruutiainen 2015).
2.1.2 MS-potilaiden fyysiseen kuntoon vaikuttavia tekijöitä
Keskushermosto, johon kuuluvat aivot ja selkäydin, säätelee kaikkea elimistön toimintaa ja ohjaa hormonaalista säätelyä (Alen ja Rauramaa 2012). Hermosto määrittelee kehomme liikkeiden laadun ja onnistumisen sekä elimistön sopeutumisen fyysiseen kuormitukseen (Edgerton ja Roy 2012). MS-tautiin liittyvät lihasten, hengityselimistön ja sydämen toiminnassa sekä aineenvaihdunnassa esiintyvät häiriöt vaikuttavat MS- potilaiden fyysisen kuormituksen sietokykyyn ja aiheuttavat toimintakyvyn vajausta (Wens ym. 2016). Kuviossa 1 on esitetty MS-potilaiden elimistön toiminnassa fyysisen rasituksen aikana ilmeneviä häiriötä sekä niiden taustalla vaikuttavia tekijöitä.
MS-potilaiden toimintakyvyn vajauksen arviointiin käytetään John F. Kurtzken vuonna 1983 esittämää EDSS-järjestelmää (Expanded Disability Status Scale), joka perustuu neurologiseen arvioon keskushermoston toiminnasta. EDSS-pisteytys tehdään puolen pistein välein asteikolla 0‒10, jossa 0 tarkoittaa normaalia neurologista tilaa ja 10 MS- taudista johtuvaa kuolemaa (Kurtzke 1983). EDSS-pisteet 0,0‒2,5 kuvastavat hyvää toimintakykyä ja lievää neurologista haittaa, pisteet 3,0‒5,5 kohtalaista toimintakyvyn vajausta ilman apuvälineiden tarvetta, pisteet 6‒7 vaikeaa toimintakyvyn vajausta, jossa liikkuminen on mahdollista apuvälineiden avulla ja pisteet 7,5‒9,0 pyörätuoli- tai vuodepotilasta (ACSM 2018).
Kuvio 1. MS-potilaiden hengityselimistön, sydämen, lihasten ja aineenvaihdunnan toimintaan fyysisen kuormituksen aikana vaikuttavat tekijät (mukaillen Wens ym. 2016).
Fyysisellä aktiivisuudella tarkoitetaan kaikkea tahdonalaista lihastoimintaa, mikä lisää energiankulutusta ja johtaa yleensä liikkeeseen. Liikunta on fyysistä aktiivisuutta, jota toteutetaan tiettyjen syiden tai vaikutusten takia yleensä harrastuksena (Liikunta: Käypä hoito -suositus, 2016). Fyysisellä aktiivisuudella ei ole vaikutusta MS-taudin ennusteeseen tai sairauden etenemiseen, mutta se voi parantaa potilaiden fyysistä kuntoa (Mulcare 1997), ylläpitää toimintakykyä ja parantaa elämänlaatua. MS-potilaiden liikunnan ei ole todettu lisäävän keskushermoston vaurioita tai aiheuttavan pahenemisvaiheita. Vaikka liikunta saattaa tilapäisesti lisätä oireita, se ei merkittävästi pahenna niitä. Säännöllisellä liikunnalla voidaan edesauttaa fatiikin hallintaa, hidastaa
Patofysiologia ja välilliset tekijät Inaktiivisuus Tuntemattomat sairauden
aiheuttamat muutokset
Systeeminen tulehdus Oksidatiivinen stressi D-vitamiinin puute MS-tauti
Oireet ja poikkeamat fyysisen kuormituksen aikana Hengityselimistön häiriöt
Heikentynyt diffuusiokyky Alentunut hengityselinten voima Heikentynyt hengitys
Keuhkotuuletuksen ja läpivirtauksen yhteensopimattomuus
Sydämen häiriöt Alentunut isku- ja minuuttitilavuus Heikentynyt relaksaatio Häiriintynyt autonominen kontrolli
Heikentynyt supistuminen
Lihasten häiriöt
Alentunut hapettumiskyky Alentunut voimantuotto Solukato
Entsyymiset häiriöt
Aineenvaihdunnan häiriöt Heikentynyt rasvan
hapettuminen
Heikentynyt lipolyysi Heikentynyt
glukoosinsietokyky
lihasheikkouden etenemistä, vähentää lihasten jäykkyyttä sekä parantaa tasapainon hallintaa ja hengityslihasten toimintaa (Romberg 2005).
Objektiivisesti mitattujen päivittäisten askelmäärien perusteella MS-potilaiden fyysisen aktiivisuuden on todettu olevan vähäisempää kuin terveillä henkilöillä (Klaren ym. 2013, Ward ym. 2013). Sen sijaan suomalaisessa väestössä tehtyjen kyselytutkimusten perusteella MS-potilaat näyttäisivät liikkuvan lähes yhtä aktiivisesti kuin muu väestö, mutta menetelmäheikkouksien ja muiden virhelähteiden vuoksi tulokset ovat lähinnä suuntaa antavia (Romberg 2005). Vähäinen fyysinen aktiivisuus alentaa kestävyyskuntoa ja lihasvoimaa, aiheuttaa lihasmassan vähenemistä ja kehon rasvamäärän lisääntymistä sekä heikentää toimintakykyä (Booth ym. 2012). MS-potilailla vähäinen fyysinen aktiivisuus lisää lihasjäykkyyttä ja -heikkoutta ja fatiikkia sekä aiheuttaa tasapainohäiriöitä ja liitännäissairauksia kuten sydän- ja verenkiertoelimistön sairauksia (Chetta ym. 2004, Dalgas ym. 2008). MS-taudin aiheuttamat oireet ja häiriöt elimistön toiminnassa muodostavat itseään ruokkivan noidankehän, sillä ne vähentävät MS- potilaiden fyysistä aktiivisuutta, mikä taas lisää fyysisiä rajoitteita (Wens ym. 2016).
2.2 Kestävyyskunto
Kestävyys- eli aerobisella kunnolla tarkoitetaan sydän- ja verenkiertoelimistön ja keuhkojen kykyä kuljettaa happea lihaksille sekä lihasten kykyä käyttää happea lihastyön vaatiman energian tuottamiseen (Booth ym. 2012). Kestävyyskunto ilmenee elimistön kykynä vastustaa väsymystä fyysisessä suorituksessa. Kestävyyskuntoa määritetään yleensä maksimaalisella hapenottokyvyllä (VO2max), joka ilmaisee suurimman tehon, jolla elimistö tuottaa energiaa hapen avulla ennen uupumista (Keskinen 2012).
Kestävyyskunto on yhteydessä terveyteen (Booth ym. 2012) ja huono kestävyyskunto lisää sydän- ja verisuonisairauksien, erityisesti sydänperäisten kuolemien riskiä (Myers ym. 2015).
Kestävyyskuntoon vaikuttavat hengitys- ja verenkiertoelimistön toimintakyky, lihasten aineenvaihdunta sekä hermo-lihasjärjestelmän toiminta (Keskinen 2012).
Keskushermosto pyrkii säilyttämään elimistön sisäisen tasapainon fyysisen kuormituksen aikana. Autonominen hermosto on tärkeä maksimaalisen kestävyyskunnon määrittäjä, sillä se säätelee sydän- ja verenkiertoelimistön toimintaa, hengitystä ja energia-
aineenvaihduntaa fyysisen kuormituksen aikana (Seals 2012). Kuormituksen kasvaessa sydämen syke nousee ja iskutilavuus kasvaa. Keuhkotuuletus tehostuu eli hengityselimistössä minuutin aikana käyvän ilman määrä kasvaa sisäänhengityksen tilavuuden ja hengitystiheyden lisääntyessä (Edgerton ja Roy 2012). Lisäksi elimistön energiantuotanto tehostuu fyysisen kuormituksen aikana (Seals 2012).
Säännöllinen liikunta aiheuttaa muutoksia autonomisen hermoston toimintaan, joiden avulla elimistö pyrkii sopeutumaan kuormitukseen (Seals 2012). Kestävyyskunnon kehittyessä sydämen koko ja iskutilavuus kasvavat, mikä aiheuttaa sykkeen alenemista sekä rasituksen aikana että levossa. Hengityslihasten voimantuotto ja kestävyys paranevat, mikä vähentää hengityslihasten energiankulutusta. Verenkierrossa hapen luovutus soluihin tehostuu, ääreisverenkierto paranee, verenpaine laskee ja rasituksen aikaiset maitohappopitoisuudet pienenevät. Lihassolujen kyky tuottaa energiaa hapen avulla sekä rasvojen ja hiilihydraattien käyttö energiantuottoon kuormituksen aikana tehostuvat. Ilman säännöllistä harjoittelua maksimaalinen hapenottokyky laskee aikuisilla noin prosentin vuodessa (McArdle ym. 2010).
2.3 MS-taudin vaikutukset kestävyyskuntoon
MS-potilaiden aerobista suorituskykyä selvittäneessä systemaattisessa katsauksessa (Langeskov-Christensen ym. 2015) MS-potilaiden (n = 1 029) keskimääräinen maksimaalinen hapenottokyky todettiin merkitsevästi alhaisemmaksi kuin terveillä kontrollihenkilöillä (n = 165). Poikkileikkaustutkimuksessa (Romberg ym. 2004) suomalaisten MS-potilaiden keskimääräinen maksimaalinen hapenottokyky oli miehillä (n = 34) 27,0 ± 5,2 ml/kg/min ja naisilla (n = 61) 21,7 ± 5,5 ml/kg/min. Tulokset tarkoittavat yleisten viitearvojen mukaan heikkoa kestävyyskuntoa. Maksimaalista hapenottokykyä mittavissa testeissä on havaittu, että MS-potilaat eivät välttämättä kykene saavuttamaan maksimaalista tasoa sairauteen liittyvien oireiden, toimintakyvyn vajauksen tai fyysisen harjoittelun puutteen vuoksi (Valet ym. 2020).
MS-potilaiden sydämen vasemman kammion toiminnan ja autonomisen kontrollin on todettu heikentyneen terveisiin henkilöihin verrattuna, kun sydämen toimintaa on tarkasteltu levossa sydänsähkökäyrällä, magneettikuvauksella tai isotooppiangiografialla.
Sydämen toiminnassa havaitut muutokset johtuvat demyelinaation aiheuttamista
vaurioista verenkierron hermostollista säätelyä ohjaavassa vasomotorisessa keskuksessa ja selkäytimen autonomisen hermoston alenevissa säikeissä (Acevedo ym. 2000, Wens ym. 2016).
Felthamin työryhmän (2013) satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa tarkasteltiin harjoittelun vaikutusta 21 MS-potilaan sydän- ja verenkiertoelimistön toimintaan.
Alkumittauksena tehdyssä polkupyöräergometritestissä MS-potilaiden syke nousi epätasaisesti kuormituksen kasvaessa, mutta kahdentoista viikon kestävyysharjoittelun jälkeen MS-potilaiden syke nousi kuormituksen kasvaessa kuten terveillä henkilöillä.
Tästä pääteltiin, että alkumittauksessa havaittu MS-potilaiden sykkeen epätasainen vaste kuormitukseen johtui enemmän harjoittelemattomuudesta kuin sairauden aiheuttamasta autonomisesta toimintahäiriöstä.
MS-potilaiden hengityselimistön toimintaa on tutkittu esimerkiksi sisään- ja uloshengityksen maksimaalisten paineiden, spirometrian ja hengityskaasujen vaihdon avulla. Tutkimustulokset hengityselimistön toiminnasta ja sen vaikutuksista kestävyyskuntoon ovat vaihtelevia. Osassa tutkimuksista (Chiara ym. 2006, Wens ym.
2016) MS-potilaiden hengityselinten voiman ja hengityselimistön toiminnan on todettu heikentyneen submaksimaalisen kuormituksen aikana terveisiin henkilöihin verrattuna jo MS-taudin varhaisessa vaiheessa. Bosnak-Guclun työryhmän (2012) tutkimuksessa hengityselimistön toiminnan havaittiin heikentyneen merkitsevästi vasta kun toimintakyvyn vajaus oli kohtalainen (EDSS yli 2,5). Eräissä tutkimuksissa (Chetta ym.
2004, Riksfjord ym. 2017) MS-potilaiden hengityselinten voima ja hengityselimistön toiminta eivät olleet alentuneet, vaikka aerobinen suorituskyky oli heikompi kuin terveillä henkilöillä.
Hengityselimistön toiminnan häiriöt heikentävät elimistön hapen saantia fyysisen kuormituksen aikana, mikä aiheuttaa anaerobisen eli hapettoman aineenvaihdunnan lisääntymistä (Wens ym. 2016). Poikkileikkaustutkimuksissa (Chetta ym. 2004, Valet ym. 2020), joissa hapenkulutusta verrattiin fyysisen kuormituksen aiheuttamaan sykkeen nousuun, MS-potilaiden hapenkulutus kasvoi kuormituksessa vähemmän kuin terveillä henkilöillä. Elimistön alhainen hapen saanti saattaa rajoittaa MS-potilaiden fyysistä suorituskykyä ja vaikuttaa uupumuksen kokemiseen kuormituksen aikana (Wens ym.
2016). Wetzelin työryhmän (2011) 64 MS-potilaan poikkileikkaustutkimuksessa
maksimaalisen keuhkotuuletuksen havaittiin olevan yhteydessä kävelymatkaan kuuden minuutin kävelytestissä.
Mouomdjiadin työryhmän (2018) havaintotutkimuksessa saatiin mielenkiintoisia tuloksia maksimaalisen polkupyöräergometritestin lyhytaikaisista vaikutuksista 42 MS-potilaan kävelymatkaan kuuden minuutin kävelytestissä. Tutkimuksessa keskimääräinen kävelymatka pidentyi sekä 15 minuuttia että 75 minuuttia maksimaalisen testin jälkeen suoritetuissa kävelytesteissä ennen testiä suoritettuun kävelytestiin verrattuna. Yksi selitys kävelymatkan pidentymiselle saattaa olla maksimaalisen testin aiheuttama hermoston muovautuminen ja motorinen oppiminen (Mang ym. 2014).
MS-potilaiden aineenvaihdunnassa esiintyvien häiriöiden fyysisen kuormituksen aikaisia vaikutuksia on tutkittu vähän eikä niitä vielä tunneta (Wens ym. 2016). Fyysisen aktiivisuuden on kuitenkin todettu parantavan insuliiniherkkyyttä (Wens ym. 2015) ja olevan yhteydessä kehon rasva- ja glukoosipitoisuuksiin (Slawta ym. 2003) myös MS- potilailla.
MS-tautiin liittyvien lihasvoiman heikentymisen ja lihasten jäykkyyden (Thoumie ym.
2005, Citaker ym. 2013) sekä tasapainohäiriöiden (Wetzel ym. 2011, Guerra ym. 2014) on todettu olevan yhteydessä kestävyyskuntoon. Lisäksi MS-potilaiden kestävyyskunnon on todettu heikkenevän EDSS-pisteiden kasvaessa (Wetzel ym. 2011, Bosnak-Guclu ym.
2012, Langeskov-Christensen ym. 2015).
MS-potilailla, joiden toimintakyvyn vajaus on lievä tai kohtalainen, kestävyysharjoittelun on todettu parantavan maksimaalista hapenottokykyä, fatiikin sietokykyä, kävelykykyä ja yleistä elämänlaatua sekä vähentävän sydän- ja verenkiertoelimistön sairausien riskitekijöitä (ACSM 2018). MS-potilaiden kestävyyskunnon on todettu parantuvan yli kolme kuukautta kestäneellä kestävyys- ja voimaharjoittelun yhdistelmällä sekä pelkällä kestävyysharjoittelulla (Schmidt ja Wonneberger 2014, Kerling ym. 2015).
Satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa (Feltham ym. 2013) kahdentoista viikon kestävyys- ja intervalliharjoittelu kehittivät maksimaalista tehoa ja suhteellista hapenottokykyä 21 MS-potilaalla samalla tavalla kuin terveillä henkilöillä. Sen sijaan Riksfjordin työryhmän (2017) 24 MS-potilaan satunnaistetussa tutkimuksessa kahdeksan viikkoa kestäneellä kestävyys- tai voimaharjoittelulla ei ollut vaikutusta aerobiseen suorituskykyyn.
Kestävyysharjoittelun on todettu lisäävän MS-potilaiden kävelymatkaa kuuden minuutin kävelytestissä sekä parantavan lihasten hapenottokykyä ja kestävyyttä, vaikka askelpituudessa, -rytmissä tai kävelynopeudessa ei havaittu muutoksia (Sandroff 2017, Willingham ym. 2019). Sen sijaan voimaharjoittelun sekä kestävyys- ja voimaharjoittelun yhdistelmän on todettu parantavan MS-potilaiden maksimaalisen kävelymatkan lisäksi myös kävelynopeutta (Nedeljković ym. 2014, Grazioli ym. 2019).
2.4 Keskivartalon lihasvoima
Lihaksista, jänteistä ja hermostosta muodostuva hermolihasjärjestelmä toteuttaa monimutkaisia asentoja ja toimintoja sekä yhdistelee niitä (Alen ja Rauramaa 2012).
Lihaksen tuottama voima riippuu hermoston aktivoimien lihassolujen määrästä. Yhden liikehermon ja sen hermottamien lihassolujen muodostamaa kokonaisuutta kutsutaan motoriseksi yksiköksi. Hermosto aktivoi motorisia yksiköitä aina tarvittavan voiman mukaan (Edgerton ja Roy 2012). Lihasvoimaan ja -kestävyyteen vaikuttavat lihassolujen koko ja tyyppi. Lihassolut jaetaan niiden ominaisuuksien mukaan hitaisiin tyypin 1 lihassoluihin, jotka soveltuvat kestävyyttä edellyttävään työhön ja nopeisiin tyypin 2 lihassoluihin, jotka soveltuvat parhaiten nopeisiin supistuksiin (Alen ja Rauramaa 2012).
Keskivartalon lihakset eli niin kutsutut core-lihakset koostuvat useasta lihasryhmästä:
vatsalihaksista edessä, selkä- ja pakaralihaksista takana, palleasta ylhäällä sekä lantionpohjan ja lonkan lihaksista alhaalla. Keskivartalon lihakset säilyttävät vartalon asennon vakaana sekä tasapainottavat ja stabilisoivat selkärankaa, lantiota, rintakehää ja muita liikeketjujen rakenteita liikkeiden aikana (McArdle ym. 2010). Keskivartalon lihaksilla on tärkeä merkitys myös raajojen liikkeissä, sillä useat liikeketjut välittävät keskivartalon lihasten kautta voimia raajojen liikkeisiin (Shinkle ym. 2012).
Keskivartalon hallintaan osallistuvien lihasryhmien on reagoitava samanaikaisesti lantion ja ylävartalon monen suuntaisiin liikkeisiin (Saarikoski 2016a). Mikäli keskivartalon lihasten voima on heikko tai ne eivät aktivoidu normaalisti, alaraajojen linjausten ja liikkeiden hallinta heikkenee (Leetun ym. 2004, McKeon ym. 2015). Keskivartalon lihasten toimintahäiriöiden on kuitenkin arveltu johtuvan enemmän hermolihasjärjestelmän toiminnan ongelmista kuin lihasvoiman heikkoudesta (Bliven ja Anderssen 2013).
Lihasvoima vähenee ikääntymisen myötä ilman säännöllistä lihasvoimaharjoittelua.
Lihasvoimaharjoittelu parantaa motoristen yksiköiden aktivointia, tehostaa liikehermojen toimintaa ja aiheuttaa muutoksia lihassolujen koostumuksessa. Keskivartalon lihasten harjoittelu parantaa lihastasapainoa ja -voimaa sekä vartalon hallintaa (McArdle ym.
2010) Keskivartalon lihasten harjoittelun on todettu parantavan myös alaraajojen ja vartalon biomekaniikkaa (Sasaki ym. 2019).
2.5 MS-taudin vaikutukset keskivartalon lihasvoimaan
MS-tauti vaikuttaa hermojen ja lihasten toimintaan aiheuttaen lihasvoiman heikkenemistä (Alen ja Mäkinen 2012). MS-potilaiden lihasten voima, nopeus ja kestävyys ovat heikentyneet terveisiin henkilöihin verrattuna (Thoumie ym. 2005, Wens ym. 2014, Jørgensen ym. 2017). Lihasvoiman heikentymisen arvellaan johtuvan sekä keskushermoston että lihasten toiminnan häiriöistä (Cruickshank ym. 2015). MS- potilaiden lihassolujen poikkipinta-alan on havaittu olevan pienempi kuin terveillä henkilöillä. Lihassolujen poikkipinta-alan on todettu olevan yhteydessä lihasvoimaan, joten se saattaa aiheuttaa lihasten heikkoutta. Lisäksi terveisiin henkilöihin verrattuna MS-potilailla esiintyy suhteellisesti enemmän nopeita (tyypin 2) kuin hitaita (tyypin 1) lihassoluja. Tyypin 2 lihassolut väsyvät nopeammin, joten tällä saattaa olla vaikutusta MS-potilaiden lihaskestävyyteen. Vastaavat muutokset lihassolutyypeissä on aiemmin yhdistetty vähäiseen fyysiseen aktivisuuteen (Kent-Braun ym. 1997, Wens ym. 2014, Yoosefinejad ym. 2017).
Poikkileikkaustutkimuksissa (Freund ym. 2016, Yoosefinejad ym. 2017) MS-potilaat kykenivät säilyttämään asennon keskivartalon staattisissa kestävyystesteissä lyhyemmän ajan kuin terveet henkilöt ja myös dynamometrilla mitattu voima oli heikompi.
Ultraäänitutkimuksella ei havaittu eroja MS-potilaiden keskivartalon lihasmassan määrässä tai lihasten supistumisessa terveisiin henkilöihin verrattuna, mutta vahvemman ja heikomman puolen välinen ero oli suurempi. Vartalon koukistajalihasten kestävyyden todettiin olevan yhteydessä useisiin asennon hallinnan ja kävelyn osa-alueisiin MS- potilailla (Freund ym. 2016).
Voimaharjoittelun on todettu lisäävän MS-potilaiden lihasvoimaa (Jørgensen ym. 2017, Charron ym. 2018, Manca ym. 2019), parantavan toimintakykyä (Dodd ym. 2011, Dalgas
ym. 2008) sekä vähentävän fatiikkia (ACSM 2018). Satunnaistetuissa kontrolloiduissa tutkimuksissa (Duff ym. 2018, Amiri ym. 2019, Arntzen ym. 2020) core- ja pilates- harjoittelu paransi MS-potilaiden keskivartalon lihasten lihasvoimaa ja -kestävyyttä sekä tasapainoa ja kävelykykyä. Abbasin työryhmän (2019) 46 MS-potilaan satunnaistetussa tutkimuksessa kuuden viikon ajan kolme kertaa viikossa Fitvibe Excel Pro -laitteella tehty koko vartalon värinäharjoittelu paransi MS-potilaiden keskivartalon lihasten kestävyyttä ja voimaa.
Toimintakyvyn vajauksen ei havaittu olevan yhteydessä keskivartalon lihaskestävyyteen tai -voimaan 33 MS-potilaalla, joiden EDSS-pisteet olivat välillä 1,0‒4,5 (Yoosefinejad ym. 2017). Amirin työryhmän (2019) satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa, johon osallistui 69 MS-tautia sairastavaa naista, keskivartalon lihasten harjoittelun havaittiin kuitenkin vaikuttavan tasapainoon tehokkaammin, kun toimintakyvyn vajaus oli suurempi. Tutkimuksessa vertailtiin kolmea ryhmää, joissa EDSS-pisteet olivat 1.
ryhmässä 2,5‒3,5, 2. ryhmässä 3,5‒4,5 ja 3. ryhmässä 4,5‒5,5.
2.6 Tasapaino ja asennon hallinta
Yleisesti tasapainolla tarkoitetaan tilaa, jossa kappaleen paino jakautuu tukipisteiden suhteen siten, että kappaleen asema pysyy muuttumattomana (Kauranen 2011). Ihmisellä tasapaino on tila, jossa kehon massakeskipiste säilyy tukipisteiden muodostaman alueen sisällä. Kehon massakeskipiste on koko vartalon ja raajojen massan keskimääräinen sijaintikohta, jossa painovoima ei vaikuta kehoon. Tukipisteillä tarkoitetaan niitä kehon alueita, jotka ovat kosketuksissa tukipintaan. Keskushermoston ohjaamaa kehon massakeskipisteen hallintaa pidetään asennon hallinnan avaintekijänä (Shumway-Cook ja Woollacott 2007).
Asennon hallinta on monimuotoinen taito, joka syntyy aistijärjestelmien tuottaman tiedon ja sitä seuraavien liiketoimintojen yhteisvaikutuksesta Asennon hallinnan tavoitteena ovat asennon suuntaaminen (postural orientation) ja tasapaino (postural equilibrium).
Asennon suuntaaminen tarkoittaa vartalon ja pään asettamista painovoiman, tukipinnan, visuaalisen näkymän ja aistien tuottaman tiedon perusteella kunkin liikkeen ja ympäristön edellyttämällä tavalla. Tasapainolla tarkoitetaan liikkeiden yhdistämistä siten, että kehon massakeskipiste säilyy vakaana. Tasapainoon vaikuttavat ulkoiset tekijät, kuten
painovoima ja vuorovaikutus ympäristön kanssa sekä elimistön toiminnasta johtuvat sisäiset voimat kuten sydämen syke. Tasapaino voidaan jakaa staattiseen ja dynaamiseen osa-alueeseen. Staattinen tasapaino tarkoittaa kykyä säilyttää asento pitämällä kehon massakeskipiste tukipinnan alueella. Dynaaminen tasapaino on kyky hallita kehon massakeskipistettä liikkeen aikana, jolloin massakeskipiste muuttuu tai siirtyy tukipinnan ulkopuolelle (Horak 2006, Horak ja Macpherson 1996).
Asennon hallinta on aina läsnä tekemisessämme, sillä kaikki liikkeet edellyttävät suuntaamista ja vakauttamista. Asennon hallintaan vaikuttavat yksilöllisten ominaisuuksien lisäksi tehtävän vaativuus ja ympäristön luomat rajoitteet. Asennon hallinta muodostuu ylemmän tason suunnittelusta etu- ja liikeaivokuorella, aivokuoren ja selkäytimen tuottamien heijasteiden koordinaatiosta sekä liikehermojen ja lihasten tuottamista liikkeistä. Asennon hallintaan vaikuttavat nivelten liikeradat, selkärangan liikkuvuus, lihasten ominaisuudet ja kehon eri osien biomekaaniset suhteet (Shumway- Cook ja Woollacott 2007). Asennon hallintaan vaikuttavat tekijät on esitetty kuviossa 2.
Kuvio 2. Asennon hallinnan osatekijät (mukaillen Shumway-Cook ja Woollacott 2007)
Asennon hallinta
Luustolihakset
Hahmottaminen
Mukautuminen
Ennakointi Aististrategiat
Aistijärjestelmät Hermo-lihas-
järjestelmä
Tasapainojärjestelmä koostuu tasapainoelimen, näköaistin, asentoa ylläpitävien lihasten, aivorungon, pikkuaivojen ja aivokuoren yhteistoiminnasta. Sisäkorvassa sijaitseva tasapainoelin ja näköaisti tuottavat tietoa kehon asennosta ja ympäristöstä (Khan ja Chang 2013). Kehossa olevat erilaistuneet reseptorit eli proprioseptorit, joita ovat lihasten lihassukkulat, lihaskäämit eli Golgin jänne-elimet, ihon kosketus- ja painereseptorit sekä nivelreseptorit aistivat kehon asentoja ja liikkeitä. Tästä tiedosta muodostuu asento- ja liikeaisti (Horak ja Macpherson 1996). Heijasteet eli refleksit ovat automaattisia, oppimisesta riippumattomia, tuntoaistin saaman ärsykkeen aiheuttamia yksinkertaisia liikkeitä. Heijasteen välittävä refleksikaari syntyy vähintään yhden aisti- ja liikehermosolun välisestä kytkennästä (Soinila 2015) ja se mahdollistaa lihaksen supistumisen ennen kuin tieto ärsykkeestä ehtii aivoihin (Leppäluoto ym. 2017).
Pikkuaivot tarkkailevat ja ohjaavat tasapainoa, osallistuvat asentorefleksien tuottamiseen ja asennon suuntaamiseen sekä säätelevät selkäydinrefleksejä tasapaino-, asento- ja liikeaistin tuottaman tiedon perusteella. Aivosilta välittää tasapainoheijasteita ja kontrolloi selkäydinrefleksejä (Khan ja Chang 2013). Aivokuoren uskotaan osallistuvan tasapainoheijasteiden syntymiseen aktivoimalla äkillisessä tasapainon menettämisessä tilanteeseen parhaiten sopivan tai aiemmin opitun reaktion (Jacobs ja Horak 2007).
Aisti- ja liikejärjestelmien toiminta mukautuu vaihtuvien tehtävien ja ympäristöjen mukaan sekä ennakoi liikkeitä asennon vaatimalla tavalla aiemman kokemuksen ja oppimisen perusteella (Shumway-Cook ja Woollacott 2007). Asentoa hallitaan liikestrategioiden ja liikkeen hallinnan avulla. Liikestrategioilla, joita ovat nilkan tai lonkan liikkeet ja askeleen ottaminen sekä vartalon ennakoivat liikkeet, pyritään säilyttämään tasapaino. Liikkeen hallinnalla pyritään säilyttämään tasapaino kehon massakeskipisteen siirtyessä tukipisteiden ulkopuolelle, esimerkiksi kävelyssä heilahtavan jalan siirtyessä eteenpäin liikkuvan massakeskipisteen alle (Horak 2006).
Tasapainoa voi kehittää harjoittelemalla. Systemaattisten katsausten (Thomas ym. 2019, Casonatto ja Yamacita 2020) mukaan useiden fyysisen aktiivisuuden muotojen on todettu parantavan tasapainoa.
2.7 MS-taudin vaikutukset tasapainoon
Meta-analyysin (Suhaimy ym. 2020) mukaan MS-potilaiden tasapainon ja asennon hallinta ovat heikentyneet terveisiin henkilöihin verrattuna. Meta-analyysiin sisältyi yhdeksän tutkimusta (n = 342), joissa tasapainon ja asennon hallintaa oli tutkittu mekaanisten tasapainolevyjen avulla. Seisottaessa yhdellä tai kahdella jalalla MS- potilaiden edestakainen heilunta oli tasapainolevyllä mitattuna suurempaa (Ilett ym.
2016, Pau ym. 2017) ja reagoiminen tasapainon häiriöihin hitaampaa (Cameron ja Lord 2010, Suhaimy ym. 2020) kuin terveillä henkilöillä. Karst ym. (2005) havaitsivat tasapainolevyn avulla, että eteenpäin kurkottaessa ja taaksepäin nojatessa MS-potilaat siirsivät kehon painopistettä vähemmän kuin terveet henkilöt.
Myös poikkileikkaustutkimuksissa (Karst ym. 2005, Martin ym. 2006), joissa tasapainoa tarkasteltiin toiminnallisilla tasapainotesteillä, MS-potilaiden tasapainon havaittiin olevan heikompi kuin kontrolliryhmällä, vaikka toimintakyvyn vajaus oli lievä.
Tasapainossa ilmenevien ongelmien on havaittu lisääntyvän toimintakyvyn vajauksen kasvaessa (Pau ym. 2017, Moreno-Navarro ym. 2020). Suomalaisille MS-potilaille (n = 240) tehdyn kyselytutkimuksen mukaan 29 % potilaista koki tasapainohäiriöiden vaikeuttavan päivittäistä elämäänsä (Paltamaa ym. 2006).
MS-potilaiden tasapainovaikeudet näyttävät olevan yhteydessä valkean ja harmaan aineen vaurioitumisesta johtuviin tiedonkulun katkoksiin selkäytimen, pikkuaivojen ja aivokuoren välillä (Prosperini ym. 2013). Hidastunut reagointi tasapainon häiriöihin saattaa johtua aivorungon alueella olevista vaurioista (Peterson ym. 2016) sekä selkäydinrefleksien viivästymisestä. Selkäydinrefleksien viivästyminen on yhteydessä kehosta tulevan aistitiedon välittymisen viiveisiin selkäytimessä (Cameron ja Lord 2010).
Tasapainoharjoittelun sekä progressiivisen voima- ja kestävyysharjoittelun on todettu parantavan MS-potilaiden tasapainoa (Hebert ym. 2011, Paltamaa ym. 2012, Charron ym.
2018, Tollár ym. 2020). Satunnaistetuissa kontrolloiduissa tutkimuksissa kymmenen viikkoa kestänyt core-harjoittelu paransi MS-potilaiden tasapainoa (Amiri ym. 2019), mutta kahdentoista viikon pilates-harjoittelulla ei havaittu olevan vaikutusta tasapainoon (Duff ym. 2018). Systemaattisen katsauksen (Suhaimy ym. 2020) mukaan harjoittelu, jossa tasapainoa häiritään toistuvasti, nopeuttaa MS-potilaiden reagoimista tasapainon häiriöihin vielä vuorokauden ajan harjoituksen jälkeenkin.
3 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET
Pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, eroaako MS-potilaiden kestävyyskunto, keskivartalon lihasvoima ja tasapaino terveistä henkilöistä. Lisäksi tutkielmassa selvitettiin tutkittavien muuttujien välisiä yhteyksiä.
Tutkimuskysymykset:
Tutkimuskysymys 1: Onko kuuden minuutin kävelytestin tuloksissa eroja MS-potilaiden ja kontrolliryhmän välillä?
Tutkimuskysymys 2: Onko 30 sekunnin istumaannousutestin tuloksissa eroja MS- potilaiden ja kontrolliryhmän välillä?
Tutkimuskysymys 3: Onko Bergin tasapainotestin tuloksissa eroja MS-potilaiden ja kontrolliryhmän välillä?
Tutkimuskysymys 4: Onko 7,62 metrin kävelytestin tuloksissa eroja MS-potilaiden ja kontrolliryhmän välillä?
Tutkimuskysymys 5: Onko tutkittavien muuttujien välillä havaittavissa yhteyttä?
4 AINEISTO JA MENETELMÄT
4.1 Tutkimuksen aineisto
Pro gradu -tutkielma tehtiin Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkimusta ”MS-potilaan toimintakyvyn, fatiikin, kognition ja elämänlaadun yhteys potilaan päivittäiseen fyysiseen aktiivisuustasoon” varten kerätystä aineistosta. Väitöskirjatutkimuksen sisäänottokriteereinä olivat diagnosoitu MS-tauti, relapsoiva-remittoiva MS-taudin muoto, EDSS-luokka 0‒5,5 ja ikä 18‒55 vuotta. Tutkimuksen osallistujilla ei saanut olla pahenemisvaihetta edeltäneen kuukauden aikana tai tutkimushetkellä.
Poissulkukriteereinä olivat lisäksi fyysiseen aktiivisuuteen vaikuttavat sairaudet ja vammat (Luostarinen 2015).
Tutkimuksen osallistujat rekrytoitiin lähettämällä alkukyselytutkimus sähköisesti Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan, Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan MS- potilasyhdistysten kautta. Alkukyselytutkimuksessa kartoitettiin muun muassa MS- potilaiden toimintakykyä kysymällä heidän kävelykykyänsä, apuvälineen tarvetta liikkumisessa ja mahdollista olemassa olevaa EDSS-luokitusta (Luostarinen 2015).
Kontrolliryhmä, joka pyrittiin kaltaistamaan MS-ryhmään tutkittavien iän ja sukupuolen mukaan, rekrytoitiin Itä-Suomen yliopiston henkilökunnasta ja opiskelijoista.
Kontrolliryhmän osallistujat olivat perusterveitä. Aineisto kerättiin MS-ryhmän osalta touko-elokuussa 2018 Kuopiossa, Joensuussa, Jyväskylässä ja Oulussa. Kontrolliryhmän mittaukset suoritettiin vuoden 2019 aikana Kuopiossa.
4.2 Tutkimusmenetelmät
Tutkimus toteutettiin kvantitatiivisena poikkileikkaustutkimuksena. Kvantitatiivinen eli määrällinen tutkimus pyrkii antamaan yleisen kuvan muuttujien välisistä suhteista ja eroista (Vilkka 2007). Määrällinen tutkimus kuvaa ilmiöitä numeerisesti tilastollisten menetelmien avulla. Poikkileikkaustutkimus selvittää tietyn ilmiön tai useiden ilmiöiden eri puolia tiettynä ajankohtana. Tutkimuksen otanta perustui tutkittavien vastaamiseen alkututkimuskyselyyn, joten se oli niin sanottu itsevalikoituva otos. Itsevalikoituva otos ei täytä satunnaisotannan ehtoja, jolloin kyseessä on otoksen sijaan näyte (Holopainen ja Pulkkinen 2008).
4.2.1 Tutkittavien taustatiedot
Tutkittavilta kysyttiin taustatietoina ikä ja sukupuoli. Pituus mitattiin seinään piirretyn mitta-asteikon avulla, tutkittavan seisoessa sen edessä ilman kenkiä. Tulos merkittiin puolen senttimetrin tarkkuudella. Paino mitattiin kaikilta tutkittavilta samalla Beurer B30 merkkisellä henkilövaa’alla ja tulos merkittiin yhden desimaalin tarkkuudella.
Vyötärönympärys mitattiin kaikilta tutkittavilta samalla mittanauhalla tutkittavan seisoessa paljaalta iholta tai kevyen vaatteen päältä, alimman kylkiluun ja suoliluun harjun puolivälistä. Vyötärönympärys merkittiin puolen senttimetrin tarkkuudella.
Painoindeksi (kg/m2) laskettiin tutkittavien painosta ja pituudesta Excel-ohjelmiston avulla.
4.2.2 Kuuden minuutin kävelytesti
Tutkittavien kestävyyskuntoa mitattiin kuuden minuutin kävelytestillä. Kuuden minuutin kävelytesti on käytännöllinen ja yksinkertainen tapa mitata hengitys-, sydän- ja verenkiertoelimistön, hermolihasjärjestelmän ja lihasten aineenvaihdunnan suorituskykyä fyysisen kuormituksen aikana. Testillä ei saada tarkkaa tietoa yksittäisten elinjärjestelmien toiminnasta, mutta sen avulla voidaan arvioida päivittäisissä toiminnoissa tarvittavan submaksimaalisen suorituskyvyn tasoa (ATS 2002). Kuuden minuutin kävelytesti on luotettava ja hyvin siedetty mittausmenetelmä MS-potilailla ja sen eri testikertojen välinen toistettavuus on hyvä. Kuuden minuutin kävelytesti ennustaa hyvin MS-potilaiden liikkumista omassa elinympäristössä, mikä on tärkeää päivittäisen toimintakyvyn arvioinnissa (Goldman ym. 2008, Peurala ja Paltamaa 2019).
Testillä mitataan ensisijaisesti kuuden minuutin aikana kävelty matka. Lisäksi voidaan mitata koettua kuormittuneisuutta ja sykettä (Enright 2003). Testi suoritetaan tasaisella ja kovalla alustalla, suoralla ja vähintään 30 metriä pitkällä radalla. Testattavia kehotetaan kävelemään kuuden minuutin aikana mahdollisimman pitkä matka. Testin aikana ei saa juosta, lepääminen on sallittua. Testin aikana testattavia kannustetaan, mutta muuta puhumista on vältettävä. Testin loputtua kirjataan ylös kävelty matka ja mahdollinen syke sekä koettu kuormittuneisuus (ATS 2002).
Tutkimuksessa kuuden minuutin kävelytesti suoritettiin pääsääntöisesti ulkona tasaisella ja kovalla alustalla. Yhtenä testauspäivänä testi suoritettiin sisähallissa vesisateen vuoksi.
Tutkittavat kävelivät edestakaisin noin 60‒100 metriä pitkällä suoralla. Tutkija käveli tutkittavan takana noin 10‒20 metrin etäisyydellä suoritusta häiritsemättä. Testin aikana tutkija ilmoitti kuluneen ajan 3, 5 ja 6 minuutin kohdalla. Testin lopussa tutkija juoksi tutkittavan luo ja mittasi tämän kävelemän matkan ranteessaan olleella Garmin 920XT - merkkisellä urheilukellolla. Testin loputtua tutkittavilta kysyttiin koettu kuormittuneisuus Borgin asteikolla 6‒20. Tutkittavien sykettä ei mitattu.
Kuuden minuutin kävelytestistä ei ole olemassa virallisia viitearvoja alle 60-vuotiaille, mutta ne voidaan laskea terveille 40‒80-vuotiaille seuraavista yhtälöistä: miehet: (7.57 x pituus cm) – (5.02 x ikä) – 1.76 x paino kg) -309 m ja naiset: (2.11 x pituus cm) – (5.78 x ikä) – 2.29 x paino kg) + 667 m (Enright ja Sherrill 1998).
4.2.3 Istumaannousutesti
Tutkittavien keskivartalon lihasvoimaa selvitettiin istumaannousutestillä, joka mittaa vartalon koukistajalihasten kestovoimaa. Testistä on olemassa useita eri versioita, joiden ansiosta se soveltuu kaikenikäisille ja eri kuntoisille testattaville. Testiä käytetään yleisesti työkyvyn arvioinnissa ja seurannassa ja sen tulokset on yhdistetty työkyvyn heikkenemiseen (Lusa 2011). Istumaannousutestin curl up -versio on hyvin soveltuva ja erittäin luotettava menetelmä MS-potilaiden keskivartalon lihasvoiman mittaamiseen (Fry ym. 2015). Viimeisimmän tutkimustiedon mukaan istumaannousutestit ovat vain kohtalaisesti yhteydessä vatsalihasten lihaskestävyyteen ja heikosti yhteydessä vatsalihasten lihasvoimaan (ACSM 2018).
Istumaannousutesti suoritetaan jalat tuettuna, jolloin lonkankoukistajat toimivat liikkeessä voimakkaammin tai ilman tukea. Lähtöasennossa testattava on selinmakuulla, jalat 90 asteen kulmassa ja kädet niskan takana. Ylävartaloa nostetaan alustasta selkää pyöristäen, kunnes kyynärpäät koskettavat polvia, jolloin palataan lähtöasentoon.
Testissä lasketaan ilman lepotaukoja suoritettujen toistojen määrä 30 tai 60 sekunnin aikana (Lusa 2011, Ahtiainen ja Häkkinen 2018). Tutkimuksessa istumaannousutesti suoritettiin jalat tuettuina ja suoritukset laskettiin 30 sekunnin aikana.
Istumaannousutestin viitearvot on laadittu miehille ja naisille ikäryhmittäin. Viitearvoissa käytetään luokittelua heikko, välttävä, keskinkertainen, hyvä ja erinomainen (Viljanen ym. 1991).
4.2.4 Bergin tasapainotesti
Tutkittavien tasapainon mittaamiseen käytettiin Bergin tasapainotestiä (Berg Balance Scale). Se on 1980-luvulla ikääntyneiden tasapainon arvioinnin ja seurannan työvälineeksi kehitetty toiminnallinen tasapainotesti, joka koostuu jokapäiväisessä elämässä tarvittavista liikkeistä. Bergin tasapainotesti sisältää 14 osiota, jotka mittavat henkilön kykyä ylläpitää ja muuttaa asentoa vaikeutuvien suoritusten aikana esimerkiksi tukipinnan pienentyessä, kehon massakeskipisteen siirtyessä tukipinnan reunoille ja näkökyvyn ollessa poissuljettuna (Berg ym. 1992). Bergin tasapainotesti on luotettava, hyvin soveltuva ja laajasti käytetty menetelmä (Downs 2015). Testi soveltuu myös MS- potilaiden tasapainon arvioimiseen ja sen toistettavuus eri mittauskertojen välillä on hyvä (Peurala ja Paltamaa 2019).
Bergin tasapainotestin suoritusohjeen (Paltamaa 2004) mukaan testi suoritetaan ilman kenkiä vakioidun pisteytysohjeen mukaan. Osiot suoritetaan järjestyksessä. Tutkittavalle annetaan sanallinen ohje osion suorittamiseen, osioita ei saa harjoitella ja ensimmäinen suoritus pisteytetään (Peurala ja Paltamaa 2019). Tutkimuksessa Bergin tasapainotesti toteutettiin suoritusohjeen mukaisesti.
Bergin tasapainotestin osiot arvioidaan asteikolla 0‒4 ja testin kokonaispistemäärä on 56.
Pisteytys tehdään itsenäisen suorittamisen asteen sekä vaaditun ajan tai etäisyyden perusteella (Peurala ja Paltamaa 2019). Tulokset voidaan jakaa kokonaispistemäärän perusteella kolmeen luokkaan: 0‒20 heikko, 21‒40 kohtalainen ja 41‒56 hyvä tasapaino (Berg ym. 1989).
4.2.5 7,62 metrin kävelytesti
7,62 metrin eli 25 jalan kävelytesti (Timed 25 Foot Walk) on yksi osa kolmiosaisesta Multiple Sclerosis Functional Composite (MSFC) toimintakyvyn kartoituksesta. MSFC
on vuonna 1994 kehitetty moniulotteinen mittari MS-taudin vakavuusasteen arvioimiseen. 7,62 metrin kävelytesti mittaa MS-potilaiden jalkojen toimintaa ja kävelykykyä (Tiftikçioğlu 2018).
7,62 metrin kävelytestissä suoritetaan kaksi kävelyä. Testattavaa kehotetaan kävelemään selvästi merkittyjen pisteiden välinen suora 7,62 metrin matka mahdollisimman nopeasti, mutta turvallisesti. Tarvittaessa avustaja voi kävellä vieressä. Ensimmäisen suorituksen jälkeen testattava toistaa suorituksen kävelemällä takaisin alkuperäiselle lähtöpaikalle.
Molemmista kävelyistä mitataan aika ja niistä lasketaan keskiarvo, joka on testin tulos.
Mikäli testattava ei kykene suorittamaan ensimmäistä kävelyä kolmen minuutin aikana tai toista kävelyä viiden minuutin lepojakson jälkeen, suoritus keskeytetään (Tiftikçioğlu 2018).
Tutkimuksessa 7,62 metrin kävelytesti suoritettiin sisätilassa käytävällä. Mittauksen alku- ja päätepisteet oli merkitty lattiaan teipillä. Kävelyajat mitattiin ajanottokellolla ja merkittiin 0,05 sekunnin tarkkuudella. Tulos laskettiin kahden kävelyn keskiarvona.
4.3 Eettisyys ja luotettavuus
Väitöskirjatutkimukselle, jonka aineistosta pro gradu -tutkielma tehtiin, oli haettueettistä lupaa ja Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin tutkimuseettinen toimikunta oli puoltanut tutkimusta 19.1.2016. MS-potilaat valittiin tutkimukseen lähettämällä neljän MS- potilasyhdistysten jäsenille kutsu, jonka perusteella osallistujat ilmoittautuivat mukaan tutkimukseen. Tutkittaville lähetettiin ennen tutkimuskäyntiä ohjeet, joissa selvitettiin muun muassa tutkimuksen tarkoitus ja sen toteutustapa. Tutkittaville selvitettiin ennen tutkimuksen aloittamista tutkimuksen eteneminen ja heiltä pyydettiin kirjallinen suostumus tutkimukseen. Tutkittavilla oli mahdollisuus keskeyttää tutkimus missä vaiheessa tahansa. Tutkittavat saivat mittauspäivänä tietoa testeihin liittyvistä asioista sekä suoritustensa tulokset itselleen. MS-potilaat voivat mahdollisesti hyödyntää tuloksia esimerkiksi sairauden etenemisen ja toimintakyvyn seurantaan.
Tutkittaville annettiin anonymiteetin säilymiseksi tutkimuskoodi, jota käytettiin kaikissa tutkimukseen liittyvissä dokumenteissa. Osallistujien henkilötiedot ja kaikki
tutkimuksessa kerätty aineisto ovat väitöskirjatutkijalla. Pro gradu -tutkielmaa varten saadussa aineistossa tutkittavat oli merkitty ainoastaan tutkimuskoodilla.
Kaikki mittaukset pyrittiin suorittamaan tutkittaville yhden tutkimuskäynnin aikana.
Tutkimusmenetelmät valittiin käytännön järjestelyt huomioon ottaen siten, että niillä pystyttiin mittamaan haluttua ominaisuutta mahdollisimman hyvin. Tutkimusmenetelmät olivat yleisesti käytettyjä ja niiden validiteetti ja reliabiliteetti olivat hyviä. Validiteetti kuvaa mittarin kykyä mitata sitä, mitä on tarkoitus mitata ja reliabiliteetti toimintavarmuutta eli kykyä antaa kutakuinkin samanlaisia tuloksia eri mittauskerroilla (Karjalainen 2010). Mittaukset pyrittiin suorittamaan mittareiden suoritusohjeiden mukaan ja tulokset kirjattiin ylös mahdollisimman tarkasti.
Tutkimusryhmään kuului tutkijan lisäksi kaksi avustajaa sekä EDSS-luokituksen tehnyt neurologiaan erikoistuva lääkäri. Tutkimusjärjestelyistä johtuen mittausten järjestys vaihteli tutkittavien kesken, mutta kuuden minuutin kävelytesti tehtiin pääsääntöisesti viimeisenä. Tällä pyrittiin ehkäisemään kävelytestin aiheuttaman rasituksen mahdollinen vaikutus muihin mittauksiin. Tutkija teki kuuden minuutin ja 7,62 metrin kävelytestit kaikille tutkittaville, mutta istumaannousutestissä ja Bergin tasapainotestissä testaaja vaihtui eri mittauskertojen välillä, mikä saattoi vaikuttaa mittaustuloksiin.
4.4 Aineiston käsittely ja tilastolliset menetelmät
Väitöskirjatutkija oli kirjannut mittaustulokset Excel-tiedostoon, jossa ne olivat eroteltuna sarakkeisiin. Excel-tiedosto siirrettiin IBM SPSS Statistic -ohjelmaan (IBM Corp., Armonk, N.Y., USA, versio 27), jolla tehtiin kaikki tilastolliset analyysit.
Tilastollisten testien valinnassa huomioitiin analyysimenetelmän sopivuus aineistoon ja asetettuihin tutkimuskysymyksiin. Tilastollisesti merkitsevät tulokset esitellään tulokset- osiossa.
Kaikille muuttujille laskettiin keskiarvot ja keskihajonnat koko aineistosta ja ryhmittäin (MS-ryhmä ja kontrolliryhmä). Muuttujien normaalijakautuneisuutta tarkasteltiin Kolmogorov-Smirnovin testillä ja havainnoimalla visuaalisesti histogrammeista.
Tutkittavat muuttujat olivat normaalijakautuneita, koettua kuormittuneisuutta ja Bergin tasapainotestin tuloksia lukuun ottamatta.
Taustamuuttujien (ikä, pituus, paino, painoindeksi ja vyötärönympärys) keskiarvojen eroja MS-ryhmän ja kontrolliryhmän välillä tarkasteltiin riippumattomien ryhmien t- testillä, joka tehtiin kaksisuuntaisena. Levenen varianssien yhtäsuuruustestin p-arvon ollessa yli 0,05 käytettiin yhtä suurten varianssien testiä ja alle 0,05 eri suurten varianssien testiä. T-testin perusteella ryhmät erosivat toisistaan tilastollisesti merkitsevästi iän, painoindeksin ja vyötärönympäryksen osalta. Tämä otettiin huomioon tutkittavien muuttujien tarkastelussa vakioimalla testit iällä ja painoindeksillä, mikäli se oli mahdollista.
Tutkittavia muuttujia vertailtiin ryhmien välillä keskiarvojen ja niistä laskettujen prosenttilukujen avulla sekä parametrisillä ja epäparametrisillä testeillä. Kaikkia muuttujia tarkasteltiin ensin riippumattomien ryhmien t-testillä, jonka jälkeen normaalijakautuneita muuttujia tarkasteltiin iällä ja painoindeksillä vakioidulla kovarianssianalyysilla ja ei-normaalijakautuneita muuttujia Mann-Whitneyn U-testillä.
Taustatietojen yhteyttä tutkittaviin muuttujiin sekä tutkittavien muuttujien välisiä yhteyksiä tarkasteltiin korrelaatiokertoimien avulla ja visuaalisesti hajontakuviosta.
Muuttujille laskettiin korrelaatiokertoimet sekä koko aineistosta että molemmista ryhmistä erikseen. Normaalijakautuneita muuttujia tarkasteltiin Pearsonin korrelaatiokertoimella vakioituna iällä ja painoindeksillä ja ei-normaalijakautuneita muuttujia Spearmanin järjestyskorrelaatiokertoimella. Koko aineistossa ja molemmissa ryhmissä tilastollisesti merkitsevistä korrelaatiokertoimista laskettiin niiden neliöt (r2) eli selitysasteet, jotka ilmoittavat kuinka suuri osa selitettävän muuttujan vaikutuksesta voidaan selittää selittävän muuttujan avulla (Karjalainen 2010).
Tutkittavien muuttujien vaikutusta kuuden minuutin kävelytestin tuloksiin sekä vaikutuksen voimakkuutta pyrittiin selvittämään lisäksi lineaarisen regressioanalyysin avulla. Lineaarinen regressioanalyysi tehtiin koko aineistosta ja molemmista ryhmistä erikseen. Selittävinä muuttujina mallissa käytettiin istumaannousutestin, Bergin tasapainotestin ja 7,62 metrin kävelytestin tuloksia.
5 TULOKSET
Tutkimukseen osallistui yhteensä 61 tutkittavaa, joista yli 90 % (56) oli naisia. MS- ryhmässä (n=41) oli 38 naista ja kontrolliryhmässä (n=21) oli 18 naista. Tutkimukseen osallistuneet suorittivat kaikki mittaukset, lukuun ottamatta kuuden minuutin kävelytestiä, jonka suorittamisesta yksi MS-potilas kieltäytyi.
5.1 Tutkittavien taustatiedot
Taustamuuttujien keskiarvoja tarkasteltaessa havaittiin, että MS-ryhmä erosi kontrolliryhmästä tilastollisesti merkitsevästi iän, painoindeksin (BMI) ja vyötärönympäryksen osalta. Taulukossa 1 on esitetty taustamuuttujien keskiarvot ja keskihajonnat koko aineistosta ja ryhmittäin sekä ryhmien välisten erojen tilastollinen merkitsevyys.
TAULUKKO 1. Tutkittavien taustatiedot.
Muuttuja Kaikki
(n=61)
MS-ryhmä (n=41)
Kontrolliryhmä (n=20)
Ryhmien välinen ero,
p-arvo
Ikä (v) 41,6 ± 8,5 44,5 ± 6,7 35,6 ± 8,7 ˂0,001
Pituus (cm) 168 ± 0,08 167 ± 0,07 170 ± 0,09 0,125 Paino (kg) 75,0 ± 14,8 77,0 ± 14,9 71,2 ± 14,5 0,166 BMI (kg/m2) 26,7 ± 4,9 27,8 ± 4,9 24,6 ± 4,3 0,020
Vyötärö (cm) 90 ± 13 93 ± 13 84 ± 11 0,008
Tulokset on esitetty keskiarvoina ± keskihajontoina. Ryhmien välinen ero on tutkittu riippumattomien ryhmien t-testillä. Tilastollisesti merkitsevät tulokset (p ≤ 0,05) on lihavoitu.
5.2 MS-ryhmän ja kontrolliryhmän väliset erot tutkittavissa muuttujissa Kuuden minuutin kävelytesti
Kuuden minuutin kävelytestin ryhmien välisessä vertailussa ryhmien tulokset erosivat toisistaan tilastollisesti merkitsevästi kaikilla käytetyillä tilastollisilla testeillä. Ryhmien kävelymatkan keskiarvojen välinen ero oli 102 metriä (p = 0,004). MS-ryhmä käveli
keskimäärin noin 14 % lyhyemmän matkan kuin kontrolliryhmä. Kuuden minuutin aikana kävelty matka vaihteli MS-ryhmässä 430‒750 metrin ja kontrolliryhmässä 550‒
880 metrin välillä. Kovarianssianalyysin korjatun selitysasteen mukaan ryhmä selittää 30,6 % (R2 = 0,306) kuuden minuutin kävelytestin tulosten erosta.
Tutkittavat suorittivat kuuden minuutin kävelytestin molemmissa ryhmissä lähes samalla subjektiivisella rasitusasteella, sillä kävelyn jälkeen Borgin asteikolla 6−20 arvioidussa koetussa kuormittuneisuudessa ryhmien keskiarvojen välinen ero oli 0,2 (p = 0,393).
Istumaannousutesti
Istumaannousutestin tuloksissa ryhmien välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä ero kaikilla käytetyillä tilastollisilla testeillä. Ryhmien välinen ero 30 sekunnin aikana tehtyjen istumaannousujen keskiarvoissa oli 9 toistoa (p = 0,003). MS-ryhmä teki keskimäärin yli puolet (55 %) vähemmän toistoja kuin kontrolliryhmä. MS-ryhmässä kahdeksan tutkittavaa (19,5 %) ei kyennyt tekemään yhtään istumaannousua, kun kontrolliryhmässä tällaisia tutkittavia oli vain yksi (5 %). Kovarianssianalyysin korjatun selitysasteen mukaan ryhmä selittää 34,3 % (R2 = 0,343) istumaannousutestin toistomäärien erosta.
Bergin tasapainotesti
Bergin tasapainotestin tuloksissa ryhmien välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä ero riippumattomien ryhmien t-testillä ja Mann-Whitneyn U-testillä. Bergin tasapainotestin pisteissä ryhmien keskiarvojen välinen ero oli 0,8 pistettä (p = 0,012). MS-ryhmä sai keskimäärin 1,4 % vähemmän pisteitä kuin kontrolliryhmä. MS-ryhmässä 63 % (26) ja kontrolliryhmässä 95 % (19) tutkittavista sai testissä täydet 56 pistettä. Heikoin saavutettu pistemäärä oli MS-ryhmässä 43/56 pistettä ja kontrolliryhmässä 53/56 pistettä.
7,62 metrin kävelytesti
7,62 metrin kävelytestin tuloksissa ryhmien välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä ero riippumattomien ryhmien t-testillä, mutta iällä ja painoindeksillä vakioidulla kovarianssianalyysilla merkitsevää eroa ei havaittu. Ryhmien välinen ero 7,62 metrin kävelyajan keskiarvoissa oli 0,4 sekuntia (p = 0,321). MS-ryhmä käveli keskimäärin noin 11 % hitaammin kuin kontrolliryhmä.
