Ajanvieteväkivalta ja sukupuoli
Vuosien 1937 ja 1955 kylätappeluaineistojen uudelleentulkinta
Elina Laakso Helsingin yliopisto
Valtiotieteellinen tiedekunta Talous- ja sosiaalihistoria Pro gradu
Syyskuu 2019
2
Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Valtioteieteellinen
Laitos/Institution– Department Politiikan ja talouden tutkimus Tekijä/Författare – Author
Elina Laakso
Työn nimi / Arbetets titel – Title
Ajanvieteväkivalta ja sukupuoli: Vuosien 1937 ja 1955 kylätappeluaineistojen uudelleentulkinta Oppiaine /Läroämne – Subject
Talous- ja sosiaalihistoria Työn laji/Arbetets art – Level Pro gradu
Aika/Datum – Month and year 2.9.2019
Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages 93 + liitteet
Tiivistelmä/Referat – Abstract
Tarkastelen pro gradu –tutkielmassani suomalaisia joukko- ja kylätappeluita sekä miesten ja naisten suhtautumista niihin.
Argumentoin sen puolesta, että suomalaiset joukko- ja kylätappelut ovat muistuttaneet monin tavoin eurooppalaisissa yhteiskunnissa esiintynyttä ja tutkimuskirjallisuudessa käsitteellistettyä ja analysoitua ajanvieteväkivaltaa, huvin vuoksi ja tappelun ilosta käytyjä tappeluja. Tavoitteenani on myös selvittää, miten tappeluiden silminnäkijät niistä kertovat ja kuinka tappeluihin kertomuksissa suhtaudutaan. Pyrin selvittämään, ilmeneekö naisten ja miesten suhtautumis- ja kerrontatavoissa eroja. Jos eroja on, millaisia ne ovat? Mitä mahdolliset erot kertovat sukupuolesta ajassaan ja ympäristössään?
Käsittelen joukko- ja kylätappeluita muistitietoon pohjautuvaa, Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa säilytettävää aineistoa tutkimusmateriaalinani käyttäen. Kertomukset ovat osa Kylätappelut 1937 ja Joukkotappelut 1955 -muistitietokeruiden tuloksia. Analyysin kohteena on 14 kertomusta, joista 7 on miespuolisen kertoja-kirjoittajan ja 7 naispuolisen kertoja-kirjoittajan tarinoita. Kertoja-kirjoittaja kertoo kaikissa tutkimuksen kohteena olevissa kertomuksissa omakohtaisista tappeluhavainnoistaan.
Omakohtaisuuden lisäksi tappelukertomuksia yhdistää kuvatun tappelun tyyppi; esimerkiksi hää- ja tanssitappeluista kertovia tarinoita on miesten ja naisten kuvausten joukossa yhtä monta. Analysoiduista teksteistä 12 on kirjoitettu vastauksena vuoden 1955 muistitietokeruuseen ja 2 vuoden 1937 muistitietokeruuseen.
Tarkastelen aineistoani pääasiassa konstruktionistisen diskurssianalyysin näkökulmasta. Hyödyntämistäni käsitteistä keskeisin on irlantilaisessa kontekstissa kehitetty ajanvieteväkivallan käsite. Lisäksi tutkimuksessani ovat läsnä teoriat maskuliinisuudesta, feminiinisyydestä ja väkivallasta sekä näiden yhteydestä kunniaan sekä ekspressiivisen ja instrumentaalisen väkivallan käsitteet.
Analyysini perusteella ne tappelut, joissa osanottajat toimivat kertoja-kirjoittajan mukaan ”reilusti”, saivat osakseen positiivisia tai neutraaleja äänenpainoja. Vähäisen (teko)syyn nojalla aloitetut tappelut eivät useimmiten pohjautuneet osallistujien henkilökohtaisiin kaunoihin, vaan me vastaan muut -asetelma nostettiin esiin silloin, kun ihmiset halusivat tapella viihteen vuoksi.
Tarkastelemieni kertomusten joukosta löytyy pääasiassa tekstejä, joissa kertoja-kirjoittaja erottaa irlantilaista ajanvieteväkivaltaa muistuttavat, pohjimmiltaan ekspressiiviset kylätappelut instrumentaalisesta, vastustajan vahingoittamistarkoituksessa käytetystä väkivallasta.
Tappeluita nähneet naiset eivät tee tarinoissaan eroa kylätappeluiden ja muiden väkivallantekojen välille yhtä systemaattisesti kuin miehet. Koska kylätappeluiden nyanssit ja ero muuhun väkivallankäyttöön eivät ole olleet kaikille naispuolisille tappeluiden kokijoille tuttuja tai mielenkiintoa herättäviä, suhtautuu heistä moni kylätappeluihin varautuneemmin kuin miespuoliset vastineensa. Analysoimissani miesten kertomuksissa on naisten tekstejä enemmän yksityiskohtia, jotka osoittavat tappeluilmiön olleen henkilölle tuttu. Miespuoliset kertoja-kirjoittajat ovat voineet tehdä ilmaisullisen kylätappeluiden väkivallan ja välineellisen, vahingoittamistarkoituksessa käytetyn väkivallan välille eron kertomuksissaan erityisen tarkasti siksi, että kylätappeluinstituutiosta hyötyjät ovat olleet ennen kaikkea miespuolisia.
Naiset kertovat miehiä useammin tappeluun osallistumattomien henkilöiden aktiivisesta roolista tappelutilanteessa. Tulkitsen ilmiön kielivän siitä, että naiset ovat tappelutilanteessa useimmiten samaistuneet sivustakatsojiin, miehet itse tappelijoihin. Sekä miehet että naiset kertovat naisten toiminnasta tappelutilanteessa yleensä vain silloin, kun siihen on liittynyt poikkeuksellista aktiivisuutta tappelun kulkuun puuttumisen muodossa. Sekä miesten että naisten kertomuksissa on mainintoja tappeluporukoiden ulkopuolisista miehistä, jotka ovat estäneet tai edistäneet tappeluiden syntymistä ilman että tämä herättää muistelijoissa ihmetystä. Sekä miehet että naiset reagoivat tappeluihin sukupuolensa asettamissa rajoissa. Tavallisuudesta poikkeava naisten toiminta vaikuttaa jääneen tappelun kokijoiden mieleen sukupuolesta riippumatta.
Miehet erottavat kertomuksissaan kylätappelut muunlaisesta väkivallankäytöstä naisia useammin. Naispuoliset tappelukuvausten kirjoittajat eivät välttämättä ole tarkastelleet tappeluperinnettä samasta näkökulmasta kuin miespuoliset vastineensa, sillä tappeluita koskeva tuntemus on luultavasti siirtynyt ihmiseltä toiselle ryhmissä, joissa läsnäolijat ovat olleet miehiä. Koska kaikki naiset eivät ole erottaneet tai edes halunneet erottaa laadullisesti erilaisia väkivallan muotoja toisistaan, pitivät he usein kylätappeluita uhkaavina ja vaarallisina. Miehet puolestaan ovat tietoisesti voineet silotella tappeluiden varjopuolia kuvauksissaan.
On mahdollista, että naiset ovat suhtautuneet tappeluilmiöön miehiä kriittisemmin huolimatta ajanvieteväkivallan traditiota koskevasta tietoudestaan, sillä väkivallalla on luultavasti ollut heidän elämässään miesten elämästä eroavia ilmenemismuotoja.
Avainsanat – Nyckelord – Keywords
Joukkotappelut Kylätappelut Sukupuoliroolit Ajanvieteväkivalta Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited
Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information
3
Sisällysluettelo
1. Johdanto ... 4
2. Tutkimuskysymykset ... 6
3. Aikaisempi tutkimus ... 9
3.1. Ajanvieteväkivallan tutkimus Suomessa ... 9
3.2. Ajanvieteväkivallan kansainvälinen tutkimus ... 12
4. Teoriat ja käsitteet ... 16
4.1. Väkivalta, maskuliinisuus ja feminiinisyys ... 16
4.2. Ajanvieteväkivalta irlantilaisessa kontekstissa ... 19
5. Tutkimusmenetelmät ... 22
5.1. Diskurssianalyysi ... 22
5.2. Omaelämäkerrallisten aineistojen tutkimus ... 26
5.3. Muistitietotutkimus ... 29
6. Aineistot... 33
7. Analyysi ... 37
7.1. Kylä- ja joukkotappelut ajanvieteväkivaltana: kylätappelun käsitteellistäminen ... 37
7.2. Ekspressiivinen ja instrumentaalinen väkivalta naisten ja miesten kertomuksissa ... 48
7.3. Mistä naiset ja miehet kertovat kylätappeluista kertoessaan? ... 53
7.4. Kenestä tappelukuvauksissa kerrotaan ja miten? ... 66
7.5. Naiset, miehet ja toimijuus tappelupaikoilla ... 73
7.6. Mitä erot miesten ja naisten suhtautumisessa ja kerrontatavoissa viestivät ajastaan ja ympäristöstään? ... 78
8. Johtopäätökset ja keskustelu ... 83
9.0. Lähteet, kirjallisuus ja liitteet ... 88
4
1. Johdanto
Elina Haavio-Mannila käsittelee Suomessa vielä 1900-luvun alussa yleistä joukko- ja kylätappeluilmiötä väitöskirjassaan Kylätappelut: sosiologinen tutkimus kylätappeluinstituutiosta.
Väitöstutkimus on ilmestynyt vuonna 1958, mutta sitä voi vielä nykyäänkin pitää tappeluilmiötä perusteellisesti luotaavana teoksena. Haavio-Mannila käsittelee tutkimuksessaan muun muassa tappeluiden sijoittumista eri päiville ja tapahtumien yhteyteen sekä tappeluporukoiden kokoonpanoa ja aseistusta.
Kylä- ja joukkotappeluista piirtyy Haavio-Mannilan tutkimuksessa kuva miehisenä aktiviteettina.
Naisten roolia tappeluissa Haavio-Mannila ei juurikaan tarkastele, vaan tyytyy lähinnä toteamaan, että väitöskirjan pohjana toimineessa aineistossa olleiden kuvauksen perusteella naiset olivat usein tappelun syy. Naisten oletettu rooli tappeluiden taustalla saa lukijan kysymään, olivatko naiset itse tietoisia roolistaan ja miten he siihen suhtautuivat. Entä ovatko miehet kertoneet naisten roolista tappeluissa ja jos ovat, onko kuva tytöistä tappelun oletettuna syynä yksin heidän kertomuksistaan peräisin?
Haavio-Mannila olettaa tutkimuksessaan sekä miesten että naisten suhtautuneen kylätappeluinstituutioon yhtenäisin tavoin, vaikka vain miehet ottivat väitöskirjan mukaan osaa tappeluihin. Käsillä olevan, oman tutkimukseni tarkoitus on haastaa ja päivittää tätä mielikuvaa, jonka mukaan miehet ja naiset ovat suhtautuneet kylä- ja joukkotappeluihin samalla tavalla.
Intentioni ei ole kyseenalaistaa Elina Haavio-Mannilan tutkimustuloksia kokonaisuudessaan, vaan lisätä vivahteita ja kerroksia kylätappeluita Suomessa käsittelevään tutkimukseen. Tarkoituksenani ei myöskään ole verrata omia tutkimustuloksiani Haavio-Mannilan havaintoihin kautta linjan. Vaikka hänen kylätappeluita koskeva tutkimuksensa on toiminut tärkeänä innoittajanani ja siteeraan sitä tekstissäni runsaasti, pyrin keskusteluun myös uudemman kirjallisuuden kanssa ja sivuan tutkimuksessani yhtä lailla teemoja, joita kumpikaan edellä mainituista ei käsittele.
5
Kylätappeluiden tutkiminen sukupuolinäkökulmasta on 2000-luvulla antoisa aihe sekä sukupuolta että väkivaltaa käsittelevän tutkimuksen kehityksen tähden. Koska uudempi joukkotappeluista tehty tutkimus täydentää ja haastaa Haavio-Mannilan havaintoja, on joukko- ja kylätappeluiden tutkiminen sukupuolinäkökulmaan keskittyen mielestäni perusteltua. Haavio-Mannilan tutkimusta täydentäviin, jo ennestään tehtyihin havaintoihin lukeutuu muun muassa se, ettei kylätappeluinstituutio hävinnyt kaupungistumisen myötä, vaan siirtyi uusiin olosuhteisiin ja muotoutui myöhemmiksi variaatioikseen, kuten Vesa Nevalan ja Kari Koskelan tutkimuksista on luettavissa.1 Toisin kuin Haavio-Mannila olettaa, kylätappeluinstituutio ei myöskään muuttunut ajan kuluessa suoraviivaisesti väkivaltaisemmiksi modernin ajan tappeluiksi, vaan väkivaltaisia tappeluita esiintyi Suomen maaseudulla samaan aikaan leikkisäksi ajanvietteeksi suunnattujen kylätappeluiden kanssa. Heikki Ylikankaan tutkima 1700-luvun loppuun ja 1800-luvun alkuun Pohjanmaalla sijoittuva puukkojunkkarikausi on vallinnut Suomessa samaan aikaan Haavio- Mannilan määrittelemän kylätappeluinstituution kultakauden kanssa.2
Edeltä löytyvät esimerkit osoittavat, että moni kylätappeluinstituutiota koskevista nyansseista – kuten sukupuolen mahdollinen vaikutus ilmiön kokemiseen – on vielä hämärän peitossa.
1 Nevala 2014.; Koskela 2002.
2 Ylikangas 1976.
6
2. Tutkimuskysymykset
Elina Haavio-Mannila määrittelee kylätappelut väitöskirjassaan Kylätappelut: Sosiologinen tutkimus Suomen kylätappeluinstituutiosta nuorukaisten pienryhmässä suorittamaksi toiminnaksi. Kylä- ja joukkotappeluihin ovat Suomessa ottaneet pääasiassa osaa nuoret, naimattomat miehet.
Kylätappelun ideaalityyppiä rakentaessaan Haavio-Mannila kuvailee kylätappelun kaavaa, johon kuuluvat osat hän jakaa tappeluun valmistautumiseen ja itse tappeluun.3
Tappeluun valmistautuminen on alkanut tappeluhaasteen lähettämisellä vastapuolelle tai ennakkoon tiedossa olleeseen tappelupaikkaan tiettynä aikana kokoontumalla. Valmistautumiseen ovat toisinaan kuuluneet myös tunnelmaa nostattaneet tappelulaulut ja rohkaisuryypyn ottaminen.
Tappeluaikeissa liikkeelle lähteneiden pienryhmien kohdatessa on vastapuolta pyritty provosoimaan hyökkäykseen yleensä verbaalisin keinoin, joiden vaikutuksesta tappelu on saatu alkamaan. Tappelun tulos on ratkennut joko joukkotappelussa tai yksittäisten osallistujien voimanmittelyssä. Tappelun seurauksia on pyritty kontrolloimaan teräaseiden ja ampuma-aseiden käytön rajoituksin, joita perinteikkäässä kylätappelussa ei käytetty.4 Haavio-Mannila huomauttaa, että yllä kuvatut tapahtumat ja toimet eivät kuulu jokaisen kylätappelun sisältöön, mutta ne ovat sisältyneet tappeluihin usein ja toistuvasti ollen näin osa hänen muodostamaansa kylätappeluinstituution piirteet yhteen kokoavaa ideaalityyppiä.5
Pro gradu –tutkielmassani vastaan seuraaviin tutkimuskysymyksiin pitäen mielessä yllä kuvatun kylätappelun määritelmän:
1. Kylä- ja joukkotappelut ajanvieteväkivaltana: miten joukko- ja kylätappeluilmiötä kertomuksissa käsitteellistetään?
3 Haavio-Mannila 1958.
4 mt., 161.
5 mt., 4–5.
7
2. Miten tappeluilmiöön kertomuksissa suhtaudutaan, miten siitä kerrotaan? Onko miesten ja naisten kertomuksissa ilmenevissä suhtautumis- ja kerrontatavoissa eroja?
3. Mitä mahdolliset erot miesten ja naisten suhtautumisessa ja kerrontatavoissa viestivät ajastaan ja ympäristöstään?
Kysymyksistä ensimmäinen käsittelee niin naisten kuin miestenkin suhtautumista kylä- ja joukkotappeluihin, ja keskittyy enemmän ilmiöstä laadittujen kuvausten yhtäläisyyksiin kuin sukupuolten kerronnan välillä vallitseviin mahdollisiin eroihin. Tarkastelen tutkimuskysymystä alaluvussa 7.1. Pyrin irlantilaisessa kontekstissa syntynyttä – ja työni alaluvussa 4.2. käsiteltyä – ajanvieteväkivallan käsitettä hyödyntäen tutkimaan, miten ”viihteen vuoksi” käytyihin tappeluihin on suomalaisissa oloissa suhtauduttu. Kysymykseen sisällytetty näkökulma ja argumentoiva ote paljastavat lukijalle, miten joukko- ja kylätappeluilmiö minulle hahmottuu: ilmiö vastaa monin paikoin Irlannissa – ja muissakin eurooppalaisissa yhteiskunnissa – huvin vuoksi käytyjä tappeluita, mutta suomalaiset olosuhteet ovat lisänneet ajanvieteväkivaltaan omat nyanssinsa.
Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkastelussa keskitytään tappelukuvausten yhtäläisyyksiin, mutta toisen tutkimuskysymyksen avulla keskityn tutkimaan kertomusten mahdollisia eroja ja sitä, millaisia nämä mahdolliset erot ovat. Toiseen tutkimuskysymykseen liittyen tarkastelen muun muassa sitä, mistä asioista miehet ja naiset kirjoittavat tappeluista kertoessaan yksityiskohtaisesti ja mistä vähemmän, sekä keistä he tappelukuvauksissaan puhuvat ja ketkä jäävät vähemmälle huomiolle. Suhteutan havaintojani tuloksiin, joita miesten ja naisten kielenkäyttöön liittyvissä tutkimuksissa on diskurssianalyyttisen ja omaelämäkerrallisen muistitiedon tutkimuksen saralla saatu. Tätä tutkimuskysymystä kommentoin työni osassa, joka jakautuu alalukuihin 7.2.-7.5.
Kolmannen tutkimuskysymyksen yhteydessä käsittelen tekijöitä, jotka ovat mahdollisesti vaikuttaneet miesten ja naisten kylätappeluinstituutiota koskevien kerronnan tapojen muotoutumiseen. Kirjoittamisen ja kerronnan tapoihin ovat voineet vaikuttaa miesten ja naisten sosialisointi yhdessä ja erikseen sekä tähän liittyvä kylä- ja joukkotappeluperinteen tutuksi tuleminen tai tuntemattomaksi jääminen. Väkivallan läsnäolon mahdolliset eroavaisuudet miesten
8
ja naisten elämässä ovat saattaneet vaikuttaa ajanvieteväkivaltaa kohdanneiden suhtautumistapoihin. Näitä asioita tarkastelen alaluvussa 7.6.
9
3. Aikaisempi tutkimus
3.1. Ajanvieteväkivallan tutkimus Suomessa
Suomalaisten joukko- ja kylätappeluiden tunnetuin ja keskeisin tutkija on Elina Haavio-Mannila.
Haavio-Mannila tutki kylätappeluita sekä pro gradussaan että ilmiöön perusteellisemmin pureutuvassa, omien sanojensa mukaan kansantieteelliseen aineistoon pohjautuvassa väitöskirjassaan Kylätappelut: Sosiologinen tutkimus Suomen kylätappeluinstituutiosta.
Väitöskirjassaan Haavio-Mannila kohdistaa huomionsa kylätappeluryhmään ja sen käyttäytymiseen.
Sekä kylätappeluryhmä että kyläyhteisö ovat pienryhmiä. Teoreettisena lähtökohtanaan Haavio- Mannila hyödyntää George C. Homansin teoksessa The Human Group esitettyjä, pienryhmiä koskevia hypoteeseja. Kylätappelussa vastakkain olevien nuorukaisryhmien eli vastaryhmien suhdetta Haavio-Mannila tutkii ulkoryhmän ja sisäryhmän käsitteitä käyttäen.6 Yksilö kokee kuuluvansa sisäryhmään ja samaistuu tähän. Ulkoryhmään puolestaan kuuluvat ”muut”, eikä yksilö samaistu tähän.7 Haavio-Mannilan aineistossa sisäryhmiä edustavat muun muassa kyläyhteisöt ja pitäjäyhteisöt. Ulkoryhmiä edustavat toiset kylä- ja pitäjäyhteisöt.8
Haavio-Mannilan väitöskirja on yhä nykyaikanakin kattavin kylätappeluista Suomessa laadittu esitys.
Tutkimusaineistonaan Haavio-Mannila on käyttänyt sekä arkistolähteitä – joiden joukkoon kuuluu professori Esko Aaltosen organisoima Kylätappelut 1937 -keruu – että itse alulle panemansa Joukkotappelut 1955 -muistitietokeruun vastauksia.9 Molempien yllä mainittujen tuottamaa materiaalia säilytetään nykyään Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa, ja tässä tutkimuksessa käytetty aineisto koostuu niihin lähetetyistä vastauksista.
6 Haavio-Mannila 1958, 1–2.
7 Schaefer 2012, 120.
8 Haavio-Mannila 1958, 2.
9 mt.
10
Haavio-Mannila nimeää tutkimuksensa keskeisimmiksi tarkoituksiksi kylätappeluinstituution rakenteen ja tehtävien selvittämisen. Hän tarkastelee muun muassa kylätappeluryhmän rakennetta ja yhtenäisyyden ja koossapysyvyyden astetta sekä pyrkii paikantamaan ryhmänormeja, jotka ohjaavat tappeluryhmän käyttäytymistä tappelutilanteessa. Tappelukuvauksissa esiintyviin piirteisiin ja niiden samankaltaisuuteen ja erilaisuuteen huomionsa kiinnittämällä hän tutkii tappelun kaavaa ja muotoilee kylätappelun ideaalityypin, johon sisältyvät aineistosta kumpuavat, toistuvasti esiin nousevat elementit. Ideaalityyppimenetelmän ohella Haavio-Mannila tarkastelee kylätappeluinstituutiota funktioanalyyttisesti käyttäen apunaan Bronislaw Malinowskin ja A.R.
Radcliffe-Brownin teorioita. Keskeinen lähtökohta tarkastelulle näiden ohella on Robert K. Mertonin ajatus funktioista, jotka ovat tavan tai instituution objektiivisesti havaittuja seurauksia, jotka edistävät yhteiskuntajärjestelmän mukautumista ja soveltamista.10
Kylätappeluryhmien toiminnan ohella Haavio-Mannila tarkastelee väitöskirjassaan kylätappeluinstituution sosiaalista perustaa ja tappeluinstituution asemaa kyläyhteisössä sekä pyrkii selvittämään, onko kylätappeluinstituutio funktionaalinen käyttäytymismuoto tappeluryhmän ja kyläyhteisön kannalta. Hän havaitsee tappeluiden olevan yhteydessä sisäryhmäsolidaarisuuteen, ja esittää sisäryhmäsolidaarisuuden olevan tärkeä kylätappeluinstituution olemassaolon edellytys.
Mittely vastustajiksi miellettyjen ulkoryhmäläisten kanssa on vahvistanut kylän yhteishenkeä, pitänyt yllä ajatusta vastapuolen erilaisuudesta ja luonut tätä kautta sisäryhmäsolidaarisuutta. Kylän yhteishengen säilyttämisen ohella tappeluinstituution funktioihin kuuluvat tasapainon ylläpitäminen kylien välillä, sisäryhmäavioliittojen solmimisen edistäminen sekä tappeluryhmän jäsenten mahdollisuus saavuttaa arvonantoa ja kunniaa muiden kyläläisten silmissä.11 Oman tutkimukseni kannalta huomionarvoista on, että kylätappeluinstituution funktiot vaikuttavat palvelevan suurimmin kylätappeluryhmään kuuluvien nuorten miesten etua.
Kylätappeluinstituution edut nuorukaisryhmiin kuulumattomille kyläläisille ovat vähäisempiä, eivätkä kaikissa tapauksissa yksiselitteisen hyödyllisiä.12
10 mt., 3–4.
11 mt., 131–144.
12 mt., 143.
11
1900-luvun alkuun ajoittamansa kylätappeluinstituution katoamisen syiksi Haavio-Mannila mainitsee muun muassa taloudellisten ja henkisten mullistusten myötä tapahtuneet vanhakantaisten kyläyhteisöjen hajoamiset ja tappeluiden väkivaltaistumisen, jonka taustalla vaikutti lisääntyvä individualismi. Ilmeisesti viimeksi mainittua mentaliteettien muutosta on Haavio- Mannilan aikalaistutkijoiden keskuudessa pidetty useita ilmiöitä selittävänä voimana.13 Muun lukemani tutkimuskirjallisuuden perusteella olen Haavio-Mannilan havainnoista poiketen tullut siihen tulokseen, että häviämisen sijaan kylätappeluinstituutio ennemminkin muutti muotoaan kuin katosi kokonaan.
Kari Koskelan katuelämää Helsingin itäisessä kantakaupungissa 1900-luvun alussa tutkiva Huligaanit-teos osoittaa eri kaupunginosista kotoisin olevien lasten käymien kivisotien ja muiden mittelöiden sisältäneen yhtymäkohtia kylätappeluinstituutioon. Nuorten poikien kivisodat ja tappelut toteutettiin ryhmässä toista ryhmää vastaan oman reviirin ja sakin kunnian puolustamiseksi, mutta toiminta ei tähdännyt vastustajan totaaliseen nöyryyttämiseen, vaan tappelukuvauksista välittyy ääneen lausumaton reilun pelin henki.14
Turun poikasakkeja 1940-luvulta 1950-luvulle tutkinut Rafael Helanko saavutti työssään vastaavia tutkimustuloksia. Helangon kuvaamissa sakeissa ei ollut tyttöjä, mutta hän ei kerro, oliko tytöillä roolia kivisotien ja tappeluiden yleisönä tai kiistojen kohteena. Poikasakkien jäsenet olivat sakkeihin liittyessään tyypillisesti 9-10 vuoden ikäisiä. Sakin syntyessä sen alue laajeni lähimaastoon ja lopulta kotikorttelin ja sen lähistön ulkopuolelle. Muiden aktiviteettiensa ohella Turun poikasakit puolustivat aluevaltauksiaan toisia sakkeja vastaan tapellen ja kivisotia käymällä. Sakin kotialuetta oli oma kortteli tai kaupunginosa, kaikki muu käsitettiin vihollisalueeksi.15 Myös Helsingin itäisen kantakaupungin poikasakit tappelivat vihollisalueiden sakkeja vastaan.16 On nähtävissä, että ajatusmallilla on paljon yhteistä maaseudun reviiriajattelun kanssa.
13 mt., 149–158
14 Koskela 2002.
15 Helanko 1953,235–256.
16 Koskela 2002, 67–73.
12
Koskelan mukaan moni korttelisodissa ja nuorten poikien tappeluissa 1900-luvun alun Helsingissä kunnostautunut nuori mies ajautui kasvaessaan kohti sakilaista elämäntapaa. Vanhempien läsnäolon ja paremman tekemisen puutteessa monen nuoren identiteetti muodostui tihutöitä ja tuttuihin ja tuntemattomiin kohdistunutta väkivaltaa sisältäneen ”puolirikollisen” elämäntavan ympärille. Sakilaisten keskuudessa osaksi maskuliinisuutta miellettiin kyky käyttää väkivaltaa ja tarvittaessa puolustaa itseään sitä vastaan. Maskuliininen sakilainen oli kykenevä voimankäyttöön, taitava teräaseen käyttäjä ja valmis nöyryyttämään vastustajaksi määriteltyä väkivalloin.
Ruumiillisen voiman ja kestävyyden ihailulla oli yhteys työväenkulttuuriin ja maaseudullakin arvossa olleisiin miesten ominaisuuksiin. Vetelehtiessään ja väkivaltaisilla ilkitöillä sakilaiset loivat maskuliinista identiteettiään.17
Koskela sivuaa teoksessaan myös sukupuolta ja väkivaltaa sakilaisten keskuudessa. Helsingin sakilaisten joukossa liikkui myös tyttöjä. Naiset eivät olleet vain väkivallanpurkausten väitetty syy, vaan tarvittaessa he olivat valmiita käyttämään väkivaltaa myös itse. Maaseudun tapaan yhteenottoja syntyi kaupunginosat ylittävän nuorten seurustelun ansiosta. Väärässä kaupunginosassa näyttäytyminen yhdessä sieltä kotoisin olevan tytön kanssa tiesi toisesta kaupunginosasta saapuneelle nuorelle miehelle harmeja. Nais- ja miespuoliset huligaanit tappelivat myös keskenään. Useimmiten kahden kesken käydyissä tappeluissa oli kyse itsepuolustuksesta, johon sakintytöt turvautuivat välttääkseen raiskauksen tai muun miehen heihin kohdistaman väkivallanteon. Sakilaistytöt kantoivat puukkoja mukanaan ja olivat myös valmiita käyttämään aseitaan tilanteen vaatiessa. Valtaväestöstä poiketen väkivaltainen käytös oli naispuolisille sakilaisille sosiaalisesti hyväksyttävää. Toisin kuin miespuoliset vastineensa, he eivät kuitenkaan rakentaneet identiteettiään sen varaan ja hakeutuneet tietoisesti väkivaltaisiin tilanteisiin.18
3.2. Ajanvieteväkivallan kansainvälinen tutkimus
Sosiaalihistoriallisen kirjallisuuden perusteella suomalaisia kylätappeluita muistuttava ilmiö on tunnistettu myös Keski-Euroopassa ennen laajamittaista kaupungistumista. Natalie Zemon Davies
17 mt., 73–83.
18 mt., 83–88.
13
kuvaa artikkelissaan The Reasons of Misrule: Youth Groups and Charivaris in Sixteenth-Century France nuorten naimattomien miesten ryhmiä, joiden tärkein sosiaalinen funktio oli pitää yllä yhteisön moraalia kohdistamalla pilkkaa ja häirintää sääntöjen rikkojiin. Ryhmät myös tappelivat vieraiden kylien nuorukaisten kanssa. Tarkoituksena ei ollut vastustajan vakava vahingoittaminen, vaan yhteenottojen luonne oli rituaalimaisempi. Kuten Suomenkin oloissa, oli tappelun syynä usein pyrkimys rajoittaa kuin oman kylän poikien omaisuudeksi miellettyjen nuorten naisten kanssakäymistä ulkopuolelta tulevien nuorten miesten kanssa. Suomen tapaan paikallinen tappeluinstituutio on edistänyt sisäryhmäavioliittojen solmimista ja pitänyt erityisesti tappeluryhmien näkökulmasta yllä kylien yhteishenkeä. Suomalaisia kylätappeluita muistuttava nujakointi muuttui ja väheni Keski-Euroopan kaupungistuessa, kun kyläyhteisön nuorukaisryhmät vaihtuivat kaupunginosa- ja kiltapainotteiseen kanssakäymiseen nuorten välillä.19
Otaksun Keski-Euroopan kaupungistumisen vaikuttaneen tappelujen kehitykseen samaan tapaan kuin Suomessa. Uudessa ympäristössä huvin vuoksi tappeleminen jäi pääasiassa nuorten (poikien) aktiviteetiksi ja aikuisuutta lähestyvien tai aikuisuuden rajapyykin ylittäneiden (miesten) spontaanit väkivallanpurkaukset ilmenivät rajatussa ihmisjoukossa, jonka elämänmenoa muut yhteiskunnan kerrokset paheksuivat. Sörkan sakilaisten maskuliinisuuskäsitykseen kuulunut arvonanto ruumiilliselle voimalle ja kovuudelle on ollut myös osa englantilaista työväenkulttuuria. Andrew Daviesin mukaan fyysisesti vahvojen ja reaktiovalmiiden miesten ihailu edesauttoi nuorten miesten jengitappeluiden syntyä Manchesterissa ja Salfordissa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.
Tappeluporukoiden jäsenet norkoilivat yhdessä ulkona ja ottivat yhteen muilta alueilta lähtöisin olevien ulkoryhmäläisten kanssa. Toisinaan väkivallan kohteiksi valikoituivat joko yksin tai ryhmässä liikkuneet sivulliset. Aseinaan nuoret käyttivät yleensä veitsiä, nahkavöitä ja näiden messinkisolkia.20
Tehtaissa työtä tekevien ja väkivaltaisesti vapaa-ajallaan käyttäytyneiden nuorten joukossa liikkui myös harvalukuinen, joskaan ei näkymättömiin jäänyt joukko tyttöjä. Tytöt eivät olleet Manchesterissa ja Salfordissa vain tappelujen väitetty syy, vaan osa heistä otti myös osaa pienissä ryhmissä käytyihin kahinoihin. Manchesterin ja Salfordin jengeissä liikkuneet työväenluokkaiset
19 Zemon Davis 1971.
20 Davies 1998.
14
tytöt tappelivat sekä keskenään että yhdessä poikien kanssa. Vastustaja saattoi olla mies, nainen tai ryhmä, joka koostui saman tai molempien sukupuolten edustajista.21
Ajan viranomaislähteistä ja lehdistön reaktioista käy ilmi, että väkivaltaisten nuorten naisten olemassaolo oli monelle tuntematon ilmiö ja suuri ihmetyksen aihe. Passiivisesta ja hoivaavasta ihanteesta poikkeavia, tappeluihin osallistuneita naisia ja tyttöjä nimitettiin muun muassa amatsoneiksi ja äkäpusseiksi, niin vieras oli ajatus väkivaltaisesta naisesta monelle aikalaiselle.
Tappeluihin osallistuneita naisia tutkinut Andrew Davies esittää, että tuomioistuimissa huoli ei kohdistunut niinkään väkivaltaisten naisten aiheuttamiin vahinkoihin vaan heidän sukupuolirooleista poikkeavaan käytökseensä. Katuväkivaltaan osallistuneiden naisten rangaistukset olivat yleensä kevyitä ja uudelleenkoulutusta painottavia verrattuna tuomioihin, joita langetettiin heidän miespuolisille vastineilleen. Miesten taipumus väkivaltaan otettiin annettuna ja luontaisena, ja vihanpurkauksen tullen väkivallantekijää piti rangaista itsehillinnän puutteesta ja aiheutetuista vahingoista. Naisten väkivaltainen käytös poikkesi sukupuoleen liitetyistä käsityksistä niin paljon, että väkivaltaisuus itsessään koettiin uhkaavana ja yhteiskunnan tasapainoa horjuttavana.22
Pieter Spierenburg on tutkinut Amsterdamiin sijoittuneita, oluttupatappeluista kummunneita puukkotappeluita, joita rahvaan kaksintaisteluperinteeksikin voi nimittää. Tutkimuksessaan hän käsittelee miesten välisiä, suurempia tappeluita usein seuranneita yksilöiden välienselvittelyjä ja osoittaa samalla, että vähäisiä vammoja osanottajilleen aiheuttaneet tappelut ovat olleet tavanomaisia Alankomaissa tai ainakin Amsterdamissa.23 Daniele Boschi sivuaa 1800-luvun italialaisia puukkotappeluita käsittelevässä tutkimuksessaan roomalaisten väkivaltaisia yhteenottoja ilman tarkoituksellista vakavien vammojen tai kuolonuhrien tuottamista. Artikkelin keskiössä ovat yhteiskunnan marginaalissa eläneiden yksilöiden väliset, teräasein käydyt yhteenotot. Kuten Amsterdamissa, puukkotappelun aikaansaaneet kaunat olivat usein peräisin suuremman kokoluokan vähemmän vammoja tuottaneesta nujakasta.24
21 Davies 1999.
22 mt.
23 Spierenburg 1998a.
24 Boschi 1998.
15
Daviesin, Spierenburgin ja Boschin artikkelien sisältö avaa ikkunan mahdollisuuteen, että Amsterdamin merimiehet ja Rooman vetelehtijät ovat olemukseltaan sukua 1900-luvun alun Sörkan sakilaisille, joille oli leimallista elämä kaupunkiyhteiskunnan marginaalissa. Koska kaupungistuminen alkoi Keski-Euroopassa aikaisemmin kuin Suomessa, on syytä olettaa, että maaseudun tappeluperinne jalostui urbaaneiksi muodoikseen aikaisemmin kuin Suomessa. Ihmiset ovat näissä ympäristöissä rakentaneet väkivallalla identiteettiään, ja tällä on usein ollut yhteys henkilön itsensä ja muiden silmissä nauttimaan arvonantoon.
16
4. Teoriat ja käsitteet
4.1. Väkivalta, maskuliinisuus ja feminiinisyys
Pieter Spierenburg esittää maskuliinisuuden, väkivallan ja kunnian suhdetta Euroopassa pitkällä aikavälillä tarkastelevassa esseessään, että väkivallankäytön voi jakaa muun muassa ilmaisulliseen (ekspressiivinen) ja välineelliseen (instrumentaalinen). Käsitteet ovat tutkimukseni kannalta tarkoituksenmukaisia, ja hyödynnän niitä kautta tutkimusaineistoni analyysin. Ilmaisullista väkivalta on silloin, kun tilanne saa osapuolet käyttämään väkivaltaa spontaanisti ilman entuudestaan olemassa olevaa motiivia. Välineelliseksi väkivaltaa voi luonnehtia, kun sillä pyritään saavuttamaan tietty päämäärä – esimerkiksi hankkimaan taloudellista hyötyä tai kostamaan entuudestaan olemassa olevia kaunoja.25 Jaottelu ilmaisullisen ja välineellisen väkivallan välillä on liukuva, eikä käsitteiden määrittely sulje pois sitä, että väkivallantekojen joukosta löytyy niiden välimuotoja.
Esimerkiksi kunniansa tullessa loukatuksi ihminen voi reagoida spontaanisti ekspressiivisellä väkivallalla, pidemmän reaktioajan jälkeen instrumentaalisella väkivallalla tai voimankäytöllä, jonka olemus sijaitsee jossain näiden välillä.
Ihmiset ovat vuosisatojen ajan puolustaneet mainettaan ja kunniaansa enemmän tai vähemmän aggressiivisin keinoin. Maineen ja kunnian merkitys on ollut Euroopan väestön keskuudessa historiallisesti suuri. Tämä on synnyttänyt sekä lainsäädäntöä että yhteisöjen omatoimisesti valvomia menettelyjä, joilla oli mahdollista hyvittää ja sovittaa nimen tahriintuminen silloin, kun joku tunsi kunniansa tulleen loukatuksi. Esimerkiksi 1800-luvun Saksassa porvariston jäsenillä oli lakiin kirjattu oikeus esittää vastaloukkaus tullessaan verbaalisesti loukatuksi oman yhteiskuntaluokkansa jäsenen toimesta. Vastaloukkauksia ei esitetty heikommassa yhteiskunnallisessa asemassa oleville, sillä heidän kunniakäsitystään pidettiin kehittymättömämpänä, eivätkä he täten voineet kolhia porvariston edustajan mainetta kommenteillaan.26
25 Spierenburg 1998b.
26 Creasman 2017.
17
Vaikka ylemmät säädyt ja yhteiskuntaluokat pitivät heikommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien kunniakäsityksiä kehittymättöminä, oli rahvaallakin tapansa sovittaa kiistat ilman hallitsematonta väkivaltaa. Isosta-Britanniasta peräisin olevat lähteet kertovat nyrkkeilyä muistuttavista otteluista, joilla riitaantuneet rahvaan edustajat pyrkivät ratkaisemaan kohtaamansa konfliktin kontrolloidusti ja kunniakkaasti.27 Se onko tappelu vai tappelemattomuus kunniakkaampaa on kuitenkin vaihdellut ajan ja paikan mukaan: esimerkiksi Yhdysvaltain vapaapalokuntalaisten tappeluita tutkinut Amy Sophia Greenberg ei löytänyt vastausta siihen, millaiseen provokaatioon reagoiminen väkivallalla oli oikeutettua, vaan suhtautuminen palokuntalaisten tappeluihin ja niiden syihin oli varsin tilannekohtaista.28
Yhteiskunnan eri kerrosten kunniakäsitysten katsottiin poikkeavan toisistaan. Yhteiskunnallisen aseman ohella kullekin henkilölle kunniakasta toimintaa määritti hänen sukupuolensa. Yleistäen voidaan sanoa, että Länsi-Euroopassa kunniakas ja hyveellinen mies on ollut toimintavalmis ja aktiivinen, nainen passiivinen.29 Usein kunnian puolustaminen ei ole ollut naisille mahdollista samoin keinoin kuin miehille. Esimerkistä käyvät kaksintaistelut, jotka olivat 1800-luvun Länsi- Euroopassa yläluokan miehille varattu välienselvittelyn muoto. Yläluokkaisten miesten kaksintaisteluita pidettiin pitkään urheana ja hyveellisenä toimintana, mutta alempien luokkien miesten ja muutamien naisten käymiin kaksintaisteluihin ei suhtauduttu kaksintaisteluina ollenkaan.30 Ajatus maskuliinisuuden ja fyysisen voiman välisestä yhteydestä ei ole yksin eurooppalainen ilmiö, mutta läheskään kaikissa kulttuureissa miesten voimankäyttöä kunnian puolustamiseksi ei ole pidetty suotavana tai ihailtavana.31
Käsitykset sukupuolten keskinäisestä samankaltaisuudesta tai eroavaisuudesta ovat vaihdelleet Länsi-Euroopassa aikakaudelta toiselle. Antiikin Kreikassa ja Roomassa sukupuolet nähtiin keskenään selvästi erillisinä ja erilaisina, kuin kahtena toisilleen sukua olevana lajina.32 Ajan
27 Spierenburg 1991.
28 Greenberg 1998.
29 Spierenburg 1998b.
30 Frevert 1999.
31 Spierenburg 1998b.
32 Rose 2010.
18
kirjoituksissa on myös esitetty pitkään vaikutusvaltainen käsitys, jonka mukaan nais- ja mieskehojen perusta on sama, mutta elinten järjestyksen tähden naiset ovat vähäisempiä miehiä.33
Keskiajalla henkilön sukupuolen hahmottamiseen vaikutti tämän käyttäytyminen ja toiminta, eikä sukupuolijärjestelmä ollut tiukan kaksijakoinen. Ajanjakson aikana sosiaalinen sukupuoli – henkilön ja yhteisön kokemus ja tulkinta tämän sukupuolesta – vaikutti paljon siihen, miten ulkomaailma häneen suhtautui.34 Myös uudella ajalla naisten ja miesten ruumiita pidettiin keskenään erilaisina mutta ei toistensa vastakohtina. Ajanjakson länsieurooppalaisissa lääketieteellisissä asiakirjoissa naisten kehoja on tarkasteltu säännönmukaisesti kuin vähäisempinä miesten kehoina. Henkilöstä miehen tai naisen teki ensisijaisesti tälle osoitettu ja tämän yhteiskunnassa omaksuma paikka ja rooli, ei tämän keho.35
1700-luvun puolivälin jälkeen asetelma keikahti päälaelleen, ja henkilön biologinen sukupuoli alkoi määrittää sitä, millainen käyttäytyminen oli hänelle hyveellistä ja toivottavaa. Keho oli henkilön ominaisuuksien perusta, ja aikalaistulkinnoissa tunnustettiin vain kahden sukupuolen olemassaolo.
Sukupuolet nähtiin toisiaan täydentävinä ja vastakohtaisina siten, että miehet olivat hierarkiassa naisia ylempänä.36 Tulkinta kahdesta vastakkaisesta ja toisiaan täydentävästä sukupuolesta ei kuitenkaan saavuttanut välittömästi yleistä hyväksyntää, vaan asiasta keskusteltiin vielä 1900-luvun koittaessa.37 Hiukan kärjistäen on mahdollista sanoa, että ennen 1700-lukua henkilöllä oli mahdollisuus osallistua sukupuolensa määrittelyyn, mutta myöhemmin sukupuoli määritteli henkilön.
Lukemani tutkimuskirjallisuuden perusteella kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä ei kuitenkaan tavoittanut kaikkia yhteiskunnan kerroksia ja onnistunut yksin määrittelemään sitä, miten yksilöt toimivat saavuttaakseen ja ylläpitääkseen statusta. Vaikka viktoriaanisia sukupuolirooleja yritettiin istuttaa Irlantiin Ison-Britannian vallan aikana, osallistuivat maaseudun naiset moninaisista syistä
33 Laqueur 1990, 26.
34 Spierenburg 1998b.
35 Laqueur 1990, viii-ix, 8, 25, 62.
36 Spierenburg 1998b.; Laqueur 1992, 154.
37 Laqueur 1990,viii-ix, 193.
19
syntyneisiin tappeluihin ilman paikallisten paheksuntaa.38 Jos keski- tai yläluokkainen irlantilaisnainen olisi 1800-luvulla osallistunut tappeluun, olisi yhteisön reaktio saattanut olla hyvin erilainen ja vaikuttaa tappelijan asemaan ja tulevaisuuteen. Suomessa sakintyttöjen väkivaltaista, perinteisestä sukupuoliasetelmasta poikkeavaa käytöstä ei katsottu kovinkaan karsaasti.39 Muutenkin naisille hyveellisenä pidetystä toiminnasta poikenneina on heihin ehkä suhtauduttu
”vähemmän naisina” kuin moitteetonta elämää viettäneisiin työläisnaisiin ja keskiluokan naisiin.
Menetettyinä tapauksina pidetyt yhteiskunnan laitamilla eläneet naiset saivat paljon anteeksi yhteisössä, jossa myös miehet rikkoivat muita yhteiskuntaluokkia sitovia kunnollisuuden normeja.
4.2. Ajanvieteväkivalta irlantilaisessa kontekstissa
Suomalaista kylätappeluinstituutiota monin paikoin muistuttavaa irlantilaista ajanvieteväkivaltaa on tutkinut Carolyn Conley artikkelissaan The Agreeable Recreation of Fighting.
Sukupuolinäkökulmankin huomioiva artikkeli käsittelee joukkotappeluita ja näiden variaatioita kattavasti irlantilaisessa kontekstissa. Artikkeli sisältää useita käyttökelpoisia käsitteitä, joista tärkein oman työni kannalta on recreational violence eli ajanvieteväkivalta.40
Oletettavasti brittiläisen virkavallan Irlantiin istuttamista viranomaiskäytännöistä johtuen irlantilaisia joukkotappeluita käsiteltiin 1800-luvun aikana usein käräjillä. Käräjöintiin liittyvää materiaalia on yhä tallella runsaasti. Kuten Suomessa, viranomaiset kiinnittivät huomiota tappeluihin toden teolla yleensä vasta silloin, kun joku nujakoinnin seurauksena kuoli tai loukkaantui vakavasti. Conley perehtyy artikkelissaan tähän aineistoon ja tutkii sitä laadullisin menetelmin.
Conleyn saavuttamat tutkimustulokset tukevat hänen esittämäänsä ajatusta siitä, että väkivaltaisen oloiset yhteenotot eivät aina tähtää vastustajan vahingoittamiseen, vaan väkivalta voi toimia myös osanottajille harmittomaksi tarkoitettuna ajanvietteenä. Samalla se palvelee muita funktioita, kuten lisää tappelijan yhteisössään nauttimaa arvonantoa. Ajanvieteväkivallan pohjimmiltaan leikkisän
38 Conley 1995.
39 Koskela 2002, 86–87.
40 Conley 1999.
20
luonteen ymmärtämiseen aikalaisten keskuudessa viittaa se, että käräjöinnistä huolimatta irlantilaiset viranomaiset suhtautuivat joukkotappeluissa tapahtuneisiin kuolemantapauksiin ja loukkaantumisiin useimmiten harmittomaksi tarkoitetun nujakoinnin valitettavana sivutuotteena.
Toisiaan vahingoittaneille tappelijoille langetetut tuomiot eivät olleet kovia, eivätkä sivulliset uhritkaan niitä kiristäneet.41
Vaikka kaikki irlantilaiset tappelut eivät olleet suomalaisen kylätappelun tyyppisiä, olivat ne tavallinen ajanvieteväkivallan muoto. Irlantilaisen ajanvieteväkivallan kuvausten ja suomalaisten kylä- ja joukkotappelukertomusten välillä on paljon samankaltaisuuksia. Sekä Elina Haavio-Mannilan että Conleyn lähteissä esiintyy havainto tappeluiden sijoittumisesta pyhäpäiville ja maataloustöiden kannalta hiljaisiin aikoihin sekä tappelun alkua edeltävä vastapuolen provosoiminen. Tappelun säännöt ovat olleet yhtäläiset kummassakin maassa: muun muassa puukon käyttöä kylä- ja joukkotappelussa on pidetty halveksittavana sekä Suomessa että Irlannissa. Myöskään lyötyä vastustajaa ei ole ollut kunniakasta vahingoittaa, kun on käynyt selväksi, että tämä on hävinnyt tappelun.42
Ajanvieteväkivallasta laadittujen tutkimusten vertailu osoittaa, että Irlannin ja Suomen joukkotappeluperinteessä on saatavilla olevan lähdeaineiston perusteella ollut myös eroja.
Irlannissa oli tavallista, että naisetkin ottivat osaa tappeluun, mutta Suomessa he jäivät olemassa olevan tutkimuksen perusteella sivustakatsojiksi.43 Tarkastellessaan naisten perhepiirissä ja sen ulkopuolella käyttämää väkivaltaa Conley esittää, että ajanvieteväkivaltaan osallistuminen ei ole ollut Irlannissa yksin miehinen aktiviteetti, vaan naisten osallisuus joukkotappeluihin oli varsin yleistä.44
Conleyn mukaan 1800-luvulla nälänhädän jälkeen Irlannissa koettu maanviljelyksen muutos vaikutti sekä miesten että naisten mahdollisuuksiin saavuttaa yhteisössään arvonantoa. Nälkävuosien
41 mt.
42 ks. alaluku 7.1.
43 Conley 1999; Haavio-Mannila 1958.
44 Conley 1995.
21
jälkeen perheen viljelysmaat peri yleensä talon vanhin miespuolinen lapsi, ja aikuiset sisarukset jäivät tilalle töihin. Koska viljelysmaiden pilkkominen perheen lasten erillisiksi tiloiksi lopetettiin, hankaloituivat täysikasvuisten ihmisten mahdollisuudet itsenäiseen elämään, naimisiinmenoon ja perheen perustamiseen. Kun perinteiset tavat saavuttaa kunnioitusta ja arvonantoa muuttuivat saavuttamattomiksi, oli maineen niittäminen tappelussa sekä naisille että miehille tapa osoittaa itsenäisyyttä ja riippumattomuutta.45 Kiinnostavasti maineen ja kunnian hankkiminen tapellen oli keskeinen väkivallankäytön motiivi myös Heikki Ylikankaan tutkimien, instrumentaalista väkivaltaa käyttäneiden puukkojunkkarien keskuudessa, joiden mahdollisuudet saavuttaa arvonantoa ja kunnioitusta toisin keinoin olivat aikansa Etelä-Pohjanmaalla rajoittuneet.46
45 mt.
46 Ylikangas 1976.
22
5. Tutkimusmenetelmät
5.1. Diskurssianalyysi
Diskurssianalyyttiseen tutkimukseen liittyvää kirjallisuutta on saatavilla runsaasti ja sitä ilmestyy säännöllisin väliajoin lisää. Oman kysymyksenasetteluni kannalta aiheesta julkaistut, pääasiassa 1990-luvulla ilmestyneet mutta yhä ajankohtaiset teokset ovat keskeisimpiä. Tarkoituksenani on lähteä tarkastelemaan aineistoani konstruktionistiseen kielikäsitykseen nojaavan diskurssianalyysin näkökulmasta. Kielen käyttö on käytäntö, joka ei ainoastaan kuvaa maailmaa, vaan merkityksellistää, järjestää ja rakentaa, muuntaa ja uusintaa sosiaalista todellisuutta jossa elämme.
Kieltä käyttäessään ihmiset niin sanotusti konstruoivat eli merkityksellistävät puheen ja kirjoitetun tekstin kohteet.47
Konstruoidessaan maailmaa ihmiset rakentavat siitä kielen välityksellä versioita, jotka ovat moninaisia ja hyvinkin vaihtelevia. Konstruktionistisen kielikäsityksen mukaan kerronta rakentuu käytettävissä olevista kielellisistä resursseista, joiden käyttöön liittyy aina valintojen tekemistä joko tietoisesti tai tiedostamatta. Konstruoinnilla on vaikutusta paitsi kieleen myös maailmaan sen ympärillä: tavat puhua asioista vaikuttavat siihen, kuinka niihin elävässä elämässä suhtaudumme.
Diskurssianalyyttisessä tutkimuksessa kielenkäyttöön - jopa kaikista yksinkertaisimpiin ja arkisimpiin kuvauksiin - suhtaudutaan konstruktiivisena ja sosiaaliseen todellisuuteen vaikuttavana toimintana.48
Ideaan konstruktiivisuudesta liittyy kiinteästi kielen jäsentäminen sosiaalisesti jaettuina merkityssysteemeinä. Merkitykset muodostuvat eritoten suhteessa ja erotuksena toisiinsa.
Esimerkiksi eri värejä kuvaavien käsitteiden merkitykset rakentuvat suhteessa toisiin väreihin ja niiden keskinäiseen erilaisuuteen. Ajatus konstruktiivisista merkityssysteemeistä sisältää ei- heijastavuuden idean, jonka mukaan kieltä ja kielen käyttöä ei oleteta todellisuuden kuvaksi. Kielen ei ajatella yksiselitteisesti heijastavan todellisuutta ihmisen ulkopuolella tai tämän sisäistä,
47 Jokinen & Juhila & Suoninen 1993, 17–18.
48 Potter & Wetherell 2001, 199–200.
23
psyykkistä todellisuutta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, sitä, että kielenkäyttöä tarkasteltaisi erillään sitä ympäröivästä materiaalisesta todellisuudesta.49 Diskurssianalyyttisesti suuntautuneessa tutkimuksessa pyritään päinvastoin selvittämään, miten sosiaalista todellisuutta tuotetaan kielenkäytön kautta ja kuinka sosiaalista todellisuutta käsittelevät kielelliset selonteot vaikuttavat tapaamme hahmottaa maailmaa ympärillämme.
Diskurssianalyyttisesti suuntautuneessa tutkimuksessa kieltä ei tarkastella yhtenäisenä ja yksiselitteisenä kokonaisuutena, vaan moninaisten merkityssysteemien tuottajana. Sosiaalinen todellisuus mielletään erilaisten, keskenään usein rinnakkaisten ja kilpailevien merkityssysteemien kentäksi. Nämä systeemit merkityksellistävät maailmaa, sen prosesseja ja suhteita eri tavoin.
Merkityssysteemejä voi kutsua diskursseiksi, verrattain eheiksi säännönmukaisten merkityssuhteiden systeemeiksi, jotka rakentuvat sosiaalisissa käytännöissä ja samalla rakentavat sosiaalista todellisuutta.50
Merkityksellistämisen kohteita ovat sekä ilmiöt että ihmiset, jotka voidaan hahmottaa monin eri tavoin, vaikka arkikielessä ne useimmiten konstruoidaan tottumuksesta pelkistetysti.51 Yksittäisen kylätappelijan voi merkityksellistää esimerkiksi mieheksi, nuoreksi, oman kylän edustajaksi, voimamieheksi, öykkäriksi tai kaikiksi edellä mainituista. Tutkija tunnistaa diskurssit – jotka esiintyvät monesti rinnakkain ja vastakkain muiden diskurssien kanssa – tulkintatyönsä tuloksena.
Tutkimuksen kohteena olevalle materiaalille on ominaista se, ettei sen sisältö ole yksiselitteisiä, vaan usein hyvinkin ambivalenttia ja avointa erilaisille tulkinnoille.52
Diskurssit ovat aina yhteydessä tapahtumatilanteeseen eli kontekstiin, joka vaikuttaa merkityssysteemien rakentumiseen. Historiallisen aineiston analyysissa kulttuurinen konteksti kuuluu diskursseihin vaikuttavista lukuisista konteksteista keskeisimpiin. Analyysin kannalta tämä tarkoittaa sitä, että aineistosta pyritään tunnistamaan ominaisuuksia, joiden tulkinta edellyttää
49 Jokinen & Juhila & Suoninen 1993, 19–21.
50 mt., 24–27.
51 mt., 25.
52 mt., 28.
24
tutkijan omien kulttuuristen tapojen, stereotypioiden sekä yleisen yhteiskunnallisen ilmapiirin tuntemuksen tietoista tarkastelua. Analyysissa tulee huomioida myös reunaehdot, jotka ovat lyöneet leimansa tutkimuksen kohteena olevan aineiston syntyyn ja muotoutumiseen.53 Kirjallisen muistitietoaineiston syntyyn vaikuttavat, sille ominaiset reunaehdot liittyvät esimerkiksi kirjoituskutsujen julkaisupaikkoihin.54
Jo tekstissä aikaisemmin sivuttu konstruktionistinen kielikäsitys lähtee liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan kieli rakentaa sosiaalista todellisuutta. Tekstissä tai puheessa käsitellyn kohteen merkitykset ovat sidoksissa siihen, miten kohteesta puhutan tai kirjoitetaan. Sosiaalinen konstruktionismi on jaettavissa ontologiseen ja episteemiseen konstruktionismiin. Episteemiseen konstruktionismiin kiinnittyneen diskurssianalyysin tehtävänä on selvittää, miten maailma rakentuu kielellisissä käytännöissä.55
Episteemisen konstruktionismin periaatteisiin nojaavaa diskurssianalyysia hyödyntäessään tutkija ei pyri selvittämään, onko tieto todenmukaista ja onko sen kertoja rehellinen, vaan tärkeämpää on saada selville, miten sosiaalista todellisuutta tuotetaan tekstissä kielenkäytön kautta. Tällä tavoin episteemiseen konstruktionismiin nojaava, relativistinen diskurssianalyysi poikkeaa realistisesta diskurssianalyysista, joka pohjautuu ontologiseen konstruktionismiin. Realistisessa diskurssianalyysissa lähdetään liikkeelle olettamalla, että kieli on ulkopuolisen todellisuuden kuva.
Relativistisen diskurssianalyysin näkemyksen mukaan sosiaalinen todellisuus puolestaan rakentuu kielessä, ja kieli vaikuttaa siihen, miten hahmotamme sosiaalisen todellisuuden. Realistisen diskurssianalyysin mukaan kieli ei rakenna todellisuutta, vaan kielen ulkopuolista todellisuutta kuvataan sitä käyttäen.56
Episteemiseen konstruktionismiin pohjautuva, relativistinen diskurssianalyysi sopii valikoimani aineiston tarkasteluun, sillä joukko- ja kylätappelukuvaukset ovat tietyssä sosiaalisessa
53 Jokinen & Juhila & Suoninen 1993, 28–35.
54 mt., 35.
55 Edwards 1997, 47–48.
56 Juhila 1999, 163–167.
25
todellisuudessa syntyneitä tekstejä, jotka vaikuttavat siihen, millaisena ilmiö tarkastelijalle hahmottuu. Relativistisen diskurssianalyysin periaatteiden mukaisesti kiinnitän huomioni siihen, mitä ihmiset teksteillään tekevät ja miten maailmaa rakennetaan teksteissä olevaksi. En suhtaudu kylätappelukuvauksiin neutraaleina raportteina, jotka tulee ottaa kirjaimellisesti, sillä ne saattavat sisältää muun muassa liioittelua, vähättelyä, virheitä, ironiaa ja huumoria.57 Muiden arkistolähteiden puutteen ja aikaisemman tutkimuksen suppeuden tähden kylä- ja joukkotappeluita kannattaa tarkastella tässä tutkielmassa sen perusteella, mitä ilmiöstä on yksityisten ihmisten toimesta sanottu, sillä minulla ei ole hallussani tietoa ontologisesta maailmasta, johon analyysin kohteena olevia tekstejä voisi verrata. Kertomukset ovat osa sosiaalista toimintaa, ja ne rakentavat todellisuutta muun muassa tiettyjä asioita korostamalla ja toiset sivuuttamalla. Menetelmänä relativistinen diskurssianalyysi sopii yhteen tutkimuskysymysteni kanssa.
Episteemisyyteen ja ontologisuuteen pohjautuvan konstruktionismin ohella diskurssianalyysin sisäisiä metodisia painotuksia voidaan jäsentää useiden eri ulottuvuusparien kautta. Omassa työssäni tärkeimmät ulottuvuusparit ovat tilanteisuuden ja kulttuurisen jatkumon välinen suhde ja merkitysten ja merkitysten rakentamisen tapojen välinen suhde. Ulottuvuuspareista ensimmäinen eli tilanteisuuden ja kulttuurisen jatkumon välinen suhde liittyy merkitysten rakentumiseen ja rakentamiseen. Merkitykset rakentuvat käyttöyhteyksissään, mutta tutkimuksessa on mahdollista painottaa joko niiden tuottamisen paikallisia prosesseja – esimerkiksi yksittäistä keskustelua – tai näiden prosessien yhteyttä laajempiin kulttuurisiin merkityksiin ja kielellisiin käytäntöihin.58 Tilanteisuuden ja kulttuurisen jatkumon läsnäolon voi huomioida samassa tutkimuksessa, mutta oma tutkimukseni on kulttuurista jatkumoa näistä runsaammin painottava.
Tilanteisuuden ja kulttuurisen jatkumon väliseen jännitteeseen voi reagoida liittämällä analyysin kohteena olevan aineiston laajempaan kontekstiin ja näkemällä sen osana suurempaa kokonaisuutta. Oman tutkimukseni tapauksessa tulen tarkastelemaan joukko- ja kylätappeluita pitäen mielessä ilmiön historiallisen kontekstin, joka näkyy sekä tappeluiden tapahtuma-ajassa, että muistelun ajankohdassa. Nämä asiat luovat käsittelemälleni muistitietoaineiston analyysille tietyt
57 Potter 1996, 112–114.
58 Jokinen & Juhlia 1999, 55–57.
26
kehykset, mutta kehysten sisäisiä tapahtumia on analysoitava aineistosta itsestään. On myös kiinnostavaa tutkia tappeluilmiön kulttuurista kattavuutta eli sitä, toistuvatko tietynlaiset merkityksellistämisen tavat ja diskurssit tilanteesta toiseen.
Merkitysten ja merkitysten rakentamisen tapojen välinen suhde liittyy edellisten painotusvalintojen tapaan siihen, mihin tutkija aineistossa huomionsa kiinnittää. Merkityksiä korostavassa tutkimuksessa kysymykset ovat useimmiten mitä-muotoisia, ja tutkijan mielenkiinto kohdistuu tekstin sisältöön. Merkitysten tuottamisen tapoihin keskittyvässä tutkimuksessa panostetaan miten-kysymyksiin eli pyritään selvittämään, miten merkitysten tuottaminen tekstissä tapahtuu.59 Tutkielmassani merkitysten analyysi on merkitysten tuottamisen tapojen tutkimusta tärkeämpi päämäärä, vaikka merkitykset ja niiden tuottamisen tavat ovat toisiinsa kietoutuneita ja vaikuttavat väistämättä toinen toisiinsa aineistotyypistä riippumatta.
5.2. Omaelämäkerrallisten aineistojen tutkimus
Tutkielmassani käytetty aineisto pohjautuu omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävään muisteluaineistoon. Aineistossa näkyvät myös naisten ja miesten tuottamissa teksteissä aikaisemman tutkimuksen perusteella havaitut kerronnalliset erot. Sen vuoksi on paikallaan pohtia myös omaelämäkerrallisten tutkimusaineistojen lukutapoja ja naisten ja miesten omaelämäkerroissa aikaisemman tutkimuksen tuloksena havaittuja yhtäläisyyksiä ja eroja. Koska omaelämäkerrallisten aineistojen tutkimukseen sovelletut metodit ja tekstissä myöhemmin sivuttavat muistitietotutkimuksen menetelmät ovat keskenään hyvin heterogeenisiä, keskityn tässä tarkastelemaan näkökohtia, jotka ovat yhteydessä omiin tutkimuskysymyksiini. Sekä omaelämäkerrallisia aineistoja hyödyntävässä tutkimuksessa että muistitietotutkimuksessa referoidaan edelleen 1990-luvulla ilmestynyttä tutkimuskirjallisuutta, johon myös oma katsaukseni keskittyy.
59 mt., 66.
27
Feministiseen omaelämäkerralliseen kirjallisuustieteeseen liittyvissä kansainvälisissä puheenvuoroissa 1900-luvun lopulla on pyritty jäljittämään ja selittämään naisten kirjallisen itsen esittämisen erityispiirteitä. Puheenvuorot sivuavat myös vertailukohtina toimineiden miesten omaelämäkertoja. Naisomaelämäkerrat herättivät kiinnostusta tutkijoissa, sillä niitä oli aikaisemmin tutkittu lähinnä miesten näkökulmasta ja miehisinä pidettyihin omaelämäkerrallisiin konventioihin suhteuttaen.60
Jotkut naisomaelämäkertojen tutkijat ovat esittäneet puheenvuoroissaan, että naisten ja miesten laatimissa omaelämäkerroissa tulkitaan ikään kuin erilaisia maailmoja. Naiset ovat kirjoittaessaan uusintaneet joko tietoisesti tai tiedostamattaan sukupuoleen liitettyjä oletuksia, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi kirjoittaen tuotettuun kuvaukseen itsestä.61 On muun muassa esitetty, että naisten omaelämäkerroissa painotetaan yksityisen ja henkilökohtaisen elämän alueelle sijoittuvia asioita, kun miesten omaelämäkerroissa merkittävintä roolia näyttelevät julkiseen elämään kuuluvat tapahtumat ja saavutukset. Muita paikannettuja eroja ovat naisten omaelämänkertojen fragmentaarisuus suhteessa miesten tuottaman aineiston koherenttiudelle ja lineaarisuudelle sekä naisten tapa esittää itsensä suhteessa toisiin ihmisiin ja miesten tyyli esiintyä kertomuksissa autonomisina ja muista riippumattomana yksilönä. Naisten taipumus esittää itsenä passiivisina kohteina miesten teksteissään hahmottelemien aktiivisten toimijoiden sijaan on neljäs sukupuolten kerrontaan liittyvä, tutkijoiden havaitsema ero.62 Yksinkertaistaen voi tiivistää, että yllä esitellyssä keskustelussa päädyttiin siihen, että länsimaisilla valkoisilla miehillä on omaelämäkerroissaan tapana kuvata itseään autonomisina, itsenäisinä ja aktiivisina toimijoina, kun taas naiset, vähemmistöt ja erilaiset marginaaliryhmät kirjoittavat itsestään suhteessa muihin ihmisiin ja yhteisönsä osana.63
1900-luvun loppupuolen feministisen omaelämäkertoja koskevan tutkimuksen keskeisiin lähtökohtiin kuului halu tehdä näkyväksi naisten alisteista asemaa yhteiskunnassa ihmisten itse itsestään kertovia aineistoja käsitellen. Osa tutkijoista suhtautui – ja saattaa edelleen suhtautua –
60 Hyvärinen & Peltonen & Vilkko 1998, 8–9.
61 Kolodny 1985, 49
62 Hyvärinen & Peltonen & Vilkko 1998, 9–11.
63 Huttunen 2002, 39.
28
sukupuolten väliseen eroon tutkimuksen lähtökohtana64, mutta kaiken kaikkiaan oletukset kertojan sukupuolen aiheuttamista jyrkistä eroista eivät jääneet leimaamaan vertailevan tutkimuksen kenttää, vaan miesten ja naisten tekstien rinnakkainen lukeminen on nykyään ennemmin sääntö kuin poikkeus.
2000-luvun lähestyessä omaelämäkertoja ja sukupuolta koskevassa teoretisoinnissa alkoivat näkyä vahvasti myös ajatukset ihmisen identiteettien moninaisuudesta sekä sukupuolikäsitysten jatkuvasta liikkeestä, joka vaikuttaa tekstien tuottamiseen. Feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen liittyviä piirteitä ei nykytutkimuksessa pidetä biologiseen sukupuoleen kiinnittyneinä staattisina ominaisuuksina. Ympäristön ja ihmisyksilön itsensä tuottamissa teksteissä nämä voivat esiintyä ja esiintyvät rinnakkain yhdestä ja samasta henkilöstä puhuttaessa.65 Sukupuolieroa käsitellessään tutkijat voivat vertailla niin naisten ja miesten omaelämäkertoja, samaa biologista sukupuolta edustavien kirjoittajien tekstejä kuin yksittäisen ihmisen kertomuksesta löytyviä, toisistaan poikkeavia identiteettejä.66 Esimerkiksi Tommi Hoikkala on soveltanut lähestymistapaa suomalaisessa kontekstissa tutkiessaan vanhemmuutta ja kasvatusta suomalaismiesten omaelämäkerrallisten tekstien välillä ja sisällä.67
2000-luvun omaelämäkerrallisiin aineistoihin kohdistuvassa tutkimuksessa on ryhdytty ottamaan kantaa myös tekstin syntyyn vaikuttaviin olosuhteisiin, kuten ajan merkitykseen tekstin synnyssä.
Omaelämänkerrallinen aineisto ei kerro vain laatijansa menneisyydessä vaan myös aineiston tuottamisen ajankohdasta. Niin sanottuun omaelämänkerralliseen aikaan kiinnitetty huomio on osoittanut, että omaelämäkerta ei ole vain menneisyyteen paneutumista vaan sen ohella tulevaisuuteen ja muutokseen suuntautuva projekti.68 Omaelämäkerta ei kerro objektiivista totuutta ajasta ja ympäristöstä johon se sijoittuu, vaan muistelijan käsitys itsestään nykyisyydessä ja tulevaisuudessa vaikuttaa tekstin muotoon ja sisältöön.69 Analyysit tavallisten ihmisten omaelämäkerroista voivat sekä vahvistaa että kyseenalaistaa havaintoja, joita ammattimaisten
64 Summerfield 2018, 100.
65 Frisk 2019, 19–22.
66 Hyvärinen & Peltonen & Vilkko 1998, 9–15.
67 Hoikkala 1994.
68 Hyvärinen & Peltonen & Vilkko 1998, 13.
69 Summerfield 2018, 80.
29
kirjoittajien omaelämäkerrallisista aineistoista on tehty, mutta erot erityyppisten omaelämäkerrallisten aineistojen välillä mielletään nykyään varsin suhteellisiksi.70
Toisistaan eroavat tarkastelutavat ovat jäsentäneet elämäkertatutkimuksen kenttää myös lukutapoihin liittyen. Omalta kannaltani kiinnostavia ovat ennen kaikkea elämäkertojen niin sanottu realistinen lukutapa ja tekstuaalinen tai narratiivinen lukutapa. Realistisessa lukutavassa elämäkertoja tarkastellaan ikään kuin ikkunoina niiden kuvaamiin tapahtumiin tai ilmiöihin, kun taas tekstuaalinen tai narratiivinen lukutapa lähtee siitä ajatuksesta, että elämäkerta on aina kirjoitushetkellä tuotettu tulkinta elämästä, ja ettei kieli koskaan heijasta todellisuutta peilin tavoin.71 Oma lukutapani muistuttanee enemmän viimeksi mainittua – omaksumani konstruktivistisen kielikäsityksen mukaisesti ajattelen, että lukemani omaelämäkerrallisia piirteitä omaavat tekstit ovat tiettynä aikana, tietyssä paikassa ja tietynlaiselle (kuvitellulle) vastaanottajalle kirjoitettuja tulkintoja menneisyyden tapahtumista.
5.3. Muistitietotutkimus
Suomalaisia omaelämäkerrallisia aineistoja voidaan tarkastella paitsi elämäkertatutkimuksen näkökulmasta myös muistitietotutkimuksen näkökulmia hyödyntäen. Muistitieto suomalaisessa kontekstissa 2000-luvun alussa oli määritelty tiedoksi, joka ei pohjaudu kirjallisiin lähteisiin vaan tiedonantajan muistiin. Muistaminen ja muistamisen tulkinta ovat yhteydessä historialliseen muistiin.72 Muistaminen on siis sekä yhteisöllistä että yksilöllistä: muistelutilanteessa henkilö ikään kuin käy vuoropuhelua menneisyydestä kertovien, virallistetussa asemassa olevien lähteiden kanssa sekä muiden samaan aikaan samassa paikassa eläneiden historian kokijoiden kanssa.
Suomalainen kirjallisiin kuvauksiin ja puheeseen pohjautuva muistitieto poikkeaa englanninkielisestä oral history -termistä, vaikka määrittelyjen sisältö on sama. Muistitietolähteet käsittävät sekä puheen että tekstit, ja muistitieto voi olla sekä tutkimuksen lähde että kohde.
70 mt., 16.
71 Huttunen 2002, 35.
72 Fingerroos & Peltonen 2006, 8.
30
Muistitietoa lähteenä käyttävän tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille muistelijoiden näkökulmia menneisyyteen, ja tutkijan tehtävänä on lähteidensä välityksellä esittää mahdollinen menneisyys tai tehdä siitä tulkintoja.
Erityisesti englanninkielisessä maailmassa muistitiedon tutkimus on perinteisesti keskittynyt haastattelujen kautta syntyneisiin aineistoihin, ja niillä on omaelämäkerrallisten aineistojen tutkimuksessa Suomea hallitsevampi jalansija. Isossa-Britanniassa haastatellen syntyneet oral history -aineistot herättivät ensin mielenkiintoa varsinkin työväenluokan tutkijoissa, mutta sittemmin niiden käyttö on laajentunut esimerkiksi muuttoliikkeiden, naisten ja lapsuuden historiaan kohdistuvaan tutkimukseen. Kuten Suomessa, myös maailmalla virallisten lähteiden ja muistitiedon vuoropuhelu rikastuttaa historiantutkimusta ja haastaa entuudestaan olemassa olevia tulkintoja.73
Muistitietotutkimuksen ydin on niin kutsutussa toisessa tiedossa, joka on vastakohta viralliselle tiedolle. Virallinen tieto kuvaa viranomaisten ja instituutioiden näkemystä eräänlaisesta julkisesta totuudesta kulloisenakin ajankohtana. Toinen tieto puolestaan on yksityiskohtaista, kokemuksellista ja pohdiskelevaa tietoa, joka liittyy yksilöiden elämäntapahtumiin ja -kokemukseen. Toisen tiedon tavoittaminen ja kuunteleminen lukeutuu muistitietotutkimuksen tärkeimpiin tavoitteisiin. Lisäksi tutkimuksen pyrkimyksenä on laventaa erilaisia menneisyyden tulkintoja tai vallitsevia totuuksia sekä haastaa ja kommentoida näitä.74
Yksittäisen muistelijan näkökulmasta muistelun avulla voi pohtia omaa elämänkulkuaan ja kokemuksiaan sekä suhteuttaa niitä muiden kokemuksiin. Muistelun avulla voi lisäksi käsitellä oman, eletyn elämän suhdetta historiaan ja tuottaa julkista historiankirjoitusta täydentäviä, myötäileviä tai kritisoivia menneisyyden tulkintoja. Koska muistitiedon tutkimuksella pyritään oikomaan pelkän virallisen tiedon käytöstä aiheutunutta historiakuvan vinoutta, sen kiinnostuksen
73 Thompson, 1988.
74 mt.; Fingerroos & Haanpää 2006, 27.
