309
Oppimiskäsityksissä on tapahtu- nut selkeä muutos viime vuosi- kymmenien aikana ja muutos jat- kuu edelleen. Viimeistään kon- struktivistinen oppimiskäsitys käänsi huomion oppijaan yksi- lönä ja tämän jälkeen sosiaaliset oppimiskäsitykset, kuten sosiaa- linen konstruktivismi, ovat kään- täneet yhä enemmän huomion oppimisen ja merkitysten raken- tamisen sosiaaliseen luontee- seen. Sosiaalisesta konstrukti- vismista eri variaatioineen on tullut opetuksen ja oppimisen tutkimisen, opettajakoulutuksen, opetussuunnitelmien ja yleisen kasvatuskeskustelunkin para- digma, jonka avulla muun muas- sa perinteisiä opettajajohtoisia tai yksilökeskeisiä opetuksen muotoja on ollut helppo kritisoi- da ja opetusinnovaatioita viedä läpi.
Käsillä oleva Reijo A. Kaup- pilan kirja sosiokonstruktivis- mista liittyy sujuvasti mainittuun murrokseen sen kummemmin ky- seenalaistamatta tai kriittisesti pohtimatta, mihin sosiokonstruk- tivistista tulkintaa oppimisesta oikeastaan tarvitsemme. Joiden- kin lukujen yhteyksissä tosin on pohdintakysymyksiä, joiden avulla ehkä sosiokonstruktivis- min lähtökohtiakin voi kriittinen lukija peilata, mutta sisällöltään kirja ei tähän suuntaan ohjaa.
Tarkasteltavana on siis asioita enemmän yhteen vetävä ja yk- sinkertaistava kuin auki kirjoit- tava teos.
Kirjan julkilausuttuna tarkoi- tuksena on johdatella opettajia
Näinkö puhuu sosiokonstruktivisti?
Reijo A. Kauppinen (2007). Ihmisen tapa oppia. Johdatus sosio- konstruktiiviseen oppimiskäsitykseen. Jyväskylä: PS-Kustannus.
ja opiskelijoita sosiokonstruktii- viseen oppimiskäsitykseen. Kir- ja on pyritty laatimaan käytän- nönläheiseksi ja virikkeitä tarjoa- vaksi. Käytännönläheisyys näyttää tarkoittavan tässä tapa- uksessa menettelytapaohjeiden lisäksi nopeaa lukemista, sillä lukujen yhteyteen on koottu pal- jon tiivistelmiä ja luetteloita. Tii- vistelmät ovat joiltain osin toi- miviakin – esimerkiksi tunnettu- jen teoreetikkojen lyhyet esitte- lyt – mutta usein ne ovat hyvin pelkistäviä asialuetteloita, joissa usein toistuvat samantyyppiset perusasiat: vuorovaikutus, yh- teistoiminta, sosiaalisuus jne.
Kovin pitkälle asioissa ei siis mennä ja tekstissä on hyvin pal- jon samantyyppisten asioiden toistoa.
Riippuu luonnollisesti aina kirjoittajan painotuksista ja tul- kinnoista, millaisia suuntauksia haluaa sosiokonstruktivismiin kytkeä. Kirjassa käsitellään läh- tökohtana konstruktivismia ja konstruktivistista käsitystä op- pimisesta. Suuntauksista tuo- daan esille lähinnä yksilöllisen ja sosiaalisen konstruktivismin eroavaisuus. Eräänä jaotteluna käytetään toisen käden lähteen perusteella jakoa uuskantilainen, sosiaalinen ja heterogeeninen konstruktivismi. Valitettavasti se ei tästä kirjasta selviä, mitä hete- rogeenisellä konstruktivismilla lopulta tarkoitetaan. Pieniä epä- tarkkuuksiakin oppihistorialli- seen katsaukseen siis on jäänyt.
Ilahduttavaa on kuitenkin pyrki- mys tietynlaiseen laaja-alaisuu-
teen liittämällä mukaan muun muassa diskurssinäkökulma ja rinnakkaiskäsite sosiaalinen konstruktionismi mikro- ja mak- rososiaalisine tarkasteluineen.
Yhtenä ratkaisuna kirjassa on kytkeä muutamia tunnettuja ajat- telijoita sosiokonstruktiivisen oppimiskäsityksen kehittäjiksi tai vaikuttajahahmoiksi, kuten Ger- gen, Grundtvig ja Wittgenstein tavallisesti suuntaukseen yhdis- tettyjen Deweyn ja Vygotskyn lisäksi. Tämä laajentaisi kiinnos- tavalla tavalla sosiokonstrukti- vismin oppihistoriallista per- spektiiviä, mutta nämä esittelyt ovat jääneet valitettavan sup- peiksi. Joten ratkaisu tuntuu hie- man keinotekoiselta. Vähintään- kin kirjallisuusviitteitä ja linkke- jä lisätiedon lähteille näissä koh- din olisi lukija kaivannut.
Nikolaj F.S. Grundtvig on vai- kuttanut valistuksen ajan ajatte- lijana ja humanistina kansansi- vistyksen ja kansanopistojen ke- hittymiseen pohjoismaissa, mikä olisi mahdollistanut kirjaan myös a i k u i s k a s v a t u k s e l l i s t e n teemojen mukaan ottamisen ja pohtimisen. Nyt kirja kaikesta huolimatta keskittyy lähinnä koulumaisen opetuksen maail- maan, vaikka sanoja koulu tai oppilas onkin pyritty hienovarai- sesti välttämään käyttämällä mel- ko systemaattisesti termejä oppilaitos ja opiskelija.
Kauppilan kirja sisältää paljon positiivisesti sävytettyä ja suos- tuttelevaa puhetta sosiaalisesta konstruktivismista. Eri käänteis- sä tästä oppimiskäsityksestä tai siihen nojaavista pedagogisista käytänteistä halutaan luoda suo- rastaan ylipositiivista kuvaa:
”sosiokonstruktiivinen oppimis-
4/2008 u AIKUISKASVATUS u NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u
310
käsitys antaa opetukselle puit- teet, jotka luovat mielekästä op- pimista” (takakansiteksti, s.121),
”sosiokonstruktiivinen ote in- nostaa ottamaan mukaan ope- tuksen kehittämiseen sosiaalisia työmuotoja…” (s. 119), ”sosio- konstruktivistit korostavat sy- vällistä ymmärtämistä” (s. 120),
”opettaja haluaa nähdä opiske- lijan kokonaisena persoonana”
(s. 124), ”opettajan puhe on in- nostavaa ja hän eläytyy opiske- lijan oppimiseen” (s. 128), ”so- siokonstruktiivinen oppimisnä- kemys vahvistaa vuorovaiku- tuksen asemaa pedagogiikassa ja didaktiikassa” (s. 167) ja niin edelleen. Vaikka lukijana itse ei välttämättä sosiokonstruktivis- mia huonona asiana pitäisikään, alkavat yksipuolisen ylistävät sanavalinnat hieman haitata lu- kukokemusta. Näinkö puhuu sosiokonstruktivisti? Joten enemmän tilaa olisi kautta linjan kaivannut myös pohdiskelevam- malle ja eri näkökulmia arvioival- le tekstille.
Aika ajoin kirjassa myös sor- rutaan melko yksioikoiseen päät- telyyn oppimisen sosiaalisuu-
den tuomasta parannuksesta opetus-oppimisprosessiin. Väi- tetään usein, että oppiminen te- hostuu koska sosiaalinen ele- mentti on läsnä tai sosiaalisuus oppimisessa tuottaa laadukasta oppimista. Tämä on hiukan prob- lemaattista koska sosiaalisuuden huomioiminen merkitsee samal- la prosessin monimutkaistumista. Yksilön sijasta työskenteleekin ryhmä tai yksilöä pitäisi ottaa huomioon ryhmän jäsenenä siten, että vuo- rovaikutus ja roolit aina vaihte- levat. En väitä, että sosiaalisuus välttämättä huonontaisikaan ti- lannetta, mutta herää kuitenkin kysymys, eikö näin anneta hel- posti hieman katteettomia lupa- uksia. Ihmisten välinen sosiaali- nen vuorovaikutus oppimistilan- teissa ei ole opettajan tai ohjaa- jan näkökulmasta mikään yksin- kertainen tai itsestään toimiva ratkaisu. Ryhmädynamiikka ei aina toimi, eivätkä ryhmän jä- senet aina ota vastuuta tasapuo- lisesti homman onnistumisesta.
Ehkä enemmän olisi voinut tuo- da esille myös opettajalta vaa- dittavaa herkkyyttä sosiaalisten
ilmiöiden havaitsemisessa ja op- pijoiden kohtaamisessa, jotta ei ajauduta ojasta allikkoon. Tämä kyllä mainitaan, mutta vain ohi- mennen. Esimerkiksi luku ”Sosio- konstruktiivisuus opettajan nä- kökulmasta” normittaa opettajan roolin tavattoman ennalta mää- ritetyksi toimintaluetteloksi, mikä ehkä kokenutta ryhmänohjaajaa saattaa hieman hymyilyttää.
Kokonaisuutena voidaan to- deta, että kirja ei sinänsä tuo mi- tään uutta keskusteluun sosiaa- lisesta konstruktivismista tai paikkaa selviä tiedollisia aukko- ja kasvatustieteen tai aikuiskas- vatuksen alalla. Kirjassa on lä- hinnä samoihin kansiin koottu- na ja tiivistettynä pakettina kir- joittajan valikoimia teoreettisia ja käytännöllisiä näkökulmia. Mo- net kirjan luvuista ovat tavatto- man lyhyitä (2–3 sivua). Siksi se sopiikin oppi- ja käsikirjaksi lä- hinnä sellaiselle, jolla ei entuu- destaan ole perustietoja alueel- ta. Kirjan eri teemoista löytyy- kin sitten laajentavaa ja syven- tävää luettavaa muualta.
u NÄKÖKULMIA TUTKIMUKSEEN u AIKUISKASVATUS u 4/2008
