Lapset Jumalan valtakunnan varjoissa (Johanna Hurtig: Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta) näkymä

L

J

VALTAKUNNAN VARJOISSA

Veli-Matti Salminen: YTT, tutkija, Kirkon tutkimuskeskus

Johanna Hurtig: Taivaan taimet. Uskon- nollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Vas- tapaino, Tampere 2013. 336 s.

Johanna Hurtigin tutkimus Taivaan taimet jatkaa systemaattisella ja laajamittaisella tutkimusotteella aiheesta, jonka tekijän yhdessä Mari Leppäsen kanssa vuonna 2012 toimittama Maijan tarina nosti esiin.

Lasten joutuminen seksuaalisen hyväksi- käytön uhreiksi uskonnollisen yhteisön piirissä on ilmiö, jonka todellisuuteen on havahduttu toistuvasti sekä ulkomailla että Suomessa. Hurtig on valinnut tutki- muskohteekseen oman taustayhteisönsä, vanhoillislestadiolaisuuden. Evankelis- luterilaisen kirkon herätysliikkeistä van- hoillislestadiolaisuus on ollut 2010-luvul- la kenties eniten esillä julkisuudessa, kun liikkeen luurankoja, kuten 1970-luvun hoitokokouksia, on kammettu kaapista.

Liikkeen perinteisiin ja uskoon vetoa- vat käsitykset syntyvyyden rajoittamat- tomuudesta sekä seurakuntaopista ovat törmänneet uudistustarpeisiin samalla kun väkivaltatapauksia on alkanut löytyä menneisyydestä ja nykyisyydestä.

Väkivallalle on tieteellisesti katsoen useita selitysmalleja. Hurtig tuo tutkimuksellaan esiin kontekstin merkityksen. Oletuksena siis on, että uskonnollinen yhteisö kon- tekstina vaikuttaa eri tavoin väkivallan tekoihin ja subjektiiviseen kokemiseen

kuin jokin muu tiivis yhteisö. Tutkimus hämmentää sitä tunnettua tosiasiaa, että vanhoillislestadiolaisuus on voimakkaas- ti perhekeskeinen ja lapset tervetulleeksi toivottava herätysliike, joka toiminnas- saan korostaa turvattua lapsuutta ja ehjää kasvuympäristöä. Lasten hyväksikäyttöä voidaan hyvällä syyllä olettaa ilmenevän vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vähem- män kuin useimpien muiden tiiviiden yhteisöjen keskuudessa. Kuitenkin van- hoillislestadiolaisuuden piirissä ilmennei- den tapauksien julkituominen kangerte- lee eikä niiden käsittelyyn löydy keinoja.

Lisäksi väkivallan uhreilla on kokemuk- sistaan kertomisen tiellä esteitä ja lukkoja, joilla on väistämätön yhteys liikkeen toi- mintatapoihin ja opetukseen esimerkiksi anteeksiannosta.

Hurtigin tutkimuksen keskeisenä mo- tivaationa on väkivallan ilmiön raken- teellisen perustan hahmottaminen ja sen myötä yhteisöllisten toimintamallien luominen väkivaltatyölle. Hurtig pohtii, onko vanhoillislestadiolaisuus yhteisö, joka toimintatapojensa ja perinteidensä takia mahdollistaa tai ei osaa estää väki- valtatapauksia sisäpiirissään. Pohdinta saa lisää pontta alleen, kun tutkija koettaa käydä aiheesta keskusteluja liikkeen joh- don kanssa. Mielipiteet ja toimintatavat näyttävät eriävän lähes kaikissa keskeisissä asioissa, jotka liittyvät hyväksikäyttötapa- usten selvittelyyn, tekijöiden vastuutta- miseen ja uhrien oikeuteen tulla kuul- luiksi. Hurtig toteaa keskusteluyritysten kautta osoittaneensa vallan merkityksen moraalitodellisuuden rakentumisessa; hä- nen tulkintansa perusteella liikkeen joh- to koki julkisen huomion suuremmaksi kollektiiviseksi uhaksi kuin lasten kärsi- mykset.

Tutkimuksen aineisto koostuu media- tiedotteista, havainnoinnista, haastatte- luista, kirjallisista yhteydenotoista ja epä- muodollisista keskusteluista, mikä asettaa metodologisen haasteen. Hurtig on am- mattinsa puolesta tutkimuskentän eli las- tensuojelun sisäkehällä. Lisäksi tutkijan oma tausta vanhoillislestadiolaisuudessa tuottaa tutkittavien kanssa jaetun kos- ketuspinnan, jota liikkeen ulkopuolinen tutkija ei välttämättä olisi saanut. Tut- kimusaineiston keruu ei siten vaatinut niinkään kirjoittajakutsuja tai haastattelu- pyyntöjä, vaan uhrit ja tapaukset ”tulivat tutkijan luo” lukuisien yhteydenottojen kautta sen jälkeen, kun tapauksia oli ollut esillä julkisuudessa. Yhteydenotot myös jatkuvat edelleen. Tässä mielessä Hurtig ajautui tutkimuseettisesti ajatellen han- kalaan tilanteeseen, kun uhrit ja heidän läheisensä olivat omalla tavallaan myös autettavia ja heidän elämäntilanteen- sa vaati kenties puuttumista tai ohjausta ammattiauttajien pariin. Tutkija leimautui sekä uhrien auttajaksi että vanhoillislesta- diolaisuuden käytäntöjen kriitikoksi. Jäl- kimmäisen leiman ansiosta väkivallan uh- rit saattoivat toisaalta kokea helpommaksi hakeutua yhteyteen tutkijan kanssa. Tut- kimuksellisesti arveluttavat rajatapaukset voidaan toki selittää pois sillä, että uhrit tarvitsevat apua ja kuulijaa nimenomaan liikkeen käytäntöjä tuntevan taholta. Tut- kija joutui kuitenkin tekemään kompro- missiratkaisuja, joista kaikkia hän ei kat- sonut onnistuneiksi.

Hurtig tuo tapauskertomusten avul- la esiin väkivallan monet eri muodot.

Uskonnollisessa yhteisössä väkivalta voi olla rakenteellista, henkistä, hengellistä, fyysistä ja seksuaalista. Lisäksi väkivallan muodot tietenkin limittyvät toisiinsa.

Väkivaltaa lapsena kokeneen näkökul-

masta pahoinpitely jatkuu yhteisötasolla, jos asian mahdollisesti tultua ilmi se joko vaietaan tai kuitataan nopeasti anteeksi- antoon vedoten. Vanhoillislestadiolaisten kannanotoissa tosin puhutaan jo jok- seenkin myötämielisesti tekijöiden rikos- oikeudellisesta vastuusta ja ammattiavun hakemisesta uhreille. Liike ei kuitenkaan ilmaise haluavansa ottaa vastuuta oppinsa vaikutuksesta. Keskeinen aiheen käsitte- lyä yhteisötasolla vaikeuttava ongelma näyttää Hurtigin tutkimuksessa palau- tuvan pitkälti liikkeen opillisiin asioihin, jotka tekevät väkivallasta rakenteellista.

Yhteisössä viljelty anteeksiantamisen pe- riaate voi uhrin kokemusmaailmassa mi- tätöidä teon ja vastuuttaa uhrin.

Miksi sitten vanhoillislestadiolaisessa liik- keessä ilmenee juuri seksuaalista hyväk- sikäyttöä? Hurtig nostaa esille yhtenä tekijänä sukupuoliroolien määräävyyden liikkeen perinteissä ja toimintatavoissa.

Tutkijan tulkinnan mukaan naiselle lan- keaa äidillisen, uskollisen ja lempeän puo- lison sekä uhrautuvan seksuaalikumppa- nin rooli. Mieheltä taas odotetaan ahkeran perheenelättäjän roolia, mutta hänen vaikeutensa hallita seksuaalisia viettejään nähdään anteeksiannettavana erehtyväi- syytenä. Tulkinta on uskottava, joskin se perustuu enemmän haastatteluihin ja itse luotuihin diskurssikokonaisuuksiin kuin tutkimusteoriaan.

Toisen seksuaalisen väkivallan ilmeisen riskitekijän Hurtig liittää vanhoillisle- stadiolaisuudessa yleisiin suurperheisiin.

Elämä suurperheessä voidaan järjestää myös onnistuneesti eikä suurperhe itses- sään ole väkivallan aiheuttaja, kuten tut- kija itsekin toteaa. Riskit liittyvät ennen kaikkea lasten jäämiseen ilman riittävää huomiota suuressa sisarusparvessa sekä

aikuisten ja lasten maailmojen eriytymi- seen. Kun samaan aikaan lapsia opetetaan kuuliaisuuteen ja nöyryyteen, kasvatetaan perheissä hyväksikäytölle helpommin al- tistuvia lapsia ja nuoria.

Hurtig käy tulostensa analyysissä läpi myös väkivallan erityyppiset uhrit ja seu- raukset. Tässä tapauksessa tärkeä huomio on se, että väkivallan kohtaavat paitsi kohde itse, tekijä ja kummankin lähi- piirit, myös yhteisön jäsenet, jotka joko tietävät tai eivät tiedä väkivaltatilanteista.

On ilmiselvää, että ratkaisemattomat ja käsittelemättömät väkivaltakokemukset vahingoittavat uhria perustavanlaatuisesti.

Olennaista on kuitenkin myös se, että yh- teisö kärsii ratkaisemattomista, vaietuista tai muulla tavoin puutteellisesti käsitel- lyistä väkivaltatapauksista. Ne aiheuttavat haittaa sekä niille vanhoillislestadiolaisille, jotka haluavat uudistaa liikettä sisältä kä- sin, että niille, jotka kokevat olonsa tyy- tyväiseksi ja turvalliseksi liikkeen toimin- nassa.

Vanhoillislestadiolaisuudessa on meneil- lään eräänlainen ”arabikevät”, sisäinen uudistusprosessi, josta kertovat monet viime vuosina ilmestyneet, liikkeen mur- rosta hahmottelevat julkaisut. Taivaan tai- met -kirja palvelee tätä muutosprosessia antamalla tutkimustietoa. Sen toinen tär- keä funktio olisi myös toimia vanhoillis- lestadiolaisen liikkeen ja sitä ympäröivän maailman välisen kynnyksen madaltajana ja ymmärryksen lisääjänä esimerkiksi per- hetyön ja lastensuojelun ammattilaisten suuntaan. Tämän tehtävän toteutumista uhkaa aiheen ympärillä vellova kohu, jos- sa kuitenkin piilee myös mahdollisuus.

T

,

JULKISEN JA YKSITYISEN RAJAPINNASSA

Milla Salin: VTM, Yliopisto-opettaja, Sosiaalitieteiden laitos, Turun yliopisto

Oinonen, Eriikka & Repo, Katja (toim.): Women, Men and Children in Families. Private Troubles and Public Issues. Tampere University Press, Tam- pere, 2013. 247 s.

Eriikka Oinonen ja Katja Repo tart- tuvat toimittamassaan teoksessa aina ajankohtaiseen – mutta myös laajalti tutkittuun – aiheeseen eli työn, hoi- van ja perheen välisiin kytköksiin. Teos on saanut alkunsa Tampereella vuonna 2011 pidetystä konferenssista ”Com- munity, Work and Family: Actors, Structures and Theories”. Kaikki kirjan kahdeksan artikkelia on työstetty kon- ferenssissa pidettyjen esitysten pohjalta.

Artikkelit on jaettu kolmeen temaatti- seen osioon, joista ensimmäisessä nä- kökulma on naisten erilaisissa rooleissa, toisessa miesten muuttuvissa rooleissa ja kolmannessa lapsissa sekä lapsuu- dessa. Artikkeleiden lisäksi kirjaan si- sältyy Oinosen kirjoittama johdanto, joka toimii samalla yleisenä teoreetti- sena viitekehyksenä kirjan artikkeleille.

Johdatteleva teoreettinen osio onkin paikallaan, sillä ilman sitä teoksen teo- reettiset lähtökohdat olisivat saattaneet jäädä lukijalle pirstaleisiksi. Artikkelei- den teoreettisena viitekehyksenä hyö- dynnetään yhtäältä perheen (eli naisten, miesten ja lasten) paikkaa julkisen ja

yksityisen elämänalueen rajapinnoissa sekä toisaalta naisten ja miesten suku- puolirooleissa tapahtuneita muutoksia.

Naisten erilaisia rooleja tarkastellaan kahdessa artikkelissa. Näistä ensimmäi- sessä Aino Luotonen tutkii suomalais- ten äitien paluuta töihin vanhempain- vapaan jälkeen. Tulokset osoittavat, että äidit pyrkivät paitsi neuvottelemaan itselleen mahdollisimman ”sujuvan”

töihin paluun, myös ottamaan huo- mioon työnantajiensa ja puolisoidensa näkemykset. Toisessa naisten rooleihin keskittyvässä artikkelissa Gina Gaio Santos ja Regina Leite tarkastelevat portugalilaisten akateemisten naisten kokemuksia työn ja perhe-elämän yh- teensovittamisesta keskittyen erityisesti puolison tarjoamaan tukeen. Portugali maana tarjoaa mielenkiintoisen näkö- kulman juuri naisten työssäkäynnin osalta. Verrattuna muihin Etelä-Euroo- pan maihin, naisten työssäkäynnillä – ja erityisesti kokoaikaisella työssäkäynnil- lä – on Portugalissa pitkät perinteet.

Samoin naisten korkea koulutus tuo omat erityispiirteensä työn ja perhe- elämän yhteensovittamisen käytän- töihin. Ennakko-oletusten mukaisesti tutkijat havaitsevat, että puolison tuella, tai sen puutteella, on merkittävä rooli naisten tilanteeseen. Mielenkiintoinen havainto on, että puolison tuen puut- tuessa naiset pyrkivät kompensoimaan tuen puutteen muiden läheisten ja su- kulaisten, kuten omien vanhempiensa tarjoamalla tuella lasten- ja kodinhoi- don suhteen.

Teoksen toinen osa keskittyy miesten muuttuviin rooleihin. Tätä tematiik- kaa tarkastellaan kolmessa artikkelissa.

Ensimmäisessä Anna-Lena Almqvist

ja Lars Dahlgren tutkivat ruotsalaisten isien motiiveja pitkän ja lyhyen van- hempainvapaan pitämiseen. Yksi pää- tuloksista on se, että äitien rooli isien vanhempainvapaan pitämisessä on edelleen hyvin merkittävä: tilanteissa, joissa nainen kannustaa puolisoaan pit- kän vanhempainvapaan käyttöön, isän on se myös helpompi pitää. Kahdessa muussa miesten rooleja tarkastelevassa artikkelissa on keskiössä sukupolvien välinen tarkastelu eli kahden tai kol- men peräkkäisen miessukupolven tut- kiminen. Julia Brannen, Ann Mooney ja Valerie Wigfall tutkivat sukupolvien välistä muutosta Isossa-Britanniassa, kun taas Berit Bradth ja Grete Over- rein keskittyvät norjalaisiin maanvilje- lijöihin. Tästä huolimatta artikkelien tulokset ovat yllättävän samankaltaisia.

Molemmissa artikkeleissa havaitaan miesten roolien muuttuneen erityi- sesti lasten hoivan suhteen niin, että miehillä on siinä aikaisempaa suurempi rooli. Huomattavaa kuitenkin on, että tapahtuneen muutoksen laajuus vaih- telee myös saman sukupolven miesten kesken. Tärkeä tulos on, että miesten roolissa tapahtuneista muutoksista huo- limatta päävastuu hoivan tuottamisesta lankeaa edelleen usein naiselle.

Kirjan viimeiset kolme artikkelia kä- sittelevät lapsuutta. Kahteen edelliseen pääosioon verrattuna lopun artikke- leista muodostuu hieman hajanaisem- pi kokonaisuus. Johanna Mykkäsen ja Marja Leena Böökin tutkimus poikke- aa selvästi kirjan muista tutkimuksista, sillä sen lähestymistapa on menetelmäl- linen. Tarkastelun kohteena on valoku- vaus tutkimusmenetelmänä erityisesti silloin, kun tutkittavat – ja valokuvien ottajat – ovat lapsia. Artikkeli tuo esille

uusia näkökulmia kyseiseen aineiston- keruumenetelmään ja sen soveltuvuu- teen erityisesti lapsia tutkittaessa. Nä- kökulman erilaisuutta suhteessa muihin artikkeleihin ei kuitenkaan pohjusteta mitenkään, joten se tulee lukijalle yllä- tyksenä. Katja Repo keskittyy omassa artikkelissaan siihen, millaisia sosiaalisia merkityksiä suomalaiset äidit liittävät

”kotona hoidettavaan lapseen”. Näkö- kulma on mielenkiintoinen ja sitä pei- lataan suhteessa kahteen aiemmista tut- kimuksista nousevaan ymmärrykseen lapsesta: toisaalta nykyään korostetta- vaan aktiiviseen ja osallistuvaan lapseen ja toisaalta toisten hoivasta ja turvasta riippuvaiseen lapseen. Tuloksissa ko- rostuu jälkimmäinen näkökulma. Tut- kittavat äidit ovat itse kotihoidontuen käyttäjiä, mikä heijastuu luonnollisesti saatuihin tuloksiin – ja tämän tutkija myös tiedostaa. Viimeisessä artikkelissa Anna Maria Ifl and tutkii lastenhoidosta käytyjä poliittisia keskusteluja Saksassa ja Norjassa. Tulokset osoittavat, että eri- tyisesti Saksan poliittisessa diskurssissa korostetaan kaikkien lasten osallistu- mista varhaiskasvatukseen niin aikaises- sa vaiheessa kuin mahdollista ja lisäksi kokopäiväisesti. Tulos on yllättävä siinä valossa, että Saksaa on perinteisesti pi- detty yhtenä vahvimmista mieselättäjä- mallin maista, joissa korostetaan erityi- sesti äitien osa-aikatyötä yhtenä työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen keinona.

Kaiken kaikkiaan Oinosen ja Revon toimittama teos on mielenkiintoinen lukukokemus. Kaikissa teoksen artik- keleissa hyödynnetään kvalitatiivista tutkimusotetta ja yhtä lukuun ottamat- ta ne ovat yhteen maahan keskittyviä niin sanottuja case-tutkimuksia. Koska

lähes kaikissa artikkeleissa keskitytään vain yhteen maahan, jää laajempi eu- rooppalainen kokonaiskuva luonnolli- sesti hieman hajanaiseksi. Teos olisikin ehkä kaivannut loppuun jonkinlaisen kokoavan artikkelin, jossa erillisten tut- kimusten antia olisi pohdittu laajem- massa kontekstissa tai suhteessa aloi- tusartikkelin teoreettisiin lähtökohtiin.

Vaikka monien artikkeleiden tulokset ovat odotetun kaltaisia, ne tarjoavat eri- laisia näkökulmia työn, hoivan ja per- heen välisiin ajankohtaisiin teemoihin.

T

HAASTE SOSIAALITYÖN ASIAKKUUDESSA

Sanna Laulainen: YTT, yliopistonleh- tori, Itä-Suomen yliopisto, Sosiaali- ja ter- veysjohtamisen laitos

Merja Sinkkonen: YTT, HTM, yli- opettaja, Tampereen ammattikorkeakoulu, Sosiaalialan koulutusohjelma

Merja Laitinen & Asta Niskala (toim.):

Asiakkaat toimijoina sosiaalityössä. Vas- tapaino, Tampere 2013. 540 s.

Asiakkaat toimijoina sosiaalityössä -teos tarkastelee, millaisena sosiaalityön asiak- kuussuhde – erityisesti asiakastoimijuus – hahmottuu suomalaisessa yhteiskun- nallis-kulttuurisessa kontekstissa ja pal- veluverkostoissa tapahtuvissa kohtaami- sissa. Kirjan toimittajat määrittelevät sen perusteokseksi, kattavaksi kuvaukseksi 2010-luvun sosiaalityön asiakastutki- muksesta, ja kiistatta yli 500 sivun laajui- nen kokoelma sosiaalityön asiakkuuden toimijuuskuvasta 36 kirjoittajan voimin

täyttää tämän odotuksen. Samalla teoksen laajuus tuottaa erityisen haasteen: miten artikkeleista saadaan rakennettua perus- teltu ja ymmärrettävä kokonaisuus?

Anneli Pohjolan juhlakirjana teoksen ai- heet kiertyvät luontevasti Pohjolan tut- kimusintressien ja -löydösten ympärille.

Teoksessa avataan ja problematisoidaan asiakkuuden ja toimijuuden kytköksiä ja osallisuuden mahdollisuuksia niin arjen kokemuksina ja vuorovaikutuskäytäntei- nä kuin rakenteellisina ja yhteiskunnal- lisinakin tekijöinä. Teos kytkeytyy näin sosiaalityön ytimeen mutta puhuttaa laajempaakin lukijakuntaa sosiaalityön tutkimuksen ja ammatillisten intressien ulkopuolella. Itse tarkastelemme teosta erityisesti omien tutkimusintressiemme, eri positioihin kytkeytyvän dynaamisen ja pienen toimijuuden sekä eettisyyden näkökulmista. Teos etenee toimijuuden kontekstualisoinnista, yhteiskunnallisesta ja rakenteellisesta kehystämisestä, vuoro- vaikutuksen ja kohtaamisen tarkasteluun ja edelleen toimijuuden erilaisiin ilmen- tymiin osallisuuden vahvistajana. Teos käsittää 19 artikkelia, joista esittelemme seuraavassa muutamia esimerkkeinä tee- makokonaisuuteen avautuvista erilaisista näkökulmista.

Mikko Mäntysaaren ja Tarja Pösön artik- keli ”Sosiaalityön aika ja asiakastutkimus”

on mielenkiintoinen luotaus ajallisuuden merkitykseen sosiaalityön asiakastutki- muksessa. Tiiviissä kuvauksessa lukijal- le välittyy näkymä tämän tutkimuksen lähihistoriaan ja tärkeyteen sekä siihen kontribuutioon, jonka Anneli Pohjola sosiaalityön tutkimuksen kentälle on tällä saralla tuonut.

Toimijuuden, erityisesti asiakastoimijuu- den, käsitettä ja muotoja sekä asianajoa sosiaalityön orientaationa avaa Liisa Hok- kanen artikkelissaan ”Asiakaskansalaisen toimijuus sosiaalityöllisessä asianajossa”.

Kyseistä artikkelia voisi lukijan kannalta pitää jonkinlaisena teoreettisena johdat- teluna koko kirjan pääteemaan, minkä vuoksi se on syytä nostaa tässä esille, vaikka kukin artikkeli toimijuuden teoreettisine tarkasteluineen muodostaakin aina itse- näisen oman kokonaisuutensa. Hokkasen artikkeli myös osoittaa, että toimijuuden teoreettinen tarkastelu on haastavaa ja vaa- tii tekijältä tietoisia näkökulmavalintoja ja perusteluja, jotta lukija ymmärtää, mihin valinnat nojaavat ja liittyvät.

Teoksen vahvuus on sen pyrkimys käy- tännönläheisyyteen, joka toteutuu eri- tyisesti tutkimusesimerkkien kautta.

Artikkeleissa käytetään runsaasti aineis- tositaatteja, mikä tuo sosiaalityön asi- akkaiden äänen lukijoille hienosti esil- le. Esimerkiksi Heli Valokiven artikkeli

”Muistisairautta sairastava kansalainen vanhuspalveluissa” havainnollistaa kos- kettavalla tavalla muistisairaan vanhuksen toimijuutta (tai kansalaisuutta) arjessa. Se myös osaltaan muistuttaa meitä tutki- muksen teon haasteista ja siitä, miten tär- keää on pohtia asiakkaiden kokemusten kuulemisen ja välittämisen kysymyksiä.

Myös Tarja Vierulan artikkeli ”Lasten- suojelun asiakirjakäytäntöjen tahattomat seuraukset vanhempien kokemina” tuo asiakkaan äänen erityisellä tavalla esille ja muistuttaa siitä, miten paperinmakuinen dokumentointi on asiakkaan näkökul- masta herkkä ”taitolaji”, jossa raja tiedon välittämisen ja stigmatisoinnin kesken voi olla häilyvä ja neuvoteltavissa – joskaan ei täysin poistettavissa.

Teoksessa tuodaan esille näkyvää ja pii- loista valtaa suhteessa toimijuuden mah- dollistumiseen. Petteri Niemi pohtii var- sin fi losofi sessa artikkelissaan ”Hyvä, paha valta” kiinnostavalla tavalla asiakkaiden toimijuuden ja osallisuuden kietoutumis- ta valtarakenteisiin. Pahan vallan analyysin lisäksi hän arvioi vallan eettistä luonnet- ta. Etiikan näkökulmaa pidetään päätök- senteossa tärkeänä, mutta todellisuudessa meillä ei ole yksimielisyyttä edes etiikan luonteesta tai perustasta. Näin ollen yk- silölliselle arvostelukyvylle jää suuri rooli eettisessä arvioinnissa. Pahan vallan pe- rinteisten muotojen sijaan Niemi suun- taa pohdinnan hyvän elämän edellytysten ympärille. Hyvän elämän edellytysten toteutumista kaventava vallankäyttö on tuomittavaa. Tällaista vallankäyttöä voi- daan torjua pyrkimällä kumppanuuteen ja käyttämällä dialogisia työmenetelmiä.

Katja Valkama ja Harri Raisio käsittelevät artikkelissa ”Kansalaisraati – deliberatii- vinen demokratia rakenteellisen sosiaali- työn työmuotona?” sosiaalityön mahdol- lisuuksia lisätä kansalaisten ja erityisesti sosiaalityön asiakkaiden vaikuttamismah- dollisuuksia ja siten yhteiskunnan demo- kraattisuutta. Vaikuttaminen on monilla tavoin läsnä sosiaalityössä. Sosiaalityön voidaan katsoa jo itsessään olevan vaikut- tamista ihmisiin, puuttumista heidän asi- oihinsa. Toisaalta epäoikeudenmukaisen politiikan ja toimintatapojen vastustami- nen, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, on yksi sosiaalialan keskeisiä eettisiä pe- riaatteita. Kaiken kaikkiaan edistäessään yhteiskunnan heikko-osaisimpien osal- lisuutta edistää sosiaalityö myös delibe- ratiivista demokratiaa ja tätä(kin) kautta oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa.

Vaikka yhteiskunnassa tuntuu vallitsevan yhteinen tahtotila asiakkaiden toimijuu- den vahvistamiseksi, on teoksessa tuotu esille myös kriittisiä näkökulmia liittyen aktiivisen kansalaisen ajatuksen ja kulutta- juusdiskurssin ongelmallisuuteen sosiaali- työssä (Ilmari Rostila ja Jukka Vinnurva;

Suvi Raitakari ja Kirsi Juhila; Kati Närhi, Tuomo Kokkonen ja Aila-Leena Matt- hies). Osallisuus ja aktiivinen kansalaisuus voivat sosiaalipalveluissa konkretisoitua myös kansalaisten velvollisuuksien lisään- tymisenä ja asiakkaiden kohtelemisena yhä vahvemmin kohteina ja objekteina.

Kirjan lopussa kyseenalaistetaan koke- musasiantuntijoiden todelliset vaikutta- mismahdollisuudet. Teoksessa käsitellään myös sitä, kuinka marginaaliin jääminen tai joutuminen voi koskettaa asiakkaiden lisäksi myös sosiaalityön ammattilaisia.

Kokonaisuutena kirja on hieno luku- kokemus. Se käsittelee asiakkaiden osal- lisuutta sosiaalityössä perusteellisesti ja monipuolisesti. Samalla kirja on peruste- oksena lukijalle kuitenkin varsin haastava, koska jokainen artikkeli on oma tutki- muksensa ja käsittelee toimijuutta uudes- sa kontekstissa ja uudesta näkökulmasta.

Siksi kirja olisi kaivannutkin jonkinlaisen loppuluvun, jossa kirjan anti olisi koottu yhteen ikään kuin sosiaalityön asiakastoi- mijuuden jatkotutkimusavauksena. Kir- jan ansio on kuitenkin sen suuri määrä toimijuutta aidosti käsitteleviä artikke- leja, jotka rikastavat ja problematisoivat asiakastoimijuuden kenttää eri puolilta sosiaalityöhön kytkeytyen. Suosittelem- mekin lämpimästi kirjaa kaikille sosiaa- lialaa tutkiville, sosiaalialalla opettaville ja työskenteleville sekä kaikille asiasta kiin- nostuneille.