ton avulla helppoa. Sivukäsialat on erotettu Gananderin omasta tekstistä hakasulkein.
Hakemistossa on ilmoitettu myös sanan- muotojen esiintymisfrekvenssit. Sen esipu- heesta käy ilmi, että hakusanojen kokonais- määrä on 35 122.
Mutta mikään ei ole täydellistä. ei edes Gananderin sanakirjan selkokielinen laitos.
Toimituksen kriittisiä kommentteja ei kir- jassa juuri ole, jos ei sellaisiksi lasketa kul- masulkeisiin merkittyjä täydennyksiä. Ha- kemistossa ei homografisia muotoja ole ero- tettu toisistaan. Sanastontutkija ja etenkin johto-opin spesialistijää kaipaamaan sanan- loppujen mukaan aakkostettua käänteissa-
nastoa. Toivottavasti tällainen saadaan ai- kaan mahdollisimman pian, sillä Ganande- rin anti historiallisen sananmuodostusopin kannalta tiedetään jo nyt poikkeuksellisen suureksi. Kaiken kruunu olisi ollut, jos ha- kemiston sananmuodot olisi analysoitu ja aineisto lemmattu, mutta tämä olisi ilmei- sesti ollut kohtuuton urakka minkäänjärke- vän aikataulun puitteissa. Nyt tämä työ jää meidän sanastontutkijoiden mieluisaksi velvollisuudeksemme. I
kAısA HÄKKINEN
Finska institutionen, Åbo Akademi, Fänriksgatan 3, 20500 Åbo
vÄLÄYKsıÄTEoRıAN sııvıTTÄMÄLTÄ TuTKıJANuRALTA
Paavo Siro Lauseopin periaatteita. Kaksitoista artikkeliaToirn. Pentti Leino. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, Helsinki l996. 259 s. ISBN 95 | -45-7279-3.
entti Leinon toimittama Lauseopin P periaatteita sisältää kaksitoista Paavo Siron artikkelia aikajärjestyksessä. Ensim- mäinen, Lauseoppi uuden logiikan valossa, ilmestyi vuonna 1941 ja viimeinen, Logii- kan merkkikieli ja luonnollisen kielen lau- seoppi, vuonna 1993. Yksi artikkeleista, Kausatiivien kielioppia, on aiemmin julkai- sematon. Tämä alun perin opetusmonisteek- si kirjoitettu kokonaisuus vuodelta 1978 on kuitenkin 67-sivuisena kokoelman pisin;
lyhin kirjoitus on kolmisivuinen ››Kala ot- taa onkeen» (1958). Neljän jo mainitun ar- tikkelin lisäksi kokoelmassa ovat mukana artikkelit Lauseopin periaatteita (1943), Psykologisesta ja formaalisesta merkitys- opin tutkimuksesta ( 1949). lnfinitiivin ase- ma suomen kieliopissa (1964), Suomalais- ugrilaisten kielten kielteisten verbinmuoto- jen syntaktinen komponentti (1967), Suo-
men kielen verbienfiniittimuotojen syntak- tinen komponentti (1967), Mistä substantii- vi ja verbi tulevat? (1978), Sijamuotojen syntaksia (1979) sekä Voimisen ja kelpaa- misen verbit syntaksin ongelmana (1984).
Esipuheesta selviää, että Siro itse osal- listui kokoelman artikkeleiden valintaan ja näki vielä kirjan viimeisen vedoksen. Koko- naisuutena artikkelit tuovat selvästi ilmi sen, että tietyt lauseopin ongelmat askarruttivat Siroa koko hänen tutkijanuransa ajan, ja toisaalta myös sen, että hän oli loppuun asti avoin uusille teorioille. Artikkelien kautta hahmottuu fennistiikan piirissä harvinaisek- si jäänyt teoreettinen tutkijatyyppi. Siron yleiskielitieteellinen näkökulma näkyy en- sinnäkin siitä, että hän pitää teoriaa tärkeä- nä, mutta toisaalta myös siitä, että hän ym- märtää teorian suhteellisuuden. Nykypäi- vän teoreettinen lingvisti ajattelee juuri
näin: >›- - teoriaa ei tarvitse pitää totena yhtään kauempaa, kuin tosiasiat ovat teorian mukaisia. Jos teoria osoittautuu osittain epä- tyydyttäväksi, sitä voidaan rukata. Näin voi- daan teoriaa asteittain korjata ja edetä yri- tysten ja erehdysten tietä syvempään tie- toon.›› (S. 135, Kausatiivien kielioppia.)
LAUSEEN KESKEINEN ASEMA Sirolla on tarve ja ilmeisesti siis syy selvit- tää lauseopin tutkimuksen tavoitteita ylei- sellä tasolla. Hän hakee sopivaa ajattelumal- lia, sopivaa symbolista merkkijärjestelmää, jolla luonnollisen kielen lauseen rakenne voitaisiin esittää. Koska hänellä on filoso- fian opintojen pohjalta harjaannusta myös logiikassa, hänen on luontevaa nähdä lause- oppi kielen eksaktina määrittelemisenä.
Lauseopissa olisi pyrittäväjohonkin vastaa- vaan kuin logiikanjärjestelmän esittämises- sä. Lauseen rakenne pitäisi esittää yksinker- taisilla ja täsmällisillä rakennesäännöillä, jotka manipuloisivat säästeliäästi ja perus- tellusti valittuja symboleja. Ensimmäinen artikkeli Lauseoppi uuden logiikan valossa (1941) puolustaa symboliesitystä esittele- mällä yhden logiikan alueelta löytyvän mahdollisuuden, puolalaisen Ajdukiewiczin kategoriajärjestelmän. Sirolla näyttää jo uransa alkutaipaleella olleen vainu siitä, millainen looginen järjestelmä voisi olla pohjana luonnollisen kielen lauseopille.
Ajdukiewiczin lähtökohdista on nimittäin vähitellen kehittynyt kategoriakieliopin teo- ria.
Lausetta on Siron mukaan pidettävä läh- tökohtana kielen rakenteen analyysissa, eli lause on kielen primaarinen rakenneyksik- kö. Artikkelissa Lauseopin periaatteita (1943) tämä on yksi viidestä lauseopin teo- rialle asetettavasta ehdosta. Mutta artikke- lit välittävät myös näkemyksen, että syntak- tinen tarkastelu ylipäätään tarkoittaa osan ymmärtämistä suhteessa koko lauseeseen;
myös sanaluokat ovat syntaktisia. Tähän asiaan Siro palaa artikkelissa Mistä substan- tiivi ja verbi tulevat? (1978), jossa hän tuo esille generatiivis-transformationaalisen teorian vahvuuden suhteessa traditionaali- seen kielioppiin. Tämän teorian valossa tra- ditionaalinen kielioppi on rakennettu ylös- alaisin. Lauseeseen päästään vasta, kun sa- naluokat on annettu, vaikka tosiasiassa sanaluokkia ei voi antaa ilman lausetta. Näin sanaluokkien määritteleminen on jäänyt pysyväksi ongelmaksi. Oikeampaa olisi puhua kielestä hierarkkisenajärjestelmänä, ma siirtyy kielen kokonaisrakenteen, kielen teorian ongelmaksi. Tätä artikkelia lukies- sajää taas kerran miettimään, miksi lauseen konstituenttirakenteella on niin kivinen tie suomen kielioppiin. Tässä kaksikymmentä vuotta sitten ilmestyneessä artikkelissaan Siro nostaa hattua vuoden 1915 kielioppi- komitealle, joka vaivihkaa tarjosi mahdol- lisuuden lauseopin vallankumoukseen. Mie- tinnön järkiperusteet eivät kuitenkaan riit- täneet lauseenjäsennyksen sanakeskeisyy- den hylkäämiseen.
Lauseen keskeinen asema on polttopis- teessä myös väitöksenalkajaisluennossa Psykologisesta ja formaalisesta merkitys- opin tutkimuksesta (1949), jossa Siro mää- rittelee suhteensa kahteen merkitysopin koulukuntaan. Koska hän katsoo sanan merkityksen välttämättä riippuvan lauseyh- teydestä, hän asettuu forrnaalisen merkitys- käsityksen puolelle. Psykologinen, sanakes- keinen lähtökohta, jonka mukaan sanan merkitys on yksittäinen käsite, vie Siron mukaan vääjäämättä harhaan. Tämän suun- nan tutkimuksissa on hänen mukaansa jou- duttu sanan merkityksen muutosvaiheita vain arvailemaan, kun esimerkkejä todelli- sista käyttöyhteyksistä ei ole ollut saatavil- la. Tutkijan on Siron mielestä tavallaan tyy- dyttävä eksaktiuden vaatimuksesta vaati- mattomampiin tuloksiin kuin ehkä toivoisi.
l>
Formaalisella metodilla ei nimittäin päästä käsiksi merkityksen muuttumisen syihin, vaan ainoastaan muuttumisen tapaan.
SYNTAKTISTA ANALYYSIA SIJAKIELIOPPIA ENNEN
Muutama kokoelman artikkeleista osuu tar- kemmin lauseopin ydinalueelle. Niissä pai- nopiste ei ole lauseopin luonteenfilosofises- sa pohdinnassa, vaan tietyn syntaktisen on- gelman ratkaisussa.
Kielioppikategorian ongelmasta on kyse artikkeleissa ››Kala ottaa onkeen» (1958) ja Infinitiivin asema suomen kieliopissa (1964). Ensimmäinen sijoittuu Siron uralla vuonna 1956 ilmestyneen paikallissijatutki- muksen piiriinja toinen vuonna 1964 ilmes- tyneen Suomen kielen lauseopin piiriin.
Ensimmäisessä kysytään, mikä lauseenjä- sen on illatiivimuotoinen onkeen, ja tarkem- min, onko verbi ottaa käsitettävä intransi- tiiviseksi vai transitiiviseksi. Käsittelyssä Siro vetoaa ensin omaan suhdesääntöönsä, jonka mukaan paikallisilmaus viittaa intran- sitiivisen verbin yhteydessä subjektiin (esim. Juha menee vajaan) ja transitiivisen yhteydessä objektiin (esim. Juha vie kirveen vajaan). Tämä ajatus ei kuitenkaan Siron mielestä sovi ongelmalauseeseen siksi, että paikallisilmaus onkeen lauseessa Kala ottaa onkeen ei ole varsinainen paikallisilmaus.
Varsinaisen objektin ja adverbiaalin väliin jäävälle verbin määräykselle ei yksinkertai- sesti ole nimitystä. Artikkeli ei ole vanhen- tunut sikäli, että vieläkään tälle lauseenjä- senelle ei ole vakiintunutta nimitystä. Näh- täväksi jää, kuinka käy viime aikojen ehdo- tukselle obliikvi. Artikkeli Infinitiivin ase- ma suomen kieliopissa (1964) argumentoi yhden infinitiivin puolesta ja se on kohdis- tettu Penttilän esittämää verbidin kategoriaa vastaan. Infinitiivimuotojen komplementaa- risesta distribuutiosta Siro vetää sen johto- päätöksen, että kaikki infinitiivimuodot
edustavat yhtä infinitiivikategoriaa. Vaikka infinitiivimuotoihin kuuluukin kaksi nomi- natiivia (sanoa, sanominen), kaksi inessii- viä (sanoessa, sanomassa), kaksi adessiivia (sanomalla, sanomaisillani) ja kaksi ins- truktiivia (sanoen, sanoman), niin ne pysy- vät erillään erilaisen käyttöyhteytensä pe- rusteella; ne eivät voi korvata toisiaan.
Lauseopillisessa ratkaisussa on olennaista, että infinitiivin monimuotoisuus ei ole syn- taktinen, vaan morfologinen ongelma.
Generatiivisen kieliopin konkreettisia harjoitelmia ovat vuonna 1967 ilmestyneet artikkelit Suomalais-ugrilaisten kielten kiel- teisten verbinmuotojen syntaktinen kompo- nentti ja Suomen kielen verbienfiniittimuo- tojen syntaktinen komponentti. Nämä artik- kelit ovat hyviä esimerkkejä siitä, mitä tarkoitetaan matemaattisella tarkkuudella sääntöjen laadinnassa. Suomen verbintaivu- tuksen yleiseksi kaavaksi saadaan lopulta seuraava: Nu + Per + (E) + M + (O + Nu + T) + (Pass) + V (jossa E = kieltoverbi, O = olla-verbi). Yksi liittomuotoja koskeva yleistys on seuraava: Yhteen verbisanaan voi liittyä vain yksi tempus-modus-tunnus, ja jos halutaan vielä liittää tempustunnus, niin tarvitaan erityinen sanavartalo, johon
>>vanhat>> tunnukset liittyvät. Silloin olla- verbi, joka on luonteeltaan kaikkein ylei- simpiä, voi toimia tällaisena muodollisena
››koukkuna›>, johon kaikki finiittimuodon
tunnukset ja päätteet liitetään, pääverbin saadessa vain tämän uuden tempustunnuk- sen sekä pääluokan tunnuksen.
sYNTAKTısTA ANALYYsıA sıJAKıELıoPıN JÄLKEEN
Siro kiinnostui l970-luvulla generatiivisen koulukunnan sijateoriasta, jossa lauseen
syvärakenne esitetään semanttisten suhtei- den avulla. Tämän vaiheen konkreettisena tuloksena oli Sijakielioppi (1975). Artikke- lissa Sijamuotojen syntaksia (1979) näyttää
yhtenä lähtökohtana olleen sijarelaation ja sijamuodon välinen ero. Semanttinen sija ilmaisee sijarelaation, sellaisen suhteen kuin paikka, suunta jne. Suomen kieliopin kaik- kia sijoja ei kuitenkaan voi pitää semantti- sina. Paikallissijat voivat osoittaa sijarelaa- tiota, sillä esimerkiksi lauseessa Kala kyp- syy uunissa paikallissijainen jäsen osoittaa substantiivin suhdetta verbiin, paikkaa, jos- sa kypsyminen tapahtuu. Kieliopillinen sija voi sen sijaan osoittaa lauseenjäsenen tun- nusmerkkisyyttä suhteessa toiseen lauseen- jäseneen. Esimerkiksi lauseessa Minä syön kalan objekti on tunnusmerkkinen suhtees-
sa subjektiin, koska sillä on tunnusmerkki- nä sijatunnus, kun taas subjektilta tällainen tunnus puuttuu. Artikkelissa Siro keskittyy siihen, miten subjektin ja objektin opposi- tio merkitään suomessa.
Yksiköllisen objektin käyttäytyminen noudattaa antiergatiivikielen järjestelmää (Minä syön, Minä syön kalan., Kala syö- dään), persoonapronominin käyttäytymi- nen taas akkusatiivikielen järjestelmää (Mi-
nä näen, Minä näen hänet, Hänet nähdään) ja vielä monikollisen objektin käyttäytymi- nen nollakielen järjestelmää (Pojat syövät, Pojat syövät kalat, Kalat syödään). Antier- gatiivinenjärjestelmä selittää Siron mukaan sen, että suomessa esiintyy horjuvuutta ob- jektin merkitsemisessä kompleksisissa lau- seissa ja lauseenvastikkeissa. Lisäksi suo- messa on merkkejä antiakkusatiivisesta tyy- pistä, sillä infiniittisessä asemassa subjekti on sekä intransitiivi- että transitiivitapauk- sessa tunnusmerkkinen (Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, Hänen on hyväjättää koko hom- ma).
Siro omaksuu luontevasti ajatuksen lau- seen pinnan alla olevasta syvärakenteesta.
Tällainen generatiivinen ajattelu näkyy esi- merkiksi vaatimuksena siitä, että komplek- sinen lause on hajotettava yksinkertaisem- miksi elementeiksi. Tätä menetelmää Siro soveltaa esimerkiksi eksistentiaalilauseen
tyyppiin Poikia heiluu köysissä hajottamalla sen kahdeksi lauseeksi, pojat heiluvat ja poikia on köysissä. Tällaista kahden yksin- keıtaisen lauseen yhdistymisen ajatusta hän soveltaa myös kausatiivilauseisiin ja mo- daalisiin lauseisiin. Varsinaista sijakieliopin kehittelyä Siro jatkaa kokoelman artikke- leissa Kausatiivien kielioppia (1978) ja Voimisen ja kelpaamisen verbit syntaksin ongelmana (1984).
Artikkeli Kausatiivien kielioppia on muokattu kokoelmaan luentosarjan opetus- monisteesta. Alkuperäisestä tarkoituksesta ilmeisesti johtuu se, että kokonaisuus on rakenteeltaan hajanainen ja ilmaisultaan viimeistelemätön. Tässä mielestäni ylipit- kässä artikkelissa Siro laajentaa sijakieliop-
piaan kausatiiviverbeihin, joilla hän tarkoit-
taa semanttista verbikategoriaa, ei verbin johdostyyppiä. Kausatiivisen verbin kritee- rit hän ottaa Shibatanilta: aiheutetun tapah- tuman ajankohta on myöhempi kuin ai- heuttavan tapahtuman, ja aiheutetun tapah- tuman esiintyminen riippuu aiheuttavasta tapahtumasta. Mukaan tulevat siis esimer- kiksi lauseet Äiti syöttää lasta, Mies tappoi koiran ja Tuulenpuuska avasi oven. Sijakie- liopin kuvausmalli edellyttää seuraavien kä- sitteiden määrittelemistä: leksikaaliset re- laatiot, substantiivilausekkeiden semanttiset funktiot, implikaatiosuhteet, synonyymi- ja parafraasirelaatiot ja lauseen asema syvära- kenteessa. Itse ilmiön teoreettisessa käsitte- lyssä Siro etenee epäsuoran objektin ongel- maan sekä passiivin ja kausatiivin suhtee- seen. Yleiskielitieteellinen näkökulma tulee nyt hyvin esille siinä, että epäsuoran objek- tin ja passiivin edustumista tarkastellaan myös useassa muussa kielessä. Erityisesti Siro on kiinnostunut sijahierarkiasta, joka määrää, mihin asemaan syvärakenteen upo- telauseen subjekti (Äiti aiheuttaa sen, että lapsi syö) asettuu pintarakenteessa (Äiti syöttää lasta). Sijahierarkia tarkoittaa seu- raavaa järjestystä: subjekti, suora objekti,
l>
epäsuora objekti ja muu paikallissijainen konstituentti. Suomessa ylin käytettävissä oleva paikka on objekti. Jos tämä paikka on jo täytetty, niin upotelauseen subjekti siir- tyy hierarkiassa seuraavaan vapaana ole- vaan paikkaan (Äiti syöttää omenan lapsel- le). Artikkelissa yhtenä pääjuonteena onkin näyttää, että sijahierarkia toimii kausatiivi- konstruktion analyysissa varsin hyvin.
Sama hierarkia näyttää toimivan myös muissa kielissä. Varsinaisen kausatiivi- konstruktion analyysin jälkeen Siro luo vie- lä yksityiskohtaisen katsauksen kokijan kausatiiviin.
Artikkeli Voimisen ja kelpaamisen ver- bit syntaksin ongelmana (1984) nojaa ai- neiston puolesta Aili Flintin vuonna 1984 ilmestyneeseen väitöskirjaan Semantic structure in the Finnish lexicon: Verbs of possibility and sufficiency. Siro asettaa teh- täväkseen analysoida väitöskirjan semant- tisesti ryhmiteltyjä verbejä syntaktisesti.
Osoittautuu hankalaksi ratkaista, millainen verbi modaaliverbi on. Sitä ei voida luoki- tella transitiivi- eikä intransitiiviverbiksi, mutta ei myöskään apuverbiksi. Siro tart- tuu nyt neljänteen, logiikasta irtoavaan mahdollisuuteen: modaalielementin voisi tulkita operaattoriksi. On vain niin, että luonnollisessa kielessä operaattori ei erotu syntaktisesti omaksi kategoriakseen. Mo- daalielementti näyttää olevan toisaalta kuin operaattori ja toisaalta kuin verbi. Siro ku- vailee tätä semantiikan ja syntaksin epäsuh-
taa sanomalla, että luonnollisen kielen ope-
raattori on peitteinen. Kielen rakenneomi- naisuuksiin vaikuttaa se, että kieli toimii kommunikaation välineenä. Operaattori
››peittyy›› puhutun kielen vaatimien konst- ruktioiden alle.
Modaaliverbeihin ja logiikkaan Siro palaa vielä kokoelman viimeisessä artikke- lissa Logiikan merkkikieli ja luonnollisen kielen lauseoppi (1993). Artikkelin tarkoi- tus on puhua yleisemminkin siitä, että luon-
nollisen kielen kategoriat eivät vastaa logii- kan kategorioita. Siro käy läpi sekä lause- logiikan että predikaattilogiikan perusasiat ja toteaa myös, että logiikalla ja kieliopin historialla on yhteinen alkutaipale. Vaikka luonnollisen kielen rakenteita voidaan tul- kita logiikan symboleilla, niin logiikan pre- dikaatti ei vastaa verbiä eikä argumentti substantiivia. Itse asiassa substantiiviin si- sältyy logiikan predikaatio. Lause Jokainen tyttö on sievä ja sitä vastaava predikaattilo- giikan kaava V x (T(x) -› S(x)) eivät koos- tu samoista rakenneosista. Looginen esitys on luettavissa muodossa ”jokaisesta yksi- löstä pätee, että jos se on tyttö, niin se on sievä°. Universaaliväitteeseen sisältyy siis loogisesti implikaatio ››jos niin››. Logiik- ka ei tunne sanaluokkia, mutta toisaalta sen kautta voidaan saada valaistusta sanaluok- kaongelmaan. Esimerkiksi modaaliverbin kohdalla voidaan todeta, että se ei ole oi- kea verbi, vaan ainoastaan verbi valepuvus- sa.
YLEISVAIKUTELMA
Kokoelmaan otetut artikkelit antavat luki- jalle väläyksiä Siron pitkältä teorian siivit- tämältä tutkijanuralta. Sirolla oli kyky näh- dä, mihin suuntaan teoriat ovat kehittymäs- sä, ja hän suhtautui niihin ennakkoluulot- tomasti. Hänen ajattelunsa oli myös hyvin itsenäistä, ja hänellä oli luovuutta, jota teo- rioiden soveltaminen uuteen kieleen edel- lyttää. Erityistä kunnioitusta herättää se, että siitä huolimatta, että suomen kielen tutki- muksessa ei pitkään aikaan saanut tukea teorialähtöiselle näkökulmalle. Laajemman yleiskielitieteellisen tutkijayhteisön puute näkyy käsittääkseni erityisesti siinä, että kirjoitukset eivät ole muokkaantuneet il- maisultaan mahdollisimman sujuviksi en- nen painoon menoa. Samanhenkisten ra- kentavat kommentit olisivat varmasti vai-
kuttaneet kirjoitusten rakenteeseen ja sa- nanvalintaan.
Yksi kirjan ilmeisistä ansioista on Pentti Leinon kirjoittamajohdantoluku. Runsaan 30 sivun mittaisena se antaa valaisevaa tie- toa Siron elämänvaiheista ja esittelee ly- hyesti kaikki kirjan artikkelit. Lisäksi kii-
toksen ansaitsee kirjan loppuun koottu Si- ron kirjoitusten bibliografia. I
IRJA ALl-iO
Joensuun yliopisto, Kirjastotalo, tutkii. 6, PL 107, 80101 Joensuu
Sähköposti: irja.alho@joensuu.fi
KONTRASTIIVISTA SYNTAKSIA jA SEMANTIIKKAA
Harri Mantila Suomen jo unkarin nominaalisten verbimuotojen kontrostiivisto syntoksio jo semontiikkoo. Hungarologische Beiträge 9. Universität Jyväskylä, Humanistische Fakultät, Hungarologie-Projekt, Jyväskylä I997. 99 s. + liite. ISBN 95I-34-O942-2.
arri Mantila on jo vuosikymmenen H ajan tutkinut suomen ja unkarin nominaalimuotoja ja laatinut aihepiiristä useita artikkeleita. Nyt hän on saanut val- miiksi kokonaisesityksensä >›Suomen ja unkarin nominaalisten verbimuotojen kont- rastiivista syntaksia ja semantiikkaa››, joka on ilmestynyt Jyväskylän yliopiston aktii- visesti toimivan hungarologia-hankkeen yhdeksäntenä julkaisuna.
Tutkimuksen virikkeenä ovat olleet te- kijän omat käytännön kokemukset: Debre- cenin yliopiston suomen kielen lehtorina Mantila oli joutunut toteamaan nominaali- muotojen tuottavan unkarilaisille suomen kielen opiskelijoille erityisiä vaikeuksia, ja saman havainnon hän oli tehnyt omaa un- karin taitoa syventäessään. Tätä taustaa vasten olettaisi, että uusi teos on tarkoitet- tu palvelemaan ensisijaisesti kielenopetus-
ta. Näin ei kuitenkaan ole asianlaita, vaan Mantila ilmoittaa tutkimuksensa olevan nimenomaan lingvistis-teoreettinen. Käy- tännöllis-pedagogiset tavoitteet on siis jä- tetty taka-alalle. Toisaalta Mantila kyllä huomauttaa, että kirjaa voivat käyttää myös tavalliset kielenopiskelijat ainakin mate-
riaalilähteenä.
Työ perustuu unkarin osalta varsin laa- jaan aineistoon. Mantilalla on nimittäin ol- lut tilaisuus hyödyntää Unkarin Tiedeaka- temian nykyunkarin suursanakirjaa varten koottua materiaalia, joka on peräti 13 mil-
joonan saneen laajuinen. Koko mahtavaa korpusta hän ei kuitenkaan ole katsonut tarvitsevansa vaan on tyytynyt käyttämään niitä kauno- ja tietokirjallisia lähteitä, jot- ka ovat ilmestyneet vuoden 1980 jälkeen.
Materiaalin käsittelyä on varmaan ratkaise- vasti helpottanut sen valmis morfologinen koodaus. Unkarinkielisen perusaineistonsa laajuudesta huolimatta Mantila on joutunut poimimaan lisäesimerkkejä muun muassa kieliopeista, sanomalehdistä ja televisio- ohjelmista. Suomenkielinen korpus näyttää sen sijaan perin vaatimattomalta ja epäsys- temaattisesti kootulta. Mantila toteaakin lyhyesti keränneensä suomen ainekset kie- liopeista ja monista muista lähteistä. Kum- mankin kielen esimerkkien joukossa on myös itse keksittyjä lauseita.
Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdatja tarkastelutapa poikkeavat merkittävästi Mantilan aikaisemmin käyttämistä.
Hallit;
VlRlTTÄIÄ 4/1998
