TERRA 129: 1 2017 Kirjallisuutta – Litteratur
78
Saippuapala nimeltään esteettinen hyvä
HAAPALA, ARTO, KALLE PUOLAKKA & TARJA RANNISTO (2015; toim.). Ympäristö, estetiikka ja hyvinvointi. 190 s. SKS, Helsinki.
Ympäristön esteettisyydestä käytävää keskustelua lei- maa eräs paradoksi. Yhtäältä ympäristöestetiikan piiris- sä on esitetty, että ympäristön esteettisyys kytkeytyy pe- rustavalla tavalla kulttuurin syviin, ympäristösuhdetta määritteleviin arvopäämääriin ja ekologiseen tietoon.
Ympäristön esteettisiä laatuja ja arvostuksia olisi siten arvioitava normatiivisin mittapuin, jotka pohjaavat luonnon- ja yhteiskuntatieteel-
liseen tietoon inhimillisten toimien ympäristövaikutuksis- ta sekä yleisestä hyvästä. Sa- maan aikaan on kuitenkin ha- luttu korostaa sitä, että esteet- tiset kokemukset vaihtelevat yksilöittäin, eikä niille ole edes periaatteessa mahdollista löytää yleisesti hyväksyttäviä mittareita. Vaikka katson, että tämä paradoksi on oikeastaan näennäinen ja vältettävissä kä- sitteellisellä huolellisuudella, on hatara suhde siihen yksi ar- vioitavan teoksen heikkouk- sista. Kirjassa ei aina tunniste- ta koko ongelmaa, puhumatta- kaan että kirjoittajien näke- myksistä muodostuisi siihen koherentti ratkaisu. Palaan tä- hän tuonnempana.
Helsingin yliopiston filoso- fian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitok- sella toimivien ympäristöes-
teetikkojen toimittama teos käsittelee laajasti ympäris- töjen estetiikan ja (inhimillisen) hyvinvoinnin välisiä kysymyksiä. Kahteen osioon jaettu kokonaisuus on vah- vimmillaan alkupuoliskollaan. Ensimmäisessä artikke- lissa estetiikan professori Arto Haapala korostaa kuvit- telun roolia esteettisissä kokemuksissa ja vastustaa klas- sista käsitystä, jossa esteettisyys pelkistyy aistimelli- suudeksi. Maantieteen näkökulmasta on luontevaa aja- tella, että juuri kuvittelulla on tärkeä rooli paikkojen luomisessa, sillä se mahdollistaa aistimellisesti koettu- jen ympäristöjen latautumisen symbolisilla merkityksil- lä. Tietynlaiseen esteettiseen asenteeseen yhdistyvällä kuvittelulla on vieläpä potentiaali muuntaa lähes mikä tahansa, banaaleinkin, asia tai ympäristö jossain määrin esteettisesti ”mielenkiintoiseksi”.
Haapala kuitenkin varoittaa, että tällainen pinnallinen estetismi johtaa lopulta asioiden ja itse esteettisen kä- sitteen trivialisoitumiseen. Esteettinen hyvinvointi näyt- tää edellyttävän jonkinlaisten löyhien reunaehtojen piir- tämistä sille, mitä voidaan pitää esteettisesti arvokkaa- na. On välttämätöntä tiedostaa, ettei esteettinen ole vain yksilöllistä vaan myös sosiaalista, ja siten riippuvaista kanssakäymisen eksistentiaalisista sidonnaisuuksista.
Haapala suosittaa nyrkkisäännöksi metaperiaatetta, jos- sa esteettisesti arvokkaan (elämän) ymmärretään riip- puvan ihmisten keskinäisen sekä ihmisten ja ympäris- tön välisen tahdikkaan kanssakäymisen periaatteista ja sen tulevien edellytysten vaalimisesta.
Yliopistonlehtori Hanna Mattila pohtii esteettisen hy- vinvoinnin edistämistä ympäristönsuunnittelussa. Hän tukeutuu muiden muassa Monroe Beardsleyn ajatukseen
”esteettisestä varallisuudesta” (aesthetic wealth), jolla tarkoitetaan tietyn yhteiskunnan esteettisesti arvokkai- den kohteiden kokonaismäärää. Esteettisen hyvinvoin- nin kannalta ongelmana on, että ar- vokkaat kohteet eivät synnytä es- teettisiä kokemuksia automaattises- ti, vaan kokijoiden valmiudet vai- kuttavat kokemukseen. Näin ollen esteettistä hyvinvointia edistettäes- sä huomion tulee olla kokonaisval- taisessa esteettisten kokemusten edellytysten parantamisessa. Mat- tilan mielestä on tärkeää yhtäältä kasvattaa ihmisiä esteettiseen herk- kyyteen sekä toisaalta asettaa suun- nittelulle löyhiä ja luovuuden mah- dollistavia raameja, jotka kannus- tavat esteettisesti laadukkaiden kohteiden (ympäristöjen) tuottami- seen, kestävyyden yleisten periaat- teiden puitteissa. Vaikka Mattilan tapausesimerkkinä käyttämän kau- punkiympäristön esteettistä laatua on hankalaa tai mahdotonta määri- tellä tyhjentävästi, kaupungin ko- konaisvaltaista esteettistä hyvin- vointia voidaan Mattilan mukaan edistää yhdistelmällä kaupungin es- teettistä muodonantoa koskevaa ha- bermasilaista arvokeskustelua ja ”esteettistä kasvatus- ta”, jonka avulla on mahdollista parantaa kaupunkilais- ten valmiuksia käydä keskustelua esteettisistä kokemuk- sista sekä lisätä hyvinvointia esteettisen ymmärryksen kautta.
Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) tutkija Vesa Vi- hanninjoki perehtyy esteettisen laadun problematiikkaan maankäyttö- ja rakennuslaissa. Hänen mukaansa normi- perusteinen laatuajattelu turvaa huonosti ympäristön es- teettisen laadun, koska se perustuu ympäristön ja koki- jan jossain määrin ainutkertaiseen vastavuoroisuuteen.
Esteettisesti laadukas ympäristö onkin Vihanninjoen mukaan sellainen, joka voi tukea yksilöllistä ja kulttuu- rista itseymmärrystä ilmentämällä kulttuurimme kes- keistä arvopohjaa ja sen muutosta, ja joka on mahdol- lista kokea omaksi ja arvokkaaksi. Ajallisen perspektii- vin ilmeneminen ympäristössä on siis sen esteettisen laadun selkeä osatekijä, mutta fenomenologisesta näkö- kulmasta on myös selvää, että ilmiön laajuuden ja ref- leksiivisen luonteen vuoksi mikään yhteiskunnallinen instituutio tai organisaatio ei voi omia ympäristön es- teettistä laatukontrollia kokonaan alaisuuteensa.
TERRA 129: 1 2017 Kirjallisuutta – Litteratur 79 Dosentti Ossi Naukkarisen mielenkiintoinen ”esteet-
tisen jalanjäljen” käsite on yritys laajentaa esteettisyy- den määritelmää ajassa ja tilassa siten, ettei kauneus täs- sä ja nyt aiheuttaisi rumuutta missään muualla eikä muuna aikana. Kääntäen, paikallinen esteettisen arvon paikallinen tai tilapäinen heikentyminen voi olla perus- teltu, jos sillä parannetaan esteettistä tilaa jossain muu- alla tai pidemmällä aikavälillä verrattuna siihen, ettei tässä ja nyt tehtäisi mitään. Naukkarisen hahmotelman sovellettavuutta rajoittaa hänen haluttomuutensa sitoa kauneuden tai rumuuden käsitteitä eettis-tiedolliseen pe- rustaan, jolloin niiden yleistettävyyttä voisi tutkia argu- mentatiivisesti. Käsitettä kannattaisi kehittää edelleen, sillä se voisi olla juuri sellainen käytännöllinen työka- lu, joka mahdollistaisi partikulaaristen paikkojen ja yli- päätään esteettisyyden huomioon ottamisen suunnitte- lussa muutoinkin kuin virallisesti tunnustettujen suoje- lukohteiden osalta.
Esteetikko Tarja Rannisto puolestaan pohtii mahdol- lisuuksia turvata Espoon Suvisaariston esteettisiä arvo- ja rakentamisen ja elämäntavan muutosten paineessa.
Hän pohtii myös ristiriitaa, joka liittyy saaristokulttuu- rin vahvasti perinnesidonnaiseen arvottamiseen. Kun kulttuuriset narratiivit valtaavat näyttämön, saattaa luonnonympäristö vetäytyä taka-alalle ja sen vaivihkaa heikentyvä tila jäädä huomaamatta. Ratkaisuna Rannis- to tutkii Allen Carlsonin luonnontieteelliseen tietoon pe- rustuvaa ympäristön estetiikkaa sekä Yuriko Saiton ide- aa luonnon oman äänen kuuntelemisesta.
Teoksen toisen osion aluksi kaupunkitutkimuksen do- sentti Timo Kopomaa pohtii hitautta esteettisenä arvo- na, tai täsmällisemmin ”leppoistamisen” esteettisiä hyö- tyjä. Lähtökohta on kiinnostava, mutta kärsii mielestä- ni hitauden turhankin metaforisesta ja laveasta ymmär- tämisestä. Lahden ammattikorkeakoulun yliopettaja Ee- va Aarrevaaran artikkeli modernisaation esteettisistä vaikutuksista maalaismaisemaan käsittelee sitä vastoin raikkaasti 1900-luvun jälkipuoliskon rakennusperinnön muutoksia. Omavaraiselämäntapaa kantaneen merkitys- kokonaisuuden purkautuminen erityisesti sotien jälkeen voimallisesti läpilyöneen kokonaisvaltaisen rationali- saatio-aatteen myötä näkyi ennennäkemättömällä taval- la myös maaseudun arkkitehtuurissa. Pelkistettyyn tar- koituksenmukaisuuteen – joka sinänsä oli jo perinteisen talonpoikaisarkkitehtuurin piirre – yhdistyi nyt arkki- tehtonisen yleispätevyyden ihanne. Tässä modernisaa- tioprosessin ilmentymässä voi nähdä analogian laajem- paan kehityskulkuun, jossa taloudellisen yhteismitalli- suuden vaatimus ja korvattavuuden ajatus nousivat pai- kallisten, ekologisten elämänsopeumien tilalle. Tämän
johdosta on syntynyt yhä vieraannuttavampia ympäris- töjä. Suomessa maalaismaiseman kielteisiksi koettuihin muutoksiin havahduttiin laajemmin 1980-luvun alussa, mistä lähtien sen perinteisiä piirteitä on pyritty suojele- maan. Eletyn vastavuoroisuuden sijaan maisemasta on kuitenkin yhä enemmän tullut ulkoinen kuva.
SYKEn erikoistutkija Leena Koppeloinen lähestyy kirjoituksessaan virkistysalueita ekosysteemipalvelui- na. Hän osoittaa kiinnostavalla tavalla, miten esimer- kiksi viheralueiden välisten ekologisten yhteyksien vaa- liminen parantaa alueiden virkistysarvoa ja ekologista laatua. Voi kuitenkin kysyä, miten hyvin ekosysteemi- palvelun käsitteeseen liittyvä ”macchiavellilainen” yri- tys puolustaa ympäristöä taloudellisella arvolla sopii yh- teen esteettisen arvon kanssa. Virkistysarvoja korostaa artikkelissaan myös metsätieteilijä Tommi Sulander, jo- ka huomauttaa sinänsä ansiokkaasti, että virkistysalu- eet ovat tärkeitä ikäihmisten hyvinvoinnin kannalta.
Arvion alussa toteamani ristiriita ekologiseen ja yh- teiskunnalliseen tietoon pohjaavan normatiivisuuden tarpeen sekä kokemusten autonomian vaalimisen välil- lä kiusaa jollakin tavalla kautta teoksen. On hieman yl- lättävää, ettei kukaan kirjoittajista nähdäkseni tee sel- vää käsitteellistä eroa sisäisten esteettisten kokemusten ja materiaalisten esteettisten objektien välille, vaikka moni kirjoittaja tuon eron tunnustaakin. Vaikka näiden
”esteettisen” dimensioiden välillä vallitsee syvä vuoro- vaikutus, voisi tällaisesta eronteosta olla käytännöllis- tä hyötyä nimenomaan ympäristöestetiikassa – onhan selvää, että materiaalisen maailman ekologiset rajoit- teet eivät ole mentaalisessa ”kokemusten” maailmassa yhtä raskauttavia.
Ongelman ytimessä on nähdäkseni kirjoittajien vaih- televa suhde itse esteettisyyden käsitteeseen ja sen si- sältöön. Kokoava tulkinta ”esteettisen” käsitteen suh- teesta ympäristöön jää lukijan tehtäväksi. Tämä onnek- si tarkoittaa samalla, että avoimuudessaan teos tarjoaa kiehtovaa sytykettä ajattelulle. Sitä voikin lämpimästi suositella kaikille ympäristön kokemuksellisten ulottu- vuuksien parissa työskenteleville ja aiheesta kiinnostu- neille. Sen sijaan teoksesta ei valitettavasti ole kaiva- tuksi käytännön puheenvuoroksi siitä, kuinka esteetti- nen voitaisiin ottaa paremmin huomioon esimerkiksi suunnittelussa ja yhteiskunnallisessa ympäristökeskus- telussa.
MIKKO ITÄLAHTI Median laitos,
Aalto-yliopisto, Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu
