rallisesti kaksikielisenä maana on hyvin kiintoisa kirjan aiheen kannalta. Kaksikie- lisyystutkimuksia Suomessa on kuitenkin edelleen tehty niin vähän, että niiden avulla tuskin voidaan merkittävästi lisätä kansain- välistä tieteellistä tietoa. On aina mielen- kiintoista, kun saa tarkastella omaa maata koskevaa materiaalia, sillä muita tietoja ei voi samalla tavalla kontrolloida. Teoksen Suomea koskevat tiedot ovat pääasiallisesti oikein. Tosin Romaine väittää, että Suomen ruotsinkielisten on opiskeltava suomea, mutta suomenkielisten ei ruotsia, ja tämä- hän tunnetusti ei pidä paikkaansa. Lisäksi muutamat muut väitteet ovat hieman epä- määräisiä.
Romainen mukaan kaksikielisen ihmisen kompetenssi on kahden kielen yhteistä kompetenssia, eikä molemmilla eri kielillä olevaa omaa erillistä täydellistä kompetens- sia. Tämän vuoksi ilmeisesti koko kielen- hallinnassa on systeemiero. Tutkimuksesta on vaikea saada otetta ~ ainakin, jos lähde- tään samoin oletuksin kuin yksikielisen ih- misen kieltä tutkittaessa. Tutkijoilla on sel- västi ilmennyt haluttomuutta epäkielisyyttä kohtaan. Tätä haluttomuutta Romaine pyr- kii teoksellaan poistamaan ja haluaa auttaa tutkijoita tajuamaan todellisen performans- sin analysoinnin tärkeyden.
On sinänsä ansiokasta koota erilaisten tut- kimusten tuloksia esiteltäväksi yksiin kan- siin. Usein käy niin, että jokin tutkimus tu- lee yleiseen tietoisuuteen vain tällaisen ko- koomateoksen avulla. Romainen kirjaa lu- kiessa tuntuu välillä kuitenkin siltä, että tuottelias kirjoittaja on tuottelias siten, että hän painattaa uudelleen ja uudelleen hie- man eri näkökulmista omia ja muiden tut- kimustuloksia. Myöskään asioiden runsas toisto ei aina tunnu tarkoituksenmukaiselta.
Toisaalta lukija voi olla todella kiitollinen, kun hänellä yhden teoksen luettuaan on päässään useiden niteiden perusideat ja - ajatukset. Romainen teoksen kirjallisuus- luettelo on laaja ja monipuolinen, joskin näin laajalle levittäytyvällä alalla lienee tur- ha edes odottaa täydellisyyttä. Suomalaisis- ta kaksikielisyystutkijoista ei ole mukana
juuri muita kuin Tove Skutnabb-Kangas;
esimerkiksi Marika Tandefelt ja Leif Ny- holm eivät löydy lähdeluettelosta.
Romaine puolustaa kaksikielisten oi- keuksia ja korostaa heidän suurta määrään- sä maailmassa. Hauskasti hän viittaa myös omaan ulkomaalaisasemaansa vieraan maan oppituolin (Merton Chair of English Lan- guage at Oxford University) haltijana epä- puhtaan englannin tutkijana ja kannustaa näin muitakin viemään rohkeasti kaksikie- lisyystutkimusta eteenpäin.
KIRSTI SIITONEN
LÄHTEET
.LEHıSTE, ILSE 1988: Lectures on language contact. The MIT Press, Cambridge TANDEFELT, MAıMA. ukA 1988: Mellan två språk. En fallstudie om språkbevaran- de och språkbyte i Finland. Acta Uni- versitatis Upsaliensis. Studia Mul- tiethnica Upsaliensia 3. Uppsala.
WEINREICH, URIEL 1968 [l953]: Languages in contact. Mouton, The Hague. [First edition 1953.]
Monen näkökulman diskurssianalyysia
DEBoRAH ScHıFFıuNApproaches to dis- course. Blackwell, Oxford and Cambridge
1994. 470 s. ISBN 0-631-16623-8.
Deborah Schiffrin on tarttunut aimo urak- kaan päättäessään saattaa nykyisen diskurs- sintutkimuksen erilaiset näkökulmat yksiin kansiin - 470 sivuun. Hänen tavoitteenaan on diskurssianalyysin teorioiden ja metodi- en selventäminen niin, että eri näkökulmat edelleenkin jatkaisivat erilaisten lingvistejä, sosiologeja, antropologeja ja psykologeja
kiinnostavien ilmiöiden ja ongelmien tutki- mista, mutta aiempaa systemaattisemmin ja koherentimmin. Lingvistiikan ››sisällä›› te- kijä odottaa kirjan auttavan lukijoitaan nä- kemään, mihin suuntaan diskurssianalyysin ja muun lingvistiikan jatkuvasti muuttuva
suhde voi kehittyä.
Tästä lähdetään
Schiffrin esittelee kirjassaan kuusi erilaista näkökulmaa diskurssianalyysiin: puheakti- teorian, interaktionaalisen sosiolingvistii- kan, puheen etnografian, pragmatiikan, kes- kustelunanalyysin ja variaationanalyysin.
Peruste tälle valinnalle ja jaottelulle on se, että kaikki nämä lähestymistavat juontuvat eri juurista, mikä näkyy niiden oletuksissa, käsitteissä ja metodeissa, sekä tutkimus- että aineistonkeruumetodeissa. Puheaktiteo- rian ja pragmatiikan juuret ovat fılosofıassa, interaktionaalisen sosiolingvistiikan antro- pologiassa, sosiologiassa ja lingvistiikassa, puheen etnografıa juontuu antropologiasta ja keskustelunanalyysi etnometodologiasta.
Ainoa puhtaasti lingvistiikasta lähtenyt nä- kökulma on variaationanalyysi.
Kirja jakautuu kolmia: kirjan esittelyyn ja diskurssin määrittelyyn, näkökulmien esittelyyn sekä päätelmiin. Painopiste on vahvasti näkökulmien esittelyssä; osuus haukkaa kirjasta noin kolme neljännestä.
Jokainen esittely etenee samalla tavalla: en- sin esitellään suuntauksen taustaa, keskeisiä käsitteitä ja suuntauksen tärkeimpien luoji- en ja kehittäjien työtä. Jokaisessa esittelyssä on melko laaja aineiston analyysi.
Aineistoanalyysien tarkastelun kohteiksi Schiffrin on valinnut kaksi ilmiötä: kysy- mykset ja viittaamisen. Tarkastelu jakautuu siten, että kolmen ensimmäisen suuntauk- sen, puheaktiteorian, interaktiivisen sosio- lingvistiikan ja puheen etnograñan, esitte- lyissä analysoidaan kysymyksiä, kolmen jälkimmäisen, pragmatiikan, keskustelun- analyysin ja variaatioanalyysin, esittelyissä viittaamista. Schiffrin on valinnut käsiteltä- väksi juuri nämä ilmiöt, koska ne ovat dis- kurssianalyysille niin keskeisiä; kysymyk-
set osoittavat keskustelun sekventiaalisuut- ta, viittaaminen on puhujan ja kuulijan yh- teisen prosessoinnin tulosta. (S. 16-17.)
Jaksojen lopussa on tehtäviä, joiden avul- la on tarkoitus harjoitella käytännön analyy- sia. Tehtävien pitäisi siis havainnollistaa li- sää sitä, mitä esitelty näkökulma todella tut- kii, mihin se painottuu ja mitä se ottaa huo- mioon.
Kirjan loppuosassa kootaan suuntaukset abstraktimmiksi teorioiksi ja vertaillaan näi- tä keskenään. Schiffrin pohtii myös raken- teen ja käytön, tekstin ja kontekstin sekä diskurssin ja kommunikaation suhteita.
Diskurssianalyysia ja hierarkian puutetta
Jättiteoksen nimi Approaches to discourse osoittaa, että yhteisenä kiinnostuksen koh- teena esiteltävillä suuntauksilla on diskurs- si, kirjassa tehdään diskurssianalyysia.
Schiffrin nimenomaan korostaa haluavansa käyttää tenniä diskurssia n a l y y s i , ei esimerkiksi diskurssit e o r i a tai diskurs- sint u t k i m u s (s. 14). Tästä alkaa koko kirjan läpi käyvä käsiteltävien näkökulmien hierarkian epäselvyys. Käsittääkseni dis- kurssianalyysi on yksi keskustelun lähesty- mistapa muiden joukossa, ei muiden lähes- tymistapojen yläkäsite. Esimerkiksi kes- kustelunanalyysi ja diskurssianalyysi ovat lähtökohdiltaan hyvin erilaiset, näihin eroi- hin sen tarkemmin tässä puuttumatta, ja ne myös olisi hyvä pitää näkökulmina erillään.
(Ks. esim. Levinson 1983: 286-294.) Jo pelkkä kirjassa käytetty terminologia lisää käsiteltyjen suuntausten epäsymmetriaa ja niiden keskinäisen hierarkian epäselvyyttä;
Schiffrinin mukaan jokaisessa suuntaukses- sa harjoitetaan diskurssianalyysia ja jokai- nen tutkija on diskurssianalyytikko. Schiff- rin kyllä huomauttaa lyhyesti sivulla 15, että eri suuntausten edustajat käyttävät eri termejä tekemästään tutkimuksesta, muttei kertaakaan pohdi diskurssianalyysin asemaa tässä tutkimuksen kentässä.
Diskurssianalyysi ei ole ainoastaan Schiffrinin käyttämä yhteinen termi käsitel-
lyille suuntauksille, vaan hän käyttää dis- kurssianalyyttista suuntausta myös ana- lyysiensa perustana tai jonkinlaisena lähtö- kohtana. Parhaiten tämän huomaa keskus- telunanalyysin osuudessa jo sen vuoksi, että juuri keskustelunanalyytikot ovat joutuneet pohtimaan suhdettaan diskurssianalyysiin.
Keskustelunanalyysin osuus kirjassa ei ole- kaan pelkkä esittely, vaan arvottava punta- rointi. Schiffrin analysoi siinä there +BE+ITEM -eksistentiaalirakennetta vie- ruspareissa sekä vuorottelun ja topiikin jär- jestymisen kannalta. Kuvaavaa on, että vaikka olen itse jonkin verran harrastanut keskustelunanalyysia, tämä analyysiosuus oli minulle kirjan sekavin ja vaikeimmin seurattava. Viimein Schiffrin huomauttaa, ettei keskustelunanalyysi erottele demon- stratiivista, adverbiaalista ja pronominaalis- ta there-ilmausta per se. Tällaisen kielen ra- kenteen, sen syntaktisten ja semanttisten erojen, ignoroinnin hän näkee keskuste- lunanalyysin heikkoutena; itse hän suositte- lee sellaista ››keskustelunanalyysia››, joka kyllä tutkisi kaikki there-ilmaukset, mutta jaottelisi ne konventionaalisten syntaktisten ja semanttisten kategorioiden mukaan. (S.
275, 278.) Tässä voi selvästi nähdä diskurs- sianalyytikon näpäyttämässä keskustelun- analyysia liiallisesta induktiivisuudesta ja lingvististen jaottelujen ja kategorioiden puutteesta. (Ks. Levinson 1983: 286, 287.) Toisaalta näpäytys osuu tekijään itseensä;
vaikea on tunnistaa esiteltyä keskustelun- analyysia ainakaan samaksi keskustelun- analyysiksi, jonka itse olen oppinut.
Puutun tässä yksityiskohtaisesti lähinnä keskustelunanalyysin osuuden kömmäh- dyksiin, koska tunnen esitellyistä suuntauk- sista ainoastaan tämän näkökulman niin, että voin suoraan nähdä Schiffrinin ongel- mat. En tiedä, johtuvatko nämä ongelmat diskurssianalyysin ja keskustelunanalyysin välisestä köydenvedosta vai ulottuvatko sa- manlaiset ongelmat myös muiden suuntaus- ten esittelyihin. Jos Schiffrin puhuu dis- kurssianalyytikkona keskustelunanalyysin kohdalla, miksei myös muiden. Ja onhan diskurssianalyysi jo alussa nostettu kirjan punaiseksi langaksi. Koska teos on järjes-
telmällisesti jäsennelty jätti, joka vieläpä si- sältää tehtäviä, se on helppo mieltää perus- teokseksi, josta lähteä liikkeelle, vaikkapa valitsemaan itselleen sopivaa tapaa tehdä diskurssianalyysia. Tähän tarkoitukseen en kirjaa suosittele.
Suuntaukset ovat jo sinänsä, ››käsitteinä››, eriarvoisia. Esimerkiksi pragmatiikan voi hahmottaa kaikkien muiden yläkäsitteeksi, kielenkäytön tutkimukseksi, ainakin jos pragmatiikka käsitetään syntaksin ja seman- tiikan sisarterrniksi. Tässä teoksessa prag- matiikkana käsitellään kuitenkin yhtä prag- matiikan lajia: gricelaista pragmatiikkaa.
Suuntauksen nimenä jo gricelainen prag- matiikka olisi ollut hiukan pragmatiikkaa
››hierarkiaystävälIisempi››. Puheen etnogra- fıa taas osoitetaan esittelyssään muita, aina- kin kirjassa edeltäviä puheaktiteoriaa ja in- teraktionaalista sosiolingvistiikkaa, yhdistä- väksi ja integroivaksi suuntaukseksi:
››The ethnography of communication is the most integrative approach of those considered thus far: it can combine other approaches within a larger framework of inquiry into cultural knowledge and the social and linguistic practices for which it provides» (S. 181.)
Myös suuntausten keskinäiset suhteet jäävät hyvin hämäriksi; esimerkiksi puheen etrıo- grafıanja keskustelunanalyysin hyvin tiivis suhde eksplikoidaan vasta sivulla 414 lop- puviitteessä.
Kirjan aluksi selkeän tuntuinen suuntaus- ten jäsentely sen mukaan, mistä tieteenalas- ta ne ovat poikineet, alkaa sumeta hierarki- an puutteesta tai hierarkiasta piittaamatto- muudesta. Myös näiden ››lähtötieteiden›› jä- sentely tuntuu keinotekoiselta ja kärsii sa- manlaisesta hierarkian puutteesta kuin var- sinaisten suuntausten käsittely. Esimerkiksi sosiologia ja etnometodologia eivät ole toi- sistaan riippumattomia tieteenaloja; niiden suhdetta on pohdittava ainakin, jos käsitel- tävien suuntausten erot pohjataan nimen- omaan niiden tieteellisiin lähtökohtiin. Hie- rarkian osoittaminen on tietenkin vaikeaa, koska asioita joutuu käsittelemään yksi ker- rallaan, mutta keinotekoinen järjestys ha- joaa heti alkuunsa. Jos Schiffrinin toiveena
on eri suuntausten jatkuva oppiminen ja omaksuminen toisiltaan ja tutkijoiden väli- nen keskustelu suuntausten suhteesta toi- siinsa ja diskurssintutkimukseen, on asioi- den ristiinsitominen välttämätöntä. Tällaise- naan kirja on ››perusteos››, joka ei kyseen- alaista omia lähtökohtiaan. Ymmärrettävää tietysti on, ettei 470-sivuinen teos voi olla pohdiskeleva essee.
Kieltä käytössä, puhetta vai keskustelua?
Analyysiosuuksissa Schiffrin käyttää mate- riaalina omia sosiolingvistisiä haastattelu- jaan. Litterointikäytäntönä hänellä on läpi koko kirjan oma litterointitapansa, jonka merkit ovat liitteenä kirjan lopussa, mistä löytyvät myös muut litterointikäytännöt.
Tekijä korostaa haluavansa noudattaa yhtä käytäntöä johdonmukaisesti läpi koko kir- jan. Litterointikäytäntö ei kuitenkaan ole pelkkää ››kosmetiikkaa››; tapa litteroida osoittaa myös, miten mikin suuntaus suh- tautuu tutkittavaansa: keskusteluun. Litte- rointi osoittaa selvästi muun muassa sen, mitä pidetään tutkimisen arvoisena, merki- tyksellisenä. Niinpä keskustelunanalyytikot pyrkivät litteroimaan aineiston hyvin tar- kasti sellaisena, kuin se todella ilmenee;
kaikki kuultava merkitään näkyviin: hengi- tys, tauot, narina yms., mitään ei tulkita vie- lä litterointivaiheessa merkityksettömäksi jättämällä jotakin litteraatiosta pois. Schif- frinin selkeä yhden litterointikäytännön malli ei siis palvele kaikkien suuntausten esittelyä tasapuolisesti, vaan jättää pois jo- takin hyvin olennaista.
Toinen aineisto-ongelma on analysoitava aineisto itse. Kun tarkoituksena siis on ollut esitellä jokaisen suuntauksen perusperiaat- teet, lähtökohdat ja analyysimalli, eivät so- siolingvistiset haastattelut ole välttämättä kaikille suuntauksille paras tai olennaisin mielenkiinnon kohde. Palaan jälleen kes- kustelunanalyysiin. Keskustelunanalyysi on nimenomaan interaktiivisen kielenkäytön tutkimista, joka on pitkälle ja pitkään poh- jautunut arkikeskusteluihin, kielenkäyttä-
jien omaan, usein tiedostamattomaan tajuun keskustelun rakentumisesta. Schiffrinin haastatteluaineisto on hyvin monologista, tai ainakin hän käsittelee aineistoa sellaise- na. Keskustelunanalyysin osuudessa Schif- frin ei tutki interaktiota, vaan esimerkiksi sitä, miten puhuja omassa, yksittäisessä vuorossaan kuljettaa topiikkia. Analyysia ei perusteta vuorovaikutukseen, reaktiovuo- roihin, eikä tuloksia myöskään perustella sillä, mikä keskustelussa näkyy, vaan Schiff- rinin omilla, usein intentiolähtöisillä tulkin- noilla. Interaktionaalinen näkemys jää transaktionaalisen näkemyksen jalkoihin;
Schiffrin tutkii puhetta ainakin keskuste- lunanalyysin osuudessa enemmän infor- maation välittäjänä kuin kanssakäymisen välineenä. (Vrt. Brown - Yule 1983: 1-4.) Haastatteluaineisto tukee tätä transaktionaa- lista näkemystä jo luonteensa puolesta:
haastattelutilanne on institutionaalinen ja epäsymmetrinen puhetilanne, jossa haastat- telija h a k e e informaatiota ja haastatel- tava (toivottavasti) a n t a a informaatio- ta; informaation välitys kuuluu siis jo haas- tattelun tavoitteisiin. Myös Schiffrin itse mainitsee nämä haastattelun piirteet (s.
145-146), muttei pohtiakseen aineiston soveltuvuutta kaikkien näkökulmien esit- telyyn vaan perustellakseen kysymysten olennaisuutta haastatteluissa.
Kirjan analyyseja seuratessa herää kysy- mys, mitä ollaankaan tutkimassa. Tutkiiko Schiffrin tai haluaako hän tutkia kieltä käy- tössä, puhetta vai keskustelua? Discourse- sanan Englantilais-suomalaisen suur- sanakirjan mukaiset ensisijaiset merkitykset 'esitelmä, puhe, saama, esitys tai tutkielma' tuntuvatkin paikoin kuvaavan tutkittavaa paremmin kuin sen kirjallisen tyylin merki- tys ”keskustelu” (s.v. díscourse).
Kuka tarvitsee? Tarvitseeko kukaan?
Olen purkanut tässä esittelyssä kirjan on- gelmia keskustelunanalyysin osuuden kaut- ta. Näkökulmani voi olla yhtä ahdas kuin tekijän yrittää olla kaiken kattava. Olen läh- tenyt liikkeelle intuitiosta ››Miksei tämä va-
kuuta?›› ja lähestynyt tuota tunnetta parhai- ten tuntemani näkökulman kautta. Jos teok- sessa on niinkin pahoja epätarkkuuksia ja suoranaisia virheitä kuin keskustelunana- lyysin osuudessa, miksei ongelmia olisi myös muissa osuuksissa?
Haluan tässä lopuksi puuttua vielä yhteen Schiffrinin analysoimaan esimerkkiin (s.
107-1 12). Tässä interaktionaalisen sosio- lingvistiikan osuuden aineistoanalyysissa Schiffrin ottaa esille toisen puolesta puhu- misen (speaking for another). Esimerkissä Irene kieltäytyy Henryn tarjoamasta kara- mellistä ja Zelda tarjoaa Irenen kieltäytymi- seen selityksen: She 's on a diet. Tätä vuo- roa Schiffrin analysoi ja tulkitsee sen Irenen positiiviseksi tukemiseksi: amerikkalainen kulttuuri arvostaa hoikkuutta, ja Zeldan se- litys kuvaa Irenen henkilönä, jolla on hyvä itsekontrolli. Schiffrin tulkitsee vuoron po- sitiiviseksi sillä perusteella, että hän t i e - t ä ä Zeldan ja Irenen olevan hyviä ystäviä, mistä hän myös lukijoille esittää todisteen:
lyhyen otteen siitä, miten Irene kuvaa Zel- dan olevan itselleen suuri apu. Schiffrin pe- rustelee analyysiaan siis täysin ulkoisilla tiedoilla. Schegloff (l987: 229) varoittaa liian suoraviivaisesta mikro- ja makrotason yhdistämisestä; tällainen yhdistäminen voi vahingoittaa mikrotason perusteellista tutki- musta. Tässä Schiffrin tulkitsee mikrotasoa ulkoisen tietonsa valossa. Mikrotasolla Zeldan kommentti ei ole sen positiivisempi kuin muutkaan vuorot kyseisessä esimer- kissä; muita vuoroja Schiffrin ei tulkitse sen enempää positiivisiksi kuin negatiivisiksi.
Schegloff on keskustelunanalyytikko, Schiff- rin taas harjoitti tässä interaktionaalisen so- siolingvistiikan analyysia. Schegloffı nhuo- mautus koskee kuitenkin yleisempää tie- teellisen tutkimuksen periaatetta: tutkimuk- sen toistettavuutta. Analyysissa ei päädy Schiffrinin kanssa samaan lopputulokseen tietämättä näiden keskustelijoiden taustaa, keskinäisiä suhteita ja (ääneen esitettyjä) mielipiteitä toisistaan.
Schiffrinillä on ollut suuri työ saattaa kaikki kirjan sisältämät näkökulmat yksiin kansiin. Työ ei varmasti ole ollut helppo;
ala on laaja ja heterogeeninen. Kirjan
ongelmat osoittavat tällaisen kokoelman mahdottomuuden, mielestäni myös tarpeet- tomuuden. Jokaiseen näkökulmaan on paras tutustua näkökulman luojien ja nykyisten gurujen avulla, jopa pienemmällä sivu- määrällä. Ainakaan Schiffrin ei ole pys- tynyt erottelemaan, analysoimaan ja sel- keästi esittämään erilaisia tapoja lähestyä diskurssia.
MIA HALONEN
LÄHTEET
BROWN, Gı LLı AN- YULE, GEORGE 1983:
Discourse analysis. Cambridge Uni- versity Press, Cambridge.
Englantilais-suomalainen suursanakiıja. Toirn.
Raija Hurme - Maritta Pesonen. Toi- nen, tarkistettu ja korjattu painos.
WSOY, Porvoo 1978.
LEvıNsoN, STEPHEN C. 1983: Pragmatics.
Cambridge University Press, Cam- bridge.
ScHEGLoFF, EMANUEL A. 1987: Between Micro and Macro: Contexts and other connections. - J. C. Alexander - B.
Giesen - R. Munch - N. J. Smelser (toim.): The Micro-Macro Link. Ber- keley Ltc., University of Califomia Press.
Genrestäkö apu kirjoittamisen opetukseen?
JOHN M. SWALES Genre analysis. English in academic and research settings. Cam- bridge Applied Linguistics Series. Cam- bridge University Press, Cambridge 1990.
XI + 260 s. ISBN 0-521-33813-1.
John Swales tarjoaa genre-analyysistä apua tieteellisen kirjoittamisen opettajille, varsin- kin niille, jotka opettavat kirjoittamaan tie- teellisiä artikkeleita englanniksi. Kirjan pe-
