-RAJA-ARVOT JA LUPAMENETTELY
Teknillisen korkeakoulun maanmittausosastolla tehty diplomityö.
Helsinki, marraskuu 1996 tekniikan ylioppilas
Valvoja: Professori Pekka Vihervuori Ohjaaja: Professori Pekka Vihervuori
Pekka SöyVllä so'
Tekijä ja työn nimi: Pekka Söyrilä Suomen ja EU:n vesiensuojelusäännöstö
- raja-arvot ja lupamenettely
Päivämäärä: 25.11.1996 Sivumäärä: 80
Osasto: Professuuri:
Maanmittaus Maa 29. Talousoikeus
Syventymiskohde:
Kiinteistö- ja ympäristöoikeus Työn valvoja: Professori Pekka Vihervuori Työn ohjaaja: Professori Pekka Vihervuori Tässä työssä on ensin käsitelty Suomen ja Euroopan Unionin vesiensuoje
lusäännöstö. Tutkimus on painottunut raja-arvoihin ja lupiin. Tutkimuksessa on selvitetty raja- ja ohjearvojen eroja. Tavoitteena on ollut vastata kysymyk
seen tarvitaanko lupajärjestelmää, jos käytössä on sitovat raja-arvot.
Suomen vesiensuojelusäännöstö perustuu yleiskieltojärjestelmään. Yleiskielto- järjestelmä koostuu sulkemis-, muuttamis- ja pilaamiskielloista. Pilaamiskiellolla
kielletään ehdottomasti pohjavesien likaaminen, Muiden vesien likaaminen on kiellettyä tai siihen tarvitaan ennakkolupa. Pilaamisluvalla annetaan toiminnanharjoittajalle likaamisvaikutusten minimoimiseksi ehtoja, joita toimin
nassa tulee käyttää. Luvat ovat tapauskohtaisia. Lähtökohtana lupajärjestel
mässä on vesistö, johon aiottu toimenpide kohdistuu.
EU:n vesiensuojelussa käytetään direktiivejä, jotka jäsenvaltiot muuntavat kansallisiksi säännöksiksi. Direktiiveissä lähtökohtana on raja-arvot. Vesien
suojelussa raja-arvojen on lähtökohtana se, että tiettyjen vaarallisten ainei
den pitoisuuksille vesissä asetetaan sitova raja-arvo, jota ei saa ylittää. Sitovi
en raja-arvojen lisäksi käytössä on ohjearvoja, joilla pyritään yhä paranta
maan vesistöjen tilaa.
Raja-arvojen lisäksi tarvitaan myös lupajärjestelmää. Lupajärjestelmässä ote
taan paremmin huomioon eri vesistöjen poikkeavat sietokyvyt. Lupien käyttö helpottaa myös vesien likaamisen valvontaa.
Avainsanat: Vesiensuojelu, raja-arvo, ohjearvo, pilaamislupa
MASTER'S THESIS Author and name of the thesis: Pekka Söyrilä
Water Pollution Rules in Finland and In the European Union - Limit Values and Permit System
Date: 25.11.1996 Number of pages: 80
Department:
Surveying
Professorship:
Maa 29. Law Main subject:
Law on Real Estate and Environment
Supervisor: Professor Pekka Vihervuori
Instructor: Professor Pekka Vihervuori
The aim of this study is to research the water pollution regulation of the European Union and Finland. Specially concentrating on the question: if the limit values are being used, are the water pollution permits necessary.
Another aim is to research the difference between limit values, emission standards and quality standards.
Water pollution rules in Finland are included in general water legislation. The Finnish Water Act includes the general ban on pollution of water bodies and permit system for discharges and other polluting activities. Pollution permit is needed if the general ban of the water bodies would be violated, A permit decision includes requirements. The requirements should have been based on the effects of the effluent in the aquatic environment.
The water pollution regulation of the European Union is based on directives.
Member states should implement these directives as national rules. The directives includes emission limit values for emissions of certain dangerous substances. Some directives include quality standards.
The main difference between water pollution rules in Finland and the EU have been that the original Finnish permit system is a good example of the case-by- case judgements as the EU directives includes general regulations on maximal concentrations of different emissions.
The permit system is necessary although limit values are being used, because the most important thing is clean environment and that is
achieved better by using case-by- case judgements. The emissions of harm
ful substances are easier to control, when there is a permit system.
Keywords: water, pollution, rules, Language: Finnish, Engl, abstr.
limit value, permit
ABSTRACT
SISÄLLYSLUETTELO
LAKILUETTELO JA KÄYTETYT LYHENTEET
1 JOHDANTO
1.1 Tutkimuksen tausta ja tavoitteet 1 2 VESIENSUOJELUN SÄÄNTELYN PERUSTEET
2.1 Suomen vesiensuojelusäännöstö 2
2.1.1 Yleiskieltojärjestelmä 2
2.1.1.1 Sulkemiskielto 2
2.1.1.2 Muuttamiskielto 2-3
2.1.1.3 Pilaamiskielto 3-5
2.1.1.3.1 Pilaamiskiellon merkitys 6
2.1.1.3.2 Merialueet 6-7
2.1.1.3.3 Pohjavedet 7-8
2.1.1.3.4 Kehitysnäkymiä 8-9
2.1.2 Lupa- ja ennakkoilmoitusmenettely 9
2.1.2.1 Lupamenettely 9
2.1.2.1.1 Luvan hakemisvelvollisuus 10
2.1.2.1.2 Lupaedellytykset 10-11
2.1.2.1.3 Luvan hakeminen ja hakemuksen käsittely 11-13
2.1.2.1.4 Luvan sisältö 13
2.1.2.1.5 Muutoksenhaku 14
2.1.2.1.6 Jätevedet 14-17
2.1.2.2 Ympäristölupa ja vesioikeudelliset luvat 17-18 2.1.2.3 Ennakkoilmoitusmenettely 18-20 2.1.3 Suomen solmimat kansainväliset sopimukset
2.1.3.1 Oslon sopimus 20-21
2.1.3.2 Helsingin sopimus 21-25
2.2 EU:n vesiensuojelusäännöstö 2.2.1 Yleistä EU:sta
2.2.1.1 Historia 26
2.2.1.2 Tavoitteet 26-27
2.2.1.3 Periaatteet 27-28
2.2.1.4 Toimielimet 28-29
2.2.1.5 Eurooppaoikeuden rakenne 29-31 2.2.1.5.1 Sekundäärioikeuden täytäntöönpano
ja soveltaminen 32-33
2.2.2.1 Johdanto 34-35 22.2.2 EU:n ympäristönsuojelun
tavoitteet ja periaatteet 35-37
2.2.2.3 Normijärjestelmä 38
2.2.2.Л EU:n ympäristösäännösten antaminen 38-41 2.2.2.5 Yhteisön ja jäsenvaltioiden toimivalta 41-43 2.2.2.6 EU:n ympäristösäännösten täytäntöönpano
jäsenvaltioissa 44
2.2.3 EU:n vesiensuojelusäännöstö 2.2.3.1 Vesiensuojelun tavoitteet ja
direktiivien yleispiirteet 44-45
2.2.3.2 Varsinaiset vesiensuojeludirektiivit
2.2.3.2.1 Päästöjen sääntely 45-49
2.2.3.2.2 Veden laatu 49-52
2.2.3.2.3 Pohjavedet 52-54
2.2.3.2.4 Hajakuormitus 54-57
2.2.3.2.5 Täytäntöönpano ja toteutuminen 57-58 2.2.3.3 Vesiensuojeluun liittyvät direktiivit
2.2.3.3.1 Ympäristövaikutusten arviointi 58-60 2.2.3.3.3 Yhtenäinen pilaamislupa 61-62 3 VESIENSUOJELUDIREKTIIVIEN TÄYTÄNTÖÖNPANO SUOMESSA
3.1 Yleistä 63-65
3.2 Päästöjen sääntely 66-68
3.3 Veden laatu 68-69
3.4 Pohjavedet 70
3.5 Hajakuormitus 70-71
3.6 YVA- menettely 72
3.7 Toteutuminen 72
4 RAJA- JA OHJEARVOT
4.1 Yleistä 73
4.2 Arvojen luonnontieteellinen ja tekninen perusta ja säilyvyys
4.2.1 Luonnontieteelliset näkökohdat 74-76
4.2.2 Tekniset näkökohdat 76-77
4.2.3 Arvojen säilyminen 78
5.1 Lupajärjestelmä raja-arvot ja
ympäristölliset periaatteet 79
5.2 Raja-arvot vai lupajärjestelmä 80 LÄHDELUETTELO
Suomen kansalliset säädökset
Seuraavat lait ja asetukset muutoksineen:
Vesilaki (264/61)
Merensuojelulaki (1415/94)
Laki aluksista aiheutuvan vesienpilaantumisen ehkäisemiseksi (300/79) Vesi- ja ympäristöhallinnosta annettu laki (24/86)
Ympäristövaikutusten arviointimenettelyä koskeva laki (468/94) Vesiasetus (282/62)
Asetus ympäristövaikutusten arviointimenettelystä (792/94)
Asetus vesiensuojelua koskevista ennakkotoimenpiteistä (283/62) Valtioneuvoston ja sosiaali- ja terveysministeriön päätökset:
Valtioneuvoston päätös eräiden ympäristölle tai terveydelle vaarallisten aineiden johtamisesta vesiin (363/94)
Valtioneuvoston päätös pohjavesien suojelemisesta eräiden ympäristölle tai terveydelle vaarallisten aineiden aiheuttamalta pilaantumiselta (364/94) Valtioneuvoston päätös yleisestä viemäristä ja eräiltä teollisuuden aloilta vesiin johdettavien jätevesien sekä teollisuudesta yleiseen viemäriin johdet
tavien jätevesien käsittelystä (365/94)
Valtioneuvoston päätös juomaveden valmistamiseen tarkoitetun pintaveden laatuvaatimuksista ja tarkkailusta (366/94)
Sosiaali- ja terveysministeriön päätös talousveden laatuvaatimuksista ja talousveden valvontatutkimuksista (74/94)
Sosiaali- ja terveysministeriön päätös pienten yksiköiden talousveden laatu
vaatimuksista ja valvontatutkimuksista (953/94)
Sosiaali- ja terveysministeriön päätös yleisten uimarantojen veden laatuvaati
muksista ja valvontatutkimuksista (292/96)
Seuraavat direktiivit muutoksineen:
Direktiivi 75/440/ETY jäsenvaltioissa juomaveden valmistamiseen tarkoitetun pinta veden laatuvaatimuksista
Direktiivi 76Л 60/ETY uimaveden laatuvaatimuksista
Direktiivi 76/464/ETY tiettyjen yhteisön vesiympäristöön päästettyjen vaarallis
ten aineiden aiheuttamasta pilaantumisesta
Direktiivi 78/176/ETY titaanidioksiditeollisuuden jätteistä
Direktiivi 78/659/ETY sellaisten vesien laadusta, jotka tarvitsevat suojelua tai parantamista toimiakseen kalojen elinympäristönä
Direktiivi 79/923/ETY simpukkavesien laatuvaatimuksista
Direktiivi 80/68/ETY pohjaveden suojelemisesta tiettyjen vaarallisten aineiden aiheuttamalta pilaantumiselta
Direktiivi 80/778 juomaveden laadusta
Direktiivi 84/156/ETY muiden alojen kuin kloorialkalielektrolyysiteoilisuuden elohopeapäästöjen raja-arvoista ja laatutavoitteista.
Direktiivi 85/337/ETY tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövai
kutusten arvioinnista
Direktiivi 86/280/ETY direktiivin 76/464/ETY liitteessä I olevaan luetteloon sisäl
tyvien tiettyjen vaarallisten aineidenpäästöjen raja-arvoista ja laatutavoitteis
ta
Direktiivi 91/271/ETY yhdyskuntajätevesien käsittelystä
Direktiivi 91/676/ETY vesien suojelemisesta maataloudesta peräisin olevien nitraattien aiheuttamalta pilaantumiselta
Direktiivi 92/112/ETY menettelystä titaanidioksiditeollisuuden jätteiden aiheut
taman pilaantumisen vähentämisestä ja poistamista koskevien ohjelmien yhtenäistämisestä
BAT Best Available Techniques (paras käytettävissä oleva tek
niikka)
COM Commission (komissio)
COREPER Comité des Représentons Permanents des Etats Membres (Jäsenvaltioiden edustajien pysyvä komitea)
EEC European Economic Community (Euroopan talousyhteisö)
EU Euroopan unioni
ETY Euroopan talousyhteisö
EY Euroopan yhteisö
HELCOM Helsinki Commission (Helsingin komissio) HVK Hallitusten välinen kokous
IPPC Integrated Pollution Prevention and Control (integroitu saastumisen ehkäisy ja kontrolli)
NaapL Laki eräistä naapuruussuhteista
VL Vesilaki
VO Vesioikeus
WMO World Meteorological Organisation (maailman ilmatieteel
linen järjestö)
YVA Ympäristövaikutusten arviointi
1 JOHDANTO
1.1 Tutkimuksen tausta ja tavoitteet
Suomen ja Euroopan unionin vesiensuojelulainsäädännön merkittä
vin ero on se, että Suomessa on käytössä lupajärjestelmä, jolla tietyt vesiä pilaavat toiminnot on tehty luvanvaraisiksi, kun taas Ellissä on käytössä raja-arvot, joilla määritetään tiettyjen aineiden suurimmat sallitut päästömäärät.
Tämän tutkimuksen tavoitteena on vastata kysymykseen tarvitaan
ko lupamenettelyä, jos käytössä on ennalta määrätyt raja-arvot ? Työssä on ensinnä käyty läpi Suomen vesiensuojelusäännöstö, lähin
nä pilaamiskiellon ja siihen liittyvän lupamenettelyn kannalta. Sitten on selvitelty Euroopan unionia, ympäristöoikeutta ja EU:n vesien- suojelusäännöstöä. Kolmas osa käsittelee Ellin vesiensuojeludirek- tiivien täytäntöönpanoa Suomessa. Seuraava kappale käsittelee tarkemmin raja-arvoja ja viides kappale raja-arvojen ja lupamenet
telyn suhdetta.
Tutkimusmenetelmä on ollut kirjallisuustutkimus, jossa on käsitelty aihetta koskevan kirjallisuuden lisäksi sekä Suomen vesilaki että Ellin vesiensuojeludirektiivit.
2 VESIENSUOJELUN SÄÄNTELYN PERUSTEET
2.1 Suomen vesiensuojelusäännöstö
Suomen vesienkäyttöä ja -suojelua on säännelty lähinnä vesilaissa ja -asetuksissa, joissa ovat kaikki tärkeimmät pykälät. Mutta esimer
kiksi terveydensuojelulaista löytyy myös kyseistä aihetta koskevia säännöksiä. Samoin Suomen solmimat kansainväliset sopimukset vaikuttavat Suomen vesien käyttöön ja -suojeluun.
2.1.1 Yleiskieltojärjestelmä
Vesilaissa säänneltyä vesienkäyttöä hallitsee yleiskieltojärjestelmä, joka käsittää pilaamis-, sulkemis- ja muuttamiskiellot. Tällä kieltojär- jestelmällä on tarkoitus saada tietyn kynnysrajan ylittävät hankkeet ennakkovalvonnan piiriin ja toisaalta kieltää tietty vesien käyttö kokonaan.
2.1.1.1 Sulkemiskielto
Vesistön sulkemiskiellolla tarkoitetaan sitä, että valtaväylää ei saa, ellei laissa ole toisin säädetty tai toimenpiteeseen ole saatu vesioi
keuden lupaa, rakentamalla sulkea tai supistaa eikä väylään aset
taa sen käyttämistä vaikeuttavaa laitetta tai muutakaan tilapäistä estettä.
(Hollo 1991, s. 116; Pietilä 1973, s. 32)
2.1.1.2 Muuttamiskielto
Vesistön muuttamiskielto ilmenee vesilain 1 luvun 15 pykälästä. Siinä kielletään sellaisten toimenpiteiden suoritus, jotka voivat aiheuttaa haitallisia vedenkorkeuden, vesistön aseman, syvyyden tai veden- juoksun muutoksia. Kyseisiä toimenpiteitä ovat esimerkiksi sellaiset toimenpiteet, jotka aiheuttavat haittaa toisen vesialueelle tai tulvan vaaraa.
Kielto ei koske toimia jotka ovat sallittuja muiden säännösten tai vesioikeudellisten lupien perusteella eikä toimenpiteitä, joista voi aiheutua haittaa vain yksityiselle ja kyseinen taho on antanut suos
tumuksensa toimenpiteeseen.Muuttamiskielto koskee myös pohjave
siä. (Pietilä 1973, s. 33)
2.1.1.3 Pilaamiskielto
Vesistön pilaamiskielto on kolmas VL:n keskeinen luvantarvekynnyk- sen osoittava säännös ja vesiensuojelun kannalta kielloista tärkein.
Kyseinen säännös kuuluu seuraavasti:
Jollei jäljempänä olevista säännöksistä muuta johdu, ei ilman vesioi
keuden lupaa saa ryhtyä toimenpiteeseen, joka voi aiheuttaa vesis
tön pilaantumista (vesistön pilaamiskielto).
Tällaiseksi toimenpiteeksi katsotaan kiinteän, nestemäisen tai kaasu
maisen aineen taikka energian johtaminen tai päästäminen vesis
töön siten, että siitä joko välittömästi tai sen jatkuessa saattaa joh
tua sellainen vesistön veden tai pohjan laadun muutos, joka 1) ilmenee vesistön haitallisena madaltumisena;
2) aiheuttaa vesiluonnon ja sen toiminnan vahingollista muuttumista tai ilmeistä vahinkoa kalakannalle;
3) aiheuttaa vaaraa terveydelle;
4) aiheuttaa ympäristön viihtyisyyden tai kulttuuriarvojen tahi vesistön vedenhankintaan tai virkistyskäyttöön sovel
tuvuuden melkoista vähentymistä; taikka
5) voi aiheuttaa muun edellä mainittuihin rinnastettavan yleisen tai yksityisen edun loukkauksen.
Mitä I momentissa on säädetty, koskee myös siinä tarkoitettujen aineiden panemista jäälle taikka niiden viemistä tahi johtamista niin lähelle vesistön rantaa, että ne saattavat joutua veteen ja aihe
uttaa mainitunlaisia haitallisia seurauksia.
Edellä I momentissa tarkoitettua pilaantumista arvioitaessa on otet
tava huomioon haitallisen aineen joutuminen suoraan tai välillisesti mereen. Valtioneuvoston päätöksellä voidaan määrätä, että tietyn haitallisen aineen päästö suoraan tai välillisesti mereen vaatii seu
raamuksista riippumatta vesioikeuden luvan, jos se on tarpeen Suo
mea velvoittavan meren suojelua koskevan kansainvälisen sopimuk
sen täytäntöönpanemiseksi. Valtioneuvoston päätös voi koskea koko maata, vaikka kansainvälinen sopimus, jonka nojalla päätös annetaan, koskisi vain osaa Suomen alueesta.
Vesien pilaantumisen ehkäisemiseksi on sen lisäksi, mitä tässä laissa säädetään, noudatettava mitä vesien tai meriympäristön suojelusta on Suomea velvoittavissa kansainvälisissä sopimuksissa on määrätty, Valtioneuvoston päätöksellä voidaan antaa tarkempia yleisiä mää
räyksiä, jotka koskevat tämän lain soveltamisalaan kuuluvien Suo
mea velvoittavien kansainvälisten merensuojelusopimusten täytän
töönpanoa.
Ilman pilaantumisen vaaraa aiheuttavaan toimintaan liittyvistä vel
vollisuuksista ja ennakko- ja muista toimenpiteistä on säädetty erik
seen. Vesilaki 1 luku 19 §.
Vesistön pilaamiskielto koskee myös vesilain 1 luvun 20 §:n mukaan vesilain 1 luvun 2 §:ssä tarkoitettua vesiuomaa tai allasta sellaisten toimenpiteiden osalta, joista voi aiheutua yleistä tai toisen yksityistä etua loukkaavia, 19 §:ssä mainittuja haitallisia vaikutuksia. 2 § mää
rittelee vedet, joita ei pidetä vesistöinä, esimerkkinä tekolammikko, kaivo ja oja. Lupaa näihin toimenpiteisiin haetaan ympäristönsuoje
lulautakunnalta, jollei asia ole muutoin vesioikeudessa käsiteltävä.
Vesilain 1 luvun 21 §:n mukaan vesioikeus voi hakemuksesta antaa viranomaiselle tai sille, jolla on oikeus ottaa vesistöstä vettä nestee
nä käytettäväksi, luvan toisenkin vesialueella panna vesistöön luvas
sa määrättäviä aineita tai suorittaa muita toimenpiteitä vesistön tilan tai veden käyttöominaisuuksien parantamiseksi tai vesistön tutkimiseksi.
Vesioikeus voi antaa tiettyä vesistöä tai sen osaa koskevia lievem
piä tai tiukempia määräyksiä kuin vesistön pilaamiskiellon kynnysraja edellyttää. Tiukemmat määräykset ovat mahdollisia vesistön puh
tauden säilyttämiseksi. Jos vesistöjen käytön järjestelyyn laajemman alueen puitteissa liittyvät yleiset edut sitä edellyttävät ja yksityiset edut voidaan turvata, ovat lievemmät määräykset mahdollisia.
Pilaamiskielto koostuu kolmesta osatekijästä:
1) ihmisen suorittamasta vesistön ulkopuolelta tulevasta toimenpiteestä (ns. päästötoimenpide),
2) päästettävän aineen tai vaikutuksen synnyttämästä ve
den laadun muutoksesta sekä,
3) tuon muutoksen haitallisuudesta yksityisen tai yleisen etujen kannalta.
Pintavesien pilaamiskiellot edellyttävät VO:n tai ympäristölautakun
nan lupaa vaikutuksiltaan pilaamiskynnykseksi määritellyn rajan ylittävään toimintaan. Pilaamiskielto ei koske ainoastaan odotetta
vissa olevia vesiaineen haitallisia muutoksia, vaan myöskin riskite
kijän aiheuttamisen mahdollisuuden. Ilman vesioikeuden lupaa saa
daan suorittaa vain sellainen toimenpide, josta ei aiheudu edes pilaantumisriskiä. Tiettyjä yleisvaarallisiksi katsottavia radioaktiivisia, myrkyllisiä yms. päästöjä koskee päästämiskielto siten, ettei VO voi antaa sellaiseen lupaa.
(Hollo 1991, s. 553-555)
Euroopan unionin direktiivien täytäntöönpanon johdosta maata
loudesta peräisin olevien nitraattien ja tiettyjen vaarallisten aineiden päästöt ovat joko kiellettyjä tai luvanvaraisi. Tarkemmat määräykset näistä ja muiden direktiiveissä tarkoitettujen aineiden päästöistä annetaan valtioneuvoston päätöksillä.
2.1.1.3.1 Pilaamiskiellon merkitys
Pilaamiskiellon merkitys on siinä, että sen avulla saatetaan vesioi
keudellisen ennakkovalvonnan piiriin kaikenlaiset, etenkin jätevesien vesistöön johtamista koskevat hankkeet. Kielolla pyritään emissioläh- teessä tapahtuvien päästöjen rajoittamiseen, mikä koituu sekä ve
siympäristön, mutta muunkin ympäristön hyväksi. Pilaamiskiellosta aiheutuva lupamenettely lisää vesiympäristöä koskevaa tietoutta ja se velvoittaa luvansaajaa noudattamaan ympäristöä koskevia vaa
timuksia tai osallistumaan mahdollisten vahinkojen hyvittämiseen.
(Hollo 1976, s. 530)
2.1.1.3.2 Merialueet
Merialueita koskee merensuojelulaki vuodelta 1994 (1415/94). Tätä lakia sovelletaan Suomen aluevesirajan ulkopuolisiin merialueisiin.
Merensuojelusta Suomen alueella säädetään vesilaissa (264/61).
Lakia ei sovelleta alusten tavanomaisesta toiminnasta aiheutuvaan vesien pilaantumisen ehkäisemiseen eikä öljyvahingon torjunnasta aiheutuviin toimenpiteisiin. Näistä säädetään aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemiseksi annetusta laissa (300/79).
Merensuojelulaki sisältää pilaamiskiellon, jolla kielletään Suomen kansalaista tai suomalaista yhteisöä Suomen aluevesirajan ulkopuo
lella merellä ryhtymästä toimeen, josta voi aiheutua meren pilaan
tumista. Pilaantumiseksi katsotaan toiminta, josta mereen joutuu joko suoraan tai välillisesti ainetta tai energiaa, joka voi vaarantaa ihmisen terveyden, vahingoittaa elollisia luonnonvaroja tai meren elämää, estää kalastusta tai muuta oikeutettua meren käyttöä, huonontaa meren käyttö mahdollisuuksia, vähentää viihtyisyyttä tai aiheuttaa muuta näihin rinnastettavaa haittaa. Jos toimi tapahtuu jonkin toisen valtion aluevesillä tai talousvyöhykkeellä ja siihen on
saatu kyseisen valtion lupa eikä se ole vastoin kansainvälisiä sopi
muksia, voidaan siihen ryhtyä.
Laki sisältää myös säännökset ympäristön kannalta parhaan käyttö
kelpoisen tekniikan käytöstä. Tämän lain nojalla annettavissa lupa
ehdoissa on otettava huomioon ympäristön kannalta paras käyttö
kelpoinen tekniikka.
Lupa tarvitaan ruoppausmassan sijoittamisesta mereen, tehtäessä rakennelmia aavalle merelle ja merenpohjan ja sen sisustan tutkimi
seen ja hyväksikäyttöön. Ympäristön kannalta parhaalla käyttökel
poisella tekniikalla tarkoitetaan sellaisia mahdollisimman tehokkaita ja kehittyneitä, teknisesti ja taloudellisesti toteuttamiskelpoisia tuo
tanto- ja puhdistusmenetelmiä, niiden hallinta- ja seurantajärjestel
miä sekä muita toimintatapoja, joilla voidaan ehkäistä ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavat päästöt tai tehokkaimmin vähen
tää niitä.
Laki sisältää mereen laskemista koskevan kiellon ja jätteen poltta- miskiellon. Mereen laskemiskiellolla kielletään laskemasta mereen jätettä tai muuta ainetta, Kielto ei koske hätätilanteita, jolloin me
reen laskeminen on ainoa keino torjua uhka.
Laki aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä (300/79) koskee sisävesiä ja Suomen aluevesirajan sisäisiä merialuei
ta. Lailla kielletään öljyn, öljypitoisen seoksen, vaarallisen nestemäi
sen aineen, käymäläjäteveden sekä kiinteän jätteen päästäminen veteen tietyin poikkeuksin. Esimerkiksi, jos öljyn tai öljypitoisen seok
sen päästäminen veteen on tarpeen aluksen turvallisuuden varmis
tamiseksi tai ihmishengen pelastamiseksi.
Merialueita koskevat myös Suomen solmimat kansainväliset sopi
mukset, joita käsitellään omassa kappaleessaan.
2.1.1.3.3 Pohjavedet
Pohjavesiä koskee ankarampi pilaamiskielto, joka on sillä tavoin ehdoton, ettei siitä poikkeamiseen voida myöntää viranomaisen lupaa. Pohjaveden pilaamiskielto kuuluu vesilain 1 luvun 22 §:n mu
kaan seuraavasti:
Tämän luvun 19 §:ssä tarkoitettua ainetta tai energiaa ei saa pan
na tai johtaa sellaiseen paikkaan tai käsitellä siten (pohjaveden pilaamiskielto), että
1) tärkeällä tai muulla vedenhankintakäyttöön soveltuvalla pohjavesialueella pohjavesi voi käydä terveydelle vaa
ralliseksi tai sen laatu muutoin olennaisesti huonontua,
2) toisen kiinteistöllä oleva pohjavesi voi käydä terveydelle vaaralliseksi tai kelpaamattomaksi tarkoitukseen, johon sitä voitaisiin muuten käyttää, tai
3) toimenpide vaikuttamalla pohjaveden laatuun muutoin - saattaa loukata yleistä tai toisen yksityistä etua.
Vesioikeus voi vastaavasti soveltaen tämän luvun 21 §:n säännöksiä antaa jonkin alueen pohjaveden osalta lievempiä määräyksiä, kuin
1 momentissa on säädetty.
Vesilain 1 luvun 22 §:ssä tarkoitettuna toimenpiteenä pidetään myös toimenpidettä, josta valtioneuvoston päätöksellä näin erik
seen määrätään. Kyseisen pykälän 2 momenttia ei kuitenkaan so
velleta. Toimenpiteet ovat EU:n vesiensuojeludirektiivien tarkoitta
mia.
Mahdollisesti pohjavesiin vaikuttavien hankkeiden osalta ei hank
keiden luvantarvesääntelyn kannalta ole merkitystä sillä, onko kysy
mys vesiaineen johtamisesta, maa-ainesten ottamisesta vai pilaa
van aineen päästämisestä pohjaveteen, jos toimenpiteestä saattaa aiheutua pohjaveden pilaamiskiellossa tarkoitettuja vaikutuksia.
Pohjaveden suojelua toteutetaan myös ennakkoilmoitusjärjestelmän välityksin siten, että tietyt riskialttiina pidetyt laitokset ovat saatetut ilmoitusvelvollisiksi.
(Hollo 1976, s. 109; Hollo 1991, s. 557; Hollo 1994, s. 16)
2.1.1.3.4 Kehitysnäkymiä
Vesilain ja muun ympäristölainsäädännön muuttamista ovat tutki
neet ympäristölupatoimikunta ja ympäristöoikeustoimikunta. Asiasta on valmistunut kaksi komiteanmietintöä 11 ja 12/1996. Mietintöjen mukaan pilaamiskiellot siirrettäisiin uuteen ympäristönsuojelulakiin.
Kyseisessä laissa ympäristön pilaantumista käsiteltäisiin kokonaisuute
na. Ympäristön, mukaan lukien vedet, pilaantumista tulisi ehkäistä ennakolta. Pohjavesiä koskisi edelleen ehdoton pilaamiskielto, joka ilmaistaisiin omassa pykälässään.
Uuden lain muina tavoitteina olisi esimerkiksi luonnonvarojen kestä
vä käyttö sekä ympäristön pilaantumista aiheuttavien vahinkojen poistaminen ja vähentäminen. Lakiehdotus sisältää myös parhaan käyttökelpoisen tekniikan ja ympäristön kannalta parhaan käytän
nön periaatteet sekä huolellisuus- ja aiheuttamisperiaatteet. Kyseiset periaatteet käsitellään tarkemmin EU:a käsittelevässä osassa.
(YLT 1996, lakiehdotus s. 1 -2)
2.1.2 Lupamenettely ja ennakkoilmoitusmenettely
Vesioikeuden toimivaltaan kuuluva pilaamislupajärjestelmä ja vesi- valvontaviranomaisten alaa oleva ennakkoilmoitusjärjestelmä ovat tärkeimmät vesiensuojelun ennakkovalvontajärjestelmät.
Vesioikeuden ja ympäristönsuojelulautakunnan tehtävänjako on määritelty siten, että ympäristönsuojelulautakunta saa sallia ns.
pienten vesien pilaamiskiellon tarkoittaman toiminnan esim. oja, jos kyseinen johtaminen ei ylitä vesistön pilaamiskiellon kynnysrajaa.
2.1.2.1 Lupamenettely
Vaikkakin Suomen vesilaissa mainitaan lähtökohdaksi toiminnanva- paus eli omistajalla on oikeus ryhtyä toimiin, joita ei ole laissa kiellet
ty, niin useimmiten vesilaki velvoittaa vesien käyttäjää hakemaan luvan toiminnalleen.
Vesioikeudellisen luvan tarve saattaa syntyä rakennettaessa vesis
töön, otettaessa vesivoimaa käyttöön, rakennettaessa kulkuväyliä ja muita vesiliikennealueita, uiton yhteydessä, ojituksessa, vesistön järjestelyssä ja säännöstelyssä, johdettaessa vettä nesteenä käytet
täväksi, otettaessa pohjavettä sekä jätevettä ja muita vesistöä pilaavia aineita käsiteltäessä. Näistä viimeiseksi mainitut liittyvät pilaamiskiellosta aiheutuviin lupiin, muut lähinnä sulkemis- ja muutta- miskiellon seurauksena haettavista luvista.
2.1.2.1.1 Luvanhakemisvelvollisuüs
Luvanhakemisvelvollisuus voi perustua kolmeen eri perusteeseen:
1) hanke on vesilaissa säädetty luvanvaraiseksi. EU-direk- tiiveissä mainitut aineluettelot saattavat synnyttää myös luvantarpeen,
2) hanke tai toimenpide vaikuttaa yleisiin tai yksityisiin etui
hin tavalla, joka voi olla sallittua vain vesioikeuden luval
la,
3) hankeen toteuttamisen kannalta tarpeellisen alueen lunastaminen tai käyttöoikeuden perustaminen siihen voi vaatia vesioikeuden luvan.
Ensimmäisessä kohdassa mainittu luvanhakuvelvollisuus on riippu
maton hankkeen vaikutuksista ympäristöön esimerkiksi voimalaitok
sen rakentaminen vaatii aina luvan. Toisessa kohdassa mainittu luvanhaku velvollisuus riippuu hankkeen vaikutuksista.
Luvantarve johtuu vesilain 1 luvussa olevista sulkemis-, muuttamis-, ja pilaamiskielloista. Jos suunniteltu toimenpide on kyseisten yleiskielto
jen vastaista, siihen tarvitaan vesioikeuden lupa.
(Kotkasaari 1993, s. 23-24)
2.1.2.1.2 Lupaedellytykset
Aineelliset lupaedellytykset ovat jaettavissa luvan-
myöntämisesteeseen, intressivertailuedellytykseen sekä kustannus- eli vaihtoehtoisuusedellytykseen.
Luvanmyöntämisesteellä tarkoitetaan sitä, että lupaa ei voida myöntää tietyllä tavoin suuresti haitallisen muutoksen aiheuttami
seen taikka, jos hanke on jonkin kansainväkisen sopimuksen vastai
nen (esim. Itämeren suojelusopimus). Samoin luvan myöntämisen voi estää se, että hakijalta puuttuu tarvittava oikeus alueeseen, jota hanke koskee. Toiminnan sallittavuutta harkittaessa tulee ottaa huomioon myös toiminnan kohteena olevan vesialueen ominaisuu
det, kuten sieto- ja puhdistumiskyky sekä vesistön käyttötarpeet.
(Kotkasaari 1993, s. 43; Hollo 1994, s. 17; Vihervuori 1994, s. 154)
Intressivertailuedellytyksellä tarkoitetaan hankkeesta saatavan hyö
dyn vertaamista hankkeesta aiheutuviin haittoihin. Rakentamisiuvan intressivertailuedellytyksen suhteen ratkaiseva on hyödyn huomatta
vuus haittoihin nähden, pilaamislupaharkinnassa taas toimenpitees
tä aiheutuvan haitan tulee olla saatavaan etuun nähden suhteelli
sen vähäinen. Luvan myöntämisedellytykset eivät kuitenkaan para
ne toiminnan volyymia nostamalla. Haittojen ja etujen määrittelemi
nen on hankalaa. Haittapuolella tulee ainakin ottaa huomioon vesiympäristön laatuun kohdistuvat muutokset ja niistä aiheutuvat käyttömuotojen menetykset. Pilaamisluvan intressivertailua tehtäes
sä on erityisesti otettava huomioon yleinen etu. Tämä on sikäli vai
keaa, että kyseisiä etuja (esim. luonnonsuojelu ja virkistyskäyttö) ei voida mitata rahassa. Kustannusedellytys tarkoittaa sitä, että lupa
harkinnassa tulee ottaa huomioon vaihtoehtoiset ratkaisut eli ennen päätöstä tulee selvittää, voisiko jäteveden päästäminen tms. ta
pahtua haitattomammin kuin haetulla tavalla.
(Hollo 1994, s. 17)
2.1.2.1.3 Luvan hakeminen ja hakemuksen käsittely
Lupahakemus toimitetaan vesilain 16 luvun 1 §:n mukaan kirjallisena vesioikeuteen, jossa se tarkastetaan. Jos hakemus koskee luvan myöntämistä ympäristövaikutusten arviointimenettelyssä annetussa laissa tarkoitetulle alueelle, tulee mainitun arviointimenettelyn mu
kainen arviointiselostus liittää hakemusasiakirjoihin. Hakija joutuu täydentämään hakemusta, jollei se ole riittävä, sillä uhalla, että muutoin asian käsittely jätetään sikseen. Tarkastuksen jälkeen vesioi
keus päättää, käsitelläänkö asia kuulutusmenettelyssä vai katsel
mustoimituksessa.
(VLT 1993,s. 13-14)
Pääosa, noin 95 prosenttia, hakemusasioista käsitellään kuulutus- menettelyssä. Kuulutusmenettelyssä hakemuksesta annetaan tieto niille, joiden oikeutta tai etua asia saattaa koskea. Kyseiset henkilöt voivat tehdä vesioikeudelle muistutuksia tai vaatimuksia hakemuk
sen johdosta. Kuulutus pidetään vaikutusalueen kunnan ilmoitustau
lulla ja hakemusasiakirjat kunnassa nähtävillä.
Muistutukset ja vaatimukset tulee tehdä kirjallisesti vesioikeudelle vesioikeuden määräämässä ajassa, joka ei saa olla 30 päivää lyhy
empi eikä 45 päivää pitempi. Tämän jälkeen hakijalle tai muulle asianosaiselle annetaan tilaisuus selityksen antamiseen. Kirjelmien vaihdon päätyttyä seuraa suullinen käsittely vesioikeudessa, jos asiassa on otettava vastaan suullista todistelua tai asia selvittämi
nen sitä muusta syystä vaatii. Suurimassa osassa hakemuksista ei suullista käsittelyä tarvita.
Vesioikeus voi kirjelmien vaihdon tai suullisen käsittelyn päätyttyä määrätä katselmustoimituksen. Tarvittaessa voidaan hakemuksen kohteena olevalla paikalla suorittaa tarkastus. Kuulutusmenettelyn jälkeen voidaan asiassa määrätä suoritettavaksi lisätutkimus selvitys-
menettelyssä, jonka suorittaa virkamies, jolla asiantuntemusta selvi
tettävän osakysymyksen alalta. Menettelyssä kuullaan myös asian
osaisia ja tehtävää suorittava virkamies laati lausunnon.
(VLT 1993, s. 13-14)
Hakemusasiat, joiden vaikutusten ja niistä aiheutuvien edun- menetysten selvittäminen katsotaan välttämättömiksi käsitellään katselmustoimituksessa. Siinä kuullaan asianosaisia, selvitetään hank
keen vaikutukset, laaditaan katselmuskirjassa ehdotus siitä, voidaan
ko lupa myöntää sekä millä ehdoilla se annetaan.
Samoin siinä selvitetään hankkeen aiheuttamat vahingot sekä ar
vioidaan niiden määrä. Toimituksen jälkeen vesioikeuden esittelijä tekee päätösehdotuksen ja vesioikeus ratkaisee asian. Tavallisesti katselmustoimitukset käsittelevät hakemuksia, joilla pyritään saa
maan lupa jonkin vesihankkeen toteuttamiseksi. Esimerkiksi kyseessä voi olla jätevesi-, säännöstely- tai suoja-aluekatselmus.
(VLT 1993, s. 14)
Vesilain 16 luvun 23 pykälän mukaan hakemusasioissa vesioikeuden tulee antaa päätös, missä ratkaisun lisäksi, milloin hakemus hyväksy
tään, annetaan määräykset niistä seikoista, jotka päätöksessä tar
koitettua toimenpidettä suoritettaessa on otettava huomioon.
Kun luvan mukainen toimenpide tai rakennelma on saatu valmiiksi, on luvan haltijan ilmoitettava siitä valvontaviranomaisille ja vesioi
keudelle kirjallisesti. Ilmoituksen saatuaan vesioikeus voi määrätä suoritettavaksi lopputarkastuksen, jos asiassa on aiemmin suoritettu katselmustoimitus, ellei näin ole, voidaan lopputarkastus suorittaa vain jos siihen on erityistä syytä.
Vesilain 16 luvun 32 §:n mukaan vesioikeus voi myös muuttaa lupa
päätökseen sisältyviä määräyksiä. Luvan saajan tulee hakea muu
toksia vesioikeudelta. Jos yritystä toimeenpantaessa muutos havai
taan tarkoituksenmukaiseksi ja se on merkitykseltään vähäinen eikä loukkoa toisen oikeutta tai etua, voi vesioikeus sallia muutoksen.
2.1.2.1.4 Luvan sisältö
Lupapäätöksessä annetaan hakijalle tiettyjä lupamääräyksiä, joita toiminnassa tulee noudattaa. Ne ovat laite- ja toimenpidevelvoittei
ta, toimenpidemaksuja ja korvausvelvoineita. Laite- ja toimenpide- velvoitteet ovat pilaamisasioissa päästömääräyksiä, toimenpidevel
voitteita, kalatalousvelvoitteita sekä tarkkailuvelvoitteita.
Vesilaissa ei ole otettu ennakkokantaa siihen, minkälaisia tuotanto
prosesseja tai puhdistusmenetelmiä olisi käytettävä. Standardeja ei siis siltä osin ole. Myöskään vesialueita ei ole luokiteltu täyttämään tiettyjä käyttövaatimuksia (vakioarvot), vaan meillä on asetettu yleiset suunnltellulliset käyttöluokitustavoltteet. Sen sijaan resipientti- periaate, jolla tarkoitetaan sitä, että kaikkien toiminnalle asetetta
vien rajoitusten ja velvoitteiden tulee johtua vesistön tarpeista, on omaksuttu suomalaisessa oikeudessa. Pilaamlsluvat eivät saavuta tehokasta pysyvyyssuojaa, vaan olosuhteiden muuttuessa ja muu
toinkin määräajoin voidaan toiminnan vesiensuojelulliset edellytykset ottaa uudelleen tutkittaviksi.
(Hollo 1991, s. 559-560)
Maksuja ovat kalatalousmaksu ja vesiensuojelumaksu. Korvaukset ovat joko rahakorvauksia tai toimenpidekorvauksia.
2.1.2.1.5 Muutoksenhaku
Vesilain 17 luvun 1 pykälän mukaan vesioikeuden päätökseen voi
daan, jollei toisin ole säädetty, hakea muutosta vesiylioikeudelta.
Tarvittaessa vesiylioikeus voi pitää suullisen käsittelyn, toimittaa kat
selmuksen tai pyytää viranomaisilta tarvittavia lausuntoja ja selvi
tyksiä sekä hankia selvityksen. Vesiylioikeuden määräyksestä voi
daan myös valituksen kohteena olevalla paikalla suorittaa tarkastus.
Vesiylioikeuden päätöksen voidaan hakea muutosta korkeimmasta hallinto-oikeudesta, jos kyseinen oikeus antaa siihen luvan. Valituslu
pa voidaan vesilain 17 luvun 4 pykälän 2 momentin mukaan antaa vain, jos siihen on painava syy, kuten asian erityinen merkittävyys, ratkaisun tärkeys lain muissa samankaltaisissa tapauksissa soveltami
sen tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden kannalta, taikka oikeuden
käynti- tai muun virheen takia, jonka perusteella ratkaisu olisi puret
tava tai poistettava.
Määräaika valitusluvan hakemiseen on kuusikymmentä päivää ve
siylioikeuden päätöksen antamisesta. Muutoksenhakukirjelmä toi
mitetaan vesiylioikeuteen, joka toimittaa sen edelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka tekee asiassa ratkaisun. Riita- ja rikosasiassa annettuun vesiylioikeuden tuomioon haetaan muutosta korkeim
malta oikeudelta.
2.1.2.1.6 Jätevedet
Vesilain kymmenes luku käsittelee jätevesiä ja muita vesistöä pilaa
via aineita. Kyseisen lain 23 §:stä ilmenee, että vesioikeuden lupa tarvitaan jäteveden johtamiseen tai muuhun toimenpiteeseen, joka on vesilain 1 luvun 19 §:n (pilaamiskielto) mukaan kielletty. Sama koskee toimenpidettä, josta voi aiheutua 1 luvun 20 §:ssä tarkoitettu seuraus, jollei kyseessä ole 10 luvun 3 §:ssä tarkoitettu jäteveden johtaminen ojaan.Vesilain 1 luvun 19 § käsittelee vesistöjä ja 20 §
nk. pieniä vesiä, esimerkiksi lähdettä.
Vesilain 10 luvun 24 §:n mukaan lupa voidaan myöntää jos toimen
piteestä aiheutuva haitta on katsottava saatavaan etuun verrattu
na suhteellisen vähäiseksi eikä jäteveden tai muun vesistöä pilaa
van aineen poistaminen taikka tällaisten aineiden vesistöön pääsyn estäminen ole kohtuullisin kustannuksin muulla tavoin mahdollista.
Haittoja ja etuja vertailtaessa on otettava huomioon se, miten toi
mintaan voidaan harjoittaa mahdollisimman haitattomasti, sekä haittojen ja etujen merkitys yleiseltä kannalta katsottuna.
Lupaa ei saa myöntää, jos toimenpide vesilain 2 luvun 5 §:n mu
kaan vaarantaa yleistä terveydentilaa tai aiheuttaa huomattavia vahingollisia muutoksia ympäristön luonnonsuhteissa tai vesiluonnos
sa ja sen toiminnassa taikka jos se suuresti huonontaa paikkakunnan asutus- tai elinkeino-oloja. Lupaa ei myöskään voida myöntää vesi
lain 1 luvun 19 §:n 3 momentin mukaan, jos sen myöntäminen olisi vastoin sitä, mitä vesistön tai meren suojelusta on Suomea velvoitta
vassa kansainvälisessä sopimuksessa määrätty.
Vesioikeuden lupapäätöksessä annetaan päästömääräykset ja siinä voidaan määrätä toimenpidevelvoite ja tarkkailuvelvoite. Päästö- määräyksillä tarkoitetaan määräyksiä johdettavan jäteveden tai muun aineen määrästä ja koostumuksesta sekä siitä, miten sitä päästetään vesistöön. Toimenpidevelvoitteella voidaan määrätä toiminnanharjoittajaa, ennen toiminnan aloittamista tai annetussa määräajassa, rakentamaan suoja- tai puhdistuslaitteita tai ryhdyttä
vä veden juoksutuksen muuttamista tarkoittavaan tai muuhun toi
menpiteeseen vesistön pilaantumisen vähentämiseksi. Jos toimin
nasta aiheutuu kalastukselle tai kalastolle ilmeistä vahinkoa, on lupapäätökseen otettava tarpeelliset määräykset kalatalousvel- voitteesta tai kalatalousmaksusta. Lupapäätökseen voidaan ottaa tarpeelliset määräykset siitä, millä tavoin jäteveden tai muun ai
neen muodostumisen, käsittelyn, päästämisen ja sen vaikutusten tarkkailu on järjestettävä, tätä tarkoitetaan tarkkailuvelvoitteella.
Lupa myönnetään asian luonteen mukaan määräajaksi tai toistai
seksi. Jos lupa on myönnetty toistaiseksi, niin luvassa määrätään, mihin mennessä on tehtävä hakemus luvan määräysten tarkistami
sesta ja mitä selvityksiä tuolloin on esitettävä, jollei tätä määräystä ole pidettävä ilmeisen tarpeettomana.
Jollei hakemusta ole tehty määräajassa, vesioikeus voi valvonta
viranomaisen taikka haittaa tai vahinkoa kärsineen hakemuksesta määrätä, että lupa raukeaa. Lupa raukeaa myös, jos luvan tarkoit
tamaan toimenpiteeseen ei ole ryhdytty lupaviranomaisen määrää
mässä määräajassa, enintään neljän vuoden ajassa päätöksen lainvoimaiseksi tulemisesta. Lupaviranomainen voi erityisistä syistä jatkaa määräaikaa kolmella vuodella.
Vesioikeus voi myös muuttaa lupapäätöksen määräyksiä viranomai
sen tai haittaa kärsineen hakemuksesta, jqs kyseisestä toimenpitees
tä aiheutuu vesistön tilaa merkittävästi heikentävä olosuhteiden muutos tai jos luvan myöntämisen edellytykset tai luvan ehtoihin vaikuttavat olosuhteet ovat muutoin olennaisesti muuttuneet. Lupa voidaan myös määrätä lakkautettavaksi, jos toiminnasta aiheutuu tai tulisi toiminnan jatkuessa aiheutumaan vesistössä huomattavaa pilaantumista. Vesioikeus voi lupia tarkastaessaan muuttaa lupaeh
toja. Esimerkiksi tarkistaessaan Kymijoen varren kaupunkien ja teolli
suuden jätevesilupia, Itä-Suomen vesioikeus määräsi f oston kuormi
tukselle ehdottomia päästöraja-arvoja aiempien ohjeellisten tavoi
tearvojen sijaan.
(HS 24.11.1996)
EU:n vesiensuojeludirektiivien johdosta vesilain 10 lukuun on lisätty §:t 24 c, 24 d ja 31. Joista 24 c §:ssä säädetään, että 24 §:n tarkoitta
ma lupa on evättävä sekä lupaan otettavin määräyksin päästöä ja luvan voimassaoloa rajoitettava, jätevettä käsiteltävä ja päästöä ja sen vaikutuksia tarkkailtava vähintään siten, kuin valtioneuvoston päätöksellä erikseen määrätään. Tämän pykälän nojalla voidaan määrätä rajoituksia ja toimenpiteitä, joita edellytetään asianomai
sissa EU:n direktiiveissä.
24 d § koskee EU-direktiivien edellyttämien vahvistettujen suunnitel
mien tai ohjelmien huomioon ottamista luvan edellytyksiä tutkittaes
sa. Tästä enemmän direktiivien täytäntöönpanoa käsittelevässä kappaleessa.
Vesilain 10 luvun 31 §:n mukaan aineen päästämiseen yleiseen viemäriin on haettava vesioikeuden tai kunnan ympäristönsuojelu
lautakunnan lupa, jos valtioneuvoston päätöksellä näin määrätään.
Kyseisellä päätöksellä määrätään myös luvan yleisistä edellytyksistä sekä päästämistä koskevien lupamääräysten ja tarkkailuvelvolttei- den asettamisesta. Muutoin on voimassa, mitä 24 §:ssä säädetään.
Tämä koskee vain aineita, jotka on lueteltu EU:n direktiivin 76/464/ETY liitteen luettelossa I.
Jäteveden johtamiseen ojaan tarvitaan lupa ympäristönsuojelu
lautakunnalta, jos johtamisesta voi aiheutua pilaamiskiellossa tarkoi
tettu yleistä tai yksityistä etua loukkaava haitallinen vaikutus. Lupaa ei saa myöntää, jos toimenpide voi aiheuttaa pohjaveden laatua huonontamalla 1 luvun 22 §:ssä tarkoitetun seurauksen (pohjave
den pilaamiskielto). Muutoin sovelletaan 10 luvun 24 §:ää.
Vesioikeuden käsittely ja muutoksenhaku suoritetaan kuten muissa lupa-asioissa.
2.1.2.2 Ympäristölupa ja vesioikeudelliset luvat
Vaikka VL:n mukaiset luvat jätettiinkin ympäristölupamenettelyn ulkopuolelle, niin myös ympäristöluvalla on vesiensuojelun kannalta merkitystä. Vallitsevan rlnnakkaisuusperiaatteen mukaan vesioikeu
delliset luvat ja ympäristöluvat ovat toisistaan riippumatta tarpeen.
Jätevedenpuhdistamo on tyypillinen sekä ympäristöluvan että vesi
oikeudellisen luvan vaativa laitos. Molemmat ratkaisut ovat lähtö
kohtaisesti Itsenäiset, mutta esimerkiksi vesioikeus el voi sitovasti ratkaista puhdistamon paikkaa, vaan esim, NaapL:n perusteella kyseinen paikka voidaan evätä. Hakemusten käsittelyjärjestys on vapaa. Kohdeveslstön kannalta kokonaiskuormitus on olennaisin seikka, joten hakemusten samanaikainen käsittely ja mahdollinen vi
ranomaisten tiivis yhteistyö on tarpeen. Luvat eroavat mm. valitus- tiessä, vesiasioissa valitustie johtaa vesioikeuteen, ympäristölupa- asioissa lääninoikeuteen.
(Kuusiniemi 1995, s. 374-377)
Ympäristölupatoimikunnan mietinnössä on ehdotettu laajoja muu
toksia lupamenettelyyn. Ympäristölupia käsittelisivät kunnalliset vi
ranomaiset, alueelliset ympäristökeskukset ja ympäristöasioin lauta
kunnat. Viimeksi mainitut tulisivat lakkautettavien vesioikeuksien ti
lalle.
Uudistuksella pyritään ympäristövaikutusten kokonaisvaltaiseen huo- mioonottoon ja lupamenettelyn yksinkertaistamiseen. Päästölupa- asiat ratkaistaisiin kaikkien ympäristöelementtien osalta kaikki ympä
ristövaikutukset huomioonottaen. Jos hankkeeseen tarvittaisiin useampia lupia, niin lupa-asiat ratkaistaisiin samassa viranomaises
sa. Myös yhteisvaikutuksia aiheuttavat erilliset hankkeet käsiteltäisiin samassa viranomaisessa.
(YLT 1996, s. 51-59)
2.1.2.3 Ennakkoilmoitusmenettely
Pilaamiskieltojärjestelmän ohella vesiensuojelua toteutetaan hallin
nollisella valvontajärjestelmällä. Se perustuu velvollisuuteen ilmoittaa tietynlaisten hankkeiden aloittamisesta etukäteen vesivalvontavi- ranomaisille.
Ennakkoilmoitusjärjestelmä perustuu vesilain 1 luvun 23 pykälään, jonka mukaan teollisuuden tai siihen verrattavaan toiminnan alaan
kuuluvasta laitoksesta ei saa päästää tai johtaa ympäristölle tai terveydelle, asetuksella erikseen säädettäviä aineita maahan tai vesiin sellaisina määrinä, että niistä voi aiheutua vesilain I luvun 19, 20 ja 22 §:ssä tarkoitettuja haitallisia seurauksia. Näitä aineita käsit
televän laitoksen toiminnasta tai toiminnan muutoksesta toiminnan
harjoittajan on tehtävä ennakolta ilmoitus 21 luvun 1 §:ssä tarkoite
tulle valvontaviranomaiselle siten kun se asetuksella määrätään.
Vesilain 21 luvun 1 §:n mukaan yleinen laillisuusvalvonta kuuluu alu
eellisille ympäristökeskuksille, ympäristöministeriö voi tarvittaessa antaa ohjeita. Paikallisena valvontaviranomaisena toimii ympäris
tönsuojelulautakunta.
Asetuksen vesiensuojelua koskevista ennakkotoimenpiteistä 27.6 1980/499 1 §:n mukaan sellaisen laitoksen omistajan, jossa käsitel
lään erikseen mainittuja ympäristölle vaarallisia aineita (radioaktiivi
set aineet, elohopea, arseeni, jne) tulee tehdä vesi- ja ympäristö
hallitukselle, viimeistään kuusi kuukautta ennen laitoksen rakentamis
ta, ilmoitus toiminnastaan. Jos kyseessä on aikaisemmin rakennetun laitoksen muutostyöt, aika on kolme kuukautta.
linnoituksen tulee sisältää:
7) tiedot laitoksen omistajasta ja sijaintipaikasta,
2) tiedot ympäristölle vaarallisesta aineesta, sen määrästä sekä arvio aineen vaikutuksista vesissä,
3) suunnitelma niistä toimenpiteistä, joiden avulla vesien pilaantuminen ehkäistään,
4) suunnitelma jätevesien ja niiden vaikutusten tarkkailusta, 5) tieto ajankohdasta, jolloin laitos on suunniteltuotettavaksi
käyttöön.
Alueellisen ympäristökeskuksen on viimeistään kolmen kuukauden kuluttua ilmoituksen saapumisesta ilmoitettava hakijalle pitääkö se ilmoitusta hyväksyttävänä vai vaaditaanko hakijaa tarkistamaan tai täydentämään ilmoitusta.
Asetuksen 3 §:ssä luetellaan tehtaat tai laitokset, joiden on tehtävä ilmoitus toiminnan aloittamisesta asianomaiselle ympäristökeskuksel
le, Ilmoitusvelvollisia ovat muun muassa: kaivokset, sellu
loosatehtaat, teurastamot, lääketehtaat ja öljynjalostamot. Ilmoitus
ta ei kuitenkaan tarvitse tehdä, jos tehtaalle tai laitokselle on haettu vesilain 10 luvun mukainen lupa jäteveden johtamiseen. Tai jos jäte
vesi johdetaan yleisen vesi- ja viemärilaitoksen viemäriin
Ilmoitus on tehtävä vähintään 4 kuukautta ennen laitoksen rakenta
misen aloittamista. Ilmoituksen tulee sisältää suunnitelma jäteveden tai muun vettä pilaavan aineen johtamisesta tai käsittelystä. Suunni
telman tulee sisältää tiedot johdettavasta jätevedestä tai muusta jätteestä ja sen määrästä, käytettävistä puhdistusmenetelmistä sekä
muista vesien pilaantumisen vähentämiseksi tai ehkäisemiseksi suun
nitelluista toimenpiteistä sekä, milloin jätevesi johdetaan vesistöön, selostus tästä vesistöstä.
Alueellisen ympäristökeskuksen on tarkastettava edellä mainittu ilmoitus. Se voi pyytää hakijalta lisätietoja sekä muilta viranomaisilta asiaa koskevia lausuntoja. Jos katsotaan, että jätevesien johtami
nen esitetyn suunnitelman mukaan tulee aiheuttamaan vesien pi
laantumista, tulee ympäristökeskuksen suorittaa tarpeelliset tutki
mukset ja tämän jälkeen kehotettava hakijaa tarkistamaan tai täy
dentämään suunnitelmaa tai jos toimenpiteeseen tarvitaan vesioi
keuden lupaa, hankkimaan kyseinen lupa.
Ilmoituksen tarkoituksena on varata viranomaisille mahdollisuus rat
kaista, onko toiminta suunniteltu siten, että päästämiskielto toteu
tuu. Hyväksymismenettely on luonteeltaan viranomaisen luona yksi
puolisesti käytävää toimistokäsittelyä, jossa syntyvä päätös ei mil
lään tavalla sido sivullisia eikä anna toiminnanharjoittajalle pysyväis- suojaa. Ilmoitusvelvollisuuden täyttäminen ei myöskään poista vesi
lain mukaista luvan tarvetta.
(Hollo 1991, s. 560-569)
2.1.3 Suomen solmimat kansainväliset sopimukset 2.1.3.1 Oslon sopimus
Oslon sopimuksella pyritään vähentämään tai estämään ympäristöl
le vaarallisten aineiden dumppausta mereen ja merellä tapahtu
vaa polttoa. Sopimus säätelee sekä laivoista että lentokoneista tapahtuvaa dumppausta. Sopimus kattaa Koillis-Atlanttin sekä Poh
janmeren. Sopimus allekirjoitettiin vuonna 1972 ja se astui voimaan 1974. Sopijapuolia Suomen lisäksi olivat muun muassa muut Pohjois
maat, Ranska ja Espanja. Päätöksiä tekevä elin on Oslon komissio, joka kokoontuu vuosittain.
(PN 1990, s. 226-228)
Oslon sopimus sisältää kaksi listaa, musta ja harmaa. Mustalla listalla olevien aineiden olevien aineiden, esimerkiksi elohopea ja klooratut hiilivedyt, dumppaus mereen on kielletty. Poikkeuksena tilanne, jossa ko. aineita on pieninä määrinä epäpuhtauksina muissa ai
neissa tai materiaaleissa. Sekä hätätilanteissa, jolloin alus joutuu merihätään ja sekä alus että miehistö ovat välittömässä vaarassa.
Harmaan listan aineita koskevat erilliset dumppaussäännöt.
Ennenkuin dumppauslupa myönnetään , täytyy tiettyjen ehtojen olla voimassa, esim ettei muita jätteen hävityskeinoja ole olemassa.
Sopimus ei koske radioaktiivisia aineita. Jätteiden polttoa koskevat erityissäännöt.
(PN 1990, s. 226-227)
Oslon komission kokouksessa 1988 päätettiin lopettaa merellä ta
pahtuva jätteiden poltto ennen vuoden 1994 loppua.
(PN 1990, s. 227)
2.1.3.2 Helsingin sopimus
Helsingin sopimus, sopimus Itämeren merellisen ympäristön suojele
miseksi, allekirjoitettiin 1974 ja se astui voimaan 1980. Kaikki silloiset Itämeren valtiot ratifioivat sopimuksen. Päätöksiä tekevä elin on Helsingin komissio (HELCOM), joka kokoontuu vuosittain. Helsingin komissio pitää myös ministeritasoisia kokouksia (esim. 1988 ja 1994).
Sopimus kattaa varsinaisen Itämeren, Pohjanlahden, Suomenlah
den, Juutinrauman, Ison-Beltin, Vähä-Beltin, Kattegatin ja Skagerra
kin aina Tanskan Skagenista 57:ttä leveyspiiriä pitkin kulkevaan ra
jaan asti.
(PN 1990, s. 230, 234)
Sopimuksen päämääränä on suojella Itämeren merellistä ympäris
töä kaikenlaiselta likaantumiselta. Se käsittää päästöt maalta olevis
ta lähteistä (myös radioaktiiviset aineet), päästöt laivoista, kuormi
tuksen ilmasta, dumppauksen sekä epäpuhtaudet, jotka aiheutuvat merenpohjan luonnonvarojen tutkimuksista tai hyväksikäytöstä.
(PN 1990, s. 230)
Sopijapuolet ovat sitoutuneet ehkäisemään tai ainakin voimakkaasti vähentämään Itämeren likaantumista sekä aktiivisesti suojelemaan ja parantamaan alueen meriympäristöä. Käytännössä tällä tarkoite
taan sitä, että on sitouduttu suorittamaan toimenpiteet, jotka ovat sekä teknisesti että taloudellisesti mahdollisia.
(PN 1990, s. 230)
Myös Helsingin sopimus sisältöä mustan ja harmaan listan. Samoin kuin Oslon sopimuksessa mustan listan aineiden päästöt ovat kielletyt ja harmaan listan aineiden päästöt ovat voimakkaasti säänneltyjä. Mustalle listalle kuuluvat esimerkiksi DDT ja sen johdan
naiset DDE ja DDD, samoin kuin PCB- ja PCT-aineet sekä elohopea.
Harmaalla listalla ovat muun muassa kupari ja sinkki.
(PN 1990, s. 231)
Helsingin sopimuksella dumppaus on täysin kielletty lukuunottamatta tietynlaisia "ei-kontaminoituneita" ruoppausmassoja. Muita tuloksia ovat muun muassa:
DDT on kielletty kaikissa Itämeren valtioissa,
PCB-aineiden käyttöä on rajoitettu voimakkaasti, jane poistetaan käytöstä,
kloorialkaliteollisuuden elohopeapäästöjen vähentämi
seksi on hyväksytty ohjelma,
ravinteiden, raskasmetallien ja pysyvien orgaanisten aineiden päästöjä on sovittu vähennettävän noin 50 prosenttia vuoteen 1995 mennessä,
laivoista tulevia päästöjä on rajoitettu huomattavasti, satamiin on rakennettu öljy- ja kemikaalijätteiden vas- taanottolaitoksia,
suurille aluksille on luotu sääntöjä "turvallisista väylistä", organotinayhdisteitä sisältävien maalien käyttö huvive
neissä ja kalastusvälineissä on kielletty,
off-shore toiminnasta tulevien, öljyä ja kemikaaleja sisäl
tävien kairauslietteiden päästöt on kielletty,
tuotantoveden öljypitoisuutta koskevia sääntöjä on tiu
kennettu,
öljynjalostamollia tulee olla biologinen tai tehokkuudel
taan vastaava jätevedenpuhdistus menetelmäämme jätevesilleen.
Lisäksi on sovittu yhtelstyösäännölstä ja -ohjeista onnettomuuden jälkeisissä öljy- tai kemikaalipäästöjen torjunnassa sekä luotu Ilmoi
tusjärjestelmä aluksille, jotka kuljettavat ympäristölle vaarallisia ainei
ta Itämerellä.
(PN 1990, s. 231-233)
Helsingin sopimukseen kuuluu myös Itämeren meriekologiseen tilaan liittyviä tutkimuksia ja seurantaohjelmia, joilla seurataan Itämeren tilaa ja siihen liittyviä uhkia. Seurantaohjelma käsittää biologisia, kemiallisia ja hydrografisla tutkimuksia
(PN 1990, s. 232)
Vuoden 1988 ministeritasoisen kokouksen päätöslauselma sisälsi monia merkittäviä seikkoja. Siinä sovittiin sitä, että tulisi käyttää sel
laista tekniikkaa, joka tuottaa vähän tai el ollenkaan päästöjä. Ydin
voimaloiden radioaktiiviset päästöt tulisi minimoida tai eliminoida käyttämällä parasta saatavilla olevaa tekniikkaa. Päätöslauselmas
sa käsitellään myös lisääntyvän tutkimuksen tarvetta ja kehitystä sekä informaation vaihtoa ja yhteistyötä muiden tahojen (esim.
ilman epäpuhtauksien aiheuttamasta meriympäristön kuormitukses
ta maailman ilmatieteellisen järjestön WMO:n) kanssa.
Samoin ministeritason päätöslauselmassa käsiteltiin muun muassa kysymyksiä lisätä työpanoksia rannikkoalueilla, toimenpiteistä tank- keriliikenteen turvallisuudesta sekä ilmavalvonnasta ja muista toi
menpiteistä, joilla saataisiin kiinni luvattomien öljypäästöjen aiheut
tajat.
(PN 1990, s. 233)
Ministerien vuonna 1988 tekemä periaatepäätös ravlnnepäästöjen vähentämisestä puoleen vuoteen 1995 mennessä sisälsi ohjeita maatalouteen, teollisuuteen ja asutusjätevesiin. Maataloutta koske
vat ohjeet käsittelevät lannan levitystä ja käsittelyä sekä esim. väli- satojen käyttöä.
Asutustaajamien osalta suositeltiin, että yhteisöjen, joissa on yli 10000 asukasta tulee käyttää biologista jätevesien puhdistusta vuoteen 1998 mennessä. Näillä toimilla pyritään vähentämään typpi- ja fos- foripäästöjä. Teollisuutta koskee vaatimus parhaan saatavilla olevan tekniikan käytöstä.
(PN 1990, s. 233)
Tavoite typpipäästöjen puoliintumisesta vuoteen 1995 ei toteutunut.
Vähennykset ovat olleet merkityksettömän pieniä. Runsas typpikuor- mitus johtuu siitä, ettei maatalouden typenkäyttö, Baltian maita lukuun ottamatta, ole vähentynyt Itämeren maissa. Päin vastoin esimerkiksi Suomessa vuotuinen typpilannoitteiden käyttö on jopa lisääntynyt kymmenellä kilolla hehtaaria kohti 1985-1996. Juuri maa
talous on vesistöjen typpikuormituksen suurin lähde.
(HS 25.3.1996)
1992 allekirjoitettiin uusi Itämerisopimus. Allekirjoittajia olivat kaikki silloiset 9 Itämeren rantavaltiota sekä EEC. Merkittävimmät erot 1974 vuoden sopimukseen ovat:
valtioiden sisäiset aluevedet kuuluvat myös sopimusalu- eeseen,
jätteenpoltto merellä on kielletty,
on sovellettava ennakoivan ympäristön suojelun peri
aatetta,
on edistettävä ympäristön kannalta parhaiden menetel
mien käyttöä,
on edistettävä parhaan käytettävissä olevan teknolo
gian käyttöä,
on sovellettava likaaja maksaa-periaatetta,
ympäristövaikutusten arviointi vaaditaan, kun odotet
tavissa on merkittäviä haittavaikutuksia,
on lisätty määräyksiä huvialusten haittavaikutustenpoista- miseksi,
sopimuksen toteuttamiseksi tehdyistä toimenpiteistä on raportoitava,
kullakin maalla on velvollisuus julkiseen tiedottamiseen, on ryhdyttävä luonnonsuojelun toimenpiteisiin.
(Melvasalo 1994, s. 136; Marjanen 1995, s. 25-26; EC 1996, s. 142-145, 162-163)
2.2 EU:n vesiensuojelusäännöstö 2.2.1 Yleistä EU:sta
2.2.1.1 Historia
Euroopan unionin synty voidaan katsoa alkaneen vuonna 1951, jolloin perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö. Tällöin mukana
olivat: Ranska, Länsi-Saksa, Belgia, Hollanti, Italia ja Luxemburg.
Tämän jälkeen vuonna 1957 allekirjoitettiin Rooman sopimus, jolla perustettiin Euroopan talousyhteisö (EEC). Rooman sopimukseen on kirjattu EU:n tavoitteet ja toimintasäännöt. Sitä voidaan pitää EU:n peruslakina. Yhteisö laajeni vuonna 1973, jolloin mukaan tulivat Bri
tannia, Irlanti ja Tanska. Yhteisö laajeni myös 1980-luvulla, jolloin mukaan tulivat Kreikka, Espanja ja Portugali. Rooman sopimusta on myös muokattu myöhemmin, josta tärkeänä esimerkkinä Euroopan yhtenäisasiakirja, vuodelta 1987. Euroopan yhteisön muuttuminen Euroopan unioniksi tapahtui Maastrichtin liittosopimuksella vuodelta 1993, joka edelleen tiivisti yhteisöä. Viimeisimmät Euroopan Unioniin liittyjät ovat Suomi, Ruotsi ja Itävalta.
(Aro 1993, s. 6-12; ETA 1993, s. 9; Marttinen s. 1; Joutsamo 1991, s. 37- 41)
2.2.1.2 Tavoitteet
EU:n tavoitteet Maastrichtin sopimuksen mukaan jaetaan pitkän ja lyhyen aikavälin tavoitteisiin. Pitkän aikavälin tavoitteena on pyrki
mys yhä läheisemmän Euroopan kansojen välisen liiton luomiseksi.
Tähän pyritään laajentamalla ja syventämällä integraatiota käsittä
mään kaikki Länsi- ja Keski-Euroopan demokraattisesti hallitut maat ja integraation kattamaan sisällöllisesti kauppa- ja sisäisen talous- ja
rahapolitiikan kalkki keskeiset elementit.
(Joutsamo 1995, s. 7)
Lyhyen aikavälin tavoitteita ovat seuraavat seikat:
täydelliset sisämarkkinat.
talous- ja rahaliiton perustaminen,
yhteisen uiko- ja turvallisuuspolitiikan toteuttaminen,
unionin kansalaisuuden käyttöönottaminen, yhteistyön kehittäminen oikeus- ja sisäasioissa,
olemassa olevan normiston säilyttäminen koskemattoma
na ja Maastrichtin sopimuksen määräysten tarpeellinen tehostaminen sopimusmuutoksilla.
Taloudellisen integraation tavoitteena on Rooman sopimuksen mu
kaan edistää :
taloudellisen toiminnan sopusointuista kellitystä koko yhteisössä,
ympäristöä kunnioittavaa kestävää kasvua, joka ei edis
tä rahan arvon alenemista (inflaatiota), talouden suorituskyvyn asteen lähentymistä, työllisyyden ja sosiaalisen suojelun korkeaa tasoa, elintason ja elämänlaadun nousua sekä
taloudellista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja yhteisvas
tuullisuutta jäsenvaltioiden välillä.
(Joutsamo 1995, s. 7; Marttinen 1994, s. 1-2)
2.2.1.3 Periaatteet
Euroopan yhteisön alkuperäinen pääperiaate oli kaupan esteiden purkaminen. Tähän pyritään muun muassa neljällä vapaudella:
tavaroiden, pääomien, työvoiman ja palveluiden vapaa liikkuminen sisämarkkina-alueella. Sisämarkkina-alueella tarkoitetaan aluetta, jolla ei ole sisäisiä rajoja, tavaroita tuotaessa EU:n ulkopuolelta tulli
muodollisuudet tapahtuvat vain EU:n ulkorajoilla. Vieläkin unionin tärkein periaate on kaupan vapaus.
Tärkeänä voidaan myös pitää subsidiariteettiperiaatetta (läheisyys
periaate), joka tarkoittaa sitä, että päätöksiä ei tule tehdä kor
keammalla hierarkkisella tasolla kuin asian laadun kannalta on vält
tämätöntä. Toisin sanoen unioni toimii vain silloin ja siinä laajuudessa kuin tavoitteet voidaan saavuttaa paremmin unionin toiminnalla.
2.2.1.4 Toimielimet
EU:n tärkeimmät elimet ovat komissio, ministerineuvosto, tuomiois
tuin, parlamentti, talous- ja sosiaalineuvosto sekä Eurooppa-neuvos- to.
Näistä neuvosto on korkein päättävä elin. Neuvostossa kutakin jä
senvaltiota edustaa ministeri, yleensä ulkoministeri, mutta erityis
kysymyksissä se ministeri, jonka toimivaltaan käsiteltävä asia kuuluu.
Ympäristöasioissa edustaa ympäristöministeri ja neuvostoa kutsu
taan tällöin ympäristöneuvostoksi. Neuvostossa käsiteltävät asiat käsitellään alustavasti pysyvien edustajien komiteassa (COREPER).
Komissio taasen on lähinnä valvova ja toteuttava elin. Komissiossa valmistellaan yhteisölainsäädäntöä, mutta sillä on myös itsenäistä säädäntävaltaa (lähinnä kilpailuoikeuden piirissä). Komissiossa pie
nillä jäsenmailla on yksi komissaari ja suurilla kaksi.
Komissaarit eivät kuitenkaan edusta maataan komissiossa, vaan he ajavat unionin etua. Komissaari valitaan neljäksi vuodeksi jäsenvalti
oiden yhteisellä suostumuksella. Komissioon kuuluu myös suuri virka
mieskunta.
Parlamentti oli alunperin lähinnä neuvoa-antava ja valvova elin.
Parlamentti on myöhemmin saanut valtaa lisää. Esimerkiksi yh
teistoiminta ja -päätös menettelyissä parlamentilla on vaikutusval
taa ympäristöpoliittisessa päätöksenteossa. Parlamentin jäsenet valitaan jäsenvaltioissa suoritettavilla vaaleilla.Kunkin jäsenvaltion edustajien määrää riippuu valion koosta.
Yhteisön tuomioistuimen tehtävä on valvoa, että yhteisöoikeuden tulkinnassa ja soveltamisessa noudatetaan lakia, Tuomioistuin antaa ennakkoratkaisuja ja rikkomustuomioita. Kansallinen tuomioistuin voi pyytää yhteisön tuomioistuimelta ennakkoratkaisua yhteisöoikeuden tulkintaa koskevassa asiassa. Kansallisen tuomioistuimen on nouda
tettava ennakkoratkaisua. Rikkomuskanteita voivat nostaa sekä komissio että jäsenvaltiot perustamissopimuksista aiheutuvien vel
voitteiden noudattamatta jättämisen johdosta (myös direktiivien velvoitteiden noudattamatta jättäminen). Tuomio on julistuksenluon- teinen. Tuomioistuimen rooli on merkittävä yhteisölainsäädännön muokkaajana. Tuomioistuimessa ovat edustettuina kaikki jäsenvalti
ot.
Eurooppa-neuvostolla tarkoitetaan hallitusten välisiä kokouksia (HVK). Kokouksiin ottaa osaa kustakin jäsenvaltiosta valtionpäämies tai/ja hallituksen päämies sekä komission puheenjohtaja, yksi komis
saari ja jäsenvaltioiden ulkoministerit. Kokouksia on vähintään kaksi kertaa vuodessa. Eurooppa-neuvostolla ei ole sitovaa päätösval
taa, mutta kokouksissa valmistellaan unionin toiminnan tulevaisuu
den suuntaa.
Talous- ja sosiaalineuvosto on neuvoa-antava elin. Sen tärkein teh
tävä on olla virallinen kanava jäsenvaltioiden etu- ja painostusjärjes
töihin,
(Aro 1993, s. 17-22; Marttinen 1994, s. 3-8, YM 1990; s. 11; Joutsamo 1991, s. 69-96)
2.2.1.5 Eurooppaoikeuden rakenne
Eurooppaoikeus voidaan jakaa primaariin ja sekundaariin euroop- paoikeuteen. Primäärioikeuteen kuuluvat yhteisön perustamissopi
mukset, niiden liitteet ja pöytäkirjat, perustamissopimusten myöhem
mät muutokset ja täydennykset sekä uusien jäsenvaltioiden liitty
misasiakirjat.
(Marttinen 1994, s. 9; Joutsamo 1991, s. 55)
Sekundaarioikeus koostuu yhteisön toimielimien antamista säädök
sistä. Tärkeimmät EU:n lainsäädäntömuodot ovat:
asetukset, direktiivit,
päätökset; sekä
suositukset ja lausunnot.
Asetus sitoo jäsenmaita voimakkaimmin. Se astuu voimaan, EU:n neuvoston hyväksyttyä sen, välittömästi sellaisenaan jäsenmaissa.
Asetus on voimassa kaikkia kohtaan kaikissa jäsenmaissa. Asetus menee kansallisen lain edelle. Direktiivit ovat myöskin sitovia, mutta ne eivät astu voimaan jäsenvaltioissa sellaisenaan, vaan ne anta
vat ohjeen siitä, millainen kansallisen säädöksen tulee olla. Ne ovat sitovia saavutettavan tuloksen suhteen. Jäsenvaltiossa direktiivi voi
daan saattaa voimaan lainsäädännöllä, mutta myös esimerkiksi asetuksella tai ministeriön päätöksellä. Jäsenvaltioille asetetaan määräaika johon mennessä niiden on saatettava voimaan lainsää
däntö, joka vastaa direktiivin tavoitteita. Direktiivejä antaa neuvos
to. Päätöksiä käytetään lähinnä täsmentämään asetuksia ja direktii
vejä. Ne sitovat sellaisenaan niitä, joita päätös koskee. Päätökset ovat sellaisenaan velvoittavia ja ne voidaan kohdistaa yksittäisen jäsenvaltion hallitukselle tai yksittäiselle oikeushenkilölle tietyn asian sääntelemiseksi. Suositus ei sido jäsenmaita, vaan niitä käytetään lähinnä tulkintaohjeina, esimerkiksi aloilla, joilla jäsenmaat harjoitta
vat yhteistyötä ilman sopimuksiin sidottuja velvoitteita. Niitä käyte
tään usein täsmällisempien säädösten ennakkovaiheina.
(Aro 1993,s. 24; ETA 1993;s. 9; Marttinen 1994 s. 9,10; YM 1990, s. 11-12; Joutsamo 1991, s. 60)
Primaarin ja sekundaarin eurooppaoikeuden lisäksi yhteisöoikeuden oikeuslähteitä ovat:
yleiset oikeusperiaatteet, tapaoikeus,
oikeuskäytäntö.
Näistä ensiksi mainittu tarkoittaa sekä unionin että jäsenmaiden oikeusjärjestyksien yhteisiä yleisiä oikeusperiaatteita. Näistä mainitta
koon kansalaisten perusoikeudet sekä tietyt prosessuaaliset periaat
teet (esimerkiksi oikeusvarmuus, hyvä hallintotapa, vilpittömän mie
len suoja ja perusteettoman edun palautus).
Tapaoikeudella ei ole suurta merkitystä. Oikeuskäytännöstä sen sijaan on tullut merkittävä oikeuslähde. Muodollisesti EU:ssa nouda
tetaan käytäntöä, että tuomioistuimen päätöksillä on vain ohjeelli
nen arvo, eikä ratkaisut sido tuomioistuinta myöhemmissä tapauksis
sa. Kuitenkin käytännössä tuomioistuimen ratkaisuilla on huomatta
vaa arvoa ennakkopäätöksinä. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisut koskevat kysymyksiä yhteisön oikeuden tulkinnasta ja yhteisön toimielimien säädösten pätevyydestä. Ennakkorat
kaisujen määrä vaihtelee vuosittain. Viime vuosien luvut ovat seu- raavat:
1990: 142 asiaa 1991: 186 asiaa 1992: 162 asiaa 1993: 204 asiaa 1994: 203 asiaa 1995: 251 asiaa.
Ennakkoratkaisuhakemuksien määrä maittain vaihtelee erittäin pal
jon. Vuonna 1995 Italian tuomioistuimet hakivat ennakkoratkaisua 58 kertaa, Alankomaat 19, Ruotsi 6, mutta Suomen tuomioistuimet eivät ole hakeneet ennakkoratkaisuja.
(Marttinen 1994, s. 9,10; Joutsamo 1991, s. 60-64; EK 1996 s. 462-463)
2.2.1.5.1 Sekundäärioikeuden täytäntöönpano ja soveltaminen Direktiivien täytäntöönpano jäsenmaissa on ollut sikäli vaillinaista, ettei mikään jäsenvaltio ole pannut kaikkia direktiivejä täytäntöön.
Vuoden 1995 loppuun mennessä direktiivejä oli toimeenpantu seu- raavasti:
Valtio Sovellettavat direktiivit
Direktiivit, kansallisesta täyt. panosta ilmoitettu
%
Belgia 1265 1132 89,5
Tanska 1265 1239 97,9
Saksa 1267 1177 92,9
Kreikka 1266 1137 89,8
Espanja 1267 1179 93,1
Ranska 1265 1173 92,7
Irlanti 1265 1174 92,8
Luxemb. 1264 1191 94,2
Alankom. 1265 1230 97,2
Itävalta 1262 1063 84,2
Portugali 1266 1139 90
Suomi 1252 883 70,5
Ruotsi 1256 1169 93
Iso-Brit. 1265 1203 95
